perjantai 31. joulukuuta 2010

On sulla hautajaiset


Tänään Tino haudataan. Huomenna hän olisi täyttänyt 58 vuotta. Ei alkanut hänelle uusi vuosi täällä ajassa. Ovella Sylvester vuotti.


Tänä jouluna olen kuoron kanssa laulanut useampaan kertaan Tuo armon valkokyyhky. Samalla kenties olen tehnyt omaa surutyötäni. Se ei ole edes ainut joululaulu, joka pyrkii tuomaan toivoa ja valoa kuoleman varjon maahan. Eikä mikään ihme, sanotaanhan joulun profetiassa: "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus."


Tuo armon valkokyyhky nyt viestin maailmaan.

Jo laantuu tuskan nyyhky, käy toive versoomaan.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.


Jumala ainokaisen Poikansa meille soi.

Näin ottain muodon maisen Hän auttaa meitä voi.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.


Hän autuusvalaistusta tuo tuskaan tuonelan.

Nyt varjo väistyy musta kasvoilta kuoleman.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.



Messias tuli, kuoli puolestamme ja voitti kuoleman.

torstai 30. joulukuuta 2010

Haikia huomen

Vaikka oli taas aivan ihana ajella kotiseudulle ja tapaamaan rakkaita ja läheisiä sukulaisia, niin yhä enemmän noihin reissuihin liittyy myös surumielistä haikeutta. Toisaalta se varmasti johtuu ainaisesta kiireestä ja siitä, että päiväsydän on niin lyhyt jaettavaksi moneen kohteeseen. Mutta joka kerta enemmän haikeuden tunnetta lisää vääjäämätön vanheneminen (isä vaikutti taas vähän hauraammalta kuin viimeksi), tällä kertaa jopa kuoleman läsnäolo. Veljen perhe valmistautui hautajaisiin.
Haikeus tuli sitten uneenkin, joka oli kyllä hyvin sekava, mutta selkeästi surullinen. Jotain surullista oli tapahtunut, joku oli varmaankin kuollut, mutta kuka, mikä tai ketkä, se ei selvinnyt. Kuitenkin jopa hevoset olivat järkyttyneitä. Isä joutui niitä koko yön riimuista kävelyttämään edestakaisin pellolla, että ne olisivat rauhoittuneet. (No tuo pätkä tuli tietenkin siitä, kun veljen kanssa muisteltiin hevosten karkureissua uudenvuoden yönä. Paukkeesta säikähtäneinä lähtivät Könnönkylälle asti.) Mutta oliko unessani Ojalan Asko kuollut, kun Esko ja Tuula tulivat itkien ja Esko valitti, kun ei kukaan muu sukulainen joutanut tulemaan (hautajaisiin), kun niiden piti mennä askarehille.
Täytyy varmaan ruveta jotain puuhastelemaan, ja jättää mielestä unet.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Klaffinnakkelusta

Viä silloon kum mä olin pikkuflikka, tavattihin kotopuoles joulun eruus kulukia naapuriis klaffia nakkelemas. Pahaaset kollit tiämmä silloon enää pöffäälivät, mutta kai soli aikanansa ollu yleesemminkin sellaanen tapana notta joulukortti käytihin viemäs varkahin. Porstuahan hiivittihin aiva äänetä ja sitte nopiaa ovi auki ja kortti eli joku klaffi tupahan over raosta. Sitte viä äkkiempää paiskattihin ovi kiinni ja paineltihin kartanolle vinkiäätte, kukaa ei saanu nähärä nakkaajaa. Ja tottahan talov väki koitti painella perähän, heti kun oli tointunu pelijästyksestänsä, ja keriitä tunnistaa klafifnnakkaajan.
Minen joukaa oo koskaa käyny klaffia nakkaamas. Molin silloon viä niin häjyynen. Ja vaikken olsi ollukkaa niin molin niin ihimisarka, sellaanen umppoo, jotten olsi joukaa tohtinu ihimisihin eres varkahin. Kun seki oli kova tinki, kun mun piti Rajamäen Eilalta munia hakia, istua tuvas Olavin kans orottelemas, sen aikaa kun Eila oli kanalas munia koholimas. Istuumma hilijaa, kun Olavi oli tiämmä yhtä umppoo kum mäki. Ei se ainakaa pikkuflikalle osannu mitää toimitella. Olavi oj jo aikaa kuollu, Eila tiämmä viä elää.
Mutta viä nuosta klaffiista. Kyllä siinä pelijästyy, kun äkkiä kovalla metelillä ovi vetäästähän auki ja paiskatahan saman tien kiinni. Vaan kyllä joskus klaffinnakkaaja itteki pelijästyi meirän ovella käyresnänsä. Kun soli aiva varmahan nähäny tuvan klasista valot ja sitte porstuahan hiivittyänsä ja oven aukaastuansa näkööki vain pimiää, ja klaffiki pömppää vain takaasi. Meillä kun oli aina talavella oven eres vähä fylliä. Uluko-oven alareunas oli isoo ärämä ja siitä puhalti lunta ihan triimuuksi asti porstuan laattialle. Tuvan oven etehen ratusteltihin sitten filtti, jottei kylymyys porstuasta olsi päässy tupahan. Kiviluoman Lauri osaji kyllä tupahan, kun kävi meillä joka päivä ja oli oppinu huushollin tavoolle, mutta monet muut oli ihimeesnänsä filttihin tormattuansa.
Enää ei klaffin nakkoo luonnaasi kuinkaa. Kaikilla on ovet lukus, kellua pitääs rimpahuttaa, eikä siinolis mitää järkiä. Eikä kenenkää pihamarkiille pääse hiippaalemahan varkahin, kun joka paikas on katuvalot, parahis paikoos liiketunnistimilla syttyvät lamput. Nykyään nakellahan sittev vain sähköpostia ja sen kaltaasta touhua piretähän.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Tokaluokan kuusijuhlanäytelmä

