"Tero ja minä"

Lapinlahden Linnuilla oli menneinä vuosina hitti, jossa kerrottiin ystävyksistä: "Tero ja minä olemme ystäviä, vaikka aivan erilaisia, tykkäämme eri asioista..." Kaikista eroavaisuuksista huolimatta heitä yhdisti sama fyysinen vaiva, ei tässä siitä sen kummempaa. Olen vain muistanut tuon laulun sanoja miettiessäni itseäni ja kollegaani, jonka kanssa kuljemme työmatkat yhdessä.
Ensinnäkin mainittakoon, että molemmat olemme hyvin tyytyväisiä tähän kimpppakyytimahdollisuuteen, siinä on yksi meitä yhdistävä asia. Ja mikä vielä tärkeämpää, elämänkatsomuksemme on hyvin samankaltainen, kristittyjä ollaan kumpikin, armahdettuja syntisiä. Mutta muuten olemme kovin erilaisia.
Jos Lintujen laulussa Tero oli k..pää ja minä se joviaali, niin minun ja kollegani suhteen asia kääntyy miltei päälaelleen. Kollegani on täydellinen emäntä, pedantti perfektionisti, hygieenikko, jota iljettää hiukset kammassa ja hiki iholla, leipuri ja ruuanlaittaja, joka ei laadussa säästele (kermaa, voita ja paistia). Eikä säästele laadussa missään muussakaan hänelle tärkeässä asiassa, vaatteissa, sisustuksessa, kodintarvikkeissa. Hän pitää huolta ulkonäöstään ja kunnostaan. Käy joka aamu suihkussa, kevyt meikkaus töihin, iltaisin kävelymatolla useita kilsoja. Hän kävi laserleikkauksessa ja valkaisutti hampaat. Hän silittää huuhteluaineelta tuoksuvia vaatteita, pesee ikkunoita, pyyhkii olemattomia pölyjä ja tahroja. Ja on opettanut lapsensakin siivoamaan.
Minä taas... minulle on tärkeämpää säästää vettä ja luontoa kuin luututa lattioita saati suihkutella päivittäin (haissinkalakari, saattaa nyt joku aivan oikeutetusti ajatella... onneksi minä EN pidä kunnostani huolta hikoilemalla...) Vuosia sitten ostamani muutamat meikkituotteet ovat edelleen puolimoos, kun en viitsi enkä ehdi meikata, ja kun se tuntuu niin epämukavaltakin. Kampaajalla en ole käynyt sen jälkeen, kun serkkuflikka vaihtoi alaa parturikampaajasta valokuvaajaksi. Vaatteeni löytyvät kirppareilta tai tädin, siskojen tai ystävien varastoista, samoin liinavaatteet. Lähes kaikki huonekalutkin ovat meille kulkeutuneet tuollaviisiin ekologisesti ja eriparisesti. Pyykinpesu pähkinöillä ja ilman huuhteluaineita, silitys vain pakosta. Työn ja harrastusten (=blogikirjoittelu?) jälkeen ei energiani eikä organisaatiokykyni ole riittänyt säännölliseen siivoamiseen. Onneksi mies sentään huolehtii meille ruokaa pöytään. Joskus minäkin, mutta ilman kermaa ja voita. Voi voi... tätä luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka, jos kehtaisi.
Mutta kaikkein suurin ero välillämme on ehkä se, että kollegani pystyy täysin estottomasti kehumaan itseään ja omiaan. Ei siinä mitään ylisanoja tule, ei suinkaan, hän puhuu aivan totta. Mutta silti se tuntuu minun korvissani oudolta. Minuun on niin syvään juurtunut se sanattomana kotoa opittu vanha viisaus, etten siitä pääse, enkä haluakaan päästä: "kehukoon sinua toinen, ei oma suusi".
Vai kehuskelenko minä sittenkin, juuri nyt, omalla ekologisuudellani? No, siinä asiassa uskallan sanoa Paavalia lainaten: jospa kaikki olisivat kuten minä...

Puhelinsoitto

Meillä on edelleen käytössä - ei sentään ihan Aatamin mutta - Bellin tai Meuccin aikainen keksintö lankapuhelin. Eihän siihen juuri kukaan enää soita, kun isäkään ei ole nähnyt painella näppäimiä enää vuosiin. Yleensä vaihtoehtoja on kaksi, anoppi tai itsepintainen karjalaismummeli Seija. Toisinaan kumpikaan meistä ei viitsi mennä vastaamaan, ja mies päättää, että lienee aika soitella äidilleen, jotta selviää samalla, yrittikö hän kenties soitella... Puhelimessa oli kyllä sellainenkin toiminto, että soittajan numero näkyi, mutta rakkineeseen pitäisi ilmeisesti vaihtaa jokin paristo, jotta se taas alkaisi toimia. Ei tarvitsisi arvailla, vastataanko vai ei.
Tässä päivänä muutamana kuuntelin aikani puhelimen pirinää, ja lopulta mies meni vastaamaan. Nimen jälkeinen "hei" ei kuulostanut siltä, että Seija olisi toisessa päässä, saati anoppi. Mies oli pitkään hiljaa. Olisiko lehtienmyyjä, joka selostaa tarjouksiaan? Kun mies sitten vuorostaan alkoi puhua, minullekin valkeni, mistä oli kyse.
Taustaa: Itä-Afrikan hätä on ollut jo pitkään julkisuudessa, ja minäkin liityin Facebook- ryhmään, jossa lupauduttiin antamaan tukea Itä-Afrikan lapsille. Minä en kuitenkaan meillä ole yleensä se, joka huolehtii rahaliikenteestä. Mutta ei minun tarvinnutkaan, ei edes mainita liittymisestäni. Mies otti itse asian puheeksi, että pitäisikö meidänkin lahjoittaa rahaa. Hän toisti tuumailuaan viikkojen mittaan silloin tällöin, en kieltänyt, en käskenyt. Asia muhi hänen päässään vähitellen toteutumispisteeseen. Logiikka lienee ollut seuraavanlainen: "rahaa ei kannata makuuttaa pankkitileillä, vaan se kannattaa investoida johonkin hyödylliseen. Elämään kannattaa investoida." Viime viikolla mies sitten oli laskuja maksamassa ja kysyi samalla esikoiseltamme, millaista summaa hän ehdottaisi lahjoitettavaksi Itä-Afrikan nälkäänäkeville. Poika sanoi erään summan. Mies kysyi vielä minun mielipidettäni kyseisen summan sopivuudesta. En muista, vastasinko "ihan sama" vai "siitä vain", mútta sinne se meni.
Nyt sitten Kirkon Ulkomaan avusta soitti joku nuori nainen, joka kiitti lahjoituksesta.

Ärsyttävää

Kylläpä kuukausi meni taas nopeasti! Ja tuli jälleen se lauantai, jolloin kaikki hommat tuntuvat riaavan. Vähän väliä jotain kaatui, putosi, lipsahti, hulahti, roiskahti ja ratkesi. No, onneksi ompeluhommissa ei tullut muuta häihäräppiä kuin se, että esikoisen housut, joita yritin paikata, repesivät sitten heti paikan vierestä... (Toisessa blogissani jo paljastinkin, mitä muuta paikkasin.) Mutta kun siirryin keittiön puolelle, niin kuukausikummitus iski. Yleensä tähän samaan aikaan kuusta iskee yhtä aikaa sekä tarmonpuuska että mämmikouruus. Kun sitten luettelin miehelle, miten kaikki tuntuu hakrustavan, niin hän väitti, että sehän on mulle aivan normaalia päivästä riippumatta, kun mulla on aina niin kiirus. Voi olla, että muulloinkin sattuu ja tapahtuu, mutta parina päivänä kuussa se on vain niin pohjattoman ÄRSYTTÄVÄÄ. Tuota sanaa toistelinkin eilen rajumpien kirosanojen korvikkeena.
Apropos, Kirlah tiesi kertoa bloginsa kommentissa, että migreenikin on hormonaalista. Tajusin, että omat migreenikohtaukseni lievenivät oksettavista päänsäryistä heppoiseen huippaukseen sen jälkeen, kun mulle tehtiin se pikkuoperaatio, jonka jälkeen myös kierto muuttui oikeaoppisen pituiseksi ja säännölliseksi.

