Täydennys

Näyttää siltä, että viime aikoina olen tälle blogille kirjoittanut keskimäärin neljä postausta kuukaudessa. Jotta pysyisin keskiarvossa, nyt on korkea aika kirjoittaa elokuun neljäs postaus. Eilisistä askareistani kirjoitin jo tuonne, tänään on sitten vietetty lepopäivää niin tyystin, että kirkkoreissukin korvattiin nettikirkolla. Tosin pientä pakkailua ja muuta ryttyilemistä olisi ohjelmassa. Illaksi kaupunkikotiin, kun huomenna on ajokorttiin liittyvä määräaikaislääkärintarkastus. Korkea aika tehdä kaupunkikodin pihassa myös jälkikorjuuta. Toivon saavani vielä rippusen mustaherukoita. Nostan myös valkosipulit, perunat ja porkkanat. Voimme sitten viedä lapsille opiskelukaupunkiin valkosipuleitakin samalla, kun kuskaamme omenoita, kesäkurpitsoita ym. satoa täältä maalta. Tytär saa taas myös annoksen punajuurta. Ei tosin tuota kuvan yksilöä, sillä sen keitin jo muiden isottelijoiden kanssa etikkapunajuuriksi kellariin.

Pitemmittä kirjoitteluitta lähden valmistelemaan lähtöä eli ryttyilemään. Kasvihuoneeseen sytytän öljykynttilän, jonka pitäisi palaa vielä yli 40 h, omenoita täytyisi kerätä lisää ja kohlia mukaan myös salaattia ja lehtiselleriä. Kenties löytyy vielä herneitäkin.

Laajempi selonteko viikonlopusta

Tällä viikolla alkoi koulu lopulta minunkin työpaikallani. Eivätköhän he siellä pärjää aivan mainiosti minuttakin yhden lukuvuoden.

Perjantain puutarhurointia ja pussiostoksia

Vaikka äidin serkun hautajaiset olivat viime viikonlopun päätapahtuma, muutakin ehdimme. Perjantaina lähdimme puoliltapäivin lapioiden ja kumppareiden kanssa auttamaan ystäväämme Millania puutarhahommissa. Mieheni kaivoi ruohotuppaita irti perennapenkiksi rajatulta alueelta, ja minä ravistelin mättäistä mullat pois. Siinä ei kauaa nokka tuhissut. Ulkona nautittujen päiväkahvien jälkeen menimme vielä aloittamaan hedelmätarhan pohjatöitä, vaikka ukkostakin taisi olla vähän ilmassa. Kolmen maissa meidän piti lähteä kaupoille, kun piti yrittää löytää miehelle hautajaisiin musta puku. Kas kun isäni hautajaisissa ollut puku olikin viety jostain kumman syystä kaupunkiasuntoon. Saimme Millanilta vinkin naapurikaupungin puolella olevasta kirppiksestä, jonne sitten lähdimmekin. Löysimme lähetyskirppiksen ja sen ohesta viihtyisän, kauniiksi sisustetun kahvilan. Syötyämme paninit ja possumunkit kahvin kera jaksoimme siirtyä kirpparin puolelle tonkimaan. Mies löysi itselleen sopivan puvun, joka oli lähestulkoon käyttämätön. Kaiken kukkuraksi se lähti vitosella, kun kirpparilla sattui juuri tuolloin olemaan "vitosella pussi" -päivä. Samaan pussiin mahtui lisäksi useampi kauluspaita sekä minulle yksi kesämekko. Onnistuneen kaupunkivierailun täydensi muutamat ostokset halpahallissa sekä rautakaupasta löytynyt osmocolor lattiaan.

Lauantaina sukulointia monin verroin

Hautajaispäivän aamuna piti olla kello herättämässä. Jotenkin taas tänäkin kesänä unirytmi on siirtynyt myöhäisemmäksi. Vaikkemme päässeetkään liikkeelle silloin kun oli aikomus, ehdimme kuitenkin kukat noudettuamme ja tädin luona kahvit juotuamme (ja miehen vaihdettua puvun ylleen) ajella kaikessa rauhassa äidin serkun kotipitäjän kirkolle. Kirkon luokse alkoi kertyä tutunnäköistä väkeä, äidin serkkuja ja serkkujen jälkikasvua. Kellonsoitto kutsui väen sisälle. Pappi piti hyvän siunauspuheen, muistolauseet olivat miltei kaikki joko Raamatusta tai hengellisistä lauluista. Sellaisia toivoisin omiin hautajaisiinikin. Vaikken niitä itse ole kuulemassa, olisi kuitenkin mukava jo etukäteen tietää, että hautajaisissani olisi tarjolla toivon sanoja, sellaisen toivon, joka perustuu Jumalan sanaan. (Onko mitään muuta toivoa?)
Hautausmaalle ajettiin ruumissaatossa. Vainajalle oli kaivettu hauta edesmenneen vaimonsa viereen. Samalta hautuumaalta löytyi useita hautoja, joissa oli sama sukunimi, vainajan isä ja äiti, vaimo, serkkuja ja serkkujen perheenjäseniä. Hautauksen jälkeen kiersimme muutamien sukulaisten kanssa haudoilla. En ollut ennen käynytkään kyseisellä hautausmaalla.

Muistotilaisuus alkoi pitopöytäruokailulla, laulujen ja adressien jälkeen kuulimme muisteluita ja evankeliumia, päälle vielä kakkukahvit.
Hyvästeltyämme vainajan perheen lähdimme kotimatkalle. Poikkesimme tädin kanssa tervehtimään isosiskoani, jolla oli seuraavana päivänä synttärit. Vein perennan ja kukansiemeniä. Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä katsomassa äitiäni hoitokodissa. Hän kyllä tällä kertaa muisti nimeni, mutta kertomukseni serkkujensa tapaamisesta ei nyt saanut vastakaikua.

Sunnuntainakin liesussa

Pyhänä heräsimme sen verran myöhään, ettemme yrittäneetkään ehtiä kirkkoon. Monien rakkaiden ja harvoin näkemieni sukulaisten kohtaaminen piti aivoja ylikierroksilla illalla vielä pitkään ja viivytti unentuloa, siksi aamulla nukutti. Lähdimme aamupalan ja aamutoimien jälkeen ennen puolta päivää tapaamaan naapuriamme tämän kesämökille naapurikuntaan. Hän oli laittanut meille ruuan. Syönnin jälkeen kierros puutarhassa, tiivistä ja syvällistä seurustelua ja kahvittelua. Viivyimme useamman tunnin. Kaiken kukkuraksi teimme vielä hyvät kaupat. Tilanpuutteen vuoksi saisimme edullisesti (= lahjaksi) tänne Kanttorilaan keinutuolin, joka vielä onkin kalustuksesta puuttunut. Itse asiassa miehen veli täällä käydessään mainitsi, että sellaisen tarvitsisimme. Sovittiin, että menemme käymään joku päivä uudestaan peräkärryn kanssa.

