Kirkkovuoden lähinnä viimeisen sunnuntain kehoitus valvoa ei onneksi tarkoita kumpaakaan. Nukkuivathan viisaat neitsyetkin siinä missä tyhmätkin, heidän valveutuneisuutensa oli sitä, että he olivat varustautuneet odottamaan, tarvittaessa pitkäänkin.
Olimme tiistaina lauluseuroissa, niin laulut kuin puheet liittyivät valvomisen sunnuntain aiheeseen ja teksteihin. Puhuttiin muun muassa siitä, miten me kristityt voimme jouduttaa Jeesuksen paluuta. (Ai miksikö sitä pitäisi jouduttaa? Se olisikin sitten jo toisen postauksen väärti aihe.) Siinä puheen aikana muistui mieleeni taannoiset tuumailuni siitä, miten ei pitäisi Jeesuksen tuloa ja tämän maailman ajan loppumista yrittää jouduttaa. Ilmestyskirjassa kuvataan muunmuassa (8. luku), miten loppukahinoissa kolmasosa maasta ja merestä tuhoutuu ja saastuu. Välillä minusta on pahasti vaikuttanut siltä, että kristityt ovat unohtaneet varjella luomakuntaa, aivan kuin vähät välittäen, mitä sille käy, kun kerta lopulta luodaan uusi taivas ja uusi maa. Päinvastoin tunnutaan kuviteltavan, että mitä pikemmin saadaan tämä maapallo tuhottua, sitä äkempää Jumala luo uuden. Mutta kun sitä hetkeä ja päivää ei tiedä kukaan, ei edes Poika, vaan se on yksin Isän tiedossa.
Ja onkohan niin, että koska tietty poliittinen puolue, joka pitää esillä ympäristöarvoja, edustaa (tai jotkut sen kannattajat edustavat) hyvinkin ei-kristillisiä arvoja, niin nuo tosiuskovaiset heittävät lapsen pesuveden mukana - voimatta hyväksyä saati omaksua mitään, mitä tuo mainittu ympäristöpuolue ajaa.
Mutta nyt ekysin aiheesta vähän sivuraiteille.
Näin kirkkovuoden loppupuolella muistuu mieleeni eräs uneni, jonka näin vuosia sitten. Olin siinä unessa seisovinani lapsuuden kotini ulkoportailla tähtikirkkaana iltana. Katselin navetan katon yläpuolella aukeavaa taivasta, kun siellä tapahtui jotain. Liekö näkynyt Ihmisen Pojan merkki, koskapa kohotin käteni ja sanoi ääneen "Jeesus".
Muistui mieleeni taas kotikirkon lasimaalauskin, josta olen joskus aiemminkin julkaissut tämän kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti