torstai 27. helmikuuta 2014

Myyjäissatoa

Tänään oli seuriksella hiihtolomastartti, koko perheen tapahtuma. Itseäni tietenkin kiinnosti eniten myyjäiset, joihin mekin olemme käsityöpiirissä värkänneet enkeleitä, helmiä, kasseja, pehmoleluja ja ties mitä muuta tänäkin keväänä. Kovin vähänhän tavaraa aina tahtoo mennä. Tietty menisi enemmän, jos saisivat puoli-ilmaiseksi. Olin lainannut Hellille äidiltä saamani pehmoketun kaavat ja antanut värkiksi serkulta saamiani sisustuskankaita. Helli oli ehtinyt väsätä useampia ihania kettuja, sekä emoja että poikasia, joita kävi moni hypistelemässä. Mutta en jäänyt seuraamaan, lähtikö yhtään kettua markkinaväen joukkoon.
Ruokailun, ostostenteon ja leppoisan jutustelun lisäksi minulle sattui vielä muutakin mukavaa. Nina halusi tulla kertomaan, että hän tuntee jonkun oppilaani vanhemmat, ja Nina oli saanut hyvää palautetta, että opettajasta tykätään. Nina arveli, että varmasti on mukava kuulla sellaista, mutta tuskin hän pystyi kuvittelemaan, kuinka suuri merkitys sillä minulle olikaan. Kiitos Taivaan Isälle tuosta Nina-nimisestä enkelistä eli sanansaattajasta.

Kuvassa vielä osa ostoksista, siis ne ei-syötävät. Kovatöinen kahvikorikassi myytiin pilkkahintaan, vihreät virkatut korit sopivat mökille, sinne tarvitaan myös istuintyynyjä, vaikka nuo ovatkin aika ohuita siihen. Tytön taikka mummelin helmojen alla on piilossa lasipurkki, johon voi jemmata sitten vaikka jotain herkkuja lymyyn.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Huasteluva

Tänään välitunnilla kollega kertoi tuttavastaan, joka täyttää koht'sillään 30v. Hän oli antanut ystävilleen tehtävän (luvan?) keksiä hänelle haasteita: mitä kaikkea aikaisemmin kokeilematonta hän voisi vielä ehtiä tehdä ennen kuin täyttää kolmekymmentä. Muutamat haasteet kuulostivat aivan hyviltä ja järkeviltä, mm. kollegani oli antanut sinkkumiehelle haasteeksi neuloa sukat, luvaten avittaa neuvoen kädestä pitäen. Minä rupesin heti tietenkin leikkimään mielessäni ajatuksella, mitähän minä voisin vielä ehtiä tehdä ennen kuin täytän 50.
En kuitenkaan todellakaan aio antaa kenenkään haastaa minua mihinkään. Mutta monia mukavia uusia asioita elämääni on tullut ja on tulollaan lähiaikoina. Yksi hauskin ja haastavin projekti on ollut ja tulee vielä pitkään olemaan talo - ja sitä ympäröivä iso puutarha - jonka ostimme Millanilta ja mieheltään. Toinenkin mukava uusi asia on minulle jo luvattu. Sibessä opiskeleva kummityttöni lupasi antaa minulle alkeisopetusta sellonsoittoon milloin tahansa mulla on aikaa viivähtää hieman pidempään kotipuolessa yhtäaikaa kummitytön kanssa.
Tuntuu uhkealta ajatella, että vielä tässä iässä voi saada mahdollisuuden kokeilla ja ehkä jopa opetella uusia asioita ja taitoja.
Olen järjestämässä synttäripäiväkseni konserttia yhteisvastuun hyväksi. Sekin on jotain ennenkokeilematonta. Olen valinnut musiikin, olen itse mukana konsertin molemmissa kokoonpanoissa ja itse myös juonnan tilaisuuden. Sillä tavoin saan pidettyä ohjat omissa käsissäni ja saan juhlapäivästäni mieleiseni.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pienoismalliremontti jatkui


