maanantai 28. marraskuuta 2011

Helmiä jos toisiakin





1) Kuvaannollisia helmiä:



  • ystävällisesti ja tuttavallisesti hymyilevä pappa Ruukin Salessa (oli rouvansa kanssa edelläni kassajonossa, jäin miettimään, tunsimmeko ennestään toisemme, oliko kenties entinen opettaja...?)


  • niitä poistomyynnissä olevia postin pakettipakkauksia oli vielä jäljellä siellä Salen postipisteessä, ostin kaksi


  • tulevan pajapäivän asiat ovat nytkähdelleet hienosti eteenpäin: olen tavannut ja tavoittanut lupaavia pajanvetäjiä - viimeksi tänään tuli siinä suhteessa hyviä uutisia. Kiitos Herralle!


  • tuleva työpisteeni oli kotoisan sotkuinen, viihtyisä ja elämänmakuinen tila eskarilapsia varten soppelisti


  • vierailullani tulevalla työpaikallani keittömies flirttaili kanssani


  • tänään pienryhmämme oppilaille tarjoamien kaffien kuskaaminen ja rustaaminen onnistui hienosti, astioita ei rikkunut ja kaikkea piisas - ja mikä loppui, sitä haettiin lisää kaupasta - ja muistipa useampikin oppilas kiittääkin, myös kehuivat niin kahvia (reilun kaupan!!) kuin viemiäni leipomuksia, kesäkurpitsaleikkokakkua ja nisutaikinaan tehtyä marja-kaurankryynipiirakkaa.


  • tänään satoi sieviä lumihiutaleita, joita ihailimme oppilaiden kanssa ikkunan takaa

2) Konkreettisia helmiä


Viime jouluksi ostin siskoilleni, äidilleni ja kälyilleni NYTKIS-Naiset yhteistyössä ry:n ja sitä kautta KD Naisten myymiä Liekki-koruja. Myös kollegat ostivat minulta koruja niin paljon, että jouduin myymään niin oman settini kuin parin muunkin johtokuntamme jäsenen myyntiin tilaamia koruja... No, puhuin jo valmiiksi yhdeltä enemmän koruja tilanneelta naiselta, josko häneltä liikenisi minunkin itselleni ostettavaksi. Kuulemma liikeni. Mutta nyt vasta tapasimme adventtivesperin harjoituksissa ja sovimme, että hän tuo minulle koruja vesperiin. Niinpä sain näytille kirkon parvella sekä mustan että violetin korusetin. Koska en osannutkaan valita, päätin ottaa molemmat. Korut ovat Aarikan tekemiä, se selittänee niiden suuren menekin. Länttäsin nyt sitten tuon kuvankin, vaikkei ole oma ottamani.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vuosipäivä

Tänään on tullut jo vuosi täyteen Tinon kuolemasta. Adventtikynttilän sytytys sai tällä kertaa sivumerkityksen. Vuosi sitten tänne laittamani kuva oli vakavailmeinen. Tässä vielä toinen kuva, vähän hymyilevämpi. Juuri tuota hymyä aikanani ihailin.







lauantai 26. marraskuuta 2011

Helemet pillanpärääten

Son se laulu "Paljon on aihetta lapsella kiittää", mihinä verratahan päiviä helemihin. "Kauniina nauhana vuosien päivät helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhdenkään kadota sallis".
Eileen kun mä manaalin, jottei oo kynää käres silloon kun tarttis, niin soli sitäpalio, kun mulloli horvi aiemmin ollu mieles trusapäin mukavia pikkuasioota, josta molin kiitollinen. Noli niinku niitä helemiä, jokka mä meinasin koholia tänne plokihini. Mutta ny non levinny pillanpärääte johonki lymyhyn, aiva kun olis menny rihima katki heleminauhasta. Jos molsin pannu ne paperille, niin olsin saanu ne konehellekki.
Mutta kyllä mä viä jonku niistä löyrän. Sen mä kumminki muistan, että aika monta helemeä äkkäsin kun käyyn uurella työmaallani.
Ny pitääs mennä maata, mutta sitä ennen mun pitääs kattella arventtikynttelikkö ja siihen kynttilät.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kynää vailla

Pitäisi olla sellainen kaulaan ripustettava kynä, ihan vain lyijööspännän pätkä. Olisi vaikka sellainen pieni kotelo taikka kaulapussi, jossa se kynä olisi. Ja pikkuinen muistilehtiö. Ja kun ne sitten osaisi kaivaa esiin aina, kun tulee joku ajatus, idea tai muisto mieleen, että siinä paikassa kirjoittaisi sen muistiin. Ja sen kotelon pitäisi olla vedenpitävä ja pestävä, jotta se voisi olla vaikka saunassakin mukana. Sopevan ohut myös, ettei puseron alta häiritsevästi pömpöttäisi. Eikä nauha saisi kuristaa kaulaa, jotta muistiinpanovälineet voisivat olla sängyssäkin mukana. Ai että mihin niitä siellä tarvitsisi? No, että aamulla voisi tuoreeltaan kirjoittaa unet ylähä. Viime yönäkin kattelin kahta niin mielenkiintoista unta, jotka aamulla muistin alusta loppuun. Mutta nyt on enää toisesta pääajatus tallella pääkopassa: se että ystäväni Dalia tuli kylään.

Ja oppilailla pitäisi olla sellaiset kaulakukkarot myös. Mutta muistivihkon tilalla kynän kaverina niissä pitäisi olla pyyhekumi. Ja sekä kumissa etä kynässä pitäisi olla naru taikka kumilanka perässä, jotta ne tarvekalut palautuisivat käytön jälkeen tallelokeroonsa.