Mutta jotain kivaakin. FB-päivityksessä kerroin taannoin aloittaneeni taas yhden perennapenkin raivauksen, sen jonka tein aikanaan lasten hiekkalaatikkoon. Siinä oli mm. alkukesästä valkovuokkoa, myöhemmin harjaneilikkaa, suikeroalpia ja maariankelloa. Mutta jo muutamana kesänä seassa on ollut häiritsevästi nokkosta, pihatähtimöä (tuttavallisemmin muroa, vesiheinää...) ja viheliäistä valkojuurta eli juolavehnää. Pian raivauspäätöksen jälkeen päätin, että tilalle tulee kryytimaa. Millan mainitsi taannoin, että aikoo suuntautua tulevina kesinä puutarhan ruokapuoleen entistä enemmän. Siitä ehkä tuo kipinä itsellenikin.


Tänään helteisen kirkkokävelyn ja ruuan jälkeen kärräsin eilen takaisin paikalleen asettamaani hiekkalatikkokehykseen kompostimultaa ja lisää hiekkapitoista multaa. Koholittuani ensin mahdollisimman tarkoin kaikki juuret pois. Kuvassa oikealla on oreganoa, vasemmassa nurkassa rosmariini ja takanurkassa ruohsipulia. Puiset tulppaanikuvatukset ovat sipulikukkien merkkeinä. En tunnistanut juuri mitään perennapenkistä pois kaivamistani kukkasipuleista, mutta jos hyvin käy, aikanaan selviää, mitä ne olivat. Osan sipuleista sijoitin muualle ja liljan sipulit ovat edelleen odottelemassa sijoituspaikkaansa. En tiedä, missä se on. Mutta sen tiedän, että tuohon hiekkalaatikon keskelle kylvän porkkanaa myöhemmin syksyllä.

Johdatusta femman edestä

Menemme kimppakyytikollegan kanssa aamuisin koululle hyvissä ajoin. Niinpä tänä aamuna ehdin aloitella luokan siivousta raivaamalla tilaa piirtoheitinpöydälle piirtoheitintä varten. (Ja kollega ehti kahdeksaksi puhelimeen varaamaan hammaslääkäriaikaa.) Siinä siivotessani löysin avonaisen kirjekuoren, jonka päällä luki minun nimeni ja "5€, siemenet". Ja kuoressa oli viitonen. Käsialan kuoren päällä tunnistin, joten haeskelin kirjoittajaa käsiini, josko hän muistaisi, mistä on kyse. Samalla huokasin helpotuksesta, että tuo rahakuori sattui löytymään. Siemen-Anne oli kuitenkin tänään koulutuksessa, mutta hänen työparinsa tiesi myös asiasta, onhan hänkin mukana luokkaretkirahankeräyksessä. Hän kehoitti minua pitämään viitosen ja maksamaan sen suoraan luokkaretkitilille. Siispä jätin kirjekuoren päiväkirjani väliin.
Kimppakollega kertoi välitunnilla, että hän oli saanut ajan jo samalle iltapäivälle ja murehti, miten pääsisin kotiin, kun hän joutuu lähtemään jo aikaisemmin. Kysyin toiselta raahelaisopelta, mutta hän oli menossa tänään eri suuntaan. Silloin muistin, että kulkevathan ne bussitkin, ja jos hyvin käy, mulla on bussirahaakin. No, lompsassa ei ollutkaan sitä seteliä, jonka siellä muistelin olevan, joitakin kolikoita kylläkin. Siinä vaiheessa olin entistä iloisempi, että olin siivouksen yhteydessä löytänyt femman, se riitti yhdessä kolikoitteni kanssa kotimatkaan.

Johdatustako? Sellaisena minä sen otan.

Mutta ottaakseni kantaa vielä joukkoliikenteeseen, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että sen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa verrattuna oman auton käyttöön myös täällä periferiassa. Ja että junalipun pitäisi olla lentolippua edullisempi.

Kylänsyrjäs

Käylährin eileen asioomas, kun piti vierä ne Markun paperit postihin. Koitin jo matkalla funteerata, pitääskö johonaki muolla samalla pyörähtää. Em muistanu muuta kun sen mun kelloni, johona ei oo viäkää uutta hihinaa. Menin postista sitte uurmaakarille. No, soli turha reisu, ei ne alakanu mulle remmiä kattella iliman kelloa, jota en sunkaa ollu ottanu joukkohoni, kun en sitä viä kotona hoksannu.
Jottei aiva menis omasta erestänsä pyörääly kaupnkihin, niin päätin teherä mukan kattomas, olisko kehitysmaatavarakauppa Hiirenkorvan ovi auki. Oli se ja mulloli sopevasti rahaa, jotta pystyyn ostamahan kaikki loput vilijakaffeet hyllystä, kolome purkkia. Sitte pyörsin kirjastohon ja havaattin oves ilimootuksen, jotta siä on taas kirijoja myyrä varte. Mä tyyryyn tonkimahan pelekästänsä mukulooren lootaa ja nelijä kirijaa mä sieltä valittin. Olishan siä ollu sellaanen palijousalennus, jotta 10 kirjaa 4 eurolla, mutten viittiny niin montaa. Ei nollu tyyrihiä nuonkaa, 0,50€/kipales. Valikoottin muutaman kirijan luokkahan, tuollaasia tietokirijoja, mutta sitte mä aiva intaannuun, kun kätehen osuu tuo Kuu ja Kustaa. Silloon kun esikoonen oli jotaki nelijän vanaha, meille lainattihin tuo ja sitä luettihin niin monehen kertahan, jotta poika oppii sen ulukoa. Äkkiä se oppii sitte sisäluvunki ja rupes lukemahan itte luontoaiheesia kirijoja, mutta tuo runomuotoonen Kuu ja Kustaa jäi erityisen rakkahana mielehen äireellekki. Jokku kiriathan kylläännyttää, kun niitä joutuu mukuloolle monehen kertahan lukohon, niinku Pupu Tupuna, muttei tämä. Ja viä poikaki sen muisti, kun esittelin kotona ostostani, ja viä se sai esikoosen suun messingille.

