tiistai 31. joulukuuta 2013

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä - lainattuakin

Keitin borssin. Ja huomasin vanhoista postauksista, että myös pari vuotta sitten uuden vuoden aattona meillä syötiin borssia. Mua ei haittaisi, vaikka siitä tulisi meidän huushollissa uuden vuoden ruokaperinne. Eikä ketään muutakaan meidän väessä.
Saimme sukulointi- ja mökkireissut tehtyä vielä tämän vuoden puolella, mutta lujille otti. Eilen Etelä-Pohjanmaalta pohjoista kohti ajellessa meitä molempia nukutti armottomasti. Minä toki nukuinkin, mutta kuskilla oli rankempaa yrittää pysyä hereillä kofeiinin ja purukumin avulla. Välillä koetti läiskiä itseään poskille.
 En ole jaksanut enkä joutanut joulun aikana laitella kuvia, nyt muutama kännykuva. Jos vaikka sitä sinistä ensin. Liinan painoin vuosia sitten aatonaattoyönä, kullattu tarjotin on häälahjamme, jota käytän kerran vuodessa joulukoristeena.


Testasin kananmunankuoriin tekemiäni kelluvia kynttilöitä. Idea lainattu taannoin myyjäisistä. Ennen joulua en viitsinyt julkaista kuvaa kynttilöistä, halusin pitää salassa, mitä olin värkännyt, kun aioin antaa lahjoiksi.


Tuo "jotain uutta, jotain vanhaa" sopisi esim. näihin kynttilöihin, vanhoista kynttilöistä ja niiden sydämistä uusia.
Tänä jouluna samat seimet kuin viime vuonna, mutta jonkin verran paikkoja muuttelin. Uutena juttuna yhteen seimiasetelmaan löytyi luonteva paikka norsulle, jonka esikoispoikamme on joskus tehnyt.


Ja vielä yksi kuva. Keksin uuden joulukoristeen taikka asetelman. Se on hyvin raamatullinen, suorastaan apokalyptinen: "Silloin susi asuu karitsan kanssa... ja pieni poikanen niitä paimentaa" Jes. 11:6 (Tosin asetelmasta puuttuu nyt vielä se pieni poikanen... kävisikö tonttu?)


Noo, kettuhan tuo äidin ompelema pehmolelu varsinaisesti on. Mutta mielestäni keksin hyvän paikan sille ja pässeille - jotka pääsivät levähtämään jouduttuaan aika rankkaan kohteluun kuusijuhlaohjelmassamme. Paimen ja paimenenpoika retuuttivat, heittelivät ja pyörittivät niitä milloin sarvista, milloin sorkista tai hännästä. Niin harjoituksissa kuin lopulta hiukkasen esityksessäkin. Ja kerta kiellon päälle, varmemmaksi vakuudeksi kuva heiluvasta pässistä.

Hei sun heiluvilles ja hyvää uutta vuotta

lauantai 28. joulukuuta 2013

Toipumislomalla

En muista, että olisin ollut näin väsynyt viime joulun seutuvilla kuin tänä vuonna olin. En, vaikka luullakseni vähemmän taas tein ja touhotin kotihommia kuin vuosi sitten. Voisiko kouluarviointi ja sen aiheuttama stressi ja muiden hommien kasautuminen vaikuttaa niin suuresti? Oikein mitään muuta eroa en viimevuotiseen tiedosta, jos ei yhtä lisäikävuotta oteta lukuun. Viime lukuvuonnahan minulla oli esikoululuokka, jolle ei tarvinut tehdä sanallista arviointia. Ja aika monta vuotta siitä on, kun olen muutenkaan kokonaisen luokan arvioinnin tehnyt. Valmistavassa opetuksessa oppilaita oli aina vähemmän kuin suomalaisissa luokissa.
Unirytmisekoiluni ja niiden aiheuttama lisäväsymys vaikutti myös miehen hyvinvointiin, ja muistin jälleen, miten stressaavaa ja epämiellyttävää aikaa joulun alusta hänelle seurassani - tai pikemminkin seurani puutteessa - on.

Muuten joulunvietto sujui perinteiseen tyyliin, olimme koko perhe koolla aattona ja joulupäivänä, tosin tytär kyläili "anoppilassaan" sillä aikaa kun me muut olimme aattohartaudessa, minä perinteisesti urkuparvella kuoron kanssa. Jouluaamuna pyöräilin jälleen kirkkoon kuoroilemaan, sieltä palattuani en sitten muuta koko päivänä tehnytkään, torkuin vain ja katselin välillä töllöä. Hullua kyllä, että vielä jouluaamunakin heräsin liian aikaisin. Känykkä oli herättämässä vartin yli kuusi, mutta nousin jo puoli viideltä.

Tapaniaamuna mulla ei sitten ollutkaan hälytystä, ja nukuimme miltei pommiin, yhdeksään asti, jolloin meidän piti olla jo lähdössä tapaninajelulle mummolaan. Emme sitten kuitenkaan myöhästyneet sovitusta ajasta kuin puoli tuntia.

