"Kiitos kun lainasit kyniä"

Tänään sattui jotain niin huvittavaa, että aina uudestaan hymyilyttää ja täytyy pitkästä aikaa kirjoitella tähänkin blogiini. Jutun alku juontaa koulun loppumisen aikoihin. Sain niitä kukkasia oppilailtani viimeisenä koulupäivänä. Mutta yksi oppilaani, joka myös ojensi ruusunsa, unohti, että hänellä olisi ollut minulle lahjakin. Kotona oli sitten haikaassut, että lahja unohtui antaa. Äitinsä kyseli minulta, miten se olisi paras minulle toimittaa. Ehdotin, että sen ehkä viedä samalla kylällä asuvalle sukulaisellemme, niin sitä kautta lahja aikanaan kulkeutuisi meille asti.
Niin tapahtui. Tänään kun mies vietti syntymäpäiväänsä ja kun häntä tulivat onnittelemaan muiden muassa oma äiti ja veli, he toivat tullessaan sukulaiselle toimitetun lahjakassin. Kauniista kassista löytyi lahjanarulla sidottu paksu nippu kaikenvärisiä lyijykyniä, naruun oli kiinnitetty koristesaksilla leikattu kortti, jossa ekaluokkalaisen kirjoittama teksti:
"Kiitos, kun lainasit minulle kyniä. Tässä sinulle ensi vuodeksi lisää. Hyvää kesää tv: XXXX"

Mukavaa saada itsekin lahjoja toisen juhlapäivänä. Eikä mitä tahansa lahjoja, vaan tuollainen, joka on hankittu ajatuksella ja pilke silmäkulmassa.

Synttärikortti

Menneen talven mittaan en ilmeisesti ole kovin paljon ehtinyt tai jaksanut tehdä askarteluja tai käsitöitä. Siihen oli montakin syytä. Käsityöpiiri ehti kokoontua vain muutaman kerran monien yhteensattumuksien vuoksi. Omaa talveani hallitsi huoli vanhemmista sekä synttärisuunnitelmat. Ja nyt hoksasin, että paha anemia väsytti ja vei voimat, vaikka silloin en ymmärtänyt olevani aneeminen.
Jotain käsitöitä sentään sain tehtyä, mm. lähetysmyyjäisiin, mutta kertaakaan en muistanut ottaa kuvia. Viime viikolla sitten pitkästä aikaa piti saada tehtyä synttärikortti rakkaan ystävän 50-vuotispäiväksi. Olin sitä varten raijannut kaupunkikodista erinäisiä matsku- ja värkkilaatikoita. Samaten muistin siepata käärepaperia pakettia varten. Idea kortista kehkeytyi katselemalla erivärisiä korttipohjiani ja niihin sointuvia väripapereita, jotka olin löytänyt toimintakertomuksen otsikkosivuista. Kuviolävistäjää toivoin myös voivani käyttää. Sitten hokasin, että ylijääneestä käärepaperista voisin saada leikkaamalla nätin kuvion korttiin. Leikkasin ja sovittelin, ja siinä se oli. Kansi oli vähän pienempi tekstiosaa, joten tummempi punainen näkyi reunoilta.
 

Synttäreillä oli mukavaa, kuten aina ystävän seurassa.

Olen lomalla

Lauantaina kevätkirkon ja todistusten jaon jälkeen hyvästeltiin oppilaat ja työkaverit. Sitten kotiin ja leipomaan. Kun olin saanut nisut uunista, oli aika lähteä tervehtimään ylioppilasta, kuopuksen kummien nuorempaa poikaa. Jos ette kerro kenellekään, niin paljastan, että rahalahjan lisäksi veimme hänelle yhden niistä ruusuista, joita olin saanut omilta oppilailtani... Minä en ole enää hetkeen uskonut siihen lapsena kuulemaani hokemaan: "Joka saatunsa antaa, se onnensa menettää". Onnea on piisannut, vaikka olen vuosikausia  harjoittanut jos minkälaista lahjain kierrätystä. Tässä kuitenkin muistoksi ottamani kuva, jossa näkyy osa saamistani kukista. Gerberakimpun ja tuon ison ruusun toin mukanamme kesäkotiin, kun niiden värit passaavat tänne. Loput jäivät ilahduttamaan kotimieheksi jäänyttä tytärtä.

Pääsimme lähtemään kesäkotiimme vasta maanantaina,kun mies halusi poiketa matkan varrella hajottamossa, jonne hänelle oli varattuna sitikan etupalkki. Mutta viivytys oli tarpeen, ja siltikin pakkaamisessa tuli kiire. Ehdimme kuitenkin hajottamolle ennen sulkemisaikaa. 

Luultavasti kirjoittelen kesän aikana enimmäkseen uusimpaan blogiini Kanttorilan kulmilla, koska näillä kulmilla kesää vietämme.

Vietimme juhlapäivää työn merkeissä

Tänään on Norjan itsenäisyyspäivä, 200 vuotta. gratulerer med dagen. Mutta tänään sattuu olemaan myös hääpäivämme, 28 vuotta. "Emme juhli, matkoilla" olisi voinut lukea lehden päällä. Lähdimme eilen töistä suoraan vapaa-ajanasunnolle. Aloitin kuopankaivuun jo eilen  illalla, ja mies jarruremontin. Viivyttiin pihahommissa hämärään asti, yhdentoista jälkeen nukkumaan.
Sain 50-vuotislahjaksi omenapuun, kuten olen aiemmin kehuskellut. Veljeni juhlapuheessaan nimesi sen hyväntiedonpuuksi. Paratiisissamme on toki ennestään kahdeksan omenapuuta, mutta oli mukava saada tarhaan nuoruutta. Oli vain miettiminen, mihin sen saan mahtumaan. Hädässä ystävä tunnetaan. Omenatarha-Eedenimme edellinen omistajatar ehdotti, että voisin kaivaa ylös yhden kolmesta Sinikka-luumupuusta, sen pienimmän, hänellä voisi olla sille paikka, ja minä saisin Lavialle tilaa.  
Eilen illalla irrotin Sinikan ja kaivoin kuoppaa isommaksi. Löytyi kiviä, yksi niin iso, että tarvittiin liina ja miehen apua, että saatiin se ylös kuopasta. Tänään heräsimme kuudelta kumpikin omia töitämme jatkamaan. Kaupasta kalkkia ja puutarhamultaa niin sain omenapuun istutetuksi, heinäseiväs tukikepiksi ja hajotetun sohvan sisältä revittyä huopaa katteeksi rungon ympärille.

