Näin on marjat

Täällä päin Suomea oli tänä syksynä puolukansaanti onnenkauppaa. Minäkin olen aina ennen kuvitellut, että puolukkaa löytää joka vuosi. Eräänä lauantaina kiersimme sitten miehen kanssa vanhoilla apajilla, vaikka tuttu marjastusekspertti oli kyllä varoitellut, että siellä on myllätty, kultakaivossuunnitelmat ovat sotkeneet meidän puolulukkamaat. Turha reissuhan se sitten oli. Pysähdyimme kiertelemään muutamalla paikalla, yhteensä desilitran verran taisimme saada kokoon.
Pakastimessa oli sentään muutama pikkupussi parin kolmen vuoden takaisia puolukoita. Ne sitten keittelin hilloksi kesäkurpitsan kanssa, jotta riittävät paremmin.
Kuitenkin yritimme vielä syyslomalla hakeutua muualle päin Suomea puolukatkin mielessä. Mutta mutta. Etelä-Pohjanmaa oli lumipeitteessä. Kun kerroin siskolle, että meillä on takaloosterissa marjapoimurit ja sangot, niin hän nauraen antoi purkillisen puolukkasosetta matkaamme. Onneksi olimme vieneet pari hilla- eli lakkapussia tuliaisksi, niin kävi ikään kuin vaihtokaupasta.
Kun lisäksi vielä Liisa-täti laittoi pari jäistä puolukkarasiaa kylmälaukkuumme, niin kyllä nyt on ensi talven puolukat turvattu. Ja perkaamiseltakin vältyttiin :-)

Sinne sun tänne

Syysloma alkaa kääntyä lopuilleen. Ainakin yksi yhteinen lomatavoite ehdittiin saavuttaa; sukulointi. Tässä vaiheessa, kun vielä elossa olevat vanhempamme meidät vielä muistavat ja meitä kaipaavatkin mutta eivät itse juuri kykene matkustelemaan, koetamme päästä käymään niin pohjoisessa kuin etelässäkin mahdollisimman usein. Minun vanhempieni luona käydessämme bongaamme samalla kätevästi myös molemmat siskoni ja ainoan elossa olevan tätini. Isosiskolla on ensi kesänä synttärit ja hän suunnitteli, että silloin voitaisiin pitää tonkijaiset. Hänellä on mm. erään tätimme jäämistö setvittävänään. Voitaisiin tehdä juhlallinen isojako ja voitais saada aikaan oikein kunnon sisarriitakin. Kierrätyshenkiset synttärit, ihastuin ideaan oitis. Mitähän keksittäis lahjaksi ;-)
- ei kumminkaan sytytysnestettä, mieluummin vaikka jätesäkkejä...

Miehellä oli kamera mukana niin etelässä kuin pohjoisessakin, mutta vain tuolla Kemijokivarressa sitä muistettiin käyttää. Minä taas rohkeasti/ röyhkeästi laitan omaan blogiini mieheni nappaaman kuvan. Älköön kukaan muu siihen luvatta kajotko.

Taas toivotus hyvän...

Kirjoitin äsken rauhoittelevan kommentin siskolleni aikaisempaan jouluaiheiseen postaukseeni. Siitä muistin, että olin aikonut laittaa tänne todisteeksi kuvan tämän vuoden ensimmäisestä joulukortistamme, jonka posti toi tänään. Varmemmaksi vakuudeksi asettelin sen tämänpäiväisen paikallislehden päälle, jotta näette päivämäärän.

Lootikolta palatessani huikkasin miehelle tiedon kortista ja kysymyksen "arvaa keltä?" Mies arvasi aivan oikein. Sama mummeli lähettää toisinaan nimipäiväonnittelutkin kuukauden etuajassa, kuin Yves Rocher ikään. Mutta tämä oli jo ennätys.
Miksiköhän en jaksanut oikein ilahtua postista.

Punaleimaista

Kun tähän huusholliin ostetaan punaleimaasta, niin se ei useinkaan tarkoita juustoa:

- tarkoitus ei ole nyt mainostaa mitään erityisiä elintarviketuotteita eikä myöskään mitään liikeketjua, pahoittelen etten osannut kuvata enkä rajata niin ettei mitään tunnistettavaa huomattaisi.
Tädin kanssa oli puhetta, että kotikylän kyläkaupassa on sama malli edelleenkin, että hävikkiä eikä tappiota pidä tuleman, että kaikki tuotteet ovat myynnissä viimeiseen myyntipäivään saakka samalla hinnalla, joten tuoretta tavaraa sieltä on harvinaista löytää. Tämä kaupunkien ja kirkonkylän punaleimamalli kannattaisi ottaa käyttöön sivukylilläkin, se voisi olla asiakaskunnalle mieluista ja houkuttelevaa.

