sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Vanha blogiteksti

Väliaikaista kaikki on vaan, ainakin kaikki maallinen. Tämän bloginikin piti lopettaa toimintansa jo... olikohan yli vuosi sitten. Mutta kun törmäsin kiintolevyllä yhteen piakkoin ajankohtaista aihetta käsittelevään blogikirjoitukseeni, jonka aikanaan julkaisin seurakunnan blogilla mutta jota en ollut tänne muistanut kopsata, niin sen teen nyt.

Olin otsikoinut tekstin otsikolla

O Tannenbaum

Joulun aikaan kuuluu monien mielestä nostalgia ja lapsuusmuistot. Itsekin mielelläni muistelen menneitä joulujani, jotka kaikki ovat tähän asti olleet jännittäviä, onnellisia tai vähintään mukavia. Tämän adventin aikana joulukuusia katsellessani mieleeni on juolahtanut myös kuusimuistoja. Muistan kuinka lapsena ihmettelin joulukirkon kuusta: miten missään sisätiloissa voi olla noin korkea kuusi ja miten sen latvaan on saatu tähti ja kynttilät oksille? Toisaalta ihmettelin vähän harmissani, ettei siinä sitten muita koristeita ollutkaan. Olisihan siihen sopinut kultapunokset kuvaamaan taivaallista kirkkautta ja vaikka lippurivitkin muistuttamaan tietäjistä ja lähetystyöstä. Lapsi olisi kaivannut lisää silmän iloa. Mutta toisaalta samainen lapsi jotenkin ymmärsi ja hyväksyikin sen, ettei kirkkoon sopinut liika krääsä, joka olisi voinut viedä huomion oleellisesta. Ajat ovat lapsuudestani muuttuneet, ja jo useana vuotena olen nähnyt kirkkojen kuusissa kynttilöiden ja tähden lisäksi niin kultapunoksia, lippuja kuin pallojakin - vaikken enää niitä itse kaipaisikaan. Se lapsuuden joulukirkon kuusi oli sittenkin parempi. Nykyisin toisaalta välillä toivoskelen, että myös seurakunnissa siirryttäisiin muovikuusiin. Tuore kuusi sisätiloissa kun pakottaa ainakin minut aivastelemaan.
Lapsuudenkodissa kuusen koristelu alkoi latvatähdestä ja siitä, että isä asensi sähkökynttilät oksille. Se oli tarkkaa puuhaa. Kynttilöiden piti levittäytyä tasaisesti ympäri kuusta ja niiden täytyi olla pystysuorassa, vaikkei ollutkaan pelkoa talin valumisesta. Vasta sen jälkeen me lapset pääsimme asiaan, mutta äidin ohjeiden mukaan. Äiti halusi, että kultapunokset laskeutuvat kuusen latvasta suoraan alaspäin eri puolille kuusta. Minä olisin toivonut, että edes joskus ne olisivat voineet kiertää kuusen ympäri spiraalina, niin kuin Aku Ankassa. Vasta myöhemmin ymmärsin äidin näkökulman: kulta- ja hopeanauhat laskeutuivat latvatähdestä alaspäin niin kuin valonsäteet. Nyt sitten omassa tekokuusessamme nauhat asetellaan samoin, ja se on mielestäni ainoa oikea tapa. Niin kuin sekin, että enkelit tulevat yläoksille… Ei sentään, laskeutuihan ensimmäisenä jouluyönäkin suuri joukko taivaallista sotaväkeä paimenten eteen: ”…niin heidän edessään seisoi Herran enkeli… ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä…” Kyllä enkeleitä saa olla joulukuusen alaoksillakin, ja vaikka ihan maarajassa.    

Siunattua adventin aikaa ja joulun rauhaa!

perjantai 17. lokakuuta 2014

Lopultakin lopullinen lopetus?



Tuli tuossa mieleen, joko olen julkaissut kaikki aikomani tekstit, jotka aikanaan kirjoitin srk:n blogiin... Äh. No, enhän kuitekaan pysty tätä blogia poistamaan, se jää roikuskelemaan tänne netin syövereihin. Joten sama kai joskus vielä jotain sopivassa välissä julkaistakin, jos jokin teksti vielä löytyy.

