Lopultakin lopetus

Tänään on aivan hyvä päivä panna piste tälle blogille: seitsemäntoista on minun ja mieheni tärkeä numero. Ajattelin tehdä sen kahdessa erässä, ensin puran ja puhkun, sitten kirjoitan keveämmän postauksen.

Mä olen taas ollut niin ottaannuksis tämän somen ja muun median kanssa. Siis olenko mä ymmärtänyt väärin vai miksi en tajua tätä kohua? Ei kai valtiovalta ole rajoittamassa aikuisten juomista ja uomatarjontaa, eikö kysymyksessä ole pelkästään mainonta? Niin että mikä mättää? On niitä isompiakin murheita kohunaiheiksi ja vääryyksiä korjattavaksi. Totta se on, minusta on täysin toisarvoista, onko Suomi hol-hous-valtio vai ei. Puuttuisi vielä, että huomisiin uutisissa kerrottaisiin jälleen uudesta piikistä kir-kos-ta-e-roamisissa - vaikkei asia mitenkään siihen liitykään. Toivottavasti kuitenkaan tämä minun puhkaamiseni ei ole kenellekään se viimeinen pisara eroaikeisiin! Olisi karmeaa, jos sellaista tahtomattani aiheuttaisin. Onneksi riski on pieni, tänne ei kovin moni eksy, koetin noita hakusanojakin vähän varoa.
Some tuntuu helposti levittävän erilaisia tartuntoja. Vaikka naama-kirja on antanut paljon ilonaiheita ja erityisesti yhteydenpitomahdollisuuden, niin siellä ilmenevät negatiiviset asiat tuntuvat painavammilta tällaisessa herkässä mielessä. Kunhan saan lähetettyä pari viestiä ja saanut toivon mukaan niihin vastaukset, niin olen ajatellut aloittaa vähän etuajassa paaston naa-ma-kir-jan käytöstä.  

Viimeiselle matkalle

Eilen oli hyvä päivä. Kaipaus ja ikävä yhdessä kiitollisuuden kanssa. Joku käytti sanaa suruilo.

Lähdimme aamulla ajelemaan ja otimme matkalta kyytiin ensin tilaamamme kukkalaitteen ja sitten tätini, jonka serkun hautajaisiin sitten yhdessä menimme. Päivä oli kaunis, kotiin unohtunutta sateenvarjoa ei sitten tarvittukaan haudalla. Paljon kyyneleitä, mutta paljon myös halaamisia, hymyjä ja hyviä muistoja.

Vainaja oli saanut aikaa valmistautua ja myös valmistella. Hän oli valinnut hautajaisvirren sekä ainakin myös haluamansa kuvan itsestään muistotilaisuuteen. Hän oli myös pyytänyt kälyään puhumaan muistotilaisuudessa. Puheessa tuli esiin myös tuo valmistautuminen. Äidin serkku oli todennut, ettei hän tämän valmiimmaksi tule. Mutta kuten kälynsä totesikin, mitä muuta valmistautuminen onkaan kuin jättäytymistä Jeesuksen käsiin.

Illalla ei meinannut uni tulla, kun sydän tuntui olevan niin täynnä. Kiitos rakkaista. Kiitos heidän elämästään ja kaikesta, mitä heidän kauttaan Taivaan Isä on antanut.

Yök

Enpä muista hetkeen kokeneeni mitään fyysisesti niin epämiellyttävää ja hankalaa kuin tämänpäiväinen mahantähystys. (Enkä kyllä muista, että milloinkaan olisin - aikuisiällä - etu- ja jälkikäteen itkenyt lääketieteellistä toimenpidettä.) Kipuahan minä kyllä kestäisin - ainakin mikäli uskomme hammaslääkäriäni, joka totesi, että mulla taitaa olla korkea kipukynnys. Mutta tuo oli jotain muuta kuin kipua. Yökötystä, avuttomuutta ja itsensä hallitsemattomuutta. Viisas, kiltti ja empaattinen hoitaja piteli kiinni, rohkaisi ja kannusti lakkaamatta.