Tultiin jälleen mukavalta, puuhakkaalta, rentouttavalta ja sosiaaliseltakin mökkiviikonloppureissulta. Miten se tuntuukin viikonloppu pidemmältä, kun sen viettää muissa ympyröissä?
Muiden askareiden ohessa - siis lakaistessani kellarin rappuja - tutkailin maalipurkinloppuja ja löysin kuin löysinkin vesiohenteista valkoista sisämaalia.
Muistin virkistykseksi räppään ensin uudelleen jo julkaistun kuvan työstövaiheesta, kun koetettiin hangata huopakynäpiirroksia nukkekodin pinnoilta. Niitä oli kaikilla muilla pinnoilla paitsi pohjassa (siellä oli vain lyijykynän jälkiä, enkä niille tehnyt mitään).




Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen piti odottaa 1-2 tuntia ennen uusintamaalausta. Mutta koska illalla osa maalista oli vielä tuoretta (olin koettanut huiskia sitä paksusti), niin annoin kuivua aamuun saakka.


Nousimme sunnuntaina jo viideltä, ja tukevan aamupalan jälkeen vetelin toisen kerroksen (siis toisen kerroksen maalia). Ensi kerralla taidan jo kalustaa. Tuskin tässä välissä alan suunnitella mitään tapiseerausta. Matot lattialla voisivat tuoda väriä.

torstai 20. helmikuuta 2014

Loput kysymykset

3. Perhe
Lapsuuden perheeseen meitä kuului ja edelleen kuuluu kuusi sisarusta (kolme kumpaakin sorttia), isä ja äiti. Muutamia vuosia muonavahvuudessa ehti olla myös mamma ennen kuin joutui viimeisiksi ajoikseen sairaalahoitoon. Mammalla oli kaksi naapureina asuvaa tytärtä, ja silloin kun olin pikkulikka, mamma asui tätini perheessä.
Omaan perheeseeni kuuluu puoliso ja neljä aikuista lasta.
Ja sitten on vielä maailmanlaajuinen perhe, kaikki saman Isän lapset.

4. Mitä äiti on opettanut
Muistan vain yhden asian, minkä äiti on opettanut: iltarukouksen silloin, kun minulla oli suru eikä uni meinannut illalla tulla. Miltei kaikki muut äidin opit tulivat sanattomina, mallioppimalla, samoin kuin isänkin.

Tämä tästä, Remun innoittamasta nostalgoinnista.
Mies totesi tänä aamuna, että ei tuonne Facebookin pitäisi mennä. Äsken käväistessäni tuumin itsekseni ihan samaa. Miksi väen vängällä mieltään pahoittaa. Tänä iltanan minun on viisainta pysytellä muustakin mediasta erillään. Onneksi on puuhaa, käsityöpiiri ja pakkaamista.  

