Netin syövereissä pakomatkalla pakkopullasta

Hyi mua! Tuhlasin aikaani selaamalla vanhoja blogipostauksiani vuosilta 2007 ja 2008 sen sijaan, että olisin ottanut oppilaskansiot eteeni ja alkanut panna paperille arviointeja. Aloitin bloggauksen eduskuntavaalivuonna 2007 osoitteessa ailasi.vuodatus.net, aivan mukavia muistoja sieltä löysin, mutta on tämä pikkuusen väärä aika ryhtyä nostalgisoitumaan. Ellei nostalgiaksi lasketa sitä, miten mennyt syksy on sujunut ekaluokkalaisiltani.
En oikein ole antanut lupaa itselleni oman kodin joulun laittoonkaan, ennen kuin saisin 1) joulutervehdykset ja 2)  kouluasiat kondikseen. Ihan itseltäni lupaa kysymättä olen siirrellyt epämääräistä roinaa kirjahyllystä ja pöytien päältä piiloon kaappeihin ja laatikoihin - odottamaan sitä päivää, jolloin niiden lajitteluun mukamas ehditään palata.

Hyi mua! Yhä vain tuhlaan aikaani.
Kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ. Kiiruhda, kohta jo hetkesi lyö!  

Hmmm. Huomisellekin on jo varattuna yllin kyllin sijaistoimintoja, nelinkertainen piparkakkutaikina ynnä muuta leipomusta.

Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Voiko oksennustautipöpöt siirtyä postin mukana? Jos jaksaisin, niin voisinko alkaa kirjoittaa niitä joulukortteja, joita piti jo lauantaina aloitella, vai pitäisikö pelätä, että viimeöinen ja tämänpäiväinen raju (lue: kivulias) vatsatautini voisi kulkeutua postin mukana kuin pernarutto ikään?

Yhdistysahdistus

Tervehdys teille, kaikki sihteeriköt ynnä muut toimitsijat ympäri tätä yhdistysten luvattua maata. Osanottoni.
Olen ollut kirkkokuorossa viisitoista vuotta, niistä viimeiset 10 vuotta kuoron yhdistyksen sihteerinä. Nyt kun sekä minä että yhdistyksen puheenjohtaja ilmoitimme, ettemme ole enää käytettävissä ensi vuonna kyseisiin hommiin, niin meinasi tulla uupelos. Niinpä ehdotin uudelleen jo aiemminkin ehdottamaani ratkaisua: lakkautetaan koko yhdistys. Kuoro voi samalla lailla laulaa ja palvella kirkossa kuin ennenkin. Tällä kertaa muutkin kuorolaiset olivat kypsiä ehdotukselle, ja niinpä viimeisenä sihteerin hommanani on yhdistyksen lakkauttaminen :)
Mutta ilmeisesti sama ei päde toiseen yhdistykseen, jossa niin ikään olen sihteerinä. Siitä hommasta haluaisin eroon vielä kipeämmin kuin kuoron vastaavasta, joka oli sentään leppoisahkoa yhteistyötä. Mutta tämä toinen yhdistys, naispiirimme ja sen johtokunta on ollut viime aikoina kivireen vetämistä. Tuntuu, että olen pitänyt sähköpostikokouksetkin ihan vain itsekseni. Kun itte kysyy ja itte vastaa, niin ei tuu mitään jälkipuheita. Onhan se kai niinkin, mutta ei se kyllä yhdistykseltä tunnu eikä sen toimintaperiaatteeseen sovi.
Mieheni kyllä yllytti, että voin aivan hyvin ilmoittaa johtokunnalle, etten ole enää ensi vuonna käytettävissä sihteerin tehtävään. Voihan olla, että pelkästään se tervehdyttäisi ja muuttaisi johtokunnan toimintaa elävämpään suuntaan.
Sitä ennen pitäisi kuitenkin junailla niin jäsenkirje kuin vuosikokouksen järjestäminenkin. Kyselin työvaliokunnan muilta jäseniltä mielipiteitä ja evästyksiä tuohon jäsenkirjeen laatimiseen, vaan ei ole kuulunut vielä mitään. Täytynee ruveta metsästämään ihmisiä puhelimitse. Pöh.

