Sormet multaan

Mulla on ollut eteisen lattialla pino multasäkkejä jo horvin aikaa. Tai pidempäänkin. Tänään sitten nytkäytyin mullanvaihtourakkaa hitusen eteen päin, kun valkkasin ikkunoilta kuolleet kasvit pois ja kuuppasin niistä mullat tyhjään perunasäkkiin ja kun kannoin elossa olevia, mutta ruukustaan ulos tunkevia ruukkukasveja kylpyhuoneeseen kostumaan. Ja purkkeja likoamaan.

Yläkuvassa oleva asparagus on yksi suosikeistani, vaikken ikänäni tahdo muistaa, että se on unelma eikä hienohelma. Taas piti tarkistaa se, olisi kylläkin pitänyt tarkistaa, ennen kuin tallensin tuon kuvan väärällä nimellä.

Kauhea määrähän tuota mullan- ja ruukunvaihtoa olisi, kolmattakymmentä kasvia. Mitäs olen jakanut samaa lajia vaikka kuinka moneen ruukkuun, niin kuin tuota rönsyliljaa ja palmuvehkaa kuin myös kultaköynnöstä, apostolinmiekkaa, viirivehkaa ja aaroninpartaa.
Ainakin viimeksimainitun jakamisessa on sellainen taka-ajatus, että yritän säilyttää sen jälkeläisiä hengissä, jos emo sattuisi menehtymään. Kauan aikaa kyyläsin ja metsästin aaroninpartaa paikallisista kukkakaupoista. Se ei ole mikään muotikasvi, enkä sitä perästäkää löytänyt kukkakaupasta, vaan halppiksen viherkasvihyllystä ("kolme viherkasvia kympillä" tai jotain sellaista).
Kauan aikaa jahkasin homman aloituksessa, koska urakan suuruus on hirvittänyt. Tänään kuitenkin sain välittömän palkinnon: yksi kuolleiksi luulemistani (aasinkorvan tapainen, sekin oli yksi halppiksen kolmesta tarjouskasvista, kolmas oli toinen aaroninparta, jonka vein ystävälle) oli kuin olikin elossa. Olin riipimässä siitä kuivia lehtiä kompostisangon pohjalle kuivikkeeksi, kun huomasin, että kuivuneiden lehtien seasta pilkottaa vihreitä alkuja. Jippaidaa! Olin jo kovin ehtinyt harmitella sen menetystä. Ei maar, pakko mennä vaihtamaan edes yksi isompaan ruukkuun. Kun aloitan isoimmasta vaihdettavasta, saan siltä pieneksi jääneen ruukun seuraavaksi suurimmalle. Näin se menee.