lauantai 31. joulukuuta 2011

Jouluinventaariota, osa 3, lahjoista

Näin uunna vuonna ihmiset tapaavat arvioida mennyttä vuotta, minä se vain tuota joulua inventoin. Kaipa se kuvastaa vähän sitä, miten tärkeä aika vuodesta joulu mulle on. Taikka sitten sitä, kuinka lyhyt on muistini.
Mainitsin jo, että kävin kirjastossa joulun edellä. Sain nimittäin sellaisen kuningasajatuksen, että hankin mahdollisimman paljon pelkästään ekologisia lahjoja. Ja kun kerran joululahjoja tavataan muutenkin joulun jälkeen palautella, niin... Lainasin joululahjaksi neljä dvd-elokuvaa (meidän kirjastossa on sellainen määrärajoitus): Isä Camillon kylä, Diktaattori, Laitakaupungin valot ja Linnunradan käsikirja liftareille. Lisäksi lainasin lahjaksi kolme Pratchettin kirjaa: Maanalainen elefantti, Viimeinen manner ja Totuuden torvi. Viimeksi mainittu oli muuten mielestäni erittäin hyvä, jopa Pratchettiksi. Lehdenpainamiseen liittyvä tarina oli jostain syystä mieluinen. Olin toki ostanutkin taas pari Kiekkomaailman romaania, Tiffany Särkysestä (ja NacMac Feegleistä) kertovan Keskiyö ylläni, jonka sai tytär. Keskimmäinen pojista sai Hirmurykmentin, jonka lukemisen aloitin itse tänä iltana. En taida ehtiä tänä vuonna saada loppuun, kun täällä taas vain lusmuilen netissä.
Kirjastoon suunnatessani ohitin Kaken musiikkikaupan ja mietin siinä, keksisinkö sieltä jotain hyödyllistä ja mieluista lahjaa pojillemme. Palatessa sitten keksinkin: lahjakortit esikoiselle ja kuopukselle. Marketista otin sitten vielä yhden lahjakortin - ja rastitin siitä "ei tupakkaa eikä alkoholia". Tyttärelle oli kaikkein helpoin hommata lahjoja, kun tiedettiin, mitä kaikkea häneltä opiskelija-asunnostaan puuttui: vedenkeitin, kahvinkeitin ja mikro. Viimeksimainittu niin ikään lahjakorttina, niin ei tarvinnut isän kantaa sitä kotiin.
Ne lainalahjat pakkasin samaan isoon pahvilaatikkoon, johon olin koonnut muutakin kierrätyshenkistä: tädiltä saamiani lakanoita. Tädin tekemät villasukat, nippu kalentereita, vähän suklaata ja joitakin joulukoristeita oli toisessa isossa pahvilaatikossa, lainasin erästä anopin ideaa: jokainen sai tonkia itselleen sopivia lahjoja. Pahvilaatikoiden avulla vältin myös käärimiseltä. Paperikasseihin pakkasin joka lapselle huopapohjasukkia ja hygieniatuotteita. Lisäksi joka lapsi ja myös mies sai tekemäni lahjakortin: "Sinulle on varattuna elokuvalippu..." Siitä lisää toiste.
Itse sain mieheltä retkirepun retkivarustein (sen lisäksi, että hän oli jo aiemmin ostanut minulle luistimet, sukset ja monot), ja tyttäreltä viininpunaisen villakangastakin. Isälleen hän oli ostanut mm. pari solmiota, nekin kirpputorilta, fiksu tyttömme.

Jouluinventaariota, osa 2, siivoamisista

Pihalla kauhia präisket. Pari kertaa on kuulostanut siltä kuin tuvan nurkalla olisi jysäytetty :(
En sitten sinne jumppaankaan päässyt, kun lähtiessä huomasin, ettei pyörän valo toimi. No, sen borssin kuitenkin tein.
Mutta tuosta joulusta ja sen valmistelusta. Siinä suhteessa tämä joulu erosi edellisistä, että ennätin postittaa kortit vasta viimeisenä halpapäivänä. Sama viimetipan tuntu vainosi tänä vuonna muutenkin enemmän kuin horviin. Olenko hidastunut? Tuntui myös, että voimat ja energia eivät meinanneet riittää. Sitten kun aikaa olisi lopulta ollut (pidin vapaapäivän viimeisenä koulupäivänä), niin mehut oli poissa, kauheasti olisi vain nukuttanut koko ajan. Paitsi aamuisin, jolloin heräilin ennen aikojani, kerran jopa neljältä. Olenko vanhentunut?
Muutamia vuosia sitten äkkäsin, että vaatimuksia ja tavoitteita on varaa roimasti löysätä ja silti saada tehdyksi aivan mukava, tarpeeksi siisti ja maistuva joulu. Mutta tänä jouluna pelkäsin meneväni jo riman ali. Siivouksia hoitelin lähinnä muistilistalla, en niinkään rätillä. Parina aamuna ennen töihin lähtöä jätin ruokapöydälle listan siivouskohteista. (Mainitsinkin jo aiemmin, että lasinen lampun kupu meni siivotessa rikki. Olihan se jo valmiiksi raitioomes, teipillä olin korjannut...) Kylpyhuonetta siivoilin, mutta en saunaa. Anopilta olen oppinut tavan suojata kaikki lauteet lanttalauree liinoilla, niin eivät niin sotkeennu. Liinojahan meillä piisaa.
Mies oli siivonnut portaat, mutta aatonaatonaattona pyyhkäisin ne vielä uudestaan. Konttasin juuri portaiden alla, kun kuopuksen kummisetä tuli käymään kylässä. Mies passasi vieraalle lohikeiton ja kahvit, mutta kyllä minäkin kahvipöytään maltoin istua, etenkin kun Pekka toi konvehteja. (Haa! Taas uusi hyvä rasia tryffeleille!)
Makkaria "siivotessani" hoksasin, että voisin viedä jotain kirpparille samalla kun käyn kirjastossa. Mutta kirppis oli jo suljettu jouluksi. Niin kuljin kamakassini kanssa niin kirjastossa kuin musiikkiliikkeessä ja ruokakaupassakin. Palaan noihin käynteihini toisessa postauksessa.
No, sen verran siivosin enemmän kuin pitkään aikaan, että kävin pyyhkimässä pölyt poikien huoneen kattoparrujen päältä. En tiedä, oliko siitä sanottavaa apua huoneen ummehtuneeseen hajuun. Portaiden yläpäässä yläkerran tasannenurkkaus jäi toisaalta koskematta, vähän kurkottelin porraskaiteelta pölyjä romujen ja kirjahyllyn takaa.
Sattuneesta syystä tästä siivousaiheesta ei tule lainkaan kuvaa.