Nyt sitten olemme miehen kanssa tulleet mökille. Rauhoittumaan, toipumaan ja lepäämään. Huomenissa kuitenkin tehdään mutka myös minun puolen sukulaisissa.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Sattuipa sana uudestaan

Luin tämän päivän sanan blogini kupeesta, totesin sen sopivan tähän aikaan - ja muistin, että olen ennenkin todennut saman, kaksi vuotta sitten tässä samaisessa blogissani.

RAUHALLISTA!!!! joulunviettoa itsekullekin säädylle. Minä ainakin taidan rauhoittaa tulevan viikonlopun jouluvalmisteluita varten - kunhan nyt saan ensin koulutyöt loppuun asti hoidettua - enkä taida yrittääkään postailla horvihin.

torstai 19. joulukuuta 2013

Jo heleppas

Kyllä moon ny pistäny melekeen kyynärpäitä myören käret ristihin. Vihiroon sain äntihin ne mukulooren toristukset ja räntättyä paperille. Huomisin tarttoo viä allekirioottaa, niin ovat lauantaiksi valamihina. Nym mun sopii ruveta nauttimahan joulun tulosta. Vaan kyllon ollu köppäästä tuo koulunpito tällä viimmeesellä viikolla. Siä on muutamat pöyrööt sänsiny joka ainua päivä ja joka välis. Aiva kun niilläki olis joku jouluressi, pelekääkö ne niin pukkia (vaikkeivät eres oo mitää alaluokkalaasia) ja orottavat saavansa vittoja (aiva tulis tarpeesehen), jotta hermostuksis ovat viä päässilimääsempiä kun muulloon. Viä kun kaikin jaksaasimma huomisen kenraaliharijootuksen, ehtoolla juhulan ja viä kun olsivat joinki ihimisiksi kirkos lauantaiaamuna. Omat mukulani mä jo paperilla järjestin sopevahan ratihin, jotta kuka mihinäki istuu kirkonpenkis, jottei kovin tulsi praatattua sen parahan kaverin kans. Saa nähärä, olisko siittä apua. Voi olla, jotta toristuksen jaon jäläkehen tuun kotia säkki tyhyjänä. Kuinkahan siinä osaa ruveta mihinkää. Ai niin, mullon oppilahilleni kortit orottamas, ei sovi niitä unohtaa sieltä toristuksen välistä. Pitää panna ylähä seki. Kännykkähän pruukaan kirioottaa ittelleni muistutuksia ja hälyytyksiä, kun ei trenkää enää omahan muistihinsa luottaa.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Netin syövereissä pakomatkalla pakkopullasta

Hyi mua! Tuhlasin aikaani selaamalla vanhoja blogipostauksiani vuosilta 2007 ja 2008 sen sijaan, että olisin ottanut oppilaskansiot eteeni ja alkanut panna paperille arviointeja. Aloitin bloggauksen eduskuntavaalivuonna 2007 osoitteessa ailasi.vuodatus.net, aivan mukavia muistoja sieltä löysin, mutta on tämä pikkuusen väärä aika ryhtyä nostalgisoitumaan. Ellei nostalgiaksi lasketa sitä, miten mennyt syksy on sujunut ekaluokkalaisiltani.
En oikein ole antanut lupaa itselleni oman kodin joulun laittoonkaan, ennen kuin saisin 1) joulutervehdykset ja 2)  kouluasiat kondikseen. Ihan itseltäni lupaa kysymättä olen siirrellyt epämääräistä roinaa kirjahyllystä ja pöytien päältä piiloon kaappeihin ja laatikoihin - odottamaan sitä päivää, jolloin niiden lajitteluun mukamas ehditään palata.

Hyi mua! Yhä vain tuhlaan aikaani.
Kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ. Kiiruhda, kohta jo hetkesi lyö!  

Hmmm. Huomisellekin on jo varattuna yllin kyllin sijaistoimintoja, nelinkertainen piparkakkutaikina ynnä muuta leipomusta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Harvinaista herkkua...

...se, että itsenäisyyspäivä sattuu näin sopevasti viikonlopun yhteyteen. Taas menee pitkä aika, ennen kuin niin seuraavan kerran käy, koska laskujeni mukaan karkausvuosi 2016 hyppäyttää itsenäisyyspäivän sunnuntailta tiistaille. Siis että kun tänä vuonna 6.12. sattuu perjantaille, niin ensi vuonna se osuu lauantaille, seuraavana vuonna sunnuntaille ja sitten tiistaille.
Niin. Pitihän siis tokikin käyttää harvinainen tilaisuus hyväksi ja nauttia pitkästä vapaasta. En siis lupautunut mukaan kuoron perinteiselle tervehdyskäynnille vanhainkotiin tänä itsenäisyyspäivänä, vaan lähdettiin miehen kanssa ajelemaan pitkästä aikaa mökille.
Lunta oli aura-auto lykännyt tienpäähän tukkeeksi, mutta onneksi ystävän auton renkaanjäljet avittivat meidät pihaan. Nyt mies on kolannut lunta pihassa ja minä harjannut kasvihuoneen kattoa. Toin juhlan kunniaksi riihestä muovikuusen sisään ja ripustelin paperilintuja oksille. Nyt sitten välttelen joulukorttien kirjoittamista kirjoittelemalla vallan muuta. Olen kyllä typistänyt korttiurakan minimiin, ennen muuta ekologisista syistä, mutta myös ajankäyttöä rationalisoidakseni. Mutta silti tuohon saa tuhrattua aikaa. On niin monia, joille haluaisi kirjoittaa muutakin kuin omat nimemme valmiiksi painetun toivotuksen alle. Ja tänä jouluna on myös monia, joille pitäisi löytää oikeita sanoja heidän surutyöhönsä.
Ulkona alkaa olla sininen hetki, kohta syttyy kynttilät.

