perjantai 30. syyskuuta 2011

Johonaki häihäräppiä

Mies on näköjään koonnut kuvatiedostoihin sellaisenkin kansion kuin "Aila vuosien varrella". Sieltä löysin tuollaisen mojumiskuvan. Jotenkin passaa tunnelmaan. Mihinä on toinen sukka? Maha märkänä, tiskaamisesta tiemmä. Kuva on otettu mökillä, rajasin pöydän ääressä korttia pelaavan nuorison pois.

Oon vähä lapaannuksis ja ottaannuksis työviikon jäliiltä. Eileen oli jämerät paikat kotimatkalla. Pattijoen oikoosella rupes kuulumahan kumma klinajutes ja meno hirastuu niin jotta luulin auton sammunehen. Ajoon pyörtänölle, sammutin ja käynnistin uurestansa. Tottahan se lähti liikkeelle, ja meteliki vähä hilijeni kun liikkehelle päästihin. Varootusvalo paloo, sama valo, jokon kummaallu parihin ootteesehen, jotta sähkövehkehis jotaki häihäräppiä. Onneksi ei ollu pitkä kauas, mutta piti mun mukka teherä keskustas, kun olin ottanu kyytille linjapiilipysäkiltä yhyren tutun poijan, jonka pyörä oli matkahuollon pihas. Ja eikö ollu justihin ruuhka pahimmoollensa, jotta mua aiva pelijätti kerkiänkö risteykses alta pois, kun ei Agila oikeen kiihtyny. Tottahan se mies kohta vian selevitti, kynttilä oli poikkioomes, ja kun se vaihrettihin, niin kohta lakkas nelijäs pytty käymästä. Närpiös olis kuulemma uus mylly tilalle, mutta joinki pitääs kulukia töis. Tänään menin linjapiilillä ja ens viikolla ainaki alakuviikosta kimppakyyttikaverilla on ajovuoro. Olis meillä nyt tuo toinenki auto, mutta mies meinas, jotta siihen tarttoo teherä jarruremonttia ennenku se tohtii sitä mulle antaa. On sillä ny nuota korijaushommia kyllänsä.
Olis mullaki. Kokehien korijausta. Kun ny sais ensi laarittua ja pirettyä viä muutamat kokehet.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Tuvan sydän 20 vuoden takaa

Vilukissin kommentti edelliseen postaukseeni kirvoitti muistelemaan lapsuuskotimme tuvan olemusta. Jonkun sisaruksiemme albumeiden kätköistä saattaisi löytyä kuvia siitä, miltä tupa näytti 70-luvulla (ja miltä se oli näyttänyt koko lapsuutemme ajan, lukuunottamatta että lankkulattian maalipinta toisinaan uusittiin). Itseltäni löytyi tähän hätään (mikäs hätä tässä?) eräs jouluinen kuva vuodelta 1989, ajalta, jolloin tupaan oli jo vedetty vesijohto - mikä tapahtui vuonna 1985 - eikä enää tiskattu hellalla tai tiskipöydällä alumiinisissa tiskivadeissa. Vilukissi ihmetteli yläkaappien puuttumista tuosta puuhellan viereiseltä seinustalta. Silloin kun hellan vieressä oli se tiskipöytä, jonka päällä oli mm. siniseksi emaloidun vesisangon paikka, pöydän yläpuolella oli puuritiläinen tiskienkuivauskaappi ja pieni kaappi jauhoille, mausteilla ym. ruuanlaittoon tarvittaville kuiva-aineille.Vesijohdon vetämisen jälkeen tiskipöytä kuivauskaappeineen siirtyi ikkunaseinälle, jossa se muuten edelleen on sisareni emännyydessä. Nyt siskon aikana ei tuo kuvan seinäkään ole enää tyhjillään, vaan siinä on purnukkahylly, tauluja, kello...


Lapsuusaikoina tiskipöydän "alakaappiryhmään" kuului myös iso puulaatikko, jonka yläreunassa olevasta rivasta se keikautettiin auki silloin, kun sinne kannettiin halkosylyys liiveristä. Kaapit olivat vaaleansiniseksi maalattua täyspuuta. Tuo puuhellan yläpuolella näkyvä leivinuuni ei toiminut minun muistini aikana, sitä pidettiin lähinnä nuohousvälineiden säilytyspaikkana. Sen sijaan hellan uuni oli ahkerassa käytössä. Tuo hella taitaa olla järjestyksessään toinen, kun ensimmäisen puuhellamme tulipesä alkoi vähitellen murentua sen jälkeen, kun vanhin veli oli siellä posauttanut jonkin omatekemän pommin. Muistan, miten hankalaa oli välillä saada vivusta laskettua arina alemmaksi leivonta-asentoon, jolloin pesään sai mahtumaan enemmän puuta palamaan. Hellakoukulla piti avittaa painamalla arinan takaosasta, niin sai sen asettumaan kohorillensa.


Kuvassa on itseni lisäksi edellämainittu vanhin veljemme entisen kihlattunsa kanssa sekä rakas isämme. Näkyypä siellä julumetun nallen takana esikoispoikanikin. Ja kinkku mojuu huoneenlämmös... Kaljapullon jätti pöydänkulmalle todennäköisesti joulupukkina häärinyt nuorin veljemme. Varsinainen kusipukki.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Joutehnani


