Lopultakin lopullinen lopetus?

Tuli tuossa mieleen, joko olen julkaissut kaikki aikomani tekstit, jotka aikanaan kirjoitin srk:n blogiin... Äh. No, enhän kuitekaan pysty tätä blogia poistamaan, se jää roikuskelemaan tänne netin syövereihin. Joten sama kai joskus vielä jotain sopivassa välissä julkaistakin, jos jokin teksti vielä löytyy.

Mutta nyt sitä aikomaani kevyempää aihetta. Unia. Tarkemmin koulu-unia. Olen niitä nähnyt niin kauan kuin olen ollut opettajana, useimmiten olen unissani joutunut yrittämään pitää jöötä siinä kunniallisesti onnistumatta. Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, unet ovat jatkuneet, mutta vaihtelevampina. Nyt oppilaat ovat olleet enimmäkseen suloisia. Yhtenäkin yönä liikutuin kyyneliin kun näin kuinka pitkäksi tokalle siirtynyt oppilaani oli kasvanut. Viimeksi uneksin pikkuoppilaista, jotka olivat uskomattoman fiksuja ja reippaita. Eksyttyäni ensin vanhasta muistista väärään luokkahuoneeseen ja mentyäni sitten myöhässä oppitunnille, kaikilla oppilailla oli jo valmiina esillä kirjasta oikea sivu! Mä vain olin niin paljon myöhässä, että luokan kelloa katsottuani arvelin, ettemme ehdi muuta kuin tarkastaa läksyn.
Toisenakin yönä olin myöhässä tunnilta. Silloin en tiennyt/ muistanut, että on avointen ovien päivä. Luokkaan mentyäni siellä oli jo pari isää, joista toinen oli ottanut tilanteen hallintaan piirtämällä taululle oppilaiden ratkaistavaksi nuottiviivaston nuotteineen. Oppilaiden piti yrittää tunnistaa laulu. Aloin itse sitä hyräillä nuoteista la-la-laa ja tunnistin laulun: Oi jouluyö. Mikä hauskinta, kun kuuntelin omaa ääntäni, olin hirveän tyytyväinen, laulunihan kuulostaa kauniilta...Mutta olen ollut unissani myös yläkoululla, silloin aina kylläkin enimmäkseen tekemisissä kollegoiden kanssa, enkä niinkään oppilaiden. Yhtenä yönä kyselin Kata-kemianmaikalta, löytyisikö mistään yhtään ylimääräistä kemian kirjaa, kun yksi oppilas oli jäänyt ilman. Kollegoista useimmin unissani on kuitenkin vieraillut juuri se, jota pelkäsin, josta en tykännyt ja jota koetin vältellä. Unet ovat muuttuneet. Ensin unissakin edelleen pelkäsin ja inhosin, mutta sitten aloin huomata hänessä aikaisemmin vieraita inhimillisiä piirteitä, kohteliaisuutta, hienovaraisuutta, muiden tunteiden huomioon ottamista.Ovatko ne olleet vain toiveunia vai onko niiden tarkoitus ollut muistuttaa/ osoittaa minulle,että Jumalalla ei ole toivottomia tapauksia. Ei edes pinttynein ateisti.

Nyt voisin vetäytyä levolle, kenties uneksimaankin. Sinä voit halutessasi siirtyä kanssani nykyiseen ykkösblogiini kanttorilan kulmille.

Jos jostain löydän jonkin mukavan kuvan, niin käyn myöhemmin liittämässä sellaisen mukaan. Muuten tämä oli tässä.

Löytyi kuva lapsuudenmaisemista, hautausmaan portti. Kuva on huonolaatuinen, diakuvasta kankaalle heijastettuna otettu valokuva.

Kumma kriitikko

Olen katsellut viime päivinä - eikun öinä - taas toinen toistaan kummallisempia unia, joista suurin osa tietty haihtuu mielestä ennen kuin olen edes aamukahvin äärellä. Yksi viimeöinen unenpätkä jäi kuitenkin kummallisuudessaan mieleeni. Mistä lie nämä netti- ja blogiasiat nyt uniini asti päässeet. Unessa olin löytävinäni jonkun tyypin blogista pitkän kirjoituksen, jossa hän kritisoi minun kirjoituksiani. Oikeastaan kiinnitin huomion hänen tekstiinsä, koska hän oli laittanut sen yhteyteen tunnistettavan kasvokuvan minusta. Jostain tiesin unessa, että kyseinen kirjoittaja oli mieshenkilö. Vaikken jaksanutkaan millään lukea kaikkea, mitä hän kommentoi ja teilasi kirjoituksistani, niin vaikutti kuitenkin siltä, että hän oli perehtynyt lähestulkoon kaikkiin kirjoituksiini. Kuitenkin varsin pintapuolisesti tai vahvalla ennakkoasenteella. Ainakin sellaisen käsityksen sain siitä lyhyestä pätkästä, jonka luin ja josta jäi mieleeni, että hän väitti minun sanoneen sitä sun tätä ortodoksisesta kirkosta. Kirjoittaja oli mielestään löytänyt minun jutuistani ristiriitaisia lausuntoja/ käsityksiä koskien toista kansankirkkoamme. Kuitenkaan en saanut sellaista mielikuvaa, että hän olisi ollut itse ortodoksi, hän vain oli jostain syystä halunnut esittää minut huonossa valossa ja teki sen tulkitsemalla kirjoituksiani mielensä mukaan.
Mietin, pitäisikö minun kommentoida hänen blogikirjoitustaan jotenkin tähän tapaan: "kirjoitit kyllä aika kiltisti, mutta ei ollut kilttiä julkaista kuvaani ilman lupaa". En oikein käsittänyt, miksi hän ei ollut osoittanut kritiikkiään suoraan minulle kommentoimalla häntä häiritseviä kirjoituksia. Miksi hän päätti repostella tekstejäni nimellä ja kuvallani omassa blogissaan? Oli aivan sattumaa, että törmäsin hänen tekstiinsä. Mies oli minulle entuudestaan täysin outo.