Sunnuntain kyläreissulla kohtasimme ehtoisan emännän lisäksi tällaisenkin kaunokaisen. Neitoperho, tiesi emäntämme kertoa.

Viimeiselle matkalle

Eilen oli hyvä päivä. Kaipaus ja ikävä yhdessä kiitollisuuden kanssa. Joku käytti sanaa suruilo.

Lähdimme aamulla ajelemaan ja otimme matkalta kyytiin ensin tilaamamme kukkalaitteen ja sitten tätini, jonka serkun hautajaisiin sitten yhdessä menimme. Päivä oli kaunis, kotiin unohtunutta sateenvarjoa ei sitten tarvittukaan haudalla. Paljon kyyneleitä, mutta paljon myös halaamisia, hymyjä ja hyviä muistoja.

Vainaja oli saanut aikaa valmistautua ja myös valmistella. Hän oli valinnut hautajaisvirren sekä ainakin myös haluamansa kuvan itsestään muistotilaisuuteen. Hän oli myös pyytänyt kälyään puhumaan muistotilaisuudessa. Puheessa tuli esiin myös tuo valmistautuminen. Äidin serkku oli todennut, ettei hän tämän valmiimmaksi tule. Mutta kuten kälynsä totesikin, mitä muuta valmistautuminen onkaan kuin jättäytymistä Jeesuksen käsiin.

Illalla ei meinannut uni tulla, kun sydän tuntui olevan niin täynnä. Kiitos rakkaista. Kiitos heidän elämästään ja kaikesta, mitä heidän kauttaan Taivaan Isä on antanut.

Matkapäiväkirjan viimeinen osa, 10.-14.7. 2014

Sunnuntaina emme menneet kirkkoon, kun pingstkyrkanilla oli kesätauko. Sen sijaan kuuntelimme netin kautta kotikirkon jumista, ja Daliakin tykkäsi kuunnella virrenveisuuta. Sää ei ollut enää niin helteinen ja pieni sadekuurokin helli Dalian pihaa. Siellä ei saa puutarhaa kastella kuin tiettyinä päivinä viikossa, aamulla ja/tai illalla, ja jonkinlaista aakkosjärjestystä  tms. noudattaen...
Mies tutkaili edelleen paluumatkavaihtoehtoja tietsikan ääressä, ja lopulta alkoi näyttää varmalta, että palaamme ajaen pohjoisen kautta, koska yölaivaan emme olisi saaneet hyttiä ja päivälaivaan ei mahtunut ajoneuvoa. Niinpä mies päätti, että lähdetään paluumatkalle vielä samana iltana, koska hän ajaa mieluummin illalla ja yöllä, kun on viileää ja vähemmän liikennettä. Sillä välin kun me Dalian kanssa katselimme valokuvia tietsikalta, mies oli jo pakannut lakanamme ynnä muut matkatavaramme. Myös perheen poika pakkaili, koska lupasimme hänelle kyytin kaupungin toiselle laidalle, kesätyöpaikkakortteeriin.
Tuntui vähän kurjalta jättää Dalia ihan yksin, kun veimme hänen poikansakin mennessämme, mutta oli hyvä tietää, että jo seuraavana päivänä hän saa uusia vieraita ja toisen pojan vuorostaan kotiin.
Torkuin varmaan jo matkalla Osloon, tai sitten kesityin niin kirjan lukemiseen, että missasin jokusen vakionähtävyyden. Ajoitus osui nappiin ja onnistuimme välttämään Oslon pahimmat ruuhkat. Vastaantulevilla sen sijaan oli pitkät jonot, kun yksi kaista oli tukossa kolarin selvittelyn takia. Mjösa-järven ohitus oli jälleen varsin hidasta, koska tietyö siellä on edelleen vaiheessa. Etenimme kuitenkin mallikkaasti ja varmoin ottein kartattomuudesta huolimatta. Mutta sitten Ruotsin puolella pimeys syveni, ja ankarat sadekuurot huononsivat näkyvyyttä. Jossain vaiheessa Svegin ja Älvrosin jälkeen meille tuli erimielisyys siitä, miten matkan pitäisi jatkua, käännymmekö oikealle vai jatkammeko samaa tietä edelleen pohjoista kohti. Onneksi mies piti päänsä. Siinä vaiheessa, kun muutamien kymmenien kilometrien jälkeen ylitimme sillan, jolla on hauska nimikyltti "Minne", tiesin minäkin lopulta varmasti meidän olevan tutulla reitillä. Loppuyö sujui rauhallisesti, minä torkahtelin ja mies ajoi. Älvrosissa olimme pitäneet tauon ja saaneet pestyä hampaatkin matkahuollon siistissä vessassa. Jossain Örnsköldsvikin ja Skellefteån välillä pidimme tankkaus- ja toisen vessatauon asemalla, joka oli auki jo anivarhain. Oli maanantai, 14.7. reissumme viimeinen päivä.  
Nälkä kurni, mutta ajelimme sinnikkäästi Jävreen asti, tutulle taukopaikalle, keittämään trangialla aamukahvit, syömään mysliä ja käymään Icassa ostamassa mm. ihanat pistaasikinuskiviinerit kahvin kaveriksi. Aamupäivän mittaan sain luettua loppuun toisen matkalukemiskirjani, Torey Haydenin romaanin Viattomat. Tulomatkalla olin tehnyt selvää Agatha Christien Lordin kuolemasta. Olin arvioinut oikein tarvitsemieni kirjojen määrän.
Haparandassa oli tietyön takia pitkät jonot, mutta Suomeen päästiin ja kotiinkin lopulta iltapäivällä. Oli yllättävää tormata hurjaan helteeseen kotikaupungissa, joka rannikkokaupunkina on suorastaan kuuluisa viileydestään. Siinä helteessä hetken huhkittuani puutarhassa ja miehen tiskailtua ja muutenkin rustattua paikkoja kuntoon kuopuksen puolesta aloimme tehdä lähtöä kesäkotiimme ja kasvihuonetta kastelemaan.
Otimme surkean vähän kuvia matkamme aikana, minä pelkästään Dalian puutarhasta nololla kännykameralla, mies lähinnä ihmiskuvia, joita en lupaa kysymättä tänne laita. Nikonilla olisi kyllä taas pari kuvaa Höga Kustenin sillasta, mutta siitä olemme ottaneet kuvia joka vuosi, niin en nyt suotta liitä kameraa koneeseen sellaisten takia.
Reissu oli jällen kaikin puolin onnistunut ja miellyttävä, vaikkemme tavanneetkaan koko perhettä. Seuraavan reissun sinne saatamme kuitenkin tehdä jo ennen ensi kesää, ja silloin on toiveissa nähdä heidät kaikki.

