tiistai 24. kesäkuuta 2014

Rikkaruohojen tuohamiskampanja jatkuu

Tänään Kanttorilan puutarhassa jälleen kitkiessäni muistin yhtäkkiä, että olin viime syksynä luvannut palata asiaan ja kertoa, miten juolavehnäkoeasematutkimuksen kävi. Lyhyesti sanottuna juolavehnän juurien kuivattaminen onnistui kyllä hyvin kaikilla muilla konsteilla paitsi puutarhasäkeissä. Mustissa säkeissä auringon lämmössä kyllä alkaa tavallinen rikkaruoho palaa eli kompostoitua, mutta talven yli  seinustalla säkeissä jemmaamani valkojuuret olivat säilyttäneet elinkelpoisuutensa, vihreää kasvustoa oli keväällä nähtävissä. Ei auttanut kuin koettaa levitellä ne säkeistä ympäriinä kuivumaan.
Viime syksynä sain mielestäni kitkettyä suurimman osan valkojuuresta. Mutta keväällä kitkemillänikin alueilla ja uusissakin kohopenkeissä oli nähtävissä hentoja heinänvarsia. Ei tarvi jäädä kuin pieni juurenpala, kun kasvu ja suvuton lisääminen on taattu. Sama vika voikukassa. Sain mieheltä syntärilahjaksi voikukankitkemistyökalun. Olin sen rautakaupassa nähdessäni kyllä itsekseni epäillyt, mahtaako niin lyhyet terät pystyä irrottamaan kasvin koko juuren. Epäilyni osoittautui aiheelliseksi, ja fb:ssa sitten törmäsin viestiketjuun, jonka mukaan aika moni muukin oli todennut samaa. Mitä hyötyä on siitä, että selkä suorana voi kitkeä voikukan osittain, kun kuitenkin siihen samaan kohtaan kasvaa uusi, jo samana kesänä? Ei mitään. Mies arvelikin, että koko härpäke on varmaankin jonkun miehen tekemä keksintö...Alkukesällä Kanttorilaan päästyämme aloitimme kampanjan myös voikukkaa vastaan. Mies ajeli  nurmea ja katkoi kukkivat voikukat, minä kuljin usean päivän aikana ympäri pihaa ja keräsin varovasti kukinnot, jotka olivat kehittymäsä tai kehittyneet siemenasteelle. Kuskasin ne pikakompostoriin. Muistan kuinka lapsena yritin estää voikukan siemeniä leviämästä piilottamalla siemenpallot isojen kivien alle. Ei tainnut tepsiä  se konsti. Mutta silloin ei ollut pikakompostoria. Vaan ei tullut lapsena mieleenkään puhallella voikukansiemenpalloja, toisin kuin kaupunkilaislapsien mieleen kyllä tulee, puhuvatkin "puhalluskukista".

Jatkan Kanttorilan ja sen puutarhan kuulumisten kirjaamista varsinaisessa Kanttorilan blogissani, silloin harvoin kun puutarhapuuhilta maltan.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Joskus toiveet toteutuvat

Selailin (mukamas joutessani) vanhoja bloggauksiani, valitsin sen vuoden ja sen kuukauden, jolloin postauksia näytti olevan eniten. Sieltä löytyi myös teksti, jossa olin vastannut haastekysymykseen, minkä asian haluaisin muuttaa elämässäni, jos voisin.
En lainkaan muistanut kirjoittaneeni, että haluaisin lyhentää etäisyyksiä ystäviini Daliaan ja Millaniin. Sehän on mahdoton yhtälö, kun toinen heistä asuu Norjassa. Mutta hassua kuitenkin, että nyt tuo toiveeni on kuitenkin puoliksi toteutunut, ja enempää se ei voi tässä maailmassa toteutuakaan. Kesäkotimme on Millanin entisessä kodissa, vajaan 8 km:n päässä hänen nykyisestä kodistaan.  

Ihmemies Makkaiveri

Tälle keväälle on riittänyt tavanomaista enemmän suku- ym. tapaamisia ja sitä mukaa ajelua. Ensin oli isän siunaustilaisuus, sitten perhetutun pojan lakkiaiset likellä Oulua, sitten isän uurnanlasku kesäkuun alkupuolella ja viime sunnuntaina veljenpojan rippijuhla Satakunnassa. Sinne oli kesäkodistamme kolmen tunnin ajomatka, joten lähdimme aamulla ennen seitsemää liikkeelle, jotta ehdittäisiin kirkkoon kutakuinkin. Toisin kuitenkin kävi. Lähes puolitoista tuntia olimme ehtineet ajella, kun eräässä ylämäessä vaihdekepin liikuttelu ei enää vaikuttanut mitään. Vaihde oli kuitenkin päällä ja mies pysäköi auton mäen jälkeiselle linja-autopysäkille. Ensin tsekkaus, kummastako päästä yhteys meni poikki. Vaihdekepin juuressa kaikki oli ok, siispä mies konepellin alle hääräämään. Ilman työkaluja, kun tällä kertaa oli kotoa lähtiessä jätetty tilanpuutteen vuoksi pakki pois kyydistä. Ahtaassa kolossa, näkemättä perille asti, käsikopelolla ja näppituntumalla mies yritti yhdistää vaihdetankoa (vai mikä leineekään) takaisin niveleensä. Sieltä oli kuitenkin pudonnut se pieni punainen nippeli, läpimitaltaan vähän lyijykynää leveämpi putkenpätkä,jolla nivelkohta pysyisi koossa. Minä kuljin pitkin pientareita etsien, löytyisikö mitään käytökelpoista krääsää. Pyöränkumi olisi ollut omialtaanen, mutta ei löytynyt kuin alumiinitölkki. Kokeiltuaan purukumia (joka suli moottorin kuumuudessa, samoin kuin ensiapulaukusta löytynyt laastariteippikin), ainutta löytynyttä nippusidettä, tussini tulpasta puukolla leikkaamaansa rengasta, takaloosterissa olleesta vanhasta jatkojohdosta purkamaansa kuparijohtoa sekä melkein kokeiltuaan hiuspompulaani, keksijämieheni leikkasi alumiinitölkin pohjan irti ja väänsi tölkin tueksi nivelkohtaan. Vähän se siellä kilahteli, kun vaihdekeppiä käänneltiin, mutta niin vain matka jatkui, varovaisesti ja hyvin vähän vaihteita käyttäen - toivoskellen risteyksissä, ettei tulisi muita ja että punaiset vaihtuisivat vihreiksi. Emmehän me toki jumalanpalveluksen alkuun ehtineet, mutta sopivasti ehtoolliselle kuitenkin. Pyhä-hymnin alkaessa ihmiset olivat sopivasti seisomassa, kun kapusimme mekin seisomaan yläparvelle. Sisko alakerrasta vilkutteli vastatulleille. Olin hänelle viestitellyt, että myöhästymme tunnilla.

Mitä tulee autoremontteihin, niin niitäkin on ihmemiehelläni piisannut tänä keväänä tavanomaista enemmän. Mutta ei suinkaan vain tuossa viime sunnuntaina ja sitäkin ennen eri tavoin oikutelleesta pikkusitikasta - johon saimme kesäkodilta kaupunkikotiin ajellessamme ja hajottamolla poiketessamme vaihdetankoihin uudet (käytetyt) tulpat, jotka mies apsin pihalla sitten asensi paikoilleen (otti tällä kertaa akn pois, että näki paremmin ja oli tilaa työskennellä). Kovan työn mies teki myös korjatessaan veljeään varten yhden opelin, jonka hän vaihtoi veljensä rikkinäiseen relluun. Se on nyt työn alla. Ja se oli yksi syy, miksi meidän taas piti lähteä kesäkodistamme käymään kaupungissa, että saisi tuon rellun katsastuksesta läpi. Sitä varten miehen piti vaihtaa iskunvaimentimet ja lamppujen johtosarja. Iskareiden vaihto on ollut ongelmallista, kun parempi leka on kesäkodin rappustenhajotustyömaalla. Juu, ei minulta kannata kysyä, miten iskarit lekalla vaihtuvat.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Olen lomalla

Lauantaina kevätkirkon ja todistusten jaon jälkeen hyvästeltiin oppilaat ja työkaverit. Sitten kotiin ja leipomaan. Kun olin saanut nisut uunista, oli aika lähteä tervehtimään ylioppilasta, kuopuksen kummien nuorempaa poikaa. Jos ette kerro kenellekään, niin paljastan, että rahalahjan lisäksi veimme hänelle yhden niistä ruusuista, joita olin saanut omilta oppilailtani... Minä en ole enää hetkeen uskonut siihen lapsena kuulemaani hokemaan: "Joka saatunsa antaa, se onnensa menettää". Onnea on piisannut, vaikka olen vuosikausia  harjoittanut jos minkälaista lahjain kierrätystä. Tässä kuitenkin muistoksi ottamani kuva, jossa näkyy osa saamistani kukista. Gerberakimpun ja tuon ison ruusun toin mukanamme kesäkotiin, kun niiden värit passaavat tänne. Loput jäivät ilahduttamaan kotimieheksi jäänyttä tytärtä.



Pääsimme lähtemään kesäkotiimme vasta maanantaina,kun mies halusi poiketa matkan varrella hajottamossa, jonne hänelle oli varattuna sitikan etupalkki. Mutta viivytys oli tarpeen, ja siltikin pakkaamisessa tuli kiire. Ehdimme kuitenkin hajottamolle ennen sulkemisaikaa. 

Luultavasti kirjoittelen kesän aikana enimmäkseen uusimpaan blogiini Kanttorilan kulmilla, koska näillä kulmilla kesää vietämme.