Herättyäni mietin, voisiko tuollainen olla mahdollista. Tottakai voi. Mutta epätodennäköistä. Pitäisikö ottaa tavaksi laittaa nimensä hakuun silloin tällöin? Ei kai sentään. Ainakaan tuon unen takia.

Aha, paimen anoo jauherehua. Jo on anemia paha

Vielä kun jaksaa muutaman levottoman yön painajaisineen ja heräilyineen, niin sitten alkaa taas uni maistua. Paitsi että ei... Tulee uudet murehtimiset. Jotka nekin olisi hyvä osata jättää leveämmille harteille.

Huomenna vielä suoraan töistä lääkärille, anemian takia. Olin ihmetellyt pitkin talvea, miksi hengästyn niin helposti, ja epäilin astmaa suvunperintönä. Alle sadan hemoglobiini selittänee myös huimauksen, jota on esiintynyt liikuntatunneilla.

"Laiska töitään luettelee"

Mitä onkaan tapahtunut viime päivinä

- Löysin uudestaan netistä vuorottelusopimuspaperit ja tulostin ne.
- Sain täytettyä em. paperit omalta osaltani - jouduin muutamaan kohtaan kysymään neuvoa palkanlaskijalta.
- Sain vietyä em. paperit, kolmena kappaleena, sivistystoimejohtajalle, jotta hän voi lisätä asiani torstaina sivistyslautakunnan jäsenille  lähtevälle seuraavan kokouksen esityslistalle.
- Löysin kaupasta kylmäsavulohta tarjoushintaan.
- Ostin tänään coctailtikkuja, Rekokahvia, tyrnimehua ja kasvisliemikuutioita.
- Olen pakannut lisää astioita ym. tarvekalua viikonlopun viettoa varten.
- Olen saanut hoidettua asiat seurakunnan emännän kanssa.
- Lauantaina puunasin kylppärin, koska meille tulee yövieraita. ("Olen kyllästynyt puunaamaan" hekoheko)
- Vein konsertti-ilmoituksia muutamalle julkiselle ilmoitustaululle, suntiot huolehtivat samaisia ilmoituksia seurakuntakotien ilmoitustauluille.
- Äsken leikkasin fileerausveitsellä em. kylmäsavulohen ohuiksi viipaleiksi, ladoin viipaleet kelmulle "kääretorttupohjaksi", levitin tillillä maustamani tuorejuuston päälle ja käärin pötkyläksi pakastimeen.
- Olen käynyt ahkerahkoa wilmaviestinvaihtoa oppilaitteni huoltajien kanssa.
- Ja kas, tänään minä tein ruuan autoremonttia tekevälle miehelleni ja iltavuorosta palaavalle tyttärelle.
- Niin, ja tänään kävin toisella käynnilläni fysioterapeutin luona ja ostin kyynärsuojan. Mutta roskista kylppäriin en marketista löytänyt.

Siinäpä tuli laiskan luetteloa. Eilen illalla harmitti, kun en oikein saanut mitään äntihin. Kenties siksi näinkin sitten painajaista juhlien järjestämisestä. Siitä vielä muutama rivi.
Olin järjestävinäni ylioppilasjuhlia, vanhaan lapsuudenkotiimme (niin kuin yleensä aina unissani). Olin juuri kattamassa kahvikuppeja pöytään, kun huomasin, että ensimmäiset vieraat jo saapuivat. Samassa muistin, että täytekakut ja kaikki muukin tarjottava oli edelleen pakastimessa. Olin unohtanut ottaa sulamaan... No, osa vieraista tuli tuliaisten kera, valmiita voileipiä ja sen sellaista, niin niillä päästiin vauhtiin. Olin tuntevinani nämä ensimmäiset vieraat Sanniksi ja Kostiksi, jotka kai molemmat ovat jo siirtyneet taivaallisiin juhliin. Sen verran painajainen stressasi, että heräsin siihen neljän maissa, enkä ihan heti päässyt takaisin uneen. Tulipa sitten muutamia asioita mieleen, mitä pitäisi muistaa kirjoittaa ylös. Yhden sitten noustuani vielä muistinkin ja kirjoitin muistivihkooni: tyrnejä täytyy muistaa ottaa pakastimesta mukaan hyydykekakun koristeeksi, samoin kokonaisena pakastettuja lakkoja täytekakun koristeiksi.

Trahteerien rustoota

Moon täs ny hilijallensa koittanu rustata trahteeria juhulihini. Meinaan juhulia kahares paikas, niin tarttoo funteerata kaharet trahteerikki. Tottahan ny osa leipomuksista kelepaa molempihin, niinku nuo piparkaakut, jokka äsköön justihin koristelin truutulla, ja kuivaa kaakkua kans saa viärä seurakunnan tiloohinki. Mutta sinne saavat hommata leipomosta täytekaakut. Sukulaasille tohorin teherä ne itte. Mullon vähä viä suunnitelma puolimoos, mitä kaikkia paan tarille. Osa vierahista syöö vain kasviksia ja kalaa, niin oon meinannu, jotta saa liha jäärä vallan pois, onhan ny paastonaikaki alakanu.
Nuo funteeraamiset tuli sitte yöllä taas unihiniki. Molin meinannu teherä vierahille itte verilättyjä, gluteenittomat meinasin paistaa eri lättypannulla kun tavalliset. Muttemmä ollu keriinny ainuttakaa lättyä paistamahan, ennen kun ensimmääset vierahat jo tuli. Enkä mollu keriinny kaakkujakaa fyllätä. Ja sitte mulloli meininki rustata jotaki murekesta jauhelihasta ja valokiista(!), noli jo sulanehekki, enkä mä viäkää tienny, kuinka niiren kans tulis toimia, jotta niistä sais jotaki hyvää - yhyres. Kyllä helepotti herätä ja lähtiä töihin.
Emmä ny verilättyjä kumminkaa trahteeraa kasvissyöjille. Enkä sitä jauhelihaa. Mutta valokkia kyllä, kaakkuhun ja leipäjuuston kaveriksi.