Nyt se on ohi, enkä totisesti toiste halua joutua nielemään letkua. Kai siitä voi jatkossa kieltäytyä.

Mitään hälyttävää, poikkeavaa, haavaumaa ei löytynyt, ei myöskään viimeisimmissä verikokeissa tai virtsa- ja ulostenäytteissä ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini oli rautalääkkeillä noussut. Anemian takia minua tänään syynättiin, haluttiin vissiin poissulkea imeytymishäiriöt yms. Patologilta tulee vielä vastaukset näytepaloista, mutta verikokeiden mukaan mulla ei ole keliakiaa. Eipä tietenkään, kai se olisi tuntunut jonkinlaisina vatsa- tms. vaivoina. 

Kuitenkin kaikitenkin, toivottavasti tutkimus oli turha. 

Hiljaisuus

Hiljaisen viikon lopulla minut ja meidät sisarukset hiljennettiin.

Olimme mieheni kanssa kiirastorstain iltakirkossa, päätösvirren "Käy yrttitarhasta polku" aikana kirkko puettiin mustiin ja sammutettiin valot. Minua harmitti, kun liikutuin niin, ettei laulusta tullut mitään. Pian kun olimme pyöräilleet kotiin, puhelimeni soi ja siellä pikkusisko itkee: "isä nukkui pois". Juuri niihin aikoihin, kun monissa kirkoissa valot sammuivat, sammui myös isämme elämänliekki.

Isälle koitti pääsiäinen jo kiirastorstaina, meille muille pitkäperjantai.

Profetia

Luin äsken ystävättäreltä tulleen vastausviestin hänelle päivällä lähettämääni sähköpostiin. Tarkemmitta yksityiskohditta mainitsen vain, että olin purkanut hänelle ärtymystäni, koska tiesin hänen ymmärtävän minua.

Vastauksensa jälkeen muistin erään seurakuntamme blogiin lähettämäni tekstin, jota en ole vielä täällä julkaissut. Tässä se nyt on sellaisena kuin olin sen koneelle tallentanut:

Raamattu kertoo useita tapauksia, joissa Jumala on puhunut ihmisille unien kautta. Tutuin esimerkki on faarao, jonka unet Jumala selitti Joosefin kautta. Joskus olen itsekin kokenut saavani lohdutusta tai rohkaisua unieni kautta, mutta ne ovat olleet vain itseäni varten. Eräs ystäväni sen sijaan on toisinaan nähnyt unia, jotka eroavat tavallisista unista, ja joille hän on myös saanut selityksen. Ne ovat sisältäneet jonkin hengellisen opetuksen tai viestin.

Vähän aikaa sitten hän kertoi minulle erään tällaisen unen, jonka kuultuani ehdotin, voisiko siitä unesta kirjoittaa seurakunnan blogissa. Sain siihen luvan, vaikka hän ei itse ole tähän mennessä uskaltanut kertoa siitä minun lisäkseni kuin kahdelle muulle ihmiselle, mitä en lainkaan ihmettele.

Lainaan nyt melko suoraan ystävääni.

”Kerron sinulle unesta, jonka näin monta vuotta sitten.

Näin (erään paikallisen) koulun vieressä kivipaasia, niin kuin kallion nyppylöitä vierekkäin, ne olivat aika korkeita. Oli pimeää, vain katuvalojen kajossa näki tapahtumat.

Jokaisella kalliolla oli porukkaa ikään kuin retkellä syömässä eväitä ja kaikki rupattelivat iloisesti omalla kalliollaan. 

Sitten sinne tuli kaksi henkilöä, molemmat kantaen pään korkeudella valtavaa täysinäistä höyryävää vatia, toisella makkaroita ja toisella lihapullia.

