perjantai 29. heinäkuuta 2011

Päivänvanhaa kukkakuvaa

Rumien tomaattikuvien jälkeen jotain nätimpää. Oli ihan hyvä, että kameran piuha oli hukassa edellisten otosten aikoihin. Reissun jälkeisenä aurinkoisena aamuna malvikit olivat oikein edukseen, kun valkoisetkin jo olivat aukeilleet. Samoin kosmosta oli ilmestnyt lisää. Nyttemmin myös valkoinen kosmoskukka.




Ihanainen Kuunlilja sekä unikkolajitelma, joukosta pilkistää vielä yksi malvikki ja äitienpäiväruusu. Totesinpa vain, että kylvin pläntin liian täyteen ja että kosmokset olisivat saaneet jäädä taaemmaksi, kun ne kasvavat muita korkeammiksi. Toinen valkoinen kurjenkelloni on kukkinut jossain tuolla muiden sisällä, ruusun ja malvikkien välissä. Istutin sitä kokeeksi kahteen paikkaan, kun ei ole viisasta "laittaa kaikkia munia samaan koriin". Nyt kun nähtävästi molemmissa paikoissa kurjenkello menestyisi, niin voin fundeerata yhdistämistä samaan paikkaan, mutta tähänkö vai tuonne. Se voisi sopia kuunliljojen väliin, niin ei tulisi enää kylvettyä siihen kosmosta.


torstai 28. heinäkuuta 2011

Latvasta laho

Kiitos Millanille kommentista. Lehdet näyttävät terveiltä. Kommenttisi johdatti minut nettiin, jonka avulla tunnistin tomaattieni riesan latvamädäksi. Löytyi vastaavia kuvia. (Kuvaava nimi.) Syynä voi Wikipedian mukaan olla esim. kalsiuminpuute, kaliumin tai magnesiumin liikasaanti, korkea johtoluku (mikä se on?), kosteushäiriöt (liian märkää tai kuivaa) tai juuriston ongelmat (kasvualustan märkyys tai kylmyys). Mutta yleisin syy on kalsiumin saannin häiriintyminen. Kalkkia ensi kesän tomaateille siis.

Vihreänruskeita tomaatteja

Valokki- eli hillareissulta Lapista keskiyön hämärässä palattuamme kiersin kyllä puutarhassa, mutten nähnyt kunnolla, joten aamulla uusintakatselmus. Ja kun katselmoin tomaatteja vähän tarkemmin, löysin harmikseni jälleen tätä outoa mädännäisyyttä yhden tomaattivarren parissa tomaatissa. Ainakin kerran, kai parikin, samannäköistä riesaa on kasvihuonetomaateissamme ollut. Tämä saastunut yksilö taitaa olla se ainut omakasvattama, Millanilta Ja perenna-Liisalta saadut lienevät terveitä toistaiseksi. (Millanin "varhaistomaatista" olemme jo syöneet kypsiä.)
Kysyin kerran jossain puutarhamyymälässä (ilman kuvaa), mistähän moinen voisi johtua. Myyjä arvaili, että kenties jonkin hivenaineen puutetta tai liikatarjontaa, johtuen käyttämästäni kasvualustasta. Onko kellään antaa lisätietoa?

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Vanhentuneita puutarhakuvia muutaman päivän takaa

Kiitos taas mukavista kommenteista, Millan, Mansikki ja Vilukissi. En edelleenkään ole löytänyt pääsyä kommentoimaan omaa blogiani, mutta pääsen sentään kirjoittamaan tänne...


Tämä sydänkesä on puutarhavärien suhteen suosikkiaikaani, kun punaisen ja sinisen eri sävyt yhdessä valkoisen kanssa valtaavat alaa. Kurjenkello ilmiselvästi tykkäsi viimekesäisestä tyrjäämisestäni, kun kaivoin perennapenkin vallanneet muut kellot pois. Tämä saa vaikka levitäkin.

Tämä vaaleanpunainen on ollut kesäkukkasuosikkini 90-luvulta asti, jolloin sitä ekan kerran näin äidilläni. "Kesämalvikki" taisi lukea siemenpussissa. Kummasti vain varsi on hojaantunut, pitäisikö tuokin tukea? Muuten on tukeva varsi, sopii maljakkoon tämäkin, jos malttaisin vähäisiä varsia katkoa. Äidillä oli aina pitkä penkki, josta hän toi kimpun tyttären synttäripöytään.