Epifanian ehtoo

Loppiaisen yksi nimi on epifania, tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Maailman pimeyteen ilmestyy Jumalan kirkkaus Kristuksessa.
Näin taas joku yö sitten unta vauvastani, jota hoidin ihan mielissäni. Eilen lueskelin vanhoja postauksiani, niitä joiden tunnisteena on "kipukohtia", ja sieltä palautui mieleen ystävän antama selitys unelle: vauva edustaa taakkaa. Onhan tässä jo keväästä asti sydämellä ollut taakka, joka välillä painaa raskaammin, välillä hetkellinen unohdus antaa lepotaukoa. Itsellä ja lähimmilläkin on kaikki kutakuinkin hyvin, mutta ahdistaa kun eräs nuori on valinnut vaarallisen tien. Siihen ahdistukseen sitten eilen koetin hakea lääkettä vanhoista postauksistani teemana: on sitä ennenkin ollut surtavaa ja murheet ei murehtimalla katoa. Olikohan ihan hölmöä koettaa hakea apua ahdistukseen vanhoista kipukohdista? Vai oliko se vain tyypillistä suomalaista ajattelutapaa?
En halua kertoa tarkemmin ahdistukseni aiheesta, mutta näilläkin eväillä joku lukija saattaa tulla avukseni rukousrintamaan. Osa ahdistuksestani tosin johtuu siitä, kun en tiedä, pitäisikö minun ja voisinko tehdä jotain muutakin.

Valvokaa

Valvominen on kurjaa, olipa sitten kyse siitä, että on yritettävä pysyä hereillä, vaikka kuinka nukuttaisi, tai siitä, että herää kesken unten, eikä saa enää unen päästä kiinni.
Kirkkovuoden lähinnä viimeisen sunnuntain kehoitus valvoa ei onneksi tarkoita kumpaakaan. Nukkuivathan viisaat neitsyetkin siinä missä tyhmätkin, heidän valveutuneisuutensa oli sitä, että he olivat varustautuneet odottamaan, tarvittaessa pitkäänkin.
Olimme tiistaina lauluseuroissa, niin laulut kuin puheet liittyivät valvomisen sunnuntain aiheeseen ja teksteihin. Puhuttiin muun muassa siitä, miten me kristityt voimme jouduttaa Jeesuksen paluuta. (Ai miksikö sitä pitäisi jouduttaa? Se olisikin sitten jo toisen  postauksen väärti aihe.) Siinä puheen aikana muistui mieleeni taannoiset tuumailuni siitä, miten ei pitäisi Jeesuksen tuloa ja tämän maailman ajan loppumista yrittää jouduttaa.  Ilmestyskirjassa kuvataan muunmuassa (8. luku), miten loppukahinoissa kolmasosa maasta ja merestä tuhoutuu ja saastuu. Välillä minusta on pahasti vaikuttanut siltä, että kristityt ovat unohtaneet varjella luomakuntaa, aivan kuin vähät välittäen, mitä sille käy, kun kerta lopulta luodaan uusi taivas ja uusi maa. Päinvastoin tunnutaan kuviteltavan, että mitä pikemmin saadaan tämä maapallo tuhottua, sitä äkempää Jumala luo uuden. Mutta kun sitä hetkeä ja päivää ei tiedä kukaan, ei edes Poika, vaan se on yksin Isän tiedossa.
Ja onkohan niin, että koska tietty poliittinen puolue, joka pitää esillä ympäristöarvoja, edustaa (tai jotkut sen kannattajat edustavat) hyvinkin ei-kristillisiä arvoja, niin nuo tosiuskovaiset heittävät lapsen pesuveden mukana - voimatta hyväksyä saati omaksua mitään, mitä tuo mainittu ympäristöpuolue ajaa.
Mutta nyt ekysin aiheesta vähän sivuraiteille.
Näin kirkkovuoden loppupuolella muistuu mieleeni eräs uneni, jonka näin vuosia sitten. Olin siinä unessa seisovinani lapsuuden kotini ulkoportailla tähtikirkkaana iltana. Katselin navetan katon yläpuolella aukeavaa taivasta, kun siellä tapahtui jotain. Liekö näkynyt Ihmisen Pojan merkki, koskapa kohotin käteni ja sanoi ääneen "Jeesus".
Muistui mieleeni taas kotikirkon lasimaalauskin, josta olen joskus aiemminkin julkaissut tämän kuvan.

Alitajutyötä

Erästä opettajatuttavaamme oli haastateltu johonkin lehteen kesäloman kynnyksellä. Haastattelussaan hän mainitsi mm. näkevänsä koulupainajaisia juhannukseen saakka. Niinpä  minäkin aloin seurata uneksuntaani sillä silmällä. Juhannus lähestyi ja aina välillä öisin olin kouluhommissa. Juhannus tuli ja edelleen yötyöt jatkuivat. Juhannus meni ja edellisyönä harmittelin, miten nyt työmatkan kuljen Hannan kanssa, kun mies oli laittanut automme seisontaan. Viime yön painajainen suuntautui jo selvemmin ensi syksyyn: olin pitänyt jo viikon koulua, kun hoksasin, etten ole vielä  aloittanut aapista ekaluokkalaisteni kanssa. En myöskään ollut etsinyt heille yllin kirjoja, kyniä, enkä mitään muutakaan koulutarviketta, joita sitten asian hoksattuani koetin alkaa etsiä. Mitään ei tahtonut oikein löytyä lyhyen välitunnin aikana, kun kirjalaatikot oli keväällä viety luokkiin vähän miten sattuu. Hohhoijaa. Auttaisiko alitajuntaa, jos päättäisin vakaasti ja sopisin kännykkäni kanssa, että menen koululle tavaroita järkkäämään elokuun alussa, vaikka viides päivä?

 

Yöllistä savottaa

Mun pitäisi olla jo tutimassa, mutta kyllä ennen maatepanoa ylöskirjaan pätkän viimeöisestä unesta, oli niin jotenkin minua itteäni:
Tuossa kotimme lähistöllä kaupungin miehet kaatelivat vanhoja puita. Katsoin erään suuren kuusen romahtamista ja ihastelin, kuinka valtavan suuria käpyjä siinä on - ja ajattelin, että noista saisi hurjasti hyvää askartelumateriaalia, toivottavasti eivät raijaa runkoja liian nopeasti pois, jotta ehtisin käydä käpyjä kokoilemassa. No sitten oli kaatumassa toinen yhtä suuri kuusi, mutta siinä oli vielä joulukoristeet paikoillaan, valtavan isoja metallisia filigraanikelloja. Silloin en enää tyytynyt vain ajattelemaan, vaan kysyin työmiehiltä, että ette kai te aio noita kelloja kaatopaikalle kuskata, vaan kai niitä sopii käydä näpistelemässä, etteivät mene haaskuuseen... Vähän oudosti hymyillen miehet lupasivat, että sopii.

"Unelmakauppa"

Näin edellisyönä kamalaa unta, mutta viime yönä pelkästään hullua. Toki siitäkin herättyäni ajattelin, että onneksi oli vain unta.
Mies oli olovana omin päin mennyt ostamaan talon. Ihan tuosta vierestä, tällaisen samanmallisen kuin meillä jo valmiiksi oli. Tietenkin olin utelias näkemään, millainen talo on sisältä ja millaista kasvillisuutta naapurin emännällä oli ollut pihassaan. Puutarha oli tyydyttävä, peltoalaa vähän enemmän kuin meillä nyt on, varsin runsaasti tilaa kukkaistutuksille ympäri taloa, yhdessä nurkkauksessa räystääseen asti yltävää kotkansiipeä(!) ja yhdellä seinustalla runsas mutta tunnistamaton köynnöskasvi. Toivoin salaa sen olevan kärhö. Erikoista oli sekin, että naapurin tontti osoittautui merenrantatontiksi.
Sisällä odotti yllätys. Talo oli rinnetalo, mutta korkeuseroa ei ollutkaan ratkaistu portailla... Olohuoneen lattia oli viettävä! Kun kokeilin istua sohvalle, niin se keikahtikin nurin "alamäkeen". Mutta sitten hoksasin sen hyvän puolen, että mahdolliset tulevat lastenlapset saattaisivat laskea liukumäkeä olohuoneen lattialla. Parketissa oli lisäksi vielä hyvä lakkapinta toisin kuin omassa talossamme.
En kuitenkaan unessa tivannut mieheltä, miksi ihmeessä hän oli mennyt tekemään kaupat naapuritalosta, vaikka sitä itsekseni ihmettelinkin. Rupesin vain kiltisti suunnittelemaan tavaroiden muuttoa, että nyt voisi olla sopiva aika samalla karsia roinaa vaikka kirppikselle.

Mitäpä tässä

Olen yrittänyt työstää seuraavaa postausta seurakunnan blogiin. Eipä sitten tänne ole oikein piisannut puhtia. Tällä kertaa tekstin työstäminen on ollut hivenen erilaista, koska lainaan toista henkilöä. Eräs ystäväni oli nähnyt erään unen, josta hän kertoi minulle. Kysyin häneltä luvan saada kirjoittaa siitä seurakunnan blogiin. Lähetin äsken tekstin hänelle oikoluettavaksi.

Mies yritti äsken saada minua liikkeelle, kysyi kirjoittamisestani, onko tuo niin tärkeä ja kiireellinen homma. En osannut vastata, mutta en sitten myöskään lähtenyt pyöräilemään hölkkääjän rinnalle.

Nyt taidan jatkaa mehumaijallisen täyttämistä. Vieläkö ehtisi höyryttää tänä iltana. Ja vieläkö ehtisi lämmittää uunin, desinfioida siellä purkkeja ja paistaa uuniomenoita. Mutta "ny nuoren kans jo pärijää", kun omenoita on pesemättömänä ulkovarastossa enää yksi ämpärillinen. Keittiössä on pestynä paloittelua odottamassa toinen.

Koontia

Viikontakaisen ryöstöretkemme saaliista aika suuri osa on vielä piilottamatta. So. omenoita riittää edelleen paloiteltavaksi. Sosetta on jo nyt 13 lasipurkillista ja pakastimessa rasioita nokko. Eilen kuitenkin käynnistin isomman pakastimen, joka on saanut olla koko kevään ja kesän tyhjillään. Eiliset leipomukset ovat siellä jo, nyt pitäisi mennä sammuttamaan pikkupakastin ja tyhjäämään sen sisältö tuohon isompaan. Sinne mahtuu sitten vielä lisää omenasosettakin. Ennen pakastinoperaation loppuun saattamista halusin kuitenkin jotain skrivata up, kuten Pertti Vähätalo asian ilmaisi muinoin orientoiva praktikum -luennoillaan.

