keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Sippi

Huonosti nukuttujen öiden ja henkisten paineiden aiheuttama tilapäinen uupumus meinasi tänään iskeä hyökynä yli. Yöllä taas unissanikin ratkoin huomisen pajailtapäivän järjestelyjä. Tänä aamuna opettajainkokouksessa mun hommana oli esitellä huomisen suunnitelmia. On aivan eri juttu puhua oppilaiden edessä kuin opettajien. Siinä yksi syy paineille - toinen se, että jaksoarviointi piti saada tehtyä tähän samaan syssyyn monikulttuurisuuspajojen järjestämisen kanssa - joka järjestely on työllistänyt ja kuormittanut jo muutaman viikon. Kokous meni muuten hyvin ja kollegat kiittelivät niin järjestelyistä kuin niiden esittelystäkin. Mutta vastarannan kiisken piti taas päästä naljailemaan. Minä kun menin sanomaan, että jonkun muun pitäisi ottaa vastuulleen dataheittimet ja tietsikat, koska en itse pysty. ATK-vastaava, jolle rehtori hommaa alkoi delegoida, vänkäsi vastaan, että kenen tahansa pitäisi pystyä, kun kerran on koulutusta annettu. Piti vääntää rautalangasta, etten pysty, kun kerran olen itse vetämässä yhtä pajaa. Sulkipa suunsa.
Niska limassa olemme OPO:n kanssa uurastaneet, ja sen toki kaikki muut kollegat kiitollisina käsittävätkin, vaan ei tämä yksi. Pitäisi vain oppia suhtautumaan häneen täysin ignore-asenteella.
Päivän mittaan mua sitten itketti useaan kertaan. Aina silloin, kun joku rakkaista kollegoista tuli kannustamaan ja kiittelemään - ja sanomaan, että jättäisin omaan arvoonsa tuollaisen naljailun. Kohtaamani empatia itkettää mua yleensäkin helposti. Entistä helpommin kai nyt, kun oikein väsyttää.
Vielä ei ihan voi relata. Sen vetämäni pajan aiheena on origami. Joten muutama malli pitäisi vielä tänä iltana kerrata, harjoitella. Vaan kun pitäisi käväistä kuoroharjoituksissakin. Lähdenpä siis hommiin.

torstai 17. helmikuuta 2011

Celebrating with a mud cake

Ei ole valokuvaa, ei. Tämä kun ei ole oikein mikään ruoka- taikka leivontablogi. Silti piti päästä kehaisemaan, että juhlistettiin 25-vuotiskihlapäivää mutakakulla. Aina ei herkuttelulle tarvitse kummosia syitä (vajaa viikko sitten juhlistin palindromipäivää pipari-puolukkarahkahyydykekakulla), mutta tämä päivä on oikeasti juhlan arvoinen.
Mutakakku oli täysin uusi kokeilu. Leivontasuklaapakkauksessa oli resepti. Kollega on sen teon helppoutta ja tuloksen herkullisuutta kehunut. Ja kyllä tuo kelpasi kehujen perusteella kihlatullenikin. Ja totta se oli, että vadelma sopii aivan hyvin suklaakakun kanssa, vähän vispattua kermankorviketta vielä kaveriksi.

Minun on helppo muistaa Kosovon itsenäisyyspäivä. Ja veljenpojan synkkäri.

Vähemmästäkin menee lapsi sekaisin

Onneksi penkkareita on vain kerran vuodessa. Työpaikkani (= ensisijainen asemapaikkani) on yhdistetty yläkoulu+lukio. Näin ollen lukiolaisten juhla näkyy, kuuluu ja tuntuu myös yläkoululaisillekin - jotka tietenkin ovat onnellisia saadessaan osansa riehasta ja karkeista, ja saadessaan verukkeen riehua itsekin, villiintyä, lintsata, olla väärässä paikassa oikeaan aikaan... Toki enin osa yläkouluikäisistä osaa suhtautua rennon iloisesti mutta omaa koulunkäyntiään unohtamatta. Vaan sitten on nuo erityislapset. Oppilaat, joille pienikin poikkeama arkirutiineista aiheuttaa valtaisan sekamelskan. Karkkisateen aiheuttama sokerihumala moninkertaistaa vaikutuksen. Erkkaope tuli koulupäivän päätteeksi opettajainhuoneeseen poikkeuksellisen uupuneen näköisenä ja olisi ollut täysin kypsä jäämään viikonlopun viettoon saman tien, mieluummin kahdenkin.
Ja sitten tuo toinen asemapaikkani alakouluikäisten parissa. Sielläkin oli poikkeuksensa, valokuvaus. Ei ollut helppoa sekään kaikille. En viitsinyt edes opettajainhuoneessa saati oppilaille mainita, että kohta on luvassa lisää häslinkiä. Onneksi itse ehdin häipyä jaloista ennen kuin abien ajelu ehti koulun pihalle saakka.