Sain siihen sitten selityksen, että paikkakunnallemme syntyy eri kuppikuntia, joita ruokitaan jalostetulla lihalla, ja kallioiden korkeus tarkoittaa, että kuppikuntalaiset ovat hengellisesti olevinaan paljon parempia kuin muut. Heillä ei ole murhetta muista ihmisistä, ei nöyryyttä, vietetään vain hauskaa eri kuppikunnissa.

Olin tämän ihan unohtanut, kunnes sitten unen selittäjä muistutti viime keväänä, että nyt on paikkakunnalla se aika.”

Nyt on sitten aika arvioida, kuten meitä on kehotettu arvioimaan kaikki opetus ja profetiat, ovatko ne Jumalasta. Itse ajattelisin, että arvioidessa ei kannata välttämättä ensimmäiseksi siirtää katsetta kovin kauas, eri seurakuntiin, eri herätysliikkeisiin. Mitä jos uni ei kuppikunnista puhuessaan varoitakaan mistään niin ilmeisestä?

Kommentti:

Soitin tänään ystäväni kehotuksesta tuolle unen selittäjälle ja sain vielä lisäselitystä taikka tarkennusta.
Ne vatien kantajat, ruokkijat ovat oppipoikia ja -tyttöjä, nuoria uskovia, jotka takertuvat oppi-isiinsä ja äiteihinsä ja joille he kantavat näiden odottamia ja kaipaamia kehuja, jolloin nuo kuppikuntalaiset saavat omalle lihalleen tuoretta ruokaa. Kyse on oman edun tavoittelusta eikä siitä, että Jumala saisi kaiken kunnian.

Blogia pukkaa

Ettei vain kirjoitushommat pääse loppumaan, aloitin taas yhden blogin. Mutta se on salasanan takana. Mieheni kirjoittelee kahta blogia, jotka molemmat tarvitsevat salasanan. Häneltä kysyin neuvon, miten se onnistuu. Ja koska mieheni blogit ovat vuodatuksessa, niin sinne sitten minäkin avasin sen salablogini. Toki sellainen olisi varmaan ollut mahdollista bloggerissakin, mutta tasapuolisuuden vuoksikin vuodatus: nyt mulla on molemmissa kaksi.

Miksi sitten halusin ja koin tarvitsevani blogin, jota ei muut pääse lukemaan? Se on rukouskammioni, se paikka, missä saan vuodattaa sydämeni, purkaa ja huutaa tuskani. Pikkuserkkuni on rakentanut ja sisustanut kauniin rukouksen puutarhan kenen tahansa rukoilijan kammioksi vaikkapa polvirukouksia varten. Mutta oma kammioni on askeettinen ja yksinäinen paikka. Muistan Daavidia, joka purki sydäntään ja puki ahdistuksensa, pelkonsa ja myös kiitoksensa psalmeiksi. Noita minun huutojani ei tarvitse kenenkään muun nähdä (ja tuskin niistä mitään apua kellekään muille on, toisin kuin Daavidin psalmeista). Ne ovat Taivaan isän tallessa. 

Epifanian ehtoo

Loppiaisen yksi nimi on epifania, tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Maailman pimeyteen ilmestyy Jumalan kirkkaus Kristuksessa.
Näin taas joku yö sitten unta vauvastani, jota hoidin ihan mielissäni. Eilen lueskelin vanhoja postauksiani, niitä joiden tunnisteena on "kipukohtia", ja sieltä palautui mieleen ystävän antama selitys unelle: vauva edustaa taakkaa. Onhan tässä jo keväästä asti sydämellä ollut taakka, joka välillä painaa raskaammin, välillä hetkellinen unohdus antaa lepotaukoa. Itsellä ja lähimmilläkin on kaikki kutakuinkin hyvin, mutta ahdistaa kun eräs nuori on valinnut vaarallisen tien. Siihen ahdistukseen sitten eilen koetin hakea lääkettä vanhoista postauksistani teemana: on sitä ennenkin ollut surtavaa ja murheet ei murehtimalla katoa. Olikohan ihan hölmöä koettaa hakea apua ahdistukseen vanhoista kipukohdista? Vai oliko se vain tyypillistä suomalaista ajattelutapaa?
En halua kertoa tarkemmin ahdistukseni aiheesta, mutta näilläkin eväillä joku lukija saattaa tulla avukseni rukousrintamaan. Osa ahdistuksestani tosin johtuu siitä, kun en tiedä, pitäisikö minun ja voisinko tehdä jotain muutakin.

Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Voiko oksennustautipöpöt siirtyä postin mukana? Jos jaksaisin, niin voisinko alkaa kirjoittaa niitä joulukortteja, joita piti jo lauantaina aloitella, vai pitäisikö pelätä, että viimeöinen ja tämänpäiväinen raju (lue: kivulias) vatsatautini voisi kulkeutua postin mukana kuin pernarutto ikään?

Tapaamisia

Mä ny kuittailen eikun kuittaan lyhyellä postauksella sen lokakuun ekan viikonlopun, jolloin mua vietiin neljän entisen läänin ja vielä useamman maakunnan kautta (sikäli kun Pohjanmaa eritellään Pohjois-, Keski- ja Etelä- alkuliitteillä, mikä minusta on ihan aiheellista, ovat ne niin erilaisia keskenään.)
Perjantain KD-naisten liittokokouksesta Hesassa ei taaskaan sen enempää, eikä Mansesteristakaan, sieltä olen jo aiemmin mainaassut kuopuksen treffaamisen ja tammenterhot.
Mutta lauantaina oli yläasteaikaisen luokkani tapaaminen entisellä koulullamme! Ennen luokkamiitinkiä kerkesimme käydä moikkaamassa siskot ja vanhempani. Veimme molempiin hoitokoteihin omenasosetta ja mehuja. Isä on edelleen mehujen suurkuluttaja, vanhan nestetasapainosta täytyy huolehtia.
Olipa hauska tavata vanhoja tuttuja, mukaan lukien luokanvalvojamme! Meistä 36:sta 7A:laisesta on jo kaksi sirtynyt tästä ajasta, toinen jo nuorena, pari vuotta yläkoulun jälkeen, molemmat traagisesti. Elossa olevista oli kuitenkin kerääntynyt laajempi otos kuin osasin toivoa, 22 luokkatoveria. Minä olin mukana vain koulukieroksella, toiset jatkoivat vielä syömään, ja sinne piti tuleman ainakin kaksi lisää. Lisäksi yksi osallistui netin (Radio Finlandia) kautta Espanjasta ja yksi olisi tullut, ellei olisi sattunut VESO-päivä samalle lauantaille.
Oli jännä huomata, että naisia oli helpompi tunnistaa kuin miehiä. Mutta se on aivan luonnollista, tytöthän kypsyvät aikaisemmin, kun taas pojat alkoivat kasvaa miehiksi vasta teidemme erottua. Pari kolme poikaa sentään tunsin vaivatta, yksi oli aivan saman näköinen kuin isänsä, naapurin isäntä, toinen ilmeisesti ehti kehittyä mieheksi muita aikaisemmin (ettei vain olisi alakoulussa kerranut luokan?) ja kolmannen olin tavannut joitakin vuosia sitten kummitytön ylioppilasjuhlassa.
Luokkatoverit vaikuttivat paljon mukavammilta kuin muistinkaan. Yläasteajan olin aika yksinäinen, kun ylpeys tai ennakkoluulo (tai kenties sittekin arkuus) esti lyöttäytymästä muina tyttöinä toisten seuraan. Sinikka sentään usein kutsui seuraansa, muutaman tytön porukkaan, niin ettei joka välitunti tarvinnut olla yksin. Tosin seiskalla viihdyttelin itseäni usein luokiolaisten välituntialueella... Siellä oli paljon mielenkiintoista katseltavaa, mm. veljeni luokkatoverit.  
Okei, nyt jatkan syysloman viettämistä jollain muulla valitsemallani tavalla.
Muistakaa kanssani rukouksin ystävääni ja hänen äkillisesti ja vakavasti sairastunutta isäänsä.