Jouluinventaariota osa 1

Hyvää uudenvuodenaattoa! Tänään olisi kuulemma naisten jumppakin, ja sitä ennen pitäisi saada borssi kiehumaan. Mutta silti meinaan aloittaa tällaisen kelausurakan. Vähän fundeerata ja muistella tätä joulun seutua, hiukan myös verraten menneisiin.
Ei minulla ole mielessäni mitään selkeää käsikirjoitusta, mutta aloitan pikkujoulusta. Samoin kuin viime joulun edellä, myös tänä vuonna kollega kutsui joukon naiskollegoita kotiinsa pikkujoulukekkereihin. Vaikka olin meinannut jättää tällä kertaa väliin, niin en sitten hennonnutkaan kieltäytyä kutsusta. Lähdin kuitenkin ensimmäisenä pois, kun seuraavana aamuna oli tiedossa kokousmatka Kuhmoon. Trahteerit olivat jälleen kovetut, vaikken kahveille jäänytkään. Ohjelmaakin oli järjestetty: tiernatytöt esiintyivät, ja meille pidettiin lyhytkurssi himmelinteosta. Etukäteen oli tiedossa, että värkit (ja ohjaus) maksaisivat 25€ riippumatta siitä, aikooko tehdä olki- vai lasihimelin.
Täytyy tunnustaa, että olin hienoisen pettynyt, kun näin ohjaajan mallista kuinka pikkuruisen himmelin sinä iltana tekisimme. No, eihän parissa tunnissa kovin suurta olisi ehtinytkään. Tähtimalli oli kyllä kaunis, enkä ollut sellaista ennen nähnytkään. Melko löysäksi jäi minun tähteni, kun en tohtinut kovin kireälle lankaa vetää, se kun kuulemma herkästi olisi katkennut lasiputken terävään reunaan.
Eilen illalla sitten ajattelin kokeilla tehdä tähtihimmelin myös oljesta, jota mulla on ollut jemmassa odottelemassa himmelintekoa. En välttämättä muistanut tekojärjestystä tismalleen siten kuin meille se opetettiin, mutta samanmuotoinen siitä kuitenkin tuli. Ensimmäisessä kuvassa keskeneräinen olkinen on lasimallinsa rinnalla.
Ripustin valmiin tähden ruokapöydän yläpuolelle lamppuun - josta muuten meni koopa rikki miehen sitä siivotessa. Niinpä loputkin kuvut piti irrottaa, ja ilman koopia se on edelleen, jouluista kuusenkoristenauhaa vain roikottaa lamppuje ympärillä. Niin, ja värkkäsihän se mies pahvisista pizzalautasista jonkinlaiset tassit lampuille, oikein hopeateipillä päällysti...


Jotta sellaisia me olemme värkkäilleet, muun muassa.




perjantai 30. joulukuuta 2011

Kolme kissasisarusta

Siskolla on sellainen kunigataräitikissa, joka vielä näin isoäiti-ikäisenäkin synnytti kolme suloista poikasta - eikun tyttöstä. Viimeksi käydessämme niillä oli jo silmät auki, mutta liikkuivat vasta ryömimällä. Nyt olivat jo omien jalkojensa varassa. Kun menin tervehtimään, niin nämä kaksi eivät olleet moksiskaan, toinen nukkuapussutti ja toinen antoi silittää itseään. Mutta niiden pörröinen sisko oli terävänä ja väisteli uhkaavannäköistä sormeani. Pörröpää Stolten osoittautui kuitenkin kolmikon uteliaimmaksi ja rohkeimmaksi. Ja eläväisimmäksi. Siinä sai katsoa tarkkaan jalkoihinsa, ettei siellä pyöriskellyt pieni huimapää.


Oltiin niin isoa kissaa, että piti näyttää yleisölle lautaselta syömisen mallia.


Eikä kylässä ollut serkkulikka Pilvikään pelottanut, kun se oli jo muutama päivä aikaisemmin lakannut sähisemästä talon vakioväelle. En nyt ole tarkkaan selvillä tuosta sukulaisuussuhteesta, mutta serkku sopinee tarkemman määritelmän puutteessa. Pilvi on "perheen ainut lapsi" ja sisäkissa pääkaupungista, mikä selittänee ennakkoasenteet maatiaisia kohtaan. Lienevät jotain alempaa rotua Pilvin asteikolla.


Kyläilyä ja katkolukemista

Eilen aamulla lähdettiin ajelemaan sankkaan lumipyryyn, joka kuitenkin vaihtui vesisateeksi jo ennen kuin siirryttiin Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle. Helpottuipa ajo, kun ei tarvinnut kieli keskellä suuta yrittää pysytellä loskanvälisissä urissa. Ruokatauko Kokkolassa, samalla sain tuliaishyasintit tädille ja äidille. Ajoimme suoraapäätä tädin ruokapöytään (auto toki jätettiin oven ulkopuolelle). Ja kahvipöytään. Silä välin kun minä praatasin tädin kanssa, mies kävi vähän jaloittelemassa ja haki minulle Mäen kaupan maankuulua lipeäkalaa. Seuraavaksi poikettiin mamman tykönä, haeskeltiin ynnä ja yhtenä hänen klasejaan. Lopulta esikoinen kontti molemmat silmälasit esiin sängyn alta samalla kun minä kuorin äidille päärynöitä. Kun sisko oli tullut töistä, mentiin hänen kahvipöytäänsä. Esikoinen harkitsi kolmannen voileivän ottamista ääneen kysymällä, meinasiko se toinenkin täti tarjota meille vielä jotain illan päälle... Kissanpennut olivat suloisia, niin isommatkin kissit ja tietysti Bella, vaikka olikin ominut Stubin joululahjapupun. Oli mukava nähdä kummityttöäkin, ja maistella hänen keittämäänsä pakuriteetä. Stubb-kissan oma keltainen (=harmaa) piipunrassilelu oli hukan teillä, mutta äkkiä se oppi noutamaan ja tuomaan sitä uuttakin, jonka sisko väänsi sinisestä askartelunorkosta. Aikamme leikkiä seurattuamme jatkoimme matkaa tapaamaan isää ja nuorempaa siskoa. Vein isälle mehua ja gluteenitonta leipää pakastimeen. Isää nauratti meidän poikain joulupukinparrat. Mukava, ettei aina vain kaikki sukulaismiehet naljaile, etteikö ole varaa ostaa partakonetta...
Vietimme aika pitkään iltaa siskon ja langon seurassa, nautiskellen taas pöydän antimia, itse asiassa kahdenkin, kun väkeni vähän väliä napsutteli olohuoneen pöydältä karkkeja... Sain vielä mukaani tyhjän ja täyden konvehtirasian, jotta saan taas ensi jouluksi tehdä tuliaistryffeleitä.
Kotimatkalla oli jo kovasti pimeää, mutta silti yritin jatkaa Totuuden torven lukemista aina katuvalojen kohdalla. Joka lampun kohdalla ehti lukea muutaman sanan. Kotiin päästyämme aamupuolella yötä, kahden maissa, jatkoin vielä hetken sängyssä lukemista, ja tänä aamuna sain kirjan loppuun. Nyt on jo lipeäkalakin maisteltuna, vaan eivät meidän lapset oikein tainneet piitata, vain esikoinen tähän mennessä on uskaltautunut maistamaan.
Kunhan saan kameran ja kuvat järjestykseen, voisin laittaa ainakin kissanpoikasista kuvia. Joka paikassa ei hoksattu edes kameraa kaivaa esiin, mutta äidistäni ainakin sain kuvan.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Viattomien lasten päivänä