Mutta nyt sitä aikomaani kevyempää aihetta. Unia. Tarkemmin koulu-unia. Olen niitä nähnyt niin kauan kuin olen ollut opettajana, useimmiten olen unissani joutunut yrittämään pitää jöötä siinä kunniallisesti onnistumatta. Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, unet ovat jatkuneet, mutta vaihtelevampina. Nyt oppilaat ovat olleet enimmäkseen suloisia. Yhtenäkin yönä liikutuin kyyneliin kun näin kuinka pitkäksi tokalle siirtynyt oppilaani oli kasvanut. Viimeksi uneksin pikkuoppilaista, jotka olivat uskomattoman fiksuja ja reippaita. Eksyttyäni ensin vanhasta muistista väärään luokkahuoneeseen ja mentyäni sitten myöhässä oppitunnille, kaikilla oppilailla oli jo valmiina esillä kirjasta oikea sivu! Mä vain olin niin paljon myöhässä, että luokan kelloa katsottuani arvelin, ettemme ehdi muuta kuin tarkastaa läksyn.
Toisenakin yönä olin myöhässä tunnilta. Silloin en tiennyt/ muistanut, että on avointen ovien päivä. Luokkaan mentyäni siellä oli jo pari isää, joista toinen oli ottanut tilanteen hallintaan piirtämällä taululle oppilaiden ratkaistavaksi nuottiviivaston nuotteineen. Oppilaiden piti yrittää tunnistaa laulu. Aloin itse sitä hyräillä nuoteista la-la-laa ja tunnistin laulun: Oi jouluyö. Mikä hauskinta, kun kuuntelin omaa ääntäni, olin hirveän tyytyväinen, laulunihan kuulostaa kauniilta...Mutta olen ollut unissani myös yläkoululla, silloin aina kylläkin enimmäkseen tekemisissä kollegoiden kanssa, enkä niinkään oppilaiden. Yhtenä yönä kyselin Kata-kemianmaikalta, löytyisikö mistään yhtään ylimääräistä kemian kirjaa, kun yksi oppilas oli jäänyt ilman. Kollegoista useimmin unissani on kuitenkin vieraillut juuri se, jota pelkäsin, josta en tykännyt ja jota koetin vältellä. Unet ovat muuttuneet. Ensin unissakin edelleen pelkäsin ja inhosin, mutta sitten aloin huomata hänessä aikaisemmin vieraita inhimillisiä piirteitä, kohteliaisuutta, hienovaraisuutta, muiden tunteiden huomioon ottamista.Ovatko ne olleet vain toiveunia vai onko niiden tarkoitus ollut muistuttaa/ osoittaa minulle,että Jumalalla ei ole toivottomia tapauksia. Ei edes pinttynein ateisti.

Nyt voisin vetäytyä levolle, kenties uneksimaankin. Sinä voit halutessasi siirtyä kanssani nykyiseen ykkösblogiini kanttorilan kulmille.

Jos jostain löydän jonkin mukavan kuvan, niin käyn myöhemmin liittämässä sellaisen mukaan. Muuten tämä oli tässä.

Löytyi kuva lapsuudenmaisemista, hautausmaan portti. Kuva on huonolaatuinen, diakuvasta kankaalle heijastettuna otettu valokuva.



Lopultakin lopetus

Tänään on aivan hyvä päivä panna piste tälle blogille: seitsemäntoista on minun ja mieheni tärkeä numero. Ajattelin tehdä sen kahdessa erässä, ensin puran ja puhkun, sitten kirjoitan keveämmän postauksen.