Synnintunnustus

Tunnustan tässä, että aina en ole sydämestäni tai edes järjen tasolla osannut yhtyä jumalanpalveluksen synnintunnustukseen. Mutta tänään kyllä yksi kohta kolahti ja kovasti. Pappi oli valinnut yhteiseksi synnintunnustukseksi numeron 708, jossa sanotaan mm. "Sinun edessäsi tunnustamme... epäoikeudenmukaisuuden, jossa olemme olleet mukana..." Tämä kuuluu meille kaikille pohjoisen ja läntisen pallonpuoliskon riistääjävaltioiden kansalaisille. 

Mutta todellisuudessahan pitäisi tunnustaa "jossa OLEMME mukana". Miten sen ikänä saa loppumaan? Mitä minä yksilönä voin tehdä sanoutuakseni irti hyvinvointivaltioiden harjoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta ns. kehitysmaita kohtaan? Tuokin kehitysmaa-käsite taitaa olla jo käytöstä poissa? Kun on huomattu, ettei todellista kehitystä olekaan tapahtunut siinä mitassa ja sillä tahdilla kuin on toivottu ja uskottu? 

Alcohol - not free

Voihan sitä kreikkalaiset kaikenlaista leikkispäite, kuriittaan ja vaikka itseironisestikin laulaa. Mutta oikeasti sanoilla alcohol ja free ei ole juurikaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos ajatellaan free-sanan suomennosta "ilmainen", niin vaikka viina kuinkakin halpaa olisi taikka peräti ilmaista, niin loppujen lopuksi kalliiksi se tulee kuitenkin. Kuinkahan moni suomalainenkin on aikojen saatossa maksanut siitä jopa hengellään. Viime yönä pelkäsin, että taas tuli yksi uhri lisää, kun heräsin hotellihuoneessa käytävältä kuuluvaan miesjoukon kovaääniseen sanailuun, joka jatkui lyönteinä. Onneksi tällä kertaa "pelko oli pahempi kuin paukahros", mutta sydän hakkasi aika kovaa, kun mietin, uskallanko mennä kurkistamaan ovesta ja sanomaan, että menkää ny poijat hilijaa maata. Juuri kun tuli mieleen, että voisi yrittää soittaa respaan, tilanne kuulosti hiljenevän. Mutta kun ei tiennyt, miksi se hiljeni...
Englannin kielen sana free suomennetaan myös vapaana. Ei sovi sekään suomennos alkoholiin minun mielestäni, eikä myöskään näyttöjen mukaan. Viinapiru orjuuttaa.

Lankaa kiertoon

Millan ei juuri kykene netissä surffailemaan, mutta jos sattuu pistäytymään tässä, niin saattaa tunnistaa kaulahuivin langat. Ne olivat niiden lankojen mukana, joita sain häneltä taannoin jätesäkillisen. Niistäkin hän joutui luopumaan - ja mistä kaikesta sen koommin.

Nämäkin pörrölangat päätyvät lähetysmyyntiin, vaikka tytär hivenen huivia mielittelikin, ruskea on nykyisin hänen suosikkivärinsä. Mutta hän totesi, että vaatetta hänellä on jo liikaakin.