Tämä on puoliautomaattinen postausvastaaja. En ole juurikaan nyt netissä (kas kun lasten lahjaksi saamat Pratchettit ovat minulta vielä puolilukemisissa, ja sukulointikin on puolimoos), mutta voitte jättää minulle viestin kommenttilooraan. Ei tarvi edes mitään äänimerkkiä odotella.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Ei mennyt ihan pipariksi

Nyt kun hommat alkaa olla sillä mallilla, että joutaisi istuskelemaan ja kirjoittelemaan, niin mua nukuttaa ja väsyttää vallan tavattomasti. Tyydyn sittenkin vain lätkäisemään yhden kuvan. Eilen iltapäivällä meillä oli piparienkoristelusouvi. Tytär kysyi, ehtisikö hän tekemään mitään hommaa ennen kuin lähtee kaverille kylään. Kysyin, haluaako hän mieluummin siivota vai koristella pipareita, ja kas kummaa, hän valitsi piparit. Täytin kaksi muovipussilla vuoraamaani kangaspursotinta ja kohta myös keskimmäinen pojista ilmestyi koristelemaan. Pian kotiutui esikoinenkin, sopivasti siinä vaiheessa kun tyttärellä alkoi olla kiire lähteä. Homma sujui niin sutjakasti, ettei minun tarvinnut itse koristella kuin parin pellillisen verran. Ja pipareitakin oli sopivasti syöty koristelemattomana, niin että kahdesta valkuaisesta tehty tomusokerikuorrutus riitti sopivasti. Pieni nokko koristetta jäi, nyt pitäisi keksiä sille loppusijoituspaikka.




Esikoinen on siivonnut huonettaan ja pystytti tuossa kuusen valmiiksi. Minulla meni reilu tunti kaupungilla, kerron vähän myöhemmin mitä siellä puuhasin. Mutta varmaan tuo pyöräily ja kaupassa kiertely osaltaan sai aikaan tämän ramaisun. Ja puoli seitsemältä herääminen.

...on käynyt kukkimaan

Yleensä en ole raaskinut ostaa itselleni joulukukkia, mutta olen ollut hyvilläni aina, kun mies on tuonut tai olen jostain saanut joulutähden tai hyasintin. Tänä vuonna kukkia tuli sitten tuplasti. Silloin kun oli SLEY:n pieni raamattukoulu, niin siellä oli myynnissä pika-arpoja. Yksi arvoista oli lahjakortti kukkakauppaan. Myyjä Helli toivoskeli, että joku sen voittaisi, kun lahjakortti oli voimassa vain tämän vuoden loppuun. No, sunnuntain päätöstilaisuuteen mennessä kukaan ei ollut sitä vielä voittanut (toki minäkin olin joitakin arpoja mieheni kanssa ostanut ja kaikenlaista muuta voitoskellut). Silloin ehdotin Hellille, josko mieheni ostaisi sen lahjakortin, ja se oli Hellistäkin hyvä idea. Niin sitten viime viikolla kävin ostamassa itselleni (elämäni ensimmäisen) valkoisen jouluruusun ja vaaleanpunaisen amarylliksen. Ja kun laitoin vielä pari euroa lisää, niin sain sinililan hyasintinkin. No, samana iltana kävi Aulikki meillä, kun tsekattiin pyhän laulut, niin hän toi vaaleanpunaisen (eli klassikkovärisen) hyasintin.
Eipä mitään, keskiviikkona, kun olin - toistaiseksi - viimeistä päivää töissä yläkoululla, kimpakyytikollegani sanoi, että ajetaan sitten suoraan kukkakauppaan. Hän oli saanut rehtorilta tehtäväksi viedä minut valitsemaan itselleni kukkia tietyllä rahasummalla, lähtiäiskiitokseksi näistä 9½ vuodesta. Ja minähän valitsin taas amarylliksen ja hyasintin, ensinmainittu punaisena ja jälkimmäinen valkoisena. (Ja voin iloisena ja ylpeänä sanoa, että alitin annetun summan.) Kirjava joukko on minun joulukukkani. Mutta niin on kirjavaa tämä kotimme väritys muutenkin, punavalkoiset jouluverhot, siniset matot (tyttären toivomuksesta) ja vihreitä, sinisiä ja punaisia joululiinoja. Ihme, että sain matot ja liinat eilen paikoilleen, kun vielä alkuviikosta oli aivan epäuskoinen ja -toivoinen olo.
Vaikka kukkavalintani on muuten monenkirjava, niin ne kaikki ovat kuitenkin ruukkukukkia ja joko juurakollisia tai sipulillisia, ajatuksena, että kesällä ne pääsevät pihalle. Ja jos hyvin käy, minulla voi olla ensi joulunakin valkoinen jouluruusu. Amarylliksiä en ole saanut vielä uudelleen kukkimaan. Löytyisiköhän netistä vinkkejä hyötämiseen?

tiistai 20. joulukuuta 2011

Sattuva sana

Jaahampsista, oli vissiin joku aviomiespuolinen valinnut Päivän Sanan näin jouluviikon evästykseksi:

"Parempi kuiva kannikka rauhassa kuin talon täysi uhripaistia riidassa!" Sananl. 17:1


Jottei menisi (taas) aivan rähinäksi, mun on jätettävä netissä hengailu varttia vähemmälle ja tehtävä ensin koulutyöt loppuun, sitten viimein alettava suunnitella ja toteutella jouluaskarta.

Palaan postailuun, kun on välijännestä.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Ryhtyisinkö nurkanvaltaajaksi?

