Mölähyttelyä

Vilukissin kiriootukset inspiroovat useen aijoon. Taannoin kun hän kertoi postauksessaan "Isoo kokoosekseen" eräästä möläytyksestä, muistin nauraen vähän vastaavanlaisen tapauksen siltä ajalta, kun ittelläni oli pieniä mukuloota.
Meill oli silloon jo toinenki poika syntyny, oli muutaman kuukauren, keikutteli jo peipisitteris. Asuumma vuokralla ylimmäs eli toises kerrokses (ja voi kuinka mä haikaalin omaa tupaa, jonka pihahan sais kompostin!) Olin jostaki saanu päähäni, jotta mä tartten korinhoitajaa vähä avuksi (en muista, kuka pani sen irean mun päähäni). Niin mä sain yhyreksi aamupäiväksi sellaasen. Vähä vanahempi naisihiminen. En muista yhtää sitäkää, kuinka se mua heleppas, mutta sen mä muistan siihen asti, kun muisti rupiaa präkäämähän, jotta mitä se sanoo meirän senkertaasesta kuopuksesta. Katteli sitä siinä peipisitteris. Ja sanoo, jotta:
"On sillä suuret silimät. Niin suuret, jotta olis jo melekeen ruman näköönen, jos ei olsi nuon suuri pää."

(Eihän se ämmä ny tokikaa eteläpohojalaasittaan sitä sanonu, pitääskö ottaa laihnausmerkit pois.)

Nappi! (Vaan ei sentään ohtaan)

Kiitän kauniisti Kanttorilan puutarhan Millania, joka antoi minulle tunnustuksen. (Joskus hän on myös tehnyt tunnustuksia, sivumennen sanoen...)
Tunnustusnappi oli tämän näköinen:

Ehdinkin jo Mansikkia varoittaa - taikka hänet varata - aikeestani lähettää tämä nappi eteen päin hänelle. Meillä on Mansikin kanssa aika monia yhdistäviä asioita, jotka blogipostausten kautta ovat tulleet esiin. Hän on siis yksi viidestäni. Sitten ovat Vilukissi ja Kaisajoupinblogi, vaikkakin molemmat ovat jo saaneet saman tunnustuksen. Kaisa kuulemma ottaa mielellään keltaisen lapon molempiin rintoopielihinsä. Mutta kuten ihanille naisille taisin jo selvittää, säännöt ovat yksiselitteiset: viidelle lempiblogillesi (vaikka ne olisivat muidenkin lempiblogeja...). Sitten on sellainen kirjallinen lahjakkuus kuin Mottona: Aina jotain, jonka usein niin oivaltavan humoristiset postaukset luen myös heti sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. Samat sanat blogista Lähtölaskennan jälkeen - Count up, jonka kirjoittajan kanssa olen käynyt myös mielenkiintoisia sähköpostikeskusteluja. Tottakai listaan olisin voinut lisätä kaikki Millanin blogit, joita seuraan varmaan aktiivisimmin, mutta koska säännöissä ei mainittu mitään takaisinlähettämisestä, niin olkoon nyt näin.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:


1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu

vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat

sen eteenpäin.

Pulma

Vähän yli kaksi vuotta sitten innostuin laittamaan blogin myös tänne bloggeriin, kun aiemmin mulla oli sellainen vain vuodatuksessa. Syyt olivat lähinnä poliittiset, mutta ei siitä sen enempää. Blogin luominen oli yllättävän iisiä bloggerissa.
Mutta nyt minulla on hienoinen ongelma. Ajauduin luomaan itselleni gmail-sähköpostitilin - jälleen kerran poliittisista syistä. Nyt minulla on sitten kaksi google-tiliä. Ei se vielä ole se ongelma. Mutta kun mies ehdotti, että hänkin voisi luoda gmail-tilin ja sitten voitaisiin luopua kokonaan tuosta kotinetistä. Miten käy sitten minun blogeilleni, joita hallinnoin kotinetin kautta? Pystyykö näitä kahta tiliä mitenkään yhdistämään yhdeksi, kun molemmille on oma salasanansa? Koetin tutkailla joitakin asetusohjeita, mutten niistä viisastunut. Vai täytyykö minun vain tyytyä siihen, että vanhat blogini jäävät sinälleen ja aloitan kokonaan uudestaan alusta uudella profiililla?

No, Facessakin s-postiosoitteeni on tuo kotinet. jääkö sekin sitten kummittelemaan ikiajoiksi...

Uruusella päällä

Isä kysyys ny multa, jotta onko Ullan vatta kipiä. No ei vatta, mutta lantta lauree kruppia porottaa. Molin vissihin jo perjantaina vähältä tulos kipiäksi, jotaki sellaasia merkkejä havaattin, mutten ollu tietääkseni. Viikonloppu oli komia, niin piti pihamarkiilla riihitä niin palio kun suinki.
Välillä mieski auttoo lapion kans kohopenkin pohojan kaivuus. Muttei me silti saatu viä lauantaina krooppia valamihiksi, kun piti marijastaa ja mehustaa ja pitää viä vierastaki.

 Pyhänä kirkoon jäläkehen jatkoomma lapiosouvia. Alakuvas näkyy mun puutarhakärryt täynnä mansikkamättähiä orottamas jotta ne kipatahan kohopenkkihin. Mutta ensi mä kumminki raahasin sinne ne hilijan katkaastut orapihilajan oksat, leherekki oli viä kiinni.

 Sitte niiren risujen päälle kannoon kaikki ruohotuppahat, jokka mies oli irroottanu taannooselta kivetystyömaaltansa. Eihän ne kaikkia risuja peittänehet, kun tein nuon leviän penkin, mutta sitte nakkelin ne mansikat ja kaikki muukki perkuujättehet markiilta. Katkoon tuon minkälie tatarinki sinne läjähän.

 Sitte kärräsin vanahaa maatunutta lehtimöhöjöä muutaman kottikärryllisen, joukoos oli lastulevyä, sinne märäkköhön.

Mutta sitte mun tuli väsy. Kun olis pitäny jaksaa lähtiä lauluseuroohin, niin mun tartti oikaasta ruotoni soffalle, nukuunki siinä. Käsiä paleli niin arvasin, jotta kipiäksi tairan olla tulos. Menin maata jo puoli yhyreksältä, ajattelin, jos yön levolla seleviääs.
Tänä aamuna sitte piti soittaa pomolle, jotten jaksa töihin. Piäntä lämpyä piti koko yön, kaharen tunnin väliin heräsin mittaalemahan, välillä juomahan ja vessahan. Aamupäivän nukuun sikiäätte, ny juuri ei oo lämpyä, mutta meen kumminki kohta takaasi fällyyhin. Mies oli sillä välin kärränny kohopenkkihin lisää lehtimöhöjöä, mutta pitääs vissihin repiä sinne tuolta takapihan ryteiköstä horsmaa, nokkoosta ja kaikkia muuta laijja, kun ei nuo leherekkää oo viä puista tippunu. Sitte kompostimultaa ja tarttis varmahan hakia peräkärryllinen hevoosensontaaki ennen ku lipatahan tuo multakasa takaasi päällimmääseksi. Mutta ensi tarttoo parata.

Avoin puutarha

Viikko sitten sunnuntaina taisi olla sellainen valtakunnallinen avointen ovien puutarhapäivä. Kuulin siitä etukäteen, mutten toki sunnuntaina muistanut, että se oli juuri silloin. Sattui kuitenkin sopivasti päivän teemaan liittyen näin ikkää.
Lähdimme viemään tytärtä pakaaseineen kesäloman jälkeen takaisin opiskelija-asunnolleen. Ajelimme hetken sen paikkakunnan keskustassa haeskellen, josko osaisimme ilman osoitetta löytämään erään opiskeluaikaisen tuttavaperheen. Emme löytäneet, vaan jatkoimme kotiin päin eri reittiä kuin aamulla, eräälle toiselle paikkakunnalle. Ja siellä rohkaistuimme kokeilemaan, olisiko kupuksen kummit kotona. Olivat ja ilahtuivat yllätysvierailustamme. Hetken olohuoneessa istuttuamme ja ihasteltuani ikkunan läpi näkyviä syysleimuja - ja miehen ihasteltua aittaa pihan perällä - isäntäväki ehdotti, että mennäänkö ulos katsomaan puutarhaa. Meillä vierähti siellä mukava, antoisa ja valaiseva tovi, jonka lopuksi isäntä taittoi minulle kotiinviemisiksi ilmasipulin "tertun". Muistin Vilukissinkin kertoneen jossain kommentissaan saaneen ilmasipulia blogiystävältä (Nettimartalta?). Minä en ole tähän mennessä koskaan kokeillut kasvattaa mitään muita sipulilajeja kuin ruoho- ja valkosipulia, mutta kotiin tultuamme tietenkin etsin ja raivasin ilmasipulin versoille tilaa, joka löytyi entisen hiekkalaatikon, nykyisen yrttitarhan laitamilta.
Vasta jälkeen päin hoksasin, että olimme sittenkin päässeet viettämään puutarhan avointen ovien päivää, vaikkei kukaan kai meidän puutarhassamme vieraillutkaan. Vaan mistä sen tietää, kun emme olleet kotona.