Mitä taas tulee juustoon, niin emmental on lapsesta saakka ollut lempijuustoni. Arkena meillä oli vain edamia, jota maitotilistä raaskittiin toisinaan ostaa. Meijerikuskilla oli erikokoisia paloja mukana, joista sitten valittiin sopivanhintainen. Mutta jouluksi ostettiin emmentalia, juhlajuustoa.

Drömma om gitarr osv

Viimeöisestä unesta muistan aika pitkän pätkän. En tiedä, miksi siinä oli ruotsin kieltä, mutta sen tiedän, miksi mun piti yrittää soittaa kitaraa. Skitta tuli uniin, koska lupasin lähetyssihteerille olla mukana Kengät-monologissa. Siihen tulisi johonkin väliin Jakarandan levyttämä laulu, jossa sanotaan "pane kengät jalkaasi". Henkka soitti ja kysyi, voisinko tulla laulamaan sen, myöhemmin ehdotti, josko säestäisinkin kitaralla, niin hän voisi ottaa rummut. Lupasin hövelisti, kun en tajunnut, että tilaisuus onkin Raahe-salissa eikä seuriksella, kuten kuvittelin... Ei ihmekään, että unissani asiaa hermoilin eikä yhden nuorten henksun säestyksestä meinannut tulla mitään, vaikka olin transponoinut soinnut itselleni helpommiksi. En vain ymmärtänyt mitään omista merkinnöistäni...
No, siinä unessa eräs kollegani - jonka kanssa emme hirveästi toisiamme sympatiseeraa - alkoi kokeilujeni kestäessä valittaa, että häntä alkaa nukuttaa. Vastasin hänelle, että hän voisi ihan rauhassa asettua nukkumaan. Siinä sointuja sovitellessa satuin kuulemaan erään nuoren miehen keskustelevan toisen kanssa ruotsiksi. Tulin uteliaaksi ja sekaannuin heidän keskusteluunsa. Kävi ilmi, että poika oli tullut Närpiöstä. Kerroin, että olin nuorempana ollut siellä viikon pari vaihto-oppilaana eräässä perheessä. Kun olin nimeämässä perhettä, poika keskeytti ja ehdotti nimeä. Ihmettelin, mistä hän tiesi oikean perheen ja aloin kysellä, tietääkö hän, mitä Ann-Louiselle nykyisin kuuluu, "om hon är i Universitet". Oli kuulemma edennyt pitkälle, kuten arvelinkin.
Ruotsin puhuminen sujui unessa yllättävän helposti, mutta välillä yritti mukaan tulla englanninkieltäkin. Ai juu, minähän kuulin taannoin TV:stä Timo Soinin puhuvan ruotsia, ja häneltä myös lipsahti jokin engelska-sana. Noinkohan sieltä sikisi uneni. Muistan unessa ajatelleeni vielä, että taas saatiin hyviä perusteluita sille, miksi kannattaa opiskella ruotsia. Jaa, toinenkin elävän elämän viimeaikainen tapaus saattoi innoittaa ruotsista uneksimiseen; lukiolaispoika ruotsinpreppauksessa erityisopella. Pojalla oli tosi kielteinen asenne, pakkoruotsista puhui, mutta tiesi ja melkein hyväksyikin sen, että läpi siitäkin on päästävä.
Mutta noinkohan löytäisin Ann-Louisen vielä vaikkapa Facebookista? Se vain, että sukunimet tahtoo vanhemmiten ihmisillä vaihtua.
Niin, ja sellainen opetus unessa oli, että jos joku asia ei meinaa sujua, niin yksi selviytymiskeino on kiinnittää oma ja toisten huomio johonkin aivan muuhun asiaan.

