lauantai 30. kesäkuuta 2012

Johan nyt on markkinat!

Taas tänään tuntui siltä, että "mua ei tarvita joukkopaikoos". Ei kylläkään tällä kertaa (pelkästään) siksi, etten olisi osannut käyttäytyä. Kun olin käynyt viemässä kirpparipöytään kirjoja, vauvanlakanasetin ja pari miniroskista ja kun yritin jatkaa matkaani kenkäkauppaan, huomasinkin torin kulmilla, että kävelykatu on ihan tukossa: kojuja ja ihmisiä. Kaarsin sitten autotielle päästäkseni nopeammin eteenpäin ja puikahdin takaisin ihmisten sekaan vähän ennen sitä kohtaa, missä muistelin kenkäkaupan olevan. Mutta vaikka miten kuikuilin, en löytänyt kenkäkaupan kylttiä. Aloin epäillä muistiani ja nöyrryin kääntymään kävelykatua takaisinpäin, jospa se liike olikin jo ennen liikennevaloja. Katsoin viisaammaksi pysäköidä fillarin hetkeksi telineeseen (vaikka ehkä se oli tarkoitettu terassiasiakkaille?), jotta pääsin sukkelammin etuilemaan ihmisiä, jotka lorvailivat joutavaa rojua haalimassa. Löysin minä jonkinmoisen kenkäkaupan, jonka nimi oli kenkä casa(!??!?), ja nimestä huolimatta menin sisään, vaikka tiesin, etten siellä saisi plussaa. Olisi siellä ollut jokunen ekkokin, mutta kun ei ollut näkösällä kokoani, niin lähdin sovittelematta pois, otin pyöräni ja päätin yrittää katsastaa kävelykadun loppuun asti vielä kerran, jos vaikka olisin missannut vanhan tutun plussaliikkeen.  Kauheasti ihmisiä, mutta ei yhtään tuttua, jonka olisin tuntenut paikkauntalaiseksi ja jolta olisin voinut kysyä, missä se liike nykyään on. Päätin suunnata kirjastoon. Siellä ei ainakaan olisi hulinaa, voisin lainata Pratchettia, jota tytär kyseli kesälukemiseksi. Ja TAATUSTI kirjastossa osattaisiin neuvoa, mistä löytyy kenkäkauppatietoa. Mutta kas, kesälauantaisin kaupunginkirjasto onkin suljettu. Kotimatkalla näin sitten yhden tutun naisen, joka vahvisti epäilyni, Sivulan kauppa on lopettanut jo aika päiviä sitten.
Mä tykkään kotikaupungistani enemmän sellaisena kuin se on suurimaan osan vuotta: hiljaisena ja kuolleena.

Mies ehdotti, että käytäisiin katsomassa hh:n valikoima. Ja käytiinkin. Useiden sovitusten jälkeen olin löytänyt yhden parin, joka oli melkein riittävän hyvä. Mutta mies ei kuitenkaan suositellut ottamaan 80€:n riskiä. "Etsitään vielä", ja niin käytiin sitten marketissakin, jossa jo eilen ruokaostosten yhteydessä vilkaisin yliolkaisesti ja -mielisesti popoja, joiden en uskonut sopivan pitkille kävelymatkoille, enkä mihinkään muuhunkaan. Jälleen useiden yritysten jälkeen olin saanut jalkaani melkein hyvät reebokit ja adidakset, mutta ei vieläkään nappiin. Sitä paitsi, en ehkä sittenkään olisi kehdannut pitää niitä mekon kanssa, vaikkeivät olleetkaan täysin lenkkarien näköiset.
Siinä tarjouskoreja penkoessa ihmettelin ääneen, mitä järkeä on teettää ja kaupata kenkiä, joita ei voi käyttää. Pitäisi olla suutareita, jotka tekevät kengät mittojen mukaan. Vielä on yksi isompi kauppa tsekkaamatta. Argh. Mutta jos sieltä löytyisi, niin olisi se vaivan väärtiä kuitenkin.   

Uudet yllätyskukat

Tämä kesä on ollut nyt kyllä sellainen, että ainakaan meidän pihassa ei voi vielä puhua kukkaloistosta. Toki sireenit ja lupiinit ovat juuri nyt kauneimmillaan, ja uskollinen pikkusydän jaksaa ilahduttaa kesä toisensa perästä, samoin iloitsen violeteista illakoista ja iiriksistä (helluntaililjoista?). Perennoista siis piisaa ilon aiheita. Mutta kesäkukkakylvökset ynnä -istutukset ovat vähintään sen puolitoista viikkoa myöhässä, kuten kaikki muukin. Pienet malvikin alut olivat tukahtua vesiheinän ("muron") alle, torstai-iltana viimein revin enimpiä katteeksi. Kukkalaatikoissa edistyminen on ollut kovin hidasta, etenkin talon kadunpuoleisella kantilla. Jospa jo ensi kesänä jättäisin sinne laatikot laittamatta :(
Vaikka siis ulkona löytyy kukkailon aiheita, jos kohta pienoista turhautumisen aihettakin, niin iloisen yllätyksen soi minulle vielä uudelleen ihanainen posliinikukkaseni. En ollut uskoa silmiäni, kun huomasin siinä jälleen nuput. Vastahan se keväällä nuputteli.
Avautuneiden kukkien tuoksu tuntuu nenääni erityisesti iltasella. Onkohan asia oikeasti niin, vai luulottelenko?

Onneksi tämä on jaksanut minua ilahduttaa, kun kliiviaan ei ole tänä kesänä ilmaantunut kaipaamaani kukkavanaa. Eikä kohtalonköynnöskään ole alkanut kukkia. Valtavan isot lehdet vain teki, suurin isompi kuin pivoni.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Alavilla mailla hallan vaara

Eileen ehtoolla kun uhaattihin hallalla, menin perästäki pihalle kattelemahan jotaki roitia perunanvarsien ja kesäkurpitsojen päälle. Ei ne mun kateharsoni hamoos ollu, mutta oli vähä onhoosta, pari soiroa ja siinä soli koko laharin vähäänen. Verin sitte isoon pulukan perunanvarsien peitooksi, ja pari tyroksilootaa. Sitte vasta havaattin, jotta mansikankukat mun ny ainaki pitää suojata, jos meinaan hallaa pelijätä. Lähärin kollaamahan markiilta lisää trasua, kun ne mun riepuni ei peittäny koko plassia satikas kun kesäkurpitsoolle ei piisaanu ollenkaa. Rookasin katoksen alta sellaasia hopian färisiä auton peittoja, nehän on sopevan keviöötä. Jo rupes fällyt piisaskentelemahan. 

Motin tänään kuvan, kun olin mansikkamaan riisunu. Näköö jotta on kukkia. Ja näköö kuinka moskaanen mun mansikkamaani on. Son aiva armon varas, jos satua tuloo, eikä emännän ahkeran hoiron varas. Sanoovat, jotta mansikkamaa pitää uusia oliko peräti kolomen vuoren perästä, no kumminki jotaki viiren vuoren väliin. Tämon ollu näillä sijoollansa jouki kymmenen vuotta, ja kyllä mun tulis surko kääntää maata, joka nuon viä kukkii.  
Tuosta kuvasta ei vissihin ihan eroota, jotta siinon vasemmalla lipstikan takana valakosipulia ihan fällynä. Seas on joku isoompi valakosipuli, mutta sitten niitä pieniistä siemensipuliista kasvanehia, jokka koitan syksyllä istuttaa vähä harvempahan, jotta ens suvena kasvaasivat isoommaksi.

Pitääköhän mun tänehtoona taas levittää roitia kasiven päälle? Havaattin tuos, jotta se pulukka ja tyroksiloorat on aina vaan kohopenkis perunooren suojana. No, olokohon ny viä ens yön.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Lehtimäen Jyske

Minen oo pruukannu ikänä piitata mistää urheilukilipaaluusta, en kattojana enkä ainakaa kilipaalijana sen koommin kun alakouluikääsenä olin kunnan koulujen välisis yleesurheilukilipaaluus ja koitin juosta kuurenkymmenen metrin matkaa ja hävisin kun... rasa kirkonkylääsille ja viä oman luokan Leallekki! No tänään kumminki on munki pitäny hilijaa ittekseni hehkuttaa, kun nuos kilipaaluus on tullu sellaanen nimi vastahan kun Lehtimäjen Jysket. Siinon jotaki niin kotoosta, vaikken oo siältä kotoosin. Solis kumminki voinu olla vaikka mun lempinimeni alakoulus.