Töistä tultua istuin aikani television ääressä, katsoin ensin Arvottomat, sitten Joulupukin ja noitarummun (ne on tallennettuina tuonne jonkin laitteen sisään, kai). Sitten siirryin istumaan tietsikan ääreen. Hommia pakoilemaan. Tai ehkä voisin kaunistella totuutta väittämällä, että tulin inspistä etsimään.
Jotain löysinkin. Meillä on rutkakaupalla diakuvia. Viime keväänä etsiskelin niiden joukosta Israelin matkalta otettuja kuvia ja toki niitä löysinkin - vaikka jäi vaivaamaan, että niitä piti olla enemmän ja että missä kummassa ne loput voisivat olla. No, koulua varten etsimieni matkakuvien lisäksi innostuin katselemaan muitakin vanhoja kuvia. Siinä katsellessani taisin todeta ääneen, että nämä pitäisi saada digitaaliseen muotoonkin. No, eikö mitä, mies otti kameran ja alkoi räpsiä digikamerallaan kuvia suoraan valkokankaalta. Juu, onhan niitä nyt digimuodossa, mutta laatu ei ole ihan sitä, mitä ois voinut.
Äsken koneelle tallennettuja valokuvia selatessani törmäsin sitten noihin keväällä vanhoista kuvista räpsittyihin otoksiin. Muutaman niistä jo rajasin ja muutin pienempään kokoon voidakseni käyttää fb:ssa tai blogissa. Tässä yksi niistä, parinkymmenen vuoden takaa.
Kuva on otettu lapsuuskotimme tuvassa, äiteellä lampahankakku sylissä, minä ihmettelen piisin nurkalla.

maanantai 26. syyskuuta 2011

"Lintupienikurapuo"

Otsikko on lainausmerkeissä, koska se on lainaus äidiltäni.
Ajellessamme syyskuun alkupuolella tyttären kummien luo (ja sieltä jatkaen tyttären luo), poikkesimme menomatkalla tankkamaan pienellä huoltamolla. Mies siis tankkasi ja minä kävin keräämässä pihaan jätetyistä ruskeiksi tuleentuneista amppelimiljoonakelloista siemenkotia. Jemmasin ne tyhjään purkkapussiin. Kierrellessäni hiffasin huoltamon täysinäisessä roskiksessa jotain mielenkiintoisen näköistä... jokin puutarhakoriste. Tehtyäni vielä toisen kierroksen ja esmenneltyäni ääneen sain miehen rohkaisemaan itseäni sieppaamaan sen möykyn talteen. Hieman käteni tuhraantuivat johonkin tahmeaan, mutta lintulöytö ilahdutti silti, sujautin sen muina naisina etupenkin taakse jalkatilaan. Eikä minun kauaa tarvinnut auton kyydissä istua tahmatassuna, kun poikettiin Kokkolan abcilla vessassa.

Iltasella kotiin palattuamme kanniskeltiin omppuja ja kurpitsoita varastoon, perennoita, yrttejä ja gladioluksen mukuloita kasvihuoneeseen, ja tämän roskislöytöni istutin miltei porraspieleen. Siinä se saa istuskella lumentuloon asti, jolloin koetan löytää sille paremman jemman, ellei se ole siihen mennessä omatoimisesti päättänyt lentää etelään. Ressulta puuttuu nokka, mutta ei se taitaisi muutenkaan viserrellä.

Nyt on minullakin hökötys




Millan on usein inspiraation lähteeni (toki inspiraatioita löytyy muistakin vierailemistani blogeista, kokonaan toinen juttu onkin se, muovautuuko inspis koskaan miksikään konkreettiseksi.)




No, taannoin Millan mainitsi puutarhablogillaan "hökötykset". Muistin, että onhan meidänkin pihaamme ilmestynyt yksi hökötys tänä kesänä. Siitä kuva yllä. Valkoisen vinon rakkineen voinee tunnistaa hautalyhdyksi. Se oli eräs viimekesäisistä dyykkauslöydöistämme. Joka kerta, kun olimme tapulikahviopäivystäjinä - ja joskus myös ihan kirkossa käytyämme - availimme hautuumaan jätteidenlajittelukatoksessa olevien säiliöiden kansia, lajittelimme enimpiä ja keräsimme erinäisiä hyödykkeitä mukaamme (kuten steariinia puoliksipalaneista kynttilöistä, muovinauhoja kukkalaitteista, tyhjiä kukkapurkkeja...) Mies ihasteli metallikeräykseen tiputettua roinaa, ja ottikin mulle sieltä pari kukkakeppiä ja lisäksi tuon lyhdyn, josta kansi oli tiessään. Metalliromun mukaan ottaminen onkin miltei jo varkaus - paitsi, että aikanaan tuo lyhdynraato palautuu metallikeräykseen. Se on meillä vain lainassa ;-) Talvella siihen voisi koettaa ympätä jonkin pienen lasilyhdyn kynttilöineen, kesällä kukkaruukun. Mutta tällä hetkellä se tukee kosmoksenronttoja, jotka meinaavat hojaantua.




Äh, unohdin ladata tähän sen toisen kuvan, jonka olin aikonut, toisesta roskislöydöstä. Jos sen nyt lataisin, se hyppäisi tuonne ylimmäksi. Sinne se ei kuulu, joten täytyy rustata vielä toinen postaus. Tuohippuolin.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kuvia kyläreissulta


Tuossa omenapuukuvia koneelle ladatessani innostuin katselemaan syyskuun kuvasatoa ja haluan muutaman mieheni ottaman otoksen laittaa näkösälle, kyläreissultamme Millanin luona. Siellä on aina lämmin vastaanotto, kuten olen maininnutkin, kuin myös sen, että sen voi ymmärtää todella laajasti. Nuoret koiratytöt tässä ihmettelevät vanhaa kukkatakkitätiä, jonka käsi vispaa koiran turkissa.
Usmasta laitan kaksi kuvaa, jotka olivat minusta niin mainioita, koska niille voisi antaa nimeksi "Etsi yksi eroavaisuus".




Alla murto-osa tuliaisista. Kesäkurpitsoista on jäljellä yksi noista keltaisista ja yksi vihreistä. Täytyy vielä kerran kehua, miten hyvää, mehukasta ja pehmeää "porkkanakakkua" tuli, kun korvasin porkkanaraasteen kurpitsaraasteella. Jätin osan rasvasta pois, kun kurpitsa on niin paljon kosteampaa kuin porkkana. Lisäksi jätin sitten tekemättä sen tomusokerikuorrutteen, kun kakku ei sitä tuntunut lainkaan kaipaavan. Oikeastaan kakku-sana on vähän harhaanjohtava, uunipellillehän se tehdään, toisinaan puhunkin porkkanapiirakasta, mutta risetissä lukee jotta kakku.