Alcohol - not free

Voihan sitä kreikkalaiset kaikenlaista leikkispäite, kuriittaan ja vaikka itseironisestikin laulaa. Mutta oikeasti sanoilla alcohol ja free ei ole juurikaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos ajatellaan free-sanan suomennosta "ilmainen", niin vaikka viina kuinkakin halpaa olisi taikka peräti ilmaista, niin loppujen lopuksi kalliiksi se tulee kuitenkin. Kuinkahan moni suomalainenkin on aikojen saatossa maksanut siitä jopa hengellään. Viime yönä pelkäsin, että taas tuli yksi uhri lisää, kun heräsin hotellihuoneessa käytävältä kuuluvaan miesjoukon kovaääniseen sanailuun, joka jatkui lyönteinä. Onneksi tällä kertaa "pelko oli pahempi kuin paukahros", mutta sydän hakkasi aika kovaa, kun mietin, uskallanko mennä kurkistamaan ovesta ja sanomaan, että menkää ny poijat hilijaa maata. Juuri kun tuli mieleen, että voisi yrittää soittaa respaan, tilanne kuulosti hiljenevän. Mutta kun ei tiennyt, miksi se hiljeni...
Englannin kielen sana free suomennetaan myös vapaana. Ei sovi sekään suomennos alkoholiin minun mielestäni, eikä myöskään näyttöjen mukaan. Viinapiru orjuuttaa.

Uudistus

Satuin viikonloppuna huomaamaan seurakunnan nettisivulta tiedon, että tekeillä/ suunnitteilla ollut nettisivujen uudistaminen tapahtuu viikolla 20. Syynä uudistustarpeeseen oli se, että jo vuodenvaihteessa seurakuntamme yhdistyi naapuriseurakunnan kanssa. Minulle tuli kiirus kyhätä seurakunnan sivulle vielä yksi blogikirjoitus, jonka aihe oli muhinut ja jota olin jo aloitellutkin. Arvelin nimittäin, että todennäköisesti uudistuksen yhteydessä blogiosasto jää pois. Sivuja ylläpitävä pastori sellaista kertoi kaavailleensa, kun tässä taannoin ehdottelin, että voisi rekrytoida lisää kirjoittajia laajentuneen seurakuntamme uusien jäsenienkin joukosta.

Sunnuntai-iltana lähetin kirjoitukseni, toiveenani, että se ehtisi päivän pari siellä olla töllisteltävänä ennen kuin sivu-uudistus toteutuu. Mutta kun maanantaina sitten töiden jälkeen kävin netissä, niin totesin, että uudistus oli tehty. Ja juuri kuten olin arvellut, blogeja ei enää ollut näkösällä. Niinpä julkaisen sitten sen viimeisen tekstini tässä blogissani nyt saman tien, ja myöhemmin myös niitä muutamia muita vielä tänne kopioimattomia.

Prenikoosta

Keskiviikon kuoroharjoituksissa tuli puhetta, että meillä on tänä vuonna juhlavuosi, kuoro rekisteröityi 30 vuotta sitten. Siinä yhteydessä mietittiin, miten juhlistaisimme vuotta, ja oli myös puhetta kunniamerkeistä ja niiden tilaamisesta kirkkomusiikkiliitolta. Nehän toki maksaa, ja me supatimme vierustoverin kanssa, että eiköskää viittittääsi joutavia... Mutta kun kanttorikin totesi, että olisihan meillä varaa niihin, niin aikoivat tosissaan ruveta laskemaan, kuinka monta kuorovuotta itse kelläin on. Silloin otin puheenvuoron ja pyysin, että minut jätettäisiin laskuista pois ja että jos vain on mahdollista kieltäytyä sellaisista merkeistä, niin olisin mieluummin ilman. Outoa kyllä, paristakin suusta kuului vastalauseen tapaisia kommentteja. Eikö huomionosoituksista saa/ voi kieltäytyä?
Kunniamerkit ovat kyllä mielestäni enemmänkin kuin paikallaan silloin, kun ne koristavat vaikkapa harmaa- tai kaljupäisten vanhusten  rintoopieltä. Ja arvostan sitäkin kunniamerkkiä, jonka sotaleskeksi jäänyt mammani sai ylipäällikkö Mannerheimilta, vaikkakin miljoona kertaa mieluummin mamma olisi pitänyt puolisonsa ja äitini rakkaan isänsä. Vaikka mitali oli laiha lohtu, niin lohtu kuitenkin.
Mutta sitten on kaikenlaisia huomionosoituksia niin työ- kuin harrastusansioista. Jotka nekin mielelläni suon niille, joita ne ilahduttavat. Onhan sillä työllistäväkin merkitys, monta työpaikkaa varmasti on mitali- ja ansiomerkkialalla. Mutta saisinko minä itse silti jättäytyä ilman merkkejä ja standaareja?