Kokkolasta kotiin vauhdikkaasti

Eilen puoluekokouksen jälkeen olin ilmeisesti normaalia tokkuraisempi. Vasta autossa huomasin, etten ollut muistanut palauttaa muovista nimikorttitaskua enkä kansion välissä olevaa muovitaskua äänestyskortteineen. Mies lähti ystävällisesti puolestani niitä palauttamaan kaupungintalolle ja palasi takaisin mukanaan nippu oransseja KD-ilmapalloja, jotka kuulemma oli tyrkytetty käteen. (Tänään mies sitten totesi, että "nämä pallit pienenevät kuin maailmanlopun edellä", en ensin ymmärtänyt, mistä hän puhui...)
Vaikka kokousasiat olivat vielä tuoreena mielessä ja vaikka niistä miehen kanssa vilkkaastikin autossa keskustelimme, niin mieleen mahtuivat myös ajatukset kotona odottavasta säilöntäurakasta. Mies oli aiemmin viikolla ostanut munakoisoa ja paprikaa zakuskan tekoa varten - kysymättä kuitenkaan etukäteen minulta, mahtaisinko ehtiä niistä zakuskaa laittamaan. (Tulevan zakuskan toivossa olin kuitenkin antanut viimeisen valmiin z-purkin tyttären mukaan Oulaisiin.) Ajettuamme Himangan ohi muistin yhtäkkiä, että olin käyttänyt säilöntäaineen loppuun. Mies alkoi kaahata ylinopeutta ja ehdimme kuin ehdimmekin juuri kuudeksi Kalajoen Halpa-Hallin ovelle. Se oli jo kiinni, mutta mies viittoili ja huikki oven takana olevalle kauppapojalle, että pitäisi saada yksi pussi atamoonia. Poika heltyi ja vakuuteltuamme vielä toisen vastaantulevan kauppapojan, joka meidät viisasi vieressäolevalle säilöntähyllylle, ehdimme kassalle ennen viimeistä asiakasta. Kotinurkille ehdittyämme ajoimme vielä erääseen pikkuputiikkiin, jonka ovi on auki yhteentoista saakka, ja sieltä muun ruokatavaran lisäksi ostin vielä varmuuden vuoksi tomaatteja ja sipuleita, kun en ollut varma, oliko niitä kotona.
Ilta meni sitten kasviksia pilkkoessa - ihan ilman tupperin leikkureita, perinteisesti veitsellä. Vasta saatuani zakuskan kuumana purkkeihin pääsin purkamaan kokouskamoja. Kun aloin tyhjätä edustajille jaettua kokouskansiota, kiinnitin huomiota ensin siihen, että minulla oli kaksi kappaletta Asmo Maanselän jakamaa toimintasuunnitelmaa. Toisen logoa oli kuulakärkikynällä koristeltu, ja kysyinkin, oliko miehellekin jaettu tuo pumaska. Ei kuulemma ollut. Aloin penkoa kansiota tarkemmin ja vähitellen minulle valkeni, että olin ottanut Markun kansion. Kelasin, että neuvotteluhuoneessa ääntenlaskun jälkeen vaihto oli tapahtunut. Olinkin siis palauttanut Markun äänestyskortit huomaamatta, että siinä oli eri numero kuin minulla oli ollut. Hänen kansiostaan löytyi myös muovikansiossa pumaska, joka kuului KD Pirkanmaan piirille...
Mutta onneksi on Sosiaalinen Media. Löysin FB:sta helposti kaipaamani miehen ja lähetin hänelle viestin ja tarjouksen palauttaa postitse takaisin tahtomansa. Tänään sain hänen osoitteensa ja pumaska on nyt kuoressa ja lähdössä huomenna kohti Lempäälää. Ja suureksi helpotuksekseni kuulin myös, että Markku oli vastaavasti korjannut talteen minun kansioni ja palauttanut palautettavat matskut puolestani. Olin kuvitellut, että kansioni jäi sinne neuvotteluhuoneen tuolille siivoojien löydettäväksi, ja olin jo aikonut laittaa Vertaselle asiasta viestiä, mutta nyt on sekin ok. Jospa ensi kerralla olisin huolellisempi. Jos ensi kerralla olen edustajana.
Ai juu, lopetettuani säilönnän laitoin tietenkin avaamani säilöntäainepussin huolellisesti kumilenksulla suljettuna keittiön kaappiin - ja huomasin siellä avaamattoman Atamonin... Olin sittenkin jo ostanut loppuneen tilalle lisää - mutta unohtanut sen. No, parempi näin päin.
Mä kyllä vähän purnaan sitä, että nykyään tehdään noin pieniä pakkauksia, ettei yksi säilöntäainepussukka riitä yhden säilöntäkauden tarpeisiin! Ennen sama pussi riitti minulla vähintään kahdeksi vuodeksi. No, olen kyllä alkanut käyttää sitä vähän enemmän, kun säilön nykyisin mehua myös lasipulloihin enkä pelkästään pakastepulloissa pakastimeen. Mutta silti!

Viimeisin matkakertomus

Esipuhe:


Päivi Räsäsen tyttäret olivat evästäneet äitiään puoluekokousreissulle, että hän ottaisi sen loman kannalta. Minä olen itse tavannutkin ottaa ne loman kannalta, mutta aina reissussa myös rähjääntyy.




1. luku: Ennen kokousta


Sain järjestymään perjantain koulupäivän vapaaksi, kun meitä on tiimi jakamassa yläkerran luokan hommia ja kun itse kunkin tuntimäärä on pieni. Tuntini tulivat täyteen jo torstaina. (Jatkossa voidaan joko pitää yksi kokonainen vapaapäivä kesken viikon tai sitten tehdä lyhyempiä päiviä.) Tytär pakkaili pitkin viikkoaan tavaroitaan, kun hänkin oli lähdössä perjantaina. Aamulla pakattiin auto ja lähdettiin Oulaista kohti. Opiskelija-asuntolan talkkari tuli avaamaan oven ja antamaan avaimen, jotta tytär pääsi asettumaan taloksi kimpsuineen ja kampsuineen. Jatkoimme saman tien kohti Kokkolaa ja ehdimme hyvin, niin että ennen avajaisjuhlaa kerkesin ilmoittautua ja käydä Kokkolan kaupungin tarjoamilla tervetuliaiskahveilla. Pieni cocktail-piirakka oli ensiapu kurnivaan nälkääni. Jätettyään minut kokouspaikalle mies lähti hotellille hakemaan avaimia ja kotiutumaan. Olin vähän orpona ja pyörällä päästäni, mutta onneksi näin ensimmäiset tutut jo ilmoittautumisaulassa.


Avajaisjuhlan alkaessa menin istumaan penkkirivin päähän, pyrin yleensä hakemaan istumapaikan, jossa vasen kyynärpääni ei sysi muita, mikäli innostuisin kirjoittamaan. Kas, joku kuopiolaismies tuli istumaan viereeni ja alkoi haastella, mutta mikäpäs siinä. Vähän mua hirvitti, jos puoliso ilmaantuisi paikalle ja huomaisi minun istuvan hänelle ventovieraan miehen vieressä. Mutta en jäänyt kiinni...



2. luku, ensimmäinen kokouspäivä


Heti avajaisjuhlan päätyttyä puheenjohtaja avasi kokouksen ja valittiin kokousvirkailijoita. Minua oli jo hyvissä ajoin viikolla kysytty ääntenlaskijaksi. Järjestöpäällikkö Pentti Vertanen soitti ja kysyi ensin, olenko tulossa kokoukseen ja sen jälkeen, aionko laittaa kansallispuvun. Vastasin molempiin nyöntävästi. Sitten hän kysyi vielä, olisinko käytettävissä ääntenlaskijaksi, kun olen joskus ennenkin ollut, enkä vissiin tarvitsisi siihen tukiopetusta. Vastasin jälleen myöntävästi. Toki vasta kokous muodollisesti päätti ääntenlaskijoidenkin valinnasta, mutta ei kukaan ehtinyt purnata vastaan, kun Jouko Jääskeläinen nuiji nimet pöytään.

Ehdin kuunnella sekä Räsäsen, Östmanin että Essayahin katsaukset ennen kuin hiippailin syömään. Ensin kuitenkin menin infoon kysymään ruokalippua sanoen, että Pentti lupasi sellaisen kokousvirkailijalle. Kohta ruuan jälkeen olikin aika kiiruhtaa naisten palaveriin, jossa kuultiin jokaisen varapuheenjohtajaksi ehdolla olevan naisen esittäytyminen, jonka jälkeen Aino, Aliisa ja Sari poistuivat kuulumattomiin, ja me jäimme miettimään, pitäisikö ääniä pyrkiä keskittämään jollekin naisehdokkaista. Keskustelun sisällöstä en kerro sen enempää.