Penkkarit ovat ihania, mutta onneksi niitä vietetään vain kerran vuodessa. Se on kyllä vielä sanottava, että itse abit koulullamme käyttäytyivät mallikkaasti, koko ajan hyvää makua noudattaen. Menneiden vuosien sotkujen setvinnästä oli selvästi otettu opiksi. Lupaavaa nuorisoa.

Amadeus

Eilen koetin kömpelösti lohdutella ystävääni, jolla yhtenä suruna monien suurien surujen joukossa on se, että hän ehti tehdä rakastamaansa työtä niin vähän aikaa. Illalla kuoroharkkoihin pyöräillessäni ajattelin edelleen ystävääni siunaavin ajatuksin ja mietin, mitä vielä olisin voinut sanoa lohduttaakseni. Mieleeni tuli tämä klassinen viisaus: Ei määrä, vaan laatu.

Mietin sitä, miten hän lyhyessäkin ajassa on ehtinyt vaikuttaa monen nuoren elämään ja antaa heille jotain, minkä nuoret muistavat ikänsä. Yksikin positiivinen muisto koulusta, yksikin tähtihetki voi olla ratkaisevan tärkeä.

Mietin sitäkin, ehdimmekö me sadat tavalliset riviopettajat kymmenien virkavuosien aikana antaa yhtä paljon, tehdä yhtä suurta vaikutusta kuin ystäväni - tuossa tuokiossa.

Ja muistin suosikkielokuvani Amadeuksen, jossa keskinkertainen säveltäjä Salieri kertoo nuorena kuolleesta nerosta ja hänen mullistavasta merkityksestään.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Toimiteltihin mukavia

Tämän sepustukseni aloitan vähän kauempaa, eilisillasta, johdantona. Olin käsityöpiirissä ja join siellä kahvia. Se oli kohtalokasta yöunien kannalta. Yhdistettynä raskaisiin ajatuksiin. Itkin ja rukoilin sängyssä pyöriskellessä.
Aamulla heti työpaikalle ehdittyäni kysyin kollegalta tuoreimmat kuulumiset. "Tuo oli helpottava kuulla", kiitin häntä, kun oli sipissyt tietonsa. Hän lähti jo tunnille ja mä aloin taas itkeä, helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Rukoukseni oli jälleen kuultu. Pesin äkkiä silmät ja riensin minäkin tunnille. Onneksi ryhmäjako sattui menemään niin, ettei minun tarvinnut kohdata asianosaisia. Olisin varmaan sortunut halaamaan ja alkanut taas itkeä.
Lopputyöpäivä meni pää kolmantena siipenä. Kimppakuski joutui lähtemään jo aikaisemmin, mutta minähän pääsen bussillakin kotiin. Tänään oppilaitten lisäksi kyytiä kanssani odotti myös entinen oppilas, hurmaavin ja kohteliain nuoriherra, jota minulla on ollut kunnia opettaa. Bussissa hän kysyi kohteliaasti, sopiiko viereeni istua. Niin sitten fläysäsimme koko 35 km matkan, kouluasioista, hänen työharjoittelustaan, Tuntemattomasta sotilaasta ja Röllistä. Mikäs sen mukavampi tapa aloittaa viikonloppu.
Vaikka bussikuski on ujon ja vähän jörön oloinen, niin hänenkin kanssaan ehdin jutella punaisissa (mitenhän tuo on ymmärrettävissä?) Heijastinliivissä ja toppahousuissa lähdin astelemaan ripeää tahtia pysäkiltä kotiin kilometrin matkan. Toisessa kädessäni roikutin pyöräilykypärää. Tarvitsen sitä työpaikalla, kurvailen varapyörälläni kahden toimipisteen väliä, mutta kypäriä mullon vain yksi, niin kiikutan sitä mukanani.
No, kotitiellä sitten vastaani tuli sauvakävelevä setä, joka kysyi, mihin mulla on noin kova kiire. Nauroin, että kotiin vain ja että mulla on tapana pitää kovaa tahtia yllä. Hän kertoi luulleensa, että mulla on jokin hätä ja olisi tarjonnut apuaan. Ehkä varustukseni loi mielikuvan pyöräilyonnettomuudesta. No, hänenkin kanssaan sitten jäin suustani kiinni. Siinä ehdittiin vartissa jutella ainakin maahanmuuttajista, Unkarista ja kuoroharrastuksesta.