Matkapäiväkirja osa 2, Norjanreissu 10.-14.7. 2014

Saavuttuamme Dalia esitteli meille heidän uutta kotiaan ja viisasi alakerran vieraskamarin meille kortteeripaikaksi. Talo oli rinnetalo, varsinainen asuinkerros (keittiö ja olohuone ynnä makkareita) yläkerrassa. Olohuoneesta johti ovi isolle kuistille kallion kupeessa. Siellä istuimme nauttimassa einestä, jota toiseksi nuorin poika meille grillasi. Istuimme juttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia myöhään yöhön.

Dalia pyysi konsulttiapuani puutarhan suhteen. Lauantaiaamupäivän nautinkin hyvän seuran lisäksi ulkoilmasta ja puuhailusta perennapenkeissä. Minttua, laventelia, atsaleaa, jättilaukkaa ja lukuisia toistaiseksi tuntemattomiksi jääneitä lajeja.

   
                                                                     Laventeli

Lauantaina käväistiin myös ostoskierroksella. Löysin ja kirjoitin yhden peikko- ja yhden maisemakortin, ostin myös lisää pussinsulkijoita Clas O:n kaupasta. Kiwissä käytyämme haettiin vielä Plantasjenilta köynnöstuki, jonka mies asensi paikalleen ja jonka juurelle sitten istutin ne kaksi keltaista köynnösruusua, jotka Dalia oli saanut ystäviltä ns. tupaantuliaislahjaksi. Sitten istuimme kaikin praataamassa ja syömässä Dalian tekemää suklaakakkua ja mansikoita suomalaissyntyisen rouvan kanssa, jolta Dalian perhe talon osti. Vieraan lähdettyä mies käväisi iltalenkillä ja postittamassa kortit. Rema 1000:lta saa postimerkkejä ja sinne voi myös postin jättää.

Talon entinen emäntä tiesi kertoa, että tuo keltainen komistus on peräisin Marokosta. Siellä se tosin taitaa olla rikkakasvin maineessa, eikä kai ihme, oli se sen verran levittäytynyt joka perennapenkkiin ja tienposkeenkin. Luulin sitä jonkinmoiseksi liljakasviksi, marokonliljaksi jo nimittelin, mutta kaivettuani tienposkeen karanneen pois totesin, ettei sillä mitään sipulia ollut.

 Toinen tunnistamattomaksi jäänyt keltainen kaunotar. Eivät ihan vielä olleet siemenet ehtineet kypsyä. Tekisi mieli pyytää Daliaa ottamaan tuosta siemeniä talteen, kuten suomalaisrouva yllytti minua tekemään. Niin kuin minulla vielä jossain olisi tilaa uusillelajikkeille... (No, olisihan sitä, jos viitsisi kaivella vielä yhden perennapenkin niiden noin tusinan lisäksi, jotka Millan on Kanttorilaan rustannut.)
Jatkan loppureissun eri postaukseen, vaikka lyhyestikin, tämänkertainen venähtää muuten liiaksi.

Matkapäiväkirja osa 1, Norjanreissu 10.-14.7 2014

Vuotuinen retki ystävien luo Norjaan on tehtynä. Nyt pitäisi vielä laatia vuotuinen päiväkirja matkastamme. Moni asia meni taas eri tavoin kuin aikaisemmin, vaikka olemme käyneet joka kesä samassa norjalaiskaupungissa vuodesta 2008. Tosin moni asia pysyy samana, mm. tietyö Mjösan itärannalla jossain Oslon ja Hamarin välillä jatkuu ja jatkuu.
Tällä kertaa matkamme alkoi kesäpaikastamme, josta kannatti lähteä Turun suuntaan. Liput oli maksettuna torstai-illan Tukholman laivaan. Poikkesimme tauolle ja ostoksille Tampereella ja jatkoimme läpi Urjalan, muttemme kautta Huittisten. Hytti oli positiivinen yllätys. Vaikka se oli olevinaan piccolo, se oli suorastaan ylellinen omine suihkuineen. Nukuimme melko hyvin vaikkakin pätkittäin.  

Hyvin mies osasi ajaa meidät ulos Tukholmasta huolimatta minun ja navigaattorin ristiriitaisista neuvoista. Hyvin myös löysimme vanhasta muistista viimekesäisen taukopaikkamme Strängnäsissä. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ollut mukanamme karttakirjaa, joka on tähän asti joka kesä auttanut meitä matkoillamme. Nyt pääsi käymään niin, että ennen matkaa kaupunkikodissa käydessämme en muistanutkaan ottaa karttakirjaa följyyn. Muistin sen ajettuamme muutaman kilometrin, mutta mies ei enää halunnut palata peräkärryn kanssa, kun lähtömme oli muutenkin viipynyt. Olin tuohduksissa ja järkyttynyt, taisin mököttää koko matkan kesäkotiin saakka. Mutta ennakkopeloistani huolimatta sekä meno että paluu sujui olosuhteisiin (= kartattomuuteen) nähden hienosti.
Strängnäsissä kävin ensitöiksi rannalla veneilijöille/ matkailijoille tarkoitetussa vessassa ja kävelimme sitten ostoksille Icaan,jonka viime kerralla bongasimme. Palattuamme rantaan keittelimme trangialla vettä termospulloon ja joimme murukahvit. Einehtimisen jälkeen kävelimme apteekkiin ja löysin yllättävän helposti helpotusta vaivaan. Sitten matka jatkui ohi Örebron ja muutaman muun paikkakunnan ja rajan yli.
Meillä ei ollut edelliskerrasta jäljellä valuuttaa kuin jotain 43 NK. Etukäteen olisi pitänyt soitella Tampereelle johonkin pankintapaiseen, josta sitten olisimme voineet matkan varrella noutaa, mutta se jäi tekemättä. Poikkesimme ennen Mossin lautalle menoa helteisessä Kambossa. Siellä kävimme kyselemässä,  löytyisikö pankkiautomaattia, ei löytynyt, mutta kaupan kassa tiesi, että lautalle voi maksaa visallakin. Niin tehtiin. Ei tarvinnut tällä kertaa edes kovin kauaa jonottaa lautalle. Loppumatka Tönsbergiin sujui jouhevasti ja uusi osoitekin löytyi helposti (ilman kartan tai navigaattorin apua), kun olimme etukäteen tarkistaneet netistä. Purimme enimmät roinat auton kyydistä ja ajelimme takaisin Tönsbergiin hakemaan Daliaa töistä.
Jatkuu

