Lapinmatkapäiväkirja osa 3 eli päätösjakso

Anopin syntymäpäiväaamu valkeni aurinkoisena. Kun mies kuudelta avasi kamarin oven, niin meinasimme sokaistua. Järven yli kilottava aurinko heijasteli säteitään valkoiseen muurinkylkeen.
Olin illalla tiskannut saunan kiuassäiliössä lämmitetyllä vedellä kaikki astiat. Tarkoitus oli koettaa välttää enää sotkemasta mökin astioita, koska emme aikoneet lämmittää kiuasta taikka kaminaa enää uudelleen. Meillä oli termospullojen korkit mukeina ja trangia, retkiluha sekä joitakin muovikippoja syömäastioiksi. Tuo luha lienee armeijaslangia, tarkoittaa lusikka-haarukkayhdistelmää. Sain mieheltä joululahjaksi erävarusteita, mm. pienen vyöhön ripustettavan kotelon, jonka sisällä oli lusikka, haarukka ja veitsi kompaktisti kokoon ja yhteen taitettavissa.
Aloimme vähitellen pakkailla kamppeita, tuulettaa sänkyvaatteet, kääräistä lakanat rinkkaan, tyhjätä ruuat kaapista ja semmosta. Mies halusi, että siivotaan kammi lähtökuntoon jo ennen kuin soutaisimme saareen tsekkaamaan hillatilanteen siellä. Saunan padassa kun oli vielä aamulla lämpimähköä vettä mahdollisiin luuttuamisiin. Minä hankasin ruokapöydän vakstuukia karhunkielellä samaan aikaan kun mies krapasi lattialautojen rakoja... Puoli kymmenen maissa haimme airot ja pelastusliivit liiteristä, väänsimme veneen tulpan kiinni, tsekkasimme katiskan (päästimme kaikki sinne uineet pikkuahvenet takaisin järveen) ja lähdimme saareen. Mieheni soutaa sinne kymmenessä minuutissa. Poika jäi kammille kotimieheksi lukemaan kirjaansa. Otin soutumatkan aikana kuvan järveltä kammille päin.

Olimme kuulleet miehen veljen perheeltä, että saaressa oli heidän käydessään raakileita ehkä litran verran. Emmehän malttaneet olla käymättä tarkistamassa, olisivatko kypsyneet, vaikka (tai koska) edellispäivän hillaretki oli vesiperä, pelkkä retki.
Tyhjän jälkeen muutamatkin marjat ilahduttivat. Todettiin kuitenkin, että kaikki ne vähäiset marjat olivat suolampareen rannan tuntumassa, joten kiersimme lampareen noin tunnissa ja saimme molemmat poimurimme kertaalleen täyteen. Poimuri on ns. mehukattikanisterista tehty leikkaamalla kaula pois. Vetoisuus siis noin litra.

Jätimme jälkeemme jokusen raakileenkin. Ellei marjastajia saareen eksy, jäävät hillat koppeloiden ja riekkojen eväiksi. Tyytyväisin mielin palasimme saaresta. Mies alkoi trangialla lämmittää eilistä minestronekeittoa. Jälkiruuaksi kahvin kanssa Vestlands lefsaa. Olin aamulla kostuttanut vedellä kaksi kuivaa levyä turpoamaan astiapyyhkeen päällä, sitten voidellut ne margariinilla ja ripotellut sokeria ja kanelia, käärinyt rullalle ja leikannut annospaloiksi. Trangian puhdistamisen jälkeen aloimme kasata hieman keventyneitä rinkkoja selkäämme. Ovet lukkoon ja ylös mäkihin. Kesken nousun kysyin mieheltä, missä auton avain mahtaa olla. Tsekattuaan minun ja oman rinkkansa hän jätti kantamuksensa polulle ja lähti juoksemaan takaisin kammille, arvellen avaimen unohtuneen tuvan pöydälle - vaikka minä melkein vannoin, että pöytä oli aivan tyhjä silloin, kun vakstuukia hinkkasin. Arvelin, että avain olisi pojan rinkassa. Hän oli painatellut meidän edellämme, joten lähdin hänen peräänsä. Auton luona saavutin hänet. Avainta ei löytynyt pojan rinkan taskuista. Niinpä tarkistin vielä uudelleen oman rinkkani - ja siellähän se avain oli miehen verensokerimittarin alla. Kohta mieskin palasi hukkareissultaan. Kamppeet kyytiin ja liikkeelle vikkelästi, pakoon paikalle ilmestyneitä paarmoja.
Paluumatka Ruotsin rajan tuntumassa Kolarin ja Pellon kautta (huom. isot alkukirjaimet). Kemiä lähestyttäessä poikettiin miehen veljen luona ja saatiin "kunnon ruokaa", kuten mies totesi retkimuonaan kyllääntyneenä, jälkkäriksi vielä mansikkakakkukahvit. Poika jätettiin matkan varrelle ja kotona oltiin kymmenen tietämillä. Ennen levolle laskemista perkasin hillat pakastepusseihin. Kaksi litran pussia... no, onpa pakkasessa vielä viime- ja jopa edelliskesäistä vuosikertaakin.

Loppuun vielä yksi kuva, vanamo ja jokin lieko.

Varmaan mustikkametsässäkin saisi liikuntaa ja kunto kohenisi, mutta sille ei mahda mitään, että mustikanpoiminta ei motivoi mua ollenkaan siihen malliin kuin hillan (vaikkei hillaa edes olisi).     Ellei ennen, niin ensi kesänä jälleen kammille, jos Herra suo.