Kirjatilauksia, sähköpostittelua, oppilaspalaveri tulkin kera, kokeiden valvontaa, jossain välissä ihan normaaleja oppituntejakin. Huominen päivä lienee vielä kauhiaa haipakkata, kun numerot pitäisi rätkiä koneelle, ja sanallisia arviointejakin sietäisi naputella. Mutta sitten pitäisi helpottaa, kun keskiviikkona on "vain" kolme normaalia opetustuntia ja syönnin jälkeen lähdetään Paavolan kirkkoon. (Uskonnottomille ja muihin kuin kristillisiin uskontokuntiin kuuluville oppilaille vaihtoehto-ohjelmana tutustuminen Paavolan museoon.) Torstaina aion pitää pitämättömän vapaapäivän :)

Hektisen työpäivän ja liukkaan kelin ajelun päälle väsyttää aina vietävästi, mutta olin ajatellut jotain ennättää vielä tänään huushollata. Voisin komentaa itseni nurkkaan. Tai pariinkin: ompelunurkkaus odottaa raivausta kuin myös portaidenalusnurkkaus. Ja sitten kun tarvitsen raitista ilmaa, lähden palauttamaan naapurilta lainaamani leipoma-alustan, jota oppilaat käyttivät haamaninkorvia kaulitessaan.
Lauantaina muuten vihdoin leivoin lopun haamaninkorvataikinan, ja taateli-seesamtäytettä riitti vielä pariinkymmeneen joulutorttuunkin, toiseen mokomaan laitoin perinteistä luumua. Samalla uuninlämmityksellä kypsyi kanankoivet, pari kesäkurpitsakakkua ja yksi täytekakkupohja. Ja jos nyt kaiken kertoisi, niin sain minä lauantaina vielä kylpyhuoneen seiniä ja lattiaakin kravattua. Pyhäpäivä menikin sitten lauleskellessa, siitä kirjoitan Jedidot-blogiin.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Katkeruudesta

Minun on pitänyt kertoa yksi tapaus sieltä SLEY:n pienestä raamattukoulusta, jota käytiin Pattijoella marraskuun lopulla. Siellähän käytiin viikonlopun aikana läpi efesolaiskirje. Viimeiseen lukuun liittyen viimeisen luennon otsikoksi oli laitettu "miten pääsen eroon katkeruudesta". Kurssin opettajien toivomuksen mukaan väki keskusteli ja kyseli, etenkin tämä viimeinen aihe keskustelutti runsaasti.
Itsekin kysyin, mistä sitten tietää päässeensä eroon katkeruudesta. Jos siihen on pyytänyt apua Taivaalliselta Isältä, niin voiko/saako/ täytyykö uskoa saaneensa, vaikka edelleenkään katkeruuden kohteen seurassa ei erityisen hyvin viihdy, vaan mieluummin välttelisi. Eräs paikalla ollut nuorimies sivusi asiaa vastaten, että me voimme ja meidän tuleekin rukoilla niiden puolesta, joille olemme katkeria, ja sillä tavoin se oma asenne voi myös muuttua. Siinä samassa äkkäsin jotain ja mua lakoi melkein naurattaa Taivaallisen Isän rukousvastaus, jonka hoksasin saaneeni. Onhan niin, että olen toisinaan koettanut rukoilla sen yhden työpaikkakiusanhengenkin puolesta. Oma asenteeni ei ole muuttunut, eikä puhettakaan, että kollega myöskään olisi yhtään jalostunut. Mutta rukousvastaus tämäkin: big boss siirtääkin minut toiseen työpisteeseen, ja näin pääsen irti ja eroon katkeruuden aiheuttajasta.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Heureka!

Viime joulun edellä tein tyhmän kynttiläostoksen, josta kirjoitin toisessa blogissani. Jäin silloin ihmettelemään, miten voisin keksiä jonkin käyttötarkoituksen palamaan suostumattomille huonolaatuisille tuikkukynttilöille.
Sain vahingossa idean vanhemmalta siskoltani. Hän laittoi mukaani tekemiään sytytysruusuja. Kyselin, oliko hän oli käyttänyt parafiinia, steariinia vai mitä. Oli kuulemma käyttänyt ihan vain kynttilänpätkiä.
Kotona sitten päähäni pälkähti, että ne onnettomat tuikut saattaisivat palaa sytytysruusujen materiaalina. Kaivaisin ne vain alumiinikuoristaan kattilaan sulamaan, ja sinne sitten kastaisin munakennoista revityt ja muotoillut ruusut. Suunnittelin jo, että alan kerätä munakennoja, jotta kesällä voi ruveta pihalla käryttelemään talin kanssa. Mutta sitten hoksasin vieläkin paremman idean: voisin lahjoittaa tuikut siskolle sytytysruusumatskuksi.

torstai 15. joulukuuta 2011

Uusi tosi-TV-sarjaehdotus: mahdoton tehtävä opettajainhuoneessa

Millan talviuniltaan taas minua inspireerasi, miettiessään oppisiko kissa tyhjäämään astianpesukoneen. Minä ajattelin itsekseni ensin hyvin skeptisesti, että ei opi. Tulin hivenen toisiin ajatuksiin luettuani partapapan kommentista kissasta, joka on oppinut tuntemaan kellon... Mutta skeptinen ensireaktioni oli: miten kissa voisi oppia tyhjäämään astianpesukonetta, kun kerran koulutetut opettajaihmisetkään eivät sitä opi?

Eilen pajapäivän päätteeksi tapani mukaan täytin opettajainhuoneen tiskikoneen. Hain siihen Israel-pajassa sotketut leivonta-apuvälineetkin, lusikat ja lasit. Aamulla töihin tultuani sammutin koneesta virran ja avasin luukun. Sitten päätinkin vaihteeksi jättää koneen tyhjäämättä. Jätin vain luukun auki ja asettelin luukun päälle kyltin, jossa seisoo: "Koneessa puhtaat astiat = saa tyhjätä". Kyseinen kyltti on ihan oma ideani, kuinkas ollakaan. Kuvittelin aikanaan, että kukaan ei uskalla täyttää eikä tyhjätä opettajainhuoneen tiskikonetta, kun eivät ole varmoja, onko koneessa puhtaat vai likaiset. Niinpä tein lapun, jonka toisella puolella on em. teksti ja kääntöpuolella vastaavasti "Koneessa likaiset astia = saa täyttää". Olen nyt pari vuotta käännellyt lappua, joka on ollut magneetilla/ sinitarralla kiinni koneen kyljessä. Varsin heppoisin tuloksin.
No niin, tänään sitten pitkin päivää tarkkailin tilannetta, milloin kerkesin opettajainhuoneessa piipahtaa. Huomasin, että muutamia nimikkomukeja koneesta katosi päivän mittaan, ja jossain vaiheessa kannelle aseteltu kylttikin oli siirretty. Ja kun sitten olin lähdössä kotiin, totesin, ettei edelleenkään konetta ollut tyjätty. Asettelin kyltin uudelleen tyrkylle ja lähdin kotiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tiskiongelma ratkaistaan sen jälkeen, kun olen häipynyt joulun jälkeen toiselle koululle. Ja ovat sitä eräät kollegatkin jo ehtineet ihmetellä...