Ihmemies Makkaiveri

Tälle keväälle on riittänyt tavanomaista enemmän suku- ym. tapaamisia ja sitä mukaa ajelua. Ensin oli isän siunaustilaisuus, sitten perhetutun pojan lakkiaiset likellä Oulua, sitten isän uurnanlasku kesäkuun alkupuolella ja viime sunnuntaina veljenpojan rippijuhla Satakunnassa. Sinne oli kesäkodistamme kolmen tunnin ajomatka, joten lähdimme aamulla ennen seitsemää liikkeelle, jotta ehdittäisiin kirkkoon kutakuinkin. Toisin kuitenkin kävi. Lähes puolitoista tuntia olimme ehtineet ajella, kun eräässä ylämäessä vaihdekepin liikuttelu ei enää vaikuttanut mitään. Vaihde oli kuitenkin päällä ja mies pysäköi auton mäen jälkeiselle linja-autopysäkille. Ensin tsekkaus, kummastako päästä yhteys meni poikki. Vaihdekepin juuressa kaikki oli ok, siispä mies konepellin alle hääräämään. Ilman työkaluja, kun tällä kertaa oli kotoa lähtiessä jätetty tilanpuutteen vuoksi pakki pois kyydistä. Ahtaassa kolossa, näkemättä perille asti, käsikopelolla ja näppituntumalla mies yritti yhdistää vaihdetankoa (vai mikä leineekään) takaisin niveleensä. Sieltä oli kuitenkin pudonnut se pieni punainen nippeli, läpimitaltaan vähän lyijykynää leveämpi putkenpätkä,jolla nivelkohta pysyisi koossa. Minä kuljin pitkin pientareita etsien, löytyisikö mitään käytökelpoista krääsää. Pyöränkumi olisi ollut omialtaanen, mutta ei löytynyt kuin alumiinitölkki. Kokeiltuaan purukumia (joka suli moottorin kuumuudessa, samoin kuin ensiapulaukusta löytynyt laastariteippikin), ainutta löytynyttä nippusidettä, tussini tulpasta puukolla leikkaamaansa rengasta, takaloosterissa olleesta vanhasta jatkojohdosta purkamaansa kuparijohtoa sekä melkein kokeiltuaan hiuspompulaani, keksijämieheni leikkasi alumiinitölkin pohjan irti ja väänsi tölkin tueksi nivelkohtaan. Vähän se siellä kilahteli, kun vaihdekeppiä käänneltiin, mutta niin vain matka jatkui, varovaisesti ja hyvin vähän vaihteita käyttäen - toivoskellen risteyksissä, ettei tulisi muita ja että punaiset vaihtuisivat vihreiksi. Emmehän me toki jumalanpalveluksen alkuun ehtineet, mutta sopivasti ehtoolliselle kuitenkin. Pyhä-hymnin alkaessa ihmiset olivat sopivasti seisomassa, kun kapusimme mekin seisomaan yläparvelle. Sisko alakerrasta vilkutteli vastatulleille. Olin hänelle viestitellyt, että myöhästymme tunnilla.

Mitä tulee autoremontteihin, niin niitäkin on ihmemiehelläni piisannut tänä keväänä tavanomaista enemmän. Mutta ei suinkaan vain tuossa viime sunnuntaina ja sitäkin ennen eri tavoin oikutelleesta pikkusitikasta - johon saimme kesäkodilta kaupunkikotiin ajellessamme ja hajottamolla poiketessamme vaihdetankoihin uudet (käytetyt) tulpat, jotka mies apsin pihalla sitten asensi paikoilleen (otti tällä kertaa akn pois, että näki paremmin ja oli tilaa työskennellä). Kovan työn mies teki myös korjatessaan veljeään varten yhden opelin, jonka hän vaihtoi veljensä rikkinäiseen relluun. Se on nyt työn alla. Ja se oli yksi syy, miksi meidän taas piti lähteä kesäkodistamme käymään kaupungissa, että saisi tuon rellun katsastuksesta läpi. Sitä varten miehen piti vaihtaa iskunvaimentimet ja lamppujen johtosarja. Iskareiden vaihto on ollut ongelmallista, kun parempi leka on kesäkodin rappustenhajotustyömaalla. Juu, ei minulta kannata kysyä, miten iskarit lekalla vaihtuvat.

Olen lomalla

Lauantaina kevätkirkon ja todistusten jaon jälkeen hyvästeltiin oppilaat ja työkaverit. Sitten kotiin ja leipomaan. Kun olin saanut nisut uunista, oli aika lähteä tervehtimään ylioppilasta, kuopuksen kummien nuorempaa poikaa. Jos ette kerro kenellekään, niin paljastan, että rahalahjan lisäksi veimme hänelle yhden niistä ruusuista, joita olin saanut omilta oppilailtani... Minä en ole enää hetkeen uskonut siihen lapsena kuulemaani hokemaan: "Joka saatunsa antaa, se onnensa menettää". Onnea on piisannut, vaikka olen vuosikausia  harjoittanut jos minkälaista lahjain kierrätystä. Tässä kuitenkin muistoksi ottamani kuva, jossa näkyy osa saamistani kukista. Gerberakimpun ja tuon ison ruusun toin mukanamme kesäkotiin, kun niiden värit passaavat tänne. Loput jäivät ilahduttamaan kotimieheksi jäänyttä tytärtä.

Pääsimme lähtemään kesäkotiimme vasta maanantaina,kun mies halusi poiketa matkan varrella hajottamossa, jonne hänelle oli varattuna sitikan etupalkki. Mutta viivytys oli tarpeen, ja siltikin pakkaamisessa tuli kiire. Ehdimme kuitenkin hajottamolle ennen sulkemisaikaa. 

Luultavasti kirjoittelen kesän aikana enimmäkseen uusimpaan blogiini Kanttorilan kulmilla, koska näillä kulmilla kesää vietämme.

Toimintaterapiaa

Olemme mieheni kanssa nyt kolmatta kertaa mökkiviikonlopun vietossa isäni kuoleman jälkeen. Eka kerralla pääsiäislauantaina emme ehtineet juurikaan tehdä töitä, kun olimme vain yötä jatkaaksemme kotipuoleen sisariani tapaamaan. Se verran ehdin puutarhassa kierrellä, että löysin paljon elämää, pikkuötököitä sun muuta sekä ihastuttavan pörröisen tarhakylmänkukan, joka sai taas kyyneleet valumaan.

Viime lauantai oli aurinkoinen ja lämmin, ja tarkeninkin pelkällä topilla puuhastellessani koko päivän puutarhassa. Toki pitkikset ja kumpparit + villasukat jaloissa. Tänä viikoloppunakin on ollut välillä aurinkoista, mutta sade on tullut rakeina ja lumena. Puutarhatöissä on kuitenkin hyvin tarjennut kunnon vaatetuksella, johon kuului mm. pipo ja toppavaatteet.

Puutarhanhoito on aina oiva mielenterveyden ylläpitäjä, ja tuntuu se auttavan surutyössäkin.  