Tässä se pippuribasilika, noi kauniskyntiset kädet eivät ole mun, vaan Millanin. Alareunassa häämöttää palavaa rakkautta, joka nyt sitten istuu penkissäni.



Lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan myös valtavassa kukkaloistossa olevasta daliasta, se kun oli vielä niin upean värinenkin. Harmi vaan, kamera hailensi väriä, joka oikeasti oli syvä ja tummanpurppurainen.




Omenapuussa kukkia!

Meillä on kaksi nuorehkoa omenapuuta, joista hiukkasen nuorempi, sariola, teki tänä kesänä ensimmäiset omenansa, seitsemän kaikkiaan. (Täydellisyyden luku, sanoi mieheni, alunperin raakileita oli 12, raamatullinen luku sekin, mutta osa varisi. Omenapuun juureelta söin äsken vielä kourallisen kuukausimansikoita, Millanilta kuinkas muuten.) Vähän aikaisemmin istutettu perheomenapuu, jossa on muistaakseni kolmea lajiketta ympättynä samaan varteen, ei ole vielä kertaakaan edes kukkinut.

Vaan nyt on kukkia siinäkin!

Eivät tosin ole omenapuun kukkia vaan tuoksuherneen. Tuoksu on siis kutakuinkin yhtä huumaava kuin ompun kukissakin.



Tästä alemmasta kuvasta ei saa kauhean hyvin tolkkua, mutta vasemmalla taustalla on se sariola, jonka takana jätemateriaalista rakettu varastohökkeli. Kuvan oikeassa reunassa törröttää ne tatarin rontot, joista katkoin täytettä perennakohopenkkiin eilen.

Tuolta pihamme takana olevan metsikön takaa häämöttää ns. rantatie eli "kasitie". Nyt sitten osajatta meille :)

lauantai 24. syyskuuta 2011

Puutarhapäiväkirjausta

Vaikkei nytkään mikään räkiä pouta ole, niin aivan siedettävä puutarhasää kuitenkin. Työsormikkaat kyllä kastuivat läpikotaisin.
Tosin sormikkaita en pitänyt aluksi, kun kylvin porkkanaa (Nantes) siihen hiekkalaatikkoon tekemääni ryytimaahan. Olin jättänyt porkkanaa varten keskustan tyhjäksi. Väliin laitoin yhden rivin valkosipulin pikkusipuleita.
Sain nyt saatettua loppuun myös sen yhden perennapenkin, joka piti viikko sitten heittää kesken yltyvän mahakivun takia. Vuohenjuuret joutivat kompostiin, liljojen sipuleita kuljetin kollegoille. Tilalle kokosin kohopenkin mukaelmakyhäelmän. Risuja pohjalle, painoksi vähän multaa, sitten haravoin siihen lehtiä ja katkoin tatarin varret. Lisää lehtiä ja multaa, sitten kompostia ja hevonp...aa. Lopuksi loput mullat. Istutin siihen loppukesästä kylvämäni tarhasalkoruusut sekä molempiin päihin Millanilta saatua palavaa rakkautta. Etureunaan vielä kolme purkillista narsissinsipuleita. Kaksi purkillista pitäisi keksiä vielä laittaa jonnekin, ehkä etupihan penkkiin, kunhan kosmokset herkeäisivät kukkimasta.
Pari tarhasalkoruusua laitoin kokeeksi omenapuun juurelle siihen kohtaan, mistä kaivoin varjoliljan sipulit Millanille. Ei kaikkia munia samaan koriin, on mielestäni hyvä ohje sovellettavaksi puutarhassakin.

Sitten piti vielä fundeerata, mihin tämäisin Millanin antaman mintun. Hän varoitti, että se leviää ja kertoi että jotkut ovat istuttaneet mintun risassa sangossa maahan rajoittaakseen leviämistä. No, minä säästän risat sankoni perunanistutukseen. Istutin mintun sitten kasvihuoneen ja orapihlaja-aidan välissä olevaan multakasaan. Levätköön ja levitköön se siellä rauhassa.

Pientä siivousta vielä, kasvihuoneesta lähti kompostiin kaksi tomaattia ja kohopenkistä yksi kesäkurpitsa. Toisen jätin sinne vielä hedelmänalkuineen. Aloitin puisten käytävälaattojen poiskeruun, ja esikoinen tuli saattamaan sen homman päätökseen. Laatat alkavat olla vaarallisen liukkaita näiden sateiden ja putoavien lehtien takia.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Kurpitsan lymyytestä

Mukulana leikittihin avaamenpiilotusta. Kamarin lukus oli sellaanen isoo vanahanmallinen, joka lymyytettihin. Muttei siitä ny sen enempää. Moon ollu tänään ihan tosisnani enkä yhtää leikkispäite kurpitsaa lymyytellesnäni. Millanin puutarhasta tuotua kuormaa oon koittanu huventaa. Kaks olis viä tähtehellä. Yhyren sain tänään lymyhyn, mutta non nuo Millanin kesäkurpitsat niin kovettuja, jottei niitä kokonaasina saa näkymättömihin. Pienistin ensi isoon kappalehen pannulle, söimmä riisin ja kanan kans. Sitte raastoon lopun kurpitsan ja pistin siittä osan sämpylätaikinahan. Nisutaikinahan en sentähä tohtinu koittaa. Mutta kun tejin ehtoon päätteheksi viä porkkanakaakkua, niin korvasin risetistä porkkanaraastehen tuolla kurpitsaraastehella. Sämpylöötä on menny makoosihin paloohin, ja mä luulen jotta kaakku menöö samaa tietä, kunhan päällystän viä tomusokerilla ja sulatesjuustolla. Kurpitsaraastetta jäi viä yks pakastekipollinen. Ja sitte viä ne kaks kesäkurpitsaa siä ulukovarastos. Kyllä nuoren kans jo pärjää.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Miehen rojekti




Aamulla ennen kellon soittoa ja päivän valkenemista heräsin siihen, kun mies kävi makkarissa ulkotakki päällään. Yritin huikata "minne matka", mutta ei hän ehtinyt jäädä vastailemaan. Jatkoin uniani ja sain vastauksen noustuani kännykkähälytykseen. Mies oli mennyt asuntovaunutyömaalleen, kun sieltä oli kuulunut - kuulemma - kova rysähdys. Ns. kattohirsi oli rämähtänyt vaunun uudelle peltikatolle. Miehellä on tuolla talon päädyssä ollut vissiin vuoden verran sellainen laihnapeitteestä tehty teltta projektin suojana, kaiketi erinäisten rakennelmien varassa. Kai jokin niistä tukipuista oli aamuyöllä valahtanut. Ilmeisesti yöllä oli jonkin verran satanut ja ehkä myrskynnytkin, koska sademyrskyä riitti uneeni asti, valtaisat lammikot.