Hyvä Suomi!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Voiko oksennustautipöpöt siirtyä postin mukana? Jos jaksaisin, niin voisinko alkaa kirjoittaa niitä joulukortteja, joita piti jo lauantaina aloitella, vai pitäisikö pelätä, että viimeöinen ja tämänpäiväinen raju (lue: kivulias) vatsatautini voisi kulkeutua postin mukana kuin pernarutto ikään?


lauantai 30. marraskuuta 2013

Kurssitusta ja kotoilua

Sain VESO-päivät (reilusti) täyteen osallistumalla Gordonin Toimiva vuorovaikutus  eli Toivu-kurssiin kahtena viikonloppuna. Viime lauantaina kuusituntisen kurssipäivän jälkeen minulla riitti puhtia vielä täysimittaisen leipomapäivän urakointiin. Hapanleipätaikinan olin tehnyt muikenemaan edellisiltana, lisäksi tein nisu- ja sämpylätaikinat ja yhden kesäkurpitsaleikkokakun. Saunaan mennessämme uuniin jäi enää kakku hautumaan kypsäksi. 
Mutta tänään en ole kurssilta palattuani osannut ruveta mihinkään, vaikka aivan yhtä voimaannuttava kokemus kurssi oli tänäänkin. Oliko ongelma vain se, etten ollut etukäteen päättänyt, ryhdynkö joulukorttien kirjoittamiseen (aion kyllä tänäkin vuonna noudattaa typistettyä osoitemuistiota) vai kenties jotain siivoiluja tekemään. 
Viime jouluksi mun ei tarvinnut stressata arviointien kanssa, kun mulla oli eskarit, mutta tänä vuonna jälleen siitä on oma vaivansa, ja tuntuu, ettei oikein muuta saa tai osaa ryhtyä puuhaamaan ennen kuin tuo tärkein velvollisuus on hoidettu.
No, jos mä kuitenkin noita kortteja tsekkaisin tässä ennen saunaan menoa. 
Huomenaamuna yhdeksäksi kirkkoon harjoittelemaan kuoron ja mieskvartetin kanssa. Kävellen, jos mies lähtee samaa matkaa, mutta pyörällä, jos hän tulee vasta myöhemmin.  
 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kuppia ja koopaa

Tänään kun palasimme messusta ja kun olimme tehneet ruuan ja syöneet, rupesin viimeistelemään viimeisiä mosaiikkisaviruukkuja. Muistaakseni peräti ruukuista ruveten kaikki niiden tekemiseen käyttämäni materiaali on ns. kierrätyskamaa. Aikanaan sain muutamia savisia kukkaruukkuja, joita suntio oli kerännyt talteen hautausmaalta sankarihautaistutusten jäljiltä. Särjettyjä kaakeleiden palasia sain ystävältä monta ämpäriä, hänen perujaan olivat myös palojen kiinnittämiseen käyttämäni kaakeliliima, sellainen kuivumista uhkailevan sangon loppu sekä saumauslaasti rakojen tilkkeenä. Lisäksi käytin mosaiikkina joihinkin ruukkuihin muutamia itsekeräämiäni posliiniastioiden palasia. Kaiken kaikkiaan sain kaakeliliiman lopun riittämään kaikkiin kahdeksaan ruukkuun, jotka mulla oli jemmasssa. Yhden ruukuista annoin jo värkit lahjoittaneelle ystävälle, yhden vien tuliaisiksi pikkujoulujen emännälle ensi perjantaina ja yhden pidän itse. Sen, jonka tein kokoon liimatun ruukun päälle.
Nämä viisi etualalla olevaa aion kuskata ensi lauantain adventtimyyjäisiin. Takaa häämöttää se minun turkoosinsävyinen rikkiöön ruukkuni, jonka ajattelin käyttää jouluhyasintin suojaruukkuna.


Myyjäisiin meinaan viedä ruukkujen ja joulukorttien lisäksi myös yhdet rasat. Niistä piti alunperin tulla mulle ittelleni sormikkaat, mutta aloitin liian pienellä silmukkamäärällä, joten suunnitelma muuttui.


Vielä olisi jäljellä viimeistely. Miksi se tuntuu aina niin työläältä, vaikka kovin urakka on jo takana?

