perjantai 31. joulukuuta 2010

On sulla hautajaiset


Tänään Tino haudataan. Huomenna hän olisi täyttänyt 58 vuotta. Ei alkanut hänelle uusi vuosi täällä ajassa. Ovella Sylvester vuotti.


Tänä jouluna olen kuoron kanssa laulanut useampaan kertaan Tuo armon valkokyyhky. Samalla kenties olen tehnyt omaa surutyötäni. Se ei ole edes ainut joululaulu, joka pyrkii tuomaan toivoa ja valoa kuoleman varjon maahan. Eikä mikään ihme, sanotaanhan joulun profetiassa: "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus."


Tuo armon valkokyyhky nyt viestin maailmaan.

Jo laantuu tuskan nyyhky, käy toive versoomaan.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.


Jumala ainokaisen Poikansa meille soi.

Näin ottain muodon maisen Hän auttaa meitä voi.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.


Hän autuusvalaistusta tuo tuskaan tuonelan.

Nyt varjo väistyy musta kasvoilta kuoleman.

On pyhä jouluyö. On juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.



Messias tuli, kuoli puolestamme ja voitti kuoleman.

torstai 30. joulukuuta 2010

Haikia huomen

Vaikka oli taas aivan ihana ajella kotiseudulle ja tapaamaan rakkaita ja läheisiä sukulaisia, niin yhä enemmän noihin reissuihin liittyy myös surumielistä haikeutta. Toisaalta se varmasti johtuu ainaisesta kiireestä ja siitä, että päiväsydän on niin lyhyt jaettavaksi moneen kohteeseen. Mutta joka kerta enemmän haikeuden tunnetta lisää vääjäämätön vanheneminen (isä vaikutti taas vähän hauraammalta kuin viimeksi), tällä kertaa jopa kuoleman läsnäolo. Veljen perhe valmistautui hautajaisiin.
Haikeus tuli sitten uneenkin, joka oli kyllä hyvin sekava, mutta selkeästi surullinen. Jotain surullista oli tapahtunut, joku oli varmaankin kuollut, mutta kuka, mikä tai ketkä, se ei selvinnyt. Kuitenkin jopa hevoset olivat järkyttyneitä. Isä joutui niitä koko yön riimuista kävelyttämään edestakaisin pellolla, että ne olisivat rauhoittuneet. (No tuo pätkä tuli tietenkin siitä, kun veljen kanssa muisteltiin hevosten karkureissua uudenvuoden yönä. Paukkeesta säikähtäneinä lähtivät Könnönkylälle asti.) Mutta oliko unessani Ojalan Asko kuollut, kun Esko ja Tuula tulivat itkien ja Esko valitti, kun ei kukaan muu sukulainen joutanut tulemaan (hautajaisiin), kun niiden piti mennä askarehille.
Täytyy varmaan ruveta jotain puuhastelemaan, ja jättää mielestä unet.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Klaffinnakkelusta

Viä silloon kum mä olin pikkuflikka, tavattihin kotopuoles joulun eruus kulukia naapuriis klaffia nakkelemas. Pahaaset kollit tiämmä silloon enää pöffäälivät, mutta kai soli aikanansa ollu yleesemminkin sellaanen tapana notta joulukortti käytihin viemäs varkahin. Porstuahan hiivittihin aiva äänetä ja sitte nopiaa ovi auki ja kortti eli joku klaffi tupahan over raosta. Sitte viä äkkiempää paiskattihin ovi kiinni ja paineltihin kartanolle vinkiäätte, kukaa ei saanu nähärä nakkaajaa. Ja tottahan talov väki koitti painella perähän, heti kun oli tointunu pelijästyksestänsä, ja keriitä tunnistaa klafifnnakkaajan.
Minen joukaa oo koskaa käyny klaffia nakkaamas. Molin silloon viä niin häjyynen. Ja vaikken olsi ollukkaa niin molin niin ihimisarka, sellaanen umppoo, jotten olsi joukaa tohtinu ihimisihin eres varkahin. Kun seki oli kova tinki, kun mun piti Rajamäen Eilalta munia hakia, istua tuvas Olavin kans orottelemas, sen aikaa kun Eila oli kanalas munia koholimas. Istuumma hilijaa, kun Olavi oli tiämmä yhtä umppoo kum mäki. Ei se ainakaa pikkuflikalle osannu mitää toimitella. Olavi oj jo aikaa kuollu, Eila tiämmä viä elää.
Mutta viä nuosta klaffiista. Kyllä siinä pelijästyy, kun äkkiä kovalla metelillä ovi vetäästähän auki ja paiskatahan saman tien kiinni. Vaan kyllä joskus klaffinnakkaaja itteki pelijästyi meirän ovella käyresnänsä. Kun soli aiva varmahan nähäny tuvan klasista valot ja sitte porstuahan hiivittyänsä ja oven aukaastuansa näkööki vain pimiää, ja klaffiki pömppää vain takaasi. Meillä kun oli aina talavella oven eres vähä fylliä. Uluko-oven alareunas oli isoo ärämä ja siitä puhalti lunta ihan triimuuksi asti porstuan laattialle. Tuvan oven etehen ratusteltihin sitten filtti, jottei kylymyys porstuasta olsi päässy tupahan. Kiviluoman Lauri osaji kyllä tupahan, kun kävi meillä joka päivä ja oli oppinu huushollin tavoolle, mutta monet muut oli ihimeesnänsä filttihin tormattuansa.
Enää ei klaffin nakkoo luonnaasi kuinkaa. Kaikilla on ovet lukus, kellua pitääs rimpahuttaa, eikä siinolis mitää järkiä. Eikä kenenkää pihamarkiille pääse hiippaalemahan varkahin, kun joka paikas on katuvalot, parahis paikoos liiketunnistimilla syttyvät lamput. Nykyään nakellahan sittev vain sähköpostia ja sen kaltaasta touhua piretähän.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Tokaluokan kuusijuhlanäytelmä

Liisa ottaa pulkan ja sahan ja lähtee etsimään joulukuusta. Ensimmäisen kuusen alta kömpii kaksi karhua pyytämään, ettei kuusta kaadeta heidän talvipesänsä päälle. Karhut lupaavat kuitenkin lähteä Liisan kaveriksi etsimään sopivampaa kuusta. Toisen kuusen juurella pomppii neljä jänöjussia, jotka toivovat, että Liisa säästäisi heidän parhaan piilonsa. Mutta hekin lähtevät auliisti avustamaan kuusenhaussa. Kolmannen kuusen luona kolme tonttua vaatii Liisaa jättämään heidän vartiotornikuusensa rauhaan. Hekin lähtevät joukon jatkoksi hakemaan Liisalle joulukuusta. Neljäs kuusi on seudun paras käpykuusi, josta riittää kahdelle oravaksi ruokaa koko talveksi. Ja jälleen etsintäpartio kasvaa. Viidennen kuusen oksien suojasta pyrähtää kolme lintua, joiden pesäpuuna se on ollut ties miten monta kesää. Linnut liittyvät kuusenhakujoukkoon. Kuudes kuusi sen sijaan tarjoaa kahdelle porolle suojan yöksi ja aamupalaksi jäkälää. Koko revohka löytää viimein kuusen, jota ei kukaan muu ole vielä varannut. Liisa pyytää tonttuja ja eläimiä leikkimään kanssaan ennen kuin kaataa joulukuusen.


Kysymys: Kun näytelmässä on lisäksi kaksi kertojaa, niin kuinka monta tokaluokkalaista pääsee esiintymään?




Vastaus:

Suurinpiirtein kaikki halukkaat.

torstai 16. joulukuuta 2010

Karsea "musiikki"yllätys

Olen konsertista alkaen kuunnellut automatkoilla Kauhajoen Klaneettien tuoretta levyä. Eilen töistä palatessa ajattelin kuitenkin, että on aika ottaa esiin joululaulut. Toin Komian polokan autosta tupaan ja katsoin levytelineestä aamuksi valmiiksi joululevyn, jota en ollut vielä viime jouluna ehtinyt tai muistanut kuunnella. Niin sitten kuunneltuamme kimppakollegan kanssa Ylen uutiset laitoin cd:n soimaan...
KAMALAA!! Ensiksikin, soundin laatu oli ala-arvoista, äänitetty ties missä porstuassa ties millä magnetofonilla. Rohina ja humina ei kuitenkaan ollut pahinta. Toiseksi kamalinta oli ns. urkusäestys (joko hammondi tai urkuharmooni). Kaikkein kauheinta oli kuitenkin laulajan taitamattomuus.
Muutaman sekunnin kauhunsekaisin tuntein kuunneltuani häpeillen ja kollegalta anteeksi pyydellen sammutin soittimen. Harmittelin ääneen, millaisen sian olinkaan säkissä ostanut.
Koulun jälkeen vietyäni Hannan kotiin laitoin uhkarohkeasti levyn uudelleen soimaan tarkistaakseni, oliko se tosiaan niin kamala kuin ensivaikutelma oli antanut ymmärtää. Oli se. Kaikki kauniit suomalaiset joululauluklassikot ja yksi ranskalainenkin oli raiskattu. Lisäksi Joulupukkikin oli häpäisty. Kotipihassa sieppasin levyn soittimesta - ettei se vain enää vahingossa alkaisi autossa soida. Voisi tulla peltivahinkoja.
Sisällä näytin levykantta miehelle ja ihmettelin uudelleen, miten ja miksi olinkaan voinut mennä ostamaan tuollaisen levyn. Suureksi helpotuksekseni mies kertoi, etten minä sitä ollut hankkinut. Hän oli auttanut yhtä jatkuvassa rahapulassa olevaa kaveria, joka oli mennyt ostamaan tuon levyn ja josta hän oli kuitenkin halunnut päästä eroon ja saada rahansa takaisin. Sanoin, etten yhtään ihmettele, miksi Keijo oli halunnut rahansa takaisin. Ja annoinpa vielä miehenkin kuulla näytteen hankinnastaan. Miksi sitten luulin, että minä olin tuon levyn ostanut? Koska sen kannessa luki, että se on äänitetty Ruukissa. Olen ennenkin mennyt ostamaan jonkun oppilaan kautta jotain omakustanteita, joita ei koskaan olisi pitänyt edes tehdä... No, loppuviimeksi olin hyvilläni, ettei mua ollutkaan huijattu, ja mies oli hyvillään, kun minä kiittelin häntä siitä, että oli auttanut kaveria ahdingossa.
Mutta tuolle levylle täytyy keskiä jokin uusiokäyttö. Voisin tietysti panna vahingon kiertämään ja kuunteluttaa se kavereilla, jotka suunnittelevat oman äänitteen tekemistä...
Eei, enhän mä sentään ilkeä ole, ainakaan kovin ilkeä ainakaan näin lähellä joulua. Joulukoristeeksi tai lasinaluseksi tuo kelpaa kyllä.
Levykannessa oli kuva yllättävän nuoresta naisesta, kenties viisissäkymmenissä. Kuitenkin hän kuulosti kahdeksankymppiseltä.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Joulukorttiurakan organisoinnista

Millanin tämän päivän postaus Kahden talon tarinoissa kirvoitti minut tarttumaan samaan aiheeseen; joulukortit.

Tämän joulun edellä yksi jos toinenkin lähelläni oleva henkilö on valitellut samaa ongelmaa: joulukorttien ajoissa lähettäminen on aiheuttanut stressiä, eikä se (ajoissa lähettäminen) välttämättä ole edes onnistunut. Veljenpoikani taas totesi ykskantaan, ettei edelleenkään aio rikkoa perinnettään olla lähettämättä kortteja. Taputin häntä virtuaalisesti olalle: "hyvin tehty" - vakuuttamalla, ettei kannata siihen leikkiin ryhtyä, jos on saanut tähän asti oltua. Siitä kun ei sitten enää tahdo päästä irti. Joillekin muillekin olen koettanut vakuutella, ettei korttien lähettäminen ole mikään must. Huomaako oikeasti korttien saajat, että siltä ja tuolta ei sitten tänä vuonna tullutkaan korttia? Ja jos huomaavatkin, suuttuvatko siitä ikihyviksi?