Hohhoijaajaa. Taitaa olla niin, että huomenaamulla vien ne kolme lasia ja lusikkaa koneesta keittiöön - ja ehkä annan periksi ja tyhjään koneen loppuun. Luultavasti myös täytän sen :-(
Mutta se saa olla viimeinen kerta - ainakin tänä vuonna.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Ohi on!

Monikulttuurisuuspajailtapäivä on nyt sitten kutakuinkin onnellisesti ohi. Ainakin kiitoksista päätellen onnellisesti. Jalkoja särkee tämä tramppaaminen, kun piti juoksennella luokasta toiseen järjestelyjä tsekkaamassa ennen kuin pääsin aloittamaan origami-pajaa. Kotiin viemisinä haamaninkorvataikinan rippeet sekä runsaasti täytettä.

Perästä kuuluu, sano Mäki-Siimoni. Huomenna varmaan kuulee oppilaiden palautetta. Ainakin lukiolaispojat tekivät runsaasti kysymyksiä Israel-pajassa, sen ehdin käydä toteamassa.


Kiitos Herralle, että Oulusta ajaneet pajojen vetäjät pääsivät turvallisesti ja ajoissa paikalle!

Tänä iltana Nukku-Matti tulee varmaan aikaisin, ja saa viipyä pitkään!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kovetut trahteerit

Oli kyllä sopeva reissu taas kotopuolehen. Molimma viä matkalla kun täti soitti ja sanoo, jotta meiräkki on kuttuttu hirvisopalle Hyypän majalle. Ka kun mettästysseuran pomo oli soittanu tärille ja pyytäny sitä sopalle, niin soli sanonu, jottei se voi ny tulla, kun sille tuloo vierahia. No, Markku oli sanonu, jotta tuo ne vierahat kans syömähän. Niin sitä päästihin kuokkimahan hirvipeijaasihin. Molin ensimmäästä kertaa elämäsnäni sellaasis. Ja Hyypän majalla. Siskoo ja serkku ihimettelivät, enkö toresta ollu ennen käylähtäny siä.
Siskoo oli istumas heti ovipieles, jotta näköö kekkä tuloo. Meitä se vissihin parahite orotti. No meirät tyyrättihin kohta seisovahan pöytähän. Siinoli komiat vanahat maamiesseuran porsliinilautaset. Ja kovetut moikuliaaset pilikkumit täynnä höyryävää soppaa. Mutta leipää minen havaannu. Meinasin ensin ittekseni, jotta onko näin köppäästä, jottei sopan kans saa leipää. No siskoo ihimetteli, ettenkö mä leipää ottanu. "Mihinä sitä on?" kysyyn. "No tuos", viisas siskoo. Minen ollu eroottanu leipiä kun noli talriikilla niin vahavaatte lihan peitos.
Oikiastansa nuo trahteerit oli sivuseikka, vaikka ne kovetut oliki. Jos sanotahan jotta puhtaus on puoli ruokaa, niin kyllä hyvä ruokaseura on joukaa toinen puoli. Siinoli siskoon ja mun lisäksi äitee, täti, serkku ja kaks äiteen vävyä. Kun oikeen hörötimmä, niin siihen tuli kohta yks Marja-Leena toimittamahn, jotta hän tuli kans tähän, kun täälä kuuluu olovan niin mukavaa.
Soli kans mukavaa, kun näki siä vanahoja tuttuja, kotikylän väkiä, entisiä kuorokaveria ja koulukaveria.
Son sellaasta tilannekomiikkaa aina kun sukulaasten kans fläysätähän. Jäläkihimpäin vain on maha ja posket kipiät nauramisesta, muttei yhtää muista, mikä niin nauratti. No yhyren jutun mä kumminki muistan. Mun mieheni kysyy siskoon mieheltä, jotta tunnekko kaikki nuo linnut, mitä täälön pitkin seiniä. Tottahan se kehuu tietävänsä. (Ja tietysti mun siskoo rupes esittelöhön, jotta tuo on Seppo ja tuo on Arvi...) Mieheni kysyy uurestansa korppia viisaten, jotta tieräkkö sitte mikä tuo on. Lanko siihen, jotta son kottaraanen. Tottahan non kottaraasekki korpin kokoosia Hyypäs...

PS 18:2

Tämän päivän sana tarttee kirjoittaa taas muistiin, kahdesta syystä: koska se sopii lohduksi ja avuksi niin tähän päivään kuin moniin muihinkin, ellei peräti kaikkiin, ja koska tämä on niitä harvoja kohtia, jotka muistan ulkoa, kiitos siitä Outi Terho-Müllerille, joka on tehnyt kyseisen psalmin 18:2 kohdan lauluksi.

"Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni ja autuuteni sarvi...

NELJÄS ohari... :-(

Juu ei topannut kolmeen tällä kertaa. Olen yrittänyt tavoittaa Venäjän kulttuuripajan vetäjää pitkin viime viikkoa, ja kun viikonlopun jälkeen hänen tyttärensä sitten palasi kouluun (oltuaan sairas koko viime viikon), pyysin hänen kauttaan varmistusta Venäjä-pajasta. Kovin hyvältä ei kuulostanut, kun tytär mainitsi, että hänen pikkusiskonsa oli vuorostaan sairastanut. Tänään sitten kuulin, että nyt on äiti itsekin kipeänä, eikä siis voi tulla huomenna pajaa vetämään. Onni onnettomuudessa, että vasta neljä oppilasta oli ehtinyt valita sen pajan, ja he valitsivat jo uudet tilalle. Mutta harmillista tämä on silti. Kun pajat vähenevät, niin ryhmäkoot kasvavat muihin pajoihin. Nyt pidän käsiä kainaloita myöten ristissä, ettei tule enää yhtään peruutusta, siis että myös teknisen työn paja toteutuu. Varmaan toteutuukin, kun remmissä on oma ope, mutta kun en ole hänestä kuullut mitään. Mutta kenties hän kuuluu niihin, jotka kyllä lukevat sähköpostinsa, mutta ei aina vastaa niihin.
Biologian opettaja näytti minulle, kuinka yksinkertaista on dokumenttikameran käyttö hänen luokassaan. Keväällä käyttämäni kamera oli aivan uskomattoman hankala, onneksi sain silloinkin opastusta. Huomenna taitellaan kurkia, ja haluan että lapsukaiset katselevat kurttuisia käsiäni valkokankaalta.
Mutta nyt mun tarttee ruveta tekemään Israel-pajaa varten haamaninkorvataikinaa - jota en ole enää koskaan luvannut tehdä, mutta mikäs siinä, kun ei tarvitse itse sitä leipoa ;-)

Onneksi monikuttuurisuushanke loppuu vuoden vaihteeseen!