Naisten päivittelyä

Mikäs MINUSSA oikein on vikana? Minua ei huvita osallistua Naisten päiville. Vaikka monet siellä olleet menevät vuosi toisensa jälkeen uudestaan ja oikein innokkaina niitä odottavat. Ehkä yhtä innokkaasti kuin minä Saloisten adventtimyyjäisiä.
Tänään olin mukana pari tuntia ja se riitti hyvin. Siihen että sain sukanvarren valmiiksi. Kuoroamme oli pyydetty sinne laulamaan (eräs kuorolaisistamme on mukana myös järjestämässä naisten päiviä, ja hän asiaa ehdotti) - päätöstilaisuuteen. Olimme paikalla reilu puoli tuntia ennen viimeisen tilaisuuden sovittua alkua, jotta ehdimme vielä käydä laulut läpi. Sitten istuimme odottamaan ja kuuntelemaan. Joku tiesi siinä vaiheessa kertoa, että meidän vuoromme on loppupuolella. Olisimme siis ehtineet hyvin, vaikka olisimme tulleet tuntia myöhemminkin. Kotiin palattuani puuskahdin, että meni hukkaan monta minuuttia loma-aikaa, mutta sitten huomasin, että eihän mennytkään, kun oli kurin följys.
Mikä siinä sitten on, etten voi kuvitellakaan meneväni viettämään viikonloppua naisten kanssa leirikeskukseen, vaikka pääsisi valmiiseen pöytään. Ehkei ole viisasta tehdä mitään syvälle menviä johtopäätöksiä suht. lyhyestä maistiaistuokiosta, mutta sen huomasin, ettei mulle oikein tahdo kelvata mikään. Yhteislaulut olivat aivan vääränlaisia. Puheenvuorot liian pitkiä ja liian henkilökohtaisia. Jollekin varmasti on tarpeen kuulla toisten ns. henkilökohtaisia todistuspuheenvuoroja, mutta mä vain niillekin nyrpistelen. Kun eihän niitä voi yleistää. Vaikka olemme samalla tiellä, niin Jumalalla on varattuna jokaiselle aivan erilainen jälki/ura, jota Hän vie. Toisinaan on ihan mielenkiintoista kuulla, miten muita on viety, mutta jos aistin siinä aavistustakaan sellaisesta piiloviestistä, että juuri näin asioiden kuuluu mennä, niin minulla lyö jarrut päälle ja korvat lukkoon.
Eräs kuorolainen, joka tuli paikalle vähän meidän jäljessä, kysyi minulta, olenko ollut naisten päivillä koko ajan. Kai hänellekin oli sellainen mielikuva jostain syntynyt, että KAIKKIEN seurakunnan vähänkään aktiivisempien naisten KUULUU olla siellä. Ja siltä minustakin kieltämättä hetken tuntui, kun katselin ympärilleni.
Mutta kyllä silti tiedän, että minun kuuluu olla miehen eikä naisten kanssa.

Loman tarpeessa

Tänään alkoi syyslomani. Taisin olla jo sen tarpeessa, kun edellisyönä jouduin tekemään kolmen open edestä hommia. Unissani olin menossa tuntia pitämään, luulin että suomea maahanmuuttajaoppilaille, mutta ei. Luokassa oli kolme perusopetusryhmää odottamassa äidinkielen tunnin alkamista. Muutama iso parransänkinen korsto istui harmikseni lippis päässä. Kahdella ryhmistä oli ollut äidinkieltä jo ensimmäisessä jaksossa, mutta kolmannella ei ollut vielä kirjoja, joten heidän kanssaan olisi pitänyt aloittaa alusta. Mutta sitä en pysähtynyt murehtimaan, kun mietin, miten opin oppilaiden nimet. Ajattelin, että saavat kirjoittaa nimilaput itselleen, mutta sitä varten tarvitsin hakaneuloja. Luokassa oli avustaja, olikohan TETtiläinen, jota pyysin menemään kansliasta hakemaan hakaneuloja. Tyttö vastasi vetelästi "ei jaksa", jolloin minä läpsäisin häntä kasvoihin, ensin toiselle, sitten toiselle poskelle. Siinä vaiheessa taisi olla viisainta lopettaa sen unen katselu.
Tuolle tytön toteamukselle on olemassa esikuva elävästä elämästä, meidän koululta, eräs entisen Neuvostoliiton alueelta tullut poika, joka vastaa joka pyyntöön/ käskyyn: "ei jaksa".
Nyt ei mun hetkeen tartte jaksaa.

