Kelpo koulupäivä keskiviikkona

Pitkästä aikaa sain eilen illalla äntihin blogikirjoituksen seurakunnan sivulle (melko sekavaa suoltamista). Edellinen kirjoitukseni taisi olla toukokuulta. No, eivät ne muutkaan srk:n bloggaajat ole kovin ahkeria olleet, miestäni lukuunottamatta.
No se siitä. Piti kirjoittamani mukavasta ja yllätyksellisestäkin koulupäivästäni. Aamu meni mukeloiden kanssa mukavasti, istuivat kiltisti kuuntelemassa päivänavaustani aiheesta "kilpaileminen" (siitä, millaisissa parissa kilpailulajissa kaikki voivat olla voittajia: itsensä voittamisessa ja kilpailemisessa toistensa kunnioittamisessa, näin lyhykäisesti sanottuna, aihe ajankohtainen, kun huomenna on hiihtokilpailut). Sitten laulettiin vielä eilisen Kalevalan päivän kunniaksi viisikielisen säestyksellä hiirenpojasta, ennen kuin ruvettiin matikkahommiin (ja kappas vaan laulun yhteyteenkin sai ympättyä kristillistä oppiainesta, johtuen siitä, että hiiren häissä tarjottihin sirkan siipi. Jaa, mitenkäs niin kristillistä oppilainesta...) No, toisella tunnilla mulla oli taas matikkaa, ja se oli se päivän yllätysmomentti. Parilla opettajalla oli jokin oppilaspalaveri, joten minua pyydettiin toisen open sijaiseksi, pitämään kuudennelle luokalle matematiikan tuntia. Aiheena prosenttilaskua, mitäpäs muuta mun tsäkällä... Luokkani avustaja piti sillä välin huolta eskareista. Viimeisellä tunnilla saatiin erityisopen kanssa päätökseen eskareiden "joukkotestaus", ensi viikolla hän ottaa oppilaani yksitellen vielä viimeiseen testiosioon, lukutestiin.
Lyhyen työpäivän jälkeen jäin taas pariksi tunniksi kaappeja kollaamaan, vaikka olisin voinut lähteä suoraan kotiinkin, kun kimppakyytikollegaa ei tarvinnut odottaa. En tunnustanut miehelle, että jäin "tyhjänpäiten" koululle hommiin. Älkää tekään suotta kertoko.
Huomenna ei välttämättä jääkään siivoiluaikaa hiihtokilpailusta paluun jälkeen. Perjantaina on tarkoitus tehdä töiden jälkeen pikkumutka ja hakea tytär lomalle kotiin. Lomallepa hyvinkin. Juu, meininkini on koholia jotain tilpehöörimosseloota mukaani lomalle lähtiessäni. Ettei vain yllätä tekemisen puute.

Suomalaista kulttuuria

Sattui sopivasti, että Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä osui parittoman viikon tiistaille, isompien ilmaisutaidon kerhopäivälle. Kuudennen luokan tytöt halusivat leikkiä, koska eskariluokassa on kaikkia ihania leluja, matskuja ja rooliasuja. Niinpä jätimme pääsiäisvaelluksen seuraavaan kertaan, ja seurasin sivusta, miten tytöt kuvasivat hulvattoman hauskoja videoita, joissa mm. kissa tuli lääkäriin tai pissiksiä kahvilaan. Hihittelin takahuoneessa kuunnellessani kahvilakeskustelua.
Kahvilan emäntä: "Voitteko te juoda samasta kupista?"
Toinen pissis: "Eikö teillä ole toista kuppia?"
Emäntä: "Oli, mutta se meni hukkaan."

Vähän myöhemmin kuulen kahvilan emännän ihmettelevän nuorisoa ja nuorten pukeutumista: "On tuokin! Paita, jossa on kuva paidasta!"

Huumori lämmittää

Minulla on eräs nuori miesystävä, ystävättäreni 22-vuotias poika, joka saa minut nauramaan terävällä huumorillaan. Nyttemmin meillä on kaukosuhde, lähinnä FB:n kautta. Eilen hän oli laittanut itsestään sinne uusia kuvia, joissa hänellä oli viiksenhaivenia. Joku kaverinsa oli asiaa englanniksi ihmetellyt, että mitä kauheaa tuossa nenän alla oikein on. Nuori ystäväni oli vastannut, että vakavan laiskuuden tuotosta. Minä en voinut olla kommentoimatta, että jos kuvassa näkyvä ilmiö on vakavan laiskuuden seurausta, niin mitä minun onkaan ajateltava omista pojistani ja heidän tuotoksistaan. Poikakulta oli armollisesti vastannut, että meidän poikiemme naamakarvat ovat tietenkin seurausta Suomen kylmistä ja kovista elinolosuhteista. Kiitin häntä maineeni pelastamisesta. En laita tähän yhtään kuvaa naamakarvoista.

Ei voivuori vaan maitomuuri

Samalla kun perin eläkkeelle siirtyneen opettajan eskarioppilaat ja eskariopetuksen, perin myös vähän kakkosten kuvista ja viitosten äikkää sekä kaksi ilmaisutaidon kerhoa.
Otimme molempien kerhojen kanssa paastonajan urakaksi pääsiäisvaelluksen harjoittelun. Kirjoitin oman seurakuntamme pääsiäisvaelluksesta lyhennetyn ja muutenkin yksinkertaistetun version, joka on tarkoitus toteuttaa koulun käytävää edeten. Tsekkasimme jo tyttöjen kanssa, mihin kohtaan tulisi yläsali, mihin Getsemane, Pilatuksen palatsi ja edelleen puutarhahauta.

Koetan päästä lavastuksesta mahdollisimman vähällä, ei mitään niin hienoa, mitä seurakunnan vaellusta varten on pystyyn pykätty. Mutta Pilatuksen palatsia varten rupesimme kuitenkin rakentamaan muuria, maitopurkeista. Heti kohta, kun olin aloittanut työt uudella koululla, Raimo-kokki pyysi minua käymään keittiöllä. Siellä hän näytti minulle jemman. He keräävät keittiöltä talteen yhtä ja toista matskua, jota on vuosien mittaan käyty silloin tällöin kyselemässä, niin kuin omenakennoja ja maitopurkkeja. Niinpä viime viikolla kävin hakemassa kaikki kertyneet maitotölkit, melkein viisikymmentä.

Eilen sitten nuorempien ilmaisutaidon ryhmä teippasi purkkien päät kiinni ja liimasi sitten muurin alkua kasaan. Tarvitaan vielä toinen mokoma, ja kerholaiset lupasivatkin tuoda kotoakin purkkeja, ja sitten tietenkin maalikerros muurin pintaan. Kun kerholaiset olivat lähteneet, kumosin muurin vakstuukin päälle, laitoin painot tukemaan muuria molemmista päistä ja teippasin vakstuukin reunat tiukalle muurin ympärille, jotta se pysyisi ryhdissään ja tiiviinä ja kuivuisi nätisti yön aikana. Aamulla ehätin siirtää sen piiloon eskarioppilaiden pöydältä takahuoneeseen. Kunhan pääsiäisvaellukset on vaellettu, niin sitten eskarit saavat muurin leikkeihinsä.