Olisinko tahtonut jonkun tulevan katsomaan - ja huomaamaan erinäisiä ongelmakohtia ja rumistuksia pihamarkillamme? En osaa sanoa. Entä osallistuitko sinä avointen ovien puutarhapäivään? Saitko puutarhavieraita? Olisitko toivonut saavasi? Mitä olisit heille erityisesti halunnut pihassasi näyttää?

Syyttelyitä ja kissikin sylki

Olipas taas unet. Olimme menevinämme johonkin etelän kaupunkiin seuroihin. Taisivat olla KL:n kesäpäivät. Mutta lädimme sieltä vinkiäätte pois sen jälkeen, kun ensimmäinen puhuja oli oikein hyvästi läsnäolijat haukkunut ja syyllistänyt siitä, ettei paikalla ollut enempää väkeä... Paluureittimme piti kulkeman Halkivahan ja Porin kautta sukuloiden, äiti mukamas siellä suunnalla asui. Ennen kuin lähdimme, eräs tuttavani lauluporukastamme kertoi antaneensa yhteystietoni jollekin naiselle, joka olisi ilmeisesti halunnut pyytää meitä jonnekin laulamaan. Siellä äidin luona kai jo ollessamme kännykkäni soikin. Soittaja esitteli itsensä kohteliaasti nimellä Kerttu Kälele ja kysyi sitten, mitä olin ajatellut tehdä lauantaina 1.9. Sanoin ensin, että mulla on silloin työpäivä, mutta harmikseni olen auttamattoman rehellinen ja korjasin samantien, että eikun se työpäivä onkin 8.9. mutta mainittuna päivänä vietän varmaan vapaa-aikaa perheen parissa. Silloin se Kerttu alkoi vaahdota jotain syyllistävää. Minä ärähdin takaisin, että missä tarkoituksessa hän alun alkaenkaan kyseli ajanviettoaikeistani, oliko hänellä jotain asiaa tuohon päivään liittyen. Kävi ilmi, että hän soitteli Lions Clubin edustajana. Mutta kuitenkin hän vetosi jopa kirkkoherramme nimissä, että meidän pitäisi johonkin tilaisuuteen saapua viihdyttämään. Siinä vahingossa sitten tulin katkaisseeksi puhelun, enkä yhtään harmitellut, ettei LC-Kerttu enää soitellut takaisin. Vasta hereillä ollessani tulin tajunneeksi, että lauluporukkammehan laulaa ainoastaan seurakuntien/ hengellisissä tilaisuuksissa. LC:t, MC:t ja FC:t pärjätkööt ilman meitä.
Mutta se kissa. Vissiin siellä etelän kaupungin kaduilla satuin nenäkkäin katukatin kanssa. Se oli isokokoinen ja huonossa kunnossa. Se sähisi ja sylki päälleni, niin että tunsin roiskeet käsissäni. Minun piti heti päästä pesulle, kun pelkäsin kissan kantavan jotain tauteja. Kävinkin käsipesulla jossain ihme pisuaarissa, paljain jaloin ja heti tunsin, että nyt pitäisi saada pestä jalanpohjatkin... Kissa kuitenkin oli vähän rauhoittunut, keräsi hoivattavakseen tyynyjä ja vaateresuja, ja yritti niitä imettää. Säälitti tuollainen elukkaparka. Luultavasti se tuli uniini sen siiliparan takia, jonka murhasta uutisoitiin Kauhajoki-lehdessä. Ja ehkäpä osaan jäljittää myös, mistä nuo syyllistämispätkät tulivat.   

Kirje ja multimediaviesti

Nykyisin niitä vanhoja kunnon paperikirjeitä tulee entistä harvemmin, kun läheisimpien ystävieni kanssa pidetään sähköisesti yhteyttä. Siksi olinkin huuli pyöreänä, kun alkuviikosta laatikostamme löytyi käsinkirjoitettu kuori, jossa sekä minun että mieheni nimet. Kuoren liimapinta oli vähän pettänyt, joten pystyin saman tien kurkkaamaan - ja toden totta sisällä oli oikean käsin kirjoitetun kirjeen näköinen paperi. En tunnistanut käsialaa, joten sisälle mennessä ehdin vähän jo hermoilla, mistä on kyse. Ei ainakaan mistään kutsusta. Yllätys oli positiivinen. Olin kesäseurojen jälkeen lähettänyt postikortilla seuraterveiset yhdelle äitini serkulle, jonka olen tavannut vuodesta 2007 joka kesä seuroissa (taikka joka kesäseuroissa, voisi myös kirjoittaa, molemmat oikein!) No niin, nyt Anna-Liisalta tuli vastauskirje korttiini. Lainaan siitä yhden syysrunon värssyn, jonka Anna-Liisa oli lainannut Matti Vironmäeltä:

"Oi, eikö kesä kestämään nyt vielä vähän jäisi
ja muuttolinnut lähtöään vain hetken viivyttäisi?
Siis sinne suveen suurimpaan vie lapsen sydänkaipuu.
Siell' eivät kukat kuihdukaan, ja ikäväkin haihtuu."

Tänään minua jälleen ilahdutettiin mieluisalla viestillä. Se tuli kännykkääni. Ja se  oli tällainen:

Kuvan mukana oli toki saatesanat, englanniksi. Tähän vähän taustaa selitykseksi - vaikka olen tainnut kesällä kertoakin, että Norjassa käydessämme rustasimme mieheni kanssa Dalian porraspieleen kukkatarhan, jota varten kävimme Emilin kanssa ostamassa mullat ja kukat Plantasjenilta. Myöhemmin kesällä sitten kirjeessä kyselin Dalialta, olivatko kukat jääneet henkiin. Tänään tuli vastaus :D
Pelargonioiden välissä oleva verenpisarakin näyttää olevan hengissä, vaikkei kuki enää. Joku voisi ehkä nyt neuvoa minua neuvomaan Daliaa, mitä hän voisi tehdä tuolle verenpisaralleen, jotta siitä olisi iloa ehkä ensi kesänäkin.

Pienille ritareille sankarileikkeihin

Tässä yhtenä päivänä yhdentoista poikaoppilaamme kesken oli pientä vääntöä siitä, kuka saa käytellä miekkoja. Meillä on eskariluokassa kaksi pehmomiekkaa, jostain solumuovista, ja niihin vielä kilvet. Lisäksi on pari muovimiekkaa. Kuitenkin sankareita on miltei tusina. Muistin siinä, että olin nähnyt jossain puutarhan nurkassa lojumassa jouten niitä sinisiä kaapinkulmien pehmusteita, joita talteen keräsimme vuoden 2006 keittiöremonttimme yhteydessä. Niillehän on ollut jo monta uusiokäyttöä: ulkovaraston katon vuoraus, ruosteisen mattotelineen verhoilu, suojaksi ettei matot ym. sotkeennu ruosteeseen, ja viimeksi vielä omenapuiden runkojen suojana pupujen hyökkäystä vastaan. Mutta nyt nämä pätkät saavat jalostua miekoiksi. Yhden koekappaleen vein jo koululle, ja eräs kultamussukkani hoksasi heti, mikä siitä on tulossa. Talonmies lupasi tuoda rullan silverteippiä, jolla koetammme avustajan kanssa näistä väsätä kelpo aseita.

Aikanaan emme ostaneet omille pojillemme lelupyssyjä, ja kyllähän he kuitenkin niitä itse väsäsivät dubloista tai puiden oksista. Äidin suureksi huoleksi ja pieneksi harmiksi. Mutta nyttemmin jossain  varhaiskasvatuskoulutuksessa kuulin, ettei lasten sota- ja aseleikeistä tarvitse niin kauheasti olla huolissaan, koska yleensähän lapset eivät leiki tappamista vaan he leikkivät ihan vain olevansa sankareita.  