Liisa ottaa pulkan ja sahan ja lähtee etsimään joulukuusta. Ensimmäisen kuusen alta kömpii kaksi karhua pyytämään, ettei kuusta kaadeta heidän talvipesänsä päälle. Karhut lupaavat kuitenkin lähteä Liisan kaveriksi etsimään sopivampaa kuusta. Toisen kuusen juurella pomppii neljä jänöjussia, jotka toivovat, että Liisa säästäisi heidän parhaan piilonsa. Mutta hekin lähtevät auliisti avustamaan kuusenhaussa. Kolmannen kuusen luona kolme tonttua vaatii Liisaa jättämään heidän vartiotornikuusensa rauhaan. Hekin lähtevät joukon jatkoksi hakemaan Liisalle joulukuusta. Neljäs kuusi on seudun paras käpykuusi, josta riittää kahdelle oravaksi ruokaa koko talveksi. Ja jälleen etsintäpartio kasvaa. Viidennen kuusen oksien suojasta pyrähtää kolme lintua, joiden pesäpuuna se on ollut ties miten monta kesää. Linnut liittyvät kuusenhakujoukkoon. Kuudes kuusi sen sijaan tarjoaa kahdelle porolle suojan yöksi ja aamupalaksi jäkälää. Koko revohka löytää viimein kuusen, jota ei kukaan muu ole vielä varannut. Liisa pyytää tonttuja ja eläimiä leikkimään kanssaan ennen kuin kaataa joulukuusen.


Kysymys: Kun näytelmässä on lisäksi kaksi kertojaa, niin kuinka monta tokaluokkalaista pääsee esiintymään?




Vastaus:

Suurinpiirtein kaikki halukkaat.