Kävin pari päivää sitten - siis ennen mahatautiani - viimeksi kurkkaamassa, millä mallilla puolison projekti on. Sivuseinät olivat jo pystyssä koko pituudelta. Nyt hän taitaa rustata sisuskaluja takaisin. (Jokin sähkökäyttöinen hurruutin siellä nytkin kuuluu soivan.) Osa kaapeista ja hyllyistä vaurioitui siinä samassa edelliskesän myrskyssä, missä kaatunut petäjä murskasi vaunun katon.




Ja tämä vaunu siis ei silloin ollut silloin vielä meidän. Mies ikisoki osti itselleen tuollaisen rian! Vaan eipä mitään, hän osti sen sellaiselta mieheltä, joka oli ostanut myrskyvauriovaunuja heti läjäpäin mutta joka oli tullut toisiin ajatuksiin ja tajunnut, ettei itse millään kaikkia vaunuja jaksa ja ehdi kunnostaa myyntiin.




On se mukava, kun miehellä on mielekästä tekemistä. Ei niin kaipaile rouvaakaan töistä kiireesti kotiin. Mutta se kääntöpuoli tässä on, että huushollihommat eivät välttämättä olekaan tehtynä kotiin tultuani. Eivätkä muuten välttämättä tule tehtyä kotiin tultuanikaan.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Keräilyhaaste

No jos ny vihiroonki ottaas asiaksensa vastata Mansikin haasteesehen, joka velevoottaa mut palijastamahan, mitä mä keräälen. Moon tainnu vissihin johonaki välis antaa ilimi, jotta kaikenmoosta tuloo koholittua markiillensa. Täski yhtenä päivänä taas yks tuttu rouva kysyy, jotta mihinä mä kaikkia pystyn säilyttämähän. No, täs ensimmääses kuvas on yks mun lymypaikkani, olohuonehen kirijahyllyn alahakaappi.

Mullon portahien alla yhyres kaupan panaanilaatikos toinen jemma (ja sitte kirjahyllys on kaksi vetolaatikkoa kans täynnä mun kolehiani), mutten mä ny viittiny kumpaakaa lymyä pärvöttää näytille. Yritän ulukoa muistella mitä niistä löytyys (ja kuvastaki voi päätellä ainaki että): tyhyjiksi puhallettuja kananmunankuoria, lahjapakettien naruja, höyheniä (otettu taltehen vanahoosta virpomavitoosta), pähkinänkuoria, pullonkorkkeja (niitä oikeeta korkki-korkkeja, kruunukorkkeja mullon vasta muutama), rautalankaa (otettu taltehen kierrevihkoosta ja vanahoosta kranssiista), cocktail-tikkuja, niitä jäätelötikkuja, mitä Mansikkikin koholii (niitä menöö puutarhas kylyvömerkkiinä), värikkähiä paffinpaloja ja kuvia leheristä (korttien tekohon)... Viäkö jatkan? Olis vissihin helepompi lukia, jos olsin pistäny ranskalaasin viivoon.

No, lyhyesti sanottuna, kyllä mä kattelen käsisnäni joka ainuaa tilpehööriä ja mietin, voisko tämän jotenki uusiokäyttää. Etenki jos on sellaasta roinaa, jota ei voi kierrättää.

Mutta mennähän etehenpäin. Tästä kuvasta melekeen pystyy lukemahan, mitä muuta mä koholin.
Lehtileikkehiä. Mulloli ennestänsä jo yhyres kansios niitä, ja kesän lopus siirsin yhyrestä kapsäkistä sinne kertynehet kansioohin. (Sain samalla salakun työlaukukseni.) Olis ollu hauskemman näkööstä, jos olsin viittiny kurkoottaa jonku kansion alaha ja aukaasta sen kuvaa varte. Kotiseurun leherestä kerään kuvia ja juttuja tutuusta, samoon täälä uures asuinpaikas. Vieres näkyy viä kansio, jotta "askartelu", siinä on koulus käytettyjä ireoota kaavoonensa. Sitte on eriksensä viä jouluaskartelukansio...

Ja sitte viä yksi keräilykohoret (johona sentäs on jotaki järkiäki ainaki mun mielestä): siemenet.

Loppukesällä ja syksyn mittahan kuljeskelen kukkapenkiillä kattomas, mikon jo tuleentunu. Koholin kirjekuorihin (käytettyyhin tietysti) kunkin lajinsa mukaan. Nimi ja vuosiluku päälle. Nuo komiat ruusupavunsiemenet klasipurkis sain Liisa-täriltä, Millaniltahan mä sainki härkäpapuja viimeksi käyresnäni. Ei taharo mahtua kaikki mosselot vanahahan jäätelörasiahan, mutten mä viitti uutta paikkaa niille keksiä, kun sitte mä en enää löytääsi lymyäni.



No nyt on enää jälijellä haastehen etehenpäin laitto. Neljälle pitääs. Moon niin huonosti seurannu, kekkä on jo tähän haastehen saanu. Sem mä tierän, jotta Anneli on pyytäny, jottei hälle laitettaas mitä haastehia, joten son pois suljettu. Senkin mä tierän, jotta Vilukissi on koholija pahinta laatua, jotta sinne suuntahan vois kyllä haastehen nakata, Mä kyllä epäälen, jotta Vilukissi on jo haastettu...? Mutta sitte viä Millanille nakkaan sillä kurin, jotta saat itte valita, mikä blogi sen ottaa vastaan, Talviunilla, Kanttorilan puutarha, Suklaamuru & co vai Toivon koti.