Neuvonpito päättyi juuri sopivasti, että minä ja Raija ehdimme siirtymään toisen palaveriin, kun ääntenlaskijat kokoontuivat hiomaan taktiikkaa. Oli ilo tutustua Raijan lisäksi Maijaan, Sveniin, Markkuun ja Mikkoon. Meillä tuntui olevan hyvä tiimi. Kahden palaverin jälkeen ehdin kuunnella vielä muutamia mielenkiintoisia puheenvuoroja ennen kuin jouduttiin ääntenlaskuhommiin, vihreitä jaa-ääniä ja punaisia ei-ääniä. Äänestystulos liittyen pressanvaaliehdokkuuteen on ollut jo mediassa. Viideltä kokous keskeytettiin jatkettavaksi seuraavana aamuna. Hotellilla totesin olevani aivan uuvuksen käsissä. Kansallispuku veks, vähän evästä ja pieni kävely miehen kanssa, sitten makoilimme katsomassa Tulipunaista kyyhkystä. Hotelli Nukkumatti oli yllättävän hiljainen, rauhallinen, siisti ja edullinen yöpaikka.

3. luku, toinen kokouspäivä

Runsaan aamiaisen jälkeen kävelimme miehen kanssa yhdessä kokouspaikalle kuulemaan Jorma Aspegrenin aamuhartautta, jossa saatiin tuta konkreettisesti evankeliumin räjähtävä voima... Sitten mies palasi tyhjäämään hotellihuonetta luovutuskuntoon ja minä jäin kuuntelemaan kokousasioita. Asiat etenivät niin jouhevasti, että lounasaikaan pystyttiin pitämään pieni taukokin ennen kuin siirryttiin yhdeltä puheenjohtajiston vaaliin. Käytettyjen puheenvuorojen ja Päivin kukittamisen jälkeen alkoi äänestys varapuheenjohtajista. Siirryin sihteeriksi kakkosuurnalle. Sven oli toimittanut minulle jo etukäteen nimilistat kokousedustajista. Numerojärjestyksessä etenevä jono äänesti ripeästi, ehdin kuitenkin moikata muutamia tuttuja, mm. pikkuserkun miestä Timoa ja kehua Curysia hyvästä suomen kielestä. Sitten töihin, ja kun palasimme ääniä laskemasta ja kun tulos julkistettiin, siihen mennessä loput kokousasiat olikin jo ehditty käsitellä, joten kokous päättyi onnittelujen merkeissä.

Kuvassa vastavalittu puheenjohtajisto, jota voisin luonnehtia näin: kolme tohtoria ja yksi rehtori. Takana "turvamiehenäkin" kunnostautunut Markku, yksi ääntenlaskutovereista.

Sari Mäki-Mattila, Päivi Räsänen, Teuvo Viktor Riikonen ja Sauli Ahvenjärvi

Loppusanat: Kotimatka ja kotiinpaluu olisi kai myös kirjoittamisen väärti, mutta toiste ehkä. Kuninkaan paluu on jo alkanut.

Koulusta, kokouksesta ja kutsuilta

Hektinen, hurmaava, hengästyttävä ja hikinen ensimmäinen työviikko on minun osaltani jo förbi, tunnit tulivat täyteen, ja voin lähteä huomenaamulla kohti Kokkolaa. Äsken vielä soittelin kollegalla koulukuulumisia vaihtaen. Jossain välissä taisin koota jo vähän kokouskimpsua laukkuun.
Sen verran viikonlopun puoluekokousmatka ja sen valmistelu vaivasivat mieltä illan mittaan, että koetin päästä ajoissa lähtemään t-kirjaimella alkavista verkostomarkkinointikutsuista, jossa esiteltiin keittiötarvikkeita. Halusin kuitenkin noudattaa Aulikin kutsua, kun meillä oli vähän langanvaihtoafäärejakin ja kun halusin kuitenkin tilata joululahjaksi perunankuorimaveitsen ystävälleni (joka tuskin lukee tätä tai jos koettaakin lukea, ei välttämättä enää ymmärrä kaikkea, mitä tässä sanotaan).
Vaikka nuo puoluekokousasiatkin ovat mielessäni - ja vaikka eräs kutsuillaolijoista toivotteli lähtiessäni: "Tehkää hyviä ja viisaita päätöksiä", niin oikeastaan haluaisin nyt kirjoittaa toisesta pääni sisäisestä ajankohtaisesta ajatuksesta.
Nimittäin noista esittelyistä, tavaroista, tuotteista... Yhden jos toisenkin uutuuden kohdalla huomasin ajattelevani, että minulla on jo vehkeet ja kamppeet, joilla mä tuon ja tuon homman teen. Esimerkiksi, kun esiteltiin vuokaa, joka sopii niin astianpesukoneeseen, mikroon kuin peräti tavalliseen uuniinkin, niin totesin mielessäni, että saimme aikanaan häälahjaksi useita uunikokki-merkkisiä vuokia, joista suurin osa edelleen ehjinä ja käytössä. En osta muovifatia vain siksi, että sitä ei tarvitse voidella ja että siitä irtoaa paistettu ruoka ehkä helpommin kuin keramiikasta. Puhtaaksi olen vuokani saanut tähän asti kuitenkin.

Vahvasti päätin mielessäni myös, että enää en itse koskaan järjestä kotiini T-kutsuja (teekutsut ovatkin sitten asia erikseen). En järjestä, koska minun etiikkaani ja ns. elämänfilosofiaani ei kerta kaikkiaan sovi se, että koko ajan kehitellään uusia tarpeita ja niihin sopivia tuotteita, joita sitten ostellaan ja kaupataan uskotellen, ettei niitä ilman pärjää, vaikka kaapit notkuvat entisistä aivan hyvistä ja käyttökelposista vastaavista vehkeistä. Olen tänä vuonna käynyt kaksi kertaa esittelyssä, eka kerralla siksi, että minulle oli kertynyt kassillinen vaihtoon meneviä tuotteita ja tällä kertaa edellä mainitusta syystä, kuorimaveitsen takia.

Jotaki siskoon juhulista

Kyllä mä ny meinaan keriitä niistä vanahemman siskoon juhulista jotaki kirioottamahan heti tuoreheltansa. Kovetut juhulathan soli siskoo rustannu, ammattilaanen kun on. No toki hirvisoppatykkimestarina hääräs siskoonmies, reservin vääpeli, mutta sitte salaatti- ja kahavipöyrät siihen päälle ja kaikki tykötarpehet hirvikeiton (ja kasviskeiton) lisukkehiksi. Ohojelmaa ja ruokapöytiä varten oli isoo teltta "Café Emilia" ja pienemmäs teltas oli kaikki ruokatouhu tarjolla seisovas pöyräs. Markki oli komiana, koristeltu kukiilla ja heinäseipähillä, niin tyhyjillä kun täysiilläkin.
No sitä ohojelmaa ainaki alakuehtoosta esitti pääasias vain lähisukulaaset, sisarukset ja serkkuflikat ja serkun mies, oomma vähä sellaasta tunkusorttista sukua. Joka paikas silimällänsä. Meirän väki lähti kotia päin jo ehtooyhyreksältä, mutta kerkisin mä silti itteni nolata ja nöyryyttää, siskoosta ny puhumatakaa.
Siittä ny vain yksi esimerkki. Mun siskoot on harrastajanäyttelijöötä ja niillon sellaanen kaharen ämmän sou, joka on saanu nimeksensä "Tenaleidit" ja jolla siskoot on käyny viihryttämäs (=häiriköömäs) usiammat juhulat. Toimittelovat kulloosestaki juhulakalusta kaikellaasta pilke silimäkulumas. No ny kun toinen siskoo oli itte juhulakaluna, niin järjestettihin sille tenaleidisou paikkoomiehityksellä.
Menimmä pukemahan muutintanttuja ja vähä maalaamahanki ittiämmä Kirveshoville, vähä lymyhyn. Olimma saanehet tantut päälle ja ruvettihin silimienaluusia mustaamahan, niin eikös Kirveshovin avoomesta ovesta tuu tupahan mun ensirakkauteni morsmaikkoonsa kans. Minen ollu sitä vuosikymmenihin nähäny, mutta heti mä sen tunsin. Mutten molsi kipiästi tuon näköösenä tahtonu näyttäytyä entiselle koulukaverille - vaikka olimmaki ihan lavalle menos näyttäytymähän. Äänehen mä haikaasinki, kylläki nauru suupielis, jotta pitikö tuon Jari-Matin justihinsa nyt tuohon tulla. Vähä sitäki nauratti, mutta melekeen anteeksipyyrellen seliitti, jotta tulimma vain kattomahan, miltä tää Kirveshovis näyttää... Kehtas mokoma rumahinen olla viä yhtä komiaki kun ennen.
No, tältä se näytti, meirän paikkootenaleirikaksikko. Moon tuo, jollon Ainot. Ja huuliväri ympäri naamaa. Sain Suskulta laihnaksi, kun enhän mä sellaasia itte muista ottaa följyhyn, kun en itte juuri käytä. Etenkää, kun siskoon kutsus sanottihin, jottei tartte pönöttää eikä hienoostella hänen juhulisnansa. Ei hienoosteltu ei.

Ny ei kerkiä...

... kun ollahan aamuvarahin lähäröös siskooflikan juhulihin kotopuolehen. Pitääs kattoa kaikki tähtehellinen tilpehööri joukkohon. Ja mennä sitte maata aijoos. (Poiketahan sitte taas Teuvallaki faneerikaupas.)

Sen verran kumminki paan, jotta tuon kuvan, jonka motin sormustinkukasta, kun havaattin siinä tuollaasen suuren ja leviän kukan. Ei vain ollu parahultaasin aika ottaa kuvaa, kun niin häjyystä suunnasta paistoo, mutta olokohon ny tuos.

Voi olla ettei ny horvihin muutenkaa joura kiriootella, saa ny nähärä, kuinka tuo kouluhomma lähtöö käyntihin. Ja ens pyhänseutu menöö sitte Kokkolas poliittisiis riennoos.

Rationalisointia hiki päässä

Eilen meni kahden tunnin suunnittelupalaveriin viisi tuntia... (mutta se oli laatuaikaa!) Ehdin silti vielä kotonakin jotain lomarästejä duunailla. Kyykin illan marjapuskissa ripukoita riipien. Koetin vakuutella itselleni, että punaherukoiden poimimisessa on se hyvä puoli, että niitä marjoja on vain rajatulla alueella rajallinen määrä, mutta TYLSÄÄ se on silti. Toiseen astiaan keräsin samalla vadelmia. Naapuri oli kiltti, kun antoi vatukkonsa levitä meidän puolelle ennen kuin raivasi omansa pois.
Herukat huuhdoin valmiiksi mehumaijan ritilään, mutten aikonut jaksaa niitä enää yötä vasten keitellä. Eihän minulla ollut pullojakaan vielä valmiiksi katsottuna. Koska maija ei täyttynyt ripukoiden rippeistä, niin kaivoin pakastimesta edelliskesän mustikoita ja vadelmia lisukkeeksi. Vastapoimituista vatuista perkasin komiat ja hyvät syömämarjoiksi jääkaappiin ja lemppasin loput maijaan.
Aamulla sitten, samalla kun aloin höyryttää mehua, rupesin pesemään pakastuspulloja ja niitä muutamaa lasista, jotka vielä varastosta löytyivät. Rupesi vähän harmittamaan, etten sittenkin koholinut följyyni niitä autiotuvalle jätettyjä lasipullojakin! Pakastuspullojahan minulla olisi ollut tyhjillään kymmenkunta, mutta onneksi en tarvinnut niitä kuin kolme, kun yritän tyhjäillä pakastinta (mieluummin kuin täyttää) ennen kuin siirrän loput pakasteet pienempään ja sulatan tämän isomman.
Huutelin miehelle, että täällä nyt olisi hänelle valmiina kuuma tiskivesi, joka jäi minulta pullojen pesusta. Heti kolmannen huutelun jälkeen hän tulikin, ja minä laitoin ne muutamat lasipullot sata-asteiseen uuniin kuumenemaan. Samalla laitoin suklaan sulamaan vesihauteeseen, ja sinne haudutuskattilan vesiosaan laitoin kypsymään muutamia kananmunia. Katsos, kun olin ottanut pakastimesta myös cocktailpiirakkapussin, jonka tyhjäsin valmiiksi odottamaan uunipellille. Kohta pääsin pullottamaan mehua, muovipullot olin varittanut vielä mehumaijan vesiosan kiehuvassa vedessä, samoin korkit. Sen jälkeen vesi kelpasi vielä lämmikkeeksi miehen tiskiveteen ;-) - samoin aikanaan se munankeitin- ja suklaansulatusvesi.
Kun uuni alkoi tyhjetä muutamasta lasipullosta, huikkasin miehen laittamaan ranskalaiset pakastimesta uunipellille, ne sujahtivat uuniin seuraavaksi, chilimakkaroiden kera. Kun sain mehun pullotettua ja siivottua enimpiä mehustustarvikkeita miehen tiskattavaksi, jäähdytin ja kuoraisin kypsät munat odottamaan munavoin tekemistä ja sitten rupesin vatkaamaan mutakakkutaikinaa (siihen mä siis sitä suklaata sulattelin). Ja taas huikkasin miestä avuksi (hän oli pitämässä tiskaustaukoa tietokoneen ja television edessä) pitelemään vatkainta sen aikaa, että sain mitattua jauhot ja voideltua ja mannaryynitettyä vuuan. Kun ranskikset olivat kypsiä, mutakakku odotti jo paistovalmiina vuuassa, samalla kertaa kiertoilmaiseen mahtui cocktailpiirakatkin. Jossain välissä ehdin tehdä salaatinkin, murskasin vielä vadelmat fruktoosin kanssa hilloksi nautittavaksi jälkiruokana mutakakun kanssa. Kakku kypsyi sillä aikaa kun rouskutimme ransiksia.
Voit arvata, että välillä minulla oli pinna kireällä (etenkin aina silloin, kun olin polttaa näppini mehupullojen kanssa) - ja annoin sen myös kuulua ihan pidäkkeettömästi. Mutta silti mies uskalsi ihmetellä, ettei ole vaniljakiisseliä mutakakun kera... "Senkun rupeaa tekemään", ohjeistin häntä. Noo, kun kaikilla oli maha täynnä, tunnelma muuttui huomattavasti leppoisammaksi. Päivällä tandemkiertueen ompelutarvikeliike-kirppari-ruokakauppa lopulla mies keksi ostaa jäätelöä, niin että loput kakusta (yksi neljäsosa) syötiin oikeaoppisesti vadelmien JA jäätelön kera. On se vain kiltti, fiksu ja avulias mies, kun tarkemmin ajattelee.
Nyt iltapuolella pääsin sitten ompelemaankin, eilen homma tyssäsi, kun en löytänyt valoverhokankaan palasia mistään jemmastani. Tuli ihan Vilukissimäinen olo. Onneksi yöllä tuli vielä noustua sängystä katsomaan uudestaan se kaikkein todenäköisin paikka, ja siellähän se pussukka olikin, kun kunnolla katsoi. Nyt on molemmille siskoille valoverhokankainen vetoketjullinen pussi kestokasvopuhdistuslappuja varten. Laput ovat kesto, kasvot eivät valitettavasti...

Mä vain testaan...