Ai niin, se koopa. Myös mieheni on aikamoinen värkkääjä. Taannoin hän oli ostanut vihertävää akryylilevyä ja kertoi aikovansa tehdä siitä lampunvarjostimet olohuoneen kolmihaaraiseen "kattokruunuun", joka on ollut ilman kupuja reilun vuoden. (Ohut lasi ei ole mikään käytännöllinen materiaali.) Minä en osannut kuvitella, millaista koopanmallia mies oli ajatellut. Ajatttelin kai jotain suorakulmaisia palasia, jotka liimataan kuutionmallisiksi. Mutta ei. Minusta nämä ovat sopevat.





perjantai 22. marraskuuta 2013

Valvokaa

Valvominen on kurjaa, olipa sitten kyse siitä, että on yritettävä pysyä hereillä, vaikka kuinka nukuttaisi, tai siitä, että herää kesken unten, eikä saa enää unen päästä kiinni.
Kirkkovuoden lähinnä viimeisen sunnuntain kehoitus valvoa ei onneksi tarkoita kumpaakaan. Nukkuivathan viisaat neitsyetkin siinä missä tyhmätkin, heidän valveutuneisuutensa oli sitä, että he olivat varustautuneet odottamaan, tarvittaessa pitkäänkin.
Olimme tiistaina lauluseuroissa, niin laulut kuin puheet liittyivät valvomisen sunnuntain aiheeseen ja teksteihin. Puhuttiin muun muassa siitä, miten me kristityt voimme jouduttaa Jeesuksen paluuta. (Ai miksikö sitä pitäisi jouduttaa? Se olisikin sitten jo toisen  postauksen väärti aihe.) Siinä puheen aikana muistui mieleeni taannoiset tuumailuni siitä, miten ei pitäisi Jeesuksen tuloa ja tämän maailman ajan loppumista yrittää jouduttaa.  Ilmestyskirjassa kuvataan muunmuassa (8. luku), miten loppukahinoissa kolmasosa maasta ja merestä tuhoutuu ja saastuu. Välillä minusta on pahasti vaikuttanut siltä, että kristityt ovat unohtaneet varjella luomakuntaa, aivan kuin vähät välittäen, mitä sille käy, kun kerta lopulta luodaan uusi taivas ja uusi maa. Päinvastoin tunnutaan kuviteltavan, että mitä pikemmin saadaan tämä maapallo tuhottua, sitä äkempää Jumala luo uuden. Mutta kun sitä hetkeä ja päivää ei tiedä kukaan, ei edes Poika, vaan se on yksin Isän tiedossa.
Ja onkohan niin, että koska tietty poliittinen puolue, joka pitää esillä ympäristöarvoja, edustaa (tai jotkut sen kannattajat edustavat) hyvinkin ei-kristillisiä arvoja, niin nuo tosiuskovaiset heittävät lapsen pesuveden mukana - voimatta hyväksyä saati omaksua mitään, mitä tuo mainittu ympäristöpuolue ajaa.
Mutta nyt ekysin aiheesta vähän sivuraiteille.
Näin kirkkovuoden loppupuolella muistuu mieleeni eräs uneni, jonka näin vuosia sitten. Olin siinä unessa seisovinani lapsuuden kotini ulkoportailla tähtikirkkaana iltana. Katselin navetan katon yläpuolella aukeavaa taivasta, kun siellä tapahtui jotain. Liekö näkynyt Ihmisen Pojan merkki, koskapa kohotin käteni ja sanoi ääneen "Jeesus".
Muistui mieleeni taas kotikirkon lasimaalauskin, josta olen joskus aiemminkin julkaissut tämän kuvan.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Yhdistysahdistus

Tervehdys teille, kaikki sihteeriköt ynnä muut toimitsijat ympäri tätä yhdistysten luvattua maata. Osanottoni.
Olen ollut kirkkokuorossa viisitoista vuotta, niistä viimeiset 10 vuotta kuoron yhdistyksen sihteerinä. Nyt kun sekä minä että yhdistyksen puheenjohtaja ilmoitimme, ettemme ole enää käytettävissä ensi vuonna kyseisiin hommiin, niin meinasi tulla uupelos. Niinpä ehdotin uudelleen jo aiemminkin ehdottamaani ratkaisua: lakkautetaan koko yhdistys. Kuoro voi samalla lailla laulaa ja palvella kirkossa kuin ennenkin. Tällä kertaa muutkin kuorolaiset olivat kypsiä ehdotukselle, ja niinpä viimeisenä sihteerin hommanani on yhdistyksen lakkauttaminen :)
Mutta ilmeisesti sama ei päde toiseen yhdistykseen, jossa niin ikään olen sihteerinä. Siitä hommasta haluaisin eroon vielä kipeämmin kuin kuoron vastaavasta, joka oli sentään leppoisahkoa yhteistyötä. Mutta tämä toinen yhdistys, naispiirimme ja sen johtokunta on ollut viime aikoina kivireen vetämistä. Tuntuu, että olen pitänyt sähköpostikokouksetkin ihan vain itsekseni. Kun itte kysyy ja itte vastaa, niin ei tuu mitään jälkipuheita. Onhan se kai niinkin, mutta ei se kyllä yhdistykseltä tunnu eikä sen toimintaperiaatteeseen sovi.
Mieheni kyllä yllytti, että voin aivan hyvin ilmoittaa johtokunnalle, etten ole enää ensi vuonna käytettävissä sihteerin tehtävään. Voihan olla, että pelkästään se tervehdyttäisi ja muuttaisi johtokunnan toimintaa elävämpään suuntaan.
Sitä ennen pitäisi kuitenkin junailla niin jäsenkirje kuin vuosikokouksen järjestäminenkin. Kyselin työvaliokunnan muilta jäseniltä mielipiteitä ja evästyksiä tuohon jäsenkirjeen laatimiseen, vaan ei ole kuulunut vielä mitään. Täytynee ruveta metsästämään ihmisiä puhelimitse. Pöh.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Kierrätystä, mitä muutakaan