Pässinpökkimää

Kyllä moon rehevää mun flikastani, kun son niin fiksu. Ja (muutenki) samammoonen kun äiteensä... Flikka oli löytäny roskiksehen nakatut syylingit, taikka oikiastansa pitkävartiset villasukat, johona oli reijät - ja niiren reikien takia ne tiämmä oli pois nakaattu. Mutta meirän fiksu tyttäremmä kyllä tiäsi, jotta ne pystyy korijaamahan. Jos ei itte niin äitee. Ja jos ei äitee niin täti. Ja niin soli ne koriannu sieltä taltehen.
Minen tierä, enkä oo kyselly yksityyskohtia, jotta mihinä roskikses noli ollu ja minkä tähäre flikka siä oli tonkinu (ja tapaako useenki ryykata, emmä sitä ihimettelis, äiteensä flikka kun on), vai oliko kumminki vain nähäny ne sukat päällimmääsinä iliman tonkimata.
No ny non kumminki reirattu. Täti entras sukat parsimalla reijät umpehen. Tua ne ny vintillä orottaa, jotta flikka tuloo kotia ja saa ne följyhynsä.

Kissakuvasarja

Viimeksi isosiskon luona käydessämme mies otti taas kuvia talon eläimistäkin. Sisko odotteli kärsimättömästi, että veljenpoika tulisi jo hakemaan valitsemansa kissanpennun pois. Se on noista kuvan kissoista vasemmanpuoleinen lyhytkarvaisempi. Siitä seuraava kuvasarja.

Loikka

Ja toinenkin

Ymmärrän hyvin, miksi sisko odottaa kissan noutajaa. Nyttemmin veljenpoika on jo tainnut tulla omaansa hakemaan. Tuo karvaisempi makasi koko vierailumme ajan samassa paikassa, ylimmän kuvan nojatuolin sarjalla. Mainittakoon sekin, että erehdyin istumaan tuohon nojatuoliin, joka mitä ilmeisimmin oli tarkoitettu kissoille. Vasta synttäriseurojen ja kaikkien kyläilyjen jälkeen kotiin palattuamme huomasin, että mekkoni takamus oli valkoisen kissankarvan peitossa. Isoja tolleroita. No, onneksi huomasin vatsa kotona, muutenhan seurat olisivat menneet multa mönkään, jos olisin vain mekkoani surrut ja pelännyt, että joku huomaa...

Kokoustettu

Yksi vuosikokous sihteeriköity, toinen vielä tähteillä. Siitä hyvä kokouspaikka oli tänään tuolla naapurikaupungissa, että sain kirjoittaa pöytäkirjaa saman tien tietsikalla (ja dataheittimen kautta kokousväki pystyi seuraamaan), ja sain sen vielä tulostettuakin liitteineen pöytäkirjantarkastajien tarkastettavaksi paikan päällä. Ja siitäkin hyvä kokouspaikka, että meillä oli käytössä talon keittiö astioineen. Tosin kahvinkeittäjä-emäntä-jäsenemme oli kattanut kertakäyttömukit... Minä kysymään, etteikö meillä olekaan lupaa käyttää talon kuppeja? Oli kuulemma tiskikone täynnä, niin siksi mieluummin kertakäyttöisiä. En antanut periksi, vaan intin, etteikö käsinpesu kelpaa/ riitä. Kuulemma kelpasi. Tokaisin, että sitten minä ainakin juon oikeasta kupista. Niinpä hän kattoi pöytään muutaman posliinimukinkin tarjolle, jotka sitten kokouksen jälkeen tiskasin.
Aika jännä, että jotenkin aavistin tuon asian etukäteen. ARRGGH. Olin ajatellut varalta ottaa oman mukin taas mukaan, mutta se lähtökiireissä unohtui. Piti nimittäin ehtiä käydä kaupassa ostamassa kokoukseen voileipävärkit ennen kuin menimme hakemaan Marjatan mukaamme. Rakas mies lähti meille kuskiksi, mistä olen hänelle kiitollinen. Sitäkin enemmän, että odotteluaikanaan hän oli käynyt ostamassa minulle munakoison siemeniä ja sitten mennyt avittelemaan poikaamme siivouksissa ja ottipa hänet vielä kyytiinkin kotiin käymään.
Loppujen lopuksi hyvä reissu, vaikka jouduinkin taas rähisemään kertakäyttökupeista. Aion metakoida niistä niin kauan, kunnes mulle pistetään sellaiset rätingit eteen, jotka vedenpitävästi osoittavat, että kertakäyttömukien käyttö jättää pienemmän hiilijalanjäljen kuin oikeat astiat.

Inhokkikauhistusammatteja

Olen tullut ennenkin maininneeksi, että välillä olen ajautunut fundeeraamaan alanvaihtoa. Ei siksi, ettenkö tykkäisi opettajan hommasta, vaan sen välillä suurempana ja välillä pienempänä vellovan riittämättömyyden tunteen takia.

Nyt kun tulevaisuuden työtilanne on taas ollut paksun tietämättömyyden ja epävarmuuden verhon takana, niin olen huomannut toisinaan ajattelevani muita ammatteja. Mutta lähinnä poissulkemisnäkökulmasta: mihin hommiin en ainakaan ikänä lähtisi - kenties edes nälkäkuoleman uhalla.

Eilen palatessamme laskiaisriehasta ja myyjäisistä näin pari miestä duunissa, joka äkkiseltään syöksyi kauhistusammattilistani kärkeen, ja korkealle sinne. Nämä oransseissa haalareissaan olevat ammattilaiset keikkuivat sellaisessa nosturintapaisessa korjailemassa jotain korkeajännitejohtolinjapylvästä. Siinä hommassa yhdistyy kaksi kammotustani: korkeat paikat ja SÄHKÖ!! Hassua kyllä, isäni isä ja kaikki hänen poikansa olivat jonkinsortin tolppa-apinoita, käyttääkseni nyt poikkeuksellisesti mokomaa ilmausta, joka taitaa kuvastaa käyttäjiensä kateutta toisten rohkeutta kohtaan... En ole tainnut siis periä sitä puolta isästäni, sähköpylvästaitoja. Tosin voi olla niinkin, että koska sekä pappani että toinen setäni menehtyi juuri noissa tolppatouhuissa, niin siitä kenties juontaa alitajuiset pelkoni niin korkeita paikkoja kuin sähköäkin kohtaan. BTW, sain veljeltämme tuon vanhan kuvan, jossa hän ja vanhin veljemme ovat isän kyydissä tolpassa. Meidän isä oli nuorempana voimamies.

No, on mulla mielessäni niitä muitakin ammateja, joihin minusta ei olisi tai joita en haluaisi tehdä: kaikki autonkuljettamiseen liittyvät työt ja kaikki anniskeluun liittyvät työt sekä kaikki myyntityö (etenkään en suostuisi myymään mitään epäterveellistä, kuten viinaa tai tupakkaa enkä mitään turhaa, niinku muovikasseja... enkä mä saisi mitään muutakaan myytyä.) Eipä siinä paljon muita jää jäljelle kuin opettajan hommat.