...että pääsenkö postaamaan. Toinen bloggerin blgogini jumitti.

Paatosta

Eilen olin kirjoittavinani matkakertomuksen vanhimpaan blogiini, mutta se mokoma ei suostunut tulemaan näkyviin minnekään koskaan, katosi kuin mummo Saharaan. Arvelin, että sensuuri iski. Niinpä tänään naputtelin siistityn version ja kas, se suostuttiin julkaisemaan.
Katsotaan miten käy, kun yritän tällä puolella julkaista sitä sensuroitua osuutta...

Nimittäin. Vietimme anoppini syntymäpäiviä hänen vanhimman poikansa luksusmökissä Iso-Syötteellä. Anoppi ei vanhan kansan tapaan halua olla vaivaksi ja varmaankin hänen mielestään vanhin veli satsasi melkein liikaakin antaessaan mökkinsä käyttöömme koko viikonlopuksi, joten mummu päätti, etteivät synttärivieraat tee tiskiä talon emännän riesaksi, vaan käytetään KERTAKÄYTTÖASTIOITA. No juu, olisihan luksusmökissä ollut tiskikone, ja luulenpa, että moni meistä olisi sitä osannut täyttää ja käyttääkin, ei olisi tarvinnut tiskivettä kantaa eikä lämmittää, kuten siinä Muonion mökissä, jossa me tavallisesti mieheni kanssa lomalla käymme.
No, minähän en niin vain suostu kertakäyttökulttuuriin, joten pakkasin meidän väelle muoviset lautaset ja mukit mukaan, muovirasiaan lisäksi haarukat, veitset ja lusikat. Ja kun tiedettiin, että ohjelmaan kuuluu makkaranpaisto- ja kahvitteluretki laavulle, niin ehdotin myös muutamille muille sukulaisille Facebook-viestin kautta, että jokainen voisi varata mukaansa edes sen oman kahvi-/juomamukin, jota voisi käyttää (jopa tiskaamatta!) koko viikonlopun. Sain viestiini kyllä hyvää palautetta, mutta silti en nähnyt kellään muulla omia mukeja matkassaan. Toki olin ottanut muutaman ylimääräisenkin, jotka sitten raijasin repussani Kellarilammen laavulle.

Meidän väki sitten söi ja joi koko viikonlopun niillä samoilla astioilla, kukin huolehtien omien astioidensa puhtaudesta, kun samaan aikaan muut käyttivät laskujeni mukaan vähintään parisataa mukia tai lautasta, siihen päälle vielä muoviset sosimet. Ja mikä kaameinta, kaikki meni sekajätteeseen. Olkoonkin vaikka kuinka hieno ja moderni lomakylä, niin jätehuolto siellä on täysin takaruvella. Niinpä keräsin tuomastamme vesimelonista jääneet kuorenpalaset bioskaan ja toin mukanani kotikompostoriin. Olisinhan toki VOINUT alkaa lajitella toisten pois heittämiä astioita, yhteen säkkiin kartonkiset, jotka olisivat kelvanneet kartonkikeräykseen ja uusiokäyttöön, ja toiseen säkkiin muoviset energiajätteeksi. (Isäntäväelle olisi jäänyt pieni nokko sekajätettä, ja mulle ehkä vähän lisää kompostijätettä...) Mutta olin jotenkin niin lamaantunut, ettei tullut mieleeni. Tuota lamaannusta on kertynyt tässä pitkin aikaa törmättyäni jatkuvasti käsittämättömään nihkeyteen suhteessa ekologisuuteen.

Ensi viikonloppuna juhliaan viettävä sankari on kanssani yhtä kataannoksis kertakäyttöisyyteen, ja hän onkin tehnyt astiainventaarion, jonka mukaan isommallekin juhlaväelle astioita riittää, eikä tarvitse turvautua edes kartonkiin, vaikka se palaisikin kätevästi saunan pesässä ja vaikka juhlapaikalla ei ole edes kunnollista tiskausmahdollisuutta (yksi allas ja pieni kuivauskaappi).

Lamaannuksesta ja vastaiskuista huolimatta en aio luovuttaa vieläkään. Sisko antaa toivoa.

Toinenkin penkki ennen ja jälkeen

Talon takana, aamuauringon puolella, on puutarhan vanhin (=ainoa alkuperäinen) perennapenkki. Siinä on edelleen alkuperäiseltä omistajalta jäljellä päivänliljaa, josta yhden puskan kaivoin vuosia sitten siskolle, ja sitten tuota violettina kukkivaa iiristä (?) Alkukesästä otetussa kuvassa näkyy Eestistä salakuljetettua valkovuokkoa ja lehto-orvokkia.
Nyt loppukesästä penkki on näyttänyt tällaiselta. Reunaan keväällä istutetuista tulppaaneista ei ole näkynyt mitään, katsotaan ensi keväänä, näkyykö silloinkaan. Millanin leijonankidat muodostavat mukavan vaalean reunuksen, jonka yli tosin ruiskaunokki kenailee holtitta. Olisi pitänyt viitsiä niitä jotenkin tukea ja sitoa. Niiden kuten kehäkukkienkin siemenet sain kuoro-Sinikalta. Tänä kesänä kehäkukkakin pitkästä aikaa kukkii meillä. Kenties pääsen taas keräämään itsekin siemeniä.
Vasemmassa reunassa kyyhöttää pikkulintujen kylvämä punaherukka, josta muuten lapset eivät hoksanneet mulle kerätä säilöntämarjoja. Jännää, miten asioita ei näe, jos ne ovat väärässä paikassa - vaikka ne olisivat ihan silmien alla.

Mitä olinkaan tekemässä?

Eilen iltapäivällä olin aikeissa mennä keräämään kypsät mustaherukat. Koska yöllä oli satanut ja koska muutenkin oli vilpoisa ilma, arvelin tarvitsevani kumisaappaat. Ja niihin tietysti villasukat. Menin makkariin, kaadoin muovikassillisen sukkia sängylle ja jäin tuumimaan. Näille on saatava uusi säilytyspaikka. Ennen muovikassia ne olivat olleet kahvallisessa isossa pajukorissa, jota olin kesällä tarvinnut kahvikuppien tapulikahvioon raijaamiseen. Nyt en halunnutkaan enää palauttaa koria villasukille, koska saattaisin tarvita hienoa isoa koriani muuhunkin pitkin vuotta.
Olin nähnyt jossain pahvilaatikon. Se saattaisi sopia vaatekaappini hyllylle, jolla olin siihen saakka säilyttänyt paria leikekansiota. Kesän aikana olin malttanut vastaavasti tyhjätä muutaman kansion yläkaapista, ja sinne oli tullut nyt tilaa leikekansioille. Kansioiden päälle oli kertynyt taas läjä lehdistä leikattuja ja reivttyjä mielenkiintoisia juttuja, jotka tietty piti saada kansioon. Hain sakset. Sitten muistin vielä yhden lehtileikejemman, ison ruskean tekonahkasalkun vaatekaappini perällä. Päätin uskaltaa avata ja tyhjätä senkin. Uusi kansio avuksi. Ja lisää muovitaskuja (joita sain toissakesänä ison laatikollisen, jonka Emil-ystävä oli pelastanut norjalaisesta roskapöntöstä). Sain uuden työlaukun ja vähän lisää tilaa vaatekaapin pohjalle. Saatuani kaikki lehtileikkeet (en koskaan muista, onko se leike vai leikkele) ja muut vanhat muistot lopulta kansioihin nostin kansiot yläkaappiin, valitsin yhdet villasukat jalkoihini ja sulloin loput pahvilaatikkoon, jolle oli nyt tilaa vaatekaapissa. Pusero päälle, huivi päähän, kumpparit jalkaan ja astia kopuraan, ja niin pari tuntia myöhemmin pääsin marjapuskiin.