Huojennus

Se on mukava tunne. Tämän päivän mittaan osakseni on sattunut jopa enemmän kuin yksi huojennus. Yksi niistä liittyi uuteen "sähköiseen reissuvihkoon", Wilmaan, kaksi muuta käymiini sähköpostikeskusteluihin. On huojentavaa saada tietää, että joku muukin ajattelee jostain asiasta samalla tavalla. Sellaisesta asiasta, jota ei ole meinannut kehdata kenellekään kertoa, kun on kuvitellut ajattelevansa oudosti. On helpottavaa saada tuulettaa ajatuksiaan.

Pomon terkut

Vielä yksi pikkujuttu lauantain työpäivän annista - mikä itselleni oli melkein ehkä päivän tärkein. Big Boss, sivistystoimenjohtaja kysäisi minulta ruokailun jälkeen tarjottimienpalautustiskillä, miten olen viihtynyt ja mitä olen tykännyt nykyisestä työpaikasta ja uudesta toimenkuvastani - josta siis viime loppusyksynä hänen kanssaan palaveerattiin. Kerroin viihtyväni ja tykkääväni, johon hän vastasi, että hänkin on kuullut positiivista palautetta. Siis minusta tuolla uudessa paikassa! Ai että olin hyvilläni. Ties vaikka saisin viipyä pitempäänkin.

Kukkaa ja kynttilää

Otin jo illalla valmiiksi maljakkoon kukkia koulua varten - pelkäsin näet, että ennustettu halla voisi puraista kukkasiakin, joita en aikonut sen kummemmin kylmältä suojata. Minun mielenrauhalleni riitti, että peittelimme kohopenkin kesäkurpitsat, kurkut yms. isolla auton peitteellä ja että sytytin kasvihuoneeseen öljykynttilän palamaan (niitä semmoisia hautakynttilöitä, jotka palavat vaikka kuinka kauan). Pikku kuriositeetti: se oli niitä kynttilöitä, joita kesällä ongin talteen hautuumaan sekajäteroskiksesta. Aamulla kävin sen vielä sammuttamassa, niin että voin poltella sitä tarvittaessa vielä monena yönä.
Ne maljakkokukat. Luokassani oli tänään kaksi synttärisankaria, joiden kunniaksi ne kukat vein, suopayrttiä, vuohenkelloa, yksi harjaneilikka ja loput vuohenjuuret. (Loput...hmmphh, turha toivo). Viime viikolla oli niin ikään yhtenä päivänä kahdella oppilaalla synttärit, silloinkin meillä oli kukkia  (peurankelloa ja tarha-alpia)pöydässä. Silloin oli kaksosten synttärit. Haluan hiukan rehvastella: jo toisena päivänä opin erottamaan kaksospojat toisistaan.

Koulutusta ja kuntoilua

Vaikka piti etukäteen murista sitä vastaan, että joutuu kauniin loppukesän lauantain viettämään veso-koulutuksessa, niin päivä Rokualla oli kuitenkin aivan antoisa. Aamupäivällä tiivis koulutuspaketti ja ruuan jälkeen kuntoilua ulkona tai sisällä. Kunta olisi maksanut uimahallin ja/ tai kuntosalin käytöstä, mutta koska sää oli kaunis ja maastossa hyvin merkittyjä ulkoilureittejä, niin säästin 12 euroa kunnan rahoja. Olin varannut reppuuni mm. vesipullon ja kokoontaitettavan 7 dl:n vetoisen muovilautasen. Sainkin kerättyä sen täyteen mustikoita - ihan vain sormin, kun en ollut viitsinyt poimuria pakata mukaan. Eikä mustikkaa ollutkaan poimurilla poimittavaksi asti. Kuljin yksin, mutta aina välillä törmäsin muihin metsässä samoileviin opettajiin. Vaan kun kuulin erään entisen  pomoni äänen kaikuvan ja lähenevän lammen toiselta puolelta (hän oli koonnut suojiinsa joukon kollegoita, joille siellä paasasi), niin otin reppuni ja kipponi mustikkamättäältä ja jatkoin kiivaasti matkaa omaan rauhaani.

 Sieniäkin olisin kerännyt, jos niitä olisin löytänyt ja tunnistanut kerättäväksi asti. Tyydyin ottamaan muutaman sienikuvan. Aika kiva kasvi- ja sieniotos pienessä tilassa. Tunnistan vain poron- ja keräporonjäkälän, puolukan ja männyn kuivan oksan... 

 Kuolleessakin on elämää. Pystyyn kuollut koivu on kasvualustana kääville.

Reittejä kulkiessani otin välillä kuvia myös tulosuunnasta siltä varalta, että palatessa tulisi jokin häihäräppi suunnistamisessa. Kauniita jylhiä maisemia. Vajaan kolmen kilometrin päässä olevalle Kirvesjärven kodalle päästyäni kävin laiturilla uittamassa jalkojani ja uskalsinpa tempaista paidankin pois ja koettaa huuhdella hikeä, kun sivistystoimenjohtaja oli jo lähtenyt kodalta takaisin päin. Ellei järven vastarannalla olisi ollut huvilamökkiä, olisin ehkä rohjennut naku-uinnillekin.

Mitä tulee itse koulutusosioon, niin luennoitsija oli mielenkiintoinen, hauska ja ajatuksia herättelevä rehtori, joka mm. kertoi, miten heidän koulussaan on suitsittu tupakointia. Ja kas vain, mitä siitä asiasta kirjoitettiin tänään hesarissa. Apulaisoikeuskansleri oli antanut huomautuksen rehtorille tupakoijien ojentamisesta:

"Rehtori ohjeisti syystiedotteessaan vuonna 2010, että kouluaikana tupakoiva tai tupakointivälineitä hallussaan pitävä oppilas joutuu kirjoittamaan koulupäivän jälkeen tupakkatutkielmaa ja tekemään lupauksen olla polttamatta.

Apulaisoikeuskansleri toteaa, että laki kieltää alle 18-vuotiailta tupakkatuotteiden hallussapidon aina ja kaikkialla. Tutkielman kirjoittaminen on kuitenkin sellainen kurinpitoseuraamus, joka ei perustu lakiin."


Voi yhyren kerran!

Ilon pisara tai pallukka

Pari päivää sitten löysin suureksi ilokseni jotain pientä ja söpöä kasvihuoneesta.


Munakoisoon oli kuin olikin alkanut kasvaa pikkuinen hedelmän alku. Nyt kun se vielä ehtisi kasvaa isommaksi. Tiedänpä ainakin tohtia ensi kesänä kokeilla uudestaan, jos vaikka olisi suotuisammat olosuhteet. Tänä kesänä ei ole mun avomaankurkutkaan ehtineet kummoisiksi, reilun sentin mittaisia hedelmäntekeleitä. Niin että pitää olla piitkä lämmin syksy, jos meinaan saada tehdä maustekurkkuja oman maan sadosta.

Kiveä

Nyt ei taas meinaa ehtiä kirjoittamaan, kun saunaan pitäisi joutua, mutta laitan pari kuvaa siitä, mitä mieheni on puuhastellut mm. pihassamme sillä aikaa, kun mä olen kulkenut tällä viikolla töissä.

 Ekassa kuvassa on entinen ongelmakohta (hetkeksi ratkaistuna). Siinä oli tähän muuttaessamme jokin puska, taisi olla korallikanukka. Ihan sievä, mutta tiellä, ja sen juuristo oli rikkaruohon vallassa. Raivasin sen pois ja tein tilalle kukkapenkkiä. Joka kasvoi umpeen muutamassa vuodessa. Aina se myös tallaantui, kun pyörätelineestä haettiin pyöriä. Alkukesällä, kun mies hajotti pation, hän raivasi puolestani myös tuon rikkaruohopesäkkeen. Ruohotuppaiden alta paljastui sora, johon kesän mittaan alkoi kasvaa uutta rikkaruohokasvustoa. Mutta nyt on mies kaivanut sen pois ja asetellut  kivistön. Pation reunaan hän laittoi entisen pation alta löytyneet ontot sementtijalustat, jotka täytin mullalla ja joihin istutin sitten ahomansikkaa ja suikeroalpia.

Innostuttuaan mies jatkoi kiveyspuuhaa ja mellasti matontamppaustelineen alustankin uuteen järjestykseen. Sielläkin oli kiven välit pehkoontuneet, sateiden ja laiskan emännän takia. Laiskuus tässä yhteydessä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: ruoho oli päässyt kasvamaan vähän käytetyn tamppaustelineen alle, enkä sitä ollut viitsinyt sieltä koko kesänä ruokota.  Naapurin puolelta tunkee aidan raosta tuota yhtä rianroskaa. olikos se jokin pihlaja-angervo vai mikä. On mokoma sitkeämpi ja ahkerampi kuin minä.

