perjantai 17. lokakuuta 2014

Lopultakin lopullinen lopetus?



Tuli tuossa mieleen, joko olen julkaissut kaikki aikomani tekstit, jotka aikanaan kirjoitin srk:n blogiin... Äh. No, enhän kuitekaan pysty tätä blogia poistamaan, se jää roikuskelemaan tänne netin syövereihin. Joten sama kai joskus vielä jotain sopivassa välissä julkaistakin, jos jokin teksti vielä löytyy.

Mutta nyt sitä aikomaani kevyempää aihetta. Unia. Tarkemmin koulu-unia. Olen niitä nähnyt niin kauan kuin olen ollut opettajana, useimmiten olen unissani joutunut yrittämään pitää jöötä siinä kunniallisesti onnistumatta. Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, unet ovat jatkuneet, mutta vaihtelevampina. Nyt oppilaat ovat olleet enimmäkseen suloisia. Yhtenäkin yönä liikutuin kyyneliin kun näin kuinka pitkäksi tokalle siirtynyt oppilaani oli kasvanut. Viimeksi uneksin pikkuoppilaista, jotka olivat uskomattoman fiksuja ja reippaita. Eksyttyäni ensin vanhasta muistista väärään luokkahuoneeseen ja mentyäni sitten myöhässä oppitunnille, kaikilla oppilailla oli jo valmiina esillä kirjasta oikea sivu! Mä vain olin niin paljon myöhässä, että luokan kelloa katsottuani arvelin, ettemme ehdi muuta kuin tarkastaa läksyn.
Toisenakin yönä olin myöhässä tunnilta. Silloin en tiennyt/ muistanut, että on avointen ovien päivä. Luokkaan mentyäni siellä oli jo pari isää, joista toinen oli ottanut tilanteen hallintaan piirtämällä taululle oppilaiden ratkaistavaksi nuottiviivaston nuotteineen. Oppilaiden piti yrittää tunnistaa laulu. Aloin itse sitä hyräillä nuoteista la-la-laa ja tunnistin laulun: Oi jouluyö. Mikä hauskinta, kun kuuntelin omaa ääntäni, olin hirveän tyytyväinen, laulunihan kuulostaa kauniilta...Mutta olen ollut unissani myös yläkoululla, silloin aina kylläkin enimmäkseen tekemisissä kollegoiden kanssa, enkä niinkään oppilaiden. Yhtenä yönä kyselin Kata-kemianmaikalta, löytyisikö mistään yhtään ylimääräistä kemian kirjaa, kun yksi oppilas oli jäänyt ilman. Kollegoista useimmin unissani on kuitenkin vieraillut juuri se, jota pelkäsin, josta en tykännyt ja jota koetin vältellä. Unet ovat muuttuneet. Ensin unissakin edelleen pelkäsin ja inhosin, mutta sitten aloin huomata hänessä aikaisemmin vieraita inhimillisiä piirteitä, kohteliaisuutta, hienovaraisuutta, muiden tunteiden huomioon ottamista.Ovatko ne olleet vain toiveunia vai onko niiden tarkoitus ollut muistuttaa/ osoittaa minulle,että Jumalalla ei ole toivottomia tapauksia. Ei edes pinttynein ateisti.

Nyt voisin vetäytyä levolle, kenties uneksimaankin. Sinä voit halutessasi siirtyä kanssani nykyiseen ykkösblogiini kanttorilan kulmille.

Jos jostain löydän jonkin mukavan kuvan, niin käyn myöhemmin liittämässä sellaisen mukaan. Muuten tämä oli tässä.

Löytyi kuva lapsuudenmaisemista, hautausmaan portti. Kuva on huonolaatuinen, diakuvasta kankaalle heijastettuna otettu valokuva.



Lopultakin lopetus

Tänään on aivan hyvä päivä panna piste tälle blogille: seitsemäntoista on minun ja mieheni tärkeä numero. Ajattelin tehdä sen kahdessa erässä, ensin puran ja puhkun, sitten kirjoitan keveämmän postauksen.

Mä olen taas ollut niin ottaannuksis tämän somen ja muun median kanssa. Siis olenko mä ymmärtänyt väärin vai miksi en tajua tätä kohua? Ei kai valtiovalta ole rajoittamassa aikuisten juomista ja uomatarjontaa, eikö kysymyksessä ole pelkästään mainonta? Niin että mikä mättää? On niitä isompiakin murheita kohunaiheiksi ja vääryyksiä korjattavaksi. Totta se on, minusta on täysin toisarvoista, onko Suomi hol-hous-valtio vai ei. Puuttuisi vielä, että huomisiin uutisissa kerrottaisiin jälleen uudesta piikistä kir-kos-ta-e-roamisissa - vaikkei asia mitenkään siihen liitykään. Toivottavasti kuitenkaan tämä minun puhkaamiseni ei ole kenellekään se viimeinen pisara eroaikeisiin! Olisi karmeaa, jos sellaista tahtomattani aiheuttaisin. Onneksi riski on pieni, tänne ei kovin moni eksy, koetin noita hakusanojakin vähän varoa.
Some tuntuu helposti levittävän erilaisia tartuntoja. Vaikka naama-kirja on antanut paljon ilonaiheita ja erityisesti yhteydenpitomahdollisuuden, niin siellä ilmenevät negatiiviset asiat tuntuvat painavammilta tällaisessa herkässä mielessä. Kunhan saan lähetettyä pari viestiä ja saanut toivon mukaan niihin vastaukset, niin olen ajatellut aloittaa vähän etuajassa paaston naa-ma-kir-jan käytöstä.  