Lauantai-iltana kävelimme kauppaan hakemaan maitopurkkia ja poikkesimme tavoillemme uskollisena tonkimaan läheiselle ekopisteelle. Toki meillä oli sinne oikeaa asiaakin, pari muovimyttyä muovinkeräysastiaan. Ekopisteellä totesimme, että kaupasta palatessa poikkeamme ottamaan taas jotain mukaamme, nimittäin kaksi peiliä, jotka oli jätetty kenaamaan lasinkeräysastiaa vasten. Peilithän eivät välttämättä kelpaa joka lasinkeräyspisteelle, siis sellaisille, joiden lasi aiotaan käyttää uusiolasinvalmistukseen. Mutta ymmärtääkseni suurin osa lasinkeräysastioiden sisällöstä ainakin täällä pohjoisessa Suomessa kulkeutuu jonkin lasivillaeristeen tms. valmistukseen, ja silloin joukkoon kelpaisi kuulemma niin fajanssi, posliini kuin peilikin. Oikaiskaa, jos olen ymmärtänyt väärin. No, anyway, koska ne peilit olivat aivan ehjät ja virheettömät ja koska ne oli jätetty kenaamaan juuri sen takia, jos vaikka joku tarvitsisi, niin korjasimme ne talteen. Lisäksi noukin följyyni niin ikään lasinkeräysastian viereen jätetyn isohkon säilykepurkin, kun olimme ensin taskulampun avulla silmäilleet, mitä se oikein pitää sisällään. Ja koska se sisälsi sekalaista jätettä (lasia, posliinia ja vanhoja paristoja ynnä metallinen kansi purkissa), otin sen mukaani lajiteltavaksi. Luultavasti juuri noiden pattereiden takia sisältö lemusi aika ikävältä. Saatuani lastin purettua huuhtelin vähäsen purkin sisään tungettuja särkyneitä lasia ja mukia. Korvamuki oli ollut oliivi(hko)nvihreä, ja ajattelin heti, että sekä korvasta että sirpaleista voisi saada kivannäköistä mosaiikkia savipyttyihin. Tuumasta toimeen, isänpäivän päätteeksi sotkin jälleen tähteeksi jääneen kaakeliliiman ja keramiikan kanssa.
Kuvassa myös aikaisemmin menneellä viikolla päällystämäni purnukat.


Purkit ovat sikäli kesken, että viimeistelynä olisi tarkoitukseni levittää saumalaastia rakojen täytteeksi. Kädet vain eivät tahdo sietää noita kuivattavia tököttejä.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kuva-arvoitus ja selvää pässinlihaa

Tuokiokuvia pyhäinpäiväviikonlopulta.


Luultavasti ylläoleva kuva-arvoitus on aivan helppo lukuisille vaimoihmisille. Nimittäin jos teillä on remonttimies omasta takaa. Vaikka voihan ne muutkin housut kuin haalarit jäädä tuollaiseen valmiusasentoon, kun kahvi- tai ruokatauon jälkeen kuitenkin pitää taas hypätä haalariin, kun ne jarrut eivät vielä tulleetkaan kuntoon.
Sen jälkeen, kun mies perjantaina vei tyttären muuttokuormineen naapurikaupunkiin, missä alkaa seuraava harjoittelu, leikkaussalissa kaiketi, ja kun hän palatessa toi kotikaupunkiin vanhimmat pojat sekä kanteleen ja kantelepöydän, hän ryhtyi jälleen kerran autoremonttiin. Itse olin ehtinyt vähän pyykätä ja yrittää raasia kotoa pyhäkuntoon, edes "valesvireesehen", kunnes sitten illaksi menimme kantelepojan kanssa kirkkokuoron ylimääräisiin harjoituksiin. Yllättävän hyvin sujui yhteistyö, oikeastaan nyt oli helpompi laulaa Albinonin Adagioa, kun poika säesti ja kanttori viittoili.
Kirkosta palattuamme levitin "sunnuntailakialle" pöydälle jo valmiiksi joulukortintekovärkkejä. Parin kenkälaatikollisen verran. Vasta pyhäinpäivän aamuna pääsin kuitenkin aloittamaan varsinaisen askartelun. Pihalla en tainnut käydä kuin postilaatikolla hakemassa ilmaisjakelulehden. Useamman tunnin värkättyäni ja vielä iltakirkon jälkeen sessiota jatkettuani olin saanut aikaan pari pakettikorttia ja kolmisenkymmentä joulukorttia, joista puolet oli sarjatuotantoa. Kuvissa mukana myös pari aihiota vielä kahteen korttiin.