(Mun pitää se viä täs palijastaa, jotta ei se mun häviöni johtunu valamentajan vääriistä neuvoosta, vaikka se niin luuliki - ja vaikkemmä sille koskaa sitä luuloa oikaassu. Velipoika kun meinas, jotta kun luultihin jotta mä osallistuusin kuurensaran metrin juoksuhun - en elämäs kuna päivänä!! - niin hän neuvoo juoksemahan hilijaa alakumatkan. Tottahan mä sen heti havaattin, jotta täs pitääs ny mennä lujaa, mutta kun ne toiset painattelivat menemähän palio lujempaa, ei piisaanu mun rahkehet.)

MINEN OO KUOLLUNNA

Vaikka auton kanssa yhteen otattelinkin ja vaikka sen jäljiltä sekä kylki että niska aristaakin (ja vaikka siksi jätämme nyt kyllä Kuusamoon ajelun väliin), niin kutakuinkin normaalissa voinnissa lienen. Siitä taas vähän tojistetta:

Karseen muotoinen kuva ehkei ihan yhtä karseen muotoisista nisuista: kahdeksan leetaa eli lonkaa ja muutama pellillinen käiväröötä, se mitä kahden nestelitran taikinasta tulee. (Millanin ompuista sose taikinalevylle, sitten päälle kaneli-sokeria ja tötterölle.) Tällä kertaa leipomapäivän valinta sujui ihan nappiin, kiitos säätiedotusten, jotka varoittelivat Lappia lumisateista. Vaikka leipomisen ajan eilen oli poutaa, niin kylmää piisasi. Satelu alkoi iltapäivällä. Ja kun piipahdimme tapulilla varaamassa perjantaille päivystysvuoron, niin palatessa kylmä sade kasteli reidet tuulipuvun läpi vilutukseen saakka. Onneksi oli hanskat, huivi ja huppu.

Sitten tätä manaamaani ompelua. Yhden lehtikeräyskassin vein jo eilen tapulille, mutta nyt teen molemmille siskoille tällaiset ja sitten lisää myyntiin, jos ensimmäinen tekee kauppansa. Sää on edelleen omialtaanen sisätöihin.
Niin, olisi mulla erinäisiä muitakin sisähommia, niinkus yhdentoista kysymyksen (ja vastauksen) fundeeraaminen. Kenkäkauppaan lähtöä olen siirtänyt ja siirtänyt. Ehkä huomenna aamupäivällä. Mies tosin väittää, että minun on mahdotonta yrittää löytää kengät, joilla pystyisi kävelemään pitkiä matkoja ja jotka olisivat lisäksi nätit, ihan vaikka hameen kanssa pidettäväksi. Itse luotan kuitenkin ekkoon.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Viikonlopun vierailusta

Pyhänä olimme tekstin luvussa kuten sanottu. Oli messu, ja olin sanonut miehelleni, että jos vieraileva saarnamies pitää kovin pitkän saarnan, livahdamme suoraan ehtoollispöydästä sakastin kautta pihalle. No ei se kovin pitkä ollut, mutta silti livistimme ehtoollisen jälkeen, emme kuitenkaan sakastin kautta, koska silloin mun olisi pitänyt ottaa käsveskakin alttarin ääreen.
Oli hyvä, että lähdimme hyvissä ajoin. Kolmeksi oli meininki ehtiä kyläpaikkaan parinsadan kilometrin päähän. Ja sitä ennen miehen piti laittaa vararengas takaisin paikalleen auton alle, mikä ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Meidän oli tarkoitus päästä liikkeelle puoliltapäivin, mutta takaisin pyörtämisineen (unohtunutta kännykkää hakemaan, ei sentään ehditty kilometriä kauemmaksi) lähtömme viivästyi kolmella vartilla. Matkalta otimme kyytiin keskimmäisen pojistamme, kyydissä oli ennestään tytär, joka lähtee aina mielellään mummolaan.
Ennen mummolaa menimme siis kuitenkin valmistujaisiin, myöhästyimme siitä kolmesta melkein vartilla. Tupa oli jo täysi vieraita. Enimmäkseen tuttuja tietty, samoja sukulaisia, joita muissakin perhejuhlissa tavataan, mutta kun eräs nuori mies esittäytyi, niin mieheni tarttui heti hänen sukunimeensä: olemme opettaneet aikanaan samannimisiä. Kävikin ilmi, että tämä herttainen nuorukainen oli samaa veljessarjaa kuin eräs ekaluokkalaiseni 90-luvulta. Mieheni puolestaan oli opettanut isoveljeään. Tuntui jotenkin lämpöistä läikähtelyä.
Kuin myös siinä hetkessä, kun perhetuttava Seppo saapui ja halasi. Itse olin aikeissa vain kätellä, mutta kun istualtani tarjosin kättäni, hän viittoili omallaan, että nousepa ylös siitä, että saan halattua. Ymmärsin elekieltään ja pääsin karhumaiseen syleilyyn.
Juhlien jälkeen poika pääsi sedän kyydissä takaisin opiskelupaikkakunnalle seuraavan päivän tenttiä varten ja me jatkoimme mummolaan mummo kyydissämme. En käynyt pulahtamassa Kemijoessa. Mies kävi. Lenkin jälkeen. Minä vain istuin katsomassa Marplea mummun ja tyttären kanssa.  
Maanantaina puolilta päivin lähdimme paluumatkalle ja kyläilimme mieheni ainoan enon luona. Sieltä yritimme ehtiä isoon kaupunkiin neljäksi, ennen kuin vastuskauppa menee kiinni, mutta kävi ilmi, ettei se onnistuisi. Niin poikkesimme hakemaan tentistä (kryptografiaa) päässeen pojan kämpiltään ja ajoimme sitten kaupungin kautta tsekkaamaan liikkeen. Ja kiitos ja ylistys, se olikin auki viiteen. Netissä ollut tieto ei ollut ajantasainen. Niinpä mies on nyt jo sitten korjannut minulle hellalevyn, niin jotta voin milloin tahansa alkaa ulkona sulatella kynttilänpätkiä sytykkeiksi taikka uusiksi kynttilöiksi.
Mutta ei vielä. Ensin leivotaan nisua.  

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Kolarissa

Suomessa on sellaisia jänskiä paikkakuntia kuin Pello ja Kolari, joiden inessiivillä on kakkosmerkityksensä, Varkaudesta (ja elatiivista) puhumattakaan. Mutta nyt en kirjoita paikkakunnasta, kun kerron olleeni kolarissa. (Ja siinähän se tuli pienellä alkukirjaimella). Päätellen siitä, että kirjoitan tässä blogiini, kolarissa ei kuitenkaan tainnut käydä ihan hullusti.
Siinä kävi näin. Olin juuri lähettänyt Kaisalle sähköpostia, jonka jouduin lopettamaan lyhyeen, kun mies soitti kaupasta, että mun tarttis lähteä hänelle sinne lompsaa viemään. Vaatteet vaihdettuani - ne perunamaavaatteet pois ja ihimiseltääsempää tilalle - lähdinkin fillaroimaan aika lennokkaasti, alkuvauhti ihan seisaaltaan. Meidän kaupunginosastamme lasketetaan hyväistä mäkeä alas kohti liikenneympyrää, enkä juuri hiljentänyt,  koska ympyrästä ei ollut poistumassa ketään päälleni. Mutta kolmion takaa kyllä lähestyi henkilöauto. No, mitä siitä, sehän tulee kolmion takaa, joten sen täytyy hiljentää ja antaa tietä... Kunnes suojatielle ehätettyäni tajusin, ettei sen kuski aiokaan hiljentää eikä ehdi pysähtyä ennen kohtaamistamme. Luultavasti ehdin jonkin verran itse hätäjarruttaa kuten autoa ajava nainenkin. Tömähdin kuitenkin oikea kylkeni edellä kuskin puoleiseen etuoveen. Pyörä ei kaatunut, enkä minäkään, ja meinasin jatkaa kiireesti, vaikkakin pöllämystyneenä matkaani kohti kauppaa, mutta nainen tuli hätääntyneenä ulos ja huikki perääni, miten mun kävi. Totesin nopeasti, että kylkeen vähän koskee ja että pikkusormesta vuotaa verta, mutta ei tässä mitään hätää ole. Ja huomautin, että auton oveen näytti kyllä tulleen pieni lommo. Nainen pahoitteli kovasti, ettei ollut huomannut mua ja vielä halusi varmistaa, tarttisko meidän jotain tässä tehdä. Ei mun puolestani, vastasin ja lähdin jatkamaan matkaani kauppaan. Kävin siellä vessassa pesemässä sormeni ja kiedoin paperipyyhkeen sen ympärille. Miehelle totesin että onneksi oli oikea eli väärä käteni, mutta mies oli eri mieltä. Että ei onneksi. Jolloin vasta itsekin tajusin, että oikean käden ärämät mulla paranevat huonommin, kun oikea kainalo on - sanovatko tohtorit peräti että - evakuoitu imusolmukkeista.
Vaikka miestä kiukutti kovasti, ja aikoi kirjoittaa yleisönosastoon (täällä meilläpäin kun on niin tavallista, että liikenneympyrään tullaan periaatteella "kuka ehtii ensin", eikä pyöräilijöistä tunnuta piitattavan), niin kyllä hänkin sentään oli tyytyväinen ja helpottunut, että päästiin näin vähällä. Olisi voinut käydä paljon hullummasti. Tuo kohtaamani nainen kyllä vaikutti vilpittömältä vakuuttaessaan, ettei ollut nähnyt minua, ja puheenparresta päätellen ei välttämättä edes ollut täkäläisiä. Ties vaikka oli hänelle outo risteys. Vaikka samat periaatteethan ne kaikissa ympyröissä on. No, me molemmin varmaan olimme sen verran sokissa, ettemme oikein kumpikaan osanneet ajatella, miten pitäisi toimia. Olisiko kuitenkin pitänyt vaihtaa osoitetietoja tai jotain? Melkein säälitti se rouva, mitähän hänen miehensä sanoo... Ehkä hänkin on vain tyytyväinen, kun uhri ei ollut vaatinut korvauksia.  
Kyllähän minulle edellisen kolarin yhteydessä neuvottiin, että kannattaa käydä lääkärissä tarkistettavana, mutta silloin olikin vähän isompi tömähdys. Meinaan nyt ottaa tietoisen vaikkakin vähäisen riskin, enkä mene lääkäriin.   