torstai 16. joulukuuta 2010

Karsea "musiikki"yllätys

Olen konsertista alkaen kuunnellut automatkoilla Kauhajoen Klaneettien tuoretta levyä. Eilen töistä palatessa ajattelin kuitenkin, että on aika ottaa esiin joululaulut. Toin Komian polokan autosta tupaan ja katsoin levytelineestä aamuksi valmiiksi joululevyn, jota en ollut vielä viime jouluna ehtinyt tai muistanut kuunnella. Niin sitten kuunneltuamme kimppakollegan kanssa Ylen uutiset laitoin cd:n soimaan...
KAMALAA!! Ensiksikin, soundin laatu oli ala-arvoista, äänitetty ties missä porstuassa ties millä magnetofonilla. Rohina ja humina ei kuitenkaan ollut pahinta. Toiseksi kamalinta oli ns. urkusäestys (joko hammondi tai urkuharmooni). Kaikkein kauheinta oli kuitenkin laulajan taitamattomuus.
Muutaman sekunnin kauhunsekaisin tuntein kuunneltuani häpeillen ja kollegalta anteeksi pyydellen sammutin soittimen. Harmittelin ääneen, millaisen sian olinkaan säkissä ostanut.
Koulun jälkeen vietyäni Hannan kotiin laitoin uhkarohkeasti levyn uudelleen soimaan tarkistaakseni, oliko se tosiaan niin kamala kuin ensivaikutelma oli antanut ymmärtää. Oli se. Kaikki kauniit suomalaiset joululauluklassikot ja yksi ranskalainenkin oli raiskattu. Lisäksi Joulupukkikin oli häpäisty. Kotipihassa sieppasin levyn soittimesta - ettei se vain enää vahingossa alkaisi autossa soida. Voisi tulla peltivahinkoja.
Sisällä näytin levykantta miehelle ja ihmettelin uudelleen, miten ja miksi olinkaan voinut mennä ostamaan tuollaisen levyn. Suureksi helpotuksekseni mies kertoi, etten minä sitä ollut hankkinut. Hän oli auttanut yhtä jatkuvassa rahapulassa olevaa kaveria, joka oli mennyt ostamaan tuon levyn ja josta hän oli kuitenkin halunnut päästä eroon ja saada rahansa takaisin. Sanoin, etten yhtään ihmettele, miksi Keijo oli halunnut rahansa takaisin. Ja annoinpa vielä miehenkin kuulla näytteen hankinnastaan. Miksi sitten luulin, että minä olin tuon levyn ostanut? Koska sen kannessa luki, että se on äänitetty Ruukissa. Olen ennenkin mennyt ostamaan jonkun oppilaan kautta jotain omakustanteita, joita ei koskaan olisi pitänyt edes tehdä... No, loppuviimeksi olin hyvilläni, ettei mua ollutkaan huijattu, ja mies oli hyvillään, kun minä kiittelin häntä siitä, että oli auttanut kaveria ahdingossa.
Mutta tuolle levylle täytyy keskiä jokin uusiokäyttö. Voisin tietysti panna vahingon kiertämään ja kuunteluttaa se kavereilla, jotka suunnittelevat oman äänitteen tekemistä...
Eei, enhän mä sentään ilkeä ole, ainakaan kovin ilkeä ainakaan näin lähellä joulua. Joulukoristeeksi tai lasinaluseksi tuo kelpaa kyllä.
Levykannessa oli kuva yllättävän nuoresta naisesta, kenties viisissäkymmenissä. Kuitenkin hän kuulosti kahdeksankymppiseltä.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Joulukorttiurakan organisoinnista

Millanin tämän päivän postaus Kahden talon tarinoissa kirvoitti minut tarttumaan samaan aiheeseen; joulukortit.

Tämän joulun edellä yksi jos toinenkin lähelläni oleva henkilö on valitellut samaa ongelmaa: joulukorttien ajoissa lähettäminen on aiheuttanut stressiä, eikä se (ajoissa lähettäminen) välttämättä ole edes onnistunut. Veljenpoikani taas totesi ykskantaan, ettei edelleenkään aio rikkoa perinnettään olla lähettämättä kortteja. Taputin häntä virtuaalisesti olalle: "hyvin tehty" - vakuuttamalla, ettei kannata siihen leikkiin ryhtyä, jos on saanut tähän asti oltua. Siitä kun ei sitten enää tahdo päästä irti. Joillekin muillekin olen koettanut vakuutella, ettei korttien lähettäminen ole mikään must. Huomaako oikeasti korttien saajat, että siltä ja tuolta ei sitten tänä vuonna tullutkaan korttia? Ja jos huomaavatkin, suuttuvatko siitä ikihyviksi?

Vaikka toisia toppuuttelen, itse kuitenkin kortit lähetin tänäkin vuonna. Miten suoriutua siitä ajoissa? Tässä pari omaa vinkkiäni, joiden tarkoitus ei kuitenkaan ole ärsyttää eikä aiheuttaa mitään muitakaan harmin tunteita:

- Pitkän joululoman viimeisinä päivinä on hyvä alkaa askarrella seuraavan vuoden kortteja, sopivaa kierrätysmatskuakin on saattanut kertyä vaikkapa joululahjapapereista.
- Mahdollisia valmiiksi saatuja kortteja säilytän samassa isossa pahvilaatikossa, jossa minulla on ovikranssi, joulukorttipussikko ynnä muuta joulukrääsää. Laatikko on kaupasta haettu banaaniloota, joka on päällystetty tapetilla ja jolle on sopivasti tilaa makkarin vaatekaapin päällä.
- Joulukorttimuistio tietokoneelle. Olen koonnut osoitemuistion kahdelle A4-kokoiselle arkille, jotka on jaettu kolmeen sarakkeeseen. Osoitteet ovat mulla aakkosjärjestyksessä, mutta voihan niitä koota vaikka tärkeys-, ikä- tai maantieteelliseen järjestykseen. Osoitemuistiota on helppo pitää ajantasaisena sitä mukaa kun posti tuo osoitteenmuutoskortteja.
- Korttienkirjoitusurakan alkaessa tulostan päivitetyn muistion koneelta, ja sitä mukaa kun olen saanut kortteja kirjoitettua, merkkaan listaan rastin tms. korttinsa saaneiden nimien viereen.
- Useimmiten kaikki kortinsaajat ovat saaneet samanlaisen kortin. Kun askartelen, mielessä on valmiiksi mietittynä idea, jonka toteutan noin 70 kertaa.
- tietokoneelle olen siirtänyt myös muistion siitä, millaisia kortteja olen minäkin vuonna lähettänyt, samoin kuin uusia käyttämättömiä kortti-ideoita.
- Postista on haettu joulukuun alussa niin joulupostimerkkejä kuin punaisia postituskuoriakin arviolta tarvittava määrä.