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kuningataräidin kolmoset ja muuta eläimellistä

Sukulointireissuihin kuuluu aina myös muutamia kotieläimiä. Lauantaina menimme ensin tervehtimään Pirpoa, joka tuli hörähtelemään tallin oviluukulle. Minulla oli tammalle muutamia kuivia leipiä, ja mies räpsi kuvia - joista jonkun olisi ollut kiva tähän laittaa. Kehuin hevoselle: "Ai kun sinä tuoksut hyvältä." Sama ihana muheva hevosen tuoksu tuli nenään sunnuntain sukulointireissulla Paavolassakin, siellä se kantautui naapurista.
Seuraavaksi tervehtimään tuli tietenkin Bella, jolla on nimi naista myöten. Erityisesti Bella tukki pitkän kuononsa syliin siinä vaiheessa, kun minulle esiteltiin kuningataräidin viimeisimmät pennut, kolme valkoista kissiä, joilla oli jo silmät auki, mutta jalat eivät vielä kantaneet.
Hupaisin kaikista siskoni eläimistä taisi olla kuitenkin Stubi-kissa, jonka rotumääritelmä voisi olla "pitkäkarvainen piipunrassin noutaja". Mistä lie kissi oppinut koiran leikkejä, mutta niin se vain nouti emännän heittelemää rassimykkyrää uudelleen ja uudelleen emännän jalkojen juureen ja jäi odottamaan uutta nakkausta. Harmi, ettei mies siinä vaiheessa hoksannut kuvata. Mutta jos joskus jossain näkyy videoklippi pitkäkarvaisesta piipunrassinnoutajasta, niin se on varmaankin Stubi eli Valkohammas-Stubb.

torstai 8. joulukuuta 2011

Kolme oharia

Ei kahta kolmannetta ja kolmas kerta toden sanoo. MOT.
Ensin ilmoitti chileläisopettaja, ettei voikaan opiskeluihinsa kuuluvan päällekkäisyyden takia tulla vetämään eteläamerikkalaiseen kuvataiteeseen liittyvää pajaa.
Sitten soitti lähetyssihteeri ja kertoi, ettei hän eikä hänen parinsakaan pääsekään hoitamaan Afrikka-pajaa.
Tänään sitten soitin uudelleen Capoeira-hepulle, kun hän ei eilen vastannut tekstariini, jonka kuoroon pyöräillessäni naputtelin (sujui yllättävän hyvin, se meinaa, että pyörätie oli nätisti aurattu). Niin, capoierakaan ei toteudu. Heppu ei saanut kaveria mukaansa, olisi kylläkin voinut tulla yksinkin hätätapauksessa, mutta sitten olikin läntätty lääkäriaika hänelle meidän paja-aikaan.
Laskeskelin, riittääkö meillä vielä paikat kaikille yläkoulun ja lukion oppilaille. Kyllä riittää, kun olen varannut vähän useamman elokuvavaihtoehdon tällä erää. Kun vain tekniikka pelaisi. Ja nytpä mahtuu srilankalainen tanssi liikuntasalin toiseen puolikkaaseen, ja mukaan isompi oppilasporukka, kun capoeira ei toteudukaan. Toisella puolella salia on Taekwon-Do.
Israel-paja toteutuu, soiteltiin ja viestiteltiin tänään eevan kanssa siitä vielä yksityiskohtia, Venäjä-pajan suhteen olen niin ikään toiveikas. Huomenna puolilta päivin saan viestin, pystyykö Oulun SLS:n toimisto järkkäämään jonkun näin lyhyellä varoitusajalla, sitten saataisiin sitä Afrikkaakin.
Toivottavasti tuo sanonta "ei kahta ilman kolmatta" pitää kirjaimellisesti paikkansa, eikä tule enää yhtään oharia.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Viisas positiivinen mies

Tuossa ennen kuoroharjoituksiin lähtöä tuskailin miehelleni, että mulle tahtoo nyt pukata stressiä sekä monikulttuurisuuspajapäivän päävastuusta että KD Naispiirin jäsenkirjeen postituksesta. Mutta mieheni rauhoitteli toteamalla, että nehän ovat aivan positiivisia asioita molemmat, eihän niistä tarvitse stressata. Nappiin osunut oivallus, jonka kuuleminen oikeasti auttoi minua. Kiitosmielellä. Vaikka tänään tuli jo toinen peruutus, eteläamerikkalaisen kuvataiteen lisäksi ainut Afrikka-aiheinen paja jää toteutumatta, mutta varmaan tässäkin on jokin tarkoitus.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivän aattona



Kun eilen manasin väärinlaulua ja mainitsin esimerkkinä Finlandian, niin sehän olikin aika ajankohtainen esimerkki. Tänä aamuna laitoin luokassa päivänavaukseksi soimaan Finlandia-hymnin, joka löytyy minulta venäjänkielisenä Viktor Klmenkon laulamana. Sytytin pari kynttilääkin. Pienryhmäluokassamme meitä oli puolen tusinaa ihmistä. Saksan ope harmitteli jälkeen päin, etten ollut laittanut soimaan keskusradion kautta koko koululle. Harmittaa se edelleen vähän minuakin, se että opettajainkokouksessa syyslukukauden alussa päätettiin kokeilla luokkakohtaisia päivänavauksia ja jättää yhteiset keskusradiopäivänavaukset pelkästään seurakunnan viikottaisen vierailun varaan. Mutta suotta pidempään sitä harmittelen, muutenkin olen koululta pois lähdössä. Tehkööt sitten miten tahtovat, minä aion joka tapauksessa eskareiden kanssa ainakin laulaa virsiä.



Jos kerta huomenna vietetään itsenäisyyspäivää, niin se meinaa sitä, että vajaan kolmen viikon kuluttua vietetään joulua. Miksi joulun lähestymisen tiedostaminen on ollut minulta tänä syksynä aivan hukassa? Luultavasti suurimmaksi osaksi työasioiden takia. On ollut hektinen, työteliäs ja yllätyksellinenkin syyslukukausi.



Eilen tein tryffeleitä isälle joululahjaksi, tänään piparikakkutaikinan huomenna leivottavaksi. Ja sen verran sain edistettyä korttiasiaa, että tulostin osoitelistat (ei mitään osoitetarroja, käsin taidan kirjoitella tänäkin jouluna...), merkit ja punakuoret ovat odottaneet jo hyvän aikaa tyhjän panttina. Kortit sitäkin kauemmin, toista vuotta. Muutama lahja on hankittuna. Ja Aulikki-ystävä kävi myyjäisistä hakemassa meille laatikot, kun en harmikseni itse päässyt tänä vuonna niihin Saloisten myyjäisiin, jonne pitkin syksyä kaikkea väsättiin myytäväksi.



Mutta siinäpä ne ovatkin, jouluaskareet, joita olen ehtinyt panna alulle. Tälläkään viikolla en pysty pitämään sitä jokaviikkoista vapaapäivääni, onneksi sentään on tuo kaikille yhteinen vapaa.