Etupihan viime kesänä uusittu penkki muutama päivä sitten. Kävin äsken kameran kanssa yöpaitasillani yrittämässä uutta kuvaa. Toki otinkin, vaikka mies oli pysäköinyt pikkuauton ihan penkin viereen. En sitten löytänyt taaskaan kameran piuhaa, joten en saanut tähän hätään kuvaa KOSMOSKUKASTA!! Ensimmäinen oli jo avautunut. Siitä olen veuhkuissani, koska kokeilin nyt kosmosta uudestaan PIIITKÄN tauon (yli 10v.) jälkeen. Ekalla kerralla eivät nimittäin koskaan ehtineet kukkaan saakka, tässä samassa paikassa. Mutta Millanin leijonankidat ovat tässä jo komeasti kukassa (punaiset alkoivat kukkia jo aikaisemmin, ne ovat seinustalla samassa låådassa ruusupavun, köynnöskrassin ja samettikukan kanssa, punaisen ja oranssin sävyjä). Voi tästä ehkä vähän nähdä myös kuunliljan nuppusia - jotka tänä aamuna ovat jo vähän enemmän avutuneet - sekä äitienpäiväruusun nuppumäärää. Siitä otin kyllä tarkemmankin kuvan, mutta olkoon. Miltei ennätysmäärän olen kirvoja liiskannut ja siinä mukana irtosi muutamia nuppujakin, mutta silti niitä piisaa. Useampi oli auki tänä aamuna. Tässä kuvassa unikotkin poseeraavat nätisti, tänä aamuna ne makasivat laossa aamuisen sadekuuron jäljiltä. Taustalla häämöttää humala, joka jostain syystä nyt kituu. Ei se viime kesänäkään häävisti kasvanut, ja koetin loppukesästä sille lisätä kompostimultaa, muttei siitä näköjään taikaa ollut.



Otinpa kuvan ensimmäisistä mansikoistammekin, puolessa välissä heinäkuuta. Keittiövaa'alla punnittiin kaikille kuudelle n. 300g:n annos lautaselle... Toissapäivänä poimin kaksi kulhollista. Niitä ei enää punnittu, jokainen sai syödä mielensä mukaan, serkku-Miikkakin sai maistiaista. Mansikkamaamme on noin parikymmentä puskaa, jotka lienevät olleet niillä sijoillaan sen kymmenisen vuotta. Luin Otavan puutarhakirjasta, että mansikkamaa pitäisi uusia kolmen vuoden perästä. Enpä vain ole raaskinut, kun puskat tuottavat hyvälaatuista marjaa. Mutta jos tulevana syksynä laittaisi uusia alkuja.

Tuo Otavan puutarhakirja oli mielenkiintoista ja innostavaa luettavaa. Heräsi hinku kokeilla jopa munakoison kasvatusta, jos vain siemeniä jostain löytäisi. Ja hevosenlantakin on jo valmiiksi puhuttuna. (Minä se meillä paskaa puhun...) Käymme hakemassa peräkärryllisen kunhan kotiudumme mökiltä ensi viikolla. Silloin meillä on toivon mukaan langon isompi kärry käytössä. Otavan kirjan mukaan karjanlanta syksyllä tekee hyvää niin kaalien, lantun, tomaatin kuin sen munakoisonkin kasvatukselle.

Muonion mökille menemme jälleen hillan eli valokin toivossa. Sitä ennen kuitenkin vietetään viikonloppu Uusheräyksen keäseurojen merkeissä Kalajoella.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

The Pony

Huomasin tuossa, että mulla on sellainenkin tunniste kuin "taiteesta", ja arvelin, ettei sillä tunnisteella varmaan montakaan tekstiä ole. Niin kuin ei ollutkaan. Toisen tekstin kommentissa mainitsin tyttären animaatiosta The Pony, joka löytyy nyt sitten ponia klikkaamalla. Ilman tuota osoitetta tyttären ponia olisi aika mahdotonta löytää.

Kirjavankukertavaa valkolilaa

Sainpahan kameran käsiini - tosin vain huomatakseni, että olen aika surkki sen käsittelyssä. Kävin kuvaamassa pihalla ja sitten latasin koneelle viikonloppuna otetutkin samalla kertaa. Kuivaniemellä ottamistani muutamasta kymmenestä serkkukuvasta löytyi ehkä pari kolme suurinpiirtein onnistunutta - vaikka kameran piti olla idioottivarma... Nooo, kukkia on aavistuksen verran helpompi kuvata, ne eivät laita simmuja kii eivätkä liiku paikaltaan.
Tämä sormustinkukkaposeeraus ei tietenkään ole minun ottamani kuva, miestä pyysin tarttumaan kameraan. Halusin pituusvertailun. Jouduin laittamaan joitakin tukikeppejä, kun osa varsista makasi kukkien painon alla. Tuo purppurainen kukinto jopa taittui, kun iskin viereen rautakangen. Koetin sitoa sitä sitten keppiin. Sormustinkukat ovat sisältä ihanan laikukkaita, kai kimalaistenkin mielestä. Onkohan valkoisen ja purppuran sekoitus jotenkin erityisen houkutteleva, kun sitä yhdistelmää näkee kukissa enemmältikin. Jopa meidän pikkupihassamme.