Höyryää ja porisee

No ny sitte oli aika mennä marjapuskiille. Ei siinä kauaa nokka tuhissu, kun saatihin miehen kans maijallinen kerättyä, kunhan saatihin ensin äntihin. Nokko isooja vattuja punaherukkaan päälle maijahan antamahan makua.  Pari päivää sitte jo koholiin kaikki pölyyset pullot markiilta, neki jokka molin tuonu autiotuvan roskiksesta, ja panin likohon. (Meinas jo mies kyllääntyä tiskialtahas mojuvihin pulloohin, jotta mikä souvi mulla siinon orottamas.) Nynnon pulloharjalla pesty, mutta viä pitääs viittiä ne viruttaa ja varittaa. Pitääs nuosta puskiista tulla viä toinenki maijallinen. Saa faarille mehua. Meillä ittellä huonosti teköö kauppansa, mutta isä juoo hapinesta.

Kasvatustyötä

Voi kun on ollut mukavaa töiden jälkeen vaihtaa kevyttä työvaatetta ylle ja painua pihalle. Kastelua(!!) ja lapiohommia lähinnä. Herukoihin en ole vielä koskenut, kun mustat eivät ole alkaneet varista eivätkä punaiset ole vielä kaikin kypsiä. Niin, sekin on ollut tosissaan mukavaa, että olen saanut viimein vajennettua sadevesiastioita ja jopa niistä osan tyhjättyä kastelemalla.
Huomasin tässä yhtenä päivänä, että olen puhunut höpöjä. Ei minulla ole kahta begoniaa pihassa, kun eihän se hautausmaan roskiksesta onkimani ole lainkaan mikään begonia. Taitaa olla joko ahkeraliisa tai mustanmerenruusu, jotka aina iloisesti sekoitan keskenään - ja nyt vielä pekuuniankin kanssa.

Mies huikkii pihalta, että ukkonen jyrähtelee. Taivas on tästä katsottuna aivan kirkas, mutta kohta täytynee mennä keräämään pyykit narulta.

Sellaista olisi suunnitelmissa, että kaivankin kokonaan vanhan mansikkamaan ylös (aluksi ajatelin vain harventaa poistamalla keskimmäisen tarhan). Siihen tilalle tekisin tosi leveän kohopenkin - nyt kun olisi taas noita orapihlajan oksia sen sydämeksi haudattavaksi. Mansikoita laittaisin vähän vanhaan kohopenkkiin ja toiseksi vanhimpaan laittaisin ensi kesänä kesäkurpitsaa ja härkäpapua. Lipstikka täytyy myös siirtää, kun nyt se on tulevan kohopenkin etunurkassa varjostamassa. Sille löytynee sopiva kolo syrjemmästä.

Muutakin kaivuuhommaa haluaisin ehtiä ja jaksaa tänä syksynä: iänikuista perennapenkkien puhdistusta ja uudelleen järjestelyä. Samalla tekisin tilaa niille uusille tulokkaille, jotka Millan lupasi laittaa minua odottelemaan purkkeihin (sydän, hymiö ja tykkäyspeukku).

  Pikkusydäntä, valkosipulia ja maloppia - niin ja pienesti karpaattienkelloa

Kurkiuni

Edellisöisestä unennäystä jäi elävästi mieleen eräs pätkä. Seisoin tutuissa lapsuusmaisemissa, paitsi, että maisemaan sisältyi lampi, jota siinä kohtaa oikeasti ei ole. Katselin etelän taivaalle, korkealla kohti etelää lenteli yksinäinen uljas kurki. Yhtäkkiä siltä näytti putoavan jotain, joka lumpsahti siihen alla olevaan lampeen. Ihmettelin ensin, että ei kai kurki lennosta muni. Kakaksi mojaus oli aivan liian iso. Jopa kurjelta. Lammen pinnalla uiskentelevat sorsat ja muut alkoivat kerääntyä pudonneen kohteen ympärille. Silloin huomasin, että se olikin kurjenpoikanen, joka jo kömpi kuivalle maalle. Se alkoi ottaa juoksuvauhtia ja levitellä siipiään, kun sen emo jo palasikin takaisin sitä tsemppaamaan. Poikanen pääsi siivilleen ja matka jatkui.
Mä en osaa nähdä tälle mitään yhteyttä valve-elämästä. Vai olenko katsellut jotain luontodokkaria?

Hattutädin mummolook

Koska auton kyydissä mulla ei ole kuskin lupaa käsitellä teräviä työkaluja, kuten sukkapuikkoja taikka neuloja, niin otin kesäseuramatkalle lankakerän ja virkkuukoukun. En toki seuroissa virkannut kuin odotellessa, mutta ajomatkojen aikana sain jo aika pitkästi huivia valmiiksi. Käytin kerän loppuun menomatkalla Lappiin. Onnksi kotona oli samaa lankaa tähteillä, sain huivin täyteen pituuteen ja lisäksi höpsön mummukukan, jota varten pitäisi vielä jokin lenkura virkata huiviin ikään kuin napinläveksi.

Tämä on yksi mun lemppariväreistäni ja summittaisesti ajattelin sen sopivan yhteen pillerihattuni kanssa - jota en tosin ottanut esiin laatikostaan verratakseni. Kuvasta katsottuna väri ei ainakaan ole niin lähellä kuin muistin varaisesti kuvittelin.

Kuva vuodelta 2008 veljenpojan häistä. Kattelen tyttäreni päälle, jonka rajasin kuvasta piiloon.

Puutarhailoja ja -arvoitus

Kaikenlaista... kesäkonferenssi, koulun aloitus... mutta olkoon ne nyt tällä erää ruotimatta. Mukavasti meni molemmat.
Tänään kun oli lyhyempi päivä, ennätin kotona pihallekin. Kasvihuone ja kohopenkki kaipasivat kastelua, ja aina sitä ruosimista siellä riittää. Keräsin ensimmäiset tuleentuneet härkäpavut. Taitoin mukavan kokoisen kesäkurpitsan salaattiin. Ensi kesänä taidan laittaa kesäkurpitsaa kasvamaan pelkästään ulos kohopenkkiin, enkä enää yritäkään sitä suotta kasvihuoneessa, koskapa se näyttäisi paremmin menestyvät ulkosalla, kumma kyllä.
Revin pois loput vuorenkilvet, jotka oli tarkoitus tänä kesänä hävittääkin, samalla kun patiokin. Viitsisi vain ruveta heiluttamaan lapiota, että saisi koko nurkkauksen käännettyä ja rikkaruohojen juuret kompostiin. Ja sitten tarttis fundeerata, mitä siihen tilalle. Mutta oikeastaan en saa antaa itselleni lupaa tänään puuhailla kovin kauaa enää puutarhassa. Toin vähän töitä kotiin: ainakin pitäisi piirtää vielä kymmenkunta naulakkonimilapun aihiota, jotka mukulat saavat sitten leikata ja värittää.
Jo alkukesästä huomasin kasvilavassani jonkin oudon kasvin, josta en tiennyt, oliko tullut jonkin siemenpussin sisällön mukana vai siementynyt jostain viimevuotisesta. Maistelin kasvia silloin (mukavan makuinen, hieman kaalin tai nauriin makua muistuttava) ja päätin jättää sen kasvamaan ja katsoa, mitä tuleman pitää. Vaikka nyt olen katsonut ja katsonut, en edelleenkään tiedä, mitä piti tuleman:

Enää niitä ei myöskään voi oikein poiskaan repiä, sillä herneet ovat kietoutuneet niihin kärhöillään. Yritin rajata kuvasta rikkaruohoja pois, mutta se on mahdotonta. Muutama raaka tomaattikin pääsi kuvaan.
Otin kuvan myös loppukesän suosikeistani, malvoista ja malvikeista. Ruusumalvan soisin leviävän tähän perennapenkkiin laajemmastikin. Eiköhän se sen teekin vuosien saatossa.

Harmi vaan, että mies siirsi asuntovaunun tienposkesta hetkeksi tämän perennapenkin viereen ja samalla tallaantui/ irtautui useampi kesämalvikin kukkavarsi. Onneksi hän siirsi vaunun sitten talon ikkunattomaan pohjoispäätyyn. Oli sekin temppu, koettaa kieputella tonnin painoinen 6-8-metrinen rekkules koivujen ja kuusien väliin. Meinasin kirjoittaa, että sinne märäkköhön, mutten sentään sitä toivo.