Heja Sverige!!

Olenko jo muistanut kehua läntistä naapurimaatamme? Ei haittaa, vaikka tulisi uusintaa, vaikka päivittäin kehuisi Ruotsin.
Sen poikki ajellessamme jälleen kerran mielessäni vertailin näkymiä ja tunnelmia kotomaamme koko kuvaan: vähintään yhtä kauniit metsä- ja järvimaisemat, erona vain Ruotsin puolella paremmin hoidetut pihapiirit ja sievemmät talot. Ja se ajoreittimme pikkukylien kautta oli ihmeen siisti, ei juuri näkynyt tölkkejä, pulloja tai muuta poisheitettyä roskaa. Ja uskokaa huviksenne, silmäni ON  kehittynyt erottamaan pullot ja tölkit ojanpohjilla. Myönnytyksenä Suomen puolesta sanottakoon, että paluumatkalla kyllä eräälläkin levähdyspaikalla löytyi pikkuinen yksityinen kaatopaikka - josta keräsimme lasipullot mukaamme, vaikkeivät palautuspulloja olleetkaan. (Sieltä taisi löytyä kuitenkin myös ne viimeiset kruunut viineriostoksiimme.) Sitä paitte ne ainoat näkemäni nuuskasyljet olivat roskiksessa...
Millä me voisimme päästä edes tasoihin Ruotsin kanssa turistikilvassa? Ehkäpä turisteja Suomeen vetää kaikenmaailman hulluudet? Ei olisi silti pahitteeksi pitää Suomi siistinä, kuten takavuosina kampanjoitiin, eikä myöskään haittaisi pyrkiminen iloisempaan, ystävällisempään, kohteliaampaan ja sosiaalisempaan asenteeseen niin käypäläisiä kuin kaikkia muitakin kanssaihmisiä kohtaan.
Mutta kaikkea tätä matkalla fundeerattuani ja kotiin palattuamme huomasin vielä erään hienon seikan, joka sai minut nostamaan kolminkertaisen hattuni Sveamammalle.
Nimittäin. Olimme poikenneet paluumatkalla Svegin Icaan eväsostoksille, ja meidän piti ostaa myös kahvia, koska suomalaiset kahvit jätimme ystäville Norjaan. Aikamme haettuamme runsaasta valikoimasta päädyimme vaaleaan pannujauhatuspaahtoon. Hyvää oli. Mutta vasta paketin tyhjennyttyä kotona hiffasin, kuinka fiksusti ruotsalaiset kahvinsa pakkaavat: TÄYSIN KIERRÄTETTÄVÄÄN MATERIAALIIN!!!
Jos Suomessakin alettaisiin pakata kahvi muovipussissa paperikääreeseen, niin ei tarvitsisi minunkaan enää kiusata itseäni eikä ompelukonettani kahvikasseja ompelemalla.


(Minulla on nimittäin nytkin tekeillä tuossa lehtikeräyskassi kahvipusseista. Ompeleminen on vain niin TYLSÄÄ!!)

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Pitkä-Jussi

Johanneksen ja Juhanin päivä.

Meillä pitäisi olla lukuvuoro kirkossa. Emme me nyt ihan pelkästään sen vuoksi jääneet kotiin jussinviettoon, mutta painoi sekin vaakakupissa. Mieluinen vastuutehtävä, joka lopsahtaa kohdalle muutaman kerran vuodessa, ja turhan usein on käynyt niin, että meille nakattu vuoro ei ole passannutkaan syystä tahi toisesta. Vuorot tulevat sähköpostitse listana muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan.
Messusta polkaisemme kiireen vilikutesta kotiin hotaisemaan vihreää kastiketta riisin ja kanan kanssa ja sitten pakkaudumme miehen ja tyttären kanssa hikiseen autoon parin kolmen tunnin ajoa varten, noukitaan poika matkalta kyytiin ja mennään juhlimaan valmistujaisia. Kuopus ja Esikoinen eivät nyt lähde följyyn.
Jäämme sille tiellemme yöksi, ties vaikka pääsisi pulahtamaan Kemijokeen. Jos pohjoisessa on näin lämmin kuin täällä juhannuspäivänä, niin sitten pulahdan. Muussa tapauksessa jätän talvitakin riisumisen elokuulle Vuontisjärveen.  
Juhannuskirkkoon menimme kävellen. Vaatteita oli liikaa kävelyyn, mutta ei yhtään ylimääräistä kirkon penkissä istuessa. Kapusimme tapamme mukaan parvelle, mutta siellä olikin ovessa "Työmaa-alue. Pääsy kielletty" -kyltti. Olimme kyllä sellaista vähän matkalla aanailleet, kun lehdessä oli kuva urkujen rakentelusta. Mutta kun alas ei ollut laitettu sitä köyttä portaiden tukoksi, jolla tavallisesti on kirkkoväelle ilmaistu epäys, niin kokeilimme kepillä onneamme.
Iltapäivän vietimmekin sitten tapulissa. Kuten arvelinkin, näin lomaviikonloppuna liikkeellä oli ulkopaikkakuntalaisia matkustavaisia, joilla sukuyhteyksiä tänne. Jäätelö maistui asiakkaille kuuman hautuumaakierroksen jälkeen. Ja pieni juttutuokio tapulin viileydessä. Muuten sitten istuimmekin päivystämässä tapulin ulkopuolella, lueskeltiin samalla, mies teologista kirjallisuutta, minä virallista (Alivaltiosihteerien Virallisuus tai henki). 

Heikää nyt hetkeksi, ja Jussin jatkoa

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Finaalin jälkeen

Lopetettuani Norjan matkakertomuksen pullahteli mieleeni yhtä ja toista, mistä olin myös aikonut tai huomasin jälkeen päin haluavani kirjoittaa.

Ensimmäiseksi tämä:


Ystäväni Dalia muisti kotiinpaluutamme edeltävänä iltana, että olin kadottanut Romaniasta ostamani englanti-romania-sanakirjan ja että olin sitä epätoivoisesti mutta turhaan koettanut etsiä useita vuosia. Dalia kysyi, tahtoisinko saada tilalle hänen tyttärensä sanakirjan, jota hän ei enää tarvitse. Mielelläni, mutta kysytään nyt kuitenkin tyttäreltä. Äiti tiesi oikein, tytär antoi sen minulle mielellään, koska ei lukion selvitettyään enää tarvitse sitä. Dictionar pentru toti, sanakirja kaikille. Kiitin, kun sain näin hyvää luettavaa kotimatkaa varten. (Eikä tarvitse enää harmitella ed. sanakirjani katoamista.) Kotona asettelin lahjan toisen tärkeän matkakirjan päälle, Eurooppa-kartastomme, josta on ollut iloa jo Romaniassa käydessämme ja sittemmin Ruotsissa ja Norjassa.

Verdens Endessä käydessämme siellä sattui olemaan joku työporukka tai vastaava ryhmä, joka lauloi Abban Mamma Miaa useaan kertaan, mutta omilla sanoilla. Arvaahan sen, että vähemmälläkin biisi jää korvamadoksi pitkäksi aikaa. Syntikka säestämässä, toimitusta myös kuvattiin isolla kameralla.


Kuvassa näkyy taustalla myös tuo outo kivipytinki, jonka katolla vielä oudompi ongenvapa. Olisiko tuo rakennus ollut se 1000-vuotinen paikka, jota opaskilvessä mainostettiin? Siinä tapauksessa graffitien tekijät ovat kyllä toimineet nolosti kammin sisällä...