Vaikka toisia toppuuttelen, itse kuitenkin kortit lähetin tänäkin vuonna. Miten suoriutua siitä ajoissa? Tässä pari omaa vinkkiäni, joiden tarkoitus ei kuitenkaan ole ärsyttää eikä aiheuttaa mitään muitakaan harmin tunteita:

- Pitkän joululoman viimeisinä päivinä on hyvä alkaa askarrella seuraavan vuoden kortteja, sopivaa kierrätysmatskuakin on saattanut kertyä vaikkapa joululahjapapereista.
- Mahdollisia valmiiksi saatuja kortteja säilytän samassa isossa pahvilaatikossa, jossa minulla on ovikranssi, joulukorttipussikko ynnä muuta joulukrääsää. Laatikko on kaupasta haettu banaaniloota, joka on päällystetty tapetilla ja jolle on sopivasti tilaa makkarin vaatekaapin päällä.
- Joulukorttimuistio tietokoneelle. Olen koonnut osoitemuistion kahdelle A4-kokoiselle arkille, jotka on jaettu kolmeen sarakkeeseen. Osoitteet ovat mulla aakkosjärjestyksessä, mutta voihan niitä koota vaikka tärkeys-, ikä- tai maantieteelliseen järjestykseen. Osoitemuistiota on helppo pitää ajantasaisena sitä mukaa kun posti tuo osoitteenmuutoskortteja.
- Korttienkirjoitusurakan alkaessa tulostan päivitetyn muistion koneelta, ja sitä mukaa kun olen saanut kortteja kirjoitettua, merkkaan listaan rastin tms. korttinsa saaneiden nimien viereen.
- Useimmiten kaikki kortinsaajat ovat saaneet samanlaisen kortin. Kun askartelen, mielessä on valmiiksi mietittynä idea, jonka toteutan noin 70 kertaa.
- tietokoneelle olen siirtänyt myös muistion siitä, millaisia kortteja olen minäkin vuonna lähettänyt, samoin kuin uusia käyttämättömiä kortti-ideoita.
- Postista on haettu joulukuun alussa niin joulupostimerkkejä kuin punaisia postituskuoriakin arviolta tarvittava määrä.

Täksi vuodeksi en kuitenkaan askarrellut kortteja, kun Manulta oli tulossa upeita hyväntekeväisyyskortteja. Mutta en nyt sitten lähettänyt vielä niitäkään, kun ilmaantuikin vielä toinen, kiireellisempi, niin ikään hyväntekeväisyyskohde. Manun kortit odottavat siis ensi joulua.

Tarkoitukseni ei ole rehvastella (ainakaan kovin paljoa), mutta omien korttipostittelujen lisäksi sain kuin sainkin lähtemään reilut 13o joulutervehdystä Naispiirin jäsenille. Maanantaina kävin pudottelemassa siniseen laatikkoon kuusi punaista postituskuorta, jokaisessa sallitut 25 tervehdystä. Mies oli käynyt jo viime viikolla pudottamassa yhden pussillisen ja minä viimeisen tänä aamuna. Saa nähdä tuleeko tästä tapa, että postitamme jäsenkirjeen juuri jouluksi.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Naisten ilta

Kollega kutsui kymmenkunta naiskollegaa kotiinsa viettämään naisten hemmotteluiltaa. Eilen sitten pyöräilin Rantakadulle parinkymmenen asteen pakkasessa räkä poskella. Ajattelin, että kai se kasvohoitaja puhdistaa ja kuorii ensin enimmät, ennen kuin yrittää tehdä mitään muuta. Luvassa oli myös kollegan mainetta niittäneitä herkkuja, kauniine kattauksineen. Kuuma glögi tervetulomaljana lämmitti ytimiä myöten.
Mutta ennen ruokapöytään käymistä oli yllätysnumero. Eräs kollegoista harjoittaa reiki-hoitoja ja kinestologiaa, joita hän meille hivenen esitteli ja teetti pari harjoitusta. Siinä vaiheessa minulla oli epämukava olo. Suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen ihmisen piileviä voimavaroja, sielullisia ja henkisiä kykyjä korostaviin ja käyttäviin metodeihin ja hoitoihin. Allekirjoitan kyllä sen, että ihminen on kokonaisuus, jonka hyvinvoinnissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta tällaisena perusterveenä en ole vielä koskaan tuntenut kaipaavani sen enempää joogaa kuin muitakaan idän uskontoihin liittyviä terveys- tai itsensäkehittämiskeinoja. Olen lukenut useampaankin kertaan Watcman Neen kirjan Sielun piilevä voima. Neekin kyllä uskoo, että ihmisellä on valtavat piilevät sielulliset voimavarat, mutta yhtä lailla hän uskoo, että syntiinlankeemuksessa ihmisen turmeltuessa myös nuo sielun voimat turmeltuivat. Tästä syystä itsekin turvaudun mieluummin itseni ulkopuolelta tuleviin voimaannuttaviin asioihin, ensisijaisesti Armoon ja Sanan lupauksiin.
Eilen kuitenkaan en joukossa kehdannut seistä tumput suorana, kun toiset hivelivät itseään meridiaaneja, "sähköenergiakaapeleita" pitkin. Toimin siis vastoin omaatuntoani, enkä siinäkään vaiheessa sanonut mitään, kun meiltä kysyttiin "miltä nyt tuntuu?" Nyt kamppailen tunnontuskissa. Ei siksi, että olisin osallistumalla jotenkin altistanut itseni jollekin turmiolliselle. En tosiaankaan tuntenut mitään vaikutusta. Jumala on minulle usein ennenkin näyttänyt ja vakuuttanut "minun armossani on sinulle kyllin - sinä et tarvitse yliluonnollisia kokemuksia". Mutta lähinnä minua vaivaa se, pitäisikö minun kertoa kollegalleni, etten halua omantunnon syistä jatkossa osallistua tällaiseen. Vai annanko asian vain olla tällä erää?

tiistai 7. joulukuuta 2010

Lahja lasipurkissa

Muutama päivä sitten Millan kirjoitti lahjonnasta ja kyseli lahjavinkkejä. Vastasin kommetissani tykkääväni, jos saisi lahjaksi vaikka omatekemiä säilykkeitä. Ja kuinkas sitten kävikään? Kauhajoen reissulla pikkusisko antoi mulle joululahjan, pani mun följyhyni lasipurkin täynnä vaaleankukertavanvihertävää mönjää. Veljenpoikamme Jani on varsinainen sinappimestari, tämä purnukka oli kuulemma valkosipuli-timjamisinappia. Itse en vielä ole maistanut, mutta mies korkkasi ja sanoi, että ytyä tavaraa. Mä odotan, että mies tuo kohta kaupasta jotain, minkä päällä mä voin sitä testata.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Joulusisustusvinkki unitse

Toissayönä olin vierailevinani Armin luona - joka unessani emännöi lapsuudenkotiamme. Olin tullut jouluvierailulle. Kehuin siskolle, että menee nyt ihailemaan suklaanruskeaa seinää salikamariin. Vaan sisko kurkisti ja väitti, että vaaleahan se on. Ja niinpä olivat tosiaan ehtineet jo vaihtaa sisustustyyliä. Ruskea seinä oli peitetty vanhalla kunnon tapetilla (mikä miellyttikin enemmän minun silmääni). Tapetissa oli klassinen vanhahtava kuvio, vaalealla pohjalla ohuita vihreitä vapaalla kädellä vedetyn näköisiä pystyviivoja parin kolmen sentin välein, siellä täällä viivan päällä koristeltuja suunnikkaita, joita erheellisesti (=epämatemaattisesti) kutsutaan vinoneliöiksi.

Mutta sitten siihen varsinaiseen joulusisustukseen, tai oikeastaan koristeluun. Armi oli ripustellut erilaisia vihreän- ja kullansävyisiä sifonkihuiveja kattoon nurkasta roikkumaan sellaiseen suorakaiteenmuotoiseen mobileen. Se näytti tosi viehättävältä. Tosin vasta herättyäni hokasin, että sen alapuolella olevassa ruokapöydässä ei sitten kannata kynttilöitä poltella.

Jos unissaan voi saada sisustusvihjeitä, niin voisikohan yöllä nukkuessaan saada valmiiksi keskeneräisen uskonnonkokeenkin? Ajattelin yrittää.

Havuseppeleitä itsenäisyyspäivän kunniaksi

Kännykkäkaapeli oli kauan aikaa hukanteillä. En siis saanut ajoissa kuvien kera mainostettua tekemiämme havukransseja. Vaikka tuskin niiden menekki myyjäisissä olisi ollut sen kummempi, vaikka Facebookiin olisin ehtinyt kuvan saadakin. (Kun loin Facebookiin myyjäistapahtuman, niin yksikään kutsumistani ei ikinä vastannut kutsuun.) Laitan nyt sitten kuvia itsenäisyyspäivän koristeeksi. Kun mies oli viimein kaapelin löytänyt.

Eräänä torstaina väkersimme Ollinsaaressa kransseja - sormet mustana ja tahmeina. Liisa ja Maila olivat tuoneet mukanaan jos vaikka mitä värkkejä, kuusen- ja männynhavujen lisäksi puolukan ja mustikan varpuja, liekoa ja lepän kukintoja. Aulikki jemmasi kranssit kylmään siiheksi, että myyjäisiä edeltävänä torstaina pidimme sitten koristelutalkoot.
Tässä kuva omasta askartelustani, käytin kuusta ja mustikkaa. Koristelin aikanaan valkoisella ja hopealla, muutama helmi, keskelle puinen enkeli roikkumaan ja sinne tänne presidenttipussisuikaleista punottuja karjalantähtiä. Naiset kehuivat elegantiksi. Mutta niin vain oli sekin myymättä, kun vihdoin pääsin Saloisten myyjäispöytään. Kolme muuta pienempää kranssia oli sentään ostettu. Puhuin Arjalle, että kylmässä säilyttäen loput voisi säilyä seuraavan torstain raahen myyjäisiin. Sinne en itse päässyt, mutta Aulikilta kuulin, ettei siellä mitään kransseja ollut tarjolla. Mihin lie joutuneet meidän puhdetyömme? Liisa ehdotti mulle, että tekijöiden pitäisi saada viedä omansa pois, jos jäävät myymättä, ettei aherrus olisi aivan hukkaan heitettyä. Kannatettava ehdotus. Pitäisikö rohjeta vielä kysellä diakonissalta, mihin loput kranssit joutuivat, että noinko ne olisivat vielä saatavilla.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Vant tuut trii


Alakulo valtaa mielen heti, kun tulee hiljainen, tyhjä tai yksinäinen hetki. Itselle piristykseksi ja vaihtelun vuoksi nyt voisi olla aika laittaa näkyviin kuva noista ensimmäisistä huovutuslapasistani. Viime joulun myyjäisiinhän kokeilin jo huovutustossuja, silloinkin seurakunnan ostamista langoista. Pari viikkoa sitten kokoonnuimme käsityöpiirin kanssa Aulikin kotona huovutusneulemerkeissä. Maila ja Aulikki olivat hommanneet seurakunnan laskuun lankoja, aina pari kerää samaa lankaa. Lapasten ohjeen mukaan yhdestä kerästä piti tuleman aina yksi lapanen. Mutta niinhän siinä kävi, ettei valitsemani vihreä lanka riittänytkään ihan koko lapaseen. Viime torstaina sitten käsityöpiiristä palatessa poikkesimme Irjan luona kysymässä lisää lankaa. Vihreää ei ollut sillä hetkellä, mutta Irja antoi mustan keränlopun, hänen värisilmänsä mukaan se passaisi parhaiten vihreän lapasen peukkuun. Samana iltana tein vanttuut valmiiksi ja laitoin ne koneeseen huopumaan. Mutta mutta... ensimmäinen huovutusyritys meni mönkään. Mietin, johtuiko se siitä, että käytin pesupähkinöitä vai siitä, että koneessa oli liikaa muuta pyykkiä eivätkä lapaset päässeett kunnolla liikkumaan ja pyörimään. Latasin koneeseen uuden hantuukierän, mutta vain vajaan koneellisen, ja varalta laitoin vielä tavispesupulveria. Myöhemmin Aulikille episodin kerrottuani hän kyllä arveli, etteivät ne pesupähkinät voineet olla syy huopumattomuuteen, kun hän on huovuttanut ihan ilman pesuainettakin. No, pääasia, että toisella kertaa rasat olivat kutistuneet juuri niin kuin pitikin. Yön aikana ne kuivuivat niin, että koulusta palattuani saatoin alkaa koristella niitä. Irjan blogista löytyi hienoja kuvia, joista sain vähän vihjettä ja osviittaa. Mustaa lankaa jäi koristeluun ja lisäksi kaappien kätköistä löytyi erivärisiä huovutusvilloja, joista kelpuutin luonnonvalkean.
Vaikka olin ihan tyytyväinen tulokseen, niin eivät ne tainneet ainakaan vielä Saloisten myyjäisissä tehdä kauppaansa. Vaan huonosti meni kranssejakin, kynttilöitä ei ehkä senkään vertaa, vaikka nekin Aulikki oli niin viehättävästi koristellut jemmaamillani serveteillä. Varmasti olisi saanut monia tuotteita edullisemmin kuin adventtisunnuntain naisten messuilta, ja samalla olisi voinut tukea hyvää asiaa. Mutta ei kun ei. Mä nyt sitten skippaan Raahen joulumyyjäiset torstaina, kun lähden työvaliokunnan kokoukseen Haapavedelle. Toivottavasti silti riittää ostelijoita Raahen seurakuntakodille.