Kaappien kätköistä

Meidän huushollia päällisin puolin vilkaisten ei ihan heti saattaisi arvata, että tykkään järjestellä paikkoja. Mutta ehkä se päteekin vain kodin ulkopuolella.
Olen kuitenkin nauttinut siitä tonkimis- ja lajittelutyöstä, jota olen tehnyt esikoululuokassani niinä iltapäivinä, kun minulla on ollut luppoaikaa kimppakyytiläistä odotellessani.
Luokassa on ikkunan edessä matala puinen kaapisto, jossa on 12 reilun kokoista kaappia, "ovenkahvoina" pyöreät reiät. Parissa kaappien ovista oli jo vanhastaan kontaktoituna kuvatunnus kaapin sisällöstä. Mä kekkasin ruveta ottamaan kännykällä kuvia loppujenkin kaappien sisällöistä - järjesteltyämme niitä ensin - koskapa koululla pystyy tulostamaan värikuvia.
Tänään koulun jälkeen teippasin/ kontaktoin (äh, molemmat ovat tuollaisia epäsuomalaisia lainasanoja) tämäntapaisia kuvia kaappien oveen. Lisäksi olin tulostanut suurikokoisin tikku- eli pölkkykirjaimin kirjoitetu nimet. Ties vaikka joku eskarioppilas oppisi tunnistamaan kyseiset sanat: KIRJAIMET

PUUVÄRIT

KOTIELÄIMET (erotukseksi toisessa kaapissa olevista villieläimistä)

HEVOSET (jotka ovat samassa kaapissa muovikirjainten kanssa, sinne kun mahtui, toisin kuin muiden eläinten kaappeihin, joita on siis villieläimet, niiden kuva puuttuu tästä, sekä em. kotieläimet)

PALIKAT (Nämä ovat just niitä, joiden joukosta plokkasin palkitsemispalikoiksi kolmisenkymmentä vaaleanpunaista tyttöjen pöytään ja samanverran vaalean- ja tummanvihreitä poikien pöytiin.)

PELIT (Tämä sama kuva saa kelvata kaikkiin viiteen kaapin oveen, joiden takaa löytyy erinäisiä pelejä, joista puuttuu edelleen erinäisiä osia...)

GEOMAG MAGNEETTIPALIKAT (Nämä ovat olleet todella suosittuja rakenteluun. Tällä hetkellä tosin legot ovat aktiivisemmassa käytössä. Legoista taisivat innostua uudelleens en jälkeen, kun olin löytänyt koko joukon hukassa olleita legoja ja kun muutenkin siivosin legopussin eli -maton. Legot eivät ole kaapissa, niille on ovipielessä iso muovikaukalo, josa se alustamattopussukka mahtuu olemaan.)

Nappi kiinni!

No niin, nyt taidan olla valmis laittamaan eteenpäin tämän napin, jonka Millanilta sain. Tarkoitus on antaa nappi viidelle bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa ja joille toivoisi niitä lisää.

No, lukijoiden lukumäärää en minä ainakaan osaa tsekata Vuodatuksen blogeista, joten tein valintani täältä Bloggerin puolelta. Otin mallia Millanista ja päätin valita ne bloggaajat, jotka tunnen henkilökohtaisesti ja joiden blogeja seuraan.

Vihru on blogituttavuuksista tuorein, mutta kirjoittajan olen tuntenut sitä saakka, kun hän oli ekaluokkalaisenani. Tiia on siitä harvinainen entinen oppilaani, että hän on pitänyt opettajaansa yhteyttä kaikki nämä vuodet. Ja nyt hän on pienen poikavauvan onnellinen äiti! Blogissaan Tiia jakaa suloisia kuvia ja perhekuulumisiaan.

Päivi Mansikka-ahon olen tuntenut vielä kauemmin kuin Tiian, opiskeluajoistamme saakka. Jo silloin hän herätti huomiota ja ihailua kuvanteollaan. Häntä pyysin tekemään häihimme niin kutsukortin kuin laulumonisteenkin. Nyt hänen akvarellejaan, korttejaan ym. kuvataidetuotoksiaan voi ihastella myös netissä. Apropos, maailma on pieni. Päivi on myös Millanin puolison vanhoja opiskelukavereita.

Paavo Hautalan olen tuntenut lyhyemmän aikaa kuin kaksi edellistä, vaikka hän on sentään sukulainen! Tapasin pikkuserkkuni Paavon ensimmäistä kertaa vuonna 2006 sukujuhlassa, ja siitä lähtien olemme pitäneet varsin tiiviisti yhteyttä. On ollut ilo "löytää uusia" sukulaisia. Paavo on adventtikirkon pastori Kuusamossa, ja hän kirjoittelee hengellisen opetuksen lisäksi lukuisista seikkailuistaan matkoilla ympäri Pohjois-Suomea.

Irjuskan kädenjälki on täkäläisen käsityöihmisen blogi, josta löytää upeita huovutustöitä. Ihana Irja järjestää kotonaan pienimuotoisia huovutuskursseja ilmaiseksi, vain tarvikkeista maksetaan.

Viidenneksi rohkenen suositella vielä Teuvo V. Riikosen blogia, vaikka alussa väitinkin valinneeni henkilökohtaisia tuttuja. Tavannut olen Teuvon poliittisissa ympyröissä, mutten voi sanoa tuntevani henkilökohtaisesti. Pahoittelen virheellistä informaatiota. Parikin syytä, miksi kuitenkin halusin hänet tähän listaan mainita (vaikken ehkä rohkene hänelle ehdottaa tällaista hempeää nappia blogin koristeeksi): Riikonen on sanaseppo minun makuuni, opettajaihminenkin vielä. Toiseksi haluan ilmaista tukeni hänelle, eritoten KD-vaikuttajana. Nimittäin. Jäi ilkeänä mieleeni taannoinen TV-toimittajien piikittely Teuvo V:tä kohtaan, kun hän oli jossain ohjelmassa mukana ja kun toimittajat vinoilivat, ettei Riikosen blogilla ole lukijoita eikä kommentteja. Nyt on. Presidentinvaaleihin liittyvä kirjoitus keräsi kai jotain 10 000 lukijaa.

Lopuksi vielä ajattelin kirjoittaa vähän ohjetta, miten napin saa omaan blogikirjoitukseensa ja vaikka blogin sivupaneeliin näkyviin. Millan minua muistaakseni aikanaan evästi siihen. Klikkaa nappikuvaa hiiren oikeanpuoleisella näppäimellä ja valitse "tallenna kuva nimellä..." - ja tallenna sen jonnekin kansioosi, mistä sen löydät. Kun sitten alat kirjoittaa blogitekstiäsi, niin siihen kuvan voi lisätä klikkaamalla tuota "lisää kuva" -kuvaketta tuossa tekstinkirjoitusalueen yläreunassa olevassa työkalurivissä. Siinä on sellainen maisemakuvan tapainen kuvake. Sitten valitset sen tallentamasi kuvan ja teet tarvittavat klikkaukset, niin kuva tulee tekstiosan yläreunaan.

Jos haluat napin talteen blogisi sivupalkkiin, joudut menemään ensin "ulkoasuun". Sieltä klikkaat sivussa olevaa lisää gadget -kohtaa. Esiin tulee liuta kuvakkeita, vaihtoehtoja, joista valitset "kuvan", ja painat sen kohdassa olevaa + -merkkiä. Ja taas valitset tallentamasi kuvan.

Kauhean sekavat ohjeet :( Netistä löytyy paremmat, ja varmaan ihan kuvallisena.