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Suutelointia

Jälleen satuin vaihtamaan radiokanavan sopivasti, kun Deiltä tuli reggae-/rapversio virrestä Herra, kädelläsi. Enkä mä sellaista(kaan) jaksa kuunnella. Iskelmän puolella Remu kertoi ensisuudelmastaan. Tai oikeastaan hän ei siitä varsinaisesti kertonut, vaan ensimmäisestä mönkään menneestä yrityksestä 15-vuotiaana. Silloin hän oli päättänyt, että tuollainen ujostelu saa loppua, tulkoon sitten vaikka kassista naamalle. Voi voi, minä olin paaljon vanhempi ensisuudelmani aikoihin.
Tulkoon tässä nyt sitten leikki-feikki-meemini toisen kysymyksen vastaus (eka koski ensimmäistä oikeaa työtä, koska mä en tiedä, mikä oli viikon ensimmäinen kysymys, johon Remu vastasi kertomalla ajokortin saamisesta. No, jos aiheena oli yksinkertaisesti ajokortin saaminen, niin siitä ei mulla ole mitään erikoista kirjoitettavaa.)
2. Ensisuudelma, perusteellisesti ja alusta asti taustoittaen
Meitä oli kaksi uskistyttöä, kaverukset, lukion tokalla. Vanhojen päivän iltaa porukat lähti viettämään paikallisen laskettelurinteen kahvilaan. Mekin lähdimme mukaan. Myöhemmin saimme mukaanmenostamme sekä myönteistä että kielteistä palautetta vanhemmilta uskiksilta. Luokanvalvojamme oli sitä mieltä, että se oli hyvä idea: "olla maailmassa, mutta ei maailmasta", siis siten, ettemme eristäytymällä muista nuorista esim. viestittäneet olevamme jotenkin heidän yläpuolellaan. Tyttötyöntekijä taas lievästi paheksui juopotteluiltaan osallistumistamme, vaikkemme juopotteluun osallistuneetkaan. No, ainakin meillä molemmilla riitti puhekavereita, kun yksi ja toinen ikätoveri maistissa halusi purkaa syvimpiä tuntojaan. Ystävälläni taisi olla useampikin juttukaveri, minun seurassani viipyi vain yksi, joka ei edes ollut lukion vanhoja. Olipahan vain paikalle sattunut entinen tuttu. Olin tutustunut muutaman vuoden itseäni vanhempaan Kaukoon liikuntakerhossa, jota hän aikanaan tuli pitämään alakoulullemme. Tuo kerho soi ne harvat myönteiset liikuntamuistot, joita minulle lapsuudesta jäi. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Istuimme pitkään Kaukon kanssa nenäkkäin, lähinnä kuuntelin hänen tilitystään elämänsä siihenastisista tragedioista, mutta sen verran ainakin kerroin itsestäni hänen kysyessään kuulumisiani, että olen uskis. "Mitä tuhlausta!" oli hänen kauhistunut kommenttinsa. Hänen mielestään "nätti tyttö menee uskovaisena haaskuun". 
Ystävättäreni isä oli luvannut tulla hakemaan meidät. Olimme sopineet, että menisin yöksi ystäväni kotiin. Kun istuin siinä pää kumarassa, pidellen lohduttavasti Kaukon käsiä omissani, ystäväni tuli kopauttamaan olkaani ja kehottamaan: "Tuhkimon on aika lähteä", ja hän lähti edeltä eteisaulaan pukemaan. Noustessani Kaukokin nousi ja koukutti sormella minua lähemmäksi. Siirryin lähemmäs, olettaen ilman muuta, että hänellä on jotain "sipiasiaa". En voinut kuvitella mitään muuta, viaton lapsonen kun olin, vähän alle 18 vee. Eikö mitä! Hän suuteli minua suulle kaljanmakuisilla huulillaan. Järkytyin niin, että ryntäsin itkien pukemaan. Ystväväni kehotti minua pyyhkimään nenun ja hillitsemään itseni, ettei iskänsä kuvittele minun olevan liikuttuneessa tilassa.
Mutta oli meillä hauskaa ystävättäreni kanssa sinä iltana hänen huoneessaan ennen kuin maltoimme käydä nukkumaan. 


tiistai 18. helmikuuta 2014

Hups sentään

Jatkoa aikaisempaan. Nyt sitten kuulin, mikä se puuttuva puheenaihe Remun aarreaitasta olikaan. Se oli ensisuudelma... Nyt en kyllä vielä ala omalta kohdaltani siitä avautua, vaikka tuon ensimmäisen oikean työn perusteellisesti käsittelinkin. Muistan kyllä tapauksen elävästi. Kukapa meistä ei muistaisi? Palaan teemaan.

Oikeaa työtä

Eilen töistä palatessa plarasin autoradion kanavia, koska mies oli autonmyyntiaikeissa tyhjännyt autosta kaikki cd:t ja koska Radio Deistä alkoi jokamaanantainen "Irja ja Inkeri", ja sitä mä en jaksa kuunnella. Musiikkia haeskelin, mutta pysähdyin sitten kuuntelemaan Iskelmä-kanavaa, jossa tutulta kuulostava miesääni kertoi autokoulustaan. Ääniarvaukseni osui oikeaan, Remu se oli. Hyvä heittämään tarinaa. Tällä viikolla hän on kuulemma äänessä joka päivä kyseisellä kanavalla. Juontaja taikka kuuluttaja luetteli vielä, mistä aiheista Remu turisee muina päivinä: ensimmäisestä oikeasta työstä (?), perheestä ja siitä mitä äiti on opettanut. Mutta ehdin sitten unohtaa, mikä se yksi aihe olisi ollut. Auton ratissa kun en voinut kirjoittaa muistiin. Rupesin kuitenkin fundeeraamaan, että tuosta olisi voinut saada vaikka meemin. Jos osaisi niitä nappeja rustata. Ja jos nuo kysymykset/ teemat olisivat olleet omakeksimiä. Ja sitäkin aloin funtsia, mitä itse olisin kyseisistä aiheista kertonut Remun tilalla. Jotain tällaista, meemin tapaan, alkaen tuosta työkysymyksestä:

1) Maatalossa tehtiin pienestä asti kaikkia töitä, mihin kyettiin, mutta ensimmäisiä palkkatöitä oli isostyö riparilla, vaikka en koskaan joutanutkaan olemaan kuin kesän ekalla leirillä, kun loppukesä meni heinä- ym. kotihommissa. Mutta se varsinainen oikealta työltä tuntuva palkkatyö alkoi siten, että siskoni kummitäti, joka oli sipulinviljelijä, tuli kysymään meitä perkuuhommiin. Olimme sitten monena kesänä naapurikylän kolmospoikien kanssa valtavankokoisella sipulipellolla. En muista, aloitimmeko työpäivät kasilta vai ysiltä, mutta kaksi pidempää taukoa pidettiin; lakisääteinen ruokatauko ennen puoltapäivää ja sitten kahden maissa Anja lähti keittämään meille kaffit, haki yleensä siitä vierestä, veljensä kaupasta hyvät tuoreet nisut meille. Sillä jaksoi taas loppupäivän. Satoi tai paistoi. Sateella Anja toi meille kunnon sadetakit, sellaiset keltaiset vahvat, joita näkee kalastajilla. Sateisina kesinä sipulipenkkien väleihin keräämämme ruohotuppaat saattoivat juurtua uudelleen, mutta olivatpa kuitenkin poissa sipulien juurelta.

Jaa no... tästä tuli niin pitkästi, että taidan jatkaa toiste myöhemmin. Ties vaikka ehättäisin kuulla, mistä se Remu tarinoi keskiviikkona.

maanantai 17. helmikuuta 2014

"Vaihtelu virkistää"

Meidän koulussamme ekaluokkalaiset saavat syyslukukauden alussa virsikirjat. Me aloimme heti käyttää virsikirjaa lähes päivittäin. Kahdelle myöhemmin luokkaamme muualta tulleelle ei sen sijaan virsikirjaa ollut vielä jaettu, mutta tottuneesti hekin jo kaivavat meillä saamansa uudenkarheat kirjansa esiin. Teimme pienen kirjanmerkin ja olemme laulaneet melkein joka päivänavaukseksi yhden virren, siirtäen merkkiä eteen päin. Toki olemme hyppineet monien virsien yli, ja aloitimme kouluun ja lapsiin liittyvistä virsistä. Kirkkovuoden juhliin liittyviä otamme, kun ne ovat ajankohtaisia.
Viime perjantaina oli vuorossa yksi lempivirsistäni, 275 "Mä elän laupeudesta", ja tänään otimme seuraavan - vaikka se ei olekaan lempivirsiäni. Taisinpa mainita oppilaillekin, että olen jo vähältä kyllästynyt tuohon virteen Jeesuksesta laulan, kun sitä on laulettu niin paljon. Ja eikös vain se ollut lapsillekin tuttu. Heillä on tapana nostaa käsi pystyyn merkiksi, että sävel on tuttu, kun ennen laulua soitan aina säkeistön esittelyksi.
No, tuon jälkeen alkaa virsikirjassa osio "Katumus ja rippi", josta sanoin, että nämä virret taidamme jättää väliin. Yksi pikkupoika kuitenkin ehdotti, että lauletaan kuitenkin 280. Olin sitä elispäivänä juuri katsellut sillä silmällä, että miltähän tuo kuulostaisi. Se lupasi kyllä hyvää, että sävel oli unkarilainen. Pimputin säkeistön ja kiitin pikkupoikaa, kun oli noin hyvän virsimelodian keksinyt meille ehdottaa. Laulamme sen viimeistään keskiviikkona.
Ennen kuin menimme tunnin asioihin, mainitsin vielä, että virsikirjassa on valtava määrä virsiä, joita ei juuri koskaan lauleta, kun ainakin täällä kotiseurakunnassani ihmiset haluavat laulaa vain niitä, jotka ovat ennestään tuttuja. Ihmeteltiin siinä sitten yhdessä, ettei sillä tavoin voi mitään uutta oppia. Ja toinen pikkupoika kiteytti: "Vaihtelu virkistää." Aamen eli todellaki, todellaki.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Profetia