Oikeaa työtä

Eilen töistä palatessa plarasin autoradion kanavia, koska mies oli autonmyyntiaikeissa tyhjännyt autosta kaikki cd:t ja koska Radio Deistä alkoi jokamaanantainen "Irja ja Inkeri", ja sitä mä en jaksa kuunnella. Musiikkia haeskelin, mutta pysähdyin sitten kuuntelemaan Iskelmä-kanavaa, jossa tutulta kuulostava miesääni kertoi autokoulustaan. Ääniarvaukseni osui oikeaan, Remu se oli. Hyvä heittämään tarinaa. Tällä viikolla hän on kuulemma äänessä joka päivä kyseisellä kanavalla. Juontaja taikka kuuluttaja luetteli vielä, mistä aiheista Remu turisee muina päivinä: ensimmäisestä oikeasta työstä (?), perheestä ja siitä mitä äiti on opettanut. Mutta ehdin sitten unohtaa, mikä se yksi aihe olisi ollut. Auton ratissa kun en voinut kirjoittaa muistiin. Rupesin kuitenkin fundeeraamaan, että tuosta olisi voinut saada vaikka meemin. Jos osaisi niitä nappeja rustata. Ja jos nuo kysymykset/ teemat olisivat olleet omakeksimiä. Ja sitäkin aloin funtsia, mitä itse olisin kyseisistä aiheista kertonut Remun tilalla. Jotain tällaista, meemin tapaan, alkaen tuosta työkysymyksestä:

1) Maatalossa tehtiin pienestä asti kaikkia töitä, mihin kyettiin, mutta ensimmäisiä palkkatöitä oli isostyö riparilla, vaikka en koskaan joutanutkaan olemaan kuin kesän ekalla leirillä, kun loppukesä meni heinä- ym. kotihommissa. Mutta se varsinainen oikealta työltä tuntuva palkkatyö alkoi siten, että siskoni kummitäti, joka oli sipulinviljelijä, tuli kysymään meitä perkuuhommiin. Olimme sitten monena kesänä naapurikylän kolmospoikien kanssa valtavankokoisella sipulipellolla. En muista, aloitimmeko työpäivät kasilta vai ysiltä, mutta kaksi pidempää taukoa pidettiin; lakisääteinen ruokatauko ennen puoltapäivää ja sitten kahden maissa Anja lähti keittämään meille kaffit, haki yleensä siitä vierestä, veljensä kaupasta hyvät tuoreet nisut meille. Sillä jaksoi taas loppupäivän. Satoi tai paistoi. Sateella Anja toi meille kunnon sadetakit, sellaiset keltaiset vahvat, joita näkee kalastajilla. Sateisina kesinä sipulipenkkien väleihin keräämämme ruohotuppaat saattoivat juurtua uudelleen, mutta olivatpa kuitenkin poissa sipulien juurelta.

Jaa no... tästä tuli niin pitkästi, että taidan jatkaa toiste myöhemmin. Ties vaikka ehättäisin kuulla, mistä se Remu tarinoi keskiviikkona.

Remontti-Reiska

Meille on suunnitteilla yhtä ja toista remonttia. Viimeisin suunnitelma kirjattiin oikein sopimuskansioon. Kun eilen palasin töistä, pihaan oli pysäköity outo auto; se oli putkimiehen piili. Olivat sopineet miehen kanssa, että viikolla 15 meille (tänne "kaupunkiasuntoon") tullaan vaihtamaan putket, osa pattereista yms. Kysyivät, että sopisiko sellainen emännällekin. Tottahan toki, kun olivat jo aikatauluttaneetkin siten, että synttärini saan viettää rauhassa ennen mylläkän alkamista. Sopimukseen lisättiin vielä molempien pyttyjen ja muutaman hanan ja bidén vaihto. Huvittavaa sinänsä, että tuo kohtelias, reipas ja asiallinen nuorimies kertoi olleensa meidän keskimmäisen poikamme kanssa samalla luokalla kuusi vuotta alakoulussa. Mainitsi, että poikamme lempinimi oli Einstein, oli haka matikassa jo silloin.
Putkirempalla alkaa ollakin jo kiire, 1975 rakennetussa talossa vesiputket piilotettiin lattian alle, nyt niiden tilalle tehdään pintaveto, tai miten nuo ammattimiehet sen ilmaisevatkaan.
Vapaa-ajan asunnossa edelliset omistajat rakennuttivat takan ja teettivät kylpyhuoneremontin (jos olet tutustunut Millanin blogeihin, niin olet varmaan lukenutkin, kun siellä hän kirjoitti värikkäästi mm. noista molemmista urakoista. Tuossa sivussa linkkivinkissä mm. Akka krätisee ja Kanttorilan puutarhassa). Mutta muuta remonttia riittää sielläkin. Mies on jo purkanut sementtiset ulkorappuset, joiden takaa seinähirret ovat vuosikymmenien aikana kastuneet ja hapristuneet. Pintaremonttiakin olisi etenkin ulkoseinissä.
Mutta kuten Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc aina tapaa harjoitella isoja juttuja pienoismallilla, niin vähän samantapaista me teimme viime viikonloppuna.

Kuvan nukkekoti on yksi niistä lukemattomista löydöistä, joita Millanilta ja mieheltään ostamamme talon ja varsinkin sen ulkorakennuksen (riihi ja pieni navetta/kanala/lampola) kätköistä on ilmiintynyt. Osan löydöistä Millan tieten tahtoen jätti meille, mutta nukkekoti oli vanhempaa jäämistöä, ehkä edellisten asukkaiden, jotka olivat ihmislapsellisia. Se oli "koristeltu" yltympäriinsä huopakynäpiirroksilla. Piirtäen oli tehty niin kalusteita kuin asukkejakin - enimmäkseen tonttuja, joita majaili myös katossa, sekä sisä- että ulko-. Hankasimme sytytysnesteellä enimpiä huopakynän jälkiä himmeämmiksi. Sen jälkeen mies kävi pihalla hiomassa niistä paikoista, minne koneella pääsi. Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa siveltimiä mukaan. Erivärisiä maalinloppuja niin ikään löytyy paikan päältäkin, niin nukkekoti saisi uuden pinnan lanttalauree. Kalusteetkin mulla on siellä jo odottamassa...