Paljain päin pohjoiseen

Koskapa en luultavimmin enää loman loputtua ennätä tiuhaan postailla, niin jotain vielä lyhyesti tänä päivänä. Olihan sitä paitten tuo aamullinen postaus ajastettu jo monta päivää sitten, jotten oikeastaan tänään ole vielä kirjoittanutkaan.
Tämän päivän ikävä velvollisuuteni oli leikata kuopuksen pää sänkikaljuksi. Tyttöystävä oli jo itselleen leikannut poikamme kauniin simpsoninletin, mutta mulle jäi tuo "pohjatyö". Vein sitten kourallisen karvoja kummankin omenapuun juurelle. Millaiset lienevät tunnelmamme huomenaamulla kimppakyytikaverin kanssa, kun molempien pojat lähtevät kohti Sodankylää. Onneksi ei tarvitse itse olla saattelemassa linja-autoasemalle, se voisi olla liikaa.
Jätin nuo leikkuuvehkeet vielä tuohon tyrkylle. Jos mies irtoaa läppärinsä äärestä vartin sisällä, niin ehtisin ennen petiin menoa sinklata hänenkin päälakikarvoitustaan - mikä olisi pitänyt hoitaa jo ennen joulua ja sukulointeja.

Aloitin kouluhommiin orientoitumisen kirjoittamalla tokaluokan uskonnontunnille loppiaiskuvaelman. Saan kaikki 13 oppilasta rooleihin: kertoja, Herodes, kolme tietäjää, lainoppineita ja ylipappeja (3), enkeli, Maria, Joosef, Herodeksen sotilaita (2).

Nähtäväksi jää, joko huomenna on eskariluokassamme uusi oppilas. Jos on, täytynee istuttaa hänet väliaikaisesti pöydän päähän. Ylimääräisiä jakkaroita kyllä on, mutta talonmiehen täytynee löytää jostain vielä pulpetti.

Artun muistolle

Tuskainen epätietoisuus on päättynyt. Sen tilalle tuli suru. Herra, lohduta ja tue Artun perhettä.

Joulunuha

Luojan lykky, etten eläissäni ole joutunut kärvistelemään heinänuhan tautta. Mutta tänä vuonna minulla onkin tainnut sitten olla elonuha, syys-, loka- ja marrasnuhat sekä eilen illalla alkanut joulunuha. Kun yöllä heräsin kahdeksi tunniksi juomaan, niistämään, pissaamaan, niistämään, aivastelemaan ja niistämään, niin ajattelin jo valmiiksi harmissani, ettei taida lauantaiksi kaavailemastani suursiivouspäivästä koitua kummoistakaan lopputulemaa. Mieskin kun rotuu, selkäänsä ja yhtä toista paikkaa, jota en tässä enempää selvitä.
Edelleen tuntuu, että elimistössäni on jossain piilossa rääntuotantoyksikkö, sellainen täysillä ja tauotta puskeva tahdastehdas.
Funtsasin myös sitä, kuinka tästä jaksaa istumaan elokuvateatteriin lähes kolmeksi tunniksi, etenkään kun nykyisin elokuvia katsotaan audiotriossa, jonka penkkien selkänojat on tarkoitettu opiskelua eikä mukavaa löhöilyä varten. Sitä nyt aiotaan kuitenkin koettaa, koska kaikki poikamme ovat lähdössä kanssamme Hobittia katsomaan.
Tämä nyt piti päivittää vain siksi, että pysyn noin jokatoisen päivän tahdissa...

Hienoisia helpotuksia

Reilu viikko sitten huonoista uutisista alkanut ahdistus on helpottanut radikaalisti. Samaten pari työhönliittyvää stressitekijää on nyt onnellisesti ohi, perjantain adventtiaskartelupajapäivä sekä tämäniltainen joulunavaus, jossa koululaiseni esiintyivät. Aikaisemmilta jouluneduksilta niin tutuksi tullut liian aikainen aamuheräilykin ilmestyi kuvioihin luultavasti ihan noiden jännitysmomenttien takia. Voi olla, että huomenaamulla nukun makeasti kellonsoittoon saakka.
Oman joulunodotukseni lähtölaukauskin on jo annettu, eilen oli diakonia- ka lähetystyön adventtimyyjäiset, joihin olimme pitkin syksyä rustanneet myyntiartikkeleita naisten kanssa torstai-iltaisin. Nyt sekin urakka on ohi tältä vuodelta. Alamme kokoontua uudestaan taas tammikuussa. Viime tingassa teimme vielä joulukortteja viime torstaina, vaikkei meitä ollut koolla kuin kolme naista. Harmi, etten taaskaan muistanut kaivaa kameraa esiin... Kotona innostuin sitten vielä leipomaan perjantaina pari leikkokakkua, kesäkurpitsasellaisia. Siinä muistin, että olin aikonut koristella myös pipareita myyntiin. No, sen jätin lauantaiaamuksi. Hyvin kuorrute ehti kuitenkin jänkkääntyä ennen kuin pakkasin piparit ja lähdimme pyöräilemään myyjäisiin. Vaan kuvaa en niistä ennättänyt ottaa. Sen sijaan napsin kuvia kotona tekemistäni joulukorteista - ja niistä kakuista, vaikka ne eivät mitään kaunottaria olleetkaan.