Ps. 30:6 "Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo."

1102 2011

Alivaltiosihteerit on suuri ihastukseni. Eräs syy siihen on heidän kykynsä keksiä palindromeja. Eräs pisimmistä mieleeni jääneistä on tämä:
Aasi, Apu-häissä pässin näki miniä. Leo eläin imi kännissä pässiä. Hupaisaa.
En tosin lainkaan tiedä, onko edellä mainittu peräisin juuri Alivaltiosihteereiden kynästä. Kuten en tiedä tästäkään:
Iskee kokin ohi takalistooni ainoot silakat ihoni kokeeksi.

Tänään on palindromipäivä. Aikanaan veljeni ja vaimonsa valitsivat hääpäiväkseen erään palindromipäivän. Muistisääntö sekin.
Olin ajatellut, että tänään voisi vaikka vähän juhlia, mutta koko päivä on mennyt juoksujalkaa, niin ettei ole ehtinyt edes suunnitella saati toteuttaa mitään. No, toin mä kuitenkin tuliaisina koululta karkin jokaiselle. Kirjaesittelijä oli tuonut niitä aika läjän, ihan OPI-päivien malliin oli karkkia tarjolla.

torstai 10. helmikuuta 2011

Taas torstai

Taas iloja ja murheita sisäkkäin ja päällekkäin. Tällä kertaa uskonnontunnit meni aivan uskomattoman hyvin ja oppilaat olivat itsekin tyytyväisiä. Mutta lasten elämään voi mahtua niin monenlaista, että kyllä koulukkaiden puolesta saa koko ajan huutaa Taivaan Isän puoleen.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Esa-Pekka-Severi ja Repe

Esa Pakarinen on ollut framilla viime päivinä. Eilen satuin näkemään pätkän Teemalta. Siitä jäi mieleen hupaisa laulunpätkä:

Hittaaksi ne haukkuvat ja laiskana ne pittää,
vaikkei renkipoika tekis kerrassansa mittää
- kylmässä maailmassa - kerrassansa mittää.

Olisikohan Reino Helismaan runoilua?

Itse opin arvostamaan niin "Severiä" kuin Repe Helismaatakin aivan uudella tavalla, kun näin ensi kerran Timo Koivusalon ohjaaman Kulkuri ja joutsen - vaikka se olikin tarina Tapio Rautavaarasta. Se kuuluu niihin elokuviin, jotka olen nähnyt ja halunnut katsoa monta kertaa. Ja aina sen loppupuoli itkettää yhtä kovasti.
Tulipa tuo Reino Helismaa esiin mukavasti taannoin Euroviisu-ohjelmassakin, kun Viktor Klimenko kertoi aikanaan ko. kilpailussa tulkitsemastaan laulusta Aurinko laskee lähteen - joka ilmeisesti oli Repen viimeinen sanoitus, ja Vikin mukaan sellaisena taiteilijan testamentti.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Jyrkkä mäki ja petokoira