Unta

Kerroin kylässä käydessämme Millanille uneni, jossa hoidin jälleen kerran vauvaa. Kakkapyllyäkin piti ruveta pesemään. Millan tiesi kertoa, että yleensä unenselityksissä vauva tarkoittaa taakkaa.
Kotimatkalla mietin unenpöpperöisenä, millaisesta taakasta saattaisi olla kysymys, ja lähinnä tuli mieleeni rukoustaakka. Ajattelin esimerkiksi isääni ja häntä hoitavaa siskoa, joka alkaa olla voimaton ja hädissään.
Kun tänään kotiin töistä tultuani kuuntelin, mitä mieheni kertoi naapureidemme kuulumisista, ajatus rukoustaakasta vahvistui. Mies oli auttanut naapureita lumitöissä, koska rouva toipuu keuhkokuumeesta ja koska mies kulkee rollaattorin avulla. Syykin selvisi. Keuhkosyöpä levinnyt, huono ennuste.
Siitä kuitenkin iloitsin, että mieheni - joka on tuhat kertaa minua rohkeampi avaamaan suunsa tilanteessa kuin tilanteessa - oli löytänyt sanoja toivosta, joka kumpuaa ikuisuusnäkökulmasta. Naapurin isä oli ollut vastaanottavainen.

Naps

Nappi napsahti. Osasin sen taas omaksi ihmetyksekseni tuohon sivuun lisätä, mutta menee nyt horvin aikaa ennen kuin oikeasti saan aikaan, että välittäisin Millanilta tulleen napin eteenpäin.

Liesuhun

Mies tuossa sohvalla levähtelee. Hän oli tekemässä eväsleipiä, kun tulin töistä kotiin, mutta sitten alkoi valitella huonoa oloa. Luultavasti kuitenkin vain lumenluonnista aiheutunutta. Ehätin jo sanoa, ettei meidän mikään pakko ole tänään vielä lähteä reissuun. Mutta kyllä mies meinasi, että täytyyhän meidän lähteä, kun eväätkin on jo valmiina.
Meillä on tänään kihlapäivä, mutta muistin sen vasta koululla, kun lasten kanssa katsottiin kalenteria. Huomenna juhlitaan sitten senkin edestä, ja siinä sivussa Mikon synttäreitä ;-)

Otin koululta mukaan vähän puhdetöitä automatkaa varten, korillisen lankasotkua. En vielä ottanut korista kuvaa, kun jätin sen valmiiksi autoon. En voinut jäädä koululle siivoilemaan, kun matkasuunnitelmat ajoivat hyvissä ajoin kotiin, samasta syystä laistin myös vanhojen tanssit. Ei mua kuiteskaan olis haettu...

Nyt sitten vaikenen taas hetkeksi. En aio opetella kännykällä postailemaan, kun fb:kin on niin köppäänen päivittää puhelimella.

Soitin tuossa äsken vielä tädille, jonka luona meillä on kortteeripaikka tiedossa - ja pussillinen parsittuja villasukkia. Tästä pitäisi tuleman kaikin puolin juhlallinen, sosiaalinen ja antoisa viikonloppu. Synttäreiltä palatessa on tarkoitus tehdä vielä mutka ystävää tervehtimässä, ja sunnuntaina kirkossa on tekstinlukuvuoro, ja päivemmällä käynti lasten serkun kaksivuotispäivillä.

Joskus elämä on satumaista

Minä en nyt muista sen sadun nimeä, mutta se menee suurin piirtein näin:

Olipa kerran ukko ja akka. Eräänä iltana akan piti mennä kuoroharjoituksiin. Mutta juuri kun hän oli lähtemässä, huomattiin, että pyörän takarengas on tyhjä.
- Se on puhki. Ota pojan pyörä, ukko sanoi.
- Mutta eihän siinä ole edes valoa! Jos edes yritettäisiin pumpata, aneli akka.
Niin ukko ja akka alkoivat etsiä pumppua. He etsivät ulkovarastosta, eteisestä, keittiöstä ja pyöräkatoksesta, mutta mistään ei löytynyt ainuttakaan pumppua.
- No ei se pumppaaminen olisi auttanutkaan, puhki se on. Ota nyt vain pojan pyörä. Etsitään sinulle taskulamppu, ehdotti ukko.
Niin ukko alkoi etsiä taskulamppua sillä välin kun akka haki pojan pyörän katoksesta. Mutta kun akka alkoi sulloa kuorokassiaan pyörän piskuiseen koriin, niin ei se mahtunutkaan.
- Pane kassi tarakalle, kehoitti ukko samalla kun ojensi löytämänsä taskulampun.
- Ei se pysy siinä, väitti akka, tarvitaan kiinnitysremmi.
Niin ukko alkoi hakea kiinnitysremmiä. Mutta ainuttakaan ei löytynyt.
- Ota reppu, ehdotti ukko akalleen.
- Nyt tiedät, mitä ostat minulle ensi jouluna lahjaksi, kahdeksan pyöränpumppua ja saman verran kiinnitysremmejä, akka puhisi, mutta lähti kuin lähtikin tyhjäämään kuorokassiaan ja etsimään reppua. Reppu löytyikin, mutta sen hihnat olivat solmussa, koska ukko oli käyttänyt sitä viimeksi. Mutta kun reppu viimein oli akan selässä, hän ei enää löytänytkään lapasiaan. Viimein hän keksi kurkistaa vielä ulos, ja siellä lapaset olivat rikkinäisen pyörän korissa.
Kun akka viimein kymmenen minuuttia aiottua myöhemmin oli lähdössä kuoroon, hän muisti pojan sanoneen, että pyörän jarrut eivät toimi.
- Ja mahtaako jalkojeni pituus riittää polkimilta istuimelle, akka vielä ääneen mietti tuskastuneena.
Matka alkoi kuitenkin sujua. Ennen ensimmäistä isoa alamäkeä akkaa alkoi hirvittää, miten hän saisi pyörän pysähtymään, jos mäen alla autotien ylityksessä tuleekin autoja. Mutta eipä hätää. Auraamaton lumi hidasti kulkua niin, että vauhtia piti jopa polkea lisää, että akka pääsi autotien yli. Eikä kummastakaan suunnasta tullut yhtään autoa.
- Älä sitten suotta käytä sitä taskulamppua, oli ukko evästänyt, siellähän on muutenkin valoisaa. Vaan eipä ollut. Katuvalot olivat pimeinä koko matkalta lukuunottamatta isoja autotien risteyksiä. Sillä vaikka naapurikuntaan olikin tulossa ydinvoimala, niin kaupungin piti toki silti säästää sähköä pitämällä pyörätiet pimeinä.
Akka kuitenkin pääsi kuin pääsikin kaatumatta ja ehjänä, vaikkakin hiestä märkänä kuoroharjoituksiin ja illemmalla takaisin kotiin, missä ukko olikin jo lämmittänyt saunan. Kun akka sitten saunan jälkeen köllähti vuoteeseen, hän ajatteli: "Viikon päästä taas kuoroharjoituksiin."

Ai niin, yksi sadun nimi tuli mieleeni: "Harjun Heikki hukkaa kaikki". Sekö se oli?