 Kerroin jo hauskasta seurastamme, mutta siitäkin haluan laittaa yhden kuvan esimerkiksi. Pelkästään pyykin ripustelu voi olla viihdyttävä ohjelmanumero, riippuen ketkä sen tekevät. Usein itsekin lyöttäydyin Dalian avuksi, mutta vielä hauskempaa oli katsella, miten Emil avusti vaimoaan. Ensin hän valitsi päähänsä keltaisen pyyhkeen ja näytti kovasti tyttäreltään. Sitten hän huomasi ruudullisen liinan ja totesi "A.ra.fat":



Ripustussession jälkeen seurasi ketjukuvausta: mieheni napsi kuvia jostain mustasta linnusta puutarhan nurkassa, Emil salaviedoi kuvia räpsivää miestäni - ja lopulta minäkin heräsin kameraa käyttämään ja ehätin saada molemmat kameramiehet kännykälleni. En tosin julkaise sitä kuvaa.

Kun yritimme laskea, monettako kertaa olimme vierailulla Norjassa, Dalia hoksasi, että tsekataan vieraskirjasta. Vaan sittenpä huomattiin, ettemme olleet kirjoittaneet siihen mitään viime kesänä. Enkä silloin myöskään pitänyt nettipäiväkirjaa. Huomasin, kuinka vaikea oli yrittää muistella, mitä silloin oli tehty ja tapahtunut. Siksikin vieraskirjaan on mukava kirjoittaa muistiin vähän pitemmästi ja seikkaperäisemmin. No joka tapauksessa laskettiin, että tämä oli viides kerta. Eikä neljäs, kuten ensin kuvittelin.

Kun palasimme yhdessä Dalian kanssa kotiin päin hänen työpäivänsä jälkeen, kuulimme satakielen laulavan ihan lähellä. Siellä se istui ison kuusen latvassa. Vielä lentoon lähdettyäänkin se jatkoi konserttiaan. Ja mies sai siitä videon :) Samaisen kuusen kohdilla kasvoi ojanpyörtänöllä iiris:


Yksi helpoiten tunnistettavista ja varmaan kuvatuin kukka oli kuitenkin rhodo:
Alppiruusujen kukinta oli parhaimmillaan. Ja niitä oli melkein joka pihassa. Mutta sitten oli niitä kaikensorttisia pieniä luonnonlajeja, joista otattelin kuvia voidakseni kotona yrittää kasvion avulla tunnistaa. Höpsis.
Tätä punaista käpyä en itse edes nähnyt, mies sen bongasi kamerallaan. Lajinmääritys on jäänyt toistaiseksi arvoitukseksi.

Tämä näyttäisi joltain kohokkilajilta, ilmeisesti se on nurmikohokki, vaikka Otavan värikasviossa nuo pullukat eivät olleet noin punertavia.

Voi olla, että vielä myöhemmin mieleeni putkahtelee Norjan muistoja, mutta putkahdelkoon vaan. Päätän nyt kuitenkin viimeiseen kuvaan. Ettei Totuus unohtuisi:
Taulu Leksmannsmisjonin kirkkosalin seinältä. Olen melkein sataprosenttisen varma, että yläreunassa lukee "Se on täytetty". Alareunassa taas on ensimmäinen lause jakeesta Jesaja 53:5 "Mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden". 

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Joo Jussia

Silloin kun lapset olivat pienempiä ja kun appi vielä eli, olimme anoppilassa aina juhannuksena, ihailemassa keskiyön aurinkoa - vaikka välillä sitten sadepilviverhon läpi. Syystä siitä minusta tuntuu nytkin siltä, että poikkeuksellisesti vietämme juhannusta kotona. Oli aluksi meininki mennä nytkin mummolaan, mutta koska sunnuntaina on samalla suunnalla sukulaistytön valmistujaiset, niin menemme niihin ja sieltä viemme mummon sitten kotiinsa. Ei olisi ollut järkevää ajaa pitkää matkaa kahteen kertaan edestakaisin. Emmekä toisaalta olisi voineet jäädä mummon vaivoiksi koko viikonlopun ajaksi.
Tänä aamuna miespolon piti pyöräillä kauppaan kahteen kertaan, kun ekan kerran jälkeen muistin, että kananmunat olivat loppuneet. Hoksasin vasta sitten, että niitäkin tarvitaan, kun mies kertoi ostaneensa uusia perunoita. Laitan aina munia kiehumaan samaan höyrykattilaan uusien perunoiden kanssa ja höystän niillä voisoosin potuille. Niillä sekä ruohosipulilla, suolalla ja tilkalla laktoositonta maitoa. Niin kuin meillä kotona aina tehtiin. Paitsi, että kotona käytettiin oikeasti voita. Minä vain puhun voista, mutta käytän margariinia.
Kun kaupat olivat sitten sulkeneet ovensa, sutaisimme pikasiivoukset miehen kanssa. Tehtyäni teriyakilohta rupesimme tekemään lähtöä tapulille. Ei ollut tietoa, onko siellä ketään päivystäjää tänään, niin lähdettiin tarkistamaan. Samoin ajatuksin sinne oli ehättänyt ennen meitä myös Helena. Joten sovittiin, että me tulemme päivystämään sitten huomenna. Ennen paluutamme jätin kuitenkin tuomani purjeveneliinat ja tilkkunallen tarille eli tyrkylle.
Sillä välin Esikoinen oli ilmestynyt mamman pöperöille. Herkuttelimme teriyakin lisäksi ruisnappisipseillä ja dipillä. Oli Esikoiselle jemmattuna piiloon vielä Norjan tuliaiskonvehtejakin. Sitten olin hetken ulkona kastelemassa eritoten kohopenkkejä, lavaa ja kasvihuonetta. Hyvin tarkeni, kun oli kolme paitaa päällekkäin, toppi, t-paita ja fleece.
Olisi vielä pitänyt yhtä sun toista pihalla rymytä ja ruosia, mutta velttous iski. Enkä ole viitsinyt edes kännykän kanssa kulkea kuvia ottamassa, joten laitan muutaman juhannuksen tunnelmaan mahdollisesti sopivan vanhasta varastosta:
"Tuuterissa"



Kimppu Liisalle


ruotsalainen sulotar

Virsi 48






Kynttilänpäivän virsi. Ei siis juuri nyt ajankohtainen, mutta vasta nyt onnistuin linkittämään tämän videon, jonka löysin sattumalta jo taannoin, mutta silloin jokin meni linkityksessä mönkään.
Missään muussa nykyisen virsikirjamme virressä ei ole tätä samaa melodiaa, joten sävelmää kuulee laulettavan vain kerran kirkkovuodessa, jos sitäkään. Syystä siitä tämä kuuluu virsisuosikkieni TOP 100:aan, vähintään. Minähän kylläännyn biiseihin aika nopeasti - ellei niissä ole jotain jujua, jotain joka saa kaikupohjaa minussa. En nyt viitsi luetella inhokkivirsiäni -syystä siitäkään, että ne ovat joidenkin muiden lempivirsiä. Niitä on siis laulettu kurkku ruvella, joten kyllästyin.
Ihanan mollivoittoisen körttisävelen lisäksi tämän virren avuja on upea ja kattava sanoitus. Sen lisäksi, että siinä kuvataan Simeonin kohtaaminen Marian ja Jeesus-lapsen kanssa, siinä kyseinen Raamatun kohta tuodaan lähelle, näytetään yhtymäkohta veisaajan elämään.
Johannes Hymanderin sanoitusta Luukkaan evankeliumin pohjalta on Kauko Veikko Tamminen uudistanut vuonna 1923.

Niin, ja sitten tämä sovitushan on aivan hurmaava. Aina kun näen Junnu Aaltosen soittamassa, odotan jotain hurmaavaa. Ei jää Tolonen huonommaksi. Kanteletar puolustaa myös paikkaansa.

Hyvää Johannes Kastajan ja Suomen lipun päivää!

(Mä taas petkutan ja ajastan valmiiksi kirjoittamiani juttuja ilmestymään silloin kun itse nukun tai olen poissa kotoa.)

torstai 21. kesäkuuta 2012

Pala kaakkua


Kappas, äkkäsin luonnosten joukosta kuvan, ilman tekstiä. Kirjoitan siis saatesanat julkaistakseni viimein tämän unohtamani kuvan viime maaliskuulta. Tuolloinhan vietettiin siskoni miehen synttäreitä. Tässä kuvassa oma mieheni on juuri tuomassa meille täytekakkua kahvin kera nautittavaksi. Oli kuulemma kyökkipiika ollut juuri vaihtamassa kokonaista kakkua tämän lohkareen tilalle ja aikeissa viedä se keittiöön, kun mieheni oli pyytänyt saada kakun rääpeet. Ja oli saanut niine hyvineen.
Mainittakoon nyt vielä, että tästä palasta riitti meidän lisäksemme myös serkkuflikalle.