Voisko ajatella, jotta tuos olis jo vähintään se nelijä? Jos ei passaa, niin ottakohon kernaasti satunnaanen ohikulukija kans haastehen joukkohonsa. Mulla niin riaa tuon hiiren ja sanojen maalaamisen kans, jotta silläkää en tärkiää enempää yritä tähän saara maharutettua mukavia blogeja.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Etenpeten ja entistä nurruusempi

Eilen meinasin jo vastata Mansikin haasteeseen puutarhasta palailtuani. Mutta vähitellen yltyvä vatsakipu pakotti minut kompostin tyhjäämisen ja perennapenkin pemmastamisen jälkeen sisälle ja makuulle. Aikani tuskiteltuani arvelin saaneeni oksennustautitartunnan, todennäköisesti koulusta. Minun ei ole tarvinnut vuosiin oksentaa, kiitos ja ylistys. En muistanut ollenkaan kuinka kauheaa se on. Ei itse oksentaminen, vaan sitä edeltävä kipuilu. Kiemurtelin, huokailin, keinuttelin itseäni, haudoin vatsaa kaurahauteella, itkin ja rukoilin: "Isä auta, mä en kestä!" Ensimmäinen oksennus tuli vasta puoli yhdeksän maissa illalla. Luulin erheellisesti, että siihen tuska loppuisi. Urakka kuitenkin jatkui aluksi puolen tunnin välein ja yön yli kahden tunnin välein, joista se toinen tunti meni teetellessä.
Muistelin synnytyksiä ja supisteluja. Niistä ainakin tiesi, että ne loppuvat vähän päästä. Mutta oksentamista joutui odottelemaan epämääräisen ja aivan liian pitkältä tuntuvan ajan. Kokeilin välillä sormi kurkkuun -temppuakin, huonolla menestyksellä. Jouduin istumaan pytyllä ja pitämään pesuvatia sylissä, vaikka asento oli epämiellyttävä, eikä lainkaan rento. Mutta en halunnut jatkuvasti kastella pöksyjäni. Vatsan kouristuminen kun sai joka kerta aikaan myös pissasuihkun.
Tällä hetkellä en niinkään harmittele sitä, että kaunis viikonloppu meni sairastellessa, kun olen niin helpottunut, että se meni sittenkin vuorokaudessa ohi. En kuitenkaan vielä taida jaksaa järjestää kuvaussessiota. Mansikin tavoin tahtoisin kuvittaa haastevastauksen. Palaan asiaan.

Sen verran haluan vielä lisätä, kun huomasin Päivän sanan Ps. 147:3, että kymmeneltä olisin kaivannut kuulevani jumiksen radiosta, mutta makkarissa meillä ei ole radiota. Ajattelin, jos vaikka olisin saanut Sanasta helpotusta. Mutta tulihan se kuitenkin.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Nurruusta

Eilen oli koko päivän hyvä mieli, koskapa päivä alkoi hyvin tavoitekeskustelulla esimiehen kanssa. Päivä jatkui muidenkin töiden suhteen ihan mukavasti, ja kun koulutusiltapäivän jälkeen ehdin vielä käsityöpiiriinkin, niin päivä oli sitten kauniina helmenä päivien ketjussa, laulua vapaasti lainatakseni.
Tänäänkin oli kaunis sää koko päivän, ja mieli jo askarteli mukavasti tulevan viikonlopun askareissa, mutta ei niin voimakkaasti, ettenkö olisi saanut väsättyä pojille maanantaita varten historian koetta (Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet) muutaman välitunnin ja pitkän ruokatunnin aikana.
Mutta mutta. Tuollaisia kokeen laatimisia varten täytyy mennä ns. työtilaan, erilliseen ja rauhalliseen huoneeseen, jossa on muutamia tietokoneita. Eihän siinä mitään silloin, kun siellä on yksin tai yhden kaverin kanssa. Usein kuitenkin on käynyt niin, että kun olen tullut sinne, siellä on menossa keskustelu, joka on kaikkea muuta kuin kehitys- taikka tavoitekeskustelu. Tuolla piilossa ja suojassa joillakin on tapana kuiskutella arvostelujaan ja kritisointejaan toiselle samanhenkiselle. Tänään päädyin taas keskelle sellaista ei-rakentavaa kritiikkiä, jota en olisi välittänyt kuulla. Ne keskustelijat eivät kylläkään tulleet tietämään, etten olisi halunnut kuulla. Pitäisikö minun uskaltaa seuraavalla kerralla sanoa ajatukseni ääneen, etten halua kuunnella seläntakaista papatusta? Vai riittäisikö vihjeeksi, jos pyytäisin työskentelyrauhaa?
No nyt en sitten meinaa saada mielestäni tuota kurjaa oloa, jonka sinne siirsi katkeroitunut mies, jolla kyllä on terve ruumis, mutta jonka sielun terveyden tila alkaa pikkuhiljaa huolettaa.
Miten irrottaudun tästä tympeydestä? Musiikin avulla? Kotitöillä? Metsäretkellä? Puutarhatöillä? Televisiolla? Alkaa olla turhan myöhä ja hämärä ulos lähtemiselle, kotitöitä sen sijaan piisaisi vaikka yömyöhään. Mitä tulee musiikkiin, niin ei ainakaan islamilaista häämusiikkia.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Knapsetta ja klimppisoppaa