Mä olen taas ollut niin ottaannuksis tämän somen ja muun median kanssa. Siis olenko mä ymmärtänyt väärin vai miksi en tajua tätä kohua? Ei kai valtiovalta ole rajoittamassa aikuisten juomista ja uomatarjontaa, eikö kysymyksessä ole pelkästään mainonta? Niin että mikä mättää? On niitä isompiakin murheita kohunaiheiksi ja vääryyksiä korjattavaksi. Totta se on, minusta on täysin toisarvoista, onko Suomi hol-hous-valtio vai ei. Puuttuisi vielä, että huomisiin uutisissa kerrottaisiin jälleen uudesta piikistä kir-kos-ta-e-roamisissa - vaikkei asia mitenkään siihen liitykään. Toivottavasti kuitenkaan tämä minun puhkaamiseni ei ole kenellekään se viimeinen pisara eroaikeisiin! Olisi karmeaa, jos sellaista tahtomattani aiheuttaisin. Onneksi riski on pieni, tänne ei kovin moni eksy, koetin noita hakusanojakin vähän varoa.
Some tuntuu helposti levittävän erilaisia tartuntoja. Vaikka naama-kirja on antanut paljon ilonaiheita ja erityisesti yhteydenpitomahdollisuuden, niin siellä ilmenevät negatiiviset asiat tuntuvat painavammilta tällaisessa herkässä mielessä. Kunhan saan lähetettyä pari viestiä ja saanut toivon mukaan niihin vastaukset, niin olen ajatellut aloittaa vähän etuajassa paaston naa-ma-kir-jan käytöstä.  



lauantai 11. lokakuuta 2014

Huti

Myöhästyin sitten tuosta asettamastani määräpäivästä, bloginlopetuspäiväksi aikomastani Aleksis Kiven päivästä. Kahden kympin päivämäärä olisi ollut viehko, mutta toisaalta kansalliskirjailijan merkkipäivä sopisi paremmin inspireeraamaan uuden blogin aloittamista kuin vanhan lopettamista. Vai?
No joka tapauksessa olimme eilispäivän liesussa, kaupunkikodissa käymässä. Siellä ei muistunut mieleen eikä oikein olisi ollut aikaakaan ruveta kirjoittamaan, kun piti koota kimpsua ja kampsua auton kyytiin. Halusin kuskata loputkin käsityötarvikkeet kesäkotiin toiveenani ehtiä sitä sun tätä tehdä vuorotteluvapaani aikana. Kun autosta oli poistettu ylimääräiset istuimet, niin hyvin mahtuivat niin villalankakirstu kuin nypläystyynykin. Ynnä painava säkillinen farkkuja ja kevyemmät mokioomet kahvipusseja yms. Ilta kotipuolessa oli upea ja koskettava, kun olimme seurakuntaillassa, jossa oli mukana King's Kids -ryhmä Israelista. Se on toimivaa rauhantyötä Lähi-Idässä, kun Kristus yhdistää kahden kansakunnan nuoria, juutalaisia ja arabeja.

Koetan nyt miettiä toisen sopivan lopetuspäivämäärän.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Luopumisten aikoja 2

Nyt mielessäni on alkanut pyöriä ajatus tämän blogin päivittämisen lopettamisesta. Syitä on ainakin pari. Ensiksikään en ole enää aikoihin pystynyt hallinnoimaan tätä blogiani siinä mielessä, että olisin voinut muokata sivulaatikoita tms, sen koommin kun sähköpostiosoitteeni vaihtui. Olen kuitenkin pystynyt postailemaan, ikään kuin toisena blogin kirjoittajana :(
Kuten näkyy, nyttemmin en ole ollut kovin hanakka säännölliseen postailuun, kun ykkösblogikseni on muodostunut se, jota(periaatteessa) pystyn hallinnoimaan. Tosin sekin nikottelee, pitkä paussi hallintataidoissa on vienyt taidonhallinnan.

En ole ihan varma, kuinka mones päivä tänään on, mutta luultavasti lokakuun seitsemäs. Mielestäni olisi soveliasta, jos lähettäisin viimeisen postaukseni 10.10. joka on mulle tärkeä merkki(miehen)päivä.
Tämä ei siis vielä (kenties) ollut  LOPPU

Mutta jo tässä vaiheessa tiedoksi: mikäli joku haluaa jatkossa lukea blogitekstejäni, niin voi siirtyä Kanttorilan kulmille.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Luopumisten aikoja