Luin äsken ystävättäreltä tulleen vastausviestin hänelle päivällä lähettämääni sähköpostiin. Tarkemmitta yksityiskohditta mainitsen vain, että olin purkanut hänelle ärtymystäni, koska tiesin hänen ymmärtävän minua.

Vastauksensa jälkeen muistin erään seurakuntamme blogiin lähettämäni tekstin, jota en ole vielä täällä julkaissut. Tässä se nyt on sellaisena kuin olin sen koneelle tallentanut:


Raamattu kertoo useita tapauksia, joissa Jumala on puhunut ihmisille unien kautta. Tutuin esimerkki on faarao, jonka unet Jumala selitti Joosefin kautta. Joskus olen itsekin kokenut saavani lohdutusta tai rohkaisua unieni kautta, mutta ne ovat olleet vain itseäni varten. Eräs ystäväni sen sijaan on toisinaan nähnyt unia, jotka eroavat tavallisista unista, ja joille hän on myös saanut selityksen. Ne ovat sisältäneet jonkin hengellisen opetuksen tai viestin.
Vähän aikaa sitten hän kertoi minulle erään tällaisen unen, jonka kuultuani ehdotin, voisiko siitä unesta kirjoittaa seurakunnan blogissa. Sain siihen luvan, vaikka hän ei itse ole tähän mennessä uskaltanut kertoa siitä minun lisäkseni kuin kahdelle muulle ihmiselle, mitä en lainkaan ihmettele.
Lainaan nyt melko suoraan ystävääni.

”Kerron sinulle unesta, jonka näin monta vuotta sitten.

Näin (erään paikallisen) koulun vieressä kivipaasia, niin kuin kallion nyppylöitä vierekkäin, ne olivat aika korkeita. Oli pimeää, vain katuvalojen kajossa näki tapahtumat.
Jokaisella kalliolla oli porukkaa ikään kuin retkellä syömässä eväitä ja kaikki rupattelivat iloisesti omalla kalliollaan. 

Sitten sinne tuli kaksi henkilöä, molemmat kantaen pään korkeudella valtavaa täysinäistä höyryävää vatia, toisella makkaroita ja toisella lihapullia.

Sain siihen sitten selityksen, että paikkakunnallemme syntyy eri kuppikuntia, joita ruokitaan jalostetulla lihalla, ja kallioiden korkeus tarkoittaa, että kuppikuntalaiset ovat hengellisesti olevinaan paljon parempia kuin muut. Heillä ei ole murhetta muista ihmisistä, ei nöyryyttä, vietetään vain hauskaa eri kuppikunnissa.

Olin tämän ihan unohtanut, kunnes sitten unen selittäjä muistutti viime keväänä, että nyt on paikkakunnalla se aika.”

Nyt on sitten aika arvioida, kuten meitä on kehotettu arvioimaan kaikki opetus ja profetiat, ovatko ne Jumalasta. Itse ajattelisin, että arvioidessa ei kannata välttämättä ensimmäiseksi siirtää katsetta kovin kauas, eri seurakuntiin, eri herätysliikkeisiin. Mitä jos uni ei kuppikunnista puhuessaan varoitakaan mistään niin ilmeisestä?

Kommentti:


Soitin tänään ystäväni kehotuksesta tuolle unen selittäjälle ja sain vielä lisäselitystä taikka tarkennusta.
Ne vatien kantajat, ruokkijat ovat oppipoikia ja -tyttöjä, nuoria uskovia, jotka takertuvat oppi-isiinsä ja äiteihinsä ja joille he kantavat näiden odottamia ja kaipaamia kehuja, jolloin nuo kuppikuntalaiset saavat omalle lihalleen tuoretta ruokaa. Kyse on oman edun tavoittelusta eikä siitä, että Jumala saisi kaiken kunnian.