Yläkuvan enkelikorttien enkelit ovat irrotettavissa, jotta ne voi kortin saaja halutessaan ripustaa kuusen tms.

                                             Kallellaan kuin Lintan kengät.

Sana tälle päivälle

Tuossa blogini sivussa päivittäin vaihtuva Raamatun lause tuntui osuvan taas niin kohdalleen, lohduttamaan ja tuomaan valoa synkkiin ajatuksiin ja kuoleman varjon maahan.


Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut."
Joh. 11:25 (KR33/38)

Olimme tänä aamuna hautajaisissa laulamassa. Narvan marssin soidessa veteraanin muistolle nieleskelin kyyneleitä haikaillen tulevaksi aikaa, jolloin kuolemaa ei ole enää oleva eikä itkua ole enää oleva.

Norsuntossu

Mullon sellaanen isoo musta paksu pyhjetliina, joka rupiaa haisemahan heti ensimmääsen käytön jäläkehen, joskus jo ennen sitä, jos on ollu huono pyykinkuivatusilima.
Motin sen ja koitin teherä ittelleni siittä jalakarätin.Verin sen päälle nailoniista leikatun vyätäröosan jotta hantuuki pysyys vasemmas jalaasnani. 
Ennen rättisulukeesia molin liottanu koipiani halooses veres, hieronu jalakapohojia ja kuivaallu ne siihen hantuukihin. Sitte löysin lääkeloorasta sellaasta tököttiä, jota voi levittää känsiihin. Oli jo aika kuivanusta, mutta sain jotaki rutistettua tuupista ja levitin molempiihin päkiööhini. Mutta vasen koipi mun piti viä tuollalailla norsun jalaaksi fyllätä, kun son niin kipiä, jottei taharo palijahalla jalaalla eikä sukallavoon saattaa astua. Jos huomenna muistaas käyrä apteekis kysymäs lisää verruksiinia ja jos koittaas tälläästä omahoitua ensialakuhun. Hyvä kumminki, jotta työpaikalla tupakengiis saattaa kulukia.

"Punarinta"

Viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mieheni nousi sängystä ja meni jääkaapille hakemaan ensiapua alhaiseen verensokeriin. Ehdittyään kaataa viilin päälle talkkunajauhoja ja sokeria hän oli tuntenut, että kohta lähtee taju ja oli laskenut viilin pöydälle ja hörpännyt siitä sokeria ja jauhoja suuhunsa. Saman tien hän olikin kaatua rojahtanut lattialle, sen verran kuitenkin tajuissaan, että oli lattialle pudonneesta sokeriastiasta saanut lipattua lisää sokeria suuhunsa ja kohta kykenikin sieltä ylös kompuroimaan.
Minä en ollut kuullut mitään, mutta yläkerrassa kuopus oli ollut vielä hereillä ja oli kuullut rysäyksen, mutta ei ollut tullut katsomaan, mistä se johtui. Aamulla huomattiin, että ruokapöydän vieressä oli tuoli nurin, siihen mies oli ilmeisesti kaatunut. Rinta ja kaula olivat arkoina ja niissä näkyikin punaisia jälkiä.