Otan OPI:ksi

Oulussa järjestettiin jälleen Pohjois-Suomen Opettajainpäivät. Ja jälleen meidänkin kuntamme opettajat velvoitettiin osallistumaan lauantain ohjelmaan. Se vastasi yhtä Veso-koulutuspäivää. Etukäteen olin ohjelmaa netissä kahlaillut jo useampaan kertaan ja joka kerta yhtä tuskaisena, mitä osaisi valita päällekkäisohjelmista. Vielä aamulla ennen lähtöä kävin koneella ja tein ajankäyttösuunnitelman, jota sitten noudatinkin: ensin kaksi tietoiskua peräkkäin samassa luokkatilassa (matikkaa ja erityisopetusta), sitten Tanja Äärelän luento, jolla hän esitteli väitöskirjaansa koskien nuorten vankien puheenvuoroja peruskouluajoistaan. Puolen tunnin ruokatauon jälkeen ennätin Tevellan tietoiskuun luonnontieteen pikkudemoista ja sieltä menin suoraan Madetojan saliin odottamaan Anna-Mari Laulumaan esitystä.  
Usein on käynyt niin, että viime tipassa saliin tulijoille ei ole enää ollut tilaa, joten jäin vartiksi odottelemaan ja joutessani kävin Facebookissa. En tiennyt, mitä odottaa, mitä olisi tulossa. Tiesin vain sen, mitä olin OPI-ohjelmasta lukenut: että Laulumaa on psykodraamaohjaaja ja vuorovaikutuskouluttaja. Kun hän sitten esitteli apulaisensa Mikko Vaismaan, niin aloin ehkä aavistella, että tämä voi olla aivan hauska juttu. Se oli hulvaton! On hauskaa ja ehkä avartavaakin nauraa itselleen, muille opettajille ja opettajan arjelle, jota Anna-Mari ja Mikko dramatisoivat asiantuntevasti karrikoiden. Vaikkapa kuvaten opettajanhuonetta eräänä aamuna, kun yksi ope on sairastunut, monistuskone jumittaa, luistinkopin avain ei roikukaan naulassaan, oppilas tulee itkien silmään osunutta lumipalloa, yllättäen mustaherukkaviljelijä on tulossa pitämään aiheesta tuntia vitosille ja pastori näyttämään Israelin dioja. Mikon roolit vaihtuivat lennosta, Anna-Mari oli rehtori, jonka olisi pitänyt handlata kaikki. Lopulta monistuskoneen jumitus kuitenkin selvisi, koneesta löytyi se hukassa ollut luistinkopin avain... Niin ja siis mitään muuta rekvisiittaa heillä ei ollut kuin kaksi tuolia.
Nauruterapia oli oiva lopetus OPI-päivälle, mutta kyllä nautin myös kollegoiden tapaamisista, toisia ennätin vain moikata, mutta muutaman kanssa oli aikaa jutellakin ennen tilaisuuksien alkua.
Minulla ei ollut juuri aikaa tutustua näytteilleasettajien tarjontaan saati haalia kyniä, karkkia tai muutakaan ilmaismatskua. Mutta parempi niin, mitä sitä suotta keräämään maallista kateutta.
Olin todella tyytyväinen päiväni antiin, vaikka etukäteen olin harmitellut edessä olevaa tungosta, tilan ahtautta, kiirettä ja tylsiä luentoja. Jospa muistaisin tämän, kun OPI-päivät seuraavan kerran järjestetään ja kun työnantaja velvoittaa niille osallistumaan.  

Riallista ja sopevaa

Oikiastansa ei ny taaskaa joutaasi kiroottelemahan. Pitääs saara äntihin vähä pakkaalua. Mutta kun nyk kumminki piti konehelle tulla.
Piti lähärättää melekeen tuhannen tulimmaasta turskattia, kun havaattin, jottei mun lähärättämää kokouskutsua ollukkaa viä julukaastu jäsenleheres. Vaikka molin jo kakskertoohin siitä sähköpostia pannu menemähän. Vaikka melekeen osasin sitä pelijätä, kun eivät mitää ollehet kunahtanehet mun kirieesehen. Luojan lykky, jottei viä ollu viimmeenen hetki saara kutsu sääntöjen mukaasesti liikkehelle. Mutta jonseivät nykkää kunahra tämän ehtoon aikana (toimistos ollahan viä nelijähän asti, tiämmä), niin mun tarttoo koittaa muistaa klinahuttaa huomenna. Kolomehen mennes pitää olla ilimootukset ens viikon aviisihin.
Jotta tuollaasta ylimmääräästä riaa. Muuten on viikko mennykki mukavahan laihin.
Mutta nyp pitääs kollata kaikemmoosta kolesta, mitä ny voitaas käsityöpiiris tänehtoona tarvita. Ja sitte pitääs koholia viä jotaki tilipöhööriä, mitä ny haluaasin mökille kuskata. Joka kerta kun meemmä, niin autua on koitettu saara  täytehen aharetuksi. Viä emmä oo osannehet päättää, lähäremmäkö suoraa, kun pääsen töistä. Silloon isännän pitääs keksiä ittellensä aijan kulua nelijäksi tunniksi, jotta koulu loppuu.
Kerran työkaverien kans praatattihin tuosta, kun on kaks talua, jottei vaan käysi niin, jotta mukuloolle jää selevitettäväksi kaharen huushollin rommat. Pomo oli havaannu, jotta meilloli ollu auto kattua myören täynnä. Siä oli silloon kirijoja. Mökillä kun on hyllyä peräseinä täynnä kattohon asti, ja vähä sivuseinälläki. Emmä oo viä saanu sitä täytehen.
Kun huomenna sinne meemmä ja kun mies alakaa tupaa lämmittää, niin mun tarttoo vissihin ensi töiksi tyhyjätä kuusi ja viärä se takaasi latohon. Siinei kauaa nokka tuhise, kun ei oo kun nuota lintuja riisuttavana.

Kyllin

Kyllä mä olen sen jo jonkin aikaa tiennyt, että olen sen sortin ihminen, että toisinaan kylläännyn nopiasti. Tai ainakin kylläännyn ennen pitkää. Niin kuin vaikka puhkikuluneisiin biiseihin.
No, tässähän oli lauhaa, märkää ja pimeää suvisäätä pitkälle yli joulun, eikä aurinkoa näkynyt, niin kyllähän se tympäisi. Viimein tuli kaivatut seesteiset ja auringonpaisteiset pakkassäät. Voi että mä oon jo aivan kyltääntynyt tuohon pakkaseen, kylmyyteen, jäähän ja liukkauteen. Jopa niin reiruhun, että eilen käväisi mielessä, että ensi talvena, kun olen vuorotteluvapaalla, voitaisiin miehen kanssa mennä joksikin aikaa jonnekin tätä kylmyyttä ja pimeyttä pakoon. Me olemme aika lailla fanaattisia, mitä tulee hiilijalanjälkien jättämättömyyteen - ei siis puhettakaan, että lentelisimme lomamatkoille, vaikka miten edullisestikin pääsisi. Melkein siis säikähdin, kun tuollainen ajatus pälkähti päähäni. Ettäkö muka lomamatkalle etelään? Vaan sitten hoksasin, että vuorotteluvapaalla ollessani minun ei tarvitsekaan jaksaa nousta aamulla ja lähteä ajelemaan pimeää ja kylmää työmatkaa. Varmaan jäämme makoilemaan uunin lämpöön koko talveksi.

Tähän sopisi eräs lapsuudenkuva, jonka laitoin myös faceen profiilikuvaksi.

Rasat jäykkänä lumesta, samoin housut, istuin lumessa, jalakset viturallansa, liian iso kelkka, joka ei luista. Mutta lapsi hymyilee?!

Väsymys, viikonloppu ja väsäys

Ensimmäinen työviikko takana, onneksi se oli lyhyt, ei olisi tainnut jaksaa muuten. Torstaina haukottelin jo aamulla automatkalla, ennen ei minun ole sentään vielä aamusta tarvinnut yrittää pinnistellä pysyäkseni työmatkalla hereillä. Sumu oli kauhea.