En kuitenkaan saanut värkkivarastoani hupenemaan juuri lainkaan. Kun on vuosia kerännyt kaikkia nättiä kuvia niin lehdistä, joulukalentereista kuin lahjapapereistakin, ja kun kollaa ja jemmaa toisten poisheittämiä suiroja, silppuja ja suikaleita, niin varastoa piisaa. Esimerkiksi yläkuvan ylärivin keskellä olevan punaisen kortin huopasydämet on leikattu roskiin menossa olevista ylijäämäpaloista. Tietäjät, lumikuusi, tunturit, kynttilä ja enkeli on tehty vaha- ja vesivärein kuitukankaalle, jota olen ottanut talteen käytetyistä kolmioliinoista ja kertakäyttölakanoista. Paino on sanalla "käytetyistä". Nooh, ne tapetinpalat, jotka ovat servettienkeleiden taustana,  eivät ole mitään seinästäreväistyjä, ovatpahan ylijäämäsuiroja nekin, naapurin tädiltä sain. Kartonkipohjat ostin, isoina levyinä ja koulun giljotiinilla ne leikkasin. Sillä tavoin yhden korttipohjan hinnaksi tuli 5-10 snt, riippuen onko yksi- vai kaksiosainen korttipohja. Ja liima on toinen, minkä joutuu ostamaan, muu löytyy valmiina.
Halusin tänään sunnuntainakin kirkkoon, koska olemme nykyisin aika harvoin paikkakunnalla pyhisin, joten kotikirkkoonkaan ei niin usein pääse. Mutta mies valitti, että pyöräillessä tulee nivuset kipeäksi, ja tandemilla ajaessakin niskat väsyy. Lopulta tein ison myönnytyksen; mitä jos mentäisiin tuo 6 km:n matka autolla. Niin pääsin kirkkoon ja ihan ehtoollisellekin.
Niin, tuo otsikon pässinliha... sitä vain, että jos eka kuva olikin hieman epämääräinen, niin seuraavissa kuvissa ei lie ollut erehtymisen riskiä.

Sain äsken tekstiviestin: entinen kimppakyytikollegani aikoo jälleen kutsua meitä (entisiä) naiskollegoitaan kotiinsa pikkujoulukesteihin. Olinkin juuri tänä aamuna funtsinut, onkohan taas kutsu tulossa. Mukavaa.  

torstai 31. lokakuuta 2013

Artturinpäivän ehtoona, askel kohti joulua

Lokakuu on loppumaisillaan, joten lienee korkea aika (tai sitten sopivaisuuden rajoissa) skrivata eka jouluaiheinen postaus.
Innostuin toissailtana valamaan kynttilöitä. Se homma piti tehdä jo kesällä (monta kesää sitten) jotta olisi tarjennut ja nähnyt pihalla käryyttää. Mies mohkui, että vakuutus ei korvaa, jos poltan talon tuollaisella värkkäämisellä. Mutta kun nyt olin saanut inspiraation tädiltäni. Hän oli valanut kynttilöitä, mutta mainitsi, että värkit oli vähissä. Lupasin tuoda seuraavalla kerralla hänelle kynttilänpätkiä. Niitä kun sitten valikoin varastoistani, niin keräsin samalla annoksen sulatuskattilaani ja rustasin sydänlankoja niihin muovipulloihin, joita olin aikoja sitten koholinut talteen tätä tarkoitusta varten. Toin vanhan leikkuulaudan suojaamaan tiskipöytää. Se oli kyllä Luojan lykky, sillä kattila uitti niin, että suurin osa sulasta vahasta näytti menevän sivu pullonsuun. Valamista piti jatkaa vielä jähmettymisen jälkeen pariin otteeseen, koska halusin täyttää "krooppeja", joita jostain syystä ainaa jää valettuihin kynttilöihin sydänlangan viereen. Mikähän fysiologinen ilmiö sekin on?
 
Kuten kuvasta näkyy, värkkinä käytin tähän erään vihertävänsävyisiä kynttilänjämiä. Nuo sitruunamehupulloihin valetut oli helppo riisuttaa kuorestaan kuin myös maitopurkista, mutta punainen suihkugeelipullo oli sen verran kovempaa muovia, että tarvitsin avuksi miestä ja stanleyveistä. Kynttilöistä ainakin pari menee sähköallergiselle ystävälle.