Sama vanha ristinpuu

Keskiviikkona tulee aina entisen kotikuntani paikallislehti mulle tänne maan ääreen elikkäs rannikolle. Tämän päivän lehdessä kaksi asiaa kosketti minua. Ensimmäinen oli pikkuserkkuni kuolinilmoitus. Toki olin saanut asiasta tietää jo eilen pikkusiskoltani, mutta nyt se oli siinä, mustaa valkoisella. Ajattelin hänen iäkkäitä elossa olevia vanhempiaan sekä siskoa ja veljiä, muita pikkuserkkujamme. Reijo ehti syyskuussa täyttää 50 vuotta. Hänellä oli rukoileva mummo. Reijo oli siis rukousten lapsi, se tieto lohduttanee myös surevia.
Toisella tavalla, iloisen haikeasti kosketti juttu Majaniemestä, seurakunnan leirikeskuksesta. Aikoinaan Majoila -niminen uusherännyt emäntä lahjoitti testamentissaan tontin seurakunnalle, kuulin eräältä äidin serkulta, siis myös em. Reijon äidin serkulta. Lehtijutussa oli myös sisäkuva leirikeskuksesta. Vaikka virressä lauletaankin, että ei ole täällä mitään pysyvää, niin sama vanha ristinpuu on edelleen tutulla kunniapaikallaan Majaniemen alttariseinällä. Tuli ihan ikävä, kunpa pääsisi vielä joskus vierailemaan noilla nostalgisilla markiilla.

Pari kirkkoa lisää

Taannoin liitin postaukseen kuvia kotikirkostani Kauhajoelta. Lokakuun ekana viikonloppuna KD-Naisten liittokokousreissulla päästiin näkemään kaksikin uutta kirkkoa, vähintään yhtä moderneja (ja eriskummallisia) kuin Kauhajoen pääkirkko.

Naisten kokous pidettiin Kristillisellä opistolla, eikä sieltä ollut kuin alle kilometri Kuokkalan kirkkoon, joka saattaa olla tällä hetkellä Suomen uusin kirkkorakennus. Ryhmittäydyimme kuvaan kellotornin juurelle Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Naispiirin edustajavoimin: Hilkka, Anja, Riitta-Maija ja mä.

Jos kirkko ulkoa olikin kulmikas, vino ja tumma, niin sisältä se oli valoisa, ilmavan ja keveäntuntuinen. Rajasin tuosta ihmiset pois, niin tuli vähän kökkö asetelma.

Noinkohan tästä isommasta kuvasta näkyisi paremmin, mikä kuvio palleroihin oli maalattu. Minusta pallerot näyttivät rypäletertulta, mutta mies sanoi, että niiden pitäisi oleman vesipisaroita. Ainakin kirkon suunnitteluvaiheessa oli sellainen puhe. Mies oli juuri siihen aikaan Jyväskylässä seurakuntaharjoittelussa teologian opintoihin liittyen. Oli päässyt sanasensa sanomaankin; että ruokasali pitää olla isompi ;-)

Messun jälkeen mies kiersi vielä kirkon saadakseen kuvia joka suunnalta. Tästä kuvasta saa aavistuksen siitä, miten loistavalle paikalle kirkko on rakennettu. Se on fokuksessa.

Kotimatkalla veimme Riitta-Maijan Haapajärvelle ja Kärsämäellä huomasin paanukirkon kyltin. Sinne.

Tämäkin kirkko piti kiertää, mutta sisälle emme päässeet. Olisi pitänyt soittaa paikalle joku opas. Sen sijaan mies soittikin kirkon kelloa. Siitäkin on kuva, vaan ei tässä.

Keramiikka-mosaiikki-laastiaskartelua

Yhdessä askartelu on mukavaa. Ei minun olisi tullut kokeiltua tällaista puuhastelua posliininpalasilla, ellei Aulikki olisi ehdottanut ideaa käsityöpiiriläisille. Niin sitten kokoonnuttiin pari viikkoa sitten Saloisten srk-kodin alakertaan liimailemaan sirpaleita ruukkujen ja laattojen pintaan ja jätimme työt kuivumaan Arja-diakonin kaappiin. Eilen sitten, kun Aulikkikin oli jo palannut kuntoutuksesta, sotkimme laastin kanssa.

Ekalla kerralla mulla ei ollut kameraa mukana. Eilen sain kuvia niin valmistuvista töistä ja niiden tekijöistä (tässä Ritva ja Seija) kuin ruukuista ennen laastin levitystä.