Nytkin ajatukset pitäisi oikeastaan suunnata muutamiin tärkeisiin työasioihin, jotka täytyisi hoitaa mahdollisimman pian, kuten oppimissuunnitelmien päivittäminen, kurssiarvioinnit ja eritoten 14.12. pajapäivän asiat. Yhtä kiireellisiä ovat myös naispiirin johtokunnan asiat, kun jäsenkirje pitäisi saada lähtemään edullisena joulupostina 15.12. mennessä.



Jokohan tuli selväksi, ettei minun oikeastaan pitäisi blogiini kirjoitella, vaan jonnekin aivan muualle. Niinku jonnekin sellaiseen paikkaan, josta voisi pyytää lisäapuvoimia tai muutaman lisävuorokauden.

Luuhaka

Mikä on luuhaka? Aluksi se oli torni. Ei umpinainen muurattu, vaan avonainen teräspalkeista rakennettu, vähän kuin Eiffel, mutta täysin vertikaalinen. Se näkyi kaukana valtavan korkean näköisenä. Omituisinta siinä oli kuitenkin huipulla oleva valtavan iso valkoinen pallo tai kuula, joka liikkui rytmikkäästi ylös-alas huipun yläpuolella, aivan kuin jotain pumpaten. Luultavasti siitä kuului kova mäike, kun kuula tömähteli alas, mutta tietenkin ääni kuului pitkällä viiveellä.
Mutta kun uni eteni, niin kävikin ilmi, että luuhaka olikin vuosikymmenien aikana valtavan korkeaksi ja puumaiseksi kasvanut mansikkapensas. Siinä vaiheessa se ei enää ollut niin pelottava ja outo. Mutta miksi sen nimi oli sitten luuhaka eikä esmes mansikkatorni?

Oikeasti Luuhaka voisi ollakin jonkin peikon tai vastaavan nimi, vaikkapa Terry Pratchettin kirjan hahmoja. Ideaa saa vapaasti lainata. Ei ole mulla uniini tekijänoikeuksia. Kait.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Taiteellisia erimielisyyksiä

(HUOM. Oli tarkoitus kirjoittaa tämä Jedidot-blogiin, mutta tuli taas erehrös. Menköön ja olkoon menneeksi. Ehkä tässä oli johdatusta, että tulj tänne puolelle. Hokasin vasta, kun aloin valkata tunnisteita.)

Mä olen kranttu. En ruuan suhteen. Enkä vaatteiden, siisteyden tai muun sellaisen ulkoisen suhteen. Vaikka välillä ehkä olisi syytäkin. Mutta musiikin suhteen olen kranttu ja kriittinen. Ja jääräpää. Ja äkkiä kyllääntyvä. Olisiko sitä jääräpäisyyttä vai kriittisyyttä, että kun aikanaan Hyypänlaakson kuoron johtaja Asko K. Tynjälä havainnollisti, miten EI pidä laulaa, niin se on jäänyt minulle miltei pakkomielteeksi. En jaksa sietää, kun kuulen tuota vääränlaista laulutapaa. Mä en saa tähän nyt ääniefektejä, mutta asiaa voi koettaa kuvata Tynjälän esimerkillä: Finlandia-hymnin kohta "aamun KIU-RU". Siinä ei pitäisi olla liukumäkeä alaspäin, vaan kaksi selkeästi erikorkuista nuottia. (Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä ennenkin :( Taatusti olen ainakin pajattanut ja mohkunut tästä useasti ennenkin.)
Meidänkin ohjelmistossamme on - ei sentään Finlandia, mutta - useita biisejä, joissa on tuontapaisia vaaranpaikkoja, siirtymiä korkeammasta sävelestä matalampaan pitkäkestoisin nuotein. Olen alkanut kaihtaa niiden biisien ehdottamista/ valitsemista laulettavaksemme. Mutta eikös vain muut tahdo niitä kuitenkin laulaa. Niin nytkin. "Sua Jeesus katsomaan saanko tul-la" sisältää joka säkeistössä kaksi sellaista kriittistä pistettä. Kuitenkin se nyt tahdotaan laulaa vanhuksille Paavolassa. Harjoituksissa esiin ponnahtaneet taiteelliset erimielisyydet jäivät kaihertamaan ikävästi ainakin minun mieleeni, en tiedä muista.
Jokin aika sitten jätin yhden kuoron taiteellisten erimielisyykisen takia. Musiikkimakuni oli omasta mielestäni jatkuvasti hankauksissa äänekkään vähemmistön (=enemmistön) kanssa. Olen ajatellut ja ääneenkin sanonut, että jatketaan lauluhommia niin kauan kuin se on kivaa. Katsotaan nyt onko neljäntenä adventtisunnuntaina kiva laulaa. Jos on, niin homma voi minun puolestani jatkua edelleen. Ja on tässä kyseltävä muidenkin kuin minun tahtoani: ensiksi tietty Jumalan tahtoa (mutta siitä selvän ottaminen onkin temppu sinänsä, siihen otan mielelläni neuvoja vastaan, vaikken muuten ole hyvä kuuntelemaan neuvoja...). Toiseksi muiden naisten sekä puolisoidemme tahtoa. Tiedän kyllä, mitä oma puolisoni useimmiten asiasta ajattelee...

Kolmas kirkko toden sanoo

Toisinaan meillä käydään kuvaannollista kädenvääntöä siitä, mihin kirkkoon suuntaamme. Niitä kun on tässä alle kymmenen kilsan säteellä kolmekin kipaletta, siis pelkästään luterilaisia. Oikeastaan on neljäskin, partiolaisten metsäkirkko, mutta siellä ei ole joka pyhä toimitusta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vielä useammin vängätään siitä, lähdetäänkö ensinkään kirkkoon.
Tänään oli siitä merkittävä pyhäpäivä, että Raahen kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus reilu vuosi sitten alkaneen totaaliremontin jälkeen. Se helpotti valintaa minun pääni sisällä: ei ainakaan sinne, kun kirkko tulee ilman meitäkin täyteen. Samaan aikaan olisi ollut jumis Pattijoella, saarnaamassa seurakunnan nuorimpiin (ja mun mielestä parhaimpiin saarnamiehiin) kuuluva pappi. Olin ajatellut, että mennään sinne jumikseen pyörillä, käydään lähetyskahveilla ja sitten fillaroidaan Raaheen kurkistamaan, miltä uusittu kirkko näyttää. Mutta lähtömmme viivästyi ja mies ehdotteli, että mentäisiin sittenkin Raaheen, kun sinne pystyy myöhässä tulijat livahtamaan urkuparvelle salaa eteisestä, toisin kuin Pattijoella. Lopulta sitten emme menneet kumpaankaan, vaikka jo (minun vaatimuksestani)Pattijokea kohti lähdimmekin, vaan pyörsimme alkumatkasta ja menimme lopulta Ollinsaaren seurakuntakodille, jossa vietettiin perhejumalanpalvelusta tuntia myöhemmin. Sieltä emme myöhästyneet.
Täytyy sanoa, että sähläyksemme meni nappiin. Jo kehotus synnintunnustukseen osui ja upposi, niin myös saarna. Lapsille(kin) suunnattu ja flanelloilla konkretisoitu saarna meni perille. Erityisesti minua itketti tämän toisen adventtisunnuntain teema, Jeesuksen toisen tulemisen odottaminen. Maranata!
No, kävimme sitten sitä remontoitua kirkkoakin ihastelemassa, koluttiin joka nurkka vessasta sakastiin, mihin vain ei ollut ovet lukossa. Siellä oli kahteen saakka avoimet ovet seurakuntalaisten tulla katsomaan. Mies taisi ottaa kännykällään joitain kuviakin. Enpä niitä nyt tähän saa esille.