Ladun varrella

Kuinka voi ihminen olla näin uuvuksen käsis melkein pelkästään seisoskeltuaan ulkoilmassa nelisen tuntia? Meillä oli varsinaiset Kaleva-hiihdot, koulujen väliset mitelöt Kalevalanpäivän ratoksi. Ei kuitenkaan mitään hiiden hirven hiihtoa, vaikka itse olinkin sonnustautunut maastopukuun - joka muuten tuntuu herättävän yllättävän paljon huomiota ja keräävän kommentointia. Se nyt vain sattuu olemaan ainoa kelvollinen toppapukuni, erittäin mukava ja käytännöllinen talvisäihin. Myös näihin kevään keikkuviin oloihin, aamulla pikkupakkanen, keskipäivällä vesisade, nyt sataa lunta.
Toki hommiini sisältyi muutakin kuin seisoskelua, kun olin eskareiden ja vähän muidenkin pikkukoululaisten huoltojoukoissa. Ja viihdytysjoukoissa. Kun meidän koululaisia tultiin kisapaikalta hakemaan vihoviimeisinä, niin piti jo keksiä ajankulua lapsille, joten riepottelin heitä kainaloista ja heittelin heitä hankeen. "Nyt mun vuoro!"
Oli aivan mukava touhukas ulkoilupäivä, jonka aikana ei ehtinyt murehtia muita kouluasioita. Edelleenkin asiat ovat aivan levällään, tuleeko yäkoulu meidän koululle evakkoon vai siirtyvätkö kenties sittenkin iltavuoroon toiselle yläkoululle (viittaan aikaisempaan selostukseeni). Rukoilen päättäjille viisautta ja rohkeutta tehdä vaikeita, mutta mieluiten oikeita päätöksiä.
Tänä iltana pitäisi vielä jaksaa lauluharjoituksiin. Vaan sinne kun vain jaksaa lähteä, niin kyllä siellä sitten taas piristyy.

Mitä tuleman pitää?

Kuulemma ihan valtakunnan uutisiin asti on kiirinyt tieto entisen työpaikkani joutumisesta käyttökieltoon. Niitä homekouluja nääs. Ensi viikko siellä tehdään lyhyttä työpäivää, mutta talviloman jälkeen pitäisi jatkaa koulunpitoa jossain muissa tiloissa. Minunkin töissä kulkemiseeni asia vaikuttaa ainakin sen verran, että kimppakyytimme jatkuminen on vaakalaudalla, jos yläkoululaiset ja heidän opettajansa joutuvat käymään loppukevään iltakoulua toisen yläasteen tiloissa. Muitakin ratkaisuvaihtoehtoja etsitään ja punnitaan kuumeisesti lähipäivinä. Eilen yläkoulun rehtori kävi kartoittamassa meidän koulun tilat, ja tänään hän tuli uudelleen, yhdessä sivistystoimenjohtajan ja sivistysalautakunnan puheenjohtajan kanssa - joka sattuu olemaan yläkoulun edellinen eläköitynyt rehtori. Yksi väläytelty vaihtoehto olisi se, että me lähtisimme noin kymmenen kilsan päässä olevaan toiseen kyläkouluun ja yläkoulua käytäisiin meidän koulun tiloissa. Siinä tapauksessa meillekin tulisi eteen ankara pakkaaminen. Ja minun tapauksessani myös luokan perusteellinen siivous ja järjestely - mikä minun tosin pitää tehdä joka tapauksessa tämän kevään mittaan, jotta seuraava eskariope saa mukavat tilat käyttöönsä ensi syksynä, kun itse jatkan ekaluokalle.
Huvitti vain (tai oikeastaan ärsytti) kun kuulin kollegalta, että ammattijärjestö oli jo ehtinyt vannottaa yläkoulun opettajia, ettei heidän pitäisi suostua tekemään mitään pakkaushommia tms. ilman, että siitä tulee erillinen korvaus.
Tiistai-iltana yläkoululla on yleisö- ja keskustelutilaisuus aiheesta. Luultavasti sen jälkeen ollaan viisaampia ja jokin päätös väliaikaistiloista on tehty.