Vielä lopuksi eräs kasvijuttu, vaikkei se liitykään puutarhaamme. Kaupungille pyöräillessäni viime päivinä useampaan kertaan olin ihmetellyt ihanaa tuoksua, joka tuntui seuraavan minua miltei koko matkan. Ensin kuvittelin seuraavani jonkun parfyymijälkeä, mutta kun sama haju tuntui aina uudelleen, aloin etsiä katseellani muita mahdollisia hajulähteitä. Mitään laajoja kukkaistutuksia ei reittini varrella ollut. Sitten hoksasin kääntää epäilykseni lehmukseen. Kirkon pihassa viimein sellaista pääsin nuuhkaisemaan ja löysin ihanan tuoksun lähteen, kukkiva lehmus. Poimin maahan pudonneen kukkasen taskuuni.

Erään rankahkon päivän ilta

Olisihan tällaisen mammuttipäivän jälkeen varmaan kirjoittamista, mutta kun väsyttää... Yritin ensin jotain sapattiateriasta saada kirjoitettua toiselle blogille, muttei tästä nukkumaan tahtovasta päästä mitään irronnut. Näin töiden alkamisen kunniaksi aamunukkuminen oli levotonta, heräily tunnin välein viidestä alkaen. Kolmas kerta sanoi toden. Suunnittelupäivää oli vrattu kolmeen saakka, mutta eihän se aika minulle riittänyt, otin sitten jotain pikkuhommaa kotiin, kun pakko oli päästä lähtemään pikapuoliin kolmen jälkeen, kimppakyytiläistä hakemaan ja itse valmistautumaan sapattiaterialle. Oli tarkoitus kohta viiden jälkeen lähteä pyöräilemään sinne naapurin rouvan kanssa, niin kuin sitten lähdettiinkin, mutta kyllä mulla kiirusta piti.
Nyt jos jaksaisi vielä käydä pihalla vetelemässä kateharsoa kesäkurpitsoille. Parempi vara kuin vahinko.

Orientaatioajelulla

Onkohan orientaatiolla jokin yhteys sanaan Orient? Taisipa olla, englannin sanakirjan mukaan 'orientation' tarkoittaa mm. (kirkon) itäsuuntausta (mulle tuli ensin mielleyhtymä kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, mutta itäsuuntaus tarkoittanee kirkon rakennussuuntaa).
No niin, mä halusin alkaa jo suuntautua työn alkamista kohti. Osin siksi lähdimme miehen kanssa ajelulle. Mutta myös siksi, että kävimme katsomassa erästä tonttia matkan varrella. Myynti-ilmoituksessa toki mainittiin rehellisesti, että tontilla olevat rakennukset ovat purkukunnossa, mutta olin mä silti aika järkyttynyt. En niinkään kainaloihin asti yltävästä koko pihan ja ns. ajotien peittävästä kasvillisuudesta (nokkosta, vadelmaa ja jotain putkea enimmäkseen, sinänsä hyvä merkki, ilmeisen hyväkasvuinen plassi) kuin rakennusten sisätilojen hajusta. Myyjä kertoi puhelimessa avaimen paikan, pääsimme kurkkaamaan ulkosaunaankin. Ulkohyysissä nojasi seinään linnunpelätin, vaikka tuskin se siellä ketään pelotti punaherukoiden kimpusta. Kuollut harakka lojui liiterin jatkeena olevan kömmön lattialla. Siellä lojui myös viinapulloja, lieneekö autiotila ollut kokoontumispaikkana.
Jatkoimme hiljaisina matkaa kohti koulua. Mies jätti minut koulun pihaan, ja samalla kun kävin luokassa, mies käveli kylän halki veljensä luokse hakemaan sieltä tyttären penaalin, joka juhannuksena jäi mummolaan ja oli sieltä ajautunut tänne vähän lähemmäs. Kovasti tyttö olikin jo odotellut piirustuskyniään.
En osannut tehdä luokassa paljoakaan, mutta otin muutaman kuvan, jos saisi inspiksen, miten luokka kalustettaisiin. Laitetaanko kaikki takaisin samoille paikoilleen vai toimisiko jokin muu järjestys paremmin?

Nyt olisi hyvä mööbleerata uudelle mallille, kun siivoojat ja talonmies olivat raivanneet luokan siivousta varten. Tukipalkki, liitutaulut, verhokiskot, pistokkeet ja piano rajaavat kyllä asetteluvaihtoehtoja. Tyydyin laittelemaan jotain kirjoja ja tavaroita paikoilleen. Huomenna jatketaan.

Kotona mies  katseli talopakettien hintoja, ja totesimme, ettei taida meidän kannattaa sellaisen ostoa suunnitella. Mutta kyllä jonkun pitäisi tuo ruokoton tontti ruokota, sääliksi melkein käy naapurin kauniissa sinisessä talossa asuvaa perhettä, että tuollaista häpeäpilkkua joutuvat katselemaan.

Mutta nyt "mieleni minun tekeni, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan" jos ei sukuvirttä, niin toisen moisia virrentapaisia kuitenkin.

PS. Oli ehkä kuitenkin onnenkantamoinen, etten autiotalon tontilla muistanut/ hoksannut ottaa kuvia...

Loppulomapäiväkirjaa, ja yksi kukka

Eilinen oli tympeä päivä. "Niinku tuulehen puhaltaas." Koko päivä oli pimeää, kylmää ja sateista. Itse olin kiukkuinen ja mitään aikaansaamaton mököttelijä. Vasta illalla alkoi vähän helpata, kun aikani kierreltyäni tietämättä mihin ryhtyä muistin, että blogikirjoitus seurakunnan sivulle on kesken - ja kun sitten sain sen valmiiksi.
Menin sen jälkeen maata, lueskelin Totte Svenssonia saadakseni paremmin unen päästä kiinni kuin edellisyönä. Olinhan laittanut kännykän herättämään taas vartin edellistä aikaisemmin. Pitkin yötä taisi tuuli pieksää sadetta, koska siitä oli kaikuja unessakin. Tosin parhaiten unistani jäi mieleen, että hoidin vauvaa, koetin opettaa potalle, kun mulla ei ollut tarpeeksi vaippoja, jotakin epämääräisiä trasuja pussillinen. Vieläkin melkein harmittaa, että kaikki äitiyspakkausten sideharsovaipat kulutin aikanaan loppuun neljällä vauvalla.
Aamu valkeni sateisena, ja kun olin lukenut Svenssonini loppuun, prissasin miehen kauppaan (= tuuleen ja sateeseen) ostamaan mulle hiivaa ja jauhoja. Ja hänpä hoksasi tuoda kananmuniakin, vaikken muistanut muistuttaa. Nyt on taas nisua hetkeksi. Ja sadekin on tauonnut.
Kun pyöräilin maanantaina seurakunnan taloustoimistoon lunastamaan sapattiaterialiput itselleni ja miehelle, niin palatessa huomasin kotimäellämme kadun varressa hienon ilmestyksen. Mun piti pysäköidä pyörä, käydä nuuhkimassa ja ottaa kuva.

Komistus kasvoi kadun alkupäässä tontin aidan ulkopuolella, mutta talon omistaja oli jättänyt sen leikkaamatta, ympäriltä oli nurmikko kyllä ajeltu. Kimalaiset ynnä muut medenkeräilijät olivat varmasti mielissään. Tuoksukin oli ihanan makea. En kuitenkaan onnistunut lajin märityksessä. Otavan värikasvio ei tällä kertaa auttanut, enkä oikein neitstäkään löytänyt harhalaukauksin mitään sopivalta  näyttävää. Olisi pitänyt ottaa myös lähikuva (pitäisikö kipaista kadun toiseen päähän?), mutta jos tuosta klikkaamalla saa yhtään paremmin selvää ja jos vain joku osaa heittää arvauksia, niin otan ne kiitollisena vastaan.