Mutta minä tiedän

En ole saanut otettua selvää, miten bloggeriin saisi esiin Päivän Sanan. Tämänpäiväinen osui taas niin kohdalleen, että kirjoitan sen muistiin:

"Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä"

Job 19:25, vuoden 1933 käännöksen mukaan.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Surutyötä

Tinon muistolle


1.1.1953- 27.11.2010
Sain tänä aamuna suruviestin puhelimeeni. Tino oli menehtynyt varhain aamulla kotonaan sairauskohtaukseen.
Soitin illemmalla hänen siskolleen. Itkettiin.
En tiedä, mikä tässä on surullisinta. Sekö, että heidän perheensä on joutunut kohtaaman kuoleman jo niin monta kertaa - molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja kuudesta sisaruksesta on enää kolme jäljellä. Sekö, että adventti on juuri alkamassa ja joulu tulossa, perheen, suvun ja yhdessäolon aika. Vai se, kun ajattelee, mitä Tino mahtoi tuntea, ajatella ja pelätä yksin viimeisinä hetkinään. Vai se, kun kaiken piti olla kunnossa, syöpä voitettuna ja elämä taas mallillaan.
Tajunta ei vain meinaa hyväksyä eikä uskoa todeksi.
Vihollisista viimeisenä kukistetaan Kuolema, tuo pelottava säälimätön vihollinen.
Tällä viikolla käsityöpiirissä Aulikki luki muutaman jakeen psalmista 103. Jae 14 kolahti niin, että meinasin laittaa sen blogiini. Ihan vain tuon yhden lyhyen lauseen ilman mitään selityksiä:
"Hän muistaa meidät tomuksi". Tänään tuo jae taas palasi mieleeni. Nyt oli aika kirjoittaa se ylös.


Näkemiin

maanantai 22. marraskuuta 2010

Pizzaa ja piparia

Kalevassa oli tänä aamuna haastateltu muutamaa tavallista tallaajaa ja kysytty, kuinka kauhea päivä on maanantai. Ei kai se ole päivää kummempi, tosin itsekin toisinaan olen päivänokosia vailla maanantai-iltapäivänä. Vaan en tänään. Oppitunnit menivät tosi kivasti. Niiden jälkeen monikulttuurisuushankkeen ohjausryhmän palaveri pidettiin tällä kertaa Pizzeria Meritassa (siinä joka vajaa vuosi sitten tuhopoltettiin ja joka on nyt Fenixin tavoin noussut tuhkasta entistä ehompana). Tilasin taas valkosipulia, aurajuustoa, ananasta ja tonnikalaa. Toin puolet kotiin, meni makoosihin paloohin. Kotona kiehautin 5 litran kattilassa kilon margariinia, 800 g sokeria, 600 g siirappia ja ruokalusikkamitalla mausteita. Jätin ihanasti tuoksuvan seoksen jäähtymään ja meinasin ruveta kouluhommiin. Mutta olin unohtanut englanninkirjan pois följystä, enkä päässyt tekemänä Thieulle käännöstehtävää :(
Miehen hiustenleikkuu oli myös listallani, mutta mies valitti selkäänsä ja korkeita verensokereita, joten siirrettiin sitäkin hommaa hamaan tulevaan. Olimme jo lähdössä kävelylenkille lähetyspiiriin, jotta saataisiin verensokerit kondikseen, vaan kun tarkistin lehdestä, niin eipä siellä lähetyspiiristä mitään mainittukaan. Niinpä mies lähtikin kunnon juoksulenkille ja mä jäin jatkamaan taikinantekoa - ja kuuntelemaan juutuubista vaikka mitä nostalgista. Mies sai nuolla vatkaimen koukut lenkiltä palattuaan ja oli hyvillään. Hänen mielestään piparit kuuluukin syödä taikinana. Tästä taikina-annoksesta toivon ehtiväni saada muutamia kauniisti koristeltuja lauantain myyjäispöydälle. Jos huomenna osan leivon ja paistelen ja perjantaina koristelen.

Baby born

Tässä eräänä yönä hoitelin pienokaista. Vauva oli vastasyntynyt ja tosi pieni, se mahtui kahteen kouraani. (Käytän nyt hänestä tuota se-muotoa, kysehän ei ollut oikeasta lapsesta vaan univauvasta, josta en tiennyt nimeä enkä edes sukupuolta) Vauva ei ollut omani, todennäköisesti se oli veljenvaimon. Vaikka se oli niin pieni, se osasi silti jo puhua, matki kaikkea, mitä sille sanottiin. Minua huvitti suunnattomasti nähdä, miten se osasi matkia myös Heikki Kinnusta, nousi seisomaan, käsi vyötärölle, etukenossa, toinen käsi suupieleen, tiedättehän, se Viljon kyselijähahmo, kaljapullo verkkareiden takataskussa. No, jouduin vaihtamaan vaippoja. Peppu oli hyvin rasvattu ja mietin, kannattaako minun sitä pestäkään pissan jäljiltä. Siinä vaiheessa veljen lapseton vanhapoikalanko kehtasi tulla neuvomaan MINUA vaipanvaihdossa ja pyllynhoidossa. Kuivaa vaippaa ei ollut saatavilla ja aloin improvisoida froteepyyhkeestä vaippaa. Kummallista, etten tullut huomanneeksi lapsen sukupuolta vaipanvaihdon yhteydessä.

Tarkoittaakohan vauvoista uneksiminen mitään vai johtuuko se vain hormoneista tai jostain muusta elimellisestä vaivasta?

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Hyvä uuras viikko vaikka kiirus

Tänään on kirkkovuoden viimeinen sunnuntai ja katselen taakse päin. Mutta vain viikon verran. Takana on kiireinen, mutta onneksi osittain tehokas viikko. Oli minun ajovuoroni ja käytin tilaisuutta hyväkseni siten, että maanantaina koulun jälkeen vietyäni Hannan keskustaan poikkesin kirjakaupassa hakemassa tilaamani kirjan. Yksi joululahja lisää hommattuna. Sitten menin vielä Isokäännän & Riekin liikkeeseen. Olin ottanut kotoa mukaan valkoisen villakangasduffelini tarkoituksenani ostaa siihen uudet puunappulat lenkkeineen, kun tiesin niitä olevan kyseisessä liikkeessä. Vanhat hamppunarulenkit ovat alkaneet hiutua poikki, yksi puunappula oli jo irrallaan taskussa. Mutta kun kaivoin takin esiin ja näytin ongelman Sinikalle, niin hän alkoi selittää, että hän voisi korjata tämän vaihtamalla lenkkien tilalle puuvillanarua. Vastasin, että olin ajatellut itse korjata, mutta mitä se maksaisi, jos hän korjaisi. Hän sanoi tekevänsä tällaisia hommia kuudella eurolla, lisäksi materiaalikulut (max. puoli metriä narua, 0,50€). Kiitos ja ylistys! Jätin takin ja puhelinnumeroni ilomielin ja sanoin vielä, ettei ole mitään kiirettä. Ennen kevättä en takkia tarvitse. Kotimatkalla sitten naureskelin itselleni ja sille, miten epäloogista säästäväisyyteni välillä on. Torstaina olin käsityöpiirissä palmikoinut kynttilänsydänlankaa purkupuuvillalangasta, vaikka valmista sydänlankaa myydään 0,35€/metri... No, onhan toki palmikoiminen helpompaa kuin vanhojen lenkkien poistaminen ja uusien kiinnittäminen oikeisiin kohtiin.
Tiistaina oli päivänavausvuoroni ja luin kymmenkunta kohtaa Daniel Nylundilta sähköpostitse saamastani "oikeuksien julistuksesta". Matikan ope kysyi, ehtisinkö auttaa erästä maahanmuuttajoppilasta, joka ei ollut saanut prosenttilaskukoetta läpi, kun hänellä itsellään ei ole mahdollisuutta antaa tukiopetusta. Sovin oppilaan kanssa, että keskiviikon ja perjantain viimeisellä tunnilla katsotaan koetehtäviä.
Keskiviikkona totesin, että en itsekään osaa tuosta vaan kaikkia koetehtäviä, mutta lupasin ottaa niistä selvää perjantaihin mennessä. Vapaatunnin aikana ehdin sentään selvittää, miten pystyn antamaan suomi toisena kielenä -sanallisen arvioinnin. Arvosanat piti olla primukseen laitettuna keskiviikkona kolmeen mennessä ja torstaina jaksotodistukset jaettaisiin. Sain siis vielä yhden illan aikaa kirjoittaa arvioinnit valmiiksi, aamulla tulostaisin ne liitteiksi jaksotodistuksiin. Kotona en juuri ehtinyt kirjoitella mitään ennen kuoroharjoituksia. Sieltä palattua kävin ensin saunassa ja sitten pääsin kunnolla koneelle. Aamupuolella yötä sain kuuden oppilaan arvioinnit valmiiksi ja pääsin sänkyyn.
Torstaiaamuna ennen aamukokoukseen lähtöä ehdin tökätä matikan kokeen miehelleni ja ehdottaa, josko hän ehtisi katsoa prosenttilaskuja. Ennen alakoulun kokousta tein mutkan yläkoululla, tulostin sanalliset arvioinnit ja vein ne kanslistille, joka lupasi liittää ne kyseisten oppilaiden toikkareihin. Siunattu Rauni! Kokouksessa tuotiin terveisiä Comenius-reissulta Ranskasta. Minullekin tökättiin käteen kaksi isoa ruskeaa kirjekuorta, jossa oli päällä nimeni, ulkomaalaisittain kirjoitettuna. Kuorissa on jotain luokkakuvia ja kirjeitä. En vielä tiedä, mitä minun pitäisi niiden kanssa tehdä. Uskonnontunnilla jouduin vihdoin sitten antamaan yhden jälki-istunnon. Muuten olin kuitenkin helpottunut ja onnellinen arviointiurakan loppuunsaattamisesta. Venynyt ja tekemätön homma rasittaa, mutta kun sen saa pois päiväjärjestyksestä, helpotus on sitä suurempi. Kotona mies oli tehnyt kaikkiin koetehtäviin ratkaisumallin/ -kaavan. Joitakin tehtäviä hän vielä selkokielensi minulle. Lisää syytä olla kiitollinen ja helpottunut. Ilta meni sitten rattoisasti käsityöpiirissä Aulin luona, vaikka emme sitten päässeetkään Jedidot-porukalla siellä harjoittelemaan. Muuten kyllä ilta oli tuottoisa, viidet huovutuslapaset ja yhdet tossut saatiin aika pitkälle.
Perjantai meni koulussa varsin leppoisasti ja kotiin palattua löysin netistä tiedon, että illan päälle ehtisi vielä Harry Potterin näytökseen. Mies tuli kaupasta ja kertoi olevansa hirveän väsynyt, kun yöllä ei ollut tullut uni ja kun aamulla oli unohtunut pistää insuliinia. Kehtasin silti ehdottaa elokuvareissua, ja niin sinne vain mentiin. Jopa tytär päätti lähteä mukaan, vaikka se hänen iltaunirytmiään rikkoikin.
Eilen mies jo toi kaupasta minulle piparkakkutaikinavärkit, vaan en vielä tehnyt taikinaa. Sen sijaan korjasin yhdet farkut ja ompelin jotain muuta pientä. Jumpan jälkeen en sitten enää juuri mitään jaksanutkaan. Lattian lakaisu ja mattojen haku tuulettumasta jäi miehen kontolle. Siinä meidän lauantaisiivoukset...
Tämä sunnuntai meni palvellessa, siitä kirjoitan enemmän Jedidot-blogiin, kunhan tästä joudan.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Eikka


Selailin koneelle talletettuja kuvia, sukujuhlasta vuodelta 2006, jolloin sitä vietettiin Nummijärvellä. Ennen Hautalan korpeen siirtymistä oli ensin jumalanpalvelus kirkossa. Ja kuinka ollakaan, siellä oli avustajana vanha tuttu rakas Eikka, hengellinen isäni, varmasti monen muun myös, Kauhajoen nuoriso-ohjus emeritus.
Rakkaaksi ehti tuo Nummijärven kirkkokin tulla riparin, jatkiksen, isoskoulutusten yms. aikana. Illalla tuohuksien valossa yhteyden ateria. Siihen aikaan ehtoollisenvieton yhteydessä Jumalan Karitsa -hymnissä oli upea sävel.
Raahessa on nykyään käytössä duuri-renkutus - taitaa olla 1. messusävelsarjasta.