Skrivailua up - ja down

Lauantain vuosikokouksen jälkeen olen istunut tietokoneella joka päivä pitkät tovit, yrittäen saada kirjoitettua milloin tiedonantoa lehtiin annettavaksi, milloin vuosikokouksen ja järjestäytymiskokouksen pöytäkirjoja, puhumattakaan lukuisista tuskaisista yrityksistä saada kirjoitettua  uudistettuun vuodatus-blogiin. Juu, kyllä olen saanut kirjoitettua - sen jälkeen kun otin uuden salasanan käyttöön - mutta kun sitten klikkailen "julkaise", niin ruudussa alkaa pyöriä sellainen liikkuva piiri, joka kuvaa samaa kuin tuttu tiimalasi. Ja kun se on sitten pyörinyt vartinkin verran ja kun sittenkään mitään ei ole julkaistunut, niin olen sillä erää luovuttanut.
Tänään tein vaihteeksi aivan erilaisen kirjoitushomman. Minulta pyydettiin yllättäen suosituskirjettä. Olen kerran sellaisen aikaisemminkin tehnyt, sillä erää englanniksi. Onneksi nyt kelpasi ihan äidinkieleni.

Aina ei suju kirjoittaminen niin ku Ruuneperillä.

Potut pottuina

Bongasin fb:n kautta tällaisen uutisen, jota arvelin alkuun pilaksi. Mutta kyllähän sellainenkin hulluus voi olla totta, että maa- ja metsätalousministeriö kieltää kasvattamasta kotona perunaa omiin tarpeisiin. Nyt tunnustan tässä saman tien, että aion rikkoa tuota kieltoa ja mahdollisesti siitä tulevaa lakiakin. Aion tänäkin keväänä piilottaa muutamaan sankoon, ja ehkä jopa vanhaan kohopenkkiinkin jokusen kaupan perunan, jos niihin alkaa kasvaa ituja. Mutta saattaa tämä taas hillitä haluja ostaa jokin pikkuinen mummonmökki puutarhatilkkuineen ja peltoineen, jos niitä ei sitten voikaan hyödyntää :(

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

...ja eräs niistä monilukuisista, mitä henkilökohtaisesti en millään voi ymmärtää, on Disney Ice Show. Koska itse en osaa luistella, en voi käsittää, mitä viihdyttävää on sen katselussa, olipa kyse jääkiekosta, pikaluistelusta, taitoluistelusta tai jääsirkuksesta (ollakseni aivan rehellinen, enhän mä välitä seurata MITÄÄN urheilua, vaikkei siinä olisi jäätä eikä luistimia lainkaan). Mitä tulee siihen, että puolialastomat tyttäret pyörivät ja hyppivät luistimet jalassa selkä notkolla ja peppu pienen fyrryhameen alta vilkkuen, niin käsittämätöntä on se minulle.  Kutakuinkin vastenmielistä myös.
Ja kuten heti alkajaisiksi tein selväksi, en voi millään hiffata myöskään, mitä itua on siinä, että isopäisiksi hirviöiksi naamioituneet luistelijat temppuilevat ja vilkuttelevat lapsiparoille. Isopäiset hirviöt jossain -landissakin ovat minusta turhuuksien turhuus ja kaukana alkuperästään. Saati se, että ne esiintyvät luistimilla.

Olen puh... puhk... kirjoittanut.

Talavipyöräälystä

Mitä ne ihimiset kyselöö tyhymiä?

Moon niin kyllääntyny siihen, jotta ihimiset siunaaloo joka kääntehes, jotta ekkai sä ny pyörällä tullu, niinku eileenki ehtoolla hperean tunnille mennes, kun pikkuusen oli pyryttäny triimuja. Olivat itte joutunehet krapaamahan autojensa jäisiä klasia kaluumet kankiana. (Häikkistä)

Joka siunaaman kerta, kum moon menny vaikka jumppaamahan, ja totta maar ottanu alakulämmittelyt pyörän selijäs, niin nuo toiset akat ihimettelöö, että ooppa sä reipas. (En sunkaa oo, kun son puhtahasti ja kaikiin tavoon järkevämpää kun tulla autolla jumppaamahan ja saamahan ittensä hikehen - tai ylipäätänsä liikkua yhtää mihinkää millekkää asioolle pikkukaupungis.)