Harjaneilikka on yksi lemppareistani, sekä tuoksu että värit ja muoto. Suuri plussa on tanakka varsi, joka tekee harjaneilikasta mainion tuliaiskimppukukan.



Cruella DeVil sai varteensa toisenkin kaksivärinaamaisen. Kuvasta huomaa myös, kuinka pitkiksi ja honteloiksi tahtovat petuniani kasvaa. Luin vastikään jostain alkukevään "Puutarhurin perjantaipostista" LATVOMISESTA. Juha Toikan pitkät terveiset jäävät joskus tarkemmin lukemata, mutta olen kuitenkin osan posteista jemmannut tietsikalle kansioon. Miten ihmeessä en ole ennen tajunnut/ huomannut/ kuullut/ muistanut kuulleeni, että taimikasvatukseen kuuluu myös latvominen, että taimet kasvaisivat vankemmiksi ja runsaammiksi. Täytyy koettaa uskaltaa kokeilla ensi keväänä.





tiistai 19. heinäkuuta 2011

Uusintakukkeus



Jaa mutta olihan mulla koneella yksi julkaisematon kuva, jonka saatoin laittaa nyt kun kamera on saamattomissa.

Se kun tuo armas posliinikukka yllätti minut uudelleen, kahdellakin tavalla. Ne kukat, joiden jo luulin kukkimisensa kukkineen, pysyivät vielä pitkään paikoillaan, vaihtoivat välillä väriä ja tuoksuivat ihanasti. Samaan aikaan ihmeekseni huomasin kukan kehittelevän uusia nuppuja. Kuvassa ne ovat vielä avautumatta, mutta tällä hetkellä vanhat kukat ovat jo varisseet ja nämä uudet ovat kukkeimmillaan. Ja jos oikein toiveikkaana tiirailen (ei tosin tästä kuvasta), köynnöksen latvassa on vielä yksi rykämä, josta saattaisi olla lisää kukkia tulossa.

Saamaton äitee, saamatonta jälkikasvua

Eilen illalla ei meinannut uni tulla silmään vielä puolilta öinkään. Murehdin ja mietin mm. sotkuja ja sitä, kuinka saisi puijattua joku muu niitä siivoamaan. Tänään ei sängyssä kehittelemäni suunnitelma sitten lähtenyt lainkaan rullaamaan. Siitä kaiketi olen ollut koko päivän kuin siipeen ammuttu karhu. Vai johtuisiko siitä, etten itsekään ole saanut mitään äntihin, saati sitten toisia patisteltua. Kuopus oli petissä vielä kolmen tietämillä, eikä tytärkään ollut siihen mennessä vielä palannut yökylästä.

Noo, olin suunnitellut esmes, että tyhjään komeron yläkaapissa olevia kansioita paperinkeräykseen. Opiskeluaikaista matskua ja mitä kaikkea pölyttymässä. Tartuin ekaan kansioon, jonka kyllä tiesin olevan sellainen, etten sieltä hevillä mitään hävitä, muistojeni kansio. Mittaamattoman tuokion istuin lueskelemassa aikoinaan (2004) tulostamiani sähköposteja. Ja olin tyytyväinen, että olen sähköposteja talletellut päiväkirjan korvikkeeksi.

Pari kohtaa erityisesti jäi lukemastani mieleen. Olin kirjoittanut ystävälleni (Millan, tietty) villikko-oppilaastani, joka oli kysynyt minulta: "V***taako olla vanha?" Olinko antanut jälki-istuntoa? En. Olinko edes torunut? En. Olin vastannut: "Kysy joltain vanhalta." Sitten tyttö (Mitä? Luulitteko pojaksi?) oli muotoillut kysymyksensä uudelleen: "Harmittaako olla 39-vuotias?" Olin vastannut olevani tyytyväinen ikääni.
Toinen, ei yhtä huvittava pätkä oli melkein kuin itsensä toteuttanut ennustus. Olin kirjoittanut, että "kaiken järjen mukaan urheilullinen ja raitis mieheni elää pitempään kuin nelisenkymmentä vuotta tupakoinut kausiholisti". Kyseinen holisti kuoli sitten viime marraskuussa, vajaa seitsemän vuotta ennustukseni jälkeen.