Johdatuksesta

Huomenna minulla on jälleen päivänavausvuoro yläkoululla. Tänään silmäilin Daniel Nylundilta saamaani "oikeuksien julistusta" yrittäen valita siitä ne kohdat, jotka aamulla lukisin ääneen keskusradion kautta. Oli muuten hyvää ja nopeaa palvelua Daniel-veljeltä. Laitoin sähköpostia ja kerroin hukanneeni kopion, jonka olin aikanaan ottanut hänen lähettämästään Ystävyyden Majatalon ystäväkirjeestä. Kyselin, noinkohan jostain löytyisi helposti kyseinen luettelo, joka alkoi "Minulla on oikeus..." ja päättyi sen tapaiseen toteamukseen kuin "minulla on velvollisuus kunnioittaa kaikkien muidenkin vastaavia oikeuksia". Noin tunnin sisällä Danielilta tuli vastausposti.
Mutta siitä johdatuksesta. Koska luettelossa on 30 kohtaa, enkä millään voi lukea koko rimpsua yhdellä kertaa, niin koetin valita siitä sopivan otoksen. Siinä juolahti mieleeni, osaanko valita oikein, onkohan jokin kohta juuri tällä hetkellä jollekin oppilaalle ajankohtainen ja elintärkeä. Mietin, voinko luottaa siihen, että Jumala johdattaa ja toteuttaa tahtoaan myös siten, että hänen omansa käyttävät harkintaansa parhaan kykynsä mukaan.
Samassa muistin erään johdatuksenodotustilanteen vuosien takaa, vuodenvaihteen edellä vuonna 1985. Olin Helsingissä Explo-satelliittikonferenssissa. Siellä kokoonnuttiin viikonlopun aikana pienempiin ryhmiin muutamia kertoja. Viimeisellä kerralla meille annettiin tehtäväksi lähteä Helsingin kaduille tekemään gallup-kyselyä. Tietty kadunpätkä tuli meidän ryhmän alueeksi. Kyselyä tehtiin pareittain. Pari kysymystä joulun merkitykseen liittyen. Minun parinani oli itseäni vanhempi nainen, kolmi-nelikymppinen. Hän mietti, mihin meidän kannattaisi asettua, ja halusi siihen johdatusta. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään sellaista kutinaa, että pitäisi mennä johonkin tiettyyn suuntaan. No ei hän totisesti käyttänyt tuota sanontaa, mutta ajatus oli suurinpiirtein tuo. Minulla ei ollut asiasta mitään sisäistä tietoa, olin vain jotenkin hämmentynyt uudenlaisesta lähestymistavasta. Edelleenkään en osaa pyytää enkä odottaa johdatusta kaikkiin askeliin.
Mutta kylläkin tänään ruuhka-aikaan liikennevaloissa pyysin apua, että me kaikki pääsisimme risteyksestä turvallisesti. Ja kun vihreä syttyi ja pääsin jonon neljäntenä ylittämään risteyksen turvallisesti, niin kiitin jo ennen kuin kokonaan olinkaan taas turvassa Pajuniityntiellä.

Apropos, se "Minulla on oikeus" -luettelo olisi ihan julkaisukelpoinen täälläkin. Mutta miten osaisin liittää/ lähettää tekstin sähköpostistani tai tikulta... Ei viittis millään naputella kaksisormijärjestelmällä valmista tekstiä, jota on kahden A4-arkin verran.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Atlantis

Näin merkillisen unen. Seisoimme parin pikkuoppilaani kanssa merenrannalla ja ihailimme kaukana siintävää kaupunkia. Yhtäkkiä siinä silmiemme edessä kaupunki vajosi mereen yhdessä rysäyksessä. Kaikki me säikähdimme ja järkytyimme, mutta tytöt olivat myös hyvin surullisia, käsittääkseni siksi, ettei se kaupunki ollut enää meidän kenenkään saavutettavissa.
Käsittääkseni Atlantis edustaa ihmisen kaikkivoipaisuutta, vähän samaan tapaan kuin Baabelin torni. Yli-ihminen kykenee telepatiaan ja vaikka alkemiaan.
Ylepys käy lankeemuksen edellä. Baabelin tornin täytyy kaatua, Atlantiksen täytyy vajota. "Ja sen sortuminen oli suuri."

Isä meidän

Teimme siskon kanssa "puhelintreffit", joiden avulla saatoin soittaa isälleni isänpäivätervehdykseksi. Sisko ilmoitti mulle, mihin aikaan hän on isän tykönä, jotta voi auttaa tämän puhelimeen. Eihän isä tahtonut saada minun puheestani selvää. Niinpä hän ehdotti, että juttelen siskon kanssa, joka sitten kertoo hänelle meidän kuulumisia. Itkin sitten siskoni korvaan, tosin sitä hän ei kerro isälle. Ainakin isä oli saanut kuulla ääneni ja oli siitäkin vähästä hyvillään.
Olen kuullut tätä vanhuuteen liittyvää riisumista kuvattavan teltanpurkamisena. Kuinka telttanarut irrotetaan vaarna kerrallaan. Näkö, kuulo, voimat, liikuntakyky, tasapaino, terveys, ruokahalu, muisti... mitä keneltäkin ja missä järjestyksessä otetaan.

Mutta tuo otsikko viittaa myös toiseen asiaan, joka on polttanut mielessäni; se Isä meidän -rukouksen kohta, jossa sanotaan: "...niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Ei tuo kohta tuollaisenaan niin askarrutakaan. Mutta olen miettinyt sellaista ongelmaa, kun rakastani vastaan on rikottu ja kun sitä en vain tahdo pystyä antamaan anteeksi. Vaan eipä sitä voimaa anteeksiantoon itsestään taida kyetä puristamaan, sitä täytyy saada ylhäältä.
Mutta entä ne rikkojat? Tarvitseeko heidän tietää rikkoneensa? Johtuuko katkeruuteni siitä, etten ole tohtinut ottaa asiaa esiin ja setvittäväksi?

Eilen juttelin Taivaan Isälle ja kiitin Häntä siitä, että Hän pari vuotta sitten vapautti minut pari vuosikymmentä vaivanneesta kiusasta, noin vain, naps. Ja että armossaan Hän varmaan tämänkin asian hoitaa taidollaan ja viisaudellaan. Ajallaan.

Siemen lepää kylmässä

Isänpäivälounaalta palatessamma viisasin miehelle kahta lumihangesta törröttävää ilotulitekeppiä ja kerroin, että merkkasin niillä ne kohdat, joihin kylvin hevoskastanjat.
Viimeksi Kauhajoella mulle pussiin kourallisen upean violetteja ruuuspapuja ja kaksi hevoskastanjaa. Täti neuvoi merkitsemään kylvökohdat huolellisesti, koska hevoskastanja itää ja kasvaa hitaasti. Ja kylmäkäsittelyä se kuulemma myös tarvitsee, joten kylvin ne sitten kohta pian Kauhajoelta palattuamme.
Täällä lumi on edelleen maassa, vaikka sää on lauhtunut aamusta muutamia asteita. Aamulla mittari näytti neljää pakkasastetta, nyt se on enää aavistuksen nollan alapuolella. Tosin yöksi voi taas kiristyäkin. Kylvöt lienee tehtynä tältä syksyltä.
Miten on ihmismielen kylmäkäsittelyn laita? Ruumista voinee karaista, mutta ihmisen sisimmälle ei kylmäkäsittely kai ole tarpeen. Onkohan se enempi vain vahingollista.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Hug a Finn

Facebookissa on tapahtuma, jonka nimi on Hug a Finn Day. Kyseinen päivä olisi 1.12. Mä olen ilmoittanut osallistuvani. Sain itse vähän ennakkoa tuosta tapahtumasta eilen, pariinkin otteeseen työpäivän mittaan. Yllättäen lehtori Musa kaappasi syleilyynsä ja sanoi: "Kiitos Aila, sä olet aivan ihana." Mä epäilin, että olisiko hän nyt erehtynyt halauksen kohteesta, kun en muistanut mitään niin kovin erinomaista tehneeni ainakaan hänelle. Mutta Juhani vakuutti, että kohde oli ihan oikea. Selityskin tuli. Hän oli siivonnut työsähköpostiaan. Kolmen vuoden takaa hän oli löytänyt minun viestini, jonka sisällön taidan muistaakin. Kiitosta ja kannustusta. Hän aikoi säästää sen viestin, pahan päivän varalle.
Illalla vanhempain illassa sitten istuin erään maahanmuuttajaperheen seurassa, pystyimme keskustelemaan englanniksi. Illan mittaan tulkkasin jonkin verran, vaikka tytärkin oli sitä varten paikalla, mutta välillä arvelin käsitteitä liian vaativiksi vajaan vuoden Suomessa olleelle, vaikka lahjakkaallekin tytölle. Onneksi osalla illan alustajista oli hyvät ja havainnolliset kuvadiat esityksen apuna!
Kun sitten ilta päättyi ja hyvästelimme, niin perheen äiti halasi kiitokseksi.
Hyvä saldo.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Eräs joululahja vielä...

Äh, mä unohdin lisätä tämän kuvan äskeiseen laspuusmuisteluun! Mieluinen oli tämäkin joululahja, nukkeni Reliable. Kun minulta kärtettiin tietoa nuken nimestä, en sitä paljastanut pitkään aikaan, vaan pidin sen salaisuutena. Se kun oli NIIN hieno nimi. Vaan mistä olinkaan keksinyt noin erikoisen ulkomaankielisen nimen nukkelapselleni? No, sehän luki hänellä kengänpohjassa! Kun lopulta salaisuus paljastui, niin velipoika teki nimestä suorastaan ranskalaisenhienon väännöksen: Erliableé. Mä siis tietenkin äänsin tuon "rilaiabl"-sanan niin kuin se kirjoitetaan r-e-l-i-a-b-l-e.

Kuvan veräjähampaalla on tietenkin äidin tekemä juhlamekko päällä. Koko sisaruskuva olisi myös näkemisen arvoinen.

Ystävyyden viestikapula ja lapsuusmuistoja

Nyt on liikkeellä taas tosi mukava haaste. Tämä tuli Millanin ja Matildan blogista, Kahden talon tarinoista.