Enpä ole enää pysynyt neljän postauksen kuukausivauhdissa. Ainakin syyskuun osalta tuokin minimitavoite jäi tyngäksi.
Elokuussa kirjoittelin mm. hautajaisista. Tänään olen taas vähältä hautajaistunnelmissa. (Ja on niitä kuolinsanomia ehtinyt tulla syyskuussakin, täti soitti marjamettään suru-uutisen pikkuserkkuni kuolemasta.) Lauantaina menin netistä lukemaan kaupunkikotiseurakunnan sivua, lähinnä katsoakseni pyhän jumalanpalvelukset, mutta toki myös muut seurakuntatapahtumat sekä kastetut, vihityt ja hautaan siunatut. Siinä kohtaa tuli järkytys, kun hautaan siunattujen joukossa oli tuttu nimi. Kysyin mieheltänikin, voisiko tämä olla juuri se meidän tuntemamme, entisen kuorokaverini puoliso ja mieheni entisen raamattupiiriläisen isä. Mieheni mielestä ikä passasi. Mutta eihän sitä tiedä, jos saman nimisiä tuolla paikkakunnalla olisi. Asiasta varmistuakseni lähetin sähköpostia eräälle nykyiselle kuorokaverilleni, jonka tiedän olevan läheisissä yhteyksissä kyseiseen perheeseen. Ja kyllä, Taivaan Isä oli yllättäen kutsunut pois yhteisen tuttavamme. Hautajaiset pidettiin hiljaisuudessa. Nyt minun pitäisi jostain löytää voimia ja sanoja kirjoittaakseni leskelle.


tiistai 9. syyskuuta 2014

Kumma kriitikko

Olen katsellut viime päivinä - eikun öinä - taas toinen toistaan kummallisempia unia, joista suurin osa tietty haihtuu mielestä ennen kuin olen edes aamukahvin äärellä. Yksi viimeöinen unenpätkä jäi kuitenkin kummallisuudessaan mieleeni. Mistä lie nämä netti- ja blogiasiat nyt uniini asti päässeet. Unessa olin löytävinäni jonkun tyypin blogista pitkän kirjoituksen, jossa hän kritisoi minun kirjoituksiani. Oikeastaan kiinnitin huomion hänen tekstiinsä, koska hän oli laittanut sen yhteyteen tunnistettavan kasvokuvan minusta. Jostain tiesin unessa, että kyseinen kirjoittaja oli mieshenkilö. Vaikken jaksanutkaan millään lukea kaikkea, mitä hän kommentoi ja teilasi kirjoituksistani, niin vaikutti kuitenkin siltä, että hän oli perehtynyt lähestulkoon kaikkiin kirjoituksiini. Kuitenkin varsin pintapuolisesti tai vahvalla ennakkoasenteella. Ainakin sellaisen käsityksen sain siitä lyhyestä pätkästä, jonka luin ja josta jäi mieleeni, että hän väitti minun sanoneen sitä sun tätä ortodoksisesta kirkosta. Kirjoittaja oli mielestään löytänyt minun jutuistani ristiriitaisia lausuntoja/ käsityksiä koskien toista kansankirkkoamme. Kuitenkaan en saanut sellaista mielikuvaa, että hän olisi ollut itse ortodoksi, hän vain oli jostain syystä halunnut esittää minut huonossa valossa ja teki sen tulkitsemalla kirjoituksiani mielensä mukaan.
Mietin, pitäisikö minun kommentoida hänen blogikirjoitustaan jotenkin tähän tapaan: "kirjoitit kyllä aika kiltisti, mutta ei ollut kilttiä julkaista kuvaani ilman lupaa". En oikein käsittänyt, miksi hän ei ollut osoittanut kritiikkiään suoraan minulle kommentoimalla häntä häiritseviä kirjoituksia. Miksi hän päätti repostella tekstejäni nimellä ja kuvallani omassa blogissaan? Oli aivan sattumaa, että törmäsin hänen tekstiinsä. Mies oli minulle entuudestaan täysin outo.

Herättyäni mietin, voisiko tuollainen olla mahdollista. Tottakai voi. Mutta epätodennäköistä. Pitäisikö ottaa tavaksi laittaa nimensä hakuun silloin tällöin? Ei kai sentään. Ainakaan tuon unen takia.