Mutta perjantai oli jo valoisampi heti aamusta, kun yöllä oli satanut ohut lumipeite maisemaa valaisemaan. Toki irtolumi pöllysi aina vastaantulevien tenkaista, mutta se haittasi näkyvyyttä aina vain hetken - toisin kuin edellisaamun sumu. Perjantain koulupäivä oli lyhyt, ja sitten vielä kotona odotti postilaatikossa kirje ystävältä. 

Kenties sen avulla jaksoin aika hyvin tämänpäiväisen kokousreissun, vaan en sitten enää jaksanut lähteä gospeljumppaan. Nyt olisi viisasta naputella saman tien kokouspöytäkirja puhtaaksi, ja sitten voisi jatkaa kirjeeseen vastaamista. 

Lumipeitteen kunniaksi länttään kuvan lumikuusesta, jonka värkkäsin joululoman loppumetreillä joutavista nuottipapereista, pohjana pahvinen lankapuola. Näin ohjeen jossain askartelulehdessä, siinä oli kylläkin käytetty pohjana jotain nopeammin kapenevaa ympyräkartiota. Tämä mun lankapuolani oli sellainen kärjestä avonainen, mun piti väsätä jatkotötsä siihen, niin kuusesta tuli hongankolistaja.

1.1.2014

Piti heti harjoitella tuota uutta vuosilukua.
Luin jostain, että jos on usvaa uunna vuonna, niin on hallaa heinäkuussa. Sen suhteen ei nyt hyvältä näytä. Lunta alkoi sataa pian kotiin maanantaina palattuamme, mutta sellaista sohjoahan tuo on. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Kirkkoon oli kyllä meininki, mutta myöhästyimme lähdössä. Pyjamat päällä vielä varttia vaille kymmenen. Ja olisimme voineet mennä kahdelta katsomaan Hobittia, mutta mies tahtoo seurata jotain kisoja. Lauantainakin vielä on näytös, joten silloin sitten.
Tämän päivän hommana voisi olla uuden sienäkalenterin päivitys. Siirrän joka vuosi edellisestä seinäkalenterista syntymäpäiväsankareiden nimet uuteen, ja täyttyvät vuodet myös. Meillä on käytössä sama OLL:n seinäkalenteri, jonka tilaan aina myös lahjaksi kaikille sisaruksillemme ja muutamalle muulle. Taannoisena vuonna annoin nekin esitäytettynä... olin merkannut miehen 50-vuotispäivän siihen valmiiksi... Omani jätin nyt kyllä merkitsemättä.
Eilispäivän homma oli purkutyötä. Nimittäin. Vieraillessamme sukuloimassa sunnuntaina sain yllätyslahjana velipojalta auton helmi-istuinsuojan. Sellaiset olivat suosiossa ja käytössä joskus 70- tai 80-luvulla. Siskoni sai jo aikaisemmin tuollaisen maton ja mun pisti kateeksi. Arvelin, että ne ovat nyttemmin käyneet jo harvinaisiksi. En tiedä, mistä veli oli saanut sellaisen käsiinsä ja mistä hän tiesi minun tuollaista haikailleeni. Otinpa sitten matosta kuvan purkutyön alkuvaiheessa. Nyt koko matto on jo helminä ja siimanpätkinä. Ja helmet vilisivät silmissä eilen illalla...

Loppujen lopuksi nuo vaaleat helmet eivät mahtuneet kolmeenkaan purkkiin, joten kaadoinkin sitten ne paperikassiin. Tummanruskeat mahtuivat juuri tuohon valkoreunaiseen tupperiin, johon olin ensin alkanut kerätä vaaleita.
Miksi sitten purkaa hyvä matto? Värkeiksi, värkeiksi. Vanhempi siskoni oli käyttänyt vaaleita helmiä mm. enkelinpäinä. Pikkusisko taas oli vienyt mattohelmiä oppilaille askarteluvärkeiksi. Itse haaveilen saavani viimein lopuillekin huovutushelmille sopivia kavereita, kun vain löytyy oikeansorttisia maaleja, joilla puuhelmiä sävyttää huovutettuihin sointuviksi.  Mutta miten kierrätän kaikki ne paksut miltei parimetriset siimat? Niin kuin ennenkin: periaatteella "aika tavaran kaupittoo".

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä - lainattuakin

Keitin borssin. Ja huomasin vanhoista postauksista, että myös pari vuotta sitten uuden vuoden aattona meillä syötiin borssia. Mua ei haittaisi, vaikka siitä tulisi meidän huushollissa uuden vuoden ruokaperinne. Eikä ketään muutakaan meidän väessä.
Saimme sukulointi- ja mökkireissut tehtyä vielä tämän vuoden puolella, mutta lujille otti. Eilen Etelä-Pohjanmaalta pohjoista kohti ajellessa meitä molempia nukutti armottomasti. Minä toki nukuinkin, mutta kuskilla oli rankempaa yrittää pysyä hereillä kofeiinin ja purukumin avulla. Välillä koetti läiskiä itseään poskille.
 En ole jaksanut enkä joutanut joulun aikana laitella kuvia, nyt muutama kännykuva. Jos vaikka sitä sinistä ensin. Liinan painoin vuosia sitten aatonaattoyönä, kullattu tarjotin on häälahjamme, jota käytän kerran vuodessa joulukoristeena.

Testasin kananmunankuoriin tekemiäni kelluvia kynttilöitä. Idea lainattu taannoin myyjäisistä. Ennen joulua en viitsinyt julkaista kuvaa kynttilöistä, halusin pitää salassa, mitä olin värkännyt, kun aioin antaa lahjoiksi.

Tuo "jotain uutta, jotain vanhaa" sopisi esim. näihin kynttilöihin, vanhoista kynttilöistä ja niiden sydämistä uusia.
Tänä jouluna samat seimet kuin viime vuonna, mutta jonkin verran paikkoja muuttelin. Uutena juttuna yhteen seimiasetelmaan löytyi luonteva paikka norsulle, jonka esikoispoikamme on joskus tehnyt.

Ja vielä yksi kuva. Keksin uuden joulukoristeen taikka asetelman. Se on hyvin raamatullinen, suorastaan apokalyptinen: "Silloin susi asuu karitsan kanssa... ja pieni poikanen niitä paimentaa" Jes. 11:6 (Tosin asetelmasta puuttuu nyt vielä se pieni poikanen... kävisikö tonttu?)

Noo, kettuhan tuo äidin ompelema pehmolelu varsinaisesti on. Mutta mielestäni keksin hyvän paikan sille ja pässeille - jotka pääsivät levähtämään jouduttuaan aika rankkaan kohteluun kuusijuhlaohjelmassamme. Paimen ja paimenenpoika retuuttivat, heittelivät ja pyörittivät niitä milloin sarvista, milloin sorkista tai hännästä. Niin harjoituksissa kuin lopulta hiukkasen esityksessäkin. Ja kerta kiellon päälle, varmemmaksi vakuudeksi kuva heiluvasta pässistä.