Mistä tulikin mieleeni serkkuflikan lentävä lause elikkäs sananpaukahros, joka tosin liittyi enempi voileipäkakkuun kuin täyte-. Jossain juhlissa kun voileipäkakku oli vajentunut niin paljon, että suurin osa isoa tarjotinta oli tyhjillään, niin serkku oli ehdottanut, että tuo loppu voileipäkakusta kannattaisi siirtää pienemmälle lautaselle. Ja oli sitten tarttunut toimeen ja siirtänyt sen. Omalle tassilleen.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Lähetys

Joskus minua suorastaan pelottaa toisinaan ilmenevät "ennustajanlahjani". Tänään keskipäivän jälkeen keittiössä leikatessani ruislimppua viipaleiksi näin ikkunasta postiauton ajavan ohi. Toi päivän postit laatikkoon. Mutta pienen hetken kuluttua näin sen ajavan takaisin päin ja kuski näytti puhuvan kännykkään. Heti paikalla muistin Millanin posteljoonin kohtaamisen ja aanailin, että tietenkin postimies on tulossa meidän ovellemme jostain syystä - ja minä olen aivan kauheissa vetimissä, pinttyneen likaisissa topissa ja trikoosortseissa. Eikö mitä, kohta ovikello soi ja huikkasin tyttärelle, että mä jotenkin arvasin tämän.
Äärimmäisen ystävällinen, reipas, sosiaalinen ja avulias postimies toi kaksi pakettia ja pyysi minulta kuittauksen. (Ja kuittien kanssa näpsäkästi samassa nipussa oli meidän päivän postit, niin ettei minun tarvinnut vaivautua laatikolle!) "Tämä toinen on aika painava, kannanko sisälle?" En kuitenkaan kehdannut päästää postimiestä näkemään, että huusholli on yhtä räjähtäneen näköinen kuin huushollerska. "Jättäkää siihen vain. Isäntä on jossain lähistöllä, hän voi nostaa."
Sivuseikkana mainittakoon, että paketit eivät olleet minulle, eivätkä edes isännälle. Kuopus oli tilannut netistä jotain, varmaan soitinrakennuskamaa.

Tuosta pukeutumisesta vielä. Mulla on rutkakaupalla mukavia nättejä kesämekkoja, mutta niitä ei tule käytettyä. Jos menemme jonnekin, menemme tavallisesti pyörällä, ja silloin mekko on turvallisuus- tai siveellisyysriski. Ja kotona pidän koko ajan sellaisia rynttyitä, ettei tarvi varoa, roiskuuko rasva vohvelipannusta tai multainen vesi kompostinkannesta.

Tänään on ollut aivan hyvä päivä, tosin juhannussiivoukset eivät edisty. Yleishyödyllistä hommaa kuitenkin hoidettu tapulikahviossa - ja vähän hautuumaallakin. Käväisin Olavin haudalla ja sitten taas myös lajittelemassa vähän sekajäteastiasta tavaraa maatuviin ja energiajätteeseen. Kotiin palattuamme nuoret kävivät syömässä ja mies soitteli esikoiselle. Nyt vielä saunaan lämmittämään tapulissa kohmettunutta kroppaa.

Tilkkunalle II

Tämän tekstin kuvineen pitäisi tulla näkyville keskiviikkoaamuna, minun vielä nukkuessani.Voi olla, että keskiviikkona ollaan ekan kerran tänä kesänä tapulikahviopäivystäjinä. Kahvio aukesi sunnuntaina 17.6.

Tässä nyt sitten juhannussiivousteni jälkeä:

Nallen korkeus jotain kolmisenkymmentä senttimetriä päälaelta tassuihin. Nenänpää oli tarkoitus tehdä mustalla, mutta en sattunut löytämään mustaa huopaa kotoa. Tytär hyväksyi vaaleanpunaisen siniselle nallelle, niin tohdin laittaa sellaisen.


Sain sitten silitettyä ne purjenvenetyynyliinatkin, ja samalla haalin muutakin silittämättä jäänyttä. Puolen tunnin sähkökatkon jälkeen pääsin sitten hommaan, mutta en sitten enää viitsinyt julumetun kokoista valkoista pöytäliinaa silittääkään lanttalauree. Olin sen kaulauskoippuralla kyllä mankeloinut, mutta rutikuivana, joten jälki ei tyydyttänyt. Jospa sitten seuraaviin juhliin viitsisi silittää loppuun.
Jännä juttu muuten, ettei silittäessä mua yhtään aivastuttanut, vaikka aivan selvästi pellavaliinasta pölähteli ilmaan nöftää. Ehkä joskus alankin pitää silittämisestä?

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Virtuaalijuhannussiivousta

Markus Kajon mukaan ("Kettusen kannettava" 2008, s.16) virtuaali tarkoittaa muka. Sitä minäkin tarkoitan. Tähän aikaan suvenkulkua traditionaalisemmissa ja sovinnaisemmissa kodeissa lienee meneillään jonkinlaiset juhannussiivoukset. Tai ainakin ne ovat tulossa. Tai suunnitteilla. Itse kuvittelin erheellisesti, että kun valmistujaisia varten mies siivoili ja minäkin jotain ähersin, niin sittenpä ei enää juhannukseksi tarvitse. Niin sitä on ihminen joskus naiivi ja pöllö. Vaikka on ihminen.
No. Olen minäkin virtuaalialoittanut siivouksen. Koettamalla raivata erinäisiä keskeneräisiä käsitöitä pois ajelehtamasta. Vaan oikeastaan kiirehdin niitä valmiiksi ajatuksenani köörätä ne tapulikahvioon myyntiin. Vasta tuohippuolin hoksasin verhota idean siivousharhakuvitelmaan. Tässä tojiste, niinku johonaki täällä päin pruukatahan sanoa.

Nuo vihoviimeiset (vannomatta paras, tosin, värkkiä on jäljellä vieläkin...) purjeveneen kuvatukset olivat jo hetken tyrkyllä lähetysmyyjäisissä pelkkinä aplikointeina ilman tyynyliinaa, kun liinakangas loppui kesken. Vaan eivät tehneet kauppaansa. Ja sitten sain Aulikilta lisää värkkiä, joka riitti juuri kolmeen liinaan.
Kirjava tilkkukasa on nallentekele, johon kaavat pikkusiskolta saamassani kirjassa "Ompele helpot pehmolelut". Oliko helppo? Ei ollut. Mutta ohjeita prikulleen seuraamalla olen sen saanut jo korvaa vaille valmiiksi. Jämäpaloista, jopa täyte. Valmiista laitan kuvan horvin päästä.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Probleema tahi arvoitus

Lueskelin eilen illalla ja tänä aamuna Markus Kajoa. Hän innoittaa pohtimaan ja kyselemään. Niinpä minäkin ryhdyin ihmettelemään sitä, miksi rullaluistelemalla tulee enempi hiki ja punaisemmat posket kuin reippaalla kävelyllä. Johtuuko se siitä, että rullaluistimilla pääsee nopeammin? Vai siitä, että niillä ehtii tehdä samassa ajassa pidemmän matkan? Vaiko siitä, että koko ajan joutuu olemaan joka lihas jännittyneenä, kun pelkää muuten lentävänsä persielleen, jollei ole valpas kuin orava? Jos joku tietää järkevän vastauksen, niin sepä hyvä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Norjan reissu 2012, osa 3b, finaali

Olen jo kirjoittanut aikaisemmin, että lauantaina vierailimme Plantasjenilla, mutta laitanpa siitä vielä kuvan:

En ollutkaan ennen Plantagenilla käynyt, kun ei tässä likillä sellaista ole. Onkohan niissä kaikissa noin viehkot ja käytännölliset ostoskärryt? Ihana kauppa, tällaisissa voisin minäkin innostua kulkemaan shoppailemassa! Ja mikä oli shoppaillessa, kun toisen pihaan ja toisen lompsalla sai valita kukkia :D (Apropos, istutin sitten vielä sunnuntaiaamuna sen verenpisarankin, kysyttyäni Dalian mielipidettä. Valitsin penkkiin yksivuotisia, koska perennoja Dalia voi halutessaan saada vaikka Tonelta.)

Lauantaina tuli käveltyä paljon, vaikka kukkakauppaan menimmekin autolla. Emme olisi saaneet kymmentä multasäkkiä muuten följyymme. Illan päätteeksi lähdimme kävellen miehen kanssa vielä Daliaa vastaan, kun hän pääsi töistä. Makalla bongasimme edelleen kauniita kukkia sekä rutkakaupalla isoja etanoita, jotka sade oli ajanut asfaltille. Tässä kuva yhdestä. Mutta olisittepa nähneet sen, joka pääsi karkuun!