Itsiäni saan syyttää, että suostuin sittenkin ehdokkaaksi. Vaalikoneisiin vastaamiseen menee luvattoman paljon aikaa. Minulta ei sentään niin paljon kuin mieheltäni, mutta liikaa kuitenkin, vaikka vastasinkin vain niihin kolmeen, joita mainostettiin tärkeimpinä. Tuskin sillä kuitenkaan on kauheasti merkitystä äänestystulokseen, niin kuin ei silläkään, että loin erikseen Facebook-sivun. Tykkäämisten määrä ei taatun varmasti ole suhteessa äänimäärään.

Facebookista puheen ollen, luin sieltä juuri äsken, että rakastettu kunnianarvoisa rovasti Risto Santala on kuollut. Hän oli saanut iäisyyskutsun keskiviikkona, joka sattui olemaan juutalaisten jom kippur, suuri sovituspäivä. Hän oli suuri Jumalan mies. Hänessä oli jotain samanlaista lempeyttä ja isällisyyttä kuten Erkki Lemisessä ja Erik Ewaldsissa.

Uniakin olen taas katsellut. Erityisesti on jäänyt mieleeni uni vuosia sitten kuolleesta kummisedästäni. Unessa hän tuli tervehtimään yhdessä poikansa kanssa. Outoa oli se, että unessa Sauli-setä oli paljon minua lyhyempi, minun piti kyykistyä häntä halaamaan.

Eilinen leipomapäivä meinasi alkaa katastrofin poikasella. Keitettyäni vaniljakastikkeen (tai kiisselin, en ole varma paksuusasteesta) aloin valmistella edellisiltana paloiteltuja omenoita uuniin. Ja ennen kuin ehdin harkita, olin jo aloittanut pullataikinan teon, vaikka sekä jauhot että kananmunat olivat vähissä. Menin herättelemään miestäni kauppaan, mutta hän olikin jo hereillä - tietokoneella, niitä vihoviimeisiä vaalikoneita käyttelemässä. Koetin olla liiaksi hoputtamatta säilyttääkseni kotirauhan. Kahden litran hiivasokerivesi meinasi ehtiä kuoheltaa pöydälle ennen kuin pääsin tekemään taikinan valmiiksi. Siinä miestäni odotellessani päätin ihan ääneen, että ensi kerralla - ja kaikilla seuraavilla kerroilla - käyn itse etukäteen kaupassa ennen leivontaan ryhtymistä. No, sillä välin kun kovan onnen pullataikina nousi, paistoin uunissa kesäkurpitsakakkua, johon olin käyttänyt ne kaikki loput munat, jotka olivat jääneet vaniljakastikkeesta. Nyt on taas tiun verran munia kaapissa, ettei ihan heti lopu. Kun sitten pullien paistuttua olin tehnyt vielä puolukkarahkapiirakkaa, mies laittoi uuniin kanaa ja fileiden paistuttua ladoin uuniin lasipurkkeja omenasosetta varten. Iltapäivällä lähetin sitten jumppanaisille sähköpostia, etten tulisikaan tänään jumpalle, kun pitäisi ehtiä vielä mansikkamaakin perustaa hyvän sään aikana. Vanhin kohopenkkini muuttui mansikkamaaksi. Tyhjäilin myös kasvihuonetta. Illalla sitten katsottiin Narniaa saunan jälkeen. Aamulla mies tuli herättämään ennen yhdeksää. Ties mihin asti olisin nukkunutkaan. Menimme yhdeltätoista perhekirkkoon tandemilla. Alkaa olla viimeiset tandemkilometrit tälle suvelle. Pimeällä sillä ei voi ajaa, koska siinä ei ole lamppua. Ja kohta pudonneita, märkiä lehtiä alkaa olla niin paljon, että on vaarana liukastella.

Ai niin, se pakastin...  