Kesän uusi aluevaltaus

Kesälomasta on enää rippeet jäljellä. Tiistaina on jo ensimmäinen suunnittelupalaveri, perjantaina toinen koko päivän kestävä, ja sitten seuraavana maanantaina aloitetaan tositoimet. Voisi vilkaista vähän olkansa taakse menneeseen suveen. Se on ollut monin tavoin antoisa, niin kuin suvet pruukaavat olla. Kiitollinen olen myös tästä terveydestä, joka on sallinut puuhata yhtä ja toista. Toisinaan niistä puuhista on kyllä kipeytynyt selkä, toisinaan jalat tai pää, niin kuin tämänpäiväisestä kryhässä pusertelusta. Mutta joku toinen homma sitten on saattanut vaivan parantaa. Niin kuin hillanpoimintavaellus kuntoutti seuroissa ja autossa istumisesta kipeytyneen selkäni.
Ne Evankeliumijuhlat ovat värittäneet tätä kesää erityisesti käsitöiden suhteen. Ja kun Aulikki teki hurjan löydön kirpparilta (suunnaton määrä erivärisiä lankavyyhtejä 0,50€/vyyhti), niin niille koetettiin keksiä erilaisia käyttötapoja. Huiveiksi materiaali tuntui ainakin sopivan. Aulikki sai lainaan sellaisen kolmionmallisen huivinpunomiskehyksen, mutta sen saloihin en perehtynyt - vielä. Sen sijaan netti neuvoi minulle salomoninsolmun tekemisen ja näyttipä huivinmalliakin. Juhlille ehdin tehdä neonvärisiä keltavihreitä huiveja pari kipaletta ja yhden ruskeansävyisen. Sittemmin tein vielä tumman turkoosin, jonka vein tapulikahvioon myyntiin.
Tässä kuvassa on Jedidot-Liisan huivinteelmä. Hän pyysi minua tekemään, kun bongasi vyyhtien seasta lempivärinsä. Lupasi maksaa lähetykselle huivista. Siitä keksin, että voisin tehdä muillekin Jedidoille huiveja (minulla on ehdottaa parikin avustuskohdetta: Uusheräyksen lähetystyö tai Kuusamon Kasvisravintola). Ainakin Terttu myös ilmaisi jo väritoiveensa (oranssi) ja Annu on luumunpunaisen ystävä. Sen sain selville, kun valitsimme Sailan meille esiintymisasuiksi tekemistä erivärisistä pellavaponchoista itsellemme sopivan. Liisan huivi odottaa noutoa, Tertunkin huivi on jo melkein pituudessaan.
Tämä on lystiä ja helppoa niin autonkyydissä kuin television ääressäkin. Autoon mies ei anna ottaa neulepuikkoja, mutta yksi isohko virkkuukoukku passaa.

Hengissä ollaan - ja vedossa

Vaikka varvas oli illalla taas punakka ja turvoksissa, niin menin nukkumaan varsin turvallisin mielin. Se on muuten "keskivarvas" eikä nimetön, kuten aiemmin väitin. Sitä tunnustellessani olen alkanut yhä enemmän vakuuttua, että pikkuinen pintahaava ei olekaan ainut saati suurin turvotuksen ja punoituksen aiheuttaja. Varpaan luuta aristaa siihen malliin, että jalan päälle kopsahtaneen työkalun on täytynyt osua myös siihen.

Mutta se varpaasta. (Kiitos vielä Millanille ja Vilukissille myötunnosta ja -elämisestä.) Tänä aamuna vihdoin pääsin käsiksi urakkaan, joka on odottanut sopivaa väljännestä. Tavallisesti tämä on iltapuhdetöitä, jotta kuorrutus ehtisi mukavasti kuivahtaa yön aikana ja aamulla saisi koota piparit pois tieltä, mutta nyt en vain ole iltaisin jaksanut ruveta mihinkään. Ja toki nuo 112 piparia mahtuvat hyvin kuivahtamaan uunipeltien päällä, kun ne voi pinota viteehinsä yletysten.

Tämä ei ole mikään syksystä jouluun -juttu, ei edes kesästä syksyyn -siirtymäriitti. Kun mies täytti 50 vuotta jokin kesä sitten, tein silloinkin sydänpipareita, jotka saivat suuren suosion. Erityisesti veljenpoika Samu olisi syönyt reikäsydämiä vaikka kuinka, ja sai loput reiälliset matkaevääkseenkin.

Nyt on jälleen tulossa 50-vuotisjuhlat, ja juhlakalusiskoni sanoi, että kaikki tarjottava otetaan iloisesti kiljuen vastaan. Vien nämä ja hapanleipää.

Koristeluun keksin hyvän patentin, jota aion jatkossa käyttää joka joulu niin kauan kuin meillä pipareita koristellaan. Minulla on ostettuna kaksikin truuttua, johon on pienireikäinen suutin. Mutta truuttu itse on siitä onneton, että sokerikuorrutuksen neste tihkuaa sen läpi. Viime jouluna piti jo turvautua paperitruuttuunkin. Mutta nyt laitoin 2 l:n muovipussin truutun sisään, suuttimen "kaula" jenkoineen pussin sisään, pussiin reikä ja suutinosa jengoille. Toimi mainiosti! Siinä on nyt siskoolle pitsiä, kukkia ja kissankuvaasia.

Kuusi, kaktus ja koipi

Eilen halusin näyttää miehelle parikymmensenttisen männyntaimen, joka kasvaa koivun ja kuusen vierellä. Samalla kun mietimme, kumpi pitäisi kaataa, koivu vai kuusi (kuusi olisi muuten jollekin aivan mukavankokoinen joulukuuseksi, mutta viereinen koivu on vähän vääntänyt takaoksia), näin kuusen juurelle piilottamani lehtikaktukset - jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Onneksi vielä ei ole ollut yöpakkasia. Tarkemmin kaktuksia tervehtiessäni huomasinkin yhdessä niistä kukannuppuja! Huuhtelin sen sadevesialtaassa ja toin sisään kukkimaan. Jospa muistaisin ajoissa ne loputkin sitten tuoda. Ne kukkivat - näköjään - milloin sattuvat, joten en tiedä, ovatko joulu-, pääsiäis- vai helluntaikaktuksia ;-)

Mitä tulee varvasvaivoihini, niin Millanin tavoin fundeerasin itsekin yön pimeinä tunteina kaikenlaisia kauheuksia, mitä tulehtuneesta haavasta voi koitua. Rukouksessa jätin itseni kaikkineni Herran haltuun, mutta silti uni oli välillä levotonta ja kerran heräsinkin kuulostelemaan oloani. Kieli tuntui turralta, mutten voinut tietää, johtuiko se illalla nappaamastani ibuprofen-kapselista vai unentokkurasta vai mistä, ja sanoin mielessäni Taivaan Isälle, että tarvitsen mä jonkun selvemmän merkin ennen kuin lähden lääkäriin. Etenkään yön selkään. Aamulla heräillessä varvas tuntui vähemmän turvonneelta - tietenkin koiven saatua olla vaakalevossa, eikä se miehenkään mielestä näyttänyt pahalta. Tulehdus ei ole ainakaan levinnyt eikä pahentunut. Jospa siinä ei olisi mitään tappajabakteeria, mitä ei kehon oma valkosoluvartio pystyisi nujertamaan.