Vaikkoli vapaapäivä, molin tentehilläni jo seittemältä. Ehtoolla jo olin lyijööspännällä pistäny ylähä työjärijestystä. Emmä joukaa sitä kaikiin kohoriin nöyräälly, mutta hyvä soli funteerata valamihiksi, mitä kulloonki on uunis. Enste klasipurkkeja. Samalla kun niistä siä toivon mukahan kuoli itiöt ja pakteerit, niin keittelin mustaherukkahilloa ja puolukka-kurpitsahilloa. Sitte keittähytin etikkaliemen kurpitsarelishille ja kurpitsa-sipuliraastehen siä liemes. Jääkaappihin molin jo aamutuimahan teheny omenapiirakkapohojataikinan ja niitä omenootaki olin siivonnu taikinatiinullisen. Kun mä komiasti pyyrin, niin mies tekaasi osasta omenoota paistoksen, jotta sen sai heti uunihin, kun purkit oli sieltä pois. Kohta sain piirakkapellillisen samahan uunihin ja sitte rupesin tekemähän gluteenitoonta kurpitsakaakkua. Se sai sitte olla uunis yksiksensä, jottei vain mistää hyppää yhtää kluteenia siähen. Sen paistues tein viä kaksinkertaasen kurpitsakaakkutaikinan nisu- ja ruisjauhoosta ja kaaroon kahtehen vuokahan. Isoomman meinaan vierä töihin nimipäiväkahaviille, ja vissihin sen omenapiirakan kans, jos vaniljakiisseli ei oo huomisaamuna muijonnu (sen laktoosillisen kiisselin tein vissihin aamulla aiva ensimmääsenä, ittellemmä tein sitte laktoositoonta tuohippuolin). Toki Ailanpäivä on vasta lauantaina, mutta sain mä jo tänään kortinki.
Kaiken tuon makoosen ääres rupes tuntumahan, jotta tarttis jo toisenki kerran syörä jotaki oikiaa ruokaa. Kuoriin yhyren Millanilta saarun kyssäkaalin ja pari oman maan porkkanaa, pienistin niitä ja kesäkurpitsaa suikalehiksi ja rupesin keittämähän kasvisklimppisoppaa. Mausteheksi laakerinlehti, kasvisliemijauhetta, mustapippuria, Millanin pippuribasilikaa, lipstikkaa, oreganoa ja viä kahta muutalaijja basilikaa. Nakkasin viä muutamia kirsikkatomaatteja joukkohon ja sitte purottelin klimpit lusikalla. Oli nopiatekoonen ruoka.
Täs on aina horvin päästä knapsahrellu. Son sopeva ääni, kun nuo säilykepurkit imaasoo kannen lujahan kiinni. Ny nuolle purkiille pitääs viä löytää tilaa jääkaapista. Ja jaksaasko viä ruveta tömppäämähän ne puolukat, jokka Huong meille toi. Ei juuri.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Pöhköysinventaariota

Voi mun sähläyksiäni! Menin sitten taas kirjoittamaan väärään blogiin... Jos ketä kiinnostaa omena- ja kesäkurpitsakulutuksen edistyminen, niin Jedidot-blogista löytyy :(

Plääh, sen lisäksi, että leikkaa ja liimaa on aivan mahdotonta, niin tätä nykyä hiiri takkuaa niin, ettei linkittäminenkään ole ihan ongelmatonta. onkohan pallo hukassa pölyn ja muun töhnän sisällä?

perjantai 9. syyskuuta 2011

Luannikas reissu

Millan kirjoitti käynnistämme heti tuoreeltaan ja niin mainiosti, ettei paremmasta väliä. Mutta jospa sittenkin kirjoittaisin minäkin siitä jotain.
Minulla on tänä vuonna mainio mahdollisuus pitää toisinaan vapaapäiviä töistä, niinpä nyt käytimme keskiviikkoisen vapaapäiväni antoisaan reissuun ystävien luo. Tässä ymmärrettäköön antoisa kaikin mahdollisin tavoin. Enkä tässä nyt viittaa lainkaan dyykkaussaaliiseeni huoltamon pihalla. (Nokkarikko kivilintu)
Ainu innostui märkään tervehdykseen, ja vanhemmatkin koirat ottivat lämpimästi vastaan, puhumattakaan isäntäväen vastaanotosta. (Mieheni taisi ottaa vierailumme aikana mm. koirakuvia, mutta niitä ei nyt ole mulla tähän hätään laittaa, eikä niitä kukkakuviakaan. Mainittakoon, että syvänpurppurainen dalia oli upea katseenvangitsija.)
Pyyhkäistyään lattialta tervhdyslammikon ehtoisa emäntä kantoi pöytään ruokalajeja, joita hän ja puoliso kuumeisesti olivat valmistaneet. Tuossa oli kömpelö piiloviesti, huom. Halullisesti nautittuamme pöydän antimia mahat täyteen siirryimme sadonkorjuuseen ja odottelemaan, että vatsaan tulisi tilaa omenapiirakkakahveille.
Omena- ja kesäkurpitsakuormien sekä kahviennauttimisen jälkeen mieheni käväisi pikkulenkin Seitan kanssa etsimässä tölkkejä urheilukentän tuntumasta (siellähän niitä TIETYSTI onkin) sillä välin, kun minä tutustuin Millanin Pfaffiin.
Aika hurahti kuin siivillä, alkoi miltei hämärtää, kun Millan jakoi meille vielä sylillisen palavaa rakkautta sekä pippuribasilikaa ja minttua. Mummunpöksygladiolukset olivat jo autossa. Parista keltaisesta sain tilalle toistakymmentä mukulaa. (Säilykkeitäkin muuten vaihdoimme.)
Paluureitti Oulaisten kautta, pokkesimme viemään tyttärelle kummitädin tuliaisia. Olimme keränneet punakaneliomenoita neljään sankoon, pahvilaatikkoon ja vielä pärekoriin sellaisia komeampia syömäomenoita. Sen korin kiikutin tyttärelle, että valikoi siitä itsellesi. Tuijotimme miehen kanssa sanatonna, kun tytär lippasi ja lippasi. Kun mies meinasi toppuutella, tytär ihmetteli "enkö mä saa näitä kaikkia?" Rauhoittelin, että toki hän saa ottaa vaikka kaikki, kun autossa on vielä vaikka millä mitalla. Lisäksi sinne jäi pari kesäkurpitsaa ja vähän ostoksia Kaustisilta, tiskiharja ja ruokakassi.
Tiskiharjaa kaupasta hakiessani sieppasin myös karhunkieliä ja huomasin sellaisia valkoisia sieniä, joita muistin taannoin Millanin mainostaneen hyviksi siivouksessa. Ja tosiaan, keittiötasoon pinttyneet kahvitahrat lähtivät kostutetulla sienellä selvästi. Kiitos ja ylistys, ei ihan heti tarvi ruvetakaan pintoja vaihtamaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Vessamietteitä, osa sejase