Yläkaapin kansioiden tyhjääminen jäi sinälleen. Keskimmäinen poika sentään alkoi raijata vaatteita pyykkiin huoneensa lattialta.

Ja jotain muutakin mukavaa. Pseudosiivotessani meidän makkaria satuin huomaamaan pöydällä ruskean paperipussin, jossa luki "äidille". niinpä kurkistin pussiin ja löysin kauniin kesäisen kaula- ja rannekorusetin. Arvailin Ameriikan tuliaisiksi, joita ne olikin, kun tyttäreltä vielä asian varmistin. Että minulleko? Olisin ottanut ihan kuvankin tänne nettiin, mutta nyt ei sekään luonnaa, kun mies laittoi kameran akun eilen lataukseen, enkä yhtään tiedä, missä kamera, missä akku. Toiste.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Haissinkalakari

Millan haastoo taannoon kertoolemahan, mikkä kukat kunkin mielestä on sellaasia, joitei niin pihahansa kaipaasi ja mitei niin välittääsi kattella saati kasvattaa. Sellaasia inhokkia.

Mä alootan siittä, jota tuo päällekiriootus meinaa. (Mun isälläni on käytös monia osuvia ja värikkähiä sanoja, niinku vaikka lurupuo tai tuo haissinkalakari.) Sain aikaa sitten Eestistä tuliaasiksi varjoliljan sipulia. En tienny silloon koko kasvista mitää, mutta nimi lupas hyvää. Jaa, että varjoski joku lilja kasvaa, viihtyy ja kukoostaa. No, onhan siinä komia ryhyrikäs varsi. Mulla on nyt varjoliljoja kolomeski kohtaa ja parahuusella paikalla ne kasvoo mun mittaasiksi (no ei se ny niin kovettu mitta oo, mä kun oon tällaanen taakales). Mutta minkä tautta niiren teräleheret menöö niin kummallisen käivärähän? Ei soo mun mielestä komian näkööstä. Tummanpunaanen siitepöly ryöttää tantun, jos menöö likelle. Mutta kaikista kamalinta varjoliljoos on se lemu. Vaikkolis komiaki kukka, mutta jos haisoo pahalta, niin ei auta komeus.

Oliskohan sama syy, miksen tykkää niin kauhiasti pelakuustakaa. Vai johtuuko siitä, jotten oo saanu pirettyä niitä hengis, kun en oo sen koommin hommannu, kun kerran tapoon. Tuoksupielikistä kyllä tykkään, vaikka son vähältä ruma koilakes. Ja vaikka siinon kans sellaaset kummalliset karvaleheret ja varret, joisten pelarkuunioos liioon piittaa. Mutta tuoksupielikki sentäs haisoo hyvältä.

Mutta mennähän ny takaasi nuohin pihakasviihin ja perennoohin. Minen tykkää vuohenjuuresta. Kauhia leivämähän, rumanmalliset leheret ja keltaaset kukat. Keltaastakin on monensorttista. Tuollaanen voikukan tai syysmaitiaasen keltaanen ei oo mulle mieluunen färi.

Siinon yks syy, miksen piittaa liioon nauhuksista. Mutta färin lisäksi niiren malli ja leherekkää ei oo mun silimis komioota. En piittaa myöskään marskinliljoosta.

Vuorenkilpeä mulla kasvaa, vaikkei soo koskaa viehättäny (mukulana ihimeteltihin, kun sitoli tärillä koko tuvan ympärystä täynnä, jotta eikö siihen olis ollu mukava laittaa jotaki muutaki. No kai soli heleppohoitoonen, eikä päästäny rikkaruohoja leviämähän). Vuorenkilipiä oli täälä meirän pihas entisen asukkahan jäljiltä, mutten sitä hävittäny (kasvia tarkootan, emmä asukastakaa mihinkää hävittäny, itte se muutti muolle), kun soli vähän niinku kuunliljan korvikkehena. Mutta ny kum mullon oikiaa kuunliljaa, tuon joutaas hävittää. Ens kesänä, kun patio puretahan, niin samalla vois myllätä sen erustan ja siinä menöö sitte vuorenkilivet kompostihin. En kauppaa kellekkää, kun en tunne ketää, jollei niitä olis ja joka niitä tahtoos.
Yhyren entisen talon omistajan kasviista moon kyllä jo aiva kokonansa hävittäny: pensashanhikin. Voiko olla rumempaa pensasta? Muutama viheriä lehti ja keltaanen kukka loppukesästä. Muuten täynnä kuolettunehen näköösiä oksia. Orapihlaja-airasta oomma hävittäny osan, siinä vihaan nuota piikkiä, jokkei eres kompostis maaru.