Lapinmatkapäiväkirja osa 3 eli päätösjakso

Anopin syntymäpäiväaamu valkeni aurinkoisena. Kun mies kuudelta avasi kamarin oven, niin meinasimme sokaistua. Järven yli kilottava aurinko heijasteli säteitään valkoiseen muurinkylkeen.
Olin illalla tiskannut saunan kiuassäiliössä lämmitetyllä vedellä kaikki astiat. Tarkoitus oli koettaa välttää enää sotkemasta mökin astioita, koska emme aikoneet lämmittää kiuasta taikka kaminaa enää uudelleen. Meillä oli termospullojen korkit mukeina ja trangia, retkiluha sekä joitakin muovikippoja syömäastioiksi. Tuo luha lienee armeijaslangia, tarkoittaa lusikka-haarukkayhdistelmää. Sain mieheltä joululahjaksi erävarusteita, mm. pienen vyöhön ripustettavan kotelon, jonka sisällä oli lusikka, haarukka ja veitsi kompaktisti kokoon ja yhteen taitettavissa.
Aloimme vähitellen pakkailla kamppeita, tuulettaa sänkyvaatteet, kääräistä lakanat rinkkaan, tyhjätä ruuat kaapista ja semmosta. Mies halusi, että siivotaan kammi lähtökuntoon jo ennen kuin soutaisimme saareen tsekkaamaan hillatilanteen siellä. Saunan padassa kun oli vielä aamulla lämpimähköä vettä mahdollisiin luuttuamisiin. Minä hankasin ruokapöydän vakstuukia karhunkielellä samaan aikaan kun mies krapasi lattialautojen rakoja... Puoli kymmenen maissa haimme airot ja pelastusliivit liiteristä, väänsimme veneen tulpan kiinni, tsekkasimme katiskan (päästimme kaikki sinne uineet pikkuahvenet takaisin järveen) ja lähdimme saareen. Mieheni soutaa sinne kymmenessä minuutissa. Poika jäi kammille kotimieheksi lukemaan kirjaansa. Otin soutumatkan aikana kuvan järveltä kammille päin.

Olimme kuulleet miehen veljen perheeltä, että saaressa oli heidän käydessään raakileita ehkä litran verran. Emmehän malttaneet olla käymättä tarkistamassa, olisivatko kypsyneet, vaikka (tai koska) edellispäivän hillaretki oli vesiperä, pelkkä retki.
Tyhjän jälkeen muutamatkin marjat ilahduttivat. Todettiin kuitenkin, että kaikki ne vähäiset marjat olivat suolampareen rannan tuntumassa, joten kiersimme lampareen noin tunnissa ja saimme molemmat poimurimme kertaalleen täyteen. Poimuri on ns. mehukattikanisterista tehty leikkaamalla kaula pois. Vetoisuus siis noin litra.

Jätimme jälkeemme jokusen raakileenkin. Ellei marjastajia saareen eksy, jäävät hillat koppeloiden ja riekkojen eväiksi. Tyytyväisin mielin palasimme saaresta. Mies alkoi trangialla lämmittää eilistä minestronekeittoa. Jälkiruuaksi kahvin kanssa Vestlands lefsaa. Olin aamulla kostuttanut vedellä kaksi kuivaa levyä turpoamaan astiapyyhkeen päällä, sitten voidellut ne margariinilla ja ripotellut sokeria ja kanelia, käärinyt rullalle ja leikannut annospaloiksi. Trangian puhdistamisen jälkeen aloimme kasata hieman keventyneitä rinkkoja selkäämme. Ovet lukkoon ja ylös mäkihin. Kesken nousun kysyin mieheltä, missä auton avain mahtaa olla. Tsekattuaan minun ja oman rinkkansa hän jätti kantamuksensa polulle ja lähti juoksemaan takaisin kammille, arvellen avaimen unohtuneen tuvan pöydälle - vaikka minä melkein vannoin, että pöytä oli aivan tyhjä silloin, kun vakstuukia hinkkasin. Arvelin, että avain olisi pojan rinkassa. Hän oli painatellut meidän edellämme, joten lähdin hänen peräänsä. Auton luona saavutin hänet. Avainta ei löytynyt pojan rinkan taskuista. Niinpä tarkistin vielä uudelleen oman rinkkani - ja siellähän se avain oli miehen verensokerimittarin alla. Kohta mieskin palasi hukkareissultaan. Kamppeet kyytiin ja liikkeelle vikkelästi, pakoon paikalle ilmestyneitä paarmoja.
Paluumatka Ruotsin rajan tuntumassa Kolarin ja Pellon kautta (huom. isot alkukirjaimet). Kemiä lähestyttäessä poikettiin miehen veljen luona ja saatiin "kunnon ruokaa", kuten mies totesi retkimuonaan kyllääntyneenä, jälkkäriksi vielä mansikkakakkukahvit. Poika jätettiin matkan varrelle ja kotona oltiin kymmenen tietämillä. Ennen levolle laskemista perkasin hillat pakastepusseihin. Kaksi litran pussia... no, onpa pakkasessa vielä viime- ja jopa edelliskesäistä vuosikertaakin.

Loppuun vielä yksi kuva, vanamo ja jokin lieko.

Varmaan mustikkametsässäkin saisi liikuntaa ja kunto kohenisi, mutta sille ei mahda mitään, että mustikanpoiminta ei motivoi mua ollenkaan siihen malliin kuin hillan (vaikkei hillaa edes olisi).     Ellei ennen, niin ensi kesänä jälleen kammille, jos Herra suo.

Lapinmatkapäiväkirja osa 2

Torstaiaamuna puuroaamiaisen ja eväiden pakkaamisen jälkeen suuntasimme Metsähallituksen autiotuvalle. Sen lähistöllä on suomaastoa, josta olemme monena suvena keränneet talven (tai useamman) kakkumarjat. Otin mustikanpoimurinkin mukaani, vaikka jo harjun yli kävellessämme mustikkasato näytti heikolta. Rinteessä on tavannut olla mustanaan marjaa, niin että on ollut vaikea malttaa kulkea vain ohi. Koetimme pitää yllä ripeää patikointivauhtia eksyttääksemme verenimijät. Matkaan meni noin 35 minuuttia. Ensi töikseni kävin rannassa napsimassa kuvia.

 Kyllä tästä vedestä tohtii pakkikahvit keittää. Kuten kodalla teimmekin. Sen jälkeen, kun olimme ensin kierrelleet tunnin talvitien varressa olevia soita. Turhaan. Ei yhden yhtäkään hillaa. Ei edes raakoja. Jaa, rantasuolta taisimme pojan kanssa molemmin poimia yhden kumpikin...

Kodassa tulen ääressä olimme turvassa hyttysiltä, siinä oli mukava levähtää ja syödä eväitä. Myös autiotupa oli tällä kertaa paljon siistimmässä kunnossa kuin männä suvena. Roskiksesta kaivoin mukaamme muutaman tyhjän viinapullon, ja pojan kanssa hetken nakeltiin takaisin liiteriin sieltä ulosvaluneita klapeja. Sitten nuotio sammuksiin ja paluumatkalle. Askel painoi, vaikka astiamme olivat tyhjiä. Niinpä matkalla ottamani kuvakin on aivan samea, kun hikisenä höyrystytin linssin.

Palatessa kuljimme eri reittiä ja epähuomiossa kävelimme kammin ohi. Kellosta huomasin, että meidän on täytynyt mennä jo ohi, kun olimme käyttäneet matkaan kolme varttia. Silti olimme jo yhdeltä takaisin ja koko iltapäivä aikaa ahkeroida puuplassilla. Välillä mies teki ruuaksi minestronekeittoa ja minä tein lättytaikinan (johon tuikkasin tietty aamulliset puuronrippeetkin pellavansiemenineen kaikkineen), jota mies sitten alkoi jälkiruuaksi paistaa ulkona muurikalla. Sauna lämpesi ennen kuutta ja ennen saunaan menoa peiteltiin taas puut. Mutta sitä ennen otin kuvan aikaansaannoksestamme.

Tosin paljon pinottavaa klapikasaan jäi vielä seuraavillekin tulijoille. (Mökki on sellainen osakemökki, meitä on puolentoistakymmentä osakasta siinä.)

Saunan ja uinnin jälkeen menin sänkyyn jo kahdeksalta, tosin uni ei tullut ihan heti. Unessa olin kuitenkin siinä vaiheessa, kun mies tuli yhdeltätoista nauraen kamariin minut herättämään. Mies oli unenpuutteessaan alkanut laskea lampaiden sijasta poroja. Neljäänkymmeneen päästyään oli pokka pettänyt. Kännykkäkameran videolta minäkin sitten aamulla ihmettelin mökin ohittanutta tokkaa. Jospa saisi sen videon tähän jossain vaiheessa...

