maanantai 27. syyskuuta 2010

Vaateihmettelyä täälläkin

Taannoin kirjoitin jotain vaatehöpinöitä ekassa blogissani. Kun mä tänään välituntivalvonnassa istuin koulun käytävällä ja katselin "lökäpöksyjä", niin mietin vieläkö muoti tuosta etenee niin, että haarat laskeutuu VIELÄ alemmas. Seuraava vaihe on kylläkin jo nilkkapituinen hame.

Ei ole mulla kuvaa laittaa, eihän se taitaisi olla oikein laillistakaan laittaa nettiin kuvia oppilaista. Mutta kyllähän sen jokahinen tietää, miltä poikien nuorisomuoti nykyään näyttää. MELKEIN kaipaan omien lukioaikojen tötteröpäitä ja pillilahjefarkkuja.

Sitä olen miettinyt, mitä siellä pitkien huppareiden helman alla on. Onko siellä valtavan leveä housujen vyötärö ja vyö tai henkselit? Miten kummassa muuten ne housut eivät putoa alas asti? Vai onko kaikki kiinni kävelytyylistä? Kun vain polvia pitää riittävän leveällä, niin housujen vyötärökin pysyy polvien yläpuolella. Haluanko oikeasti tietää?

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kutsumustietoisuuspuuska

Tänään istuin yhden tokaluokkalaisen vieressä matikkatunnilla avittamassa, kun lähistöllä eräs poika sähläsi jotain niin, että takana istunut tyttö putosi tuoliltaan ja löi päätään. Kun tyttöä alkoi itkettää, ojensin käteni ja hän tuli syliini istumaan. Puhalsin ja silitin, ja sitten hän lähti jatkamaan työtään, ja poika pyysi anteeksi.

Tänään muistan taas, miksi teen tätä työtä.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Omatekoinen kesä- ja syyslannoite

Koivuinen pihamme köyhällä maaperällä entisen maantienpohjan päällä ei ole mikään reheväkasvuinen. Ruohonleikkuujätettäkään ei kerry juuri lainkaan. Olemme asuneet tässä vuodesta 1991, mutta kesti kauan ennen kuin toisaalta hyväksyin, ettei puutarhamme voi kukoistaa samoin kuin jokin suotuisammalla paikalla oleva ja toisaalta tajusin, että lannoittamalla voi auttaa haluamiaan kasveja taistelussa elintilasta ja energiasta. Mies on huolehtinut useampana vuotena syyslannoituksen ja itse olen levittänyt kanankakkarakeita keväällä sekä kesän mittaan niitä toisinaan liotellut kasteluveteen. Viime aikoina olen käyttänyt myös luonnon omia ilmaisia antimia, rohtoraunioyrttiä ja nokkosta.
Mutta tänä kesänä olen turvautunut lisäksi ureapitoiseen nestemäiseen apulantaan. Kun olen tuntenut tarvetta, olen käynyt ulkona vesisangon kanssa. Yksi virtsa-annos noin kymmeneen litraan sadevettä on kuulemma sopiva suhde. Sangosta olen sitten kaadellut vuorollaan eri puolille puutarhaa. Ei aavistustakaan, mitä ainesosia kaupan syyslannoitteissa on, kenties kasteluveteni on liian typpipitoista syksylle, mutta sehän nähdään ensi kesänä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Varkaissa

Maito oli lopussa ja miehellä verensokerit korkealla, joten lähdettiin kävellen keskustaan hakemaan apteekista insuliinia ja marketista maitoa ja sukkalankoja. Keskustaan on noin puolen tunnin kävelymatka ripeää vauhtia. Paluureitti suunnattiin pankkiautomaatin kautta. Siinä matkan varrella oli Radio Pookin toimituksen edessä vaaleanpunainen ruusumalva täynnä tuleentuneita siemenkotia. Menin nappaamaan siitä kolme kotaa taskuuni. Kotona kylvin ne saman tien uusittuun perennapenkkiin, Millanilta saadun valkoisen ruusumalvan siemenet vaaleanpunaisten väliin.
Ruusupavut eivät taida vieläkään olla keruuvalmiita, jotta niitä saisi keväällä itämään. Petunian siemenet valmistuvat sitäkin hitaammin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

"Sitä sen mun uneni tiesi"