Tänä iltana sitten oli jälleen käsityöpiiri seurakuntakodilla. Ompelemme ja askartelemme tuotteita adventtimyyjäisiin. Tänään itse kesityin joulukortteihin. Taittelin Hellin kanssa kuusia ja sitten aloin painaa äidin kortista piirtämäni mallineen avulla punatulkkuja valkoisille korttipohjille. Sarjatuotantoa kolmessa vaiheessa, ensin punainen rinta kahdelle linnulle, sitten harmaa selkä ja lopuksi musta pää, nokka ja pyrstö. Mutta 24 kortin kanssa meinasi kyllä ilta loppua kesken. Kuvaa en muistanut ottaa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tapaamisia

Mä ny kuittailen eikun kuittaan lyhyellä postauksella sen lokakuun ekan viikonlopun, jolloin mua vietiin neljän entisen läänin ja vielä useamman maakunnan kautta (sikäli kun Pohjanmaa eritellään Pohjois-, Keski- ja Etelä- alkuliitteillä, mikä minusta on ihan aiheellista, ovat ne niin erilaisia keskenään.)
Perjantain KD-naisten liittokokouksesta Hesassa ei taaskaan sen enempää, eikä Mansesteristakaan, sieltä olen jo aiemmin mainaassut kuopuksen treffaamisen ja tammenterhot.
Mutta lauantaina oli yläasteaikaisen luokkani tapaaminen entisellä koulullamme! Ennen luokkamiitinkiä kerkesimme käydä moikkaamassa siskot ja vanhempani. Veimme molempiin hoitokoteihin omenasosetta ja mehuja. Isä on edelleen mehujen suurkuluttaja, vanhan nestetasapainosta täytyy huolehtia.
Olipa hauska tavata vanhoja tuttuja, mukaan lukien luokanvalvojamme! Meistä 36:sta 7A:laisesta on jo kaksi sirtynyt tästä ajasta, toinen jo nuorena, pari vuotta yläkoulun jälkeen, molemmat traagisesti. Elossa olevista oli kuitenkin kerääntynyt laajempi otos kuin osasin toivoa, 22 luokkatoveria. Minä olin mukana vain koulukieroksella, toiset jatkoivat vielä syömään, ja sinne piti tuleman ainakin kaksi lisää. Lisäksi yksi osallistui netin (Radio Finlandia) kautta Espanjasta ja yksi olisi tullut, ellei olisi sattunut VESO-päivä samalle lauantaille.
Oli jännä huomata, että naisia oli helpompi tunnistaa kuin miehiä. Mutta se on aivan luonnollista, tytöthän kypsyvät aikaisemmin, kun taas pojat alkoivat kasvaa miehiksi vasta teidemme erottua. Pari kolme poikaa sentään tunsin vaivatta, yksi oli aivan saman näköinen kuin isänsä, naapurin isäntä, toinen ilmeisesti ehti kehittyä mieheksi muita aikaisemmin (ettei vain olisi alakoulussa kerranut luokan?) ja kolmannen olin tavannut joitakin vuosia sitten kummitytön ylioppilasjuhlassa.
Luokkatoverit vaikuttivat paljon mukavammilta kuin muistinkaan. Yläasteajan olin aika yksinäinen, kun ylpeys tai ennakkoluulo (tai kenties sittekin arkuus) esti lyöttäytymästä muina tyttöinä toisten seuraan. Sinikka sentään usein kutsui seuraansa, muutaman tytön porukkaan, niin ettei joka välitunti tarvinnut olla yksin. Tosin seiskalla viihdyttelin itseäni usein luokiolaisten välituntialueella... Siellä oli paljon mielenkiintoista katseltavaa, mm. veljeni luokkatoverit.  
Okei, nyt jatkan syysloman viettämistä jollain muulla valitsemallani tavalla.
Muistakaa kanssani rukouksin ystävääni ja hänen äkillisesti ja vakavasti sairastunutta isäänsä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kylmänkukkia

Menneenä kesänä en ottanut juurikaan valokuvia puutarhassa, syystä että kännykkäkameraani ei nykyisellään pysty tallettamaan montakaan kuvaa kerralla. Ja siitäkin syystä, että harvemmin pihalla olen pitänyt kännykkää mukana. Äsken sitten puutarhassa lopputöiden lomassa kävin asijauheesta hakemassa kameran (no en sentään ihan asijauheesta, samalla vein talteen kasvihuoneen tuuletusikkunan sulkijan, jonka mies ruuvasi irti talveksi).

Kokeilin ekan kerran kylvää silkkikukkaa, kylläkin köyhään ja pimeään kolkkaan - niitähän pihassamme riittää. Kovin oli hidasta ja vaivalloista sen kasvu, mutta ihan loppukesästä se yllätti minut yhdellä kukkalla. Vielä ensimmäisten hallojen aikaan havaitsin toisenkin kukan nupullaan. Silloin jo oli tarkoitus ottaa kuva muistoksi. Nyt vasta sen sain tehtyä.