Niin että voisiko joulupukki tehdä ja tuoda meille sellaiset? Tusinan verran pusseja piisaisi aluksi.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Laidasta laitaan halitulahippuhuppu...hiljalleen

Sellainen työpäivä se oli. Sellainen, että kotiin päästyä piti halata miestä ja huokaista: "Ihana olla kotona."
Eilen illalla pääsin sänkyyn yhdeltätoista, mutta pyöriskelin varmasti ainakin puolilleöin unta odottelemassa - ja fundeeraamassa. Tulevaa pajapäivää suunnittelin, mutta luultavasti alitajuisesti vähintäänkin minua hermostutti tämä päivä.
Ja kyllähän mun piti sitten käydä opettajainhuoneen vessassa vähän vetistelemässä ja nokkaani pesemässä.
Työparini nimittäin oli muiden ysiluokkien luokanohjaajien ja ysiläisten kanssa tutustumassa toisen asteen opinahjoihin, ja ysien opetuksesta vapautuneet opettajat sijaistivat sitten reissussa olevia opettajia. Niinpä työparianikin sijaisti joka tunnilla joku. Periaatteessa se oli todella hieno juttu, että riviopet pääsevät näkemään erityisopetuksen arkea. Mutta kun parilla tunnilla sijaisena oli mies, joka ei suostunut auttamaan oppilaita, niin minä olin pöyristyksestä pöllämystyneenä. Kun koetin välitunnilla esittää, että oppilaille voisi ainakin viisata, että pääsevät alkuun, niin minut tyrmättiin väittämällä, ettei oppilaita sellaisiksi pidä opettaa. Miehen mukaan oppilaiden täytyy tietää itse, mitä heiltä odotetaan ja mitä heidän pitäisi tehdä. Mutta kun nämä oppilaat ovat tuolla meillä juuri siksi, kun he tarvitsevat tukea (yleistä, tehostettua tai erityistä) - kukin eri syistä ja erilaista. Ja käsittääkseni heilläkin on oikeus opetukseen. Nyt mua alkoi taas porajuttaa...

Mutta kun tuosta selvittiin, niin loppupäivä olikin jo oikein mukava. Välituntivalvonnassa seiskaluokan pojat juttelivat mulle mukavia. Ja yksi oppilaani sai yksilöllistä ruotsin opetusta viidennen tunnin sijaiselta. Sekä ope että oppilas olivat nauttineet.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Kouluruokamuistoja

"Hiihdän kouluun kesät talvet."



Viime aikoina kouluruokailu on kovasti puhuttanut, aiheesta nähtyä TV-ohjelmaa käsiteltiin mielenkiintoisesti mm. Kirlahin blogissa. (Ja viittasipa aiheeseen Millankin taannoisessa mainiossa postauksessaan Talviunilla -blogissa.) Senpä vuoksi kirjoitankin aiheesta hivenen toisesta näkökulmasta, nostalgian näkökulmasta, vaikka saankin edelleen joka työpäivänäni nauttia hyvää kouluruokaa. Olen syönyt kouluruokaa nopeasti laskettuna nelisenkymmentä vuotta. Vielä reilut viisitoista vuotta saanen istua valmiiseen pöytään.

Meillä lapsuudenkodissa äiti leipoi aina itse leivät. Isälle hän teki "kovaa leipää" kaulimalla pienemmistä "emooksista" ihan ohuita leipiä, jotka paistamisen jälkeen ripustettiin kuivumaan katonrajaan leipäorteen. Isän vatsa ei kestänyt tuoretta leipää, niin hän sai tuollaista omatekemää "näkkileipää", joka olisi kyllä maistunut meillekin, mutta kun se oli niin kovatöistä, niin hyvin harvoin sillä saimme herkutella. Mutta otin sitten vahingon takaisin kouluun päästyäni. Söin siellä näkkileipää ylettömät määrät. Kerran jos toisenkin jäimme serkkuflikan kanssa viettämään ruokavälituntia sisälle ja narskuttelemaan näkkileivän toisensa perään. Kuusitoista taisi olla epävirallinen enkka. Toki meille oikea ruokakin maistui. Erityisenä herkkuna muistelen kuolaten keittolan emännän tekemää jauhelihakastiketta, jossa oli mukana punajuurta.
Kuvassa näkyvässä Könnön koulussa ei ollut ruokalaa, syötiin luokissa, jonne ruokalautanen haettiin jonossa joko keittolan ovelta (pikkukoululaiset) tai käytävällä olevalta pöydältä (isommat oppilaat), jonka takaa opettajat jakoivat lautasille annoksia. Maunulaanen tapasi kysyä perunoita jakaessaan: "Isoo vai suuri?" Vitsikäs mies. Alaluokan paripulpeteissa oli viisto kansi, joka korotettiin kapulan avulla vaaka-asentoon ruokatunnin ajaksi. Ja tietysti käsityötunnilla koristeltu vohvelikankainen ruokaliina pöydälle. Joskus kävi kuitenkin nolosti ja maitomuki kaatui pulpetille, maito valui kannenraosta kirjoille. Muunlaisia ikäviä muistoja kouluruokailusta ei minulla sitten olekaan. Ruokaa on aina piisannut ja aina se on maistunut. Yläkoulun aikana valmistui sitten valtavan iso ruokasali, jossa oli monta jakopistettä ja tosi pitkät ruokapöydät. Edelleen ruoka maistui.
Opiskeluaikana kävin syömässä VARKissa, valtion ravitsemuskeskuksessa. Siellä yleensä valitsin halvimman aterian. Kerran oli tarjolla lounaissuomalaisia perinneruokia, silloinkin otin halvimman, tietämättä mitä buljonki oli... no, se oli hienoinen pettymys. Ei maun takia vaan siksi, ettei lihaliemi kovin ruokaisaa ole. Mutta kouluruokiin palattuani ei ole tarvinnut koommin tuskailla valinnanvaikeuksia.
Eläköön suomalainen ilmainen kouluruoka. Olen koettanut sanoa nirsoileville koulukkaille, että ilmaiseksi kannattaa syödä, vaikkei olisi nälkä ja vaikkei ruoka tuntuisi maistuvankaan. Olen muistutellut, että uusiin makuihin tottumisessa voi mennä melkein koko yläasteaika, koska tottuminen vaatii joskus viitisentoista maistamiskertaa. Kuuden viikon ruokalistalla sama ruoka ei ehdi olla yhden kouluvuoden aikana laskujeni mukaan kuin korkeintaan seitsemän kertaa.


Tuosta kuvasta vielä. Ihan hauskaa huomata, että minusta on joskus saatu napattua hiihtokuva. Lapsena sentään vielä hiihtelin mielikseni, käytiin laskettelemassa Laurin mäessä ja huikean jyrkässä Mertsin mäessä, jossa katkaisin ainakin yhden suksen, jonka isä sitten korjasi. Kilpailuttamisella intoni taisi hiipua, kun aina hävisin tuolle aiemmin mainitsemalleni serkkuflikalle. Yläkouluaikana minulla oli joululahjaksi saamani ja sovittamatta ostetut sukset, jotka olivat aivan liian jäykät - minun olisi pitänyt painaa vielä enemmän, jotta niissä olisi ollut vähänkään pitoa. Kuljetin kuitenkin kiltisi sukset kouluun linjapiilissä aina, kun hiihtoa oli. Jostain syystä en kuitenkaan nykyisin lähde mielelläni hiihtelemään tuonne valaistuille laduille muiden ihmisten sekaan. Ankaralla vonkaamisella mies on joskus saanut minut kaverikseen.
Jahas, siinä tuli toinenkin parjattu ja tunteita herättävä aihe, koululiikunta. Ei minulla siitäkään ole pahaa sanaa sanottavan, vaikken koskaan ole liikunnassa pärjännytkään seiskaa tai kasia kummemmin.
Oppilaiden terveyden ja terveiden elintapojen oppimisen kannalta sekä kouluruokailuun että koululiikuntaan osallistuminen ovat molemmat mielestäni huikean tärkeitä asioita - vaikkei niistä tykkäisikään.