Minulla meni koko ehtoo silloin pari viikkoa sitten tämän yhden ison sinisävyisen pytyn kanssa, kun toiset saivat aikaan kahta ja kolmea työtä. Mutta mukavaa se oli! Vielä seuraavallakin viikolla makustelin askarmuistoa.

Meillä oli käytössä vaalean ja tumman harmaata sekä mustaa laastia, joilla eilen täyttelimme posliinipalasten välejä.

Kaikki ruukut ja laatat tulevat myyntiin lähetys- ja diakoniatyön hyväksi Saloisten adventtimyyjäisissä. Lähempänä joulua aiomme tehdä vielä lisää, kun värkkiä on roveesti. Jos Herra suo, niin kevätpuolella vielä ensi kesän evankeliumijuhlien lähetysmyyntipöytään myös.

Joulua, joulua

Viime kesänä Norjassa käydessämme ystävätär askarteli nipun joulukortteja, jotka toin tullessani jakaakseni ne sopivasti ennen joulua kortin saajille. Loppukesästä sain myös omat joulukorttini, jotka olin tilannut erään ystävän kautta Keski-Aasiasta, tarkemmin sanottuna Tadzikistanista. Kortit tehty käsityönä ja tuotto "to God's glory". Manu naureskeli niitä tuodessaan, että nyt sitten vain kirjoittelemaan. Niin ajattelinkin. Että hyvissä ajoin kirjoitan kortit valmiiksi.
No, viime yönä juuri ennen ensi lunta näin jälleen joulu-unen. Oli jouluaatto, kuopus tiskasi ja me muut koristelimme, kun yhtäkkiä muistin, että nuo käsintehdyt joulukortit on lähettämättä. Lapsia nauratti kauheasti, kun totesin, että eivät ne kyllä enää ennätä. Mua toisaalta hävetti ja harmitti, mutta kyllä minäkin nauroin kömmähdykselleni ajatellen kai, että lähetetään sitten ensi jouluna. Herättyäni olin huojentunut. Ehkä sittenkin ehdin ja muistan hoitaa korttiasian kuten aina ennenkin.

Huokasuttaa

Äsken torkahdin taas istualleni ruokapöydän ääreen Kalevan sudokua tehdessäni. Työpäivä otti voimille. Päivä meni sinänsä aivan hyvin, mutta juuri ennen yhdeltä alkavaa MoKu- eli monikulttuurisuuushankkeen ohjausryhmän palaveria kasaantui pikkuinen suma, yhtä haavaa piti putsata (eikä vanua löytynyt mistään) ja laastaroida, ja linja-autosta myöhästyneet oppilaat niinikään aiheuttivat lisähuolta. Noloa sinänsä, että oppilaat myöhästyivät sen takia, että uskontotuntimme venähti. Onneksi on iltis, jonne he pääsivät odottamaan, siksi kunnes eräs äideistä oli tulossa kahdeksi vanhempain varttiin. Päästiin aloittamaan palaveri myöhässä myös yhden jäsenen unohduksen takia, ja minua hermostutti, ehditäänkö lopettaa ajoissa, kun olin luvannut kimppakyytikaverille, että lähdetään heti kolmelta, että hän ehtii raatihuoneelle.
Mutta varsinainen huokailuni syy tuli vasta palaverissa. Hankkeen koordinaattori tiesi kertoa ikäviä kuulumisia kahdestakin oppilaastamme. Yhdessä siinä sitten ihmeteltiin, miten monetkaan meidän suomalaisoppilaistamme eivät osaa tai ymmärrä olla tyytyväisiä mihinkään, saati kiitollisia, kun samaan aikaan heidän maahanmuuttajaikätoverinsa joutuvat painiskelemaan sellaisten ongelmien ja murheiden kanssa, joita ei aikuinenkaan tahdo kestää.
Jatkan huokailua Taivaan Isän puoleen.

10.10.10.

Ihastuin Alexis Stenvalliin lukiossa. Jos meillä olisi lipputanko, tänään siellä liehuisi siniristinen Kiven päivän kunniaksi. Ja roimasti liehuisikin.
Mitä tulee kirjallisuuteen, olen varsin kapea-alainen, ja koska uusia kirjoja julkaistaan koko ajan valtavia määriä, kosketuspintani kirjallisuuteen kapenee koko ajan. Mutta ne muutamat harvat kirjarakkauteni ovat säilyneet ja säilynevät läpi iän niin kauan kuin nuppi pelaa.