Mätäkuun juttu

Eilen kun kävin kompostorilla, sekoituskuokkani kolahti varpaaseeni. Onko muuten varpailla omat nimet? Ukkovarvas on ainakin, ja pikkuvarvas, mutta ovatko ne muut sitten etu-, keski- ja nimetön varvas? No se oli kuitenkin oikean jalan keskivarvas, johon kolahti. En siinä joutanut tutkailla vahingon laatua, kipiää kumminkin tuli. Jossain vaiheessa päivän mittaan huomasin, että on varpaassa verinen haava, mutta en silloinkaan vielä joutanut/ ajatellut asialle tehdä mitään. Tänään sitten, kun olimme lähdössä hakemaan peräkärryllisen hevosenlantaa ja kun aioin laittaa kumisaappaat jalkaan, huomasin, että varvas on aika punainen ja paksu. Ja silloin huomasin sen aristelevankin astuessani. Silloin viimein puhdistin haavan, puristelin visvaa, laitoin ns. pasimysiiniä ja laastarin. Ja tarkistin terveyskortista, milloin olen viimeksi saanut jäykkäkouristusrokotuksen. Ei huolta, 2005 kesällä kymmenvuotinen rokote. Niin päästiin sittenkin lannanhakuun eikä tarvinnut lähteä terveyskeskukselle. Muistin vain vastikään lukeneeni lehdestä entisajan mätäkuun uskomuksista.
Kun olimme saaneet peräkärryn takaisin kotipihaan, olikin jo kiire siistiytyä, kerätä onnittelukukat penkistä (vaaleanpunaista ja valkoista malvaa ja vähän vaaleanpunaista kosmosta), siepata onnittelukortti mukaan ja painatella tervehtimään 80 vuotta täyttävää Kirstiä, Naispiirimme ja paikallisosastomme pitkäaikaista jäsentä. Vietimme oikein rattoisan tuokion Kirstin ja Kaukon leppoisassa seurassa, me naiset auttelimme emännän hommissa, mies otti kuvia päivänsankarista, kahviteltiin ja juteltiin, lauloimme lopuksi "Jeesuksesta laulan", ja ennen lähtöämme tiskasin kuppimme yhdessä toisen vieraan kanssa, Kirstillä kun ei näyttänyt olevan konetta. Tämähän on ollut yhtä juhlaa, tämä elokuun alku, ja juhlat jatkuvatkin vielä - elleivät suorastaan huipennu.
Tervehdyskäynnin jälkeen arkikamppeet takaisin niskaan, tyhjäsin vatukon ja perkasin marjapuskien alustoja nokkosista (jotta tyttären olisi huomenna mukavampi noukkia herukoita), ja sitten kärräsimme miehen kanssa ynnä ja yhtenä lannan peräkärrystä takamarkille.
Nyt pitäisi käydä pesulla ja sitten tarkistaa tuo varvas. Kyllähän se sykkii, varmaan on punainenkin vielä, mutta jos vaikka yön jälkeen jo helpottaisi. Niin kuin tuo nokkosten aiheuttama kihelmöintikin.

Kaikista kansoosta ja heimoosta

Kun mä eileen fläysäsin nuorimman velipoijan kans puhelimes, niin muistin, jotta olin meinannu kirioottaa jotaki murtehista ja Suomen heimoosta. Silloon alakukesästä kuorohariootuksis jo sain sen päähäni.
Tuo otsake ei oo oikeen rehellinen, en meinaa kirioottaa kaikenmaailman kansoosta, mutta teki mieli vähä siteerata Pyhää Kiriaa.
Minen viitti paliastaa, mitä me mohkuumma velien kans eileen - muuta kun sen verran voin kertoa, jotta velipoika on asunu sekä Etelä- että Pohojoos-Pohojanmaalla, Pirkanmaalla ja Satakunnas ja että son koulutukseltansa äirinkielen opettaja, murteesihinki perehtyny.
Mutta sem mä kyllä ny kerron, mitä kehtas yks meirän kuorolaasista äänehensä sanua - mistä lie sellaasta päähänsä saanu - jotta eteläpohojalaaset on niin reheviä ihimisiä. Ei se käyttäny tuota sanaa rehevä, sehän tarkoottaa tää muolla aiva muuta kun kotopuoles, se tais sanua ylypiä. Mä nostin tietenki kauhian metelin ja onneksi muukki kuorolaaset olivat mun puolellani, vaikkei muita eteläpohojalaasia sillä kertaa mukana ollukkaa. Taikka siis sitä toista mun lisäkseni.
Eikös soo silikkaa vaatimattomuutta, kun sanotahan, jotta hyvää pyriitähän tekemähän, riimaa pakkaa tulemahan...
Mihinää asias tai ihimisryhymäs ei pitääsi yleestää, ei eres Suomen heimoosta puhuttaas, mutta kyllä niis stereotypioos jotaki totuuspohojaa vissihin johonaki mieles on. Varmahan jokku eteläpohojalaaset on kovia uhuamahan ja reheelemähänki, ja aina sellaaset äänekkähämmät sitte antaa leimansa koko ryhymälle. Meillollahan kovia yrittämähän. Mun velii saattaas seliittää sen niin, jotta pohojalaanen kateus ilimenöö sillä lailla, jotta kuinka mä saisin samallaasta kun naapuri, ja sitte yritetähän ja teherähän, jotta se saavutetahan. Johonaki muolla kateus voiki sitte ilimetä muulla tavoon. Se viöö kalat...
Kohtuus ja kultaanen keskitie täski. On aiva oikeen rakastaa, kunnioottaa ja arvostaa omaa heimoansa, juuriansa ja sukuansa. Muttei sen pirä meinata, jotta muita heimoja sitte halaveerattaas. Jos son kans pohojalaanen piireet, jotta ei soo multa pois, jos muukki on hyviä. Meirän ei tartte muita pariata, kun tunnemma oman arvomma. "Kyllä meirän kans aina pärijää". - Kun on tarkoon.

Sama sisus, eri päällys

Tos on, he.
Mies sai muutoon samammoosen kaakun kun äiteensä (kaakku siis), mutta pohojas oli ohorakasta vehenäjauhon seas, kun anopin kaakus oli perunajuhoja vehenäjauhojen kans. Ja koristehet oli pikkuusen erilaasia. Kostutin oikeen laimialla punaherukkamehulla. Välihin en pannu kermavahtua, jotta kaks resiä piisaas paremmin päälle. Olishan se kerma hyvää, muttei soo tervehellistä. Tuollaasia luomukaakkuja meillä.

Juhulittu

Vietimmä anopin 80-vuotispäiviä isoon suvun voimin Isoolla-Syöttehellä. Lauantain ja sunnuntain mittahan mummua kävi tervehtimäs kolomisenkymmentä lähisukulaasta. Anopin velii vaimonsa kans ja miehen veljiä perhekuntinensa. Kaks ihan piäntäki tyttyä, toinen opetteli konttaamista, toinen jo sentähän käveli pikkukroksiillansa. Minen paa ny kuvia ihimisistä tähän ollenkaa, trahteerista vain. Ja siitäkin vain omalta osaltani. Meille miniöölle annettihin hommaksi kaakkujen rustoo. Ulla teki mansikkakaakun, Sinikka kaks mustikka-varelmakaakkua ja mä tämän valokkikaakun.

Kermaa oli vähä nuukasti, niin syriät on vähä rumammooset, mutta makoosihin paloohin kaakku meni silti. Millanin sitruunamelissa on nättiä krassinkukkien kans. Muut ei nuota tohtinu syärä kum mä itte. Molimma tuonehet Muoniosta keskiviikkona noukittuja valokkia, joista piisas täytteheksi. Koristehet otin pakastimesta. Moon pakastanu aina joitaki marioja eriksehensä niin pysyvät komiana.

Niin, ja on me ny vähä juhulittu miestäki, niillon äiteensä kans syntymäpäivät perätoukuria. Son äiteensä paras syntymäpäivälahaja. Leivoon nisua, raparperipiirakkaa ja kaakunpohojan. Mutta miehen kaakku on viä täyttämäti.