Lapinmatkapäiväkirja osa 1

Pitkästä aikaa mukaamme jokakesäiselle mökkireissullemme lähti myös jälkikasvua, pojista keskimmäinen, joka sitten paluumatkalla jätettiin opiskelupaikkakunnalleen. Viimeksi 5 vuotta  sitten meillä on ollut katrasta mukana.
Lähdön teettely oli omalta osaltani jokseenkin kankeaa. En osannut ryhtyä pakkaamaan. Onneksi mies tykkää eräelämästä ja samoilusta, niin ilmeisesti sellaiselle pakkaaminen on hänen mielestään jopa mukavaa. Ajelimme tiistaina anoppilaan yöksi, jos ei puolimatkan etappiin, niin osamatkan kuitenkin. Vein mummolle synttärituliaisiksi sytykeruusuja ja peurankellokimpun, jotka hän otti mieluusti vastaan. Häneltä kuulemma on peurankello hävinnyt puutarhasta. Hyvä tietää, voisin viedä tilalle alkuja.
Matka jatkui aamukymmeneltä. Rovaniemellä käytiin syömässä, vessassa ja täydentämässä ruokavarantoja. Toinen tauko Levin tuntumassa (jäde & vessa). Muonion keskustassa täytettiin huoltamolla vesikanisteri ja sitten alkoikin matkan loppuvaihe, 10 km päällystämätöntä tietä, 4 km metsätietä, auton pysäköinti ja tyhjäys, kumpparit jalkaan, rinkat selkään ja harjun yli kohti järvenrantaa. Saavuimme kammille viideltä.

Ehdittiin vähän aikaa jatkaa puiden pinoamista. Joku oli tehnyt jo hyvän pinon alun, jota itse kukin kammilla syksyn mittaan yöpyvä kasvattanee osaltaan. Alkava sade keskeytti puusavottamme, peiteltiin klapiläjä ja puupino pressuilla. Illan mittaan sade hellitti ja sateenkaaripari ilmaantui Pallaksen suuntaan. 

Lämmitettiin sauna ja kävin jättämässä talviturkkini Vuontisjärveen. Samoin kuin viime kesänäkin. Kauaa en ehtine olla talviturkitta.
Tämä paikka lumoaa minut yhä uudelleen. Ehkä suurimman vaikutuksen tekee hiljaisuus, jota nytkin rannalla kuunnellessani liikutuin kyyneliin.

"Sadon" ja "korjuuta"

Eilen söin oman maan nauriin. Sen ainoan syötävän kokoiseksi kasvaneen. Vaikka ei ollut iso sekään. Eikä kaunis. Vaikka laulussa ennen laulettiin "tyttö on kaunis kuin palonauris". Vaikken mikään tyttönen enää olekaan, en tahtoisi itseäni verrattavan tähän yksilöön:

 Osaisikohan joku kertoa, mistä on uupelos, kun nauriin kuori jää nuon kurtuullensa?

Vielä toinen kuva mittakaavan kanssa. Tuollaisille halkeamillekin on olemassa jokin selitys, jota en nyt muista. Makoosihin paloohin nauriini kuitenkin meni.

Tänään päätin jalostaa jääkaappiin nahistumaan jääneeet punajuuret kasvisborssiksi. Hain pihalta lipstikkaa ja persiljaa mausteeksi, revin onnettomat punajuureni ylös ja taitoin suurimman (?!) kaalinkeräni keittoa varten. Punajuurissa (noin 4 kipaletta) oli syötäväksi vain naatit ja yhdessä puolen peukalon mittainen juuri, jonka kuorin joukkoon. Oman maan pottuja en sentään vielä raaskinut alkaa kaivaa, kun jääkaapissa oli kaupasta haettuja. Tässä se minun kaalisatoni mittakaavan kera:

Olen minä jo muutaman herneenpalonkin napsaissut auki, pari kesäkurpitsapienokaista raastanut salaattiin, ja Millanilta saadusta kirsikkatomaatista voisi jo kypsiä maistella myös. Pieni on kaunista, onhan?

Unessa useasti sinun kaduillas, koulutie

Ennen etenemistä tämän kesäloman viimeiseen matkapäiväkirjaan kirjoitan muistiin yhden unisekamelskan viime viikolta. Koulutyöhön sekin liittyi, osin löyhästi. Siinä oli kolme juonenpätkää, jotka kiertyivät yhteen epämääräisessä järjestyksessä, kenties kuten jossain elokuvassa tapahtumia kuvataan vuorotellen eri näkökulmista.
Eka juonne kuvasi eniten varsinaista koulutyötä. Olin mennyt valmistautumattomana hommiin, vasta koululla älysin ruveta miettimään kuvistyön aihetta. Jokin aihe juolahtikin mieleeni, mutta olen sen unohtanut. Ei haittaa, sillä se oli oikeasti tosi surkea idea. Sitten onneksi muistin, että mullahan on parillisilla ja parittomilla viikoilla erilainen lukkari. Tuli kiire tsekata kalenterista, kumpi viikko nyt oli ja helpotuksekseni huomasin, että kuvista olisikin vasta seuraavalla viikolla. Luokkaan mentyäni kysyin oppilailta, millaisia päivänavauksia heillä on tavannut olla. He kertoivat, ettei minkäänlaisia. "No, minä ainakin tiedän, mistä tänä aamuna teille puhun", vastasin heille. "Liikenteestä."
Siihen liittyivät ne toiset unijuonteet. Toisessa joku tyttöoppilas tuli istumaan autoni rattiin ja kauhukseni yritti käynnistää sen. Yritin häntä kieltää ja varoitella, muttei ollut kuulevinaan. Kiersin etuovelle ja huomasin, että hameeseen pukeutuneella ei ollut lainkaan pikkuhousuja... Koetin olla diskreetti, samalla yrittäen selittää, mitä vaaroja liittyy siihen, jos hän saa auton liikkeelle. Varoitin, että jarrut toimivat huonosti eikä hän saisi autoa pysähtymään, jos se käynnistyisi. No, tietenkin se käynnistyi ja lähti liikkeelle, takaperin. Tyttö sai demonstraation siitä, että olin puhunut totta. Kumpikaan meistä ei saanut peruuttavaa autoa pysähtymään, vaikka poljettiin jarrupoljinta pohjaan ja vaikka vedin vielä käsijarrunkin päälle. Tyypillistä autounissani.
Viimeinen juonenpätkä:  Ajoin autolla, kas kummaa, etuperin, kun kadun varressa olevasta parkkiruudusta eteeni syöksähti entinen naispomoni. Vaikka ehdin tehdä väistöliikkeen kadulle, automme törmäsivät sen verran, että jotain pomoni autolle tapahtui, ainakin etuovet aukesivat. Minä jatkoin matkaani miettien, pitäisikö pysähtyä asiaa selvittämään, vaikka käsittääkseni hän oli itse syyllinen.
Äh, kouluongelmia ja auto-ongelmia :(
Luultavasti viimeaikaiset törttöilyni liikenteessä palasivat uniin kummittelemaan sen takia, kun mieheni anoppilassa otti puheeksi "sen auton, jonka vaimo ajoi lunastuskuntoon". Toki siinä tilanteessa löin asian leikiksi: "Miehellä on ollut varmaan kolmisenkymmentä ajoneuvoa, ja hän muistaa tuon ainoan, jonka olen ajanut lunastuskuntoon." Mutta jossain mielenpohjukassa autotraumani jäytävät varmaan iän kaiken.  Kuin myös koulutraumat. Trauma on liian voimakas sana, mutta sopivan napakka.

Kesäseuramatkapäiväkirja osa 2

Hohhoijaa, pitäisi oikeastaan kirjoitella nyt mökkireissupäiväkirjaa, mutta olen jotenkin kronologisuuden orja. Järjestyksen ihminen  (jos siskoo luet tätä, niin älä yhtää hirnu).

Tulimme taas päivän etuajassa pohjoisesta (johon reissuun palaan myöhemmin), ja nyt kun mies on mennyt maanpakoon asuntovaunuun katsomaan olumppialaisia, niin voinen yrittää rauhassa jatkaa kesäseuroista.

Seurat alkoivat osaltamme perjantaina kuoroharjoituksilla aamukymmeneltä. Kuoronjohtaja Ilpo oli hyvillään piskuisesta laumastamme, joka oli paljon suurempi kuin hän oli odottanutkaan. Hän tosin tiesi porukan vielä kasvavan päivän mittaan. Toiset harjoitukset sovittiin samalle päivälle kolmeksi, jolloin väkeä olikin kenties tuplasti aamuun verrattuna. Erityisesti Ilpo iloitsi meidän alttojen suuresta määrästä, niistä kun kuulemma on yleensä pulaa, kun melkein kaikki naiset haluavat laulaa melodiaa.
Saimme iloksemme ruokailla ilmaiseksi muiden talkoolaisten kanssa harjoitusten jälkeen ennen kuin varsinainen seuraruokatarjoilu alkoi ja Heinis-kahvila avautui. Selitettäköön tuo Heinis samantien. Kahvilan nimi tulee siitä, kun sen tuotto menee Kangasalla sijaitsevan UH:n Heinäkallion leirikeskuksen hyväksi.