Synttäriseurat

Äitini serkku täyttää vuosia tulevana viikonloppuna, ja hän on kutsunut ystäviä ja sukulaisia syntymäpäiväseuroihin tuonne muutamaa ajotuntia etelämmäksi. Mekin olemme mieheni kanssa kovaa menossa, jos vain terveenä pysytään, eikä tule mitään muutakaan force majeurea.
Taidan odottaa kovastikin sukulaisten tapaamista, koska reissu tuli jo uniinikin. Siinä tyypillisesti olin myöhässä, liekö ollut taas pukeutumisongelmia. Oikeasti seurat pidetään seurakuntakodilla, mutta unessa kokoontumispaikkana oli kirkko. Koetin mennä kirkkoon kesken tilaisuuden huomaamatta, joten ensin yritin sisään kellotornissa olevasta pienestä luukusta. Ensin kapusin ylös, sitten aloin availla puuluukkuja, joiden takana oli uusia vielä pienempiä luukkuja. Lopulta totesin, etten millään pysty tukkimaan itseäni läpi mokomasta kissanluukusta, joten koetin päästä varovasti alas ja menin sitten sisään ovesta.
(Mitähän se meinaa, että unessa kirkkoon sisäänpääsy on hankalaa/ mahdotonta, jos yrittää kiertotietä...?)
Ennen juhliin menoa olin mieheltäni kysellyt neuvoja kättelemiseen: kuinka ehdoton sääntö on se, että ensin tervehditään synttärisankari, vai voisiko ajatella, että kättelisi siinä sivussa muita äidin serkkuja, kun kuitenkin sankarin luokse on pitkä jono. En saanut mieheltäni vastausta, mutta sen sijaan ankaran varoituksen, ettei pidä jäädä vatkaamaan kenenkään kättä, vaan kädenpuristus on lyhyt nopea toimitus.
No, kyllä minä sitten lopulta kättelin ihmisiä siinä järjestyksessä kuin heitä satuin kohtaamaan. Muita en nyt muista, mutta "pikku-Elman" kylläkin, synttärisankarin nuorimman isosiskon.
Mukavaa, kun ihmiset järjestävät juhlia!

Se toinen kuva

Tässä vielä se toinen kastekuvani. Toinen kummisetäni oli isäni nuorempi veli ja toinen kummitätini on hänen vaimonsa. Heikki on heidän ainut lapsensa, tuossa kuvassa jotain 13-vuotias käsittääkseni.
Tämä taitaa olla ainoa profiilikuva minusta lapsena, siksikin minulle mieluinen, kun näkyy tuo tuttu nenänmalli.

Kaste

Edellinen postaus kun loppui sellaisiin kostautumisajatuksiin, että meikäläinenkin voi joskus saada ansionsa mukaan, niin täytyy itseään muistuttaa tästä lahjasta, kasteesta:
Olen armoliitossa.


Minulla on kastetilaisuudestani kaksi kuvaa, tässä niistä toinen. Kummien ja vanhempien sisarusteni (isosisko ja kolme isoveljeä) lisäksi kuvassa on Heikki-serkku oikealla isänsä, Sauli-kummini vieressä. Minä sain aina tuplasti joululahjoja, kun mulla oli kahdet kummit, koska nämä toiset eivät kuuluneet silloin kirkkoon (se oli vissiin silloin aika yleistä "romppalaisten" keskuudessa). Sylikummini on äidin sisko, vieressä miehensä, he siis olivat ne varsinaiset kummit.
Tässä kuvassa minua ihastuttaa mm. sisarusteni juhlavaatteet. Muistan tuon pienimmän veljen punaisen merimiespuvun. Kuva on otettu meillä kotona, "salissa". Seinällä olevasta hevostaulusta on puuttunut pala siis ainakin niin kauan kuin minä muistan.

Olen tuossa kuvassa vain muutaman päivän ikäinen, mikäli tieto syntymäni hetkestä sekä kirkkoherranvirastosta saamani tieto kastepäivästä pitävät paikkansa. Ja miksi eivät pitäisi. Siinä toisessa kuvassa, joka minulla on, näytän mielestäni vanhemmalta kuin kolmen päivän ikäiseltä.

Outoja voimia, pelottavia piirteitä

Vanha isäni tapaa lainata jotakuta sanoen: "Mua ei tarvita joukkopaikoos." Viime päivinä minusta on alkanut välillä tuntua samalta. Työpaikka ja koti ovat ok, mutta kohta kun olen ihmisten ilmoilla, alan joutua silmätysten huonoimpien ominaisuuksieni kanssa. Kaikki viime päivien asiointini ovat päättyneet jotenkin kireissä ja jopa pelokkaissa tunnelmissa. Ainakin itse olen ollut aistivinani, että minua palvellut henkilö on pelännyt reaktioitani, eikä aina suotta. Kun torstaina olin hukannut kaksi tuntia odotushuoneessa sekaannuksen takia, niin perjantaina postiin mentyäni tunsin ärtymykseni nousevan heti, kun näin, että molemmille tiskeille oli pitkät jonot. Ehkä minun edelläni asioineen rouvan liian iso kirjattu kirje jo oli aiheuttanut stressiä postihenkilölle. Postittamaani lähetykseen tarvittiin 1,05€:n arvoinen merkki ja pyysin jonkin nätin merkin (sellaisen tylsän lämpöleiman sijaan). Minulle näytettiin merkki, joka kelpasi. Mutta kun annoin kahden euron kolikon, niin en meinannutkaan saada mitään takaisin. Jäin kuitenkin käsi ojossa odottamaan ja sanoin, että se oli 2-euroinen ja että merkki oli 1,05. No, nainen antoi mulle takaisin 1,05, mutten vieläkään ollut tyytyväinen: "Eikun merkki oli 1,05". Sain oikean vaihtorahan, mutta nainen vaikutti kauhean nololta ja anteeksi pyytelevältä. Hänhän olisi voinut olla tyytyväinen, ettei tullut myyntitappiota.
Lauantaina sitten olin taas ärtyisänä pitkässä jonossa, kun poikkesin lähikaupasta ostamaan maitoa ennen gospeljumppaan menoa. Onneksi sitten toinenkin kassa avautui, jonne syöksyin selitellen: "Mä nyt tryykään, kun mun pitäisi viideltä olla jo muualla." Taas taisin aiheuttaa tarpeetonta syyllisyyden tunnetta kassalle. Tai sitten noita myyjiä harmittaa ja stressaa uuden kauppiaan tekemät säästötoimenpiteet, työväkeä on vähennetty jopa niin, että siivooja on irtisanottu, joten myyjät hoitavat myös siivoamisen työpäivän päätteeksi.
No, se jumppatouhu oli sitten vielä oma lukunsa. Viivyttyäni kauppajonossa arvasin, että ehtimiseni viideksi menee tipalle. Arvelin siinä jo pyöräillessäni, miten kävisi: koska Jedidot on keikalla Gideoneitten aluepäivillä, niin naiset ilman muuta olettavat, etten ole tulossa jumppaan, ja laittavat oven lukkoon nenäni edestä. Kiukuttelin sitä jo valmiiksi mielessäni, ettei pitäisi tehdä oletuksia ja että olenhan aina ilmoittanut silloin, jos EN ole tulossa jumppaan. Joskus ihan pelottaa tuo ennustuskykyni... Olin seurakuntakodin alaovella juuri, kun kaupungin kello löi viisi, mutta ovi oli jo lukittu. Hakkasin ovea ja ikkunaa, ja epäuskoinen nainen tuli avaamaan oven: "Eikö Jedidoilla pitänyt olla keikka?" Kai niillä on, vastasin. Annoin tulla kaikki ne kiukkuiset ajatukset, jotka olin valmiiksi päässäni puinut muunmuassa kysyen, pitääkö minun jatkossa siis ilmoittaa aina silloinkin kun OLEN tulossa jumppaan. Eiväthän kaikki naiset ilmoita sen kummemmin tulemistaan kuin poisjääntiäänkään. Naiset olivat arvelleet, ettei enää ole ketään tulossa jumpalle. Kun sitten minun jälkeeni vielä tuli yksi nainen (jolla tosin oli oma avain, niin ettei hänen tarvinnut ovea hakata), kiusoittelin vetäjäämme, että nyt sinun täytyy tehdä parannusta epäuskosta. Naisparka taisi ottaa sen tosissaan... alkoi selitellä, ettei kyse ollut epäuskosta.
Kotimatkalla huomasin vielä senkin, että osoitan näemmä avointa halveksuntaa tai ainakin piikittelen, jos toinen ihminen ei mielestäni ole tarpeeksi terävä. Varoitin itseäni, että "kupistas löyrät". Joskus vielä saan tyhjentää katkeran maljan. Paitsi jos armon annetaan käydä oikeudesta.