Syntymäpäivälahjasta hääpäivänä istutetusta hyväntiedonpuusta tulee isäni muistopuu. Sain jo pikkuserkulta vinkkejä muistolaatan teettämiseen.

PS. Aloitin sitten vielä yhden blogin, jonne myös olisin voinut tämän tekstin laittaa, koska siellä keskityn vapaa-ajanasuntoomme. Kanttorilan kulmilla

Piirakkamysteeri

No! Eikö tänne kukaan meinaa mitään kirjoittaa??
Mä niin tykkäisin kronologisuudesta. Olin ajatellut, että kirjoittelen - nopeaan tahtiin - pari kolme postausta synttärieni vietosta. En ole päässyt alkua (siis ensimmäistä juhlintapäivää) pidemmälle. No, sen toisen juhlapäivän eli varsinaisen syntymäpäiväni, jota "hyväntekeväisyyskonsertin" merkeissä vietin kuittaan nyt tällä (klikkaa) postauksella, jonka kirjoitin toiseen blogiini. Jolloin pääsen hyppäämään suoraan aprillipäivään (ja siihen miten tein Vilukissit). Olin saanut viettää maanantaina palkallista vapaapäivää, mutta tiistaina olin luvannut tarjota työkavereille synttärikahvit kakkuineen. Kävikin niin onnellisesti (kuten olin vähän laskeskellut ja toivoskennellut), että konserttikahveille leipomosta tilatuista täytekakuista yksi jäi täysin iskemättömäksi, joten sain viedä sen töihin eikä minun enää illan päälle tarvinnut ruveta kakkua täyttelemään. Samoin jäi leipäjuustoa ja (omapoimimaa) hillaa, coctailpiirakoita ja munavoita sekä mun tekemiä pipareita, kesäkurpitsaleikkokakkua ja juustokeksejä, joita  myös kuskasin koululle. Toisen open kanssa funtsattiin, mihin jääkaappiin ne mahtuisivat ja päätettiin, että osa kannattaa jättää opettajainhuoneen jääkaappiin.
Kun sitten ruokavälitunnilla aloin rustata trahteeria esille, niin en löytänytkään coctailpiirakoita mistään. Olin varma, että olin laittanut ne täytekakun alapuolelle opettajainhuoneen jääkaappiin. Kysyin kollegoilta, oliko joku siirtänyt ne muualle. Kukaan ei tunnustanut ja minä epäilin ääneen, että joku aprillipilailee kanssani. Kävin vielä kurkkaamassa keittiön jääkaappiinkin, olisinko sittenkin vienyt ne sinne, vaikka tiesinkin, etten ollut. No, ruvettiin kahvittelemaan ja herkuttelemaan ja todettiin, ettei tässä ruuan päälle niin piirakoita kaipaakaan ja kai ne kevään loppuun mennessä löytyvät hajun perusteella. Oli ne mulle kukkapuketin laittaneet ja kortinkin tehneet (siinä oli oikeen eteläpohojalaanen toivotus, johona mainittihin, jotta viisaus asuu vanahoos naisis...), mutta toiveeni mukaan lahjaraha oli laitettu yhteisvastuulle.
Minulla on aina tiistaisin kuljetusvalvonta, ja kun sieltä tulin takaisin opettajainhuoneeseen, niin mitä näinkään pöydällä? Sen ison tupperin rasian, jossa ne coctailpiirakat olivat. "No niin, kuka se pelleili mun kanssani? Mistä ne löytyivät?" Kollegat kertoivat, että olivat aikoneet kertoa, että ne löytyivät hattuhyllystä, mutta oikeasti ne olivat kuulemma joka tapauksessa löytyneet omilta jäljiltäni - sieltä keittiön jääkaapista, jonne en niitä ollenkaan muistanut laittaneeni ja josta mukamas niitä jo kertaalleen etsin.
Pääasia, että löytyivät iltapäivän kahvihetkeen mennessä - eivätkä päättäjäispäivään.

Mä en muistanut, kun en ehtinyt pysähtyä funtsimaan, ottaa yhtään ainutta kuvaa synttäritarjoiluista. Onneksi mies kuvasi ahkerasti molempina päivinä, niin sain kuvia edes vieraista ja ohjelmista. Itse muistin ottaa kuvan kukista.
Korkea kimppu on kollegoilta, valkea lilja Romanian ystäviltä ja atsalea oli ilmestynyt interfloran kautta sillä välin, kun olin konsertissa. Sen oli lähettänyt miehen veli perheineen. Upean värinen, ja tuo pysti sopii hienosti Kanttorilan väreihin. Asettelin kukat kuvanoton ajaksi tyhjään nurkkaan, jonka mies raivasi putkiremontin takia. Siitä häipyi työpöytä tietsikoineen yläkertaan. Siistiytyi pianonseutu olohuoneessa melkoisesti. Kelpaa tässä nyt pääsiäistä ruveta rustaamaan.

Trossatahan ny

Siiton jo viikko, kun juhulittihin suvun ja muiren läheesten kans vähä etukätehen mun viiskytävuotissynttäriä, mutta ny meinaan saara äntihin kirioottaa eres jotaki niistä juhulista. Täs on viety niinku sammakkaa äkehen alla, kun heti juhulallisuuksien jäläkehen meille tryykäs putkimehet rustaamahan, niin ei oo ollu sevvertaa väliännestä, jottolis keriinny ajatuksia koholimahan.
Mutta ny. Multa tuloo vissihin usieet postaus juhulihini liittyen, ja vissihin usiemmalle plokillekki. Mutta alootan tyrnevää lahajoosta. Molin jo aikaa päättäny, jotta minen sitte tartte mitää kolesta, enkä eres kukkia taikka rahaa, vaan haluan johonki hyvähän kohteesehen maharolliset muistamiset osoottaa. Syksyllä mä sitte sen äkkäsin, jotta son yhteesvastuukeräys, kun son kerta menos justihin synttärieni aikahan. En silloon viä tienny kohoresta, mutta kun sen kuulin, molin tytyväänen. Oikeen varmistuu, jotta valittin oikeen. No, mä sitte hyvis aijoon tierootin niin työnantajaa kun ammattijärijestyäki, jotta jos niinku on meininki joinki muistaa, niin tossolis tilinumero.
Molin funteerannu juhuliani jo monta vuotta, mutta vasta viime kesästä alakaen rupes selekenemähän, juhulapaikan ja sen semmoosen osalta. Kutuun sukulaasia tänne meirän lintukotohon ja siinä samas ilimineerasin, jotta muistamiset yhteisvastuulle.
Mutta ei nuo sitte perästäkää tullehet tyhyjin käsin. Sen lisäksi, jotta purottivat mun kolehtihini, toivat kaikellaasta mukavaa. Niin kumminki ovat fiksuja nuo mun läheeset, jotta mitää turhaa kolesta ei tuotu, kaikki tarpehellisia ja hyöryllisiä. Meinaan ny sitte vähä trossata, mitä kaikkia mä sainkaa.
Ensimmääset lahajat, komiat valurautaaset kirjatuet, sain jo vissihin kuukausi etukätehen, kun Millan-ystäväni oli kyselly mun tarpehia ja lahajatoivehia. Se kun väitti, jotta kumminki mulle jotaki tuorahan, niin pareet sanoa, mitä tartten, jottei tuu epämieluusta tai turhaa. Ja sitte se kumminki toi lisää lahajoja, kun tulivat käymähän, uusia hantuukia ja voimisteluvehkehiä, joita mä tartten tenniskyynärpään hoitohon.  
Yks velii toi heiluharan ja siskoo siihen vaihtopään, krökyn, sama velii toi kovat mokioomet vaattehia, jokka vaimonsa oli pemmastanu pois kaapiistansa. Niiren häjypoika oli lähärättäny omatekemää sinappia ja valkosipulinkynsiä chilimarinaaris. Pikkusiskoo toi kans lisäksi murua ja kovetun pussillisen tyrniä, rautalääkkeheksi. Isoosiskoo toi Viskarssin oksasakset ja jos jonkimmoosta siementä, hernehiä ja perennoota. Sitte silloli viä kaharen sorttisia kukkiaki, ruukus komiasti punaasena kukkiva pääsiäiskaktus ja pöntöllinen sytykeruusuja. Keskimmäänen velii toi följysnänsä omenapuun taimen, jonka noli sisarukset yhtöhöösesti mulle hommannu. Vanahimmalla velijellä oli tuliaasena äireen risetillä tehtyä aprikoosi-kurpitsahilloa, jota mies on ny herkutellu näkkileivän päällä kahavin kans. Serkku pani isoon tukun rahaa mun säästöpossuhuni ja ruusun maljakkohon. Ruusun kans tytärki tuli, sellaasen ruukkuruusun. Jos vaikka sais sen pihalle kesäksi. Kottaraaspönttö, jonka velii oli teheny, oli vissihin enempi tupaantuliaaslahaja, mutta kyllä mä senki lasken synttärilahajaksi.
Meirän kummiflikka, siskoon esikoonen, oli rustannu vanahoosta virioosta hienon nostalgiapläjäyksen, josta kerkisimmä jotaki katella juhulien lomas. Lisäksi ne soittivat serkunpoijan kans selloa, soli kuulemma peräkamariorkesteri. Niijjotta arvokasta ohojelmaaki oli mun juhulas. Toinen ohojelmanumero oli keskimmääsen velijen juhulapuhes.
Mutta lahajoosta mun piti kirioottaa. Isoosiskoo toi mukanansa valamihiksi tekemiänsä salaatteja ja salaatinkastiketta. Niistä jäi meille viä evähäksi, niin jottei parihin päivähän tarvinnu salaattia teherä.  Tärillä oli kans mukanansa isoot mokioomet, sano, jotta pemmasta kun kerkiät. No, nym moon sitte keriinny. Vähä harmittaa, jotten kattelu sitä liinakääryä jo silloon. Siinolis ollu justihin sellaanen siniraitaanen pötäliina, joka olis passannu siisehen kamarihin valakoosen liinan päälle. Ja samahan sinisehen kamarihin löytyy Liisan loorasta sinikukkaanen juomaklasi. Paan kuvia sitte kun löyrän  johoron kamerahan.
Viä naapurin emäntäki oli pannu velijen joukkohon astioota, mökkilääsiä varte. Oli sanonu, jotta panna kiertohon, jonsei itte tartte. Irtopohjavuuan paninki Norjan vierahien följyhyn, kun mulloli niitä kaksi ja kun molin unohtanu toisen kotia, niin piti viä tää mökillä ostaa kolomas...

Jokahan tuos ny tuli kaikki. Eipäs tullu, saimmä kummiflikalta viä Sibelius-Akatemian FBB:n cd:nkin, kuuntelimma sitä autorarios, kun tänne ajelimma. Maanantaina sain sitte viä toisen mieluusan cd:n, mutta maanantaista tuohippuolin lisää. Jos ei tää, niin toises plokis.

No nym mullolis nuota kuviaki. Ensin nuo krökyt ja osa siemeniistä

Sinisestä kamarista tuli vähä hämärä kuva, mutta siinon molemmat Liisa-tärin siniraitaliinat, son ne itte kutonu.

Ja Liisalta son tuo kukkaklasiki. Eikä täti hetikää tienny, jotta meillä mitää sinistä kamaria onkaa. Tuo piianpeili on Millanin peruja, enoonsa tekemä, mä pirän sen tarkoon talles. Jos vaikka Millanin pieni siskoonflikka, kummiflikkansa joskus huoliis, kun tärillensä se ei enää huushollihin mahtunu.

Minen oo kuollunna, eikä oo äiteekään

Ilosta huoleen ja takaisin iloon olen kulkenut edellisen postauksen jälkeen. Mutta en vain ole saanut kirjoiteltua. Tosin yritin toiselle blogilleni tuosta huolesta ja sitä seuranneesta huojennuksesta kirjoittaa, mutta teksti ei koskaan tullut esiin. Eipä sitten inspannut aloittaa uudelleen.

Ajatukset ja suunnitelmat suuntautuvat juhlien ja konsertin järjestelyyn, h-hetkeen ei ole enää kuin reilu viikko.
Siihen saakka. Täältä tähän, niin kuin valtakunnantoimittaja Eino-Mies Porkka-Koski sanoisi.