Näin tipalla ei ole insuliinishokki koskaan ollut. Kieltämättä minua alkoi huolestuttaa. Nukun niin sikeästi, ettei minusta ole apua, jos yöllä tulee hätä. Pitäisikö sängyn vieressä olla aina jotain ensiapua? Ne tahtovat kyllä kadota mielitekoihin. Yhtenä aamuna töihin lähdettyäni aloin ajatella, olisiko minun pitänyt tarkistaa, että sänkyyn jäänyt mies on vielä hengissä. Kun asia vielä kotiin ajellessani tuli uudelleen mieleeni, ehdin jo ajatella kaikenlaisia kauheuksia ennen kuin muistin, miten mies minua oli lohduttanut: Taivaan Isä pitää huolta.
Joskus tulee kolhuja, mutta henki säilyy juuri niin kauan kuin on tarkoitettukin. Lapsieni isästä kiitollisena. 

Polveileva tarina, ainakin rukouksesta

Viime tiistaina meillä oli oman lelun päivä. Päivän päätteeksi erään tytön tuoma käsirengas ei ottanut löytyäkseen. Lupasin koettaa sitä haeskella vielä koulun jälkeen, kun jäin odottelemaan vanhempainvartteja. Siivosin "esitysvaatekomeron" lattian, mutta sieltä rannekorua ei löytynyt. Ei myöskään kaappien alta eikä kauppatavaroiden seasta. Keskiviikkona tyttö kysyi ensi töikseen, olinko löytänyt korua. Koetin vakuutella, että kyllä se vielä löytyy. Mutta ei. Päivän lopulla tyttö jo itki menetystään. Illalla mietin kotona, että seuraavana aamuna me voisimme yhdessä oppilaiden kanssa rukoilla, että koru löytyisi ennen syyslomalle lähtöä. Mutta kun sitten torstaiaamuna tyttö oli reippaana ja iloinen, en halunnutkaan häntä muistuttaa korun katoamisesta.
Torstai oli puuropäivä, söin ohrapuuroa kaksi lautasellista. Oppilaspalaverin jälkeen ennen kotiin lähtöä söin muutaman eväääksi ottamani omenan. Kotona ei oikein ollut ruokavärkkiä, joten hotkaisin muutaman kalapullan ja kyssäkaalta ennen kuin lähdin käsityöpiiriin. Siellä valittelin vatsani mörinöitä ja kuohuntaa. Kuitenkin join siellä kahvit ison kakkupalan kanssa. Illan mittaan vatsakivut vain kovenivat. Menin kymmeneltä sänkyyn, jonne mies toi minulle hiilitabletteja. Puoli yhdeltä heräsin vatsavaivohin. Kokeiltuani eri asentoja, vessassa käyntiä, vatsan hieromista, vatsalihasliikkeitä, jyvähaudetta ja lopuksi vielä sormen kurkkuun työntämistä nukahdin uudelleen kolmen ja neljän välissä. Heräilin edelleen puolen tunnin välein vaihtamaan asentoa ja käyttämään jyväpussia uudelleen mikrossa. Rukoilin ääneenikin "Isä, armahda". Kellon soitua ilmoitin kimppakyytikaverille, että hän menisi omalla autollaan, ja nukuttuani vielä tunnin soitin esimiehelle, etten kykenisi lähtemään töihin. Soitettuani vielä avustajalleni ohjeita päivää varten ja saatuani mieheltäni lacto7-tabletin samarinin kanssa nukahdin uudelleen. Herättyäni seuraavan kerran kymmeneltä puhelinmuistutukseen kiitin, että Isä oli armahtanut unella. Ilmoitin viimeiselle vanhemmalle, että joudumme siirtämään vanhempainvartin loman jälkeen. Seuraavan kerran heräsin avustajalta tulleeseen viestiin, jossa hän mm. kertoi, että se koru oli löytynyt - tytön repusta! Taivaan Isä vastaa rukouksiin silloinkin, kun ne jäävät lausumatta!