Syyttelyitä ja kissikin sylki

Olipas taas unet. Olimme menevinämme johonkin etelän kaupunkiin seuroihin. Taisivat olla KL:n kesäpäivät. Mutta lädimme sieltä vinkiäätte pois sen jälkeen, kun ensimmäinen puhuja oli oikein hyvästi läsnäolijat haukkunut ja syyllistänyt siitä, ettei paikalla ollut enempää väkeä... Paluureittimme piti kulkeman Halkivahan ja Porin kautta sukuloiden, äiti mukamas siellä suunnalla asui. Ennen kuin lähdimme, eräs tuttavani lauluporukastamme kertoi antaneensa yhteystietoni jollekin naiselle, joka olisi ilmeisesti halunnut pyytää meitä jonnekin laulamaan. Siellä äidin luona kai jo ollessamme kännykkäni soikin. Soittaja esitteli itsensä kohteliaasti nimellä Kerttu Kälele ja kysyi sitten, mitä olin ajatellut tehdä lauantaina 1.9. Sanoin ensin, että mulla on silloin työpäivä, mutta harmikseni olen auttamattoman rehellinen ja korjasin samantien, että eikun se työpäivä onkin 8.9. mutta mainittuna päivänä vietän varmaan vapaa-aikaa perheen parissa. Silloin se Kerttu alkoi vaahdota jotain syyllistävää. Minä ärähdin takaisin, että missä tarkoituksessa hän alun alkaenkaan kyseli ajanviettoaikeistani, oliko hänellä jotain asiaa tuohon päivään liittyen. Kävi ilmi, että hän soitteli Lions Clubin edustajana. Mutta kuitenkin hän vetosi jopa kirkkoherramme nimissä, että meidän pitäisi johonkin tilaisuuteen saapua viihdyttämään. Siinä vahingossa sitten tulin katkaisseeksi puhelun, enkä yhtään harmitellut, ettei LC-Kerttu enää soitellut takaisin. Vasta hereillä ollessani tulin tajunneeksi, että lauluporukkammehan laulaa ainoastaan seurakuntien/ hengellisissä tilaisuuksissa. LC:t, MC:t ja FC:t pärjätkööt ilman meitä.
Mutta se kissa. Vissiin siellä etelän kaupungin kaduilla satuin nenäkkäin katukatin kanssa. Se oli isokokoinen ja huonossa kunnossa. Se sähisi ja sylki päälleni, niin että tunsin roiskeet käsissäni. Minun piti heti päästä pesulle, kun pelkäsin kissan kantavan jotain tauteja. Kävinkin käsipesulla jossain ihme pisuaarissa, paljain jaloin ja heti tunsin, että nyt pitäisi saada pestä jalanpohjatkin... Kissa kuitenkin oli vähän rauhoittunut, keräsi hoivattavakseen tyynyjä ja vaateresuja, ja yritti niitä imettää. Säälitti tuollainen elukkaparka. Luultavasti se tuli uniini sen siiliparan takia, jonka murhasta uutisoitiin Kauhajoki-lehdessä. Ja ehkäpä osaan jäljittää myös, mistä nuo syyllistämispätkät tulivat.   

Kurkiuni

Edellisöisestä unennäystä jäi elävästi mieleen eräs pätkä. Seisoin tutuissa lapsuusmaisemissa, paitsi, että maisemaan sisältyi lampi, jota siinä kohtaa oikeasti ei ole. Katselin etelän taivaalle, korkealla kohti etelää lenteli yksinäinen uljas kurki. Yhtäkkiä siltä näytti putoavan jotain, joka lumpsahti siihen alla olevaan lampeen. Ihmettelin ensin, että ei kai kurki lennosta muni. Kakaksi mojaus oli aivan liian iso. Jopa kurjelta. Lammen pinnalla uiskentelevat sorsat ja muut alkoivat kerääntyä pudonneen kohteen ympärille. Silloin huomasin, että se olikin kurjenpoikanen, joka jo kömpi kuivalle maalle. Se alkoi ottaa juoksuvauhtia ja levitellä siipiään, kun sen emo jo palasikin takaisin sitä tsemppaamaan. Poikanen pääsi siivilleen ja matka jatkui.
Mä en osaa nähdä tälle mitään yhteyttä valve-elämästä. Vai olenko katsellut jotain luontodokkaria?

Loppulomapäiväkirjaa, ja yksi kukka

Eilinen oli tympeä päivä. "Niinku tuulehen puhaltaas." Koko päivä oli pimeää, kylmää ja sateista. Itse olin kiukkuinen ja mitään aikaansaamaton mököttelijä. Vasta illalla alkoi vähän helpata, kun aikani kierreltyäni tietämättä mihin ryhtyä muistin, että blogikirjoitus seurakunnan sivulle on kesken - ja kun sitten sain sen valmiiksi.
Menin sen jälkeen maata, lueskelin Totte Svenssonia saadakseni paremmin unen päästä kiinni kuin edellisyönä. Olinhan laittanut kännykän herättämään taas vartin edellistä aikaisemmin. Pitkin yötä taisi tuuli pieksää sadetta, koska siitä oli kaikuja unessakin. Tosin parhaiten unistani jäi mieleen, että hoidin vauvaa, koetin opettaa potalle, kun mulla ei ollut tarpeeksi vaippoja, jotakin epämääräisiä trasuja pussillinen. Vieläkin melkein harmittaa, että kaikki äitiyspakkausten sideharsovaipat kulutin aikanaan loppuun neljällä vauvalla.
Aamu valkeni sateisena, ja kun olin lukenut Svenssonini loppuun, prissasin miehen kauppaan (= tuuleen ja sateeseen) ostamaan mulle hiivaa ja jauhoja. Ja hänpä hoksasi tuoda kananmuniakin, vaikken muistanut muistuttaa. Nyt on taas nisua hetkeksi. Ja sadekin on tauonnut.
Kun pyöräilin maanantaina seurakunnan taloustoimistoon lunastamaan sapattiaterialiput itselleni ja miehelle, niin palatessa huomasin kotimäellämme kadun varressa hienon ilmestyksen. Mun piti pysäköidä pyörä, käydä nuuhkimassa ja ottaa kuva.

Komistus kasvoi kadun alkupäässä tontin aidan ulkopuolella, mutta talon omistaja oli jättänyt sen leikkaamatta, ympäriltä oli nurmikko kyllä ajeltu. Kimalaiset ynnä muut medenkeräilijät olivat varmasti mielissään. Tuoksukin oli ihanan makea. En kuitenkaan onnistunut lajin märityksessä. Otavan värikasvio ei tällä kertaa auttanut, enkä oikein neitstäkään löytänyt harhalaukauksin mitään sopivalta  näyttävää. Olisi pitänyt ottaa myös lähikuva (pitäisikö kipaista kadun toiseen päähän?), mutta jos tuosta klikkaamalla saa yhtään paremmin selvää ja jos vain joku osaa heittää arvauksia, niin otan ne kiitollisena vastaan.