Emil oli päivällä sopinut fru Bjönnesin kanssa, että mennään sunnuntaiaamuna Fossnesiin luterilaiseen jumalanpalvelukseen Leksmannsmisjoniin, so. maallikkolähetykseen. Niinpä sitten mentiin, bunicu tuli mukaan. Saarnasta ymmärsin sen verran, että tekstinä oli Valitusvirret. Mutta onneksi oli laulukirja, josta pystyi laulamaan mukana, koska melodiat olivat perinteisiä. Erityisesti ihastuin Sangbokin lauluun numero 522, jonka ilokseni löysin juutuubista:



Jumiksen jälkeen juttelimme ihmisten kanssa, jotka ihastelivat koolla olleen seurakunnan kansainvälisyyttä, vieraita Romaniasta (bunicu Petru) ja Suomesta (met). Lupasimme myös eräälle nuorelle naiselle rukoilla hänen puolestaan, oli menossa tenttiin, jonka läpäistyään lähetystyöhön, jHs.

Kotona odotti Dalia valmiin ruuan kanssa. Oli ehtinyt leipoa omenapiirakkaakin :) Syönnin jälkeen harjoittelimme vielä kerran Lasse Heikkilän laulua "Niin kuin on hanki valkoinen" tarkoituksenamme esittää se iltapäivällä Betel- kirkossa, joka on siis helluntaiseurakunta. Dalialla oli muutakin vastuuta, viulusäestyksiä muussakin musiikissa sekä puheenvuoro aiheesta siunaus. Puheenvuoro toteutettiin "pöydän ympärillä", siinä oli neljä ihmistä, joista yksi haastatteli kolmea muuta. Maahanmuuttajien norjankieltä oli helpompi ymmärtää kuin natiivien, kas kummaa. Mötepunktiin tuli koko ystäväperheemme isoisästä ruveten. Tosin vanhimmat kaksi lasta olivat viikonlopun Örebrossa, mutta normaalisti myös he osallistuvat seurakunnan tilaisuuksiin, vaikka ovat jo täysi-ikäisiä!! Onneksi tytär ehti palata sunnuntai-iltana kotiin, niin että saimme tavata hänetkin. Esikoinen missattiin, koska hän jatkoi Ruotsista Romaniaan. Kaikkea ei voi saada... Mötepunktin päätteeksi seurustelua, meitäkin jututettiin, ruotsin, norjan ja englannin kielellä. Osasipa joku suomeakin: "Aja hitaasti!" (Haluan vielä mainita erään pikkupojan - ehkä 3-vuotiaan, joka ihastutti minua upealla tanssillaan koko illan musiikkiesitysten ajan. Pikkuvideonpätkänkin hänestä otin omaksi ilokseni, vaan en julkaise. Mietin, mikähän taiteilija hänestä mahtaa tullakaan. Ehkä saan sen joskus tietää. Dalia tunsi perheen.)

Sunnuntai-iltana otettiin vielä rutkakaupalla ryhmäkuvia, sitten katsottiin koko viikonlopun kuvat. Lisäksi Dalia ehti vielä pujotella itselleen yhden kaulanauhan ja muutaman rannekorun tuomistani puuhelmistä. Jätin vielä valikoiman helmiä, jos nuorempikin tytär haluaisi tehdä oman rannekorun, vanhempi jo ehti tehdä kotiin palattuaan.
Maanantaina sarja hyvästejä, enkä taaskaan pystynyt siihen kyynelittä, vaikka Dalia koetti sanoa "don't cry".

Paluumatka samaa tietä kuin tullessa, auton kyydissä matkatavaroiden lisäksi aimo nivaskat tuliaisia, joista vain murto-osa itse ostamiamme (= lefsaa). Oslon jälkeen auto säikäytti meidät pahalla äänellä. Pysähdyttiin tien sivuun, mutta mitään outoa ei löytynyt. Mies päätteli, että huono tienpinta aiheutti räklättävän äänen. Ja niin vain oli toinen ääni kellossa, kun tultiin uudelle pinnoitteelle. Luojan lykky!

Yöpyminen samassa mökissä kuin tullessa, tiistaiaamuna alkoi matkan viimeinen osuus. Alkumatka sumussa, päivän mittaan sää komistui koko ajan, Suomen puolelle tultaessa yli 20 astetta ja ilmastointi.


Tapasin matkani aikana vielä toisenkin ihastuttavan lapsukaisen, vain ohimennen auton ikkunasta: kun olimme liikennevalojonossa Umeåssa, eräs äiti tuli kolmen pikkulapsen kanssa kävelykatua pitkin vastaan, pyöränsä perässä oli kärry, jossa istuva tummatukka vilkutti kaikille jonossa kököttäville. Me ainakin vilkutimme takaisin, varmaan myös kohteliaat ja sosiaaliset ruotsalaiset.
Vaikka olenkin opettaja, niin ei mua silti haittaa tavata pikkulapsia lomankin aikana!

Useista levähdyspysähdyksistä pisimmän teimme sukuloimassa Keminmaassa, ja viimeisimmän n. 30 km ennen kotia erään nevan laidassa tsekkaamassa hillankukintatilanne: en nähnyt edes valokin lehtiä. Mutta kävinpä pusikossa.

Vielä tänäänkin on autoa tyhjätty ja siivoiltu, kun energiaa ei ole oikein riittänyt ripeään toimintaan. Neljä yötä kohteessa, kaksi matkalla, tahtoo sanoa, että matkoihin meni n. 48 tuntia. Mutta kun lentäenkin matka kestäisi yhteen suuntaan kymmenisen tuntia, vaikkei ole tuon kauempana!

Tämä tästä.

Norjan reissu 2012, osa 3a

Ajoitimme saapumisen Tönsbergiin torstai-illaksi, koska perjantaista sunnuntaihin Dalialla olisi vapaata töistä. Miehensä Emil tuli torstaina ajohommista vasta myöhään, koska hän oli tehnyt töitä varastoon voidakseen itsekin viettää vapaa-aikaa kanssamme.
Perjantaina oleiltiin paljon puutarhassa, ripusteltiin pyykkejä, leikattiin nurmikkoa ja kahviteltiin auringonpaisteessa. Myöhemmin söimme pizzaakin siellä. Illan päätteeksi ajelimme Tjömeen ihmettelemään Verdens Endeä, maailman loppua - tai oikeammin kai laitaa tässä tapauksessa.
Myös paikallisessa kukkaloistossa riitti minulla ihmeteltävää. Otin itse kukkakuvia kameran tilttaukseen saakka ja sitten viisailin miehelle, mitä kaikkia kasveja haluaisin kuvattavan. Tämäkin muistutti metsäkurjenpolvea, mutta kukinto oli paljon suurempi, eikä lehtikään näyttänyt samalta.


Viihdyimme pitkään kauniilla paikalla ja hauskassa seurassa. Ja otimme runsaasti kuvia. Poseerattiin mm. Sjömanns hustrun kanssa samassa kuvassa yrittäen tähystellä hänen kanssaan miestään tulevaksi mereltä. Niin kuin siinä laulussa: "Varjele, Luoja, ihmisen lasta merimiehen muijaksi joutumasta! Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne yhdessä rannalla ruikuttaa." Vaan tällä muijalla oli seuranaan koiran sijaan pari lasta.
Ystävämme asuvat maalaismaisessa ympäristössä. Aamuisin herättyä oli hauska ulkona pistäytyessään kuunnella kukon ja monien muiden lintujen laulua. Otin tavaksi pistäytyä asioimassa pikkulan puolella, se kun on nykyään suorastaan eksotiikkaa. Sitäpaitsi ulkohuussiin ei ollut koskaan jonoa eikä tunkua. Siellä naureskelen aina tälle runolle:
Torstai-iltana toiseksi nuorimmalla oli koulutehtävänään kirjoittaa viisi eri tyylejä edustavaa runoa. Sutjakasti se häneltä sujui. Vasta kuvia katsellessamme hoksasin, että tuossahan olisi ollut yksi. Mainittakoon, että yllytyksestäni hän kirjoitti yhden runon suomeksi, nimittäin joulupukki, joulupukki, valkoparta vanha ukki - ja sille käännöksen norjaksi. Mitähän lie opettaja tykännyt...

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Norjan reissu 2012, osa 2

Tsekkasin tuossa parin vuoden takaisen edellisen Norjan matkapäiväkirjani. Väistämättä tulee näköjään toistoa, koskapa olemme tykästyneet vakioreittiimme. Tämä oli nyt viides käynti Norjassa, kahdeksas kaiken kaikkiaan saman ystäväperheen luona kolmessa eri maassa.
Kalixin, Luleån ja Piteån jälkeen tulee Skellefteå, Umeå ja sitten Örnsköldsvik, josta alkaa maisemareitti Höga Kustenilla. Toki jo sitä ennen runsaasti kaunista katseltavaa, mm. aiemmin mainitsemani Jävre. Höga Kusten päättyy siltaan, joka teki suuren vaikutuksen heti ensimmäisellä kerralla. Kaksi tornia näkyi monta kilometriä ennen sillalle saapumista. Melkein joka kerta siitä on otettu kuvia, niin nytkin menomatkalla. Palatessa se oli sumun peitossa.