Hei sun heiluvilles ja hyvää uutta vuotta

Toipumislomalla

En muista, että olisin ollut näin väsynyt viime joulun seutuvilla kuin tänä vuonna olin. En, vaikka luullakseni vähemmän taas tein ja touhotin kotihommia kuin vuosi sitten. Voisiko kouluarviointi ja sen aiheuttama stressi ja muiden hommien kasautuminen vaikuttaa niin suuresti? Oikein mitään muuta eroa en viimevuotiseen tiedosta, jos ei yhtä lisäikävuotta oteta lukuun. Viime lukuvuonnahan minulla oli esikoululuokka, jolle ei tarvinut tehdä sanallista arviointia. Ja aika monta vuotta siitä on, kun olen muutenkaan kokonaisen luokan arvioinnin tehnyt. Valmistavassa opetuksessa oppilaita oli aina vähemmän kuin suomalaisissa luokissa.
Unirytmisekoiluni ja niiden aiheuttama lisäväsymys vaikutti myös miehen hyvinvointiin, ja muistin jälleen, miten stressaavaa ja epämiellyttävää aikaa joulun alusta hänelle seurassani - tai pikemminkin seurani puutteessa - on.

Muuten joulunvietto sujui perinteiseen tyyliin, olimme koko perhe koolla aattona ja joulupäivänä, tosin tytär kyläili "anoppilassaan" sillä aikaa kun me muut olimme aattohartaudessa, minä perinteisesti urkuparvella kuoron kanssa. Jouluaamuna pyöräilin jälleen kirkkoon kuoroilemaan, sieltä palattuani en sitten muuta koko päivänä tehnytkään, torkuin vain ja katselin välillä töllöä. Hullua kyllä, että vielä jouluaamunakin heräsin liian aikaisin. Känykkä oli herättämässä vartin yli kuusi, mutta nousin jo puoli viideltä.

Tapaniaamuna mulla ei sitten ollutkaan hälytystä, ja nukuimme miltei pommiin, yhdeksään asti, jolloin meidän piti olla jo lähdössä tapaninajelulle mummolaan. Emme sitten kuitenkaan myöhästyneet sovitusta ajasta kuin puoli tuntia.

Nyt sitten olemme miehen kanssa tulleet mökille. Rauhoittumaan, toipumaan ja lepäämään. Huomenissa kuitenkin tehdään mutka myös minun puolen sukulaisissa.

Harvinaista herkkua...

...se, että itsenäisyyspäivä sattuu näin sopevasti viikonlopun yhteyteen. Taas menee pitkä aika, ennen kuin niin seuraavan kerran käy, koska laskujeni mukaan karkausvuosi 2016 hyppäyttää itsenäisyyspäivän sunnuntailta tiistaille. Siis että kun tänä vuonna 6.12. sattuu perjantaille, niin ensi vuonna se osuu lauantaille, seuraavana vuonna sunnuntaille ja sitten tiistaille.
Niin. Pitihän siis tokikin käyttää harvinainen tilaisuus hyväksi ja nauttia pitkästä vapaasta. En siis lupautunut mukaan kuoron perinteiselle tervehdyskäynnille vanhainkotiin tänä itsenäisyyspäivänä, vaan lähdettiin miehen kanssa ajelemaan pitkästä aikaa mökille.
Lunta oli aura-auto lykännyt tienpäähän tukkeeksi, mutta onneksi ystävän auton renkaanjäljet avittivat meidät pihaan. Nyt mies on kolannut lunta pihassa ja minä harjannut kasvihuoneen kattoa. Toin juhlan kunniaksi riihestä muovikuusen sisään ja ripustelin paperilintuja oksille. Nyt sitten välttelen joulukorttien kirjoittamista kirjoittelemalla vallan muuta. Olen kyllä typistänyt korttiurakan minimiin, ennen muuta ekologisista syistä, mutta myös ajankäyttöä rationalisoidakseni. Mutta silti tuohon saa tuhrattua aikaa. On niin monia, joille haluaisi kirjoittaa muutakin kuin omat nimemme valmiiksi painetun toivotuksen alle. Ja tänä jouluna on myös monia, joille pitäisi löytää oikeita sanoja heidän surutyöhönsä.
Ulkona alkaa olla sininen hetki, kohta syttyy kynttilät.

Hyvä Suomi!

Kierrätystä, mitä muutakaan

Lauantai-iltana kävelimme kauppaan hakemaan maitopurkkia ja poikkesimme tavoillemme uskollisena tonkimaan läheiselle ekopisteelle. Toki meillä oli sinne oikeaa asiaakin, pari muovimyttyä muovinkeräysastiaan. Ekopisteellä totesimme, että kaupasta palatessa poikkeamme ottamaan taas jotain mukaamme, nimittäin kaksi peiliä, jotka oli jätetty kenaamaan lasinkeräysastiaa vasten. Peilithän eivät välttämättä kelpaa joka lasinkeräyspisteelle, siis sellaisille, joiden lasi aiotaan käyttää uusiolasinvalmistukseen. Mutta ymmärtääkseni suurin osa lasinkeräysastioiden sisällöstä ainakin täällä pohjoisessa Suomessa kulkeutuu jonkin lasivillaeristeen tms. valmistukseen, ja silloin joukkoon kelpaisi kuulemma niin fajanssi, posliini kuin peilikin. Oikaiskaa, jos olen ymmärtänyt väärin. No, anyway, koska ne peilit olivat aivan ehjät ja virheettömät ja koska ne oli jätetty kenaamaan juuri sen takia, jos vaikka joku tarvitsisi, niin korjasimme ne talteen. Lisäksi noukin följyyni niin ikään lasinkeräysastian viereen jätetyn isohkon säilykepurkin, kun olimme ensin taskulampun avulla silmäilleet, mitä se oikein pitää sisällään. Ja koska se sisälsi sekalaista jätettä (lasia, posliinia ja vanhoja paristoja ynnä metallinen kansi purkissa), otin sen mukaani lajiteltavaksi. Luultavasti juuri noiden pattereiden takia sisältö lemusi aika ikävältä. Saatuani lastin purettua huuhtelin vähäsen purkin sisään tungettuja särkyneitä lasia ja mukia. Korvamuki oli ollut oliivi(hko)nvihreä, ja ajattelin heti, että sekä korvasta että sirpaleista voisi saada kivannäköistä mosaiikkia savipyttyihin. Tuumasta toimeen, isänpäivän päätteeksi sotkin jälleen tähteeksi jääneen kaakeliliiman ja keramiikan kanssa.
Kuvassa myös aikaisemmin menneellä viikolla päällystämäni purnukat.

Purkit ovat sikäli kesken, että viimeistelynä olisi tarkoitukseni levittää saumalaastia rakojen täytteeksi. Kädet vain eivät tahdo sietää noita kuivattavia tököttejä.