Edellisyönä unessani vieraili kuopuksen mahdollinen tyttöystävä, sellainen pieni blondi. Mua nolotti, että mun piti vieraan aikana rähistä miehelle, kun tämä oli mennyt ottamaan pakastimesta marjoja sulamaan, jotta mä muka hilloaisin ne. Mihinä kumman välis, kun muutakin hommaa olis ollut vaikka muille jakaa. No niinhän siinä sitten lauantaina kävikin, että hermot meni leipomusten kans ja mies sai kuin saikin osansa.
Illalla olin kyllä jo tehnyt (Israelin ystävien paikallisosaston 30-vuotisjuhlaa varten) gluteenittoman piirakkapohjan jääkaappiin valmiiksi, mutta en sitten jaksanut enkä ehtinyt tehdä (samaista juhlaa varten) haamaninkorvataikinaa jänkkääntymään yöksi. Aamulla kun mies kävi vielä ostamassa unohtuneet hiivat, niin sillä aikaa laitoin piirakkapohjan valmiiksi, aloin siivota sitä varten omenoita ja sitten vasta sekoitin haamaninkorvataikinan. Ehti se olla jääkaapissa sen vaadittavat pari tuntia sillä välin, kun tein nisutaikinan.
Mutta mutta... olin kuvitellut, että aiemmin haamaninkorvat eivät onnistuneet minulta sen takia, kun minulta oli tilattu gluteenittomia sapattiaterioille. Eikö mitä, tavallinen vehnäjauhomurotaikina oli aivan yhtä mahdotonta leivottavaksi. Kauliessa se tarttui pöytään ja korvista tuli epämääräisiä möykkyjä.
En enää ikinä lupaa tehdä haamaninkorvia. Jos meinaan unohtaa tämän päätökseni, niin mua saa potkaista takamuksille muistutukseksi.
Mutta tattariomenamarenkipiirakka maistuu varmaan keliaakikoille... Ja nyt äkkiä pukemaan kansallispukua päälle, ennen juhlaa meidän tarttis vielä harjoitella laulut.
Vai kerkiäisikö kertoa vielä viimeöisen unenpätkän; tapasin siskoani Hyypässä joulun jälkeen ja ihailin lumisadetta. Kysyin, oliko siellä ollut joulunakin lunta. Ja kas, tämän päivän Kalevassa oli iso otsikko, jonka mukaan neljä sääprofeettaa ennustaa yhdenmukaisesti valkeaa joulua. Noo, ei se ehkä niin kummallinen yhteensattuma ole, näenhän unta joulusta melko usein. Alkupuolella viikkoa viimeksi.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Perenna-askarta

Viikko hurahti taas sukkelasti. Sunnuntaina olimme antoisalla omppu-& perennaretkellä Etelä-Pohjanmaalla, nautittiin loppukesän puutarhasta, hyvästä seurasta (niin kaksi- kuin nelijalkaisten) ja ruuasta sekä runsaista tuliaisista. Lauantain hikisellä hautajaisreissulla alkanut nuha toi sunnuntai-illaksi pikkukuumeen, joten maanantaityöpäivän jälkeen jouduin lepäämään tautia pois, enkä päässytkään käsiksi Millanilta saamiini perennoihin. Onneksi sentään miesväki siivosi maijallisen tuliaisomenoita, joita sitten päiväunien jälkeen jaksoin keitellä mehuksi ja soseeksi. Mies teki pitkin viikkoa omenajälkiruokia (ja silti omenoita on varastossa vielä kolme isoa laatikollista), ja tiistaina vihdoin itsekin uskaltauduin jatkamaan lauantaina alkamaani perennapenkin pemmastusta. Luonnonkivireunus oli kadonnut ruohon alle, samoin oli käydä perennoillekin. Nyt oli aika vähän laajentaa etupihan penkkiä. Urakka jatkui keskiviikkona ja torstaina, kärräsin paikalle kompostinpohjaa, nautin kivien pyörittelystä, se kun oli melkein palapelin tekoa. Viimein pääsin istuttamaan Millanilta saadut kuunliljat, pihakäenkaalin, akilleijat ja juhannusruusut. Ruusut tosin tulivat eri paikkaan, tähän perennapenkin keskelle tuli äitienpäiväruusu, jonka yritän saada selviämään talven yli.


Mies otti eilen illalla melkein pimeässä kuvan touhujeni tuloksesta. Pihakäenkaali ei tullut kuvaan, sen istutin talon seinustalle humalan viereen, jolle myös koetin raijata kompostimultaa. Nyt penkki ammottaa vielä tyhjän näköisenä, mutta perennapenkkien on taipumus kasvaa umpeen varsin nopeasti. Nyt jätin tilaa myös kylvettäville, mm. Millanin antamille unikon- ja ruusumalvan siemenille. Siperianunikoita tuohon jo myös laitoin, samoin idänsinililjan ja helmihyasintin sipuleita, ja belliksen siirsin niin ikään reunuskasviksi ja sen jättämään kuoppaan sain sitä juhannusruusua.
Takapihalla on vielä yksi umpeenkasvanut perennapenkki. Voi olla, että jätän sen suosista kevääksi. Nyt polttelee edelleen omenat sekä kesäkurpitsat, joita sain sekä Millanilta että vietnamilaisioppilaaltani. Vietnamilaiset syövät kesäkurpitsan kukkia, mutta upeat hedelmät jäävät vähäiselle käytölle, joten monet opettajat ovat saaneet mieluisia lahjoja taas tänäkin syksynä.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Seitsemän tunnustusta + jotain ekstraa



No niin, Matilda on jo vastannut siksoksien blogin saamaan haasteeseen. En ole vielä lukenut sitä, koska halusin välttää vaikutteita yrittäessäni kasata omaa vastaustani. Kokosin hajanaisen joukon triviaalitietoja itsestäni, seitsemän tunnustuksen sijaan niitä kertyikin kahdeksan ennen kuin älysin lopettaa. Nämä eivät ole missään järjestyksessä:


1. Olen vasenkätinen, ja kun 70-luvulla retkahdin Beatle-Pauliin, siitä pitäen olen ollut vähemmistöön kuulumisestani ylpeä - vaikka velipoika härnäsi mua vasuriuden takia nimittelemällä kommariksi. Meidän kasvuympäristössämme se oli haukkumanimien pahimmasta päästä. (Luulen että vasenkätisyyteeni liittyi varhaislapsuuden taipumukseni kirjoittaa L-kirjain väärin päin, niin että se tulkittiin J-kirjaimeksi. Kirjoitin kummisedän luota Vaasasta kotiin kortissa, että "TUUN KOTIA KUN JAKKO JOPPUU". Setä oli "Rompalla" töissä. Haa, tukin ainakin kolme asiaa yhteen kohtaan. Kieroa...)


2. En tykkää aniskarkeista, en myöskään kookoshiutaleista enkä karvasmantelista.


3. En ole koskaan edes kokeillut tupakanpolttoa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Kankaan Eikka kerhossa antoi mahdollisuuden tehdä raittiuslupauksen.


4. Näin Kekkosen juhlavuonna lienee paikallaan Kekkos-anekdootti: vuotta en tiedä, mutta joskus 60-luvun lopulla Kauhajoella oli maatalousnäyttely, ja Kekkonen tapansa mukaan kunniavieraana. Minua kiinnosti presidenttiä enemmän Lauhanvuoren maastosta tehty pienoismalli. Mutta niin vain kävi, että Urkin ympärillä vellonut ihmismassa imaisi minutkin mukaansa, eroon perheestä ja ulos ovesta. En ehtinyt edes hätääntyä, kun äiti jo löysi minut. Mutta siitä saakka jouduin kuuntelemaan korvat punaisena, kun kaikille selitettiin, miten Aila oli lähtenyt seuraamaan Kekkosta luullen kaljupäätä isäksi. Meidän isä on ainakin kaljupäänsä verran Kekkosta lyhyempi, en mä millään olisi voinut sekoittaa. Voin mä silti rehennellä nähneeni Kekkosen, kas kun hän oli päätään pitempi muita, niin pikkutyttökin näki vilahduksen päälaesta. Mutta kyllä isot ihmiset ovat typerää sopulilaumaa, kun vievät mennessään pikkutyttöjä, eivätkä katso jalkoihinsa. Isäntää vaan sokeana seurataan.


5. Minulla on kutakuinkin Etelä-Amerikan muotoinen syntymämerkki oikean solisluun alapuolella. Kartassa on piste suurinpiirtein Natal-nimisen Brasilian kaupungin kohdalla.


6. En ole toistaiseksi kertaakaan maksanut itse kampaajalla käyntiä. (Ja sen kyllä huomaa, sanoisivat jotkut.)


7. Sen sijaan olen kyllä kerran laulanut Maamme-laulun ekan ja tokan värssyn Genesaret-järven laineilla.


8. Ja sitten vielä ekstra, joka mulle tuli mieleen heti toisena asiana, mutta se liittyy kyllä enempi isääni, joten ei haitanne, vaikka tänne omaan blogiini kirjoitan tämän muiston isästä tässä ja nyt: isä oli aikanaan Suomi-Salama -nimisen vakuutusyhtiön asiamies. Meillä oli ulkoseinässä ihan logokylttikin sitä osoittamassa. Toinen asiamies, herra Kuja-aro kävi meillä usein Angliallaan. Hänestä puhuttaessa sanottiin murtehella, että Kujaaroo, joten pitkään luulin, thänen nimensä kirjoitettiinkin noin. Paitsi että sekotin välillä: Kuraa, joo.
Ehkä tuon tyyppinen kirjainten sekoittaminenkin liittyy siihen vasenkätisyyteen. Kauan mulla oli hankaluuksia muistaa sitäkään, onko se puu pihlaja vai pihjala.

Sitten vielä napin ja haasteen saattaminen eteenpäin: kopioi tuo nappi omaan blogiisi, kerro blogissasi itsestäsi seitsemän asiaa ja haasta sitten seitsemän muuta bloggaajaa. Minulla on toisessa blogissani seurantalista, josta valikoin joitakin keskenään hyvinkin erityyppisiä blogeja ja blogisteja.
Ensimmäiseksi haastan mieheni, joka bloggaa lähinnä teologista problematiikkaa otsikolla pimeydessä?,
toiseksi pikkuserkkuni Paavo Hautalan, jolla on vauhtia ja visioita.
Kaanonin kuvittelua on aina kiva lukea ;-),
samoin Ilopirtin. Molemmissa kuvat ja sanat yhdistyvät kauniisti.
Lähtölaskennan jälkeen - Count up on uusi mielenkiintoinen blogituttavuus, jota olen salassa seurannut.
Tuhva on pohdiskelija, Tonttumuori taas antaa mielihyvää satumaisella huovutusestetiikalla.
Tuohon napin kopioimiseen itse sain apua sukkasadon blogista.