Unessa useasti sinun kaduillas, koulutie

Ennen etenemistä tämän kesäloman viimeiseen matkapäiväkirjaan kirjoitan muistiin yhden unisekamelskan viime viikolta. Koulutyöhön sekin liittyi, osin löyhästi. Siinä oli kolme juonenpätkää, jotka kiertyivät yhteen epämääräisessä järjestyksessä, kenties kuten jossain elokuvassa tapahtumia kuvataan vuorotellen eri näkökulmista.
Eka juonne kuvasi eniten varsinaista koulutyötä. Olin mennyt valmistautumattomana hommiin, vasta koululla älysin ruveta miettimään kuvistyön aihetta. Jokin aihe juolahtikin mieleeni, mutta olen sen unohtanut. Ei haittaa, sillä se oli oikeasti tosi surkea idea. Sitten onneksi muistin, että mullahan on parillisilla ja parittomilla viikoilla erilainen lukkari. Tuli kiire tsekata kalenterista, kumpi viikko nyt oli ja helpotuksekseni huomasin, että kuvista olisikin vasta seuraavalla viikolla. Luokkaan mentyäni kysyin oppilailta, millaisia päivänavauksia heillä on tavannut olla. He kertoivat, ettei minkäänlaisia. "No, minä ainakin tiedän, mistä tänä aamuna teille puhun", vastasin heille. "Liikenteestä."
Siihen liittyivät ne toiset unijuonteet. Toisessa joku tyttöoppilas tuli istumaan autoni rattiin ja kauhukseni yritti käynnistää sen. Yritin häntä kieltää ja varoitella, muttei ollut kuulevinaan. Kiersin etuovelle ja huomasin, että hameeseen pukeutuneella ei ollut lainkaan pikkuhousuja... Koetin olla diskreetti, samalla yrittäen selittää, mitä vaaroja liittyy siihen, jos hän saa auton liikkeelle. Varoitin, että jarrut toimivat huonosti eikä hän saisi autoa pysähtymään, jos se käynnistyisi. No, tietenkin se käynnistyi ja lähti liikkeelle, takaperin. Tyttö sai demonstraation siitä, että olin puhunut totta. Kumpikaan meistä ei saanut peruuttavaa autoa pysähtymään, vaikka poljettiin jarrupoljinta pohjaan ja vaikka vedin vielä käsijarrunkin päälle. Tyypillistä autounissani.
Viimeinen juonenpätkä:  Ajoin autolla, kas kummaa, etuperin, kun kadun varressa olevasta parkkiruudusta eteeni syöksähti entinen naispomoni. Vaikka ehdin tehdä väistöliikkeen kadulle, automme törmäsivät sen verran, että jotain pomoni autolle tapahtui, ainakin etuovet aukesivat. Minä jatkoin matkaani miettien, pitäisikö pysähtyä asiaa selvittämään, vaikka käsittääkseni hän oli itse syyllinen.
Äh, kouluongelmia ja auto-ongelmia :(
Luultavasti viimeaikaiset törttöilyni liikenteessä palasivat uniin kummittelemaan sen takia, kun mieheni anoppilassa otti puheeksi "sen auton, jonka vaimo ajoi lunastuskuntoon". Toki siinä tilanteessa löin asian leikiksi: "Miehellä on ollut varmaan kolmisenkymmentä ajoneuvoa, ja hän muistaa tuon ainoan, jonka olen ajanut lunastuskuntoon." Mutta jossain mielenpohjukassa autotraumani jäytävät varmaan iän kaiken.  Kuin myös koulutraumat. Trauma on liian voimakas sana, mutta sopivan napakka.

Hyi kauhia...

...kun piti taas kattella niin kamalaa unta. Molin olovana johonaki lääketieteellises toimitukses, johona mua leikeltihin ja paikkoottihin. Ja mun käskettihin panna itteltäni käret poikki kaluumien kohoralta. Emmä meinannu, mutta niin ne vain määräs, jotta mun tarttoo teherä. Ja jotta käret tuloo vain parempahan kuntohon, kun ne sitte ommellahan takaasi. Niin mä löin ne ereepoikki (semmä kyllä käsitän, jos yhyren kären saa itteltänsä katkaastua, mutta kuinkas sen toisen saa poikki?) Kohta noliki ommeltuna takaasi, mutten mä niillä tohtinu palio mitää teherä, ei puhettakaa, jottolis tohtinu roikkua käsien varas. Ja kipiästi kaluumia porotti.
Funteerasin ensi, jotta olikohan tuos jotaki sympoolista, mutta sitte havaattin, jotta mun pääs ny oli menny sekaasin kaikki Iigorit Pratsetin kirioosta, ja sitte viä joku kauhia elokuva, johona oli avaruuren eläviä ja yhyrelle ihimiselle istutettihin sellaasen olennon raaja kären paikalle. Jos mulloli käret joinki häjys asennos ja senki tähäre tulivat unihini.

No eikö mun pitäny kattella taas koulu-uniaki. Ja justihin kun olin pääsny kehumasta, jotten oo enää nähäny unisnani päässilimääsiä kakaroota, niin eikö ne taas mua piinannehet. Ja viä liikuntasalis.