Täksi vuodeksi en kuitenkaan askarrellut kortteja, kun Manulta oli tulossa upeita hyväntekeväisyyskortteja. Mutta en nyt sitten lähettänyt vielä niitäkään, kun ilmaantuikin vielä toinen, kiireellisempi, niin ikään hyväntekeväisyyskohde. Manun kortit odottavat siis ensi joulua.

Tarkoitukseni ei ole rehvastella (ainakaan kovin paljoa), mutta omien korttipostittelujen lisäksi sain kuin sainkin lähtemään reilut 13o joulutervehdystä Naispiirin jäsenille. Maanantaina kävin pudottelemassa siniseen laatikkoon kuusi punaista postituskuorta, jokaisessa sallitut 25 tervehdystä. Mies oli käynyt jo viime viikolla pudottamassa yhden pussillisen ja minä viimeisen tänä aamuna. Saa nähdä tuleeko tästä tapa, että postitamme jäsenkirjeen juuri jouluksi.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Naisten ilta

Kollega kutsui kymmenkunta naiskollegaa kotiinsa viettämään naisten hemmotteluiltaa. Eilen sitten pyöräilin Rantakadulle parinkymmenen asteen pakkasessa räkä poskella. Ajattelin, että kai se kasvohoitaja puhdistaa ja kuorii ensin enimmät, ennen kuin yrittää tehdä mitään muuta. Luvassa oli myös kollegan mainetta niittäneitä herkkuja, kauniine kattauksineen. Kuuma glögi tervetulomaljana lämmitti ytimiä myöten.
Mutta ennen ruokapöytään käymistä oli yllätysnumero. Eräs kollegoista harjoittaa reiki-hoitoja ja kinestologiaa, joita hän meille hivenen esitteli ja teetti pari harjoitusta. Siinä vaiheessa minulla oli epämukava olo. Suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen ihmisen piileviä voimavaroja, sielullisia ja henkisiä kykyjä korostaviin ja käyttäviin metodeihin ja hoitoihin. Allekirjoitan kyllä sen, että ihminen on kokonaisuus, jonka hyvinvoinnissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta tällaisena perusterveenä en ole vielä koskaan tuntenut kaipaavani sen enempää joogaa kuin muitakaan idän uskontoihin liittyviä terveys- tai itsensäkehittämiskeinoja. Olen lukenut useampaankin kertaan Watcman Neen kirjan Sielun piilevä voima. Neekin kyllä uskoo, että ihmisellä on valtavat piilevät sielulliset voimavarat, mutta yhtä lailla hän uskoo, että syntiinlankeemuksessa ihmisen turmeltuessa myös nuo sielun voimat turmeltuivat. Tästä syystä itsekin turvaudun mieluummin itseni ulkopuolelta tuleviin voimaannuttaviin asioihin, ensisijaisesti Armoon ja Sanan lupauksiin.
Eilen kuitenkaan en joukossa kehdannut seistä tumput suorana, kun toiset hivelivät itseään meridiaaneja, "sähköenergiakaapeleita" pitkin. Toimin siis vastoin omaatuntoani, enkä siinäkään vaiheessa sanonut mitään, kun meiltä kysyttiin "miltä nyt tuntuu?" Nyt kamppailen tunnontuskissa. Ei siksi, että olisin osallistumalla jotenkin altistanut itseni jollekin turmiolliselle. En tosiaankaan tuntenut mitään vaikutusta. Jumala on minulle usein ennenkin näyttänyt ja vakuuttanut "minun armossani on sinulle kyllin - sinä et tarvitse yliluonnollisia kokemuksia". Mutta lähinnä minua vaivaa se, pitäisikö minun kertoa kollegalleni, etten halua omantunnon syistä jatkossa osallistua tällaiseen. Vai annanko asian vain olla tällä erää?