Torstai oli toivoa täynnä - enimmäkseen

Minua harmittaa palkitsemisen, rankaisemisen ja kilpailuttamisen käyttäminen lasten kasvatuksessa. Sitä kun toivoisi ihmistaimien omaehtoisesti tahtovan ja pyrkivän hyvään. Mutta ihmisluonto ei ole sellainen. Niinpä päätin ottaa kunnon Tylypahka-meiningin käyttöön eskareiden kanssa. Joka pöytään pieni kori, johon pöytäkunnalla on mahdollisuus kerätä palikoita muistamalla viitata, käyttäytymällä nätisti/ reippaasti, osoittaen kunnostautumista jollain tavalla. Kun torstaina esittelin systeemin ja kerroin jokaisesta oppilaasta jonkin positiivisen asian jakaen samalla palikoita koreihin, kaikki oppilaat kuuntelivat hipihiljaa ja aloillaan. Koko loppupäivä meni yhtä mukavissa merkeissä.
Työpäivän päätteeksi ehdin pikkuisen siivoilla ennen kuin piti lähteä työterveyshuoltoon. No, se reissu ei onnistunut yhtä hyvin kuin koulupäivämme, mutta siitä kirjoitin jo muualla. Ollessani kahden tunnin turhan odotuksen jälkeen varaamassa uutta aikaa mies soitti ja kertoi, että kuopus oli soittanut ja pyytänyt hakemaan hänet ja tyttökaverinsa koululta. Minä voisin saada samalla kyydin kotiin. Siinä valmiiksi tuohtuneena rähisin miehelle, että kotona on aivan kauhea sonka, ja sellaiseenko sotkuun kuopuksen tyttöystävä olisi tulossa ensivisiitilleen. No, näin kuitenkin toimittiin. Mies haki ensin minut ja pyöräni ja ajettiin sitten koulun pihaan. Siellä pitkä ja kaunis tyttö tuli läppäämään meille kättä ja esitteli itsensä. Kättely on hyvä merkki... Kuopuksenkin pyörä olisi pitänyt saada sopimaan auton vetokoukkuun pyörätelineeseen. Vaan kun ei mahtunut, niin minä otin oman fillarini ja sanoin, että siivotkaa te kotona, tulen perästä valmiiseen pöytään.
Kotona olikin yllättävän siistiä. Mies oli ehtinyt piilottaa rompetta tuotuaan potevan esikoisen kotiin ja ennen kuin lähti meitä noutamaan. Ruokakin alkoi olla valmiina.
Ruuan jälkeen nuoret katosivat taas yläkertaan. Kävin sanomassa, että joudun lähtemään käsityöpiiriin ja että toivottavasti myöhemmin saan tilaisuuden paremmin tutustua, jos tyttö uskaltaa tulla vielä uudestaan. Lupasi uskaltaa :)
Yritin soittaa Aulikille ennen käsityöpiiriä, että onko jotain käsityöideoita ja -matskuja, kun Arja oli delegoinut meille tuon ideoinnin. En saanut Aulikkia kiinni ja hermostuneena lähdin miltei kahta kättä heittäen. Mutta eipä hätää, lorupussin lorujen teko oli jo täydessä käynnissä paikalle ehdittyäni. Arja oli sopinut asiasta Aulikin kanssa. Mukavan torstain kruunasi uuden konstin opettelu, kuumalaminointi. Voitteko kuvitella, ettei luokanopettaja ole tätä ennen laminoinut? Eipä ole, kun kontaktimuovia olen vain käyttänyt. Hassua, laminointilaitteen suomenkieliset käyttöohjeet oli laminoitu!

Lisää ompelua

Mainitsin äsken keskeneräiset minitilkkupeitot. Nyt sain ne valmiiksi, ja vien nekin koululle nukkekodin nukkeja varten. Vaan kuka arvaa, mistä nuo minitilkkupeittojen tilkut ovat peräisin? No, roskiksestapa tietenkin. Eräällä edellisellä koulullani bongasin roskikseen nakatut kangasnäytekansion sivut, jotka keräsin tietty mukaani. Kauan niitä pyörittelin ihmetellen, miten noin pieniä kankaanpalasia voi hyödyntää. (Ja miten voisi hyödyntää ne mustat kartongit, joille tilkut oli kiinnitetty??) Osa tilkuista oli erittäin kauniita, kelpaavat kortteihin. Mutta sitten oli tuollaista tavallista yksiväristä. Saatuani siskoltani saumurin kokeilin sitä kuriittani noihin palasiin. Osan tilkkukoosteistani annoin Aulikille, joka aikoi kokeilla tehdä niistä penaaleja tai muita pussukoita. Lopuista tuli sitten peittoja.
Aloitin taas yhden n-nuken teonkin, tavoite on saada se laskiaistapahtuman myyjäispöytään. Laskiaisriehassa kun käy paljon lapsiperheitä, niin koetetaan haalia lapsille sopivaa ostettavaa. Torstaina käsityöpiirissä tehtiin lorupusseihin loruja - ja minä pääsin opettelemaan laminointia! Torstai oli muutenkin antoisa, värikäs ja tapahtumarikas päivä, jonka eräästä vähemmän hauskasta tapahtumasta kirjoitin jo toisella blogillani. Toivon ehtiväni kertoa niistä mukavista jutuista lisää.
Vaatekorjaustakin mainitsin tehneeni, yksi vetoketjun vaihto, yhden urheiluhanskan sekä legginsieni sauman ompelu, yhden collegepaidan ja yksien alushousujen paikkaus. Rikkinäisiä vaatteita tapaa kertyä ompelukoneen päälle. Siinä vaiheessa, kun nurkka pursuaa, täytyy ruveta ompelemaan.

Vauvan makuupussi uusiokäyttöön

Silloin kauan sitten äitiyspakkaus sisältöineen oli meidänkin perheellemme tärkeä ja hieno lahja. Jokin paita siitä on säilynyt muistona, samoin makuupussi. Nyt kuitenkin päätin, että makuupussille täytyy löytyä jotain jatkokäyttöä. Koska se oli sisäpuolelta kovasti kauhtunut ja pysyvästi tahroittunut, sitä ei voinut ajatella tarjota kenellekään vauvalle. Mutta nuken makuupusseiksi se kävisi.
Eskariluokassamme oli vielä alkuvuodesta neljä tyttöä, jotka leikkivät vauvanukeillaan, ulkoiluttaen niitä rattaissa - tosin aika vähissä vaatteissa (nuket siis). Niinpä leikkasin makuupussin neljään osaan ja ompelin pienemmiksi pusseiksi. Nyttemmin luokkaan tuli yksi tyttö lisää, mutta hän leikkiikin mieluummin autoilla, joten nämä piisaavat kyllä vauvanhoitoleikkeihin.
Pari pahimmin kellertävää kohtaa peitin leveällä pitsillä, ja yhteen löytyi sopivan mittaiset vetoketjut varastoistani, muut vain ompelin pusseiksi. Toivottavasti tytöille ei tule kauhea tappelu, kenen nukke saa pitsiä... No, he osaavat kyllä sopia, kun vähän uhkailee, että viedään sitten kokonaan pois, jos niistä tapellaan.
Niin, otin koululta lainaksi yhden vauvanuken mukaan mitaksi. Sekä ompelukone että saumuri jököttävät nyt sitten tuossa ruokapöydällä. Kollasin samalla korjattavia vaatteita, ja löytyi myös muutama keskeneräinen tilkkupeitto nukkekotiin. Niistä lisää kohta.