En mäkää oo ilijenny niiltä krävätä tietohoni, jotta minkä tähäre te prääsäättä nuolla autoollanna joka paikkahan. Mutta jos ne viä siunaaloo, niin kyllä mä jo kohta paukahutan takaasi.

Perästäki paan ny tuon kuvaasenki, kun kerran sain äntihin.

In body

Millan kirjoitteli tuossa juuri... miten sen sanoisin, ajan henkeen tupatusta itsetutkistelusta (mikä ei viittaa nyt mihinkään hengelliseen eikä syvälliseen). Ja kas, eikös vain kollegani tullut kysyneeksi eilen, että olenko minä vielä kertaakaan käynyt työnantajan järjestämässä inbody-mittauksessa. Jossa kuulemma mitataan rasvaprosentin lisäksi lihasmassaa ja ties mitä. Vastasin rehellisesti, etten ole käynyt. Hän oli utelias kuulemaan, miksi en ollut käynyt. Jälleen kerroin rehellisesti, että mieheni mielestä se on humpuukia. Siihen kollega, että minun kannattaisi muodostaa asioista oma mielipide...
No, sitä en enää hänelle sitten rehellisesti kertonut, että olen sen muodostanut ja se on se, etten halua mennä. Esimerkiksi siitä systä, että jos olisin käynyt, en ehkä osaisi valehdella, etten ole ollut mitattavana, ja seuraavaksihan minulta udeltaisiin tuloksia, jotta kyselijät voisivat verrata niitä omiinsa.
Kun kollega vielä ylisteli inbody-mittausta mainitsemalla, että hän sai siitä liikuntakipinän (kävelee tai juoksee juoksumatolla päivittäin), totesin siihen, että minulla on kyllä sellainen kipinöitsijä kotona, orjapiiskuri eli personal trainer. Eilenkin vei minut reippaalle kävelylle kauppaan. Minua ei saisi juoksumatolle, sehän on silkkaa sähköntuhlausta! Mieluummin polkisin sellaista kuntopyörää, johon olisi yhdistettynä pikkuinen generaattori ja akku. Hyötyliikuntaa.

Vaan mitä minusta ajattelee työnantaja, kun en ole suostunut osallistumaan kunnonkohotukseen tähtääviin toimenpiteisiin, sellaiseksi kai tuota mittailua voisi tituleerata. Olenko kenties joutumassa mustalle listalle?

Kiduttelukapineita

Mietin hartaasti, kumpi on minulle pahempi kidutusväline, luistimet vai sukset. Kun vihdoin sää salli meidän mennä oppilaitteni kanssa luistelemaan ja kun kaikilla muilla paitsi minulla oli jo kypärä päässä ja luistimet jalassa (ja kun pari pikkueskaria kontti turvallisesti pitkin jäätä), istuin itsekseni kylmässä ja hämärässä kopissa hokemassa puoliääneen "mä vihaan tätä" koettaen samalla kiskoa vähänkäytettyjä luistimiani vastentahtoisiin kinttuihini. Mutta oppilaitteni luokse menin hymyillen. Rohkaisuistamme ja tuestamme huolimatta ainakin yksi poika oli jo kuitenkin hoksannut sen saman minkä minäkin: "mä vihaan tätä". Toinen pikkupoika totesi tunnin jälkeen ruokajonossa, että hänen varpaansa ovat vieläkin jäässä :(

Kun mieheni toistuvasti koetti painostaa minua kaverikseen hiihtoladulle, annoin lauantaina viimein myöten, kauhean mokinan ja nyrryysen naaman kera. Mutta meinasin kuitenkin luovuttaa jo monoja pukiessani. Nykymonot kuulemma tukevat nilkkaa. Niinpä. Tukee niin, että pitää irvistää joka askeleella. Tällaisia kuulantyöntäjän nilkkoja tukisivat tallukkaatkin. Vaapuin polvet koukussa ulos, ettei nilkkoihin painaisi niin vietävästi. Luultavasti monot on taottu siinä samassa helvetin ahjossa, missä luistimetkin.

Seuraavan kerran hiihdän oppilaitteni kanssa, ja taas hymyillen vaikka sydän märkänis.

Polkupyöräily sopii minunlaiselleni kiireiselle ja laiskalle paljon paremmin. Pyörällä pääsen paljon nopeammin ja vähemmällä voiman käytöllä kuin konsanaan suksilla. Olen joskus yrittänyt käydä miehen kanssa kaupassa suksilla, mutta pyörsin jo ennen puolta väliä. 