Sääntöjen mukaan tämä merkki liitetään haasteeseen, vastataan kysymyksiin ja ojennetaan ystävyyden viestikapula eteenpäin haastetun valitsemille blogeille.
(Mutta säännöthän on tarkoitettu rikottavaksi, wink wink, meinaan, ettei kai esmes merkin linkitysongelmien tartte olla esteenä haasteen vastaanottoon?)
Ja kysymykset liittyvät siis lapsuusmuistoihin - joihin tämänikäinen palaa harva se päivä ;-)
1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin, mikä sinusta tulee isona?
En muista, että olisi kukaan suullisesti kysynyt, mutta Ystäväni -kirjoissahan tätä kysyttiin ja niihin kirjoitin useimmiten, että emännäksi tai ison perheen äidiksi.
2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi?
Meillä luettiin ahnaasti kaikkia René Coscinnyn juttuja: Asterixia (josta oppi samalla historiaa ja latinaa), Ahmed Ahnetta ja Lucky Lukea. Lisäksi Hergén Tintti oli ja on huippukamaa.
3. Mitkä olivat lempipelejäsi?
Muistan tykänneeni lautapelistä "Tikapuut ja käärmeet", kun se oli niin opettavainen ja moralisoiva. Meidän isä ei hyväksynyt pelikortteja, mutta silti meillä pakka oli. Fuskupaska ja "Hei hei Heikki" olivat hauskoja, mutten taida enää osata.
Mutta jossain blogeissa tämä kohta ranskankielisestä alkuperäishaasteesta onkin käännetty, että mitkä olivat lempiLEIKKISI. Se on vielä hauskempi kysymys, joten vastaan ronskisti siihenkin. Meitä oli monta sisarusta ja lisäksi serkut naapurissa, niin ihania leikkejä riitti. Klassikko oli leikki, johon kuului resuiset muovilelut, noissu, koissu ja nalle. Noissulta oli kärsä poikki ja koissulta korva. Ne olivat kepposia keksiviä villikkoja, jotka kiusasivat muita leluja. Satumaaleikki toiskan likkojen kanssa niitten metsässä oli huippu. Nukkumatti asui meidän saunassa ja kurkisteli räppänästä...
4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?
Synttärini on maaliskuun lopussa, joten usein pääsiäinen sattui sen lähistölle. Niinpä äidin tekemän kakun päällä oli yleensä pääsiäisnamuja. Meillä oli niin harvoin karkkeja, että se oli oikeaa juhlaa. Ainakin kerran mulla on ollut jotain koulukavereitakin synttäreillä, koskapa mulla on vieläkin tallella Lealta saamani lahja, pääsiäiskoriste, jossa on kukko, tipu ja muna koivun juurella. Kummit Vaasasta kävivät myös yleensä juhlimassa ja toivat Fazerin parhaita, ja yleensä muutakin. Kerran sain kummitädin tekemän punaisen toppapuvun ja siihen sopivan pipon, jossa oli melkien päänkokoinen tupsu. Mulla olis siitä kuvakin, joskus vois skannata sen nettiin... Tulikohan tässä jo vastausta siihenkin, miksi nämä synttärit olivat parhaita? Koska mä muistan niistä jotain. Nuoruusvuosilta muistan myös yhden upean synttärilahjan, Millanin äidin tekemän neulemekon. Siitäkin löytyy kuva.
Tosin Kaanon oli tässä kohtaa maininnut eräät aikuisiän synttärit, ja siitähän mä hokasin, että kyllä mun 40-vuotispäivät olivat ikimuistoiset. Millankin oli mukana paremman puoliskonsa kanssa. Ja ne juhlat olivat hyvät mm. siksi että mä itkin, kun Velipoika piti puheen.
5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä, mitä et vielä ole tehnyt?
Tämä oli ehdottomasti vaikein kysymys. Varmaankin joskus olisin halunnut osata muuttua näkymättömäksi.
6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?
Tämä sen sijaan oli yllättävän helppo, ajatellen sitä, kuinka epäurheilullinen olen aina ollut. En ajatellut korkeita itsestäni liikunnantunneilla, etenkään sen jälkeen, kun mut passitettiin jalkapallokentältä puolukkamettään. Mutta sitten tuli Hakkolan Kauko, joka alkoi pitää liikuntakerhoa koululla. Ensimmäistä kertaa nautin peleistä. Persepallo oli hulvattoman hauskaa. Ja koripallosta tykkäsin, kun olin silloin vielä ikätovereita pidempi.
7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?
Kun näin 70-luvun alussa telkkarista A hard days nightin, niin tajunnan räjäytti The Beatles. Vielä silloinkin kun luokkatoverit diggasivat BCR:ia (kuka enää muistaakaan sellaista skottiruutubändiä??), minä pysyin uskollisena Paulille.
8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut?
Vaikka meillä oltiin köyhiä, niin jouluun isä ja äiti satsasivat kaikkensa. Molemmat olivat taitavia käsistään, joten saimme lahjoiksi hienoja omatekemiä leluja, kehdot, mollamaijat, isosisko jopa isän tekemän nukkekodinkin, minä olin saanut ihan pienenä pupukeinutuolin. Valita nyt sitten paras... Minä sain meidän lapsista yleensä lukumääräisesti eniten lahjoja, koska mulla oli kahdet kummit, ne Vaasan kummit ja sitten äidin sisko Liisa-täti ja miehensä Lasse. Liisa on myös käsityöihminen, joten sain kapioitakin jo varhain, tädin tekemä täkänä on tuolla yläkerrassa. Kun oltiin isompia, keksittiin sellainen sääntö, että se tiskaa, joka saa eniten lahjoja...
Mutta yksi ostolahjakin on jäänyt mieleeni; pikkuruiset keittiötyävälineet, alumiininen pata ja paistinpannu, kahvipannu ja sellaista. Pakettiin kuului myös ihan oikeaa sokeria! Olisikohan tuo lahja ollut niiltä varakkaammilta Vaasan kummeilta?
No niin, näistä voisi kirjoitella melkein vaikka kuinka pitkästi. Mutta nyt on aika lähettää haaste eteenpäin. Mitä Millan sanoisi, jos haastaisin Usman?? No, ainakin Ninan napinat saavat haasteen kuin myös turinoiva Tuhva. Taidanpa haastaa taas Paavonkin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kun me heitä muistelemme

Iltakirkossa luettiin kaikkien viime pyhäinpäivän jälkeen Saloisiin haudattujen nimet ja heille sytytettiin kynttilät. Kirkkosalista kuului nyyhkytyksiä.

Lumisateessa kynttilämeri hautausmaalla oli jälleen upea näky. Kävin Ollin haudalla - ilman kynttilää - tarkistamassa, olisiko Seija käynyt sinne viemässä kynttilän palamaan. Olavin hauta oli pimeänä. Onkohan Seija joutunut taas sairaalaan? Hänen ikkunansakin näyttivät olevan pimeänä, enkä aamulla kirkosta palatessa saanut vastausta ovikellon soitolle. Hauta ilman valoa puhuu minulle siitä, että me kaikki olemme Jumalan muistissa, vaikka ihmisiltä unohdumme.


Kun ei minulla ollut viedä kynttilää, niin kotona sytytin ulos lyhdyn ja pyysin miestä ottamaan siitä kuvan. Lyhdyn olen saanut lahjaksi Millanilta. Pari telinettä ostin viime kesänä mukamas amppelille, mutta lyhdyille ne oli tarkoitettu.
Näin vietettiin taas perinteistä, suomalaista, kristillistä pyhäinpäivää.
Vaikka tilpehöörikaupat kovasti koettavat tyrkyttää Halloween-rihkamaa ja vaikka samaa ujuttamista harrastavat kaupalliset tv-kanavat (Simpson, Halloween-kauhuelokuvat...) niin onneksi ainakaan näillä leveyksillä ei vielä kulje hirviöiksi pukeutuneita lapsia esittämässä kiristyksiä ja uhkauksia: "karkki vai kepponen".

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Kultapiikkari

Minä en ole urheiluihminen, en sitten yhtään. Enkä edes ymmärrä hävetä sitä. Silti kerron yhden tällaisen urheiluaiheisen jutuntyngän. Tässä päivänä muutamana tulin huomanneeksi meidän yläkoulun opettajainhuoneessa kirjahyllyn "koristeena" vanhan piikkarin, joka näytti kultamaalilla spreijatulta. Sen alapuolella oli selitykseksi teipattu vanhasta lehdestä kopioitu uutinen vuodelta 1976. Tässä tuo uutinen:


Miksi sitten kiinnitin huomiota tuohon uutiseen niin paljon, että halusin sen itsellenikin muistoksi tänne blogiin. Ei niinkään siksi, että ruukkilaiset pojat olivat tuoneet kunniaa ja mainetta kunnalleen. En tiedä, pystyykö lukija suurentamaan tuota skannattua lehtileikettä ja pystyykö siitä suurentamatta erottamaan, mitä lukee kolmannen palstan ensimmäisellä ja toisella rivillä:
"Paras oli Kauhajoen Timo Hakamaa..."
Niin, voin hyvin kuvitella että vuonna -76 Timo oli yläasteikäinen. Pari vuotta myöhemmin, kun itse olin yläasteella, hän oli jo aloittanut lukion. Meidän yläasteen tyttöjen iloksi olimme ensi alkuun samassa koulurakennuksessa lukiolaisten kanssa. Kerrankin kuvisope yllätti minut ja serkkulikan kurkkimasta yläkerrassa sijaitsevan kuvisluokan ikkunasta Männikön suuntaan, kun seurasimme erästä kouluun tulijaa. "Ai, te katselette Timoa!" hän nauroi. Ettei jatkanut rouva Kahelin vielä, että kelpaahan sitä katsellakin...
Koristähti Hakamaa on palannut Kauhajoelle ja Karhu vietti 100-vuotisjuhliaan. Onnittelut!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Askartelua paskartelua

Sen lisäksi, että ehdittiin syyslomani aikana sukkuloida sukuloimassa, koetin saada jotakin äntihin myös värkkien ja niiden järjestyksen suhteen. Ompelutarvikelaatikot ehdin järjestään molemmat, mutta askartelutarvikelaatikoille ja -kaapille en tohtinut alkaa tehdä vielä mitään - paitsi sulloa nopeasti kaapin oven raosta lisää muutaman roinan, jotka siivosin pois ompelutarvikkeiden joukosta. Siinä siivotessa käteen osui yhtä sun toista värkkiä, joista innostuin työstämään jotain.
Näihin kahvipusseista tehtyihin lahjakasseihin sain idean Aulikilta, monien ideoiden äidiltä. Päällimmäinen litteä pikkukassi on just passelinkokoinen cd:lle. Isoihin mahtuu vaikka kirja. Myös somisteet ja hantaakit ovat kierrätysmatskua, kuinkas muuten.Tuokin raitanauha on ommeltu roskiin heitetystä kangassuikaleesta. Dyykkari.
Kollega-Tiinalta sain idean sipsipurkkien päällystykseen. Ne voi päällystää aaltopahvilla, maalilla etc. Tällä kertaa liimasin päälle lakanariepua ja housuhameesta revennyttä helmaa. Pitsillä koristettuun jemmasin sitten pitsinauhat, kahteen muuhun kuminauhoja.

Ja sitten lisää näitä vessapaperinroikottimia.
Siskon luona käydessämme sain matkaani tätivainaalta jääneen ompelukorin, jonka täti oli saanut omalta siskoltaan joululahjaksi vuonna 1952. (Siitä kelpaisi kyllä ottaa myös kuvan!) Nyt se on täynnä pieniä lankakeriä odottamassa esmes isoäidin neliöiksi ja sukkien koristeraidoiksi työstymistä. Entinen pikkuriikkinen käsityökorini joutaa nyt sitten vaikka arpajaispalkinnoksi herkkukorin tekoon.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Näin on marjat

Täällä päin Suomea oli tänä syksynä puolukansaanti onnenkauppaa. Minäkin olen aina ennen kuvitellut, että puolukkaa löytää joka vuosi. Eräänä lauantaina kiersimme sitten miehen kanssa vanhoilla apajilla, vaikka tuttu marjastusekspertti oli kyllä varoitellut, että siellä on myllätty, kultakaivossuunnitelmat ovat sotkeneet meidän puolulukkamaat. Turha reissuhan se sitten oli. Pysähdyimme kiertelemään muutamalla paikalla, yhteensä desilitran verran taisimme saada kokoon.
Pakastimessa oli sentään muutama pikkupussi parin kolmen vuoden takaisia puolukoita. Ne sitten keittelin hilloksi kesäkurpitsan kanssa, jotta riittävät paremmin.
Kuitenkin yritimme vielä syyslomalla hakeutua muualle päin Suomea puolukatkin mielessä. Mutta mutta. Etelä-Pohjanmaa oli lumipeitteessä. Kun kerroin siskolle, että meillä on takaloosterissa marjapoimurit ja sangot, niin hän nauraen antoi purkillisen puolukkasosetta matkaamme. Onneksi olimme vieneet pari hilla- eli lakkapussia tuliaisksi, niin kävi ikään kuin vaihtokaupasta.
Kun lisäksi vielä Liisa-täti laittoi pari jäistä puolukkarasiaa kylmälaukkuumme, niin kyllä nyt on ensi talven puolukat turvattu. Ja perkaamiseltakin vältyttiin :-)

perjantai 29. lokakuuta 2010

Sinne sun tänne

Syysloma alkaa kääntyä lopuilleen. Ainakin yksi yhteinen lomatavoite ehdittiin saavuttaa; sukulointi. Tässä vaiheessa, kun vielä elossa olevat vanhempamme meidät vielä muistavat ja meitä kaipaavatkin mutta eivät itse juuri kykene matkustelemaan, koetamme päästä käymään niin pohjoisessa kuin etelässäkin mahdollisimman usein. Minun vanhempieni luona käydessämme bongaamme samalla kätevästi myös molemmat siskoni ja ainoan elossa olevan tätini. Isosiskolla on ensi kesänä synttärit ja hän suunnitteli, että silloin voitaisiin pitää tonkijaiset. Hänellä on mm. erään tätimme jäämistö setvittävänään. Voitaisiin tehdä juhlallinen isojako ja voitais saada aikaan oikein kunnon sisarriitakin. Kierrätyshenkiset synttärit, ihastuin ideaan oitis. Mitähän keksittäis lahjaksi ;-)
- ei kumminkaan sytytysnestettä, mieluummin vaikka jätesäkkejä...

Miehellä oli kamera mukana niin etelässä kuin pohjoisessakin, mutta vain tuolla Kemijokivarressa sitä muistettiin käyttää. Minä taas rohkeasti/ röyhkeästi laitan omaan blogiini mieheni nappaaman kuvan. Älköön kukaan muu siihen luvatta kajotko.


torstai 28. lokakuuta 2010

Taas toivotus hyvän...