Facebookissa eräs kaveri linkitti vessapaperifirmaan, jonka nimeä älköön mainittako. Mainostivat, että nyt pahvihylsytkin saa sitten huuhtoa pöntöstä alas, kun ne ko. firmalla tehdään biohajoaviksi.
Aivan aiheesta linkki keräsi lyhyessä ajassa runsaasti kommentteja, enkä itsekään pitänyt näppejäni kurissa. Nimittäin. Eivät vedenpuhdistamoilla ollenkaan hurraten ota vastaan tällaisia mainoksia, joissa yllytetään pönttöön tiputtelemaan roskia. Vedenpuhdistamon ja viemäriverkoston ei ole tarkoitus olla kaikenlaisten jätteiden kuljetusta.
Samaa asiaa mietin itsekin itsekseni (olisikohan pitänyt ajatella ääneen), kun kollegani kertoi heittävänsä kampoihin ja harjoihin tarttuneet hiukset vessanpönttöön! (Taannoin taisin kertoa, miten samainen kollega inhoaa mm. hiuksia kammoissa ja on opettanut lapsensa siivoamaan kampansa heti käytön jälkeen. Pyttyyn, ääh!)
Meillä menee niin partakarvat, hiustenleikkuutähteet kuin harjoihin jääneet irtohiuksetkin kompostiin. Kauanhan niiden maatuminen kestää, mutta tulevatpahan nekin hyötykäyttöön sen sijaan, että haittaisivat rööreissä.
Haaveilen kylläkin kuivakäymälästä edelleenkin, vaikka tätä nykyä meillä tuskin lainkaan huuhdotaan pönttöä neitseellisellä vesijohtovedellä, vaan suihku- ja tiskivesillä...
Apropos, kotona käydessään tytär kertoi miltei järkyttyneenä, että heillä ei ole opiskelija-asuntolassa biojäteastiaa. Ymmärrän hyvin hätääntymisensä. Aikanaan asuessamme vuokralla kerrostalossa odotin tuskaisesti oman kodin ostoa ja kompostointimahdollisuutta. Kyllä nykyään jo pitäisi joka paikassa Suomessa olla sellainen, biojätehuolto.
Apropos 2: Vietän tässä vapaapäivää, ja kohta lähdetään kylänsyrjään, hakemaan Kanttorilan puutarhasta kurpitsakuormaa!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Iloa kelloköynnöksestä

Vielä yksi huono kännykkäkuva, vaan ei metsäretkeltä. Kelloköynnös.
Viime kesänä sain ekan kerran Millanilta kelloköynnöksen taimen, joka kasvaa roihuutti katonrajaan ja teki sitten yhden kukan. Tänä vuonna Millan työnsi kainalooni kaksi toisiinsa kietoutunutta valkokukkaista kelloköynnöstainta, jotka ovat kesän mittaan tehneet varmaan kymmenkunta kukkaa. Ja yhä se kukkii (niin kuin siinä yhdessä runossa). Olen koettanut tutkailla kukkineita kukkapohjia sillä silmällä, josko niihin kehittyisi siemeniä. Koetin rapsutella ruskehtavaa nysää pohjukassa, ja kuvittelin jo näkeväni siellä sisällä jotain siemeniksi kehittymässä olleen tapaista, mutta samassa huomasinkin tämän:

Ihkaoikea siemenkota, tuossa kuvassa vasemmassa alanurkassa verholehtien suojassa. Peukalonpään kokoinen. Ei mikään nysä. Nyt täytyy seurailla tiiviisti sen kypsymistä - kuin myös mm. petunioitten siemenkotia.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Fillarilla pöpelikköön


Olin suunnitellut, että lauantaina käydään tsekkaamassa puolukka- ja sienitilanne, jos vain sää pou'ittuu. Vaikka mitään räkiää poutaa ei näille leveyksille sääennustelupauksista huolimatta tullutkaan, niin kuivan näköinen sää kuitenkin. Piti vain odotella välijännestä urheilukilpailuihin ennen kuin sain kaverin itselleni metsään. Tohoriksi. En mä karhuja enkä muitakaan mettäneläviä osaa pelätä, mutta ujostelen liikkua ihimisten ilimoolla etenkin sangon ja sienikorin kera. Vaikken mä mihinää pahanteos olisikaan. Puoli neljältä oli miesten 200m förbi ja päästiin pyörillä liikkeelle hiihtomajan maastoon. Mun jopparillani oli sienikori jaettuna pienemmillä rasioilla, sieniveitsi ja -kirja sekä marjanpoimuri. Miehellä oli sanko, poimuri ja eväsreppu. Kameraa ei otettu, mutta molemmilla oli kännykkä. Nämä huonohkolaatuiset kuvat on mun kännystäni. Ensimmäiseksi otin todistusaineistoa valtavankokoisista lillukanmarjoista. Söin niitä suurella halulla, mutten tohtinut kuitenkaan noukkia niitä puolukoiden sekaan. Mies kun suhtautuu epäluuloisesti hänelle ennestään tuntemattomiin marjoihin. Taannoin kävi niin myös riekonmarjan kanssa.


Pidettiin evästaukoa sen jälkeen, kun olimme todenneet, että enimmät puolukat on syytä jättää vielä kypsymään. Istuttiin kiville ja ratustelin yhden kiven päälle tatit, joita en ihan varmuudella tunnistanut, mutta joita arvelin voitateiksi. Ja taas koetin rauhoitella miestä, että kaikki tatit ovat (periaatteessa) syötäviä, vaikkei niiden nimeä tietäisikään. Nummitatteja löytyi paljon.




Mieskin innostui kaivelemaan kamerakännynsä käyttöön, halusi kilpailla, kumpi saa parempia kuvia tateista.




Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa pois tutulta reitiltä. Siihen asti olimme edenneet miehen normaalia 5km:n lenkkiä, mutta kun löytyi tämä kivipolku ja sen likeltä outo metsätie, niin mies halusi katsastaa, mihin se johtaa. Ei se nyt hamoohin voisi viedä.


Tien varrella näkyi mm. tällainen lajienvälinen suhde. Piti oikein pyörtää katsomaan, oliko sieni tosiaan kiinni männyssä vai oliko joku nakannut sen oksalle. Siinä ne kasvoivat. Vaan ei ollut tämä mänty muutenkaan hyvässä kunnossa, latvaan asti kuivunut.

Ajeltuamme mm. hevosharjoitteluradan yli ja ohra- ja kaurapellon ohi aloimme kuulla autotien ääniä ja vähitellen alkoi näkyä lisämerkkejä sivistyksestä, jätesäiliöitä. Tulimme lopulta esiin paikassa, johon olimme arvelleetkin olevamme ajautumassa. Mutta kauppaan emme enää ehtineet, kun kotiin päästyämme kello lähenteli kuutta.

Kotona perkasin ensin puolukat, sitten sienet. Mies murskasi puolukat, minä ryöpsäytin karvarouskut ja paistoin tatit pannulla. Pahanen, kun käytin paistamiseen eltaantunutta öljyä, menivät tatit vähältä pilalle. Eipä niitä onneksi niin kauheasti ollut.
Mukava reissu.









Työteliästä uneksuntaa

Perjantaina saamani puhelinsoitto aiheutti osan viimeöisestä untennäöstä. Olimme olevinaan miehen kanssa tekstinlukuvuorossa, siis pyhänä kirkossa. Jo kotoa lähtiessä olimme kuitenkin pahasti myöhässä. Sen sijaan, että olisin ilmoittanut papille, että olemme kyllä tulossa, koetin epätoivon vimmalla löytää kirkkokäsikirjasta oikeaa sivua, missä sanottaisiin tämän pyhän tekstit. Ehdimme ihmeen kaupalla kirkkoon, ja jatkoin siellä toivotonta tekstien haeskelua, niin kuin niitä ei olisi mukamas siellä valmiina ollut lukupulpetissa, kuten joka pyhä suntion valmiiksi hakemina. Löysin kirjastani jopa eestinkieliset tekstit, vaan en etsimääni. Samalla minun olisi pitänyt etsiä teksteihin sopiva laulu vastausmusiikiksi. Mutta kun en tiennyt niitä tekstejä... Jossain välissä taisin kuitenkin saada papille sanan, että olin lupautunut tekstinluvun väliin laulamaan vastausmusiikkia. Onneksi muuten jumalanpalvelusmusiikista näytti huolehtivan nuorten musiikkiryhmä, mikit ja kaikki. Mutta jostain syystä mun piti hypätä siihenkin remmiin. Oliko alkulaulu heille outo vai miksi lie solisti vinkkasi minut laulamaaan sopraanoa.
Mahtoi olla turhan hektistä jumalanpalvelusta, kun sen päälle aloin uneksia käynnistä jäätelökioskilla. Ilokseni siellä myytiin jäätelöpalloja tikun nokassa, ilman sitä turhanaikaista keksitötteröä, jonka syöminen on minulle pakkopullaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Herättyäni aloin tuumata, noinkohan sellainen olisi mahdollista. Ei taitaisi pallo pysyä tikussa. Mutta sen sijaan voisin joku kerta ottaa oman lautasen ja lusikan mukaan ja pyytää laittamaan mango-melonipallukan siihen. Pitäkööt vohvelikeksinsä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Päivitys

Koneeseen pitää tänään viimeistään asentaa uusi F-securen päivitys, jonka mies on jo käynyt hankkimassa ja asensi jo läppäriinsä. Sanoi minulle, että tee nyt tietsikalla ensin kaikki, mitä sun tarttee tänään tehdä. Meneeköhän siihen kauankin, asentamiseen?
Jospa sitten varoiksi skrivaan jonkun rivin. Tänään opiskelukavereita kokoontuu Raumalla. Olisi ollut mukava nähdä, kuinka toiset ovat vanhentuneet ;-)
Noo, mikäs mä olen sanomaan, toissapäivänä pari poikaoppilasta koetti arvata ikääni, enkä edes kehtaa paljastaa, millaisia lukuja he ehdottelivat... Lohduttelin mielessäni itseäni, että se johtuu vain harmaantuvista hiuksistani ja "ajattomasta" pukeutumistyylistäni.
Jos toissapäivänä olinkin koulupäivän jälkeen sattuneesta syystä vähän väsynyt tai tympääntynyt, niin eilen sain taas nauraa luokassa useampaan kertaan. Mitenkähän vähemmän vulgäärit opet olisivat suhtautuneet siihen, kun eräs ysiluokkkalainen röyhtäisi että "oh baby". Minä kuitenkin nauran vieläkin! Onneksi tunti oli loppumassa. Kehuin poikaa, joka osaa röyhtäillä englanniksi, hmm...

torstai 1. syyskuuta 2011

50 years of love

Näin uuden kuukauden alun kunniaksi ihan pikkuinen postaus. Päivi Facebookissa mainosti ylen areenalta dokkaria, jonka nimi otsikossa. Pitihän tuo katsoa, kesto n. 50 min. Se oli mielenkiintoinen ja antoisa, mutta aivan erityisen hohdokas kohta jää mieleeni vielä pitkäksi aikaa naurattamaan.
Ohjelmassa haastateltiin useampia aviopareja eri puolilta maailmaa. Intialainen herra, joka oli dokkarin aikoihin ollut jo 68 vuotta naimisissa vaimonsa kanssa, kertoi heidän onnellisen liittonsa salaisuuden:
He olivat kuulemma heti alussa päättäneet yhdessä näin: Half the day the wife may do what she wants, and half the day the husband may do what she wants...

Tämän kerrottuaan mies nauroi pitkään ja sydämellisesti.