Huastelua

Noniin, tämä haastattelukin meni nyt sitten tämmöseksi... Sain jokin aika sitten Millanilta tunnustusnapin ja siihen liittyvän haasteen. Hyvässä uskossa ja tarkoituksessa aloin vastailla haasteeseen. Mutta kun tuli aika täräyttää nappi esille, hoksasin, että eihän se minulta enää onnistukaan, kuvien siirtäminen jostain omista tallennuksista. Jos ketä kiinnostaa nähdä, millainen hieno nappi näytti minusta ensin kolmelta itäisen maan viisaalta mieheltä, niin tuolta Akka nupajaa -blogista se löytyy.

"Ei mua huvita ny oikeen mikään", sanoi Matti Näsäkin aikoinaan. Mun huvittamattomuuteni tosin johtuu monesta muustakin kuin kuvattomuusseikasta. Mutta näreiden näin maatessa en sitten rupeakaan nimeämään erikseen niitä kauniita blogeja, joille tuon tunnustuksen olisin voinut eteen päin ojentaa. Rikon nyt varmaan vähintäänkin kirjoittamattomia nettilakeja, ja ainakin muutamia "bloggausasetuksia", mutta otan siitä täyden vastuun - paitsi jos se tarkoittaa jotain seuraamuksia.

Tällaiset olivat säännöt, joista häävisti toista noudatin.

- jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja ilmoita siitä heille


- kerro itsestäsi kahdeksan asiaa

1. Olen avoin. Olen niin avoin, että liikenteessäkin aina paljastan toisille tiellä liikkujille hyvissä ajoin aikeeni kääntyä. Se tapahtuu joko suuntavilkkua tai -merkkiä  näyttämällä. Helppoa. Etenkin, kun meidän vanhoissa romuautoissa on vakiovarusteena tuo suuntavilkku, uusimmissa se lienee lisävaruste. Ja kun mulla on molemmat kädet tallella olkapäästä sormenpäihin asti, niin käsimerkitkin luonnaa. Siis pyöräillessä. Siis kääntymistä osoittavat.

2. Minussa asuu pieni masokisti. Asun sellaisella murrealueella, jolla sumeilematta käytetään alkaa-verbin kanssa kolmatta infinitiiviä, ja minun kielikorvani potee vakavaa yliherkkyyttä. No, vastaavasti silmiä rassaavat yhdyssanavirheet ovat riesana kautta synnyinmaan. Eikä vähiten netissä. Masokismia tämäkin.

3. Olen säästäväinen (niin laajasti ymmärrettynä kuin raaskii), ja kenties osittain siitä syystä tuo edellämainittu kolmas infinitiivi niin ärsyttääkin, kun tuhlataan kolme ylimääräistä kirjainta silloin, kun vähempikin hyvin riittäisi.

4. Me jaamme mieheni kanssa monia mieltymyksiä, mutta on toki asioita, joista tykkää vain toinen. Niistä mainittakoon tässä Neil Young. Ai, kumpi tykkää? No, mieheni nuorempi veli oli Neil Young -fani ja antoi kuulemma biisien soida liikaa... Itse en varmaan eläissäni kyllästy kuuntelemaan Heart of Gold -biisiä. Toisin kuin mieheni tykästyin ikihyviksi oman veljeni soitattamaan Harvest-älppäriin.

5. Puhun itsekseni. Erityisen kovaan ääneen ja kiivaaseen sävyyn ratin takana. Katso ensimmäinen kohta.

6. Olin 37-vuotias, kun jouduin ekaa kertaa lentokoneen kyytiin ja ulkomaille (Ruotsia ei tässä lasketa ulkomaiksi), sen jälkeenkin olen joutunut tekemään pari matkaa lentokoneella, mutta sittemmin olen pyrkinyt entisestään pienentämään hiilijalanjälkeäni (katso kohta 3).

7. Löysin ensimmäiset harmaat hiukset päästäni joskus kymmenkunta vuotta sitten, jossain neljänkympin tuntumassa. En ole sitä ennen enkä sen jälkeen värjännyt tai värjäyttänyt hiuksiani, mitä nyt kerran serkkuflikka harjoitteli päähäni vaaleiden raitojen tekoa, kun olin parikymppinen ja hän parturi-kampaajahommissa. Nyt siis päässäni on luonnomukaisia vaaleita raidantapaisia. Katso kohta kolme.