Trahteerien rustoota

Moon täs ny hilijallensa koittanu rustata trahteeria juhulihini. Meinaan juhulia kahares paikas, niin tarttoo funteerata kaharet trahteerikki. Tottahan ny osa leipomuksista kelepaa molempihin, niinku nuo piparkaakut, jokka äsköön justihin koristelin truutulla, ja kuivaa kaakkua kans saa viärä seurakunnan tiloohinki. Mutta sinne saavat hommata leipomosta täytekaakut. Sukulaasille tohorin teherä ne itte. Mullon vähä viä suunnitelma puolimoos, mitä kaikkia paan tarille. Osa vierahista syöö vain kasviksia ja kalaa, niin oon meinannu, jotta saa liha jäärä vallan pois, onhan ny paastonaikaki alakanu.
Nuo funteeraamiset tuli sitte yöllä taas unihiniki. Molin meinannu teherä vierahille itte verilättyjä, gluteenittomat meinasin paistaa eri lättypannulla kun tavalliset. Muttemmä ollu keriinny ainuttakaa lättyä paistamahan, ennen kun ensimmääset vierahat jo tuli. Enkä mollu keriinny kaakkujakaa fyllätä. Ja sitte mulloli meininki rustata jotaki murekesta jauhelihasta ja valokiista(!), noli jo sulanehekki, enkä mä viäkää tienny, kuinka niiren kans tulis toimia, jotta niistä sais jotaki hyvää - yhyres. Kyllä helepotti herätä ja lähtiä töihin.
Emmä ny verilättyjä kumminkaa trahteeraa kasvissyöjille. Enkä sitä jauhelihaa. Mutta valokkia kyllä, kaakkuhun ja leipäjuuston kaveriksi.

Huasteluva

Tänään välitunnilla kollega kertoi tuttavastaan, joka täyttää koht'sillään 30v. Hän oli antanut ystävilleen tehtävän (luvan?) keksiä hänelle haasteita: mitä kaikkea aikaisemmin kokeilematonta hän voisi vielä ehtiä tehdä ennen kuin täyttää kolmekymmentä. Muutamat haasteet kuulostivat aivan hyviltä ja järkeviltä, mm. kollegani oli antanut sinkkumiehelle haasteeksi neuloa sukat, luvaten avittaa neuvoen kädestä pitäen. Minä rupesin heti tietenkin leikkimään mielessäni ajatuksella, mitähän minä voisin vielä ehtiä tehdä ennen kuin täytän 50.
En kuitenkaan todellakaan aio antaa kenenkään haastaa minua mihinkään. Mutta monia mukavia uusia asioita elämääni on tullut ja on tulollaan lähiaikoina. Yksi hauskin ja haastavin projekti on ollut ja tulee vielä pitkään olemaan talo - ja sitä ympäröivä iso puutarha - jonka ostimme Millanilta ja mieheltään. Toinenkin mukava uusi asia on minulle jo luvattu. Sibessä opiskeleva kummityttöni lupasi antaa minulle alkeisopetusta sellonsoittoon milloin tahansa mulla on aikaa viivähtää hieman pidempään kotipuolessa yhtäaikaa kummitytön kanssa.
Tuntuu uhkealta ajatella, että vielä tässä iässä voi saada mahdollisuuden kokeilla ja ehkä jopa opetella uusia asioita ja taitoja.
Olen järjestämässä synttäripäiväkseni konserttia yhteisvastuun hyväksi. Sekin on jotain ennenkokeilematonta. Olen valinnut musiikin, olen itse mukana konsertin molemmissa kokoonpanoissa ja itse myös juonnan tilaisuuden. Sillä tavoin saan pidettyä ohjat omissa käsissäni ja saan juhlapäivästäni mieleiseni.

Uudenvuodenbileet

Uudenvuoden aatttoillan uutislähetyksessä toimittaja vieraili Töölössä jossain kotibileissä. Sääliksi kävi. Bileet näytti tarkoittavan sitä, että oli puettu ja meikattu nätiksi, sitten kaadeltiin kuohuviiniä pikareihin ja niitä kilisteltiin, ja samalla sytyteltiin sädetikkuja. Ja hihkuttiin. Tokihan voi olla, että tv-kameran ja ylimääräisten outojen ihmisten paikalletulo sinänsä jo aiheuttaa tunnelman latistumisen, kun ihmisille tulee väkinäinen ja hermostunut olo. Mutta itse en kyllä nokkaani näyttäisi sellaisissa bileissä, jossa pääosassa oletettavasti olisi alkoholi. Ainakaan siis enää nykyisin.
Olen nimittäin kerran hurjassa nuoruudessani ollut uudenvuodenbileissä, joissa alkoholi oli mukana. Menin sinne, koska silloinen ihastukseni pyysi minua tulemaan bileisiin. Lupasi jopa kutsua ja maksaa mulle taksin, jos vain tulisin hänelle seuraksi. No, taksi tuli mua hakemaan, mutta maksoin kyytin kuitenkin itse. Hyvältä ystävältäni olin jo siihen mennessä ehtinyt saada neuvon, ettei pidä kovin herkästi jäädä kiitollisuuden tai muuhunkaan velkaan vastakkaiselle sukupuolelle, ettei tämä rupea velkomaan.
Kun saavuin, väki (ihastukseni sisaruksia puolisoineen/ kumppaneineen) oli jo hyvästi huppelissa. Tinaakin oli valettu. Ja minullekin tarjottiin tinaa valettavaksi - sen sijaan en muista, että mulle olisi viinaksia tarjottu, olin silloin vissiin jo sellaisessa maineessa. En ollut tiennytkään, että tavallisen sähköhellan levyn päälläkin tinakauhaa voi lämmittää. Meillä kotona aikanaan tinaa valettiin kamarin pönttömuurissa.
Illan aikana kuunneltiin musiikkia, muistan laulaneeni Arjan kanssa Rauli B. S:n ikkunaprinsessaa. Muistan myös, että talon isäntä sammui vessaan mutta että hänen vaimonsa etsi vessanavaimen ja haki puolison sieltä pois. Sitäkään en ollut tiennyt, että sisäpuolelta lukitun vessan saa auki ulkoa päin vessanavaimella. Silloin meillä kotona ei vielä edes ollut sisävessaa, mistäpä sen sitten olisin tietänytkään. Joten ainakin pari uutta asiaa opin illan aikana. Siinä se anti sitten olikin.

Harvinaista herkkua...