Kirjoitin äsken rauhoittelevan kommentin siskolleni aikaisempaan jouluaiheiseen postaukseeni. Siitä muistin, että olin aikonut laittaa tänne todisteeksi kuvan tämän vuoden ensimmäisestä joulukortistamme, jonka posti toi tänään. Varmemmaksi vakuudeksi asettelin sen tämänpäiväisen paikallislehden päälle, jotta näette päivämäärän.

Lootikolta palatessani huikkasin miehelle tiedon kortista ja kysymyksen "arvaa keltä?" Mies arvasi aivan oikein. Sama mummeli lähettää toisinaan nimipäiväonnittelutkin kuukauden etuajassa, kuin Yves Rocher ikään. Mutta tämä oli jo ennätys.
Miksiköhän en jaksanut oikein ilahtua postista.


Punaleimaista

Kun tähän huusholliin ostetaan punaleimaasta, niin se ei useinkaan tarkoita juustoa:



- tarkoitus ei ole nyt mainostaa mitään erityisiä elintarviketuotteita eikä myöskään mitään liikeketjua, pahoittelen etten osannut kuvata enkä rajata niin ettei mitään tunnistettavaa huomattaisi.
Tädin kanssa oli puhetta, että kotikylän kyläkaupassa on sama malli edelleenkin, että hävikkiä eikä tappiota pidä tuleman, että kaikki tuotteet ovat myynnissä viimeiseen myyntipäivään saakka samalla hinnalla, joten tuoretta tavaraa sieltä on harvinaista löytää. Tämä kaupunkien ja kirkonkylän punaleimamalli kannattaisi ottaa käyttöön sivukylilläkin, se voisi olla asiakaskunnalle mieluista ja houkuttelevaa.



Mitä taas tulee juustoon, niin emmental on lapsesta saakka ollut lempijuustoni. Arkena meillä oli vain edamia, jota maitotilistä raaskittiin toisinaan ostaa. Meijerikuskilla oli erikokoisia paloja mukana, joista sitten valittiin sopivanhintainen. Mutta jouluksi ostettiin emmentalia, juhlajuustoa.

Drömma om gitarr osv

Viimeöisestä unesta muistan aika pitkän pätkän. En tiedä, miksi siinä oli ruotsin kieltä, mutta sen tiedän, miksi mun piti yrittää soittaa kitaraa. Skitta tuli uniin, koska lupasin lähetyssihteerille olla mukana Kengät-monologissa. Siihen tulisi johonkin väliin Jakarandan levyttämä laulu, jossa sanotaan "pane kengät jalkaasi". Henkka soitti ja kysyi, voisinko tulla laulamaan sen, myöhemmin ehdotti, josko säestäisinkin kitaralla, niin hän voisi ottaa rummut. Lupasin hövelisti, kun en tajunnut, että tilaisuus onkin Raahe-salissa eikä seuriksella, kuten kuvittelin... Ei ihmekään, että unissani asiaa hermoilin eikä yhden nuorten henksun säestyksestä meinannut tulla mitään, vaikka olin transponoinut soinnut itselleni helpommiksi. En vain ymmärtänyt mitään omista merkinnöistäni...
No, siinä unessa eräs kollegani - jonka kanssa emme hirveästi toisiamme sympatiseeraa - alkoi kokeilujeni kestäessä valittaa, että häntä alkaa nukuttaa. Vastasin hänelle, että hän voisi ihan rauhassa asettua nukkumaan. Siinä sointuja sovitellessa satuin kuulemaan erään nuoren miehen keskustelevan toisen kanssa ruotsiksi. Tulin uteliaaksi ja sekaannuin heidän keskusteluunsa. Kävi ilmi, että poika oli tullut Närpiöstä. Kerroin, että olin nuorempana ollut siellä viikon pari vaihto-oppilaana eräässä perheessä. Kun olin nimeämässä perhettä, poika keskeytti ja ehdotti nimeä. Ihmettelin, mistä hän tiesi oikean perheen ja aloin kysellä, tietääkö hän, mitä Ann-Louiselle nykyisin kuuluu, "om hon är i Universitet". Oli kuulemma edennyt pitkälle, kuten arvelinkin.
Ruotsin puhuminen sujui unessa yllättävän helposti, mutta välillä yritti mukaan tulla englanninkieltäkin. Ai juu, minähän kuulin taannoin TV:stä Timo Soinin puhuvan ruotsia, ja häneltä myös lipsahti jokin engelska-sana. Noinkohan sieltä sikisi uneni. Muistan unessa ajatelleeni vielä, että taas saatiin hyviä perusteluita sille, miksi kannattaa opiskella ruotsia. Jaa, toinenkin elävän elämän viimeaikainen tapaus saattoi innoittaa ruotsista uneksimiseen; lukiolaispoika ruotsinpreppauksessa erityisopella. Pojalla oli tosi kielteinen asenne, pakkoruotsista puhui, mutta tiesi ja melkein hyväksyikin sen, että läpi siitäkin on päästävä.
Mutta noinkohan löytäisin Ann-Louisen vielä vaikkapa Facebookista? Se vain, että sukunimet tahtoo vanhemmiten ihmisillä vaihtua.
Niin, ja sellainen opetus unessa oli, että jos joku asia ei meinaa sujua, niin yksi selviytymiskeino on kiinnittää oma ja toisten huomio johonkin aivan muuhun asiaan.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Naisten päivittelyä

Mikäs MINUSSA oikein on vikana? Minua ei huvita osallistua Naisten päiville. Vaikka monet siellä olleet menevät vuosi toisensa jälkeen uudestaan ja oikein innokkaina niitä odottavat. Ehkä yhtä innokkaasti kuin minä Saloisten adventtimyyjäisiä.
Tänään olin mukana pari tuntia ja se riitti hyvin. Siihen että sain sukanvarren valmiiksi. Kuoroamme oli pyydetty sinne laulamaan (eräs kuorolaisistamme on mukana myös järjestämässä naisten päiviä, ja hän asiaa ehdotti) - päätöstilaisuuteen. Olimme paikalla reilu puoli tuntia ennen viimeisen tilaisuuden sovittua alkua, jotta ehdimme vielä käydä laulut läpi. Sitten istuimme odottamaan ja kuuntelemaan. Joku tiesi siinä vaiheessa kertoa, että meidän vuoromme on loppupuolella. Olisimme siis ehtineet hyvin, vaikka olisimme tulleet tuntia myöhemminkin. Kotiin palattuani puuskahdin, että meni hukkaan monta minuuttia loma-aikaa, mutta sitten huomasin, että eihän mennytkään, kun oli kurin följys.
Mikä siinä sitten on, etten voi kuvitellakaan meneväni viettämään viikonloppua naisten kanssa leirikeskukseen, vaikka pääsisi valmiiseen pöytään. Ehkei ole viisasta tehdä mitään syvälle menviä johtopäätöksiä suht. lyhyestä maistiaistuokiosta, mutta sen huomasin, ettei mulle oikein tahdo kelvata mikään. Yhteislaulut olivat aivan vääränlaisia. Puheenvuorot liian pitkiä ja liian henkilökohtaisia. Jollekin varmasti on tarpeen kuulla toisten ns. henkilökohtaisia todistuspuheenvuoroja, mutta mä vain niillekin nyrpistelen. Kun eihän niitä voi yleistää. Vaikka olemme samalla tiellä, niin Jumalalla on varattuna jokaiselle aivan erilainen jälki/ura, jota Hän vie. Toisinaan on ihan mielenkiintoista kuulla, miten muita on viety, mutta jos aistin siinä aavistustakaan sellaisesta piiloviestistä, että juuri näin asioiden kuuluu mennä, niin minulla lyö jarrut päälle ja korvat lukkoon.
Eräs kuorolainen, joka tuli paikalle vähän meidän jäljessä, kysyi minulta, olenko ollut naisten päivillä koko ajan. Kai hänellekin oli sellainen mielikuva jostain syntynyt, että KAIKKIEN seurakunnan vähänkään aktiivisempien naisten KUULUU olla siellä. Ja siltä minustakin kieltämättä hetken tuntui, kun katselin ympärilleni.
Mutta kyllä silti tiedän, että minun kuuluu olla miehen eikä naisten kanssa.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Loman tarpeessa

Tänään alkoi syyslomani. Taisin olla jo sen tarpeessa, kun edellisyönä jouduin tekemään kolmen open edestä hommia. Unissani olin menossa tuntia pitämään, luulin että suomea maahanmuuttajaoppilaille, mutta ei. Luokassa oli kolme perusopetusryhmää odottamassa äidinkielen tunnin alkamista. Muutama iso parransänkinen korsto istui harmikseni lippis päässä. Kahdella ryhmistä oli ollut äidinkieltä jo ensimmäisessä jaksossa, mutta kolmannella ei ollut vielä kirjoja, joten heidän kanssaan olisi pitänyt aloittaa alusta. Mutta sitä en pysähtynyt murehtimaan, kun mietin, miten opin oppilaiden nimet. Ajattelin, että saavat kirjoittaa nimilaput itselleen, mutta sitä varten tarvitsin hakaneuloja. Luokassa oli avustaja, olikohan TETtiläinen, jota pyysin menemään kansliasta hakemaan hakaneuloja. Tyttö vastasi vetelästi "ei jaksa", jolloin minä läpsäisin häntä kasvoihin, ensin toiselle, sitten toiselle poskelle. Siinä vaiheessa taisi olla viisainta lopettaa sen unen katselu.
Tuolle tytön toteamukselle on olemassa esikuva elävästä elämästä, meidän koululta, eräs entisen Neuvostoliiton alueelta tullut poika, joka vastaa joka pyyntöön/ käskyyn: "ei jaksa".
Nyt ei mun hetkeen tartte jaksaa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Sama vanha ristinpuu

Keskiviikkona tulee aina entisen kotikuntani paikallislehti mulle tänne maan ääreen elikkäs rannikolle. Tämän päivän lehdessä kaksi asiaa kosketti minua. Ensimmäinen oli pikkuserkkuni kuolinilmoitus. Toki olin saanut asiasta tietää jo eilen pikkusiskoltani, mutta nyt se oli siinä, mustaa valkoisella. Ajattelin hänen iäkkäitä elossa olevia vanhempiaan sekä siskoa ja veljiä, muita pikkuserkkujamme. Reijo ehti syyskuussa täyttää 50 vuotta. Hänellä oli rukoileva mummo. Reijo oli siis rukousten lapsi, se tieto lohduttanee myös surevia.
Toisella tavalla, iloisen haikeasti kosketti juttu Majaniemestä, seurakunnan leirikeskuksesta. Aikoinaan Majoila -niminen uusherännyt emäntä lahjoitti testamentissaan tontin seurakunnalle, kuulin eräältä äidin serkulta, siis myös em. Reijon äidin serkulta. Lehtijutussa oli myös sisäkuva leirikeskuksesta. Vaikka virressä lauletaankin, että ei ole täällä mitään pysyvää, niin sama vanha ristinpuu on edelleen tutulla kunniapaikallaan Majaniemen alttariseinällä. Tuli ihan ikävä, kunpa pääsisi vielä joskus vierailemaan noilla nostalgisilla markiilla.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Pari kirkkoa lisää

Taannoin liitin postaukseen kuvia kotikirkostani Kauhajoelta. Lokakuun ekana viikonloppuna KD-Naisten liittokokousreissulla päästiin näkemään kaksikin uutta kirkkoa, vähintään yhtä moderneja (ja eriskummallisia) kuin Kauhajoen pääkirkko.

Naisten kokous pidettiin Kristillisellä opistolla, eikä sieltä ollut kuin alle kilometri Kuokkalan kirkkoon, joka saattaa olla tällä hetkellä Suomen uusin kirkkorakennus. Ryhmittäydyimme kuvaan kellotornin juurelle Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Naispiirin edustajavoimin: Hilkka, Anja, Riitta-Maija ja mä.
Jos kirkko ulkoa olikin kulmikas, vino ja tumma, niin sisältä se oli valoisa, ilmavan ja keveäntuntuinen. Rajasin tuosta ihmiset pois, niin tuli vähän kökkö asetelma.