Jotain valmista, paljon keskeneräistä

Otinpa vielä tuoreen kuvan jo aiemmin kuvaamistani tekeleistä, nukesta ja pinkkipörrörasoista. Toivottavasti tekevät kauppansa 3.12.
Taannoin vieraillessani Löytöpalassa, paikallisessa kangaskaupassa ostamassa tuota nukkea varten ruskeaa college-kangasta bongasin roskiksessa valkoisen kangassuikaleen ja kysyin tietysti, saanko dyykata sen. Sain luvan - ja lisäksi sain följyyni muovikassillisen muitakin kangassuikaleita, pakkojen leikattuja päitä, jotka oli jemmattu pussiin mahdollisia tarvitsijoita varten. Yhdestä sieltä kassista löytämästäni valkoisesta suikaleesta ompelin sitten pari kirjanmerkkiä ja koristelin tusinan tulitikkuaskeja (askitkin olin saanut lahjaksi pikkuserkulta, joka oli tuonut niitä itänaapurista). Jäi suikaletta vielä pitkästi jäljelle, halusin vain pikipäin kokeilla tuollakin tavoin ompelukoneeni tähtikuviota, jota olin tuohon nuken paidanhelmaan ja hihansuihin jo kokeillut.
Tuo tummanharmaa sukantekele on hieman murheellinen. Aloin eilen illansuussa neuloa sukkia isälleni joululahjaksi kaiketi. En ollut vielä ehtinyt pitkällekään, kun sain siskon viestin isää koskien. Tuli sellainen kaihertava pelontunne, ehdinkö saada sukkia isälle käyttöön saakka, jos vitkuttelen jouluun asti. Toki nuo valmistuvat tämän viikon mittaan. Teen näistä pitempivartiset kuin edelliset isälle tekemäni sukat, ajattelin, että sillä tavoin hän helpommin löytää oikean parin, kun koossa on selvä ero. Näihin teen patenttineuleena myös paksummat ja toivottavasti lämpimämmät lavat.

Mitä kaikkea muuta onkaan kesken... Kuuntelin täällä lauantaina melkein yksin ollessani pitkästä aikaa cd:itä, mm. Loirin Leino-tulkintoja. "Ah, painuva päivä" kolahtaa aina: "Niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä..."

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lyhyesti

Mies palasi eilen onnellisesti Helsingistä uudella autolla. Meni yöjunalla, tapasi myyjän rautatieasemalla ja aamukahdeksalta oli jo päässyt paluumatkalle Pösöllä. Soitti varttia vaille yhdeksän matkalta ja samalla herätti minut -mistä olin kovasti hyvilläni. Jos olisin saanut jatkaa uniani, olisin kyllä nukkunut onneni ohi. Ja leipomusurakka olisi pissinyt.
Nyt pääsen vihdoin kuittailemaan kimppakyytejä. Ja mies saa rauhassa paneutua setvimään Agilan arvoituksia. Hajottamolta ostetun vaihtomoottorin hän saa palauttaa ja saa siitä rahansa takaisin. Mutta aikoo vissiin koettaa vielä laittaa vanhan moottorin kuntoon...

Nyt ilo autoasioista kuitenkin jäi sivuseikaksi, kun kuulin, että isällä menee taas huonosti. Sisko alkaa olla todella väsynyt. Ja isä itse myös.
Tänään oli omaishoitajien kirkkopyhä, olimme lukemassa tekstejä. Auta, Isä, kaikkia omaishoitajia ja hoidettavia tänäkin yönä.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Ennehkö-uni

Jokin yö sitten katselin sellaista unenpätkää, jossa eräs puoluetoveri ja seurakunta-aktiivi moitiskeli minua siitä, että olin laittanut naisten kokouspäivämääräksi juuri 3.12. Samalle päivämäärälle kun oli jotain muutakin, joka minun olisi hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon. Unessa en ollut moksiskaan. Mutta annapas olla, eilen illalla sängyssä unta odotellessani hoksasin yhtäkkiä, että adventtimyyjäiset Saloisten seurakuntakodilla ovat juuri tuolloin 3.12. kun itse olen menossa Kuhmoon kokoustamaan. Juuri ne myyjäiset, joihin itsekin olen illat pitkät väkerrellyt sekalaista hilpentöörää myyntiin. Juuri ne myyjäiset, jotka minulle ovat lähtölaukaisu joulun odotukseen. Juuri ne myyjäiset, joissa minäkin kauppakammoinen viihdyn shoppailemassa. Eikä isäntäkään mokoma luvannut mennä sinne puolestani ostamaan meille lanttu- ja porkkanalaatikoita. Hän haluaa lähteä minulle kuskiksi Kuhmoon. Lähteköön kaikin mokomin, ei pitkänmatkan ajelu mitään lempiherkkuani ole. Täytynee sitten pyytää naapurinrouvaa tuomaan myyjäisistä meillekin muutaman laatikon.

perjantai 18. marraskuuta 2011

On ensi päivä loppuelämän

Sellainen kilometritolppa. Meni hiljakseen ohi. Nyt minä olen siirtynyt uuteen ikävaiheeseen. Ei, en minä ole eilen täyttänyt vuosia. Mutta kuopus on.