Kehtaanko edes tunnustaa, että aamulliset vänkäämiset ja muutama muukin pikkuriesa olivat edelleen kaihertamassa mieltäni, josta syystä luullakseni olen ollut kärttyisänä. Kärttyisyyttäni ei vähentänyt suuri suuni. Kas kun tänä iltana Raahen kirkossa on (jo alkanut) Jari Sillan.pään konsertti ja keikkaporukka alkoi roudata kamoja kirkkoon meidän siellä vielä ollessamme, niin tapahtui tämmöstä: Olimme menossa ulos sivuovesta, kun sieltä tunki punkkaripäinen tyttö kahden kitaralaukun kanssa ja mua rupesi hirvittämään, että tarttis vissiin pyörtää ja poistua muuta reittiä. Mutta kun olimme päättäneet kiertää kirkon joka puolelta ja poistua kyseisestä sivuovesta... No eikös itse maestro tule sitten vastaan ovessa, minä katselin kenkieni kärkiä, ettei tähti vain luule mitään. Ja eikös perässä tuleva mieheni huikkaa (luuli vissiin, etten huomannut), että Aila se pääsi Jarin kanssa samasta ovesta. Käännyin ja miltei tiuskaisten möläytin: "Minä en kuvia kumartele!" Onneksi se ilmeisesti meni ohi korvien, koska ei ainakaan mieheni ollut sitä kuullut. Onneksi hän piti sen verran kovaa meteliä itse toivottaessaan tervetuloa - ja maestro tietysti kiitteli.
Vaikka mua nyt jo vähän naurattaakin, niin kyllä mua silti enemmän hävettää. Minäkös se koetan opettaa, että kaikkia ihmisiä kohtaan tulee käyttäytyä kunnioittavasti :(
Oli tuossa lyhyessä kohtaamisessa yksi hyvä puoli: mieheni. Hän oli suhtautunut vähintään yhtä nuivasti kuin minä moiseen kirkkokonserttiin. Mutta miltei törmättyään illan esiintyjään hän pystyi hylkäämään kielteisen ennakkoasenteensa ja oli hyvillään, että tällaiset artistit tulevat pitämään kirkkokonsertteja. Toki tähän asti meidänkin kirkkomme on ollut edullinen konserttipaikka, mutta vastedes kirkon varaamisesta aletaan sitten periä vuokraa ulkopuolisilta. Ettei kellään tulisi mieleen käyttää vain hyväksi. Kuulinpa sellaisenkin juorun, että joku artisti oli vaatinut konserttiaan varten seurakuntakodin flyygelin siirrettäväksi kirkkosaliin. Se on kallista epälystiä sellainen, vaatii vähintään virityksen tullen mennen.

Nyt kun en ole hetkeen päässyt koneelle, niin tulee vissiin sitten kirjoitettua liikaa kerralla. Topataan tähän horviksi.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Lienevätkö viimeiset puhdetyöt ennen joulua

Eilisiltaisen ompelun jäljiltä koetin jo siirtää syrjään niin saumurin kuin ompelukoneenkin. Samaten kokoilin isoon pahvilootaan käsityöpiiriin liittyviä materiaalipussukoita, lankoja ja kankaita yms.
Otin yhteispotretin vielä isän sukista, myyjäisiin menossa olevista nukensänkyvaatteista (tyyny, patja ja peitto, jotka Aarno kävi nyt aamulla hakemassa) sekä nuhanenäiselle ystävälleni Norjaan lähdössä olevasta nessupakkauksesta.
Nessusomistus on Annelin blogista saatu idea. Saatu, ei varastettu, kun kerta kysyin ja sain luvan. Anneli pyysi vain ilmoittamaan sitten jos ja kun saan tekelettä aikaan.

Virkkuujälki ei ole likimainkaan yhtä tasaista ja ryhdikästä kuin Annelilla, mutta siitä syytän langanlaatua, enkä ota yhtään syytä itselleni... Mutta eihän puoli-ilmaisista langoista tarvitse kauhean laadukasta jälkeä odottaakaan. Nämä on niitä samoja lankoja, joista olemme Aulikin kanssa värkänneet pipoja, lapasia, säärystimiä, huiveja...



torstai 1. joulukuuta 2011

Sauerkrautia ja säpinää

Ei taas jouda. Tiistaina oli ainut vapaailta tällä viikolla, silloin kävin käsiksi hapankaaliin, joka oli muijonnut toista viikkoa kattilassa. Painona ollut vedellä täyttämäni lasipurkki pois, sitten lautanen ja suolaveteen kastettu pyyhe. Ja sitten...nam! Tällä kertaa sauerkraut onnistui paremmin kuin viimeksi. Osansa teki mukaan hakkaamani muutama valkosipulin kynsi. Muutama rasia pakastimeen ja pari pientä lasipurkkia jääkaappiin odottamaan viemistä siskoille tuliaisiksi.
Eilisestä mammuttipäivästä en nyt jaksa enkä jouda kirjoittaa, hyppään tämäniltaiseen pikku-urakkaan. Siinä oli oma johdatuksensa, että olimme harjoittelemassa lauluja Ollinsaaressa. Aarno oli tuonut miesten piiriin nukensänkyvaatevärkkiä ajatellen, että siellä olisi käsityöpiirikin koolla. No, Aarno tökkäsi superlonit minulle ja näyttipä toisen myyjäisiin menossa olevista nukensängyistäkin. Lauluharjoitustemme jälkeen kävin tonkimassa käsityöpiirin kaapista muutamaa kangasta mukaani, löytyi just passeleita nukensänkyjen väriin. Eihän noissa kauaa mennyt, kun vain huomenna saisi ne jonkun följyssä kulkeutumaan Saloisiin lauantaita varten.