Unia taas. Viime yönä oli unia unen sisällä. Näin unta, että halusin kertoa Millanille, millaisia unia olin nähnyt - ja olin siis nähnyt ne unet ensin. (Millan oli jossain, joten aloin kertoa miehelleen.) Ensimmäisessä selostamassani unenpätkässä olin liikkeellä tien päällä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun unessani tiet ovat aivan liian jyrkkiä mäkiä, yleensä pelottavia alamäkiä. Nyt kävi niin, että ajoneuvoni, rullalauta, karkasi altani alamäkeen ja kauhistelin, josko se osuu vastaan tuleviin autoihin. Ilmeisesti pyllymäkeä yritin sitten tavoittaa ajokkiani uskomattoman pitkää ja jyrkkää mäkeä pitkin. Se oli varmasti tieliikennelainvastainen. Kuten kai kulkuneuvonikin.
Toisessa pätkässä oli Millanin raskaana oleva Usma-koira. Jostain syystä se oli muuttumassa tai vaarassa muuttua lohikäärmeeksi. Olikohan sitä purtu vai miten muuten jokin eläin muuttuu hirviöksi? Minä mietin ääneen, mitä tapahtuu, jos pennut ennättävät syntyä ennen kuin emo on muuttunut tai jos ne syntyvät vasta sen jälkeen. Kummaksi ne ovat kehittymässä? Millanin mukaan evoluutio tarkoitti tässä sitä, että jos Usma on muuttunut lohikäärmeeksi, pennutkin syntyvät lohikäärmeinä. Minä ihmettelin epäilevänä, saako pentu identiteettinsä ulkomuotoa myöten sen mukaan, mihin tai kehen se sattuu leimautumaan.
Tätä unenpätkää en ehtinyt unessa kertoa, niin kerroinpa tässä. (Jotta tämä olisi tarpeeksi sekavaa; minun oli siis unessani tarkoitus kertoa Millanille nähneeni hänestä ja koirastaan unta.)

Noille eksistentiaalisille identiteettipohdiskeluille en löydä taustaa, mutta hirviökoiralle löytyy jälleen selitys televisiosta. Satuin katsomaan hölmöhköä scifi-leffaa, jonka nimi taisi olla Evoluutio. Siinä oli söpö koiraksi luultu avaruusolio, jonka sisältä paljastuikin ruma hirviö.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Öljyinen vesilintu

Sievä esine, eikö olekin? Ankka on paperipaino ja kynäteline, tarkasti katsomalla erottaa pyrstöpuolelta kolon kynää varten. Kun ankkaa liikuttaa, sen sisällä olevat värikkäät kuulat keijuvat hitaasti jähmeässä nesteessä.
En tarkkaan muista, mistä esine ajautui tyttärelle. Hän kuitenkin siivosi sen (ja paljon muuta roinaa) pois huoneestaan viimesyksyisessä suursiivouksessaan. Ankka sai olla hetken kylppärin koristeena. Kunnekkas huomasin, että se oli jättänyt alleen ikävän tahran kylppärin pöytätasolle. Haisteltuani tahraa ja ankkaa äkkäsin, että sen sisällä on jotain öljyntapaista ainetta. No tietenkin, eiväthän ne kuulat muuten olisi niin hitaasti siellä kelluskelleet.
Mutta mikä neuvoksi? Ankka kusee alleen ja pahimmassa tapauksessa olisi voinut kylppäriin jäädessään aiheuttaa vaikka ympäristökatastrofin, jos öljy olisi päässyt valumaan viemäriin. Mies on neuvokas ja sai tyhjättyä ankasta katalan nesteen turvallisesti lasipurkkiin. Se ei käynytkään ihan valuttamalla, pienestä reiästä miehen piti mustekynän hylsyllä puhaltaa korvausilmaa, että tyhjentäminen onnistui. Mitä lie lamppuöljyä.
Enää ankka ei ole niin sievä, mutta ei myöskään päästä alleen.
Ihmettelen vain, miksi tuollaisia esineitä valmistetaan? Ja vieläkö se on ihan laillista?