...se, että itsenäisyyspäivä sattuu näin sopevasti viikonlopun yhteyteen. Taas menee pitkä aika, ennen kuin niin seuraavan kerran käy, koska laskujeni mukaan karkausvuosi 2016 hyppäyttää itsenäisyyspäivän sunnuntailta tiistaille. Siis että kun tänä vuonna 6.12. sattuu perjantaille, niin ensi vuonna se osuu lauantaille, seuraavana vuonna sunnuntaille ja sitten tiistaille.
Niin. Pitihän siis tokikin käyttää harvinainen tilaisuus hyväksi ja nauttia pitkästä vapaasta. En siis lupautunut mukaan kuoron perinteiselle tervehdyskäynnille vanhainkotiin tänä itsenäisyyspäivänä, vaan lähdettiin miehen kanssa ajelemaan pitkästä aikaa mökille.
Lunta oli aura-auto lykännyt tienpäähän tukkeeksi, mutta onneksi ystävän auton renkaanjäljet avittivat meidät pihaan. Nyt mies on kolannut lunta pihassa ja minä harjannut kasvihuoneen kattoa. Toin juhlan kunniaksi riihestä muovikuusen sisään ja ripustelin paperilintuja oksille. Nyt sitten välttelen joulukorttien kirjoittamista kirjoittelemalla vallan muuta. Olen kyllä typistänyt korttiurakan minimiin, ennen muuta ekologisista syistä, mutta myös ajankäyttöä rationalisoidakseni. Mutta silti tuohon saa tuhrattua aikaa. On niin monia, joille haluaisi kirjoittaa muutakin kuin omat nimemme valmiiksi painetun toivotuksen alle. Ja tänä jouluna on myös monia, joille pitäisi löytää oikeita sanoja heidän surutyöhönsä.
Ulkona alkaa olla sininen hetki, kohta syttyy kynttilät.

Hyvä Suomi!

Lakki, ruusut ja puupino

Muistaakseni olen jo aikaisemmin julkaissut ylioppilaskuvan vanhimmasta veljestämme, yhdessä varsan kanssa. Nyt on vuorossa nuorin veljemme, pojista nuorin, tyttäristä vanhin, kuten hän itsensä ja sijaintinsa sisarussarjassa toisinaan on esitellyt.
Ei tainnut käydä kukaan meidän neljästä kirjoittaneesta sisaruksestamme ammattilaisen ottamassa ylioppilaskuvassa, puhumattakaan ammattiin valmistuneistamme. Eikä myöskään rippikuvia taida olla muuta kuin omilla ja sukulaisten kameroilla napsittuja.
Velipoika rustattiin poseeraamaan puupinon eteen syystä, että hän oli sen kutakuinkin yksin pykännyt. Mutta aivan yhtä hyvin kuva olisi voitu ottaa tunkiota vasten, sekin oli veljemme rakentama. (Hän sai muistaakseni peräti kaksi markkaa joka päivä navetan lannan luomisesta. Ja osti niillä rahoilla itselleen vaihdepyörän.) Mutta kyllä klapiplassi on valokuvauksellisempi kuin sontatunkio, olkoonkin, että sekin oli komea, symmetrinen ja tasainen...

Etukätehen äitienpäivälahajoosta

Kun hajin eileen päiväpostia loorasta, niin siä seas oli sellaanen paperi, johona tyrkytettihin kaikemmoosia hoitoja äireen kintuulle tai pärställe. Kun pääsin tupahan, niin mä äkkiä lymytin sen ilimootuksen syvälle paperinkeräysmosselohon, en kattahtanu eres, mitä olis mikäki kustantanu. Mulle ei trenkää kenenkää tuollaasia hommata. Ei sillä, etteikö solsi tähärellistä, mutta ei mun luonnollani viittitä vaivootella johonki hoitolahan. Minen joukaa antaasi kenenkää käpäällä mun varpahiani. Niitähän rupiaas syyttähän. Enkä mä tykkääsi siittäkää, jos joku mun naamaani hoitaasnansa rupiaas moukeeraamahan, kuinka huonolla hoirolla moon sitä pitäny, ei yö- eikä päivävoitehia saati mitää lotionehia.
Niin jotta sellaasesta lahajasta mulle tulis pelekkää riaa. Onneksi meillä ei pruukata tuollaasehen hosalehtaa.
Mun ikimuistoosin äireenpäivälahja on ollu kuokka. Soli sellaanen kapia terä, joka oli löytyny täältä markiilta erellisen omistajan jäliiltä, ja johon miäs teki uuren ja tykyn varren. Son kovettu vehejes. 

Nym moon koittanu kattella käsityöleheristä äitienpäiväkorttihin sopevaa mallia, rupiamma mukulaan kans värkkäämähän heti maanantaina.

Vappuaattoiltana

Tätä kuvaa olen pihtaillut toista vuotta. Nyt on valkolakin sesonki. Kuvassa on vanhin veljemme sekä ensimmäinen tai toinen elossa syntynyt varsamme, siis joko Eroseri tai Hurmatar. Ihan ensimmäinen Erottimen varsa jouduttiin hautaamaan riihen taakse, se oli suuri suru. Mutta isoveljen lakkiaiskeväänä tunnelmat olivat toiset.

Kunhan tulee toinen kevään lakkiaika, toukokuun lopulla, tarkoitukseni on julkaista toinen nostalginen kuva, nuorimman veljen lakkiaisista.

Pois on kivi vieritetty, on aurinko noussut

Tänä aamuna alttaria ihaillessani ehdin hetken ihmetellä, ennen kuin hoksasin, miksi lasimaalauksesta siivilöityvät väriläikät näkyivät alttaripöydällä myöhemmin kuin eilen. Pitkäperjantain mustalla liinalla värit näkyivät upeasti (mutta en ehtinyt niitä kuvata), vaalean liinan päällä olevalla lasipinnalla eivät niinkään. 

 Kun mies oli saanut lauantai-iltana lattiat pestyä, minä aloin levitellä pääsiäisliinoja ja -koristeita.

Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Tämä kakku ei ollut sellainen. päinvastoin. Juhlimme pikkuporukalla pääsiäistä ja kaksia synttäreitä.

Kesäseuramatkapäiväkirja osa 2

Hohhoijaa, pitäisi oikeastaan kirjoitella nyt mökkireissupäiväkirjaa, mutta olen jotenkin kronologisuuden orja. Järjestyksen ihminen  (jos siskoo luet tätä, niin älä yhtää hirnu).

Tulimme taas päivän etuajassa pohjoisesta (johon reissuun palaan myöhemmin), ja nyt kun mies on mennyt maanpakoon asuntovaunuun katsomaan olumppialaisia, niin voinen yrittää rauhassa jatkaa kesäseuroista.