8. Mitäs vielä. Jotain porvarillista, minulle niin epätyypillisesti. (Kts 3.) Ostin v. 2005 digitaalisen ompelukoneen, jossa on kourallinen erilaisia paininjalkoja ja nelisenkymmentä erilaista ommelta. Mutta käytän sitä lähinnä vaatteiden paikkaamiseen ja vetoketjujen vaihtamiseen...


Myöhempänä lisäyksenä 30.1.2013: nyt kun tuo kuvien liittäminen jälleen luonnaa, niin tässä se nätti nappi. (Äh, pitäisikö mun ruveta uudelleen myös fundeeraamaan sen eteenpäin jakoa?)

Vkl

Sain Millanilta haasteen, johon vastailen aikanaan. Pitäisi kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Rupesin niitä jo luonnostelemaan. Mutta siitä taitaa tulla taas summittainen ja hajanainen joukko asioita, jotka eivät ole missään järjestyksessä ja jotka eivät ole mitenkään merkittäviä, kunhan vain kirjaan muistiin, mitä mieleen sattuu nousemaan.
Olen ollut viluinen ja väsynyt tämän viikon, päivänokosten tarve on yllättänyt viimeistään viiteen mennessä. Olen nukahtanut istualleni, yleensä päivällisen jälkeen kirjan ääreen. Enkä mihinkään mukavaan nojatuoliin vaan ruokapöydän ääreen penkille. Mies on koettanut prissata ulos ja liikkumaan, sillä väsymykseni johtuu hapen ja liikunnan puutteesta, tuon minun personal trainerini mielestä. En ole lähtenyt. Aamulla kyllä suunnittelin, että tänään reippailen edes matot ulos tuulettumaan, mutta kotiuduttuani töistä nälkäisenä ja väsyneenä tulin toisiin ajatuksiin.
Enkä muuten reippaile huomennakaan. Ennen puoltapäivää pitää olla jo aika kaukana kotoa. Otan täältä kyytiini naispiirimme puheenjohtajan, sitten haemme matkalta kyytiin rahastonhoitajan ja jatkamme kokousmatkaa varapuheenjohtajan kotiin, jossa on tarkoitus pitää vuosikokousta valmisteleva kokous. Autossa ja kokouksessa istumista. Tällä viikolla lepopäivä tarkoittaa mulla sitten lepäämistä ainakin autolla ajamisesta.

Vielä joulusta, korteista ja muusta

Puolen tunnin päästä pitäisi olla lähdössä gospeljumppaan. Sitä ennen jotain vielä joulusta, jota olen tänään jo purkanut pois, vaikka loppiainen onkin vasta huomenna. Lauantai vain on perinteinen tyrjööpäivä, kuka sitä nyt pyhänä...
Ennen kaiken piilottamista olen ottanut vielä jokusen kuvan, joista viimeinen ilmestyy huomenna loppiaisen kunniaksi.
Mutta joulukorteista. Tänä jouluna en siis niitä itse montakaan lähettänyt, mutta silti niitä otin vastaan. Jopa yhden sellaisen, joka ei oikeasti kuulunut minulle, vaikka siinä oli minun nimeni ja osoitteeni. Mutta kun lähettäjä oli aivan outo, jostain Kuopion suunnalta, koska siellä oli kortti leimattu. Voitte arvata, että mies oli ehtinyt miettiä synkeitä ajatuksia kuvitellessaan, kuka tuo salaperäinen Arto oli, jolta tupsahti mulle kortti. Täytyy olla, että lähettäjä on tarkoittanut tavoitella jotakuta muuta paikkakunnalla asuvaa (lähes) samannimistä, ainakin yksi melkein täysi kaima täällä jossain asuu. On vain kortin lähettäjä tullut ottaneeksi selville väärän henkilön osoitetiedot. 
Toinenkin minulle kuulumaton kortti tupsahti esiin, tädin antamien käsityötarvikkeiden joukosta. Kun kerin erästä lankaa toiseen puolaan, langan alta paljastui rullaksi kääritty vanha joulukortti. Osoitettu muinaiselle kyläkauppiaalle. Ilmeisesti täti on saanut käsityötarvikkeita myös ystävältään, joka on tuon edesmenneen kauppamiehen miniä.