Noinkohan tästä isommasta kuvasta näkyisi paremmin, mikä kuvio palleroihin oli maalattu. Minusta pallerot näyttivät rypäletertulta, mutta mies sanoi, että niiden pitäisi oleman vesipisaroita. Ainakin kirkon suunnitteluvaiheessa oli sellainen puhe. Mies oli juuri siihen aikaan Jyväskylässä seurakuntaharjoittelussa teologian opintoihin liittyen. Oli päässyt sanasensa sanomaankin; että ruokasali pitää olla isompi ;-)


Messun jälkeen mies kiersi vielä kirkon saadakseen kuvia joka suunnalta. Tästä kuvasta saa aavistuksen siitä, miten loistavalle paikalle kirkko on rakennettu. Se on fokuksessa.
Kotimatkalla veimme Riitta-Maijan Haapajärvelle ja Kärsämäellä huomasin paanukirkon kyltin. Sinne.


Tämäkin kirkko piti kiertää, mutta sisälle emme päässeet. Olisi pitänyt soittaa paikalle joku opas. Sen sijaan mies soittikin kirkon kelloa. Siitäkin on kuva, vaan ei tässä.




perjantai 15. lokakuuta 2010

Keramiikka-mosaiikki-laastiaskartelua

Yhdessä askartelu on mukavaa. Ei minun olisi tullut kokeiltua tällaista puuhastelua posliininpalasilla, ellei Aulikki olisi ehdottanut ideaa käsityöpiiriläisille. Niin sitten kokoonnuttiin pari viikkoa sitten Saloisten srk-kodin alakertaan liimailemaan sirpaleita ruukkujen ja laattojen pintaan ja jätimme työt kuivumaan Arja-diakonin kaappiin. Eilen sitten, kun Aulikkikin oli jo palannut kuntoutuksesta, sotkimme laastin kanssa.

Ekalla kerralla mulla ei ollut kameraa mukana. Eilen sain kuvia niin valmistuvista töistä ja niiden tekijöistä (tässä Ritva ja Seija) kuin ruukuista ennen laastin levitystä.
Minulla meni koko ehtoo silloin pari viikkoa sitten tämän yhden ison sinisävyisen pytyn kanssa, kun toiset saivat aikaan kahta ja kolmea työtä. Mutta mukavaa se oli! Vielä seuraavallakin viikolla makustelin askarmuistoa.


Meillä oli käytössä vaalean ja tumman harmaata sekä mustaa laastia, joilla eilen täyttelimme posliinipalasten välejä.

Kaikki ruukut ja laatat tulevat myyntiin lähetys- ja diakoniatyön hyväksi Saloisten adventtimyyjäisissä. Lähempänä joulua aiomme tehdä vielä lisää, kun värkkiä on roveesti. Jos Herra suo, niin kevätpuolella vielä ensi kesän evankeliumijuhlien lähetysmyyntipöytään myös.






tiistai 12. lokakuuta 2010

Joulua, joulua

Viime kesänä Norjassa käydessämme ystävätär askarteli nipun joulukortteja, jotka toin tullessani jakaakseni ne sopivasti ennen joulua kortin saajille. Loppukesästä sain myös omat joulukorttini, jotka olin tilannut erään ystävän kautta Keski-Aasiasta, tarkemmin sanottuna Tadzikistanista. Kortit tehty käsityönä ja tuotto "to God's glory". Manu naureskeli niitä tuodessaan, että nyt sitten vain kirjoittelemaan. Niin ajattelinkin. Että hyvissä ajoin kirjoitan kortit valmiiksi.
No, viime yönä juuri ennen ensi lunta näin jälleen joulu-unen. Oli jouluaatto, kuopus tiskasi ja me muut koristelimme, kun yhtäkkiä muistin, että nuo käsintehdyt joulukortit on lähettämättä. Lapsia nauratti kauheasti, kun totesin, että eivät ne kyllä enää ennätä. Mua toisaalta hävetti ja harmitti, mutta kyllä minäkin nauroin kömmähdykselleni ajatellen kai, että lähetetään sitten ensi jouluna. Herättyäni olin huojentunut. Ehkä sittenkin ehdin ja muistan hoitaa korttiasian kuten aina ennenkin.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Huokasuttaa

Äsken torkahdin taas istualleni ruokapöydän ääreen Kalevan sudokua tehdessäni. Työpäivä otti voimille. Päivä meni sinänsä aivan hyvin, mutta juuri ennen yhdeltä alkavaa MoKu- eli monikulttuurisuuushankkeen ohjausryhmän palaveria kasaantui pikkuinen suma, yhtä haavaa piti putsata (eikä vanua löytynyt mistään) ja laastaroida, ja linja-autosta myöhästyneet oppilaat niinikään aiheuttivat lisähuolta. Noloa sinänsä, että oppilaat myöhästyivät sen takia, että uskontotuntimme venähti. Onneksi on iltis, jonne he pääsivät odottamaan, siksi kunnes eräs äideistä oli tulossa kahdeksi vanhempain varttiin. Päästiin aloittamaan palaveri myöhässä myös yhden jäsenen unohduksen takia, ja minua hermostutti, ehditäänkö lopettaa ajoissa, kun olin luvannut kimppakyytikaverille, että lähdetään heti kolmelta, että hän ehtii raatihuoneelle.
Mutta varsinainen huokailuni syy tuli vasta palaverissa. Hankkeen koordinaattori tiesi kertoa ikäviä kuulumisia kahdestakin oppilaastamme. Yhdessä siinä sitten ihmeteltiin, miten monetkaan meidän suomalaisoppilaistamme eivät osaa tai ymmärrä olla tyytyväisiä mihinkään, saati kiitollisia, kun samaan aikaan heidän maahanmuuttajaikätoverinsa joutuvat painiskelemaan sellaisten ongelmien ja murheiden kanssa, joita ei aikuinenkaan tahdo kestää.
Jatkan huokailua Taivaan Isän puoleen.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

10.10.10.

Ihastuin Alexis Stenvalliin lukiossa. Jos meillä olisi lipputanko, tänään siellä liehuisi siniristinen Kiven päivän kunniaksi. Ja roimasti liehuisikin.
Mitä tulee kirjallisuuteen, olen varsin kapea-alainen, ja koska uusia kirjoja julkaistaan koko ajan valtavia määriä, kosketuspintani kirjallisuuteen kapenee koko ajan. Mutta ne muutamat harvat kirjarakkauteni ovat säilyneet ja säilynevät läpi iän niin kauan kuin nuppi pelaa.

Mielinpä nyt siis muutaman rivin lainata rakkaalta:

"Palasipa mies metsästä ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut..."

perjantai 8. lokakuuta 2010

Aleksin aaton aattona

Näyttää olevan viikko siitä, kun viimeksi tähän blogiin postasin. En ole oikein raaskinut, kun halusin Kauhajoen kirkon näkyvän ylimpänä mahdollisimman pitkään. Viime sunnuntaina nähtiin lisää erikoisia kirkkoja akselilla J:kylä- Kärsämäki, mutta niiden kuvia en saa tänne ennen kuin viitsin penkoa miehen kameran esille ja siihen tarvittavan piuhan.
Tänään työpäivä alkoi mukavasti open porinoilla. Koolle tulleet saivat tilaisuuden purkaa työhuolia mutta myös kertoa, mikä asia menneeltä viikolta jäi mieleen mukavana. Porinatuokio tuntuu olevan hyvää jatkoa viimeviikkoiselle tyhy-iltapäivän annille.
Kotiin palattua pesin lisää pyykkiä. Ja sitten alkoi siivous. Kuorokassin. Vieläkin nuottikansiot ovat pöydällä ja lajittelu ja järjestely hivenen kesken. Minun piti etsiä kotoa yksi tyhjä kansio lisää kahden kassissa olleen lisäksi. Akuutit laulut kuoron uusimmassa kansiossa, usein tarvittavia toisessa ja tähän kotoa löytyneeseen laitoin nuottinippuja taskuihin kirkkovuoden eri juhlapyhille sekä vielä omat taskut muutamille säveltäjille; Zoltan Kodály, Felix Mendelssohn-Bartholdy ja W.A Mozart. Händel jäi akuuttien joukkoon. Normaalisti nuotit on palautettu nuotistonhoitajallemme, joka järjestelee ne seurakuntakodin kaappiin odottamaan seuraavaa kertaa, mutta nyt olen omaksunut saman tavan kuin Riitta, joka kuulemma ei anna mitään nuotteja pois. Minun pitäisi kai ommella vielä uusi kahvikassi kuoronuoteille, kun entinen katriinakassi on reunasta revennyt. Mutta ei ehkä tänä viikonloppuna. Toisaalta piha sekä puolukkametsä houkuttelevat ja toisaalta kouluhommat velvoittavat. Porkkanat nostin tänään pois. Se oli äkkiä tehty, muutama lapionpisto maahan, saalista en kehtaa kuvailla. Aloittelin vähän haravointia ja siivoilin kuolleita ronttoja pois sieltä täältä. Huomenna pitäisi ensi töiksi muistaa leikkoa mustaviinimarjapensaita.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Lasimaalaus Kauhajoen kirkossa


Aivan muita juttuja selatessani löysin koneelta kuvia Kauhajoen kirkosta. Kuvat otti mieheni Uusheräyksen Kurikan seurojen aikaan 8.7.2007. Olimme olleet yötä siskon luona ja aamulla menimme tuttuun ja rakkaaseen kotikirkkooni kuuntelemaan Päivö Parviaisen saarnaa ja nauttimaan ehtoollisen sakramenttia.

Lasimaalauksen aiheena on Jeesuksen toinen tuleminen. Yläreunassa on teksti "Hetkenä jona ette luule, Ihmisen Poika tulee" Matt 24:44. Maalauksessa väkeä on pellolla - "toinen otetaan, toinen jätetään". Erityisen puhuttelevaksi taiteilija on aiheen saanut kuvaamalla taustaksi Kauhajoen maiseman, kylä on Havuskylä ja taustalla Hämes-Havunen.

Kuvan alareunassa on Ps. 13:6 "Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni avustasi." Eipä olisi juuri parempaa psalmin kohtaa voinut olla tässä yhteydessä. Emme voi, emme saa, eikä meidän tarvitse turvata mihinkään muuhun kuin Ihmisen Pojan armoon Hänen tulemuksensa hetkellä.

Ylemmässä kuvassa näkyy enemmän Kauhajoen kirkon interiööriä. Liturginen väri oli Apostolien päivänä punainen. Muut kirkkovieraat olivat ehtineet jo poistua, kun viivyimme vielä, mies kuvaten, minä imien ja tankaten mieleen jotain... pyhän tuntua. Kaunis, koruton, kodikas ja kallis kotikirkkoni.


maanantai 27. syyskuuta 2010

Vaateihmettelyä täälläkin

Taannoin kirjoitin jotain vaatehöpinöitä ekassa blogissani. Kun mä tänään välituntivalvonnassa istuin koulun käytävällä ja katselin "lökäpöksyjä", niin mietin vieläkö muoti tuosta etenee niin, että haarat laskeutuu VIELÄ alemmas. Seuraava vaihe on kylläkin jo nilkkapituinen hame.

Ei ole mulla kuvaa laittaa, eihän se taitaisi olla oikein laillistakaan laittaa nettiin kuvia oppilaista. Mutta kyllähän sen jokahinen tietää, miltä poikien nuorisomuoti nykyään näyttää. MELKEIN kaipaan omien lukioaikojen tötteröpäitä ja pillilahjefarkkuja.

Sitä olen miettinyt, mitä siellä pitkien huppareiden helman alla on. Onko siellä valtavan leveä housujen vyötärö ja vyö tai henkselit? Miten kummassa muuten ne housut eivät putoa alas asti? Vai onko kaikki kiinni kävelytyylistä? Kun vain polvia pitää riittävän leveällä, niin housujen vyötärökin pysyy polvien yläpuolella. Haluanko oikeasti tietää?

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kutsumustietoisuuspuuska

Tänään istuin yhden tokaluokkalaisen vieressä matikkatunnilla avittamassa, kun lähistöllä eräs poika sähläsi jotain niin, että takana istunut tyttö putosi tuoliltaan ja löi päätään. Kun tyttöä alkoi itkettää, ojensin käteni ja hän tuli syliini istumaan. Puhalsin ja silitin, ja sitten hän lähti jatkamaan työtään, ja poika pyysi anteeksi.