Seurat alkoivat osaltamme perjantaina kuoroharjoituksilla aamukymmeneltä. Kuoronjohtaja Ilpo oli hyvillään piskuisesta laumastamme, joka oli paljon suurempi kuin hän oli odottanutkaan. Hän tosin tiesi porukan vielä kasvavan päivän mittaan. Toiset harjoitukset sovittiin samalle päivälle kolmeksi, jolloin väkeä olikin kenties tuplasti aamuun verrattuna. Erityisesti Ilpo iloitsi meidän alttojen suuresta määrästä, niistä kun kuulemma on yleensä pulaa, kun melkein kaikki naiset haluavat laulaa melodiaa.
Saimme iloksemme ruokailla ilmaiseksi muiden talkoolaisten kanssa harjoitusten jälkeen ennen kuin varsinainen seuraruokatarjoilu alkoi ja Heinis-kahvila avautui. Selitettäköön tuo Heinis samantien. Kahvilan nimi tulee siitä, kun sen tuotto menee Kangasalla sijaitsevan UH:n Heinäkallion leirikeskuksen hyväksi.

Talkooruokailun jälkeen jätimme seminaarin väliin, niin meillä oli aikaa käydä kävelyllä ja tutustumassa Lapinlahden kirkonkylään. Emme kuitenkaan kävelleet Matin ja Liisan asemalle saakka, olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan ja jatkaa muutama kilometri. Idylliseltä näytti nykyinenkin asemarakennus, joka ei tosin tähän kuvaan mahtunut. Mitä lie makasiineja oli Asematien varressa.
Kävelyn ja kauppareissun jälkeen otin vielä päiväunet asuntovaunussa ennen Aino-kuoron harjoituksia klo 15. Neljältä oli avajaiset, joissa musiikkia esittivät Paljaat jalat -kuoro sekä haminalaiset Suortin sisarukset. Myös Matti ja Liisa pistäytyivät avajaisissa kyselemässä junan saapumista... (Voi sentään sitä klassikkoa, "Raatatie on tehty rauasta!" "Ja vestie on tehty veestä ja maantie maasta".)

Avajaisten ja kolmansien kuoroharjoitusten jälkeen käytiin syömässä monitoimitalon ruokasalissa. Oikeat astiat! Ei kertakäyttöjätettä!! Sitten kuuntelimme entisen kirkkoherramme raamattutunnin ja yllätyimme molemmin positiivisesti.

Ekan seurapäivän päätteeksi mies saatteli minut kirkkoon iltaseuroihin, kun hän itse lähti hikilenkille tasapainottamaan verensokereita. Kuvassa puheenvuoroa käyttämässä vankilalähetti, evankelista Helvi Lahtinen. Myös mm. Niilo Hakala piti lyhyen seurapuheen perjantai-iltana. Kirjamyynnissä äkkäsin Niilon elämäkertakirjasta, että hänellä on huikea titteli/sotilasarvo, peräti viiden sanan yhdyssana: yleisesikuntaeverstiluutnantti. Mä sitten tykkään yhdyssanoista, kun ne on oikein kirjoitettu! Kolmas puhuja oli Kerttu Nygren, lähetystyöntekijä, jota on aina ilo kuunnella. Sitten oli sellainen nuorimies, entinen vankilakundi (Helvin ex-asiakkaita), joka lauloi pari omaa lauluaan sekä Leppilammin Minun käteni soi. Laulut kuuluivat hyvin, mutta spiikkauksensa eivät, vaikka hänelle kiikutettiin toinenkin mikki eteen.

Mies oli yrittänyt löytää minut kirkosta lenkkinsä jälkeen, mutta yhytimme toisemme vasta vaunulla.

Lauantaiaamuna kuuntelin vaunussa outoa määintää. Piti kurkata ulos, näkyisikö siellä jostain syystä lampaita. Ei näkynyt, mutta kohta kuului määkäisyjä uudelleen. Puun latvasta. Outo murre noilla savolaisvariksilla. 
Seurapäivä alkoi meillä hitaasti, niin aamun sana kuin aamuseuratkin jäivät väliin, mutta raamattutunnille jälleen ehdimme, eikä se jäänyt ensimmäisen varjoon. Sitten taas nopeasti syömään ja täydellä mahalla Aino-kuoron harjoituksiin. Keskipäivän seuroja seurattiin vain puolella korvalla, jutellen samalla kuopuksemme kummisedän kanssa, joka tekee työtä Lasten Missiossa. Hänellä oli oma esittely- ja myyntipöytä seuroissa.
Iltapäiväseuroissa istuimmekin sitten tiiviisti, jännäten ehkä vähän kuoromme esiintymisvuoroa. Laulut menivät kohtalaista paremmin. Harmi vain, ettei ollut kännykkä mukana, jotta olisi voinut pyytää jotakuta ottamaan kuorostamme kuvan. Mikä hauskinta, mukana laulamassa oli kaksikin äidin serkkua, sisarukset Mikko ja Elma. Kolmas seuroissa mukana ollut sisar Martta ei kuitenkaan ollut kuorohommissa.

Kesäseurojen teema oli Minä olen tie. Juhlaportin viereen oli rakettu heinäpelto kuvaamaan herätyksen alkamisesta kuuluisaa Telppäsniittyä. Uskalsin työn viereen - jos en nyt aivan maata, niin - istumaan.

Lauantai-iltanakin kävelimme kirkkoon matkalaulumessuun. Ehtoollisen vietto kesti pitkään, vaikka oli kahdet jakajat. Niinpä ehtoollisella käytyämme livistimme pikkutauolle ennen salamaseuroja, joissa äidin serkku Mikko laulatti matkalauluja.

Sunnuntaiaamuna piti meidänkin olla ajoissa liikkeellä, koska kuoromme kokoontui pikkuharjoituksiin puoli kahdeksalta. Jotkut kuorolaisparat eivät ehtineet saada edes aamupalaa ennen aamuseuroja, kun aamiaista alettiin tarjoilla vasta tuolloin puolelta. Mutta meillä oli omat eväät vaunussa. Aamuseurojen laulumme olivat astetta vaativampia kuin lauantain laulut, eivätkä ne sitten ihan niin hyvin menneetkään, jälkimmäinen onneksi ekaa paremmin, niin jäi hyvä maku suuhun.