Äääähhh... mä olin ottanut siitäkin vanhasta kortista kuvan, mutta nyt en saa sitä - enkä mitään muutakaan kuvaa - tähän liitetyksi. Systeemi on jotekin muuttunut viime päivinä. Joten se huomenna ilmestyvä kuva on totisesti viimeinen... pitkäksi aikaa. Jos se nyt suvaitsee ilmiintyä.

Nyt meni multa pasmat sekaisin. Vaikka ei kai minulla mitään oikiaa asiaa alunperinkään ollut.

Ei tällä kertaa suonut Herra

Jouduimme jättämään mielestämme Kuusamon retken. Kuski nukkui tavallista huonommin ja nousi vajavaisilta yöuniltaan myöhään korkein verensokerein. Paluumatka pimeällä mahdollisessa pyryssä olisi ollut liikaa, suorastaan uhkarohkeaa hämäräsokeutta poteville diabeetikkosilmille. No entäs tämä kakkoskuksi? Ykkönen nauttii itse ajamisesta, mutta kyydissä istuminen on hänelle yhtä kärsimystä, minulla taas melkein toisin päin. Olen myös turhan lahjakas nukkumaan autossa.
Viimeistään loppukeväästä on toiveissa päästä maistelemaan kasvisravintola Karpalon antimia, mikäli anoppi tapansa mukaan lähtee Kuusamoon terveyslomalle. Silloin on valotilannekin tyystin toinen.

Paleltaa ja väsyttää

Onkohan tämä nyt sitten se dagen efter? Eilen menin maata jaksamatta vaivautua tutkailemaan vaalituloksia. Aaamupäivällä töissä kollegat kyselivät, miten mulla oli mennyt. Vastasin, etten tiedä, jolloin yksi kollegoista sanoi, että "minäpä tiedän" ja tiesi kertoa sekä mieheni että minun äänimäärät. Ja yllätys, yllätys, mies oli sittenkin saanut enemmän ääniä kuin minä, vaikkei meillä kummallakaan niitä järin monta ollut (mikä EI ollut mikään yllätys).
Kävin tyhmyyksissäni tänään yhdellä keskustelupalstalla tsekkaamassa, onko sinne viime aikoina tullut mitään uusia keskustelun aiheita. Sellaisia löydettyäni ja luettuani olin itselleni vihainen, kun olen niin naivi aina vaan ja kuvittelen, että keskustelumahdollisuus netissä voisi olla hedelmällistä ja rakentavaa...
Hormonitoiminta vissiin aiheuttaa tätä vilutusta (ja netti"keskustelun" pahantahtoisuus... ketustusta).

Vaan tällaisia me ihmiset olemme. Minäkin OLISIN voinut kirjoittaa ihanasta syysloman päätöksestä sukulaisissa, Jumalan varjeluksesta matkoillamme ja monesta muusta kiitosaiheesta, mutta päädyin märehtimään sontaa.

"Istun yksinäin hiljaa ikkunassain..."

...mutta en nyt Raamatun kanssa, vaan tässä tietsikalla. Mies lähti taas naapurjkaapunniin. Ostamaan jarrupalat MINUN työmatka-autooni - joka luonnollisesti on mieheni nimissä. Samalla mies vie tyttären takaisin väliaikaiskämpille. Huomenaamulla seiskalta tyttärellä jatkuu työharjoittelu yliopistollisessa. Kun ketään muita ei ole kotona kuin minä, niin ei myöskään ole televisio auki. Hiljaista.
Suureksi ilokseni mies oli (sanoisinko että kipeällä nilkallaan) tiskannut täällä astiat ja siivoillut muutenkin, niin minä voin hetken funtsia, mille alkaisi.
Mun ei tarvitse nyt edes lähteä itse postiin Opettajien Lähetysliiton seinäkalenteripakettia hakemaan, kun kirjoitin miehelle valtakirjan.
Mutta miten kummassa saisin laistettua huomisaamun vaalityön? Mitä mieltä mennä seisoksimaan kävelykadulle johonkin telttakatokseen mukamas jakelemaan jotain esitteitä ja lehtiä? Eihän siellä huomenna sateessa kuitenkaan ketään liiku. Muistuttakaa minua neljän vuoden päästä tästä venkoilusta, jos huomaatte mun harkitsevan ehdolle lähtemistä!