Mutta kyllä muo mieltymykset voi muuttuakki. Tärillä oli vuorenkiliven lisäksi kauhiasti pikkusyräntä. Soli mun mielestä kummallisen punaanen, vähä hailu. Ja sitoli täs pihas kans. Kum mä sen annoon olla, niin huomasin siinä yhyren lyömättömän hyvän piirtehen: se kukkii koko kesän. Ja aivan sieviähän ne kukakki on, kun tarkemmin kattoo ja avarammin ajatteloo, leherekki sellaaset herttaasen hapsuuset. Pikkusyrän vois olla sellaanen perenna, jonka mukulat vois tuora mun hauralleni. Ja vaikkei sillä mulle oo silloon oikiastansa enää mitää väliä, niin pekuunioosta (=begonia) en haurallani piittaasi. Äläkää ny ainakaa niitä mulle tuoko, kun oon viä elos. (Eikä tartte tuora myöskään sineraariaa, tulilatvaa, atsaleaa taikka krysanteemia. Ihmeköynnöksen huolin kyllä tärkiää... ja aaroninparran.)

Haju, muoto ja färi, siinon lyhykääsesti ne tekijät jokka kukkamieltymyksihini vaikuttaa. No, sineraariasta en tykkää kyllä siksikää, kun siihen tuloo heti elukoota. Jos siis kasvi on kovin vaivalloonen, niin paree olla sellaasesta tykkäämäti.

Jos tuloo mieleheni viä jotaki, niin lisäälen sitte. Helepompi se kumminki näin päin on, kun ruveta lujetteloomahan niitä kaikkia upeeta ja ihania kasveja, joista tykkää, vaikkei niiren kaikkien nimiä eres tierä.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Yks vain sotkoo

Tuli taas mieleen se lapsuudesta tuttu runo:
Milloin olisin työtä tehnyt; maanantaina en malttanut, tiistaina en tietänyt, keskiviikkona en kerennyt, torstaina en tohtinut...
Koko päivä on mennyt meinatessa. (Yöllä kyllä olin ahkerana unissani, kävin uusiksi autokoulua.) Olis voinut jatkaa risusavottaa ja tyhjätä kompostorin - niin jos olisi halunnut keksiä jotain verukkeita sille, miksen tiskaa, laita ruokaa enkä siivoa. Aikani jahkattuani lopulta jatkoin sitten pari päivää sitten aloittamaani sotku-urakkaa.

Olin kantanut ruokapöydälle sekalaista sälää niin yläkerran komerosta kuin olohuoneen kirjahyllyn laatikostakin. Leksalta saamistani konserttipääsylipuista liimailin ja taittelin korttipohjia. Oli mulla kyllä pohjia ennestäänkin, mutta vain yksiosaisia.

Tapetin ja brodyyri...bordell... eiku boordinauhojen paloja, käytöstä poistettuja nuotteja sekä revenneitä lastenkirjoja, yksi siemenluettelo, muutama kakkupaperi sekä liimaa, lävistäjiä ja koristesaksia.

Toinen Aku Ankka -korteista on lähdössä Norjaan synttärisankarille. Jaa, tuo nuottikortti tuli kyllä kuvaan väärin päin.


Vieläkö mä ehtisin kompostorin tyhjätä? Tai ainakin repiä nokkosia hiusten liotukseen.



Petunia Cruella DeVil

En kyllä kässää, miten siihen tuollainen kaksivärinen kukka on tullut... mulla oo koskaan ollut valkoista petuniaa risteytymässä - eikä kaksivärisiäkään.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Ilo ja haiku rinnan

Haettiin iltahämärissä linja-autoasemalta nälkäinen, voipunut, mutta matkaansa niin tyytyväinen tytär. Kova ikävä Amerikkaan jäi, eikä sieltä kuulemma olisi meinannut kotiin haluta lähteäkään. Tuttu tunne itsellekin niin Israelista, Romaniasta kuin Norjastakin. Tosin toisen kerran Romaniasta palatessamme ja Helsingistä kotiin päin ajaessamme tiedostin kipeästi, etten koskaan oikeasti voisi muuttaa pysyvästi pois Suomesta. Tajusin, että loppuelämäni minua/sydäntäni revittäisiin eri suuntiin. Eikä ainoastaan kotimaan ja ulkomailla asuvien ystävien välillä vaan pelkästään tämä sukulaisista ja lapsuusmaisemista kaukana asuminen tulee kalvamaan mieltäni vielä eläkepäivinäkin (jos sinne asti ehdin). Siinä vaiheessa, kun työ ei enää sido paikkakunnalle, lapsuusmaisema on muuttunut ja sen ihmiset vaihtuneet. Ja siinä vaiheessa siteet nykyiseen asuinpaikkaan ovat mahdollisesti vielä tästäkin tiukentuneet - riippuen tietty, mihin lapset ovat asettuneet. Tytär lienee siinä vaiheessa asettunut Valtoihin, mikä vain lisää sielun repimistä ja ikävää. Miksi just Amerikka, kammotukseni kohde?

Niin - ja mistä meidän pitäisi se hautapaikka varata?

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Rannanjärven kans samoolla lautehilla



Ny kun parikki juhulat on juhulittu niin joutaa jo vähä jotaki fläysätä niistä jäläkikätehen. Muutaki kun sitä käsityösouvia. Vaikkei sukaa mulla palio oo kirioottamista itte Evankeliumijuhulista, kun em mä siä palio mitää kuullu tai kuunnellu. Ensimmääsen ehtoon kyllolin sellaases kopperos, johona kuuli tarkoon, mutta silloon ohojelma oli parahite niitä tervehryksiä, kaupungin sun muiren puolesta. Lauantaina meitä naisia sitte vietihin kun sammakoota äkehen alla, kun ennen kökkätuuria oli hariootukset (juhulakuoro) ja esiintyminen (Jedidot) vähältä yhtä aikaa. Laulut meni tiämmä mukavasti, saimma samalla vähä tuntumaa mikiistä, kun niitä jokku meirän naisista vähä pelekää taikka ouroksuu. Yksi lumijokinen oli kuulemma vähä kares, kun meillon tuollaasta musiikkitouhua, kun ei Lumijoella oo kirkkokuoron lisäksi mitää. (Ei lumijokisten tarttis kyllä yhtää raahelaasia karehtia, Johanna Kurkela on lumijokisia, meillä on vain tamperelaistunu tuore tangokuningatar...)

No ny meni sivuraitehille, lautehille päin mun piti olla menos (kopin kautta, vaan ei pukukopin). Kerkisin käyrä hakemas einestä ennen koppihin menua. Mulloli toki oma lautaanen ja lusikka följys. Yks tyttären kaveri oli lähärättäny Valloosta sellaasen farin, jonka pystyy painamahan lyttyhyn ja siinon viä kansi päällä, niin menöö pienehen tilahan eikä laukku ryöty, vaikka vähä pöperöä kippohon olis jäänykki. (Satei multa mitää jää...) No, se meni lauantaipäivä sellaases kopis, johona ei kuullu häävisti kun mölinää. Mukava oli kumminki tuttuja rookata, niinku vaikka Filppulan Martin. Se ei mua enää tuntenu, mutta sille käy kuulemma useen aijoon notta entiset nuoret tuloo morjestamahan, eikä niitä enää tunne, partaasia korstoja, kun non ollu pikkumukuloota viimeen. Mullei ollu partaa, muttoli kumminki klasit.

No pyhäaamuna selevis vihiroon, millä asioolla Mara juhulilla oikeen olikaan. Molin aiva unohtanu notta son trumpetisti. Tottahan soli siinä Pohjanmaan Evankelises puhallinorkesteris, joka säjesti juhulakuoroa ja messuvirsiä. Taas meitä naisia vain vietihin kesken juhulakuoron hariootusten muolle, kun Jedidot lauloo aamuhartaures. Häävisti keriittihin ääni aukaasemahan, kun piti siirtyä mokioominensa juhulalavalle. Ei vieny tuuli telineetä eikä eres nuotteja. Laulukki kuulemma kuuluuvat hyvin. Kaffeella käytihin sitte väipährökseltä ennen kun piti tulla Aulikin kans takaasi lavalle kuoron ja orkesterin kans messua varte. Mä kattelin sitä orkesterinjohtajaa, jotta voiko tuo olla se sama Jari Rannanjärvi, jonkolin nähäny Waikean Walinnan konsertis HEKis melekeen 30 vuotta sitte. Pakko soli uskua, kummolin asian etukätehen varmistanu WW:n laulusolistilta... Kyllä se ikä teköö tehtävänsä ja jättää jäläkensä (melekeen) kaikkihin, eihän se Marakaa mua enää tuntenu. Filippulaa ei tuos kuvas näjy, kun Puumala seisoo eres, mutta Rannanjärvi kuivaharijootteloo huitomista. Ja minoon ruskiaviittaasen Marjatan vieres. Flikan reuhattu pääsnäni, notta tarkeni.

Mun piti sitte messun jäläkehen käyrä morijestamas Rannanjärviä. Juteltihi vähä Solistin kuulumisista. Ja kiittelin orkesteria. Ekstempore-päätösmusiikki oli loppuhuipennus: Go down, Moses.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Unien puutarha ja ankeampi todellisuus

Viime yönä ihastelin ensimmäistä syömäkokoista kyssäkaalia ja suunnittelin laittavani sen salaattiin. Paha vain, että se oli pelkkää unta. Kasvupaikkakin oli kerrassaan omituinen, "vanahan koron" saunapolulla, syreenipuskan vieressä, jossa taimien olisi kuvitellut tulleen tallatuksi. (Olivat vielä kylvettynä kukkakaalin kanssa poikki polun, eivät polun suuntaisesti. Kukkakaalitkin olivat herkullisesti nupullaan...) Herättyäni ajattelin pikkuisen katkerana tai kateellisena, että siellä kotona siskolla kaikki kasvaa paremmin vaikka kivikovaksi tallatulla polulla kuin minulla täällä kohopenkissä... Mutta parasta koettaa jatkaa kastelemista ja odotella rauhassa, mitä ehtii tapahtua kesän kuluessa. Ehkä voisin vähän opiskella ja koettaa avittaa kasvua muullakin kuin kastelulla.

Vaikka kyssä- ja lehtikaalisatoa saakin odotella (Millanilta saadut punakaalit sentään kasvavat komeasti!), niin on kuitenkin ensimmäiset nuput auenneet itsekasvattamiini petunioihin. Krasseissakin on yhä suurenevia nuppuja. Mutta tuo orvokki onkin sitten itsestään kylväytynyt. Se kukoisti mansikkamaan laidassa, josta sen hyödyin seinäamppeliin. Enpä ostanut sitten tänä vuonna yhtään kesäkukkaa.


Viime syksynä laajentamani perennapenkki on kylvetty ja istutettu täyteen lahjaksi saatuja. Keskellä komeilee mieheltä toissavuonna saatu äitienpäiväruusu (josta olen riipinyt kirvoja jo viikonpäivät, eilen sitten jo suihkin toluakin). Sitten on unikkoa sekä kuoro-Sinikalta että Millanilta, kuunliljat ja leijonankidat niin ikään Millanilta, kosmoskukkia perenna-Liisalta ja bellis-kaunokainen Tuula-ruustinnalta, joka menehtyi viime keväänä. Seassa on myös Millanin akilleijaa ja ketoneilikkaa sekä malvikki- ja ruusumalvakylvöstä. Toistaiseksi vasta bellis ja unikot kukkivat. Seuraavana leijonankidat, veikkaisin.


Ennen ja jälkeen -kuvat

Viime kesänä raivasin kelloja umpeenkasvaneen perennapenkin ja reunustin sen uudelleen pikkusydämillä. Pation kaiteen viereen laitoin perenna-Liisalta saamiani sormustinkukkia.
Syksyllä kylvin penkin keskustaan porkkanoita ja istutin valkosipuleita.



Tältä penkki näytti muutama päivä sitten. Sekavasta kuvasta ei varmaan erota, että laitoin tänä kesänä perenna-Liisalta saamani särkyneen sydämen pikkusydänten ja porkkana-&valkosipulirivien väliin. Särkynyt sydän on yksi suosikeistani, ja se oli menehtynyt niiden penkin valloittaneiden peuran- ja vuohenkellojen alle, josta raihaantuneena tuohon raivaukseen lopulta ryhdyin.
Kuvassa näkyy niin pajuenkeli kuin epämäärinen roina patiolla. Meillä patio ei toimi niinkään oleskelutilana kuin varastona ja työpaikkana. Eilenkin sotkin sen langanpätkillä puuvillaneuletta pärvöttäessäni.
Ylemmän kuvan vasemmassa alanurkassa näkyy pala entistä hiekkalaatikkoa. Harjaneilikat kukkivat siinä ihanasti loppukesästä, valkovuokot alkukesästä, mutta muuten se on nykyisin epäsiistin näköinen vihreä sotku. Ajattelin, että tänä syksynä kukinnan jälkeen raivaan senkin. Ensi kesäksi tekisin siitä ryytimaan. Voisin siirtää siihen ainakin ruohosipulin, oreganon ja rosmariinin. Sitten jäisi tilaa vielä salaatti- ja tillikylvöille. Sillä tavalla yrtit olisivat kätevästi ja nopeasti haettavissa.
Joku herttainen ihminen jossain puutarhaohjelmassa totesi, ettei puutarhasta koskaan tule eikä tarvitse tai voi tulla valmista ja että siinä on osa puutarhuroinnin viehätyksestä.