Seurojen jälkeen oli hyvin aikaa laittautua kirkkoon. Sanajumalanpalvelus toimitettiin Suomalaisena messuna (mutta ilman ehtoollista). En ole siihen aiemmin osallistunut, vaikka olen cd:ltä kuunnellut ja messun lauluja harjoitellut ja esittänyt Jedidot-porukan kanssa. Jo pelkästään musiikki oli siis huikea ja koskettava kokemus, mutta kyllä jumiksen kruunasi vanharovasti Päivö Parviainen olemuksellaan ja saarnallaan. Kun saarnavirtenä laulettiin Laulu Suomelle ja kun Päivö-rovasti heilutti kädellään tahtia, en kyennyt pidättelemään liikutustani.

Ennen ruokaa ja ruuan jälkeen ehdittiin laittaa vaunu lähtövalmiiksi. Päätöstilaisuudessa, lähetysjuhlassa oli ohjelman lopussa aika luovuttaa viestikapula eteenpäin, lapinlahtisilta raahelaisille.

Emeritus kirkkoherramme Kalevi pyysi kaikki paikalla olevat raahelaiset lavalle vastaanottamaan kapulaa, niinpä mekin sinne kapusimme. Unohdin, että minun toinen valkoinen sukkani oli veressä, kun olin raapinut hyttysenpuremaa ja repinyt siitä sitten ruven irti. No, sehän passasi, kun kapulanluovutuksen yhteydessä muisteltiin edellistä kapulanvaihtoa ja sitä, että silloin oli toivotettu uusille juhlien järjestäjille "verta, hikeä ja kyyneleitä". Verenvuodatus alkoi hyvissä ajoin. Oli sillä kirkkoherralla sellainen taka-ajatus tuossa lavalle kutsumisessa, että hän sai esitellä ja mainostaa meitä tulevan talkooporukan alkusiemenenä... Pyysin miestäni ottamaan kuvan yleisöstä, koska siellä istui hyvin hollilla Elma-serkku miehensä kanssa. Mies innostui sitten rätkimään muitakin kuvia lavalta käsin.

Tästä yleisökuvasta ei Elmaa löydy, mutta sieltä eturivistä voi bongata uuden piispan Jari Jolkkosen sekä vanhan rovastin Päivö Parviaisen - joka muuten taitaa oikeasti olla tullut vanhaksi: täytettyään sata vuotta hän on näköjään alkanut käyttää kävelykepin sijaan rollaattoria.

Kotimatka sujui leppoisasti siihen saakka, kunnes osuttiin ukkosmyrskyyn. Siten se sujui vielä leppoisammin (lue: hitaammin).

Kiitos Lapinlahti ja tervetuloa ensi kesänä Raaheen! Tai miksei jo tänä kesänä, täällä on viikon päästä valtakunnallinen Israelin Ystävät ry:n kesäkonferenssi.

Pitkä-Jussi

Johanneksen ja Juhanin päivä.

Meillä pitäisi olla lukuvuoro kirkossa. Emme me nyt ihan pelkästään sen vuoksi jääneet kotiin jussinviettoon, mutta painoi sekin vaakakupissa. Mieluinen vastuutehtävä, joka lopsahtaa kohdalle muutaman kerran vuodessa, ja turhan usein on käynyt niin, että meille nakattu vuoro ei ole passannutkaan syystä tahi toisesta. Vuorot tulevat sähköpostitse listana muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan.
Messusta polkaisemme kiireen vilikutesta kotiin hotaisemaan vihreää kastiketta riisin ja kanan kanssa ja sitten pakkaudumme miehen ja tyttären kanssa hikiseen autoon parin kolmen tunnin ajoa varten, noukitaan poika matkalta kyytiin ja mennään juhlimaan valmistujaisia. Kuopus ja Esikoinen eivät nyt lähde följyyn.
Jäämme sille tiellemme yöksi, ties vaikka pääsisi pulahtamaan Kemijokeen. Jos pohjoisessa on näin lämmin kuin täällä juhannuspäivänä, niin sitten pulahdan. Muussa tapauksessa jätän talvitakin riisumisen elokuulle Vuontisjärveen.  
Juhannuskirkkoon menimme kävellen. Vaatteita oli liikaa kävelyyn, mutta ei yhtään ylimääräistä kirkon penkissä istuessa. Kapusimme tapamme mukaan parvelle, mutta siellä olikin ovessa "Työmaa-alue. Pääsy kielletty" -kyltti. Olimme kyllä sellaista vähän matkalla aanailleet, kun lehdessä oli kuva urkujen rakentelusta. Mutta kun alas ei ollut laitettu sitä köyttä portaiden tukoksi, jolla tavallisesti on kirkkoväelle ilmaistu epäys, niin kokeilimme kepillä onneamme.
Iltapäivän vietimmekin sitten tapulissa. Kuten arvelinkin, näin lomaviikonloppuna liikkeellä oli ulkopaikkakuntalaisia matkustavaisia, joilla sukuyhteyksiä tänne. Jäätelö maistui asiakkaille kuuman hautuumaakierroksen jälkeen. Ja pieni juttutuokio tapulin viileydessä. Muuten sitten istuimmekin päivystämässä tapulin ulkopuolella, lueskeltiin samalla, mies teologista kirjallisuutta, minä virallista (Alivaltiosihteerien Virallisuus tai henki). 