Höga Kusten Bron jälkeen ei ole enää pitkä matka yöpaikkaamme Antjärniin. Berengren vuokraa stugaa ja kahta lägenhetiä kulkijoille. Olin nytkin varannut emailitse meille bastustugan yhdeksi yöksi mennessä, mutta nyt varasin yöpaikan paluumatkallekin. Silloin muistimme jo ottaa jokusen kuvankin paikasta.
En ollut aikaisemmin nähnyt tällaista "seinäkukkasta", olin tosin lukenut, että omppupuun voi pakottaa kasvamaan näinkin, tilaa säästäen. Mies otti parempi kuvia, mutta tämä on mun kännykällä ottamani. Se känny meinasi muuten tehdä mulle tenän, ja hetken näytti siltä kuin se olisi hävittänyt kaikki ottamani kuvat, mutta mies taikoi ne esiin pienentämällä tallennusmuotoa.

Mennen tullen siivosimme jälkemme, sitten matka jatkui kutakuinkin hyvin nukutun yön jälkeen. Minä nukuin hyvin, mies kutakuinkin. Mennessä kohti Sundsvallia, josta käännös länteen, Ångeen, ja jälleen Älvrosissa vessa-, kauppa ja ruokatauko. Mies osti parranajokuokkia ja kävi vessassa parturoimassa. Vessan roskiksessa oli jotain ruskeaa, jota ensin kuvittelin ä-äksi. Vasta paluumatkalla samaisessa veskissä hiffasin, että nuuskaahan se...
Toinen ajopäivä on niin ikään kahdeksisensataa kilometriä. Ajelimme rauhallista vauhtia, koska mies seurasi kulutuslukemia ja koetti pitää ne mahdollisimman alhaisena, alle neljässä litrassa. Se onnistuikin vallan hyvin alamäkiä hyväksi käyttäen. Elverumin jälkeen tuli kiertotie, joka lisäsi puolisen tuntia ajoaikaa, mutta reitti oli viehättävä. Olimme perillä Tönsbergissä Norjan aikaa puoli seitsemän jälkeen, lähes 12 tunnin ajon jälkeen.

Norjan reissu 2012, osa 1

Tämä matkakertomus tullee nyt pieninä annoksina, voimien mukaan, miten saan äntihin. Pääsimme liikkeelle keskiviikkona vasta yhdeksän jälkeen, joten emme päässeet kunnolla Ruotsin puolelle keskipäiväksi, kun Keminmaassa poikettiin ostoksille, matkaevästä, tuliaisia ja uusi termospullo. Ennen Kemiä olin ennättänyt hoidella puhelimessa erään hautajaisasian, soittamalla kolme puhelua, ensin edesmenneen veljelle. Juttelimme pitkään Maunon kanssa. Oli ilo kuulla hänen ääntään. Tosin jouduin pidättelemään kyyneleitäni, kun hän kertoi viime käynnistään veljensä sairasvuoteen äärellä. Saatuani Maunolta tiedon hautajaisajankohdasta ja osoitteen adressin lähetystä varten välitin tiedot tädilleni. Sitten soitin vielä siskolle ja lupasin ennen rajan ylitystä lähettää Gideonien adressin meidän perheen puolesta. Olin sen ottanut varalta följyyni kotoa. (Autossa kannattaa aina olla mukana muistoadressi... no ei sentään.) Keminmaan marketin infosta sain postimerkit ja pudotin kuoren viereiseen postilaatikkoon.
Suomenkielinen ohjelma kuului aika pitkälle Kalixin taakse, mutta aikanaan kuuluvuus katosi ja kuuntelimme vuoroin cd:itä ja vuoroin selasin Ruotsin asemia. "Guld" oli nasta asema, se soitti "oldies" -biisejä: songer du minns. Melkein kaikki mukaan otetut cd:tkin silti ehdittiin käydä läpi 2 x 1600 km:n aikana.
Vaikka meillä on nyt viime reissuilla ollut mukana navigaattorikin, niin Eurooppa-karttakirja on silti koko ajan käteni ulottuvilla. Olen kirjoittanut siihen matkojen aikana muistiin eri paikkakuntien etäisyyksiä, jotta osaan vastata, kun mies kyselee. Olen myös merkannut levähdyspaikkojen sijainteja.
Piteån jälkeen tulee Jävre-niminen kylä, jonka ICA:n luona on suosittu ja hyvä levähdyspaikka. Siistit vessat ja kaunis näköala. Ja toki kaupassa pistäydymme yleensä aina myös. Tällä kertaa mennessä ostettiin OWL:n maapähkinärinkuloita ja tullessa viimeisillä kruunuilla kaksi maple pecan wieneriä. Kruunut riittivät niihin juuri ja juuri, kun olimme löytäneet pari palautustölkkiä :)

Päätän tähän ensimmäisen osan, vaikkei päästy Jävreä pidemmälle, Haparandalta alle 200 km, kotoa nelisensataa. Kuitenkin keskiviikon aikana ajoimme kahdeksisensataa kilsaa.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Pieni seurakunta

Dalia joutui tuuraamaan töihin, joten minulla on hyvää aikaa pitää päiväkirjaa. Kun olimme saattaneet hänet töihin mieheni ja hänen miehensä kanssa - kävellen tietysti - tapasimme vuokraemännän pihassa. Hän kutsui meitä katselukierrokselle kanssaan. Ensin kävimme ihastelemassa tomaatteja ja kurkkuja hänen kasvihuoneessaan. Sitten kipusimme rinteen päälle katselemaan näkymiä vuonon yli. Kallion huipulla oli myös "hytte", pieni jahtimaja, tähystykseen kenties. Istuimme siellä hetken neljästään, fru B luki yhdeksännen päivän tekstin mökin pöydälle jemmaamastaan pikkukirjasta "Raamatun sanaa 31 päivälle" (vapaasti suomennettuna), se oli Jesaja 53:sta. Sitten hiljennyimme rukoukseen norjaksi ja englanniksi. Fru B kertoi, että hän oli haaveillut kirkosta tuolle kauniille korkealle paikalle, jossa hän tapaa käydä kahvikupin kanssa hiljentymässä. Sitten hän huomasi, että tässähän meillä oli seurakunta koolla: "missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään..." - ja mukana sana ja rukous. Joskus haaveet voivat toteutua odottamattomalla tavalla.
Fru B kertoi, että hänen kanssaan samassa paikallisessa raamattukoulussa oli ollut myös kaksi suomalaista opiskelijaa. Huomenna kenties käymme siinä kirkossa, jonka raamattukoulua he kävivät. Koulusta puheen ollen, täällä lapsilla on koulua jäljellä vielä pari viikkoa, midsommareen saakka.

Hyvästeltyämme vuokraemännän lähdimme autolla hakemaan Plantasjenilta 10 säkkiä multaa (10 säkkiä/ 299 kr) ja muutamia kesäkukkia. Pelargoniat ja lobeliat olivat tarjouksessa: kolme kappaletta sadalla kruunulla. Palattuamme Emil etsi kuokan, jolla saatoimme raivata pohjaa kukkapenkille porraspieleen. Kolme säkillistä riitti. Reunustimme penkin navetan seinustalta keräämillämme kivillä. Jätin pelargonioiden väliin tilaa verenpisaralle, joka on tällä hetkellä sisällä ruukussa. Jos Dalia on samaa mieltä, istutan senkin ulos. Isoisä - "bunicu" tuli katsomaan aikaansaannostamme ja ihasteli romanian kielellä. Erotin sanan "Eeden". Huumorimiehiä kuten poikansa ja pojanpoikansakin.
Hassua, että Dalia antoi minulle hauskimman osuuden puutarhahommista: kasvien valinnan ja istutuksen. Hän ei vielä tiedä, miten hauskaa se on ;-)

Hilsen fra Norge

Pääsimme perilleTönsbergiin n. 24 ajotunnin jälkeen, tosin kahdessa pätkässä (ke-to) ja taukoineen. Loma Norjassa on mennyt mukavasti, kuinkas muuten. Mies siitä jo jotain kirjoittikin omassa blogissaan. Ainakin hän mainitsi Verdens enden, jossa kävimme ajelulla ja otimme paljon kuvia. Onneksi oli kolme kameraa, koska minun kännyni teki tenän. Yhtäkkiä se vain päätti tyhjätä kaikki ottamani kuvat :( Kenties olisi pitänyt lukea käyttöohjeet...
Kännykkäni on soinut pari kertaa, mutta en ole halunnut vastata, toinen outo numero ja toinen tuntematon. Niin että mulle on turha yrittää soitella nyt muutamaan päivään. Tiistai-iltana aikaisintaan, kun olemme jälleen Suomen puolella. Jos on asiaa.
Tänään puutarhahommia. Huomenna on "mötepunkt" Betel-kirkossa.
Sattuneesta syystä minulla ei nyt ole laittaa tähän yhtään kuvaa, mutta oli sentään miehellä.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Villatakki valmis