Eilen oli Einon päivä. Kahdeksantoista vuotta sitten kuopus syntyi Einon päivänä. Pieni marraspoika. Olisi voitu laittaa nimeksi vaikka se Eino. Minulla on tähän asti ollut pelkästään mukavia mielikuvia Eino-nimestä ja -nimisistä. Keittäjä-Esterin herttainen mies oli Eino. Hänellä oli hymykuoppa, pyöreä pää ja vaaleat ohuet hiukset. Naapurissa asui pikkuinen ukko, niinikään pyöreäpäinen, nauravainen Eino, jonka elämä kuitenkin muuttui vanhemmiten liian raskaaksi. Ja sitten se paras ja tärkein Eino, josta olen kirjoittanut ennenkin, ehkä vuosi sitten Einon päivänä? Nuoriso-ohjus oli ja on minun ja monien muiden hengellinen isä. Oli meillä jonkin aikaa kirkkoherranakin Eino-niminen mies. Vaikka vähän herraskainen, niin ei minulla hänestäkään ole mitään pahaa sanottavaa. Oikein mukavan muiston itsestään minulle jätti antamalla minusta hyvän todistuksen: "Ailasta tulee meidän seurakuntaan ensimmäinen naispappi." Se jäi kuitenkin pelkäksi uhoksi. Taisin tietää itse jo silloin, etten papiksi havittelisi edes siinä tapauksessa, jos naispappeus joskus sattuisi Suomessa toteutumaan. On minulla pari Eino-nimistä oppilastakin ollut, mukavia ja herttaisia kavereita hekin.
Mutta meidän pojasta ei tullut Einoa, kun etsittiin nimeä, joka jatkaisi veljessarjan nimiloppusointua. Jos meillä olisi ollut siihen mennessä Kauno ja Reino (ja vaikka Lilli), niin Eino olisi ollut luonteva jatko.

No tämä nyt meni tällaiseksi. Kuopus taisi juhlia kaveripiirissä, kun ei juhlakalua juuri kotona näkynyt. Vähän synkistelin itsekseni, kun äiti ei aikuistuvalle lapselleen mitään ollut rustannut. Ajatelin, että jos nyt viikonloppuna. Mutta ei meitä taida olla tänäkään viikonloppuna kotona kuin kaksi kolmasosaa, tällä hetkellä oikeastaan vain puolet, kun mies lähti yöjunalle. Siitäpä näppärä ihminen räknää, "kuinka monta meittiä oli".

Kerron tuosta miehen reissusta sitten kun nähdään, miten matka onnistui. Nyt koetan jatkaa hapankaalin teon loppuun. Että pääsee käyminen käyntiin.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Hei hulinata

Yläkoulussamme opetusryhmissä on kutakuinkin kuusitoista oppilasta, vähän aineesta riippuen isompiakin opetusryhmiä toki on. No, välillä yläkerrassa "pienryhmässämme" (johon tulee tukea tarvitsevia oppilaita) on neljäkintoista oppilasta, onneksi kuitenkin vain muutamana tuntina viikossa koolla on semmonen kööri, ja onneksi silloin meitä on yleensä kaksi opea paikalla. Mutta oppiaineitten kirjo on silti melkoinen. Tämän viikon alusta meille tuli yksi uusi "vakioasiakas", toivon mukaan kuitenkin vain joksikin aikaa. Ja tänään tupsahti taas uusi maahanmuuttajaoppilaskin, joka onneksi tulee pienryhmään vain suomen tunneille. Oikeasti mua hirvittää, miten junailevat pienryhmäopetuksen joulun jälkeen, kun kollega jää sinne käytännössä yksin.

Tänään aloitimme kirkkokuorossa joululaulujen kertaamisen, se on varma joulun lähestymisen merkki. Muusta sitä en millään arvaisikaan. Puutarhassa on vielä lehtikasoja kompostiin kuskaamatta minimaalisen haravoimiseni jäljiltä (pyhäinpäivän heiluttelin haravan vartta). Pihan talvikuntoon laittaminen on jäänyt tyystin miehelle, joten en ole päässyt edes sellaisten askareitten kautta astumaan talvikauteen ja käsittämään ajankulua. Varkain hyökyy ylitseni loppuvuosi.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Pinkki pörrörasa ja n-nukke

Keskeneräisiä töitä ei kuulemma saisi näyttää... joillekin ihmisryhmille. Mutta kun kerta sain kameran akun latinkiin, niin räpsäisin jo kuvan. Tytöltä puuttuu nappi mekosta, takatukka ja ilme. En saanut lähdettyä Isokäännän kauppaan punaista ja mustaa kirjontalankaa ostamaan. Hilkka lykkäsi lähetyspiirissä kerran tuon pörrölankakerän ja ehdotti, että keksisin sille jotain käyttöä. Rasansuuhun se ei kaikki hupene, mutta aika tuonkin tavaran kaupittee, vaikka onkin hidas kauppias, kuten taannoin eräs blogiystävä totesi.
Tällaisia on kiva värkätä, miksi sitä sanotaankaan, kun keksii kaikkea muuta tekemistä siirtääkseen jonkin ikävämmän puuhan tuonnemmaksi? Sijaistoiminto se taisi olla?

Ceterum censeo - Cesium 137

Tänään uutisoitiin, että Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jäljiltä alueen pelloilla cesium-pitoisuudet ovat vaarallisen korkeita. Luin wikistä, että cesiumin puoliintumisaika on 30 vuotta. Viljely ei siis tule kyseeseen pitkiin aikoihin. Voi surkeutta.

Muuten olen sitä mieltä, että ydinvoimalat jo piisaisivat. Tilalle roimat energiasäästöt ja tuuli- ja aurinkovoimaa.

Tympeyttä takautuen

Kuten aiemmin kirjoitin, olin pitkin lauantaita rasittavan kiukkuisella päällä. Oikeastaan olo vaihteli kiukusta ja harmista pelonsekaiseen alakuloon. Yläkerran vessan hometuoksut mietityttävät. Olisi mukava saada hajuhaitat pois jouluksi, mutten millään jaksaisi ajatella mitään remonttiurakkaa kotiamme valtaamaan enää loppusyksystä, kun tässä on pukkaamassa muutakin muutosta aivan nokko. Onneksi mies sentään peruutti nettitikkukaupan, jonka toteutuminen olisi muuttanut sähköpostiosoitteeni ja ties mitä muuta. Sitäkään muutosta en olisi jaksanut ottaa vastaan.
Pyöränlamppupettymyskiukun lisäksi tai oikeastaan sitä enemmän kiukutti jumppareissu. Jumppaaminen sinänsä oli aivan ok tälläkin kertaa, mutta kun menin sinne valmiiksi uruusella päällä, niin entistä vähemmän jaksoin kuunnella ja sietää naisten keskusteluja. Mutten kaikin aioin malttanut pitää omaa suutanikaan kiinni, vaikka etukäteen olin ajatellut, että yritän hillitä itseni. Etten paljasta hurjaa luontoani. Itsehillintäni meni siinä vaiheessa, kun alettiin puhua k...aamisesta... Edellisenäkin iltana olin aiheesta jo taittanut peistä yhden hellarimiehen kanssa. Että voi uskiksetkin lähteä menemään kuin pässit narussa kaikenlaisiin konohotuksiin! Varsinainen eksytys. Ja salaliitto, pieniä myllyjä ja leipomoita vastaan. Jotain kieroa siellä on takana, saadaanpa vielä nähdä.
Mitä tulee peitsentaittoon, se liittynee muinaisiin ritariturnajaisiin?
No, kotimatkalla jumpasta tajusin jotain tarkoitusta tuossakin harharetkessäni. Vähän niinkun Jumalan vasen käsi oli nuo naisten ärsyttävät höpinät ajaneet minua ikävöimään kotiin ja tajuamaan jälleen kerran, kuinka ihana mies mulla on ja kuinka mukavaa ja turvallista seuraa. Enkä enää kiukutellut miehelleni.