(Jahas, näkyy tuossa alemmassa kuvassa noita vuorenkilpiäkin, joista en lainkaan piittaa, meinasin ryytimaan ensin siihen, mutta kun sekä koivu että kuusentaimi kasvavat ihan vieressä, niin mietitään nyt vielä, mitä teen vuorenkilville. Tällä hetkellä ne toimittavat suojan virkaa. Lehtien alla on piilossa monta ruukullista narsissinsipuleita.)

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Iloa tyttärestä ja tyttären puolesta

Tytär kuuluu pärjäävän hyvin Uudella mantereella, onneksi sähköpostiyhteys pelaa molempiin suuntiin.
Tänään hänelle tuli postia OAMK:lta. Isä avasi kirjeen, kun arveltiin, että siellä voi olla jotain sellaista asiaa, minkä tytär haluaisi saada tietoonsa.

"Sinut on hyväksytty opiskelemaan..." Hoitotyön sv Terveysalan Oulaisten yksiskössä. Likietuinen paikkakin vielä. Paikka heltisi puolen tunnin haastattelun perusteella.

Laitoin sähköpostia tiedoksi tytölle. Varmaan on jo odotellut vastausta.


Ja jotain aivan muuta. Millanin kommentin innoittamana rupesin räknäämään käsityötalkootunteja. Varovaisenkin arvion mukaan kukin käsityöihminen on käyttänyt keskimäärin 50h. Porukan vetäjällä saattaisi olla tiedossaan talkoolaisten tarkkakin lukumäärä, mutta pyöristän luvun kahteenkymmeneen. Näin laskien saisi 1000 talkootuntia. Siis pelkästään käsitöiden tekemiseen. Viimeistely, hinnoittelu, näytteilleasettelu, myynti ja loppusiivous siihen päälle ny ainaki. Todennäköisesti usealla talkoolaisella pelkästään tekotunteja on kertynyt parikin sataa, niin kuin Hellillä ja Seijalla, varmaan Hilkallakin ja muutamalla muulla. Itse kukin voisi tietty laskeskella työpanostaan, mutta se on varmasti vaikeaa, tässä samalla on tehty toki omiinkin lähetysmyyjäisiin ja ties mihin muihin kohteisiin.

Hölmöilyä

No voi kökkö yhyren kerran!
Luulin kirjoittavani tähän blogiini. Kuin sain kirjoitettua, huomasin erheeni. No, jos ketä kiinnostaa lukea pahoitteluni kommentointikyvyttömydestäni sekä kiitokset kilteille kommentoijille, niin Jedidot-blogista löytyy. En kyllä ala naputella uudestaan (kas kun kopioi ja liitä -komennotkaan eivät täällä onnistu. Grrr.)

Käsitöitä lähetystyön hyväksi

Ennen kuin mitään mistään muusta kirjoitan, niin laitan muutaman huonolaatuisen kännykkäkamerakuvan liittyen vielä kerran käsityötalkoisiin. Raahelaisten kökkä Evankeliumijuhlien eteen kesti ainakin vuoden verran, viimeiset kuukaudet ennen H-hetkeä tietty hektisemmin. Itse seurasin lähemmin (myös mukana ollen) lähetystyökökkää.

Kun juhlien aattona torstaina kävin hakemassa jäähallilta itselleni talkoopaitaa, kuvasin samalla jo lähes valmiiksi rakettua myyntipöytää. Suttuisesta kuvasta voinee saada jonkinkaltaisen käsityksen artikkeleiden määrästä, vaikka oikeasta reunasta jäi vielä yksi pöytä ulkopuolelle. Josta siitäkin mulla tosin kuva olisi, mutta olkoon. Nuo korut tekivät hyvin kauppansa, ja paljon muutakin myytiin.



Tämän kuvan otin tandemin selästä (taustalta voi erottaa mieheni sulosääret). Olin saanut krivat valmiiksi ja somistanut ne sydämenmuotoisilla napeilla ennen kuin vein veskan ekoihin hinnoittelutalkoisiin.


Toisiin hinnoittelutalkoisiin ehdin itsekin jäämään töihin. Silloin otin punaisesta tyynystäni kuvan, jota en tekovaiheessa ollut muistanut ottaa. Samaan kuvana mahtui sitten niistä roosanvärisistä tehty tyynykin. Ja tuo keltamusta.


Nyt on juhlat ohi. Kenties jossain vaiheessa saa kuulla, mitä lähetystyö nettosi. Kun kaikki muut olivat talkoissa juhla-alueella, sulosäärimieheni otti vastuulleen tapulikahviopäivystyksen (sekin tuotto lähetykselle). Ja hyvä että otti, kävijöitä piisasi. Olisi ollut noloa, jos ovet olisivat olleet säpissä.