Remontti-Reiska

Meille on suunnitteilla yhtä ja toista remonttia. Viimeisin suunnitelma kirjattiin oikein sopimuskansioon. Kun eilen palasin töistä, pihaan oli pysäköity outo auto; se oli putkimiehen piili. Olivat sopineet miehen kanssa, että viikolla 15 meille (tänne "kaupunkiasuntoon") tullaan vaihtamaan putket, osa pattereista yms. Kysyivät, että sopisiko sellainen emännällekin. Tottahan toki, kun olivat jo aikatauluttaneetkin siten, että synttärini saan viettää rauhassa ennen mylläkän alkamista. Sopimukseen lisättiin vielä molempien pyttyjen ja muutaman hanan ja bidén vaihto. Huvittavaa sinänsä, että tuo kohtelias, reipas ja asiallinen nuorimies kertoi olleensa meidän keskimmäisen poikamme kanssa samalla luokalla kuusi vuotta alakoulussa. Mainitsi, että poikamme lempinimi oli Einstein, oli haka matikassa jo silloin.
Putkirempalla alkaa ollakin jo kiire, 1975 rakennetussa talossa vesiputket piilotettiin lattian alle, nyt niiden tilalle tehdään pintaveto, tai miten nuo ammattimiehet sen ilmaisevatkaan.
Vapaa-ajan asunnossa edelliset omistajat rakennuttivat takan ja teettivät kylpyhuoneremontin (jos olet tutustunut Millanin blogeihin, niin olet varmaan lukenutkin, kun siellä hän kirjoitti värikkäästi mm. noista molemmista urakoista. Tuossa sivussa linkkivinkissä mm. Akka krätisee ja Kanttorilan puutarhassa). Mutta muuta remonttia riittää sielläkin. Mies on jo purkanut sementtiset ulkorappuset, joiden takaa seinähirret ovat vuosikymmenien aikana kastuneet ja hapristuneet. Pintaremonttiakin olisi etenkin ulkoseinissä.
Mutta kuten Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc aina tapaa harjoitella isoja juttuja pienoismallilla, niin vähän samantapaista me teimme viime viikonloppuna.


Kuvan nukkekoti on yksi niistä lukemattomista löydöistä, joita Millanilta ja mieheltään ostamamme talon ja varsinkin sen ulkorakennuksen (riihi ja pieni navetta/kanala/lampola) kätköistä on ilmiintynyt. Osan löydöistä Millan tieten tahtoen jätti meille, mutta nukkekoti oli vanhempaa jäämistöä, ehkä edellisten asukkaiden, jotka olivat ihmislapsellisia. Se oli "koristeltu" yltympäriinsä huopakynäpiirroksilla. Piirtäen oli tehty niin kalusteita kuin asukkejakin - enimmäkseen tonttuja, joita majaili myös katossa, sekä sisä- että ulko-. Hankasimme sytytysnesteellä enimpiä huopakynän jälkiä himmeämmiksi. Sen jälkeen mies kävi pihalla hiomassa niistä paikoista, minne koneella pääsi. Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa siveltimiä mukaan. Erivärisiä maalinloppuja niin ikään löytyy paikan päältäkin, niin nukkekoti saisi uuden pinnan lanttalauree. Kalusteetkin mulla on siellä jo odottamassa...

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Vihreä madonna

Jo varhain tyttäremme osoitti taiteellista silmää ja lahjoja (toki veljissä näkyy samansuuntaisia taipumuksia). Niinpä erään joulun alla innostuin ostamaan hänelle lahjaksi taulun. Koululla kävi joku myyjä, jolla oli mukanaan mm. alla oleva maalaus. Koska tyttären omakin värienkäyttö oli hyvin vahvaa ja rohkeaa, arvelin, että hän saattaisi nähdä tässä vihreässä madonnassa jotain, vaikka hän oli silloin vasta häävisti koululainen.