Mielinpä nyt siis muutaman rivin lainata rakkaalta:

"Palasipa mies metsästä ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut..."

Aleksin aaton aattona

Näyttää olevan viikko siitä, kun viimeksi tähän blogiin postasin. En ole oikein raaskinut, kun halusin Kauhajoen kirkon näkyvän ylimpänä mahdollisimman pitkään. Viime sunnuntaina nähtiin lisää erikoisia kirkkoja akselilla J:kylä- Kärsämäki, mutta niiden kuvia en saa tänne ennen kuin viitsin penkoa miehen kameran esille ja siihen tarvittavan piuhan.
Tänään työpäivä alkoi mukavasti open porinoilla. Koolle tulleet saivat tilaisuuden purkaa työhuolia mutta myös kertoa, mikä asia menneeltä viikolta jäi mieleen mukavana. Porinatuokio tuntuu olevan hyvää jatkoa viimeviikkoiselle tyhy-iltapäivän annille.
Kotiin palattua pesin lisää pyykkiä. Ja sitten alkoi siivous. Kuorokassin. Vieläkin nuottikansiot ovat pöydällä ja lajittelu ja järjestely hivenen kesken. Minun piti etsiä kotoa yksi tyhjä kansio lisää kahden kassissa olleen lisäksi. Akuutit laulut kuoron uusimmassa kansiossa, usein tarvittavia toisessa ja tähän kotoa löytyneeseen laitoin nuottinippuja taskuihin kirkkovuoden eri juhlapyhille sekä vielä omat taskut muutamille säveltäjille; Zoltan Kodály, Felix Mendelssohn-Bartholdy ja W.A Mozart. Händel jäi akuuttien joukkoon. Normaalisti nuotit on palautettu nuotistonhoitajallemme, joka järjestelee ne seurakuntakodin kaappiin odottamaan seuraavaa kertaa, mutta nyt olen omaksunut saman tavan kuin Riitta, joka kuulemma ei anna mitään nuotteja pois. Minun pitäisi kai ommella vielä uusi kahvikassi kuoronuoteille, kun entinen katriinakassi on reunasta revennyt. Mutta ei ehkä tänä viikonloppuna. Toisaalta piha sekä puolukkametsä houkuttelevat ja toisaalta kouluhommat velvoittavat. Porkkanat nostin tänään pois. Se oli äkkiä tehty, muutama lapionpisto maahan, saalista en kehtaa kuvailla. Aloittelin vähän haravointia ja siivoilin kuolleita ronttoja pois sieltä täältä. Huomenna pitäisi ensi töiksi muistaa leikkoa mustaviinimarjapensaita.

Lasimaalaus Kauhajoen kirkossa

Aivan muita juttuja selatessani löysin koneelta kuvia Kauhajoen kirkosta. Kuvat otti mieheni Uusheräyksen Kurikan seurojen aikaan 8.7.2007. Olimme olleet yötä siskon luona ja aamulla menimme tuttuun ja rakkaaseen kotikirkkooni kuuntelemaan Päivö Parviaisen saarnaa ja nauttimaan ehtoollisen sakramenttia.

Lasimaalauksen aiheena on Jeesuksen toinen tuleminen. Yläreunassa on teksti "Hetkenä jona ette luule, Ihmisen Poika tulee" Matt 24:44. Maalauksessa väkeä on pellolla - "toinen otetaan, toinen jätetään". Erityisen puhuttelevaksi taiteilija on aiheen saanut kuvaamalla taustaksi Kauhajoen maiseman, kylä on Havuskylä ja taustalla Hämes-Havunen.

Kuvan alareunassa on Ps. 13:6 "Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni avustasi." Eipä olisi juuri parempaa psalmin kohtaa voinut olla tässä yhteydessä. Emme voi, emme saa, eikä meidän tarvitse turvata mihinkään muuhun kuin Ihmisen Pojan armoon Hänen tulemuksensa hetkellä.

Ylemmässä kuvassa näkyy enemmän Kauhajoen kirkon interiööriä. Liturginen väri oli Apostolien päivänä punainen. Muut kirkkovieraat olivat ehtineet jo poistua, kun viivyimme vielä, mies kuvaten, minä imien ja tankaten mieleen jotain... pyhän tuntua. Kaunis, koruton, kodikas ja kallis kotikirkkoni.