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Music, music, music

Perjantain konsertti Raahe-salissa vastasi odotuksia, mutta myös ylitti ne. Kiipesimme parvelle takimmaiseen penkkiin varatuille paikoillemme. Tuntui, että olimme huikean korkealla. Onneksi siis takarivissä, reelingin laidalla olisi meitä huipannut. Koetin silti ennen valojen sammumista nostella takamustani kurkkiakseni, tuleeko permanto tosiaan niin täyteen kuin "loppuunmyyty" antoi ymmärtää. Kävi kas sellainenkin mielessä, josko paikkakunnan rahakkaat firmat ovat jälleen ostaneet asiakkailleen ja työntekijöilleen lippuja, joista kaikki eivät sitten tulekaan käytetyiksi. Kouluni henkilökunta näytti olevan katsomossa hyvin edustettuna (mun lisäksi talonmies ja erkkaope). Naljailin työkavereille, etteikö teistä pääse vapaa-ajallakaan eroon.
Valojen hämärtäminen hiljensi salin. Istuimme hetken hiiskumatta pimeässä, jostain kuului vain yskähtelyä. Sitten laululintu lehahti lavalle pianistinsa kanssa. "Voi kuinka pieni ja hento", ihmettelin ihaillen. Johanna Kurkelan paksut ja pitkät hiukset kehystivät pieniä ja siroja kasvoja, ja vaaleanlilahtava, kiiltävä, naisellinen helmaan levenevä iltapuku viimeisteli mielikuvan metsän keijukaisesta. Osaavatkohan keijut laulaa?
Johannan ääni täytti salin. Pianisti lauloi stemmoja. Valomies leikitteli nuotioillaan. Minä aina välillä kyynelehdin. Erityisesti eräs laulu kosketti myös miestäni: "Kultapieni, olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen, että valo voittaa lopulta pimeyden".

Tänään olimme sitten aivan toisenlaisessa konsertissa, Saloisten kirkossa vieraili oululainen Kuru: viisi soittajaa ja solisti. He esiintyivät beniniläisen Grand Popon lukion hyväksi, kolehti kerättiin soitinten hankkimiseen koululle. Jazzahtavaa, välillä kansanmusiikinomaista, sävellykset oli tehty enimmäkseen Kaarlo Sarkian, Uuno Kailaan ja Eino Leinon runoihin, mutta myös virsiä laulettiin.

Vielä ainakin yksi konsertti on helmikuulle luvassa, jos Herra suo: Saila Seurujärvi Trion pitäisi tulla Ouluun esiintymään 26.2. Hartaasti toivoin, että samalla reissulla heidän vierailunsa Raahessakin olisi toteutunut, mutta idea ei ottanut tuulta. Maestro Heikkilä olisi kyllä mielellään ottanut kutsun vastaan, mutta sen kummemmin kulttuuri- kuin seurakuntavaikuttajatkaan eivät lotkauttaneet korviaan minun ja mieheni ehdotteluille. (Meillä ei ilmeisesti ole painoarvoa eikä vakuuttavuutta.) Mennään sitten Ouluun. Piut paut.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Lumijoen kultakurkku

Harvemmin käymme kevyen (= iskelmä, maallinen musiikki) musiikin konserteissa. Mutta täksi illaksi mies varasi meille paikat Raahe-salin parvelta. Permanto oli jo loppuunmyyty. Illan tähti on Johanna Kurkela, jonka ihanaan ääneen ja herttaisiin lauluihin Millan minut tutustutti. Ja mitä tulee Johanna ohjelmistoon, niin ei sitä kaikin osin voi iskelmämusiikiksi luokitella, sen verran syvällisiä sanoituksia hän yleensä tulkitsee.
Kerroinko jo, että sattumalta törmäsin hänen äitiinsä eräässä seurakunnan tilaisuudessa Lumijoella? Oli ostanut tyttärelleen voittoarvan Israelin ystävien toiminnan tukemiseen. Mun piti käydä tilaisuuden jälkeen kysymässä rouvalta, että sattuuko kyseessä olemaan SE Johanna Kurkela.
Eilisen kökkötyöpäivän jälkeen tuntui lohdulliselta ajatella, että tänään pääsee irtautumaan kauniin musiikin avulla.