Runoratsun ratsuruno

Oiva Pennanen on erittäin tuottelias blogikirjoittaja, runoa ja pakinaa. Tämä hänen keinuhevosaiheinen lastenrunonsa palautti mieleeni erään näöksen parin viikon takaa.

Olin vienyt kollegan kotiinsa ja palailin kotiin päin, kun vastaani katukiveystä pitkin käveli tyttö, joka veti perässään pieniä kärryjä. Kärryissä istui toinen tyttö. Se oli sinänsä jo aika erikoista. Mutta suorastaan ratkiriemukkaaksi näkymän teki se, että kyseisen kärryn kumpanakin vetoaisana oli keppihevonen. Muistaakseni porukassa oli kolmaskin tyttö, mutten enää muista, oliko hän mukana vetämässä, istuikö myös kärryillä, vai ajeliko erillään omalla keppihevosellaan. Tytöt olivat iältään sellaisia alakoulukkaita, kenties kymmenkesäisiä. Tiesin kyllä, että keppihevoset ovat jälleen hittituote, mutta en ollut päässyt vielä näkemään ilmiötä livenä. Tällainen muoti-ilmiö on mielestäni erittäin tervetullut, tytöt värkkäilevät keppihevosia, toivottavasti parittomista sukista, sen sijaan, että pitäisi ostella tamakotseja, parpeja tai mailitlponeja.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Pimeetä touhua

Viime keskiviikkona kuorosta kotiin lähtiessä huomasin pyöränlampun sammuneen. Vaikka minulla on aina heijastinliivi, silti tuntui kotimatka kolkolta pimeällä pyörällä. Kotona koetin tunnustella, ja johdot tuntuivat olevan paikoillaan. Polttimo oli ilmeisesti simahtanut. Mies ei ennättänyt/ muistanut käydä uutta ostamassa torstaina, joten käsityöpiirissä kävin jalkaisin, vain kilometrin matka. No, ei mies joutanut pyörähuoltoliikkeesen ennen kuin lauantaina, jolloin hän veti vesiperän (mitähän sekin meinaa?) Myyjän mukaan vain puolta tuntia aikaisemmin joku asiakas oli ostanut kaikki loput viisi pyöränpolttimoa!

Ärsyttävä ihminen! Miksi jonkun täytyy hamstrata pyöränpolttimoja? Vai oliko häneltä simahtanut koko perheen kaikista pyöristä lamput kerralla? Eikä myyjäkään aivan fiksuimmasta päästä. Jos minä olisin myyjä, en kai minä tohtisi myydä tuotetta "yhyrettömihin"? Olisin kysynyt, riittäisikö kaksi tai kolme polttimoa aluksi, kun voi olla, että näin pimeänä aikana joku muukin saattaisi vielä niitä kysellä ennen tiistaita, jolloin vasta lamppuja on tulossa lisää.
No, onneksi minulla on neuvokas mies, vaihtoi omasta pyörästään ehjän polttimon minulle, jotta näin ajella jumppaan. Itse aikoi käyttää irtolamppua pyöräillessään siiheksi, kun polttimoita taas saa.

Myönnettäköön, että olin kyllä eilen muutenkin kuin ahteriin osuttu petoeläin, tuskinpa muuten olisin niin kimmahtanut hamstraajalle ja ahneelle kapitalistikauppiaalle.

torstai 10. marraskuuta 2011

HÄRMÄLÄÄSTÄ

Menöö ny tällaaseksi ykspuolooseksi, kun ei meinaa keriitä. Kirioottaa. Huovutin yhyret tossut, mutteivät vissihin huopunehet tarpeheksi. No mä ne ny kumminki jo koristelin tuollaasilla jussipairasta tutuulla vinoneliööllä - taikka taitavat olla jo tutummat Ruutsoniilta. Ja otin kuvan ennen kuin vein käsityöpiirihin Arjan mosselohon. Arja sai koholituksi aika kasan valamihia töitä. Saloisten joulumyyjääsihin 3.12.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Pikipäin lisää räikiää


Nyt ei kauheasti jouda kirjoittelemaan, kun töistä tultua rupesin tekemään pika-borssikeittoa (=ilman lihaliemen keittämisvaihetta) ja kun pikapuoliin hyppään pyörän selkään ja painattelen kuoroon. Sen verta mainaasen, että aivan mukava päivä oli koulussa, ehkä siitä jokunen sana myöhemmin jollekin foorumille. Nyt tähän länttään vain yhden säärystinkuvan, niiden (kunhan toinenkin valmistuu) on tarkoitus tulla samaan settiin Aulikin tekemän pipon ja niiden yksien mun tekemien rasojen kanssa. Tuon alimpana näkyvän ohuen ruskean raidan tein jäliistä joulun silmukoita jäljentäen, kun rupesi näyttämään epäsuhdalta ilman ruskeaa tuo loppupää. Tällaiset säärystimet melkein menevät heijastimesta. Pimeässä tuo neonkeltainen näyttää ihan selvästi hohtelevan. Kuva vain ei taaskaan paljasta koko räikeyttä. Pitäisi pyytää miestä ottamaan kuvan, hän osaa sen ilman salamaakin.