Taulu on hengaillut vuosikausia olohuoneemme vaaleaksi maalatulla seinällä, koska taulut eivät ole ensimmäisellä sijalla silloin, kun opiskelijat kalustavat väliaikaisia opiskelija-asuntojaan. Viime viikonloppuna vein madonnan sitten vapaa-ajan asuntomme seinälle. Tuohon se sopii odottelemaan seuraavaa sijaintiaan, josko tyttärellä myöhemmin olisi sille paikka ja tarve. Viimeksi mainittua tosin ei välttämättä ilmaannu, tytär kun voi tehdä itse mieleisiään tauluja mielin määrin.



tiistai 11. helmikuuta 2014

Sormet multaan

Mulla on ollut eteisen lattialla pino multasäkkejä jo horvin aikaa. Tai pidempäänkin. Tänään sitten nytkäytyin mullanvaihtourakkaa hitusen eteen päin, kun valkkasin ikkunoilta kuolleet kasvit pois ja kuuppasin niistä mullat tyhjään perunasäkkiin ja kun kannoin elossa olevia, mutta ruukustaan ulos tunkevia ruukkukasveja kylpyhuoneeseen kostumaan. Ja purkkeja likoamaan.


Yläkuvassa oleva asparagus on yksi suosikeistani, vaikken ikänäni tahdo muistaa, että se on unelma eikä hienohelma. Taas piti tarkistaa se, olisi kylläkin pitänyt tarkistaa, ennen kuin tallensin tuon kuvan väärällä nimellä.

Kauhea määrähän tuota mullan- ja ruukunvaihtoa olisi, kolmattakymmentä kasvia. Mitäs olen jakanut samaa lajia vaikka kuinka moneen ruukkuun, niin kuin tuota rönsyliljaa ja palmuvehkaa kuin myös kultaköynnöstä, apostolinmiekkaa, viirivehkaa ja aaroninpartaa.
Ainakin viimeksimainitun jakamisessa on sellainen taka-ajatus, että yritän säilyttää sen jälkeläisiä hengissä, jos emo sattuisi menehtymään. Kauan aikaa kyyläsin ja metsästin aaroninpartaa paikallisista kukkakaupoista. Se ei ole mikään muotikasvi, enkä sitä perästäkää löytänyt kukkakaupasta, vaan halppiksen viherkasvihyllystä ("kolme viherkasvia kympillä" tai jotain sellaista).
Kauan aikaa jahkasin homman aloituksessa, koska urakan suuruus on hirvittänyt. Tänään kuitenkin sain välittömän palkinnon: yksi kuolleiksi luulemistani (aasinkorvan tapainen, sekin oli yksi halppiksen kolmesta tarjouskasvista, kolmas oli toinen aaroninparta, jonka vein ystävälle) oli kuin olikin elossa. Olin riipimässä siitä kuivia lehtiä kompostisangon pohjalle kuivikkeeksi, kun huomasin, että kuivuneiden lehtien seasta pilkottaa vihreitä alkuja. Jippaidaa! Olin jo kovin ehtinyt harmitella sen menetystä. Ei maar, pakko mennä vaihtamaan edes yksi isompaan ruukkuun. Kun aloitan isoimmasta vaihdettavasta, saan siltä pieneksi jääneen ruukun seuraavaksi suurimmalle. Näin se menee.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Blogia pukkaa

Ettei vain kirjoitushommat pääse loppumaan, aloitin taas yhden blogin. Mutta se on salasanan takana. Mieheni kirjoittelee kahta blogia, jotka molemmat tarvitsevat salasanan. Häneltä kysyin neuvon, miten se onnistuu. Ja koska mieheni blogit ovat vuodatuksessa, niin sinne sitten minäkin avasin sen salablogini. Toki sellainen olisi varmaan ollut mahdollista bloggerissakin, mutta tasapuolisuuden vuoksikin vuodatus: nyt mulla on molemmissa kaksi.
Miksi sitten halusin ja koin tarvitsevani blogin, jota ei muut pääse lukemaan? Se on rukouskammioni, se paikka, missä saan vuodattaa sydämeni, purkaa ja huutaa tuskani. Pikkuserkkuni on rakentanut ja sisustanut kauniin rukouksen puutarhan kenen tahansa rukoilijan kammioksi vaikkapa polvirukouksia varten. Mutta oma kammioni on askeettinen ja yksinäinen paikka. Muistan Daavidia, joka purki sydäntään ja puki ahdistuksensa, pelkonsa ja myös kiitoksensa psalmeiksi. Noita minun huutojani ei tarvitse kenenkään muun nähdä (ja tuskin niistä mitään apua kellekään muille on, toisin kuin Daavidin psalmeista). Ne ovat Taivaan isän tallessa. 