lauantai 11. lokakuuta 2014

Huti

Myöhästyin sitten tuosta asettamastani määräpäivästä, bloginlopetuspäiväksi aikomastani Aleksis Kiven päivästä. Kahden kympin päivämäärä olisi ollut viehko, mutta toisaalta kansalliskirjailijan merkkipäivä sopisi paremmin inspireeraamaan uuden blogin aloittamista kuin vanhan lopettamista. Vai?
No joka tapauksessa olimme eilispäivän liesussa, kaupunkikodissa käymässä. Siellä ei muistunut mieleen eikä oikein olisi ollut aikaakaan ruveta kirjoittamaan, kun piti koota kimpsua ja kampsua auton kyytiin. Halusin kuskata loputkin käsityötarvikkeet kesäkotiin toiveenani ehtiä sitä sun tätä tehdä vuorotteluvapaani aikana. Kun autosta oli poistettu ylimääräiset istuimet, niin hyvin mahtuivat niin villalankakirstu kuin nypläystyynykin. Ynnä painava säkillinen farkkuja ja kevyemmät mokioomet kahvipusseja yms. Ilta kotipuolessa oli upea ja koskettava, kun olimme seurakuntaillassa, jossa oli mukana King's Kids -ryhmä Israelista. Se on toimivaa rauhantyötä Lähi-Idässä, kun Kristus yhdistää kahden kansakunnan nuoria, juutalaisia ja arabeja.

Koetan nyt miettiä toisen sopivan lopetuspäivämäärän.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Luopumisten aikoja 2

Nyt mielessäni on alkanut pyöriä ajatus tämän blogin päivittämisen lopettamisesta. Syitä on ainakin pari. Ensiksikään en ole enää aikoihin pystynyt hallinnoimaan tätä blogiani siinä mielessä, että olisin voinut muokata sivulaatikoita tms, sen koommin kun sähköpostiosoitteeni vaihtui. Olen kuitenkin pystynyt postailemaan, ikään kuin toisena blogin kirjoittajana :(
Kuten näkyy, nyttemmin en ole ollut kovin hanakka säännölliseen postailuun, kun ykkösblogikseni on muodostunut se, jota(periaatteessa) pystyn hallinnoimaan. Tosin sekin nikottelee, pitkä paussi hallintataidoissa on vienyt taidonhallinnan.

En ole ihan varma, kuinka mones päivä tänään on, mutta luultavasti lokakuun seitsemäs. Mielestäni olisi soveliasta, jos lähettäisin viimeisen postaukseni 10.10. joka on mulle tärkeä merkki(miehen)päivä.
Tämä ei siis vielä (kenties) ollut  LOPPU

Mutta jo tässä vaiheessa tiedoksi: mikäli joku haluaa jatkossa lukea blogitekstejäni, niin voi siirtyä Kanttorilan kulmille.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Luopumisten aikoja

Enpä ole enää pysynyt neljän postauksen kuukausivauhdissa. Ainakin syyskuun osalta tuokin minimitavoite jäi tyngäksi.
Elokuussa kirjoittelin mm. hautajaisista. Tänään olen taas vähältä hautajaistunnelmissa. (Ja on niitä kuolinsanomia ehtinyt tulla syyskuussakin, täti soitti marjamettään suru-uutisen pikkuserkkuni kuolemasta.) Lauantaina menin netistä lukemaan kaupunkikotiseurakunnan sivua, lähinnä katsoakseni pyhän jumalanpalvelukset, mutta toki myös muut seurakuntatapahtumat sekä kastetut, vihityt ja hautaan siunatut. Siinä kohtaa tuli järkytys, kun hautaan siunattujen joukossa oli tuttu nimi. Kysyin mieheltänikin, voisiko tämä olla juuri se meidän tuntemamme, entisen kuorokaverini puoliso ja mieheni entisen raamattupiiriläisen isä. Mieheni mielestä ikä passasi. Mutta eihän sitä tiedä, jos saman nimisiä tuolla paikkakunnalla olisi. Asiasta varmistuakseni lähetin sähköpostia eräälle nykyiselle kuorokaverilleni, jonka tiedän olevan läheisissä yhteyksissä kyseiseen perheeseen. Ja kyllä, Taivaan Isä oli yllättäen kutsunut pois yhteisen tuttavamme. Hautajaiset pidettiin hiljaisuudessa. Nyt minun pitäisi jostain löytää voimia ja sanoja kirjoittaakseni leskelle.