tiistai 8. marraskuuta 2011

Hömpänlöörit, sanoisi anoppi

Nukuin todella levottomasti. Sekä unissani että aina herätessäni mietin tämänpäivän HY-sijaistunteja. Lisäksi mietin, millaisen päivänavauksen pitäisin seiskaluokalle. Aamulla lopulta noustuani pakkasin reppuuni Seitsemän veljestä. Ajattelin yhtenä vaihtoehtona lukea siitä pätkän loppupuolelta.
Ajettuani muutaman kilometrin alkoi jostain kuulua ensin jotain flätinää ja sitten pientä pärinää. Mietin, oliko ääni kuulunut aiemmin vai ei - ja sain äänien kuuntelemisesta vielä yhden päivänavausideankin. Aluksi ääni kuulosti siltä, kuin jotkin paperit olisivat läpsyneet hanskalokerossa (= se flätinä), mutta pian kannen alta oikealta syrjältä kuuluva pärräyksen seassa alkoi kuulua myös kilahtelua ja kohta ääni alkoi pahentua. Silloin ajoin tien sivuun, koetin saada konepellin auki ja soitin miehelle. Sovittiin, että yritän ajaa takaisin kotiin. Kasitiellä oli kauhea aamutrafiikki, yritin vielä uudelleen ja sainkin kannen auki. Käynnistin nähdäkseni, mikä siellä oikein ääntää, mutten nähnyt mitään muuta kuin kymmensenttisen pätkän jotain mustaa rispaantunutta narunnäköistä. Sammutin vielä hetkeksi ja odottelin sopivaa väljännestä päästäkseni liikenteen sekaan. Uudelleen käynnistettyäni ääni olikin loppunut, mutta akkuvalo syttyi. Ajaessani kääntymispaikalle soitin samanaikaisesti ja lainvastaisesti ilman handsfreeta miehelle vielä uudelleen ja kerroin väliaikatietoja. Arveli, että laturinhihna meni poikki. Sain palattua kotipihaan ja koetin tavoitella erästä täällä asuvaa kollegaa, mutta "numeroon ei juuri nyt saanut yhteyttä". Sitten soitin työparilleni ja kerroin, etten pääsisi koululle ennen yhtätoista. Sovittiin, että pidän nyt sitten tänään sen vapaapäiväni, kun iltapäivä joka tapauksessa on rauhallisempi kuin aamupäivä olisi ollut... Minua säälitti ja vähän hirvittikin työparini kaksinkertaistunut työmäärä, hänen piti ottaa vastuulleen ne minun sijaistuntinikin.

Siinä se taas nähtiin, ettei kauheasti hyödytä eikä kannata etukäteen murehtia ja jännittää mitään asiaa, joka ei sitten välttämättä toteudukaan. Sanoin miehelle, että Taivaan isällä on kiero huumorintaju. Niin kiero, että ymmärtää tämän minunkin heittoni ihan parhain päin.

No, nyt minulla on valmiiksi pari kolme päivänavausideaa. Apropos, päivänavaukset. Yksi oppilas kysyi eilen, pidettyäni päivänavauksen pienryhmällemme, että miksi en kerro näitä asioita keskusradion kautta kaikille... Oli mukava huomata, että itseni lisäksi muutkin kaipailevat joka-aamuisia keskusradiopäivänavauksia.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Maanantain matalapainetta

Palaveri oli ja meni. Kollega huikkasi "Lycka till! Kirjoitin aiheesta jotain jo ekaan blogiini. Nyt ei taida irrota siitä enempää.


Väsyttää ja viluttaa. Vähän ehkä pelottaakin. Huomiselle tiedossa taas muutama sijaistustunti. Historiaa ja yhteiskuntaoppia, enkä ehtinyt käydä kollaamassa mukaani mitään matskua etukäteen tutustuttavaksi, kun piti kiiruhtaa sinne palaveriin. Jaa, miksi en sen jälkeen palannut työpaikalle kirjoja haeskelemaan? Tämä on aika uskomaton juttu, mutta minulla ei ole työpaikkamme ulko-oven avainta! No, mitäpä tuosta... tuskin enää joulun jälkeen sitä tarvitsenkaan.

Jaahampsista, keskiviikkona oppilaskunta haluaa viettää Horror-päivää, ja opettajienkin pitäisi pukeutua pelottavaan rooliin. Taidan pukeutua opettajaksi.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Sammutetuin lyhdyin

Vietin pyhäinpäivää mitä tylsimmän askareen äärellä, siivoten lehdistä koholimiani reseptejä, suurin osa paperinkeräykseen, joitakin rustasin talteen kansioon. Oli siinä muitakin kuin omakoholimia, kun kahteenkin otteeseen vanha Seija-täti on pannut följyyni pussillisen keräämiään reseptejä. Sanoin miehelle, että toppuuttelee mua ottamasta vastaan, jos Seija vielä toiste tyrkyttää. Mies meinasi, että saattaahan nuo vastaanottaa, laittaa sitten vain suoraan paperinkeräykseen, niin ei vanha ihminen loukkaannu.
No, mies tuntui itse olevan vähän loukkaantunut, kun ilmoitin olevani lähdössä kirkkoon. En vissiin ollut muistanut ajoissa valistaa, että kuoro palvelee jälleen pyhäinpäivän iltakirkossa. Jaa, taisi miehen kärsivä ilme johtua enemmän korkeista verensokereista. Pyöräillessäni ihmettelin kauheaa trafiikkia 8-tiellä. Melkein yhtä hurja liikenne kuin jouluaattoiltaisin. Taisivat olla kynttilänsytytysretkillä. Ilahduin, kun loppumetreillä sentään ohitin nuoren äidin, joka koulukkaittensa kanssa oli kävellen liikkeellä kohti kirkkomaata. Kynttilämeri oli jo mennessä näyttävä, kirkosta lähtiessä suorastaan vaikuttava. Mennessäni haikaasin, että olisiko pitänyt ottaa kynttilä Olavin haudalle tai muualle haudattujen muistomerkille. Mutta sitten laskeskelin, että suotta lisään kuormitusta, ja sytyttelin kynttilöitä vain mielessäni.
Olin ajatellut kyllä kotipihassa laittaa kynttilän palamaan tähän hautuumaan roskiksesta ongittuun lyhtyyn. Se kynttiläkin olisi voinut olla eräs hautuumaan sekajäteroskiksesta pelastettu, mutta kotiin palattuani oli jo kiire saunaan, niin sekin kynttilä jäi vielä polttamatta.


Kirkossa minua nukutti ja haukotutti kauheasti, kun olin aamulla noussut jo seitsemältä. Pelkäänpä, että ennen joulua tulee vielä monta tynkäyötä.

Sen verran nuo kuolinasiat mielessäni pyörivät, että mietin, miten oma kuolemani kuormittaisi mahdollisimman vähän. Onko tuhkaus ekologisempi kuin hautaus? Entäs hyödytääkö minun tehdä elintestamenttia, jos olen kierrätykseen kelpaamaton - eiväthän ne ole luvanneet huolia minun vertanikaan koskaan ikinä.