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Otan OPI:ksi

Oulussa järjestettiin jälleen Pohjois-Suomen Opettajainpäivät. Ja jälleen meidänkin kuntamme opettajat velvoitettiin osallistumaan lauantain ohjelmaan. Se vastasi yhtä Veso-koulutuspäivää. Etukäteen olin ohjelmaa netissä kahlaillut jo useampaan kertaan ja joka kerta yhtä tuskaisena, mitä osaisi valita päällekkäisohjelmista. Vielä aamulla ennen lähtöä kävin koneella ja tein ajankäyttösuunnitelman, jota sitten noudatinkin: ensin kaksi tietoiskua peräkkäin samassa luokkatilassa (matikkaa ja erityisopetusta), sitten Tanja Äärelän luento, jolla hän esitteli väitöskirjaansa koskien nuorten vankien puheenvuoroja peruskouluajoistaan. Puolen tunnin ruokatauon jälkeen ennätin Tevellan tietoiskuun luonnontieteen pikkudemoista ja sieltä menin suoraan Madetojan saliin odottamaan Anna-Mari Laulumaan esitystä.  
Usein on käynyt niin, että viime tipassa saliin tulijoille ei ole enää ollut tilaa, joten jäin vartiksi odottelemaan ja joutessani kävin Facebookissa. En tiennyt, mitä odottaa, mitä olisi tulossa. Tiesin vain sen, mitä olin OPI-ohjelmasta lukenut: että Laulumaa on psykodraamaohjaaja ja vuorovaikutuskouluttaja. Kun hän sitten esitteli apulaisensa Mikko Vaismaan, niin aloin ehkä aavistella, että tämä voi olla aivan hauska juttu. Se oli hulvaton! On hauskaa ja ehkä avartavaakin nauraa itselleen, muille opettajille ja opettajan arjelle, jota Anna-Mari ja Mikko dramatisoivat asiantuntevasti karrikoiden. Vaikkapa kuvaten opettajanhuonetta eräänä aamuna, kun yksi ope on sairastunut, monistuskone jumittaa, luistinkopin avain ei roikukaan naulassaan, oppilas tulee itkien silmään osunutta lumipalloa, yllättäen mustaherukkaviljelijä on tulossa pitämään aiheesta tuntia vitosille ja pastori näyttämään Israelin dioja. Mikon roolit vaihtuivat lennosta, Anna-Mari oli rehtori, jonka olisi pitänyt handlata kaikki. Lopulta monistuskoneen jumitus kuitenkin selvisi, koneesta löytyi se hukassa ollut luistinkopin avain... Niin ja siis mitään muuta rekvisiittaa heillä ei ollut kuin kaksi tuolia.
Nauruterapia oli oiva lopetus OPI-päivälle, mutta kyllä nautin myös kollegoiden tapaamisista, toisia ennätin vain moikata, mutta muutaman kanssa oli aikaa jutellakin ennen tilaisuuksien alkua.
Minulla ei ollut juuri aikaa tutustua näytteilleasettajien tarjontaan saati haalia kyniä, karkkia tai muutakaan ilmaismatskua. Mutta parempi niin, mitä sitä suotta keräämään maallista kateutta.
Olin todella tyytyväinen päiväni antiin, vaikka etukäteen olin harmitellut edessä olevaa tungosta, tilan ahtautta, kiirettä ja tylsiä luentoja. Jospa muistaisin tämän, kun OPI-päivät seuraavan kerran järjestetään ja kun työnantaja velvoittaa niille osallistumaan.