Talkooruokailun jälkeen jätimme seminaarin väliin, niin meillä oli aikaa käydä kävelyllä ja tutustumassa Lapinlahden kirkonkylään. Emme kuitenkaan kävelleet Matin ja Liisan asemalle saakka, olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan ja jatkaa muutama kilometri. Idylliseltä näytti nykyinenkin asemarakennus, joka ei tosin tähän kuvaan mahtunut. Mitä lie makasiineja oli Asematien varressa.
Kävelyn ja kauppareissun jälkeen otin vielä päiväunet asuntovaunussa ennen Aino-kuoron harjoituksia klo 15. Neljältä oli avajaiset, joissa musiikkia esittivät Paljaat jalat -kuoro sekä haminalaiset Suortin sisarukset. Myös Matti ja Liisa pistäytyivät avajaisissa kyselemässä junan saapumista... (Voi sentään sitä klassikkoa, "Raatatie on tehty rauasta!" "Ja vestie on tehty veestä ja maantie maasta".)

Avajaisten ja kolmansien kuoroharjoitusten jälkeen käytiin syömässä monitoimitalon ruokasalissa. Oikeat astiat! Ei kertakäyttöjätettä!! Sitten kuuntelimme entisen kirkkoherramme raamattutunnin ja yllätyimme molemmin positiivisesti.

Ekan seurapäivän päätteeksi mies saatteli minut kirkkoon iltaseuroihin, kun hän itse lähti hikilenkille tasapainottamaan verensokereita. Kuvassa puheenvuoroa käyttämässä vankilalähetti, evankelista Helvi Lahtinen. Myös mm. Niilo Hakala piti lyhyen seurapuheen perjantai-iltana. Kirjamyynnissä äkkäsin Niilon elämäkertakirjasta, että hänellä on huikea titteli/sotilasarvo, peräti viiden sanan yhdyssana: yleisesikuntaeverstiluutnantti. Mä sitten tykkään yhdyssanoista, kun ne on oikein kirjoitettu! Kolmas puhuja oli Kerttu Nygren, lähetystyöntekijä, jota on aina ilo kuunnella. Sitten oli sellainen nuorimies, entinen vankilakundi (Helvin ex-asiakkaita), joka lauloi pari omaa lauluaan sekä Leppilammin Minun käteni soi. Laulut kuuluivat hyvin, mutta spiikkauksensa eivät, vaikka hänelle kiikutettiin toinenkin mikki eteen.

Mies oli yrittänyt löytää minut kirkosta lenkkinsä jälkeen, mutta yhytimme toisemme vasta vaunulla.

Lauantaiaamuna kuuntelin vaunussa outoa määintää. Piti kurkata ulos, näkyisikö siellä jostain syystä lampaita. Ei näkynyt, mutta kohta kuului määkäisyjä uudelleen. Puun latvasta. Outo murre noilla savolaisvariksilla. 
Seurapäivä alkoi meillä hitaasti, niin aamun sana kuin aamuseuratkin jäivät väliin, mutta raamattutunnille jälleen ehdimme, eikä se jäänyt ensimmäisen varjoon. Sitten taas nopeasti syömään ja täydellä mahalla Aino-kuoron harjoituksiin. Keskipäivän seuroja seurattiin vain puolella korvalla, jutellen samalla kuopuksemme kummisedän kanssa, joka tekee työtä Lasten Missiossa. Hänellä oli oma esittely- ja myyntipöytä seuroissa.
Iltapäiväseuroissa istuimmekin sitten tiiviisti, jännäten ehkä vähän kuoromme esiintymisvuoroa. Laulut menivät kohtalaista paremmin. Harmi vain, ettei ollut kännykkä mukana, jotta olisi voinut pyytää jotakuta ottamaan kuorostamme kuvan. Mikä hauskinta, mukana laulamassa oli kaksikin äidin serkkua, sisarukset Mikko ja Elma. Kolmas seuroissa mukana ollut sisar Martta ei kuitenkaan ollut kuorohommissa.

Kesäseurojen teema oli Minä olen tie. Juhlaportin viereen oli rakettu heinäpelto kuvaamaan herätyksen alkamisesta kuuluisaa Telppäsniittyä. Uskalsin työn viereen - jos en nyt aivan maata, niin - istumaan.

Lauantai-iltanakin kävelimme kirkkoon matkalaulumessuun. Ehtoollisen vietto kesti pitkään, vaikka oli kahdet jakajat. Niinpä ehtoollisella käytyämme livistimme pikkutauolle ennen salamaseuroja, joissa äidin serkku Mikko laulatti matkalauluja.

Sunnuntaiaamuna piti meidänkin olla ajoissa liikkeellä, koska kuoromme kokoontui pikkuharjoituksiin puoli kahdeksalta. Jotkut kuorolaisparat eivät ehtineet saada edes aamupalaa ennen aamuseuroja, kun aamiaista alettiin tarjoilla vasta tuolloin puolelta. Mutta meillä oli omat eväät vaunussa. Aamuseurojen laulumme olivat astetta vaativampia kuin lauantain laulut, eivätkä ne sitten ihan niin hyvin menneetkään, jälkimmäinen onneksi ekaa paremmin, niin jäi hyvä maku suuhun.

Seurojen jälkeen oli hyvin aikaa laittautua kirkkoon. Sanajumalanpalvelus toimitettiin Suomalaisena messuna (mutta ilman ehtoollista). En ole siihen aiemmin osallistunut, vaikka olen cd:ltä kuunnellut ja messun lauluja harjoitellut ja esittänyt Jedidot-porukan kanssa. Jo pelkästään musiikki oli siis huikea ja koskettava kokemus, mutta kyllä jumiksen kruunasi vanharovasti Päivö Parviainen olemuksellaan ja saarnallaan. Kun saarnavirtenä laulettiin Laulu Suomelle ja kun Päivö-rovasti heilutti kädellään tahtia, en kyennyt pidättelemään liikutustani.

Ennen ruokaa ja ruuan jälkeen ehdittiin laittaa vaunu lähtövalmiiksi. Päätöstilaisuudessa, lähetysjuhlassa oli ohjelman lopussa aika luovuttaa viestikapula eteenpäin, lapinlahtisilta raahelaisille.

Emeritus kirkkoherramme Kalevi pyysi kaikki paikalla olevat raahelaiset lavalle vastaanottamaan kapulaa, niinpä mekin sinne kapusimme. Unohdin, että minun toinen valkoinen sukkani oli veressä, kun olin raapinut hyttysenpuremaa ja repinyt siitä sitten ruven irti. No, sehän passasi, kun kapulanluovutuksen yhteydessä muisteltiin edellistä kapulanvaihtoa ja sitä, että silloin oli toivotettu uusille juhlien järjestäjille "verta, hikeä ja kyyneleitä". Verenvuodatus alkoi hyvissä ajoin. Oli sillä kirkkoherralla sellainen taka-ajatus tuossa lavalle kutsumisessa, että hän sai esitellä ja mainostaa meitä tulevan talkooporukan alkusiemenenä... Pyysin miestäni ottamaan kuvan yleisöstä, koska siellä istui hyvin hollilla Elma-serkku miehensä kanssa. Mies innostui sitten rätkimään muitakin kuvia lavalta käsin.

Tästä yleisökuvasta ei Elmaa löydy, mutta sieltä eturivistä voi bongata uuden piispan Jari Jolkkosen sekä vanhan rovastin Päivö Parviaisen - joka muuten taitaa oikeasti olla tullut vanhaksi: täytettyään sata vuotta hän on näköjään alkanut käyttää kävelykepin sijaan rollaattoria.

Kotimatka sujui leppoisasti siihen saakka, kunnes osuttiin ukkosmyrskyyn. Siten se sujui vielä leppoisammin (lue: hitaammin).

Kiitos Lapinlahti ja tervetuloa ensi kesänä Raaheen! Tai miksei jo tänä kesänä, täällä on viikon päästä valtakunnallinen Israelin Ystävät ry:n kesäkonferenssi.