Ja lapsille pitää teroittaa, että max. yksi kynttilä piisaa hyvin, ja korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Aina paree, jos on joku ledikynttilä.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Railakkaat rasat

Selvittiinhän tästä viikosta. Jopa niistä lehtori Musan sijaisuustunneista. (Kiitos muistamisesta.) Meillä on mukavia kasiluokkalaisia, kyllä niiden kanssa pärjää tämmönenkin taavi. Lopulta sain myös stj:n langanpäähän ja sain sovittua maanantaille sellaisen ajan, joka sopii sille pääluottamusmiehellekin (nyt siis tiedän oikean tittelinkin). Ja kun keskustelin työparini kanssa näistä työnkuvamuutoksista, niin löysinpä vielä yhden edun tästä tulossa olevasta muutoksesta: mä ehdin alta pois ennen esimiehen, so. rehtorin vaihtumista.
Itselleni ja toivottavasti muillekin piristykseksi länttäsin kuvan nuosta rasoosta, joita olen nyt neulonut. Niiden on tarkoitus muodostaa setit Aulikin neulomien pipojen kanssa. Jos vielä säärystimiäkin näistä samoista langoista... Olin ilahtunut, kun eräs kollega huudahti nuo keltaiset mulla työn alla nähdessäni, että "Voi miten ihanat!" Taaskaan salamavalokuva ei tee oikeutta värien railakkuudelle. Pyhäinpäiväviikonlopun vietto alkoi pakollisella käynnillä ruokakaupassa ja sieltä päin yhtä pakollisella kyläreissulla. Kuunneltiin taas korvat soiden, kun emäntä paasasi kuinka tyhmiä, uteliaita ja kaikin puolin aivan vääränlaisia ihmisiä nämä pohjoisen ihmiset ovat.

Mutta nyt saa sitten taas hetken olla rauhassa.

torstai 3. marraskuuta 2011

Tieto ei aina lisää tuskaa

Ihmismieli ja psyyke on sitten jännä apparaatti. Toisaalta on se muutosvastaisuus. Mutta sitten kun saa vähän tiedonvaloa tulevaisuuden hämäryyden ylle, niin mieli alkaakin välittömästi sopeutua löytämällä muutoksesta hyviä puolia. Näin ainakin minulla, en tiedä muiden päänsisäistä defenssimekanismeista.
Nyt on ruokatunti, vielä 20 min, ja keskusradiosta soi tukari-radion valitsemaan reipasta musiikkia. Minä hytkyn tahdissa täällä työtilassa, kun ei ole muita läsnä.
Tänä aamuna menin kysymään rehtorilta, tietääkö hän yhtään, minkälaista työnkuvan muutosta minulle ollaan kaavailemassa, niin hän kertoi, mitä tiesi. Välitön helpotuksen tunne. Se oli se epätietoisuus, joka lisäsi tuskaa.
Mutta kyllä äsken kalakeittoa nauttiessani jouduin nieleskelemään kyyneleitä, kun katselin ruokailevia lapsukaisia. Luopumisen tuskaa.
Ensi vuoden alussa on jäämässä eläkkeelle eräs kollega eräältä kyläkoululta, ja siellä tarvittaisiin sitten eskariopea... Sellaista palaveriasiaa on siis tiedossa maanantaina, eikä minun tarvitsekaan mmiettiä ja arvailla koko viikonloppua. Kiitos ja ylistys.

PS. Pakko lisätä tähän vielä Päivän Sana, jonka bongasin tuosta sivusta: "Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu? Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan." Psalmi 121:1-2

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Synkeät aatokset

Oli jonkin sortin virhe pitää vapaapäivä sen jälkeen, kun oli tullut tieto tulevasta "työnkuvan muuttumisesta". Koko kaunis päivä on mennyt ensin murehtiessa ja sitten harmistuneena. Näin ne pitävät hullua jännityksessä ja köyhää kyykyssä. Stj vastasi tänään sähköpostiini ilmoittamalla, että palaveri on maanantaina klo 14. Menee siis vielä viikoloppukin pilalle sitä jännätessä, että laitetaanko minut kenties jo heti joulun jälkeen jonnekin sivukoululle luokanopettajan hommiin. Kun ei tiedä, mitä on kaavailtu, niin mielikuvitus luo mitä eriskummallisempia vaihtoehtoja. Kuoroon polkiessa kiukuttelin itsekseni, että olen koettanut olla uskollinen työnantajalle jo reilut 20 vuotta, mutta silti koen itseäni kohdeltavan kuin ongelmajätettä. Olisipa mainiota, jos joskus tulisi vaihteeksi kutsu "kriisipalaveriin, kun jostain syystä ei olekaan tarvetta tänä vuonna muutta työnkuvaa".
Tänään olisi ollut hieno sää pyykkäykselle ja karpalosuolla kulkemiselle (kuorokaveri oli käynyt). Muta minä vain nyhräsin viimeistellen ompeluksia. Siinä työmurheita vatvoessani mietin sitäkin, että jos tässä alanvaihtoon minut ajettaisiin, niin ompelemaan en ainakaan ryhtyisi työkseni. On se niin tylsää hommaa, että kyllääntyisin kohta. Ainakin tällaiseen sarjatuotantoon. Puuvillanauha loppui - onneksi - kesken. En olisi varmaan enää yhtään jaksanutkaan. Toki varmaan yleinen paha tuuli ja alituinen huokailu sai ompelemisen maistumaan entistä happamemmalta.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Retromekon tarina

Tänään pääsin eroon tästä mekosta. Parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla.