Unta ja Aapelia

Jos en eilen saanutkaan mitään tehdyksi, niin tänään olenkin sitten viettänyt lepopäivää. Se on tuntunut tähteelliseltä, kun yöllä piti paiskia taas töitä. Unissani. Koulussa. Alkukesästä näin koulu-unia, koska se oli lähihistoriaa, ja näin loppupuolella lomaa näen niitä samoja unia toisesta syystä. Alkukesästä painajaisten pääosassa olivat tottelemattomat oppilaat, nyttemmin toisaalta ikävät entiset kollegat, mutta toisaalta myös oma avuttomuus ja saamattomuus, mikä on kyllä ollut läsnä myös alkukesän unissa. Jostain syystä jo toisen kerran uniesimiehenäni on rikuneerannut toinen niistä entisistä miespuolisista esimiehistäni, joita en oikein valveillakaan jaksaisi. 
No, yön painajaiset kyllä saa mielestään, kun katselee televisiosta vaikkapa Aapelin teoksien filmatisointeja, Pikku Pietarin piha, kaksin kappalein. Mies ei jaksanut lähteä kirkkoon, niin se jäi väliin tältä pyhältä. Jaksamattomuutensa taisi olla enempi henkistä laatua, mutta oli nyt mitä hyvänsä. Ensi viikonloppuna ollaankin sitten sanankuulossa monen pyhän edestä...

My Little Fish -tattoo

Vaikka olen viettänyt tätä opettajien kadehdittavan pitkää kesälomaa (kateus on rumaa, turhaa ja haitallista, hyi teitä!) niin en silti ole taaskaan tyystin päässyt koulutyöstä ja -huolista vapaaksi. Niin valveilla kuin unissakin työstän joko mennyttä kouluvuotta tai tulevaa.
Eräässäkin unessa työparinani oli Sari Palm (joka muuten siviiliammatiltaan on luokanopettaja, vaikka onkin nyt hoitamassa kansanedustajan tehtävää). Siinä työn lomassa huomasin hänen oikeassa olkavarressaan tatuoinnin, joka esitti kalaa. Se tosin näytti myös My Little Ponylta, oli yhtä hempeästi väritetty vaaleanpunaiseksi ja -siniseksi. Kalalla oli paksut pusuhuulet, ja muutenkin se oli kuin uimarenkaan kuvituksesta. Sari tunnusti, että häntä harmitti mokoman tatuoinnin ottaminen. Minä puolestani näytin omaa olkavarttani, jossa oli uljaan takajaloillaan seisovan hevosen kuva.  Tuosta unesta jäi paremmin mieleen nuo tatuoinnin kuin se, mitä hankaluuksia mulla oli erään Lauri-nimisen oppilaan kanssa. Olikohan se juuri Lauri, joka koko ajan nyppi ilmoitustaululta uusia nuppineuloja käsiinsä, kun edellisen häneltä takavarikoin. Unissani yleensä oppilaat ovat tottelemattomia ja ärsyttäviä, niin kuin aika usein oikeastikin :(
Viimeöisessä unessa eivät sentään oppilaat aiheuttaneet hankaluuksia, vaan se, etten löytänyt tarvitsemaani materiaalia (= mustaa piirustuspaperia). Toisin sanoen huonoa suunittelua, mikä onkin toinen valvetyöelämää hankaloittava asia :(
Eilen mies ajeli sillä kylällä, missä työpaikkani sijaitsee, mutten sitten lähtenytkään hänen matkaansa käydäkseni koululla, koska ne paperit, jotka luulin jättäneeni koululle, olivatkin repussani. Siivoamaan ehdin sinne myöhemminkin. Koululla käynti olisi varmaan vain tuplannut koulu-unien määrän. 

Meinasin piirtää ja värittää kuvan tuosta Sarin tatuoinnista, niin elävästi se jäi mieleeni - ja todisti uudemman kerran, että näen värillisiä unia.
Minullahan ei ole mitään tatuointia oikeassa olkavarressani, mutta kappas, isosiskollani oli vasemmassaan tällainen. "Sitä se mun uneni tiesi."

"Vedet jo virratkaa"

Horvi tarkoittanee kolmea päivää, vaan nykyisessä hektisessä menossa ja inflaation jyllätessä horvikin on tainnut kutistua vajaaksi vuorokaudeksi...
Mulla on pieni lepohetki ennen illan konserttia. Olimme aamulla jo kuoron kanssa jumiksessa palvelemassa sekä kirkkokahveille suntion eläkkeellesaattelutilaisuudessa laulamassa. Palasin kotiin yhdeltä. Puoli kuudelta lähden pyöräilemään takaisin Saloisiin. Niin, tässä välissä voisi tietysti jollain tavalla koettaa edistää juhlavalmisteluitakin, mutta lepopäivän kunniaksi soin itselleni tällaisen irtioton.
Paluumatkalla kirkosta ajoin muutaman virtaavan ojan yli. Ne palauttivat mieleeni viimeöisen unenpätkän, jolla varmaankin on jokin syvällinen merkitys ja symbolinen arvo: unessa oli tammettu puro, joka olisi johtanut alempana virtaavaan jokeen, ellei siinä olisi ollut sitä patoa. Joku, olinkohan se minä itse, kuitenkin mursi sen padon. Vesi pääsi virtaamaan vuolaana kuivettuneeseen joen uomaan. Ihmiset olivat iloissaan ja hyvillään.
Näin minä toisenkin mieleenjääneen unenpätkän. Siinä oli jollain nuorella kaverilla jaloissaan kengät, jotka soivat. Kun hän astui tietyllä kengän osalla maahan (ulkosyrjä, kantapää...), kuului aina tietty sävel. Niinpä hänen kulkunsa oli tanssahtelua, jota hän itse säesti soittamalla kenkiään. Olin ihastunut innovaatioon, mutta mietin samalla, pystyisikö ideaa jalostamaan. Voisiko kenkiin ujuttaa eri vaihtoehtoja? Mitä jos voisi valita mieleisiään kipaleita soimaan ilman, että tarvii osata niitä tanssimalla synnyttää? Mietin myös, keksisinkö saman tien jotain, mikä kannattaisi patentoida.