Heikää nyt hetkeksi, ja Jussin jatkoa

Joo Jussia

Silloin kun lapset olivat pienempiä ja kun appi vielä eli, olimme anoppilassa aina juhannuksena, ihailemassa keskiyön aurinkoa - vaikka välillä sitten sadepilviverhon läpi. Syystä siitä minusta tuntuu nytkin siltä, että poikkeuksellisesti vietämme juhannusta kotona. Oli aluksi meininki mennä nytkin mummolaan, mutta koska sunnuntaina on samalla suunnalla sukulaistytön valmistujaiset, niin menemme niihin ja sieltä viemme mummon sitten kotiinsa. Ei olisi ollut järkevää ajaa pitkää matkaa kahteen kertaan edestakaisin. Emmekä toisaalta olisi voineet jäädä mummon vaivoiksi koko viikonlopun ajaksi.
Tänä aamuna miespolon piti pyöräillä kauppaan kahteen kertaan, kun ekan kerran jälkeen muistin, että kananmunat olivat loppuneet. Hoksasin vasta sitten, että niitäkin tarvitaan, kun mies kertoi ostaneensa uusia perunoita. Laitan aina munia kiehumaan samaan höyrykattilaan uusien perunoiden kanssa ja höystän niillä voisoosin potuille. Niillä sekä ruohosipulilla, suolalla ja tilkalla laktoositonta maitoa. Niin kuin meillä kotona aina tehtiin. Paitsi, että kotona käytettiin oikeasti voita. Minä vain puhun voista, mutta käytän margariinia.
Kun kaupat olivat sitten sulkeneet ovensa, sutaisimme pikasiivoukset miehen kanssa. Tehtyäni teriyakilohta rupesimme tekemään lähtöä tapulille. Ei ollut tietoa, onko siellä ketään päivystäjää tänään, niin lähdettiin tarkistamaan. Samoin ajatuksin sinne oli ehättänyt ennen meitä myös Helena. Joten sovittiin, että me tulemme päivystämään sitten huomenna. Ennen paluutamme jätin kuitenkin tuomani purjeveneliinat ja tilkkunallen tarille eli tyrkylle.
Sillä välin Esikoinen oli ilmestynyt mamman pöperöille. Herkuttelimme teriyakin lisäksi ruisnappisipseillä ja dipillä. Oli Esikoiselle jemmattuna piiloon vielä Norjan tuliaiskonvehtejakin. Sitten olin hetken ulkona kastelemassa eritoten kohopenkkejä, lavaa ja kasvihuonetta. Hyvin tarkeni, kun oli kolme paitaa päällekkäin, toppi, t-paita ja fleece.
Olisi vielä pitänyt yhtä sun toista pihalla rymytä ja ruosia, mutta velttous iski. Enkä ole viitsinyt edes kännykän kanssa kulkea kuvia ottamassa, joten laitan muutaman juhannuksen tunnelmaan mahdollisesti sopivan vanhasta varastosta:

"Tuuterissa"

Kimppu Liisalle

ruotsalainen sulotar

Pala kaakkua

Kappas, äkkäsin luonnosten joukosta kuvan, ilman tekstiä. Kirjoitan siis saatesanat julkaistakseni viimein tämän unohtamani kuvan viime maaliskuulta. Tuolloinhan vietettiin siskoni miehen synttäreitä. Tässä kuvassa oma mieheni on juuri tuomassa meille täytekakkua kahvin kera nautittavaksi. Oli kuulemma kyökkipiika ollut juuri vaihtamassa kokonaista kakkua tämän lohkareen tilalle ja aikeissa viedä se keittiöön, kun mieheni oli pyytänyt saada kakun rääpeet. Ja oli saanut niine hyvineen.
Mainittakoon nyt vielä, että tästä palasta riitti meidän lisäksemme myös serkkuflikalle.


Mistä tulikin mieleeni serkkuflikan lentävä lause elikkäs sananpaukahros, joka tosin liittyi enempi voileipäkakkuun kuin täyte-. Jossain juhlissa kun voileipäkakku oli vajentunut niin paljon, että suurin osa isoa tarjotinta oli tyhjillään, niin serkku oli ehdottanut, että tuo loppu voileipäkakusta kannattaisi siirtää pienemmälle lautaselle. Ja oli sitten tarttunut toimeen ja siirtänyt sen. Omalle tassilleen.

Vielä kerran suvivirrestä

Virsi 571 on puhuttanut kovasti jälleen tänä keväänä. Lähinnä olen lukenut lehdistä ja blogeista suvivirren puolustuspuheita. Tosin olen jutuissa kiinnittänyt huomiota johonkin aivan epäolennaiseen seikkaan, tapani mukaisesti: suvivirsi on alettu kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Ihan kuin se olisi sen nimi, samaan tapaan kuin Sibeliuksen ja Topeliuksen tutun joululaulun nimi on En etsi valtaa loistoa. Miten lienee, onko virsillä nimi? Joillakin toki on, kuten 126, joka tunnetaan myös Hilariuksen kiitosvirtenä, mutta siinäkin on tuo erisnimi, mikä vaatii isoa alkukirjainta.
Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa virsikirjasta eikä laulujen nimistä, vaan tämänkeväisestä suvivirsikokemuksestani. Sain laulaa sen kahdessa koulun päättäjäistilaisuudessa, lauantaina omien koululaisteni kanssa jumiksessa, josta jotain postasinkin jo aiemmin, ja perjantaina kuopuksen valmistujaisissa. Siellä oli suvivirren sanat painettu ohjelmalehtiseen, joita oli jaettu pöydille. Me mieheni kanssa emme kuitenkaan istuneet pöydän ääressä, koska löysimme hyvät näköalapaikat seinustalta. En hoksannut edes kaivata mitään ohjelmalehtistä ennen kuin juontaja siitä mainitsi kertoessaan, että seuraavaksi lauletaan suvivirsi. Eihän se mitään haitannut, ettei meillä ollut virren sanoja, tokihan se osataan jo ulkoa. Mutta mutta...emme voineet arvata, mitkä säkeistöt ohjelmaan oli painettu... Ensimmäisellä säkeistöllä aloitettiin, kuinkas muuten, ja sujuvasti siirryttiin seuraavaan. Ihmiset lauloivat hiljaa, pianosäestyksen alta en kuullut juuri muiden ääntä kuin omaani ja miehen. Koska säestys jatkui, aloitin reippaasti kolmannen säkeistön. Mutta säkeen tai parin aikana huomasin soraääniä. Tajusin, että muut laulavatkin eri sanoilla kuin minä. Olin hetken hiljaa ja höröstelin. Jahas, muut lauloivatkin viimeistä säkeistöä. Pääsin jälleen mukaan "Suo suloisuutta maistaa"-säkeestä ruveten - ja olin huomaavinani erinäisiä kääntyneitä päitä suuntaani. Nooh, ehkä he vain ihailivat Tuuterin pukuani...

Kuopuksen valmistumista juhlittiin sitten pienellä porukalla pariin otteeseen. Nyt on juhla-astiat, tarjottimet ja kakkukuvut pesty kaappiin. Ainu auttoi eilen kakkukuvun pesemisessä. Kas kun ehdittiin jo käväistä kylänsyrjässä Millanin luona taimen- ynnä kuulumistenvaihtoreissulla. Kuulumisista en osaa sanoa, mutta taimien suhteen minä kyllä nettosin huomattavasti. Nyt tarttee kirjoittaa jäätelötikkuihin erinäisiä nimiä, kuten pitsimyssy, verbena, lyhtykukka, tsinnia ja pisamakello, ja tökkiä tikut istutuksien syrjään. Ettei TAAS joudu kysyelemään Millanilta "niin mikäs se olikaan nimeltään..." Ai niin, ne unikon siemenet ovat mulla yöpöydällä. Täytyy korjata ne parempaan talteen.