tiistai 7. joulukuuta 2010

Lahja lasipurkissa

Muutama päivä sitten Millan kirjoitti lahjonnasta ja kyseli lahjavinkkejä. Vastasin kommetissani tykkääväni, jos saisi lahjaksi vaikka omatekemiä säilykkeitä. Ja kuinkas sitten kävikään? Kauhajoen reissulla pikkusisko antoi mulle joululahjan, pani mun följyhyni lasipurkin täynnä vaaleankukertavanvihertävää mönjää. Veljenpoikamme Jani on varsinainen sinappimestari, tämä purnukka oli kuulemma valkosipuli-timjamisinappia. Itse en vielä ole maistanut, mutta mies korkkasi ja sanoi, että ytyä tavaraa. Mä odotan, että mies tuo kohta kaupasta jotain, minkä päällä mä voin sitä testata.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Joulusisustusvinkki unitse

Toissayönä olin vierailevinani Armin luona - joka unessani emännöi lapsuudenkotiamme. Olin tullut jouluvierailulle. Kehuin siskolle, että menee nyt ihailemaan suklaanruskeaa seinää salikamariin. Vaan sisko kurkisti ja väitti, että vaaleahan se on. Ja niinpä olivat tosiaan ehtineet jo vaihtaa sisustustyyliä. Ruskea seinä oli peitetty vanhalla kunnon tapetilla (mikä miellyttikin enemmän minun silmääni). Tapetissa oli klassinen vanhahtava kuvio, vaalealla pohjalla ohuita vihreitä vapaalla kädellä vedetyn näköisiä pystyviivoja parin kolmen sentin välein, siellä täällä viivan päällä koristeltuja suunnikkaita, joita erheellisesti (=epämatemaattisesti) kutsutaan vinoneliöiksi.

Mutta sitten siihen varsinaiseen joulusisustukseen, tai oikeastaan koristeluun. Armi oli ripustellut erilaisia vihreän- ja kullansävyisiä sifonkihuiveja kattoon nurkasta roikkumaan sellaiseen suorakaiteenmuotoiseen mobileen. Se näytti tosi viehättävältä. Tosin vasta herättyäni hokasin, että sen alapuolella olevassa ruokapöydässä ei sitten kannata kynttilöitä poltella.

Jos unissaan voi saada sisustusvihjeitä, niin voisikohan yöllä nukkuessaan saada valmiiksi keskeneräisen uskonnonkokeenkin? Ajattelin yrittää.

Havuseppeleitä itsenäisyyspäivän kunniaksi

Kännykkäkaapeli oli kauan aikaa hukanteillä. En siis saanut ajoissa kuvien kera mainostettua tekemiämme havukransseja. Vaikka tuskin niiden menekki myyjäisissä olisi ollut sen kummempi, vaikka Facebookiin olisin ehtinyt kuvan saadakin. (Kun loin Facebookiin myyjäistapahtuman, niin yksikään kutsumistani ei ikinä vastannut kutsuun.) Laitan nyt sitten kuvia itsenäisyyspäivän koristeeksi. Kun mies oli viimein kaapelin löytänyt.

Eräänä torstaina väkersimme Ollinsaaressa kransseja - sormet mustana ja tahmeina. Liisa ja Maila olivat tuoneet mukanaan jos vaikka mitä värkkejä, kuusen- ja männynhavujen lisäksi puolukan ja mustikan varpuja, liekoa ja lepän kukintoja. Aulikki jemmasi kranssit kylmään siiheksi, että myyjäisiä edeltävänä torstaina pidimme sitten koristelutalkoot.
Tässä kuva omasta askartelustani, käytin kuusta ja mustikkaa. Koristelin aikanaan valkoisella ja hopealla, muutama helmi, keskelle puinen enkeli roikkumaan ja sinne tänne presidenttipussisuikaleista punottuja karjalantähtiä. Naiset kehuivat elegantiksi. Mutta niin vain oli sekin myymättä, kun vihdoin pääsin Saloisten myyjäispöytään. Kolme muuta pienempää kranssia oli sentään ostettu. Puhuin Arjalle, että kylmässä säilyttäen loput voisi säilyä seuraavan torstain raahen myyjäisiin. Sinne en itse päässyt, mutta Aulikilta kuulin, ettei siellä mitään kransseja ollut tarjolla. Mihin lie joutuneet meidän puhdetyömme? Liisa ehdotti mulle, että tekijöiden pitäisi saada viedä omansa pois, jos jäävät myymättä, ettei aherrus olisi aivan hukkaan heitettyä. Kannatettava ehdotus. Pitäisikö rohjeta vielä kysellä diakonissalta, mihin loput kranssit joutuivat, että noinko ne olisivat vielä saatavilla.