Aikanaan, kun innostuin menemään opiston kudontakursseille, tulin toteamaan, että minulla oli liian vähän "liinaista" kudetta suhteessa trikoo- ja collegekankaista leikkaamiini. Niinpä etsiskelin jonkin aikaa kierrätyskeskukselta ja kirppareilta liinaisia kankaita ja vaatteita, leikatakseni omialtaisia kuteiksi. Sellaisella reissulla joukkooni tuli myös tuo kuvan mekko. Ajattelin, että se on sen mallinen ja värinen, ettei sitä enää kukaan päälleen pue. En kuitenkaan koskaan ennättänyt alkaa leikata sitä kuteiksi. Jossain vaiheessa - kun matonkudevaatteita alkoi olla kertyneenä liikaa - karsinkin kudevärkeistä pois kaikki, mitä voisi vielä muuten käyttää. Nyt mulla on ollut taas parina kesänä käytössäni mm. yhdet valkoiset housut, jotka ostin 25 vuotta sitten ja jotka olin jo kerran hylännyt matonkuteiksi. Pelastin myös tämän mekon syrjään, miettien veisinkö sen takaisin kierrätyskeskukseen.
No sitten huomasin erään uuden kollegani käyttävän samantyyppisiä mekkoja. Kerroin hänelle, että minulla olisi tuollainen aivan joutavana. Hän kiinnostui, ja lupasin sen hänelle toimittaa näytille heti kohta, kun sen löydän.
Mutta sitten en löytänytkään mekkoa enää sieltä, missä oletin sen olevan. Aloin epäillä muistiani ja uskoin vieneeni sen sittenkin jo kierrätykseen.
Kunnes syyslomalla etsiessäni tilkkukirstustani mustaa kangasta housujeni paikkuuseen (kerroinko, että pyörällä kaatuessani sain housujen polveen reiän?) silmäni sattuivat tuttuihin väreihin ja kuvioihin. Riemastuneena vein mekon ulos suoristumaan. Muutaman tunnin oikenemisen jälkeen otin siitä kuvan ja lähetin kollegalle näytille. Hän vastasi "ihana, ihana mekko!" Sovimme, että voisin viedä mekon kouluun ja antaa erään kollegaani lähellä asuvan oppilaan matkaan. Mekko oli minulla jo eilen mukanani, mutta en nähnyt kyseistä oppilasta. Näytin mekkoa työparilleni, joka totesi, että nuo ovat juuri nyt suurta huutoa. Mietin siinä ääneen, että ei kyllä siltikään ole minun tyyliäni. Tänään sitten sain mekkopussin pois käsistäni.

Ympäristörikoksen selvittelyä

Viimeaikaiset roskien poimimisemme synnyttivät alitajuntaani roskaamisunen viime yönä. Olin tulossa leikkikentän ohi kotiin päin, ohitin siinä leikkiviä lapsia, kun näin maassa muovipullon. Rupesin sitä nostamaan, kun huomasin, että se oli vielä yli puolillaan juomaa. Kysyin koululaisilta, oliko pullo jonkun heistä. Kukaan ei sanonut mitään. Pulloa katsellessani arvelin itsekin, että tuskin on näiden lapsukaisten jätöksiä, siinä kun näytti olevan ruotsalaista siideriä. Samassa näin likellä toisenkin pullon, muovisen viinapullon. Ne kerättyäni näin seuraavaksi muovisen keksirasian. Kun aloin nostaa sitäkin, näin lopulta, että siinä tienposkessa oli kokonainen kaatopaikka, rasioita lojui siellä täällä, siinä könötti myös vanha pakastin kansi auki, ja sen sisällä oli ties mitä. Sitten huomasin myös avonaisen jääkaapin täynnä epämääräistä tavaraa. Hulluinta oli, että jääkaappiin oli kytketty sähköt. Siinä se hurisi ovet seljällään. Siinä vaiheessa paikalla oli jo muitakin asian ihmettelijöitä. Joku kuului soittavan poliisille kapsäkistä, joka paikalta oli löydetty, täynnä seteleitä. Olin huojentunut, kun arvelin, että paikalle on tulossa virkavaltaa selvittämään tapahtunutta ympäristörikosta. Ihmetytti, että onko joku tosiaan asunut tässä taivasalla, kun keittiökalusteita oli vierivieressä.
Voisinpa sanoa nyt ihan vilpittömästi, että onneksi se oli vain unta. Tarkoitan siis, että kunpa voisinkin sanoa... mutta valitettavasti todellisuus tahtoo olla yhtä karua.

Hökellystä

Alkoipa marraskuu jotenkin hektisen tuntuisesti. Asioita tupsahtelee aina klimpeissä. Eilen sovittiin työparin kanssa, että hän pitää tänään vapaapäivänsä, kun ½-open pitäisi oleman tulossa kaverikseni toiselta koululta. No, aamulla tuli tekstiviesti puolikkaalta, ettei hän irtoakaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun sähköpostiin oli tullut muistutus tämän iltapäivän palaverista, johon minun olisi pitänyt irrota viimeiseltä tunnilta ja jonka olin tyystin unohtanut. Onneksi koulunkäyntiavustaja olikin yllättäen vapaana, joten sain hänet sijaisekseni viimeiselle tunnille, jotta pääsin monikulttuurisuushankkeen ohjausryhmän palaveriin.
Eka oppitunti meni mukavan rauhallisesti, oppilaat tekivät omia hommiaan ja me teimme kaikessa rauhassa karttatehtäviä maahanmuuttajaoppilaiden kanssa, kun rehtori tuli tunnin lopussa sanomaan, että minun pitäisi soittaa välitunnilla stj:lle. Äh, se tietää yleensä huonoja uutisia. Stj sanoi, että S2-määrärahoja vähennetään ensi vuonna, mistä syystä minun työnkuvani tulee muuttumaan. Käyttikö hän vielä sanaa "totaalisesti"? Siksi minun pitäisi käydä stj:n luona palaverissa, halutessani voisin pyytää mukaani työsuojeluvaltuutetun - vai olikos se ammattijärjestön asiamiehen (no joka tapauksessa tietyn open meidän koululta). Vasta jälkeen päin aloin miettiä, muuttuuko työnkuva heti joulun jälkeen vai vasta ensi syksynä. Kaikki selviää palaverissa, joka pitäisi nyt järjestää pikapuoliin. Joko menen torstaina yksin tai alkuviikosta sen henkisen tuen kanssa, riippuen, mitä stj vastaa sähköpostiini.
Toinenkin oppitunti meni vielä aika mukavasti, mutta kolmas ja neljäs tunti olivat pinnaa kiristäviä. Tietysti pinnani oli jo valmiiksi kiristynyt näiden palaveri- ja työhuolien takia, mutta kyllä pari poikaa edesauttoivat venyttelemällä hermojani. Tähän väliin voisin kertoa vielä sellaisesta poikkeuksesta, että musiikin opettaja kysyi, voisinko olla hänen sijaisenaan perjantaina iltapäivällä kaksi tuntia. Ja tietenkin menin hövelisti lupaamaan, tsekattuani luokkamme lukujärjestystä ja kysyttyäni työparilta. Minun on vaikea sanoa "ei". Ja olenhan tuolla töissä sillä periaatteella, että teen mitä pyydetään, valikoimatta. Saa pitää peukkuja mulle perjantaina. (Jos kohta torstainakin.)
Vaan enpä kyllä kadehdi rehtorinkaan päivää, hän kun joutui selvittelemään erästä vahingontekoasiaa ja sitten vielä toistakin rikkomusta, jota en nyt tässä erittele.
Ajattelin, että jospa itse pitäisin sitten huomenna sen vapaapäiväni. Tunnen olevani sen tarpeessa.