Päivän nauruni koulukeittolahuumorista

Minulla on ollut aina onnea työpaikkojen henkilökunnan suhteen (ihan muutamia yksittäistapauksia lukuun laskematta). Täällä uudessakin paikassa on tosi mukavaa väkeä. Keittäjäsetään ihastuin heti ensi käynnilläni. Lienenkö kertonut, kuinka imarreltu ja otettu olin, kun kysellessäni keittiön väeltä reittiä eskariluokkaan, keittäjä jälestäpäin kertoi kuvitelleensa minun olevan jonkun eskarioppilaan äiti!
Nyttemmin Raimo on osoittautunut hyvin lasten kanssa viihtyväksi ja hauskaksi mieheksi. Keittiö- ja siivoushenkilökunta on aina syömässä yhtä aikaa meidän luokkamme kanssa. Tänään joku lapsista kysyi broilerikastikkeesta, että mitä tuo pieni musta on. Keittäjä lähti ystävällisesti ottamaan selvää, kansiossa kun on jokaisesta ruuasta tarkat selostukset, mitä ne sisältävät. Niinpä hän ääneen luki sieltä kastikkeen ainesosia (joita en toki muista): "Vettä... currya. Ja sitten tässä lukee, että pieni musta." Meitä aikuisia nauratti. Se oli varmaan sen reseptin salainen ainesosa.
Illan naurut tarjosikin sitten Conan vieraidensa kanssa. Hassua, että ohjelma, jossa istutaan turisemassa, voi olla välillä hulvattoman hauskaa.

Lappia

Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi aloitimme maanantaina eskareiden kanssa allakuvatun kaltaisen Lappi-aiheisen työn tekemällä ensin "paperinuken". Lapset leikkelivät kutakuinkin valmiiksi piirrettyjä viivoja pitkin, jonkun nukelta meinasi käsi katketa, joltain kaula, mutta innokkaasti kaikki puuhailivat. Tiistaina rakennettiin/ taiteltiin kota ja sitten lapset pääsivät loihtimaan Ruijan valkeita.
Tänään olikin sitten piparimuottienkeleiden leikkaaminen ja koristelu ystävänpäiväkorttia varten.

Hortonomihommia

Töistä tultuani ja kahviteltuani aloin ratkoa kunnallislehden sudokua, mutta pää alkoikin nuokahdella. Onneksi on viikonloppu, jonka toivon mukaan saan viettää rauhassa kotona. Tarkoitus olisi tehdä muun muassa erinäisiä kukkiin liittyviä askareita. Jo viikolla toin säkillisen kylvömultaa, mutta kylvämättä on vielä niin orvokit, keijunmekot, petuniat, lobeliat kuin päivänsinetkin. Ja ne munakoison siemenet ovat vielä kaupassa, kun saksalaiskaupassa kävin liian varhain ja kun köyhien Stockalla ei sitä laijja ollut. Voisi jokusen kirsikkatomaatin siemenenkin jo piilottaa.
Se toinen kukkahomma on enempi paperityötä. Otin koululta mukaan värivalikoiman kreppipapereita, joista tarkoitukseni on leikellä valmiiksi terälehtiä, joita sitten esikoululaiset yrittävät liimata kukanvarsiin, jotka värkkäsin tänään koululla ennen kotiin lähtöä. Testasin ensin piipunrassia varreksi, mutta siihen liimaaminen olisi ollut tuskallista ja toivotonta, joten päällystin vihreällä kreppipaperilla grillivartaita. Teemme vanhuksille ystävänpäiväkukkia, jotka sitten tiistaina käymme viemässä koulun lähistöllä olevaan palvelukotiin. Tänään kävin koulun jälkeen viemässä postiin oppilaiden kortin ja kirjeen entiselle opettajalleen.

Napit vastakkain ja vierekkäin

Etteikö tässä muka napeilla pelata? Jo vain, ja neuloilla, mosaiikkipalasilla, massapalloilla, puu- ja muovihelmillä, muovisilmillä, kangaskukilla ja paljeteilla.
Avasin tänään työpäivän päätteeksi jälleen yhden jos toisenkin kaapin ja rasian. Järjestin ompelurasian ja lajittelin helmiä, siivosin epämääräistä roinaa lusikkalokerikosta. Lopuksi tuli taas hoppu laittaa tavarat paikoilleen, keräsin pöydältä loput lajittelemattomat tilpehöörit muovirasiaan ja rustasin vielä ennen lähtöä aamuksi valmiiksi vaa'an vaateripustimesta ja kahdesta paperisesta lahjakassista. Huomenna matematiikan jälkeen sisäliikuntaa ja syönnin jälkeen kirjastovierailu. Mutta huomisen leikkitunnin jälkeen en ehdi jäädä himoitsemaani lajittelupuuhaan, kun täytyy kiirehtää työterveysvastaanotolle.
Siihen malliin olen fundeerannut, että nuo siivoiluni saattavat tuoda melkoisen säästön kunnalle, kun kaikkea tarviketta tulee esiin, niin kohta ei tarvi mitään juuri tilatakaan lisää esikoulua varten.
Tänään ehdin poiketa yläkoululla kollegaa sieltä odotellessani, kieltenopettaja toivotteli, että tulisin pian takaisin. Kovasti kaivattaisiin sinne lisätyövoimaa. Saa nähdä, ovatko tuolla päättävissä elimissä samaa mieltä.

Kissi pöyrälle

Moon joinki tuntenu puohoni, jottei noo kolleekat oikeen keherannehet puhua äänehensä ens syksyn järjestelyystä, jotta kelle tuloo yhyrysluokka ja kelle mitäki luokkia. Tänään mä sitte meinasin, jotta jos nostaasin kissin pöyrälle. Rupesin toimittelemahan, jotta ny musta oli alkanu tuntua tympiältä tuo pitkä matka, talavikeliillä, ja jos autohon tuloo jotaki häihäräppiä, niin sitte son sanominen kaikki. Pirssikyyrillä pitääs ruveta työmatkaa kulukohon. Kerroon viä, jotta mun funteeraamiseni oli tullut unihinki, kun siinä yksi kolleeka oli multa kysäässy, jotta kuinka kauvan sä oikeen meinaat tää olla. Siinä unes vastasin sille, jotta kevähästä on ollu puhet.
Ja mä vähä luulen, jotta se mun kissini teki tehtävänsä, seuraavalla välitunnilla jo suunniteltihin eri vaihtoehtoja, jos vaikka Pirjo ottaas tulevat eskari ja jos sitte yhyristettääs kolomoset ja neloset yhyrysluokaksi...
Moon tykäänny olostani ja viihtyny tua, mutten mä silti ollenkaa paa vastahan enkä oo nurruusta, jos ja kun minoon viimeesenä talohon tullehena se, joka siältä lähtöö, kun syksyllä yksi virka vähenöö.
Joinki tekis mieli ihan äänehensäkki haaveella sapattivuoresta, ihan vain jäis tyhyjän päälle palakattomalle virkavapaalle. Voi olla, jotta tämän räkätaurin kouris oon ny vähis voimis ja sen tähäre tuntuus pitkä loma niin sopevalta. Mutta eikähän se kevähän mittahan seleviä, kuinka teherähän. Vai teherähänkö kuinkaa.