Käytän taas tuota aikatauluttamista, niin että saan tämän postauksen näkyviin vasta, kun olemme jo olleet - toivon mukaan - perillä Norjassa yhden yön ja kun Dalia on saanut tämän villatakin.
Kauan aikaa takki oli puolimoos, vielä senkin jälkeen, kun olin päättänyt, että liivistä tuleekin villatakki ja kun olin saanut sekä hihat että nappilistat tehtyä ja kiinnitettyä. Viimeistely on vihoviimeistä :(  Ja tässä riettaassa tuntui olevan langanpätkiä joka puolella.
Löysin mukavannäköiset napit paikallisesta "palateksistä". Meillä oli kotopuolessa sen niminen kangaskauppa, ja sillä nimellä meinaan aina sanoa tätä paikallistakin, kun en sen nimeä mukamas opi muistamaan. Mutta vasta maanantaina sain viimeisetkin napit ommeltua paikoilleen istuessani auton kyydissä, kun ajelimme kyläilemään ja taimienvaihtoon.
Kuvasta ei erota, kuinka iso tämä on. Reilun kokoinen, mua puolireiteen.
Viedä nyt Norjaan tuliaisiksi neulevillatakki! No, on tämä ainakin halvempi kuin sikäläiset, kun langat sain lahjaksi pikkuserkulta. Joka oli tuonut ne eteläisestä naapurimaastamme.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Liesus

Kun tämä postaus pömpähtää näkyvihin, meirän pitääs olla jo hamoos. Johonaki Ruottin puolella. Pääsöö kunnolla loman alakuhun, kun lähtöö eremmäs. Meemmä kyläälemähän Norjan puolelle, samahan perheesehen, jonka tykönä moomma käyny joka kesä vuoresta 2005 asti, mihinä milloonki. Mihinä ovat sattunu olohon. Mukulat jää meille kotomiehiksi. Kastella ei ny pihalla tartte, siittä on piretty mures ny horviksi Korkiammalla kärellä. Mutta tyhyjäälövät postilooran, kastelovat klasihuonehes jos tuloo lämpööstä ja räkiä pouta.
Ennen lähtyä sain jotaki äntihin pihas. Justihin ennen juhulia mies rupes hajottamahan meirän lahonnutta kuistia. Ja sai se sen tilalle timpurootua jonkimmoosen kulukutasantehen, jottei aiva kroopilla ollu piha, kun vierahia tuli. Vaikkei ne sitte pihalla tarijennukkaa istuskella.
Mukava kumminki, jotta päästihin erohon siitä joutavan suuresta ja turhanaikaasesta patiosta. Saatihin lisää tilaa. Mä sain luvan teherä plassin laitahan kasvimaan. Mansikoota päätin siihen rustata. Jotaki tuollaasta mustaa pahavia mies mulle lykkäs isoon rullan, kun kyselin mansikkamaan katetta. Tuos kuvas näkyy tuollaanen sementtinen putken pätkä. Soli sokkelina vanahan kuistin alla. Mies kangotti sen pois mun mansikkamaani tieltä, ja toisen samammoosen. Jotaki käyttyä niillekki tarttis keksiä.
Satehien aikahan oon pitäny nuota klasia pois lavan päältä, jottei sitäkää tartte mukulooren kastella. Kun johonaki välis kuivahtaas, jotta saisivat ruohon ajeltua. Jottei oo nurmikenttä aiva uuruomenes kun tuumma takaasi.
Laitoon tuollaasia nimilappoja kukkien juurehen, jotta itte muistaasin, mitä mihinäki on ja jotta muut osaasivat varua, ettei kävellä päältä eikä revitä irti mun istutuksiani.

Viä toinenki kiriootus pitääs mun pois olllesnani tänne ilimaantua, mutta sitte moon hilijaa horvin.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Vielä kerran suvivirrestä

Virsi 571 on puhuttanut kovasti jälleen tänä keväänä. Lähinnä olen lukenut lehdistä ja blogeista suvivirren puolustuspuheita. Tosin olen jutuissa kiinnittänyt huomiota johonkin aivan epäolennaiseen seikkaan, tapani mukaisesti: suvivirsi on alettu kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Ihan kuin se olisi sen nimi, samaan tapaan kuin Sibeliuksen ja Topeliuksen tutun joululaulun nimi on En etsi valtaa loistoa. Miten lienee, onko virsillä nimi? Joillakin toki on, kuten 126, joka tunnetaan myös Hilariuksen kiitosvirtenä, mutta siinäkin on tuo erisnimi, mikä vaatii isoa alkukirjainta.
Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa virsikirjasta eikä laulujen nimistä, vaan tämänkeväisestä suvivirsikokemuksestani. Sain laulaa sen kahdessa koulun päättäjäistilaisuudessa, lauantaina omien koululaisteni kanssa jumiksessa, josta jotain postasinkin jo aiemmin, ja perjantaina kuopuksen valmistujaisissa. Siellä oli suvivirren sanat painettu ohjelmalehtiseen, joita oli jaettu pöydille. Me mieheni kanssa emme kuitenkaan istuneet pöydän ääressä, koska löysimme hyvät näköalapaikat seinustalta. En hoksannut edes kaivata mitään ohjelmalehtistä ennen kuin juontaja siitä mainitsi kertoessaan, että seuraavaksi lauletaan suvivirsi. Eihän se mitään haitannut, ettei meillä ollut virren sanoja, tokihan se osataan jo ulkoa. Mutta mutta...emme voineet arvata, mitkä säkeistöt ohjelmaan oli painettu... Ensimmäisellä säkeistöllä aloitettiin, kuinkas muuten, ja sujuvasti siirryttiin seuraavaan. Ihmiset lauloivat hiljaa, pianosäestyksen alta en kuullut juuri muiden ääntä kuin omaani ja miehen. Koska säestys jatkui, aloitin reippaasti kolmannen säkeistön. Mutta säkeen tai parin aikana huomasin soraääniä. Tajusin, että muut laulavatkin eri sanoilla kuin minä. Olin hetken hiljaa ja höröstelin. Jahas, muut lauloivatkin viimeistä säkeistöä. Pääsin jälleen mukaan "Suo suloisuutta maistaa"-säkeestä ruveten - ja olin huomaavinani erinäisiä kääntyneitä päitä suuntaani. Nooh, ehkä he vain ihailivat Tuuterin pukuani...

Kuopuksen valmistumista juhlittiin sitten pienellä porukalla pariin otteeseen. Nyt on juhla-astiat, tarjottimet ja kakkukuvut pesty kaappiin. Ainu auttoi eilen kakkukuvun pesemisessä. Kas kun ehdittiin jo käväistä kylänsyrjässä Millanin luona taimen- ynnä kuulumistenvaihtoreissulla. Kuulumisista en osaa sanoa, mutta taimien suhteen minä kyllä nettosin huomattavasti. Nyt tarttee kirjoittaa jäätelötikkuihin erinäisiä nimiä, kuten pitsimyssy, verbena, lyhtykukka, tsinnia ja pisamakello, ja tökkiä tikut istutuksien syrjään. Ettei TAAS joudu kysyelemään Millanilta "niin mikäs se olikaan nimeltään..." Ai niin, ne unikon siemenet ovat mulla yöpöydällä. Täytyy korjata ne parempaan talteen.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Koululaiskirkossa kuultua

Lukuvuoden viimeistä työpäivää juhlistettiin jumalanpalveluksella. Kun olimme asettuneet oppilaiden kanssa penkkiin odottelemaan tilaisuuden alkua, niin lähelläni istuva oppilaani, sanotaan vaikka Sepe, kysyi vierustoveriltaan, jota kutsun tässä Ykäksi: "Hei Ykä, missä täällä se kirkkovene on?" Salamana puutuin puheeseen odottamatta, mitä Ykä vastaisi:" Ei kun sitä sanotaan kirkkoLAIVAKSI, mutta tässä kirkossa ei ole sellaista, kun emme ole rannikolla." Jatkoin vielä selittämällä, että merimiehet ovat lahjoittaneet merenrantakirkkoihin kirkkolaivoja kiitokseksi Jumalan varjeluksesta merillä.
Onneksi edessä istuneet isommat pojat eivät tainneet ehtiä kuulla tai hoksata, mitä takana udeltiin. Tuo Ykä on koulussa sekä piirrellyt kirkkoveneitä että puhunut niistä. Toivottavasti Sepe saa säilyttää viattomuutensa vielä pitkään.