Tänään muistan taas, miksi teen tätä työtä.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Omatekoinen kesä- ja syyslannoite

Koivuinen pihamme köyhällä maaperällä entisen maantienpohjan päällä ei ole mikään reheväkasvuinen. Ruohonleikkuujätettäkään ei kerry juuri lainkaan. Olemme asuneet tässä vuodesta 1991, mutta kesti kauan ennen kuin toisaalta hyväksyin, ettei puutarhamme voi kukoistaa samoin kuin jokin suotuisammalla paikalla oleva ja toisaalta tajusin, että lannoittamalla voi auttaa haluamiaan kasveja taistelussa elintilasta ja energiasta. Mies on huolehtinut useampana vuotena syyslannoituksen ja itse olen levittänyt kanankakkarakeita keväällä sekä kesän mittaan niitä toisinaan liotellut kasteluveteen. Viime aikoina olen käyttänyt myös luonnon omia ilmaisia antimia, rohtoraunioyrttiä ja nokkosta.
Mutta tänä kesänä olen turvautunut lisäksi ureapitoiseen nestemäiseen apulantaan. Kun olen tuntenut tarvetta, olen käynyt ulkona vesisangon kanssa. Yksi virtsa-annos noin kymmeneen litraan sadevettä on kuulemma sopiva suhde. Sangosta olen sitten kaadellut vuorollaan eri puolille puutarhaa. Ei aavistustakaan, mitä ainesosia kaupan syyslannoitteissa on, kenties kasteluveteni on liian typpipitoista syksylle, mutta sehän nähdään ensi kesänä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Varkaissa

Maito oli lopussa ja miehellä verensokerit korkealla, joten lähdettiin kävellen keskustaan hakemaan apteekista insuliinia ja marketista maitoa ja sukkalankoja. Keskustaan on noin puolen tunnin kävelymatka ripeää vauhtia. Paluureitti suunnattiin pankkiautomaatin kautta. Siinä matkan varrella oli Radio Pookin toimituksen edessä vaaleanpunainen ruusumalva täynnä tuleentuneita siemenkotia. Menin nappaamaan siitä kolme kotaa taskuuni. Kotona kylvin ne saman tien uusittuun perennapenkkiin, Millanilta saadun valkoisen ruusumalvan siemenet vaaleanpunaisten väliin.
Ruusupavut eivät taida vieläkään olla keruuvalmiita, jotta niitä saisi keväällä itämään. Petunian siemenet valmistuvat sitäkin hitaammin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

"Sitä sen mun uneni tiesi"

Edellisyönä unessani vieraili kuopuksen mahdollinen tyttöystävä, sellainen pieni blondi. Mua nolotti, että mun piti vieraan aikana rähistä miehelle, kun tämä oli mennyt ottamaan pakastimesta marjoja sulamaan, jotta mä muka hilloaisin ne. Mihinä kumman välis, kun muutakin hommaa olis ollut vaikka muille jakaa. No niinhän siinä sitten lauantaina kävikin, että hermot meni leipomusten kans ja mies sai kuin saikin osansa.
Illalla olin kyllä jo tehnyt (Israelin ystävien paikallisosaston 30-vuotisjuhlaa varten) gluteenittoman piirakkapohjan jääkaappiin valmiiksi, mutta en sitten jaksanut enkä ehtinyt tehdä (samaista juhlaa varten) haamaninkorvataikinaa jänkkääntymään yöksi. Aamulla kun mies kävi vielä ostamassa unohtuneet hiivat, niin sillä aikaa laitoin piirakkapohjan valmiiksi, aloin siivota sitä varten omenoita ja sitten vasta sekoitin haamaninkorvataikinan. Ehti se olla jääkaapissa sen vaadittavat pari tuntia sillä välin, kun tein nisutaikinan.
Mutta mutta... olin kuvitellut, että aiemmin haamaninkorvat eivät onnistuneet minulta sen takia, kun minulta oli tilattu gluteenittomia sapattiaterioille. Eikö mitä, tavallinen vehnäjauhomurotaikina oli aivan yhtä mahdotonta leivottavaksi. Kauliessa se tarttui pöytään ja korvista tuli epämääräisiä möykkyjä.
En enää ikinä lupaa tehdä haamaninkorvia. Jos meinaan unohtaa tämän päätökseni, niin mua saa potkaista takamuksille muistutukseksi.
Mutta tattariomenamarenkipiirakka maistuu varmaan keliaakikoille... Ja nyt äkkiä pukemaan kansallispukua päälle, ennen juhlaa meidän tarttis vielä harjoitella laulut.
Vai kerkiäisikö kertoa vielä viimeöisen unenpätkän; tapasin siskoani Hyypässä joulun jälkeen ja ihailin lumisadetta. Kysyin, oliko siellä ollut joulunakin lunta. Ja kas, tämän päivän Kalevassa oli iso otsikko, jonka mukaan neljä sääprofeettaa ennustaa yhdenmukaisesti valkeaa joulua. Noo, ei se ehkä niin kummallinen yhteensattuma ole, näenhän unta joulusta melko usein. Alkupuolella viikkoa viimeksi.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Perenna-askarta

Viikko hurahti taas sukkelasti. Sunnuntaina olimme antoisalla omppu-& perennaretkellä Etelä-Pohjanmaalla, nautittiin loppukesän puutarhasta, hyvästä seurasta (niin kaksi- kuin nelijalkaisten) ja ruuasta sekä runsaista tuliaisista. Lauantain hikisellä hautajaisreissulla alkanut nuha toi sunnuntai-illaksi pikkukuumeen, joten maanantaityöpäivän jälkeen jouduin lepäämään tautia pois, enkä päässytkään käsiksi Millanilta saamiini perennoihin. Onneksi sentään miesväki siivosi maijallisen tuliaisomenoita, joita sitten päiväunien jälkeen jaksoin keitellä mehuksi ja soseeksi. Mies teki pitkin viikkoa omenajälkiruokia (ja silti omenoita on varastossa vielä kolme isoa laatikollista), ja tiistaina vihdoin itsekin uskaltauduin jatkamaan lauantaina alkamaani perennapenkin pemmastusta. Luonnonkivireunus oli kadonnut ruohon alle, samoin oli käydä perennoillekin. Nyt oli aika vähän laajentaa etupihan penkkiä. Urakka jatkui keskiviikkona ja torstaina, kärräsin paikalle kompostinpohjaa, nautin kivien pyörittelystä, se kun oli melkein palapelin tekoa. Viimein pääsin istuttamaan Millanilta saadut kuunliljat, pihakäenkaalin, akilleijat ja juhannusruusut. Ruusut tosin tulivat eri paikkaan, tähän perennapenkin keskelle tuli äitienpäiväruusu, jonka yritän saada selviämään talven yli.


Mies otti eilen illalla melkein pimeässä kuvan touhujeni tuloksesta. Pihakäenkaali ei tullut kuvaan, sen istutin talon seinustalle humalan viereen, jolle myös koetin raijata kompostimultaa. Nyt penkki ammottaa vielä tyhjän näköisenä, mutta perennapenkkien on taipumus kasvaa umpeen varsin nopeasti. Nyt jätin tilaa myös kylvettäville, mm. Millanin antamille unikon- ja ruusumalvan siemenille. Siperianunikoita tuohon jo myös laitoin, samoin idänsinililjan ja helmihyasintin sipuleita, ja belliksen siirsin niin ikään reunuskasviksi ja sen jättämään kuoppaan sain sitä juhannusruusua.
Takapihalla on vielä yksi umpeenkasvanut perennapenkki. Voi olla, että jätän sen suosista kevääksi. Nyt polttelee edelleen omenat sekä kesäkurpitsat, joita sain sekä Millanilta että vietnamilaisioppilaaltani. Vietnamilaiset syövät kesäkurpitsan kukkia, mutta upeat hedelmät jäävät vähäiselle käytölle, joten monet opettajat ovat saaneet mieluisia lahjoja taas tänäkin syksynä.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Seitsemän tunnustusta + jotain ekstraa



No niin, Matilda on jo vastannut siksoksien blogin saamaan haasteeseen. En ole vielä lukenut sitä, koska halusin välttää vaikutteita yrittäessäni kasata omaa vastaustani. Kokosin hajanaisen joukon triviaalitietoja itsestäni, seitsemän tunnustuksen sijaan niitä kertyikin kahdeksan ennen kuin älysin lopettaa. Nämä eivät ole missään järjestyksessä:


1. Olen vasenkätinen, ja kun 70-luvulla retkahdin Beatle-Pauliin, siitä pitäen olen ollut vähemmistöön kuulumisestani ylpeä - vaikka velipoika härnäsi mua vasuriuden takia nimittelemällä kommariksi. Meidän kasvuympäristössämme se oli haukkumanimien pahimmasta päästä. (Luulen että vasenkätisyyteeni liittyi varhaislapsuuden taipumukseni kirjoittaa L-kirjain väärin päin, niin että se tulkittiin J-kirjaimeksi. Kirjoitin kummisedän luota Vaasasta kotiin kortissa, että "TUUN KOTIA KUN JAKKO JOPPUU". Setä oli "Rompalla" töissä. Haa, tukin ainakin kolme asiaa yhteen kohtaan. Kieroa...)


2. En tykkää aniskarkeista, en myöskään kookoshiutaleista enkä karvasmantelista.


3. En ole koskaan edes kokeillut tupakanpolttoa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Kankaan Eikka kerhossa antoi mahdollisuuden tehdä raittiuslupauksen.


4. Näin Kekkosen juhlavuonna lienee paikallaan Kekkos-anekdootti: vuotta en tiedä, mutta joskus 60-luvun lopulla Kauhajoella oli maatalousnäyttely, ja Kekkonen tapansa mukaan kunniavieraana. Minua kiinnosti presidenttiä enemmän Lauhanvuoren maastosta tehty pienoismalli. Mutta niin vain kävi, että Urkin ympärillä vellonut ihmismassa imaisi minutkin mukaansa, eroon perheestä ja ulos ovesta. En ehtinyt edes hätääntyä, kun äiti jo löysi minut. Mutta siitä saakka jouduin kuuntelemaan korvat punaisena, kun kaikille selitettiin, miten Aila oli lähtenyt seuraamaan Kekkosta luullen kaljupäätä isäksi. Meidän isä on ainakin kaljupäänsä verran Kekkosta lyhyempi, en mä millään olisi voinut sekoittaa. Voin mä silti rehennellä nähneeni Kekkosen, kas kun hän oli päätään pitempi muita, niin pikkutyttökin näki vilahduksen päälaesta. Mutta kyllä isot ihmiset ovat typerää sopulilaumaa, kun vievät mennessään pikkutyttöjä, eivätkä katso jalkoihinsa. Isäntää vaan sokeana seurataan.


5. Minulla on kutakuinkin Etelä-Amerikan muotoinen syntymämerkki oikean solisluun alapuolella. Kartassa on piste suurinpiirtein Natal-nimisen Brasilian kaupungin kohdalla.


6. En ole toistaiseksi kertaakaan maksanut itse kampaajalla käyntiä. (Ja sen kyllä huomaa, sanoisivat jotkut.)


7. Sen sijaan olen kyllä kerran laulanut Maamme-laulun ekan ja tokan värssyn Genesaret-järven laineilla.


8. Ja sitten vielä ekstra, joka mulle tuli mieleen heti toisena asiana, mutta se liittyy kyllä enempi isääni, joten ei haitanne, vaikka tänne omaan blogiini kirjoitan tämän muiston isästä tässä ja nyt: isä oli aikanaan Suomi-Salama -nimisen vakuutusyhtiön asiamies. Meillä oli ulkoseinässä ihan logokylttikin sitä osoittamassa. Toinen asiamies, herra Kuja-aro kävi meillä usein Angliallaan. Hänestä puhuttaessa sanottiin murtehella, että Kujaaroo, joten pitkään luulin, thänen nimensä kirjoitettiinkin noin. Paitsi että sekotin välillä: Kuraa, joo.
Ehkä tuon tyyppinen kirjainten sekoittaminenkin liittyy siihen vasenkätisyyteen. Kauan mulla oli hankaluuksia muistaa sitäkään, onko se puu pihlaja vai pihjala.

Sitten vielä napin ja haasteen saattaminen eteenpäin: kopioi tuo nappi omaan blogiisi, kerro blogissasi itsestäsi seitsemän asiaa ja haasta sitten seitsemän muuta bloggaajaa. Minulla on toisessa blogissani seurantalista, josta valikoin joitakin keskenään hyvinkin erityyppisiä blogeja ja blogisteja.
Ensimmäiseksi haastan mieheni, joka bloggaa lähinnä teologista problematiikkaa otsikolla pimeydessä?,
toiseksi pikkuserkkuni Paavo Hautalan, jolla on vauhtia ja visioita.
Kaanonin kuvittelua on aina kiva lukea ;-),
samoin Ilopirtin. Molemmissa kuvat ja sanat yhdistyvät kauniisti.
Lähtölaskennan jälkeen - Count up on uusi mielenkiintoinen blogituttavuus, jota olen salassa seurannut.
Tuhva on pohdiskelija, Tonttumuori taas antaa mielihyvää satumaisella huovutusestetiikalla.
Tuohon napin kopioimiseen itse sain apua sukkasadon blogista.