Koulussa ja kotona - ja netissä

Ei sitten jaksettu lähteä seurakuntatapahtumaan, kun toinen on toipilas ja toinen oirehtii. Mutta jos huomenehtoona, kun näin levähdellään?

Tänään aloitimme eskareitten kanssa Lappi-aiheisen työn saamelaisten kansallispäivän kunniaksi. Aloitimme tekemällä kansallispukuisen paperinuken. Taustaksi varmaan klassinen tunturi ja revontulet, nuken viereen kota paperista taitellen, ja ehkä vielä porokin.

Tänään sain vahvistuksen arvelulleni. Kun entinen kurssikaverini kirjoitti FB-sivulleni kommentin presidentinvaaleihin liittyen käyttäen itsestään sanaparia "Saulin tuntevana", niin arvelin, mahtaako opiskelukaverini mies olla Saulin sukua, kun on sama sukunimi. En kehdannut kysyä, mutta nythän se selvisi tästä Länsi-Suomen artikkelista. "S'on mun velii", voisi mainittu kurssikaverin mies lainata Rehu-Piiklesiä.

Romanian tuliaisia

Eilen postien seasta löytyi posteljoonin jättämä viesti, että hän ei ollut saanut isoa kirjettä mahtumaan postilaatikkoomme ja että kirjeen voi käydä hakemassa postitoimistolta viiden jälkeen. Arvelin, olisiko nyt kyseessä se ystävättäreltäni tulossa oleva lähetys - jonka mukana tiesin olevan myös Inkaa, viljakahvia, johon ihastuimme Romaniassa. Vähän ihmetytti, että posteljoonin viesti oli osoitettu miehelleni, mutta hänen lähdettyään postiin löysin Facebookista ystäväni viestin, jossa hän kertoi lähettäneensä paketin mieheni nimellä, koska tiesi hänen olevan enemmän kotosalla ja pääsevän siksi helpommin pakettia noutamaan. Mutta pakkauksen sisällä oleva kirje olisi kuitenkin minulle...

Vaan enpä arvannut, että Inkaa olisi ollut noin monta pussia ("näillä mä pärjään varmaan pual vuatt"). Toinen hauska yllätys oli se, että kirje oli laitettu kierrätettävään kuoreen... Päälle ei ollut kirjoitettu nimeä (miksi olisi, kun kerran oli tiedossa, kenelle se oli tarkoitettu). Kirjettä ei ollut myöskään nuoltu kiinni (olihan paketti kunnolla teipattu). Olenpa hyvin opettanut ystäväni! Toisin sanoen: onpa ihanaa, että on olemassa sellaisiakin (aikuisia) ihmisiä, jotka ottavat opiksi toisten mallista ja neuvoista.

Ystäväni meni käymään kotimaassaan, yllättääkseen äitinsä tämän synttäripäivänä. Yllätys oli ollut täydellinen, ja matka muutenkin onnistunut. Mutta että vielä tuliaisia Romaniasta Norjan kautta Suomeen...

Nyt kuuma juoma tekeekin kauppansa, kun illalla oli kurkku karheana ja aamulla alkoi nenä valua rinnuksille. Siis nenän sisältö.

Sontarohvessori

Kun eskareillamme päättyy koulupäivä, me kouluavustajan kanssa katsomme, että kaikki pääsevät turvallisesti kotimatkalle. Avustaja laittaa keltaisen huomuioliivin päälle ja saattaa kuljetusoppilaat linja-autoihinsa. Minä jään odottelemaan ulos lasten kanssa heidän noutajiaan, ketkä lähtevät kävellen isompien sisarusten kanssa, ketkä tullaan hakemaan. Muutama jää leikkimään välitunnille odottaessaan iltapäiväkerhoon menoa. Odotteluaika käytetään tietysti hyväksi leikkien. Tänäänkin kaksi poikaa jäivät odottelemaan vähän muita kauemmin, niin toinen oli hirmulisko, muistaakseni gorgosaurus (T-rexin sukua kuulemma) ja se toinen poika kantoi hangelle santaa pyöräkatoksesta. Kun riittävän iso keko oli koossa, hän kertoi sen olevan hirmuliskon sontaa ja itsensä olevan sontarohvessori, joka tutki hirmuliskon jätöksiä. Olen mä vähän ylpeä, kun tuollaisia professoreja kasvatan ja koulutan!

Viisaus ei aina piile vain vanhoissa naisissa, vaan usein myös lapsissa

Neljäs viikko eskariopena on lopuillaan. Edelleen olen tykännyt mennä töihin, ehkä nyt jo vielä enemmän kuin alussa, kun olen päässyt jonkinlaiseen rytmiin ja vauhtiin. Tänään sain taas vähän järjesteltyä luokkaa koulupäivän päätteeksi ennen kimppakyytikaverin koulun loppumista.
Meillä pidetään päivänavaukset luokissa, kerran pari kuukaudessa seurakunnasta tullaan pitämään yhteinen päivänavaus, ja silloin mennään kaikin saliin. Tähän mennessä on ehtinyt olla yksi sellainen. Iloitsin. Oppilaat tulivat sinne virsikirjojen kanssa ja niistä myös laulettiin. Tosita kuin eräällä entisellä koulullani, jossa kalvolla heijastettiin seinälle milloin minkäkin lastenlaulun sanat. Ei virsiä. Paitsi silloin, kun itse pidin päivänavauksen tai kun seurakunnasta käytiin. Mutta silloinkaan oppilaat eivät ottaneet virsureita följyyn (kas kun ne saattaisivat vaikka lennellä käsissä, en mä oikein muuta syytä keksinyt kirjojen käyttämättömyydelle). Myös muina kuin seurakunnan aamuina olen kuullut seinien läpi, miten eri luokissa lauletaan jokin virsi päivänavaukseksi.
No, tässä oli pitkä esipuhe aiheeseeni, joka liittyy päivänavaukseen, vaan ei oikeastaan virsiin. Perjantaina oli Vainojen uhrien muistopäivä. Maanantaina otin sen päivänavauksen aiheeksi viidennen luokan äidinkielen tunnin alussa. Siihen liittyen toki lauloimme Bonhoefferin sanoittaman virren 600. Sitten puhuin siitä samasta aiheesta, vaikkakin yksinkertaisemmin eskareille, kun seuraavalla tunnilla aloitimme päivää heidän kanssaan. Siinä yhteydessä eräs oppilaistani viittasi ja teki todella hyvän kysymyksen, josta häntä kehuinkin. Pieni poika kysyi: "Miksi pitää puhua ikävistä ja pahoista asioista?"
Kehuttuani hyvää kysymystään vastasin siihen tapaan, että ikävistäkin asioista täytyy puhua esimerkiksi siksi, että ottaisimme opiksi, etteivät ihmiset enää koskaan tekisi samoja pahoja asioita.