Naiseuden malja

Tänään otin postitettavia kokouskutsuja mukaan työmatkalle, jotta ne saisin postiin samalla kun vien kimppakollegan keskustaan. No, hänelläkin oli asioita markettiin, niin pysäköin kaupan parkkipaikalle ja kävelin postiin. Paluumatkalla olin ohittamassa apteekin, kun ajattelin, että nythän minulla on hyvä tilaisuus käydä ostoksilla. Onneksi sattui naismyyjä tiskille: "Teillähän on niitä kuukuppeja?" Katsoi hetken, sitten sytytti, ja hän alkoi etsiä tietoa, mistä päin hyllyjä niitä löytyisi. Ostin vielä flunssalääkettä pahan päivän varalle, kiitin ja lähdin. Mennessäni mietin heräteostostani. Olen ollut turhan hidasliikkeinen ostopäätökseni kanssa, koska kuulin kuukupeista varmaan jo viime keväänä. Kuppi maksaa itsensä arvioni mukaan noin vuodessa, kun ei tarvitse enää kertakäyttöisiä suojia ostella. Mutta minä olen pian 47-vuotias. Mitä jos vaihdevuodet pätkähtävät päälle saman tien?
Olin ajatellut ostaa tyttärelle tuollaisen joululahjaksi, mutta hän oli ollut niin fiksu, että oli jo ennättänyt hankkia itselleen. Eläköön, valveutunut tyttäreni!

torstai 3. helmikuuta 2011

Kamalan ihanan päivän postaus

Oikeastaan mun pitäisi miettiä ja laatia viestiä eräiden oppilaiden huoltajille, eikä postausta tänne blogiin...
Tähän päivään on tähän mennessä mahtunut ainakin kaksi hienoa juttua, juhla ja rukousvastaus, mutta yhden uskonnontunnin ja siellä parin oppilaan huonon käytöksen takia hyvät asiat vain jäävät synkkyyden, kiukun ja turhautumisen alle.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Yöpaidassa pilkillä

Viimeöisessä unessa oli olevinaan jokin punainen lankakin. Katsotaan, löytyykö se.

Olimme autolla menossa Lappiin pilkille. Mies alkoi kairata, kun minä puolestani aloin vaihtaa ylleni sopivampaa kampetta. Jostain syystä olin yöpaidassani (varmaan siitä syystä, että oikeasti oli yö ja olin omassa sängyssäni, loogista?) Koetin saada vaihdettua yöasun tilalle lämpimämpää, mutta siitä ei tullut mitään, kun siellä Lapin erämaassa alkoikin sellainen kuhina. Vierestä meni parikin isoa tietä, varmaan molemmin puolin sitä prutakkoa, mihin mies kairansa iski. Lähellä taisi olla jokin lomakeskus. Sain vedettyä housuja jalkaan paidan helman suojissa, mutta yläosaa en kehdannut ruveta vaihtamaan näkösällä. Kyselin mieheltä, kestääkö jää. "Kyllä kestää!" Ja samassa solahti saappaansa läpi jäästä. Minultakin kastui ne ainoat kengät, jotka mukanani olivat, mitkä lie monot. Onneksi ei ollut syvää, ruskeaa suovettä oli varmaan vain 30 cm. Luovuimme vissiin pilkkipuuhista ja siirryimme hotellin puolelle. Siellä oli tuttujen ihmisten seurue. Olikohan joku sukujuhla, kun joku alkoi selittää, että on täällä sukua molemmilta puolin. Minulle etsittiin joku yöpymispaikka ja asetuin heti makuulle, olihan mulla jo pyjama päällä valmiiksi. Tosin olisin jotain halunnut vielä vaatetuksestani muuttaa, mutta edelleenkään en kehdannut. Päätin esittää nukkuvaa ja odottaa, että huone tyhjenee, jotta saan asiani toimittaa. Esitin nukkuvaa myös ja ennen kaikkea sen takia, että olisin päässyt eroon eräästä noiden tuttavien sukulaisesta, paikallinen vanhapoika oli jostain syystä iskenyt silmänsä minuun. Sopotti iltarukoustaan siinä vieressäni ja toivotteli kauniita unia, peittelikin minut. Ja minä puristin silmiä kiinni ja hengitin niin kuin nukkuva hengittää.
Kun ei enää unissakaan välty seksuaaliselta ahdistelulta!
Punainen lanka taisi olla tummanpurppurainen yöpaitani.