Puutarhan viimetöihin kuului mm. porkkanoiden nosto hiekkalaatikosta. Vajaa kymmenen porkkanaa oli itänyt, mutta niistä oli sitten kehkeytynyt kookkaita ja jopa kauniita, tosin joukossa yksi makeuttaan (?) haljennut ja yksi lyhyt paksukainen. Porkkanoita lumen alta esiin penkoessani ja ylös lapioidessani löysin lumen alta muutakin, kukkivan orvokin. Sen lisäksi otin kuvan vielä keltaisena kukkivasta rontosta, joka iti "itämaisesta salaattisekoituksesta".

               



perjantai 18. lokakuuta 2013

Terhoturinaa

Lupailin (tyhjiä lupauksia...) kirjoittaa taannoisesta superviikonlopustani, kenties jopa useamman postauksen. Jos nyt viimein jotain. Yövyttyämme Kanttorilassa ja piipahdettuamme - siskojani lainatakseni - isoolla kirkoolla kokousasioilla poikkesimme paluumatkalla viemään kuopukselle pyörän Tampereelle. Viinikan puiston liepeillä tallasin kadun reunassa jonkin rouskuvan päälle ja löysin ilahtuneena tammenterhoja. En ollut eläissäni sellaisia aiemmin nähnyt, nytkin tunnistin ne vasta emäpuun lehdistä. Keräsin pimeässä taskuni pullolleen, ja seuraavan tapahtumarikkaan päivän iltana  Kanttorilaan palattuamme piilotin muutamia terhoja kukkapurkkeihin. Muutaman vein tuliaisiksi ja pari hautasin myös "kaupunkiasuntomme" pihaan. Viimeiset jätin oravalle lintulaudalle.
Sitten alkoi harmittaa, etten ollut kerännyt toistakin taskullista. Tammenterhothan voisivat olla kelpo askartelumateriaalia. Kun kuopus tuli käymään nyt etelän syyslomaviikolla kotopuolessa, ehdotin, että hän keräisi minulle terhoja vielä lisää. Mutta hän tiesi kertoa, ettei niitä siellä puun alla enää ole. "Mitä? Onko ne siivottu pois?" ihmettelin. Läheisen lintulammen sorsat kuulemma ovat syöneet ne!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Liikuttavaa musiikkia

Musiikki liikuttaa.
Juu ei, en todellakaan tarkoita sitä, mitä muinoin Levyraadissa monen monet raatilaiset totesivat: "tätä olisi hyvä tanssia".
Kuluneena viikonloppuna ehti tapahtua hurjasti paljon kaikkea, tietty osin siksi, että aloitin viikonlopun vieton poikkeuksellisen aikaisin, jo torstai-iltapäivällä. Siitä kaikesta voisi kirjoittaa useammankin postuaksen, ja kukaties kirjoitankin, mutta nyt keskityn liikuttavaan musiikkiin. Kun ajelimme viikonlopun mittaan pitkin eteläistä Suomea n. 1300 km, niin siinä ehti kuunnella Radio Deitäkin aina, kun kuuluvuus salli. Jonkin ohjelman välissä alkoi kuulua tuttu melodia, Vaiennut viulu. Muistin elävästi ne kerrat, kun näin Konsta Jylhän soittavan kyseistä sävellystään televisiossa. Poikkeuksetta joka kerta hän soittaessaan kyynelehti vuolaasti, ja leuka värisi. Liikutus tarttui nytkin minuun, kun näin hänet jälleen mielessäni soittamassa.
Kun sitten lauantai-iltana pääsimme välietappiin, lintukotoomme, ja istuimme telkkarin ääressä ja kun elokuvan (Liar, liar) mainostauolla vastoin tapojani aloin surffailla kanavilla, satuin osumaan Teemalle.
Siellä soi flyygeli. Kaunis musiikki sai minut viipymään kanavalla, teksti kertoi, että kyseessä oli Elegia, 11.3. 2011 olleen maanjäristyksen ja tsunamin uhrien muistoksi. Soittajaa en entuudestaan tuntenut. Harmittelin, kun mies istui niin kumarassa, ettei kasvoja kunnolla näkynyt. Lähempää kuvatessa näin, että hän soitti silmät kiinni ja kyyneleet putoilivat koko ajan. Vasta loppukumarrusten jälkeen saattajan tultua paikalle tajusin, että soittaja olikin sokea.  Kyseessä oli Nobuyuki Tsujii. Juutuubista löytyi ainakin pikkupätkä kyseistä Elegiaa, tosin tuon videon alussa on ensin jotain muuta.


Musiikki on ihmeellinen lahja.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Juolavehnäkoeasema

Olen pitkin loppukesää ollut yhden naisen sodassa juolavehnää eli tuttavallisemmin valkojuurta vastaan. Olen siinä sivussa rakentanut koeaseman, jonka tarkoituksena on tutkia erilaisia juolavehnän ylöskaivettujen juurten tuhoamismenetelmiä ja vertailla niiden tehokkuutta.
Ei kun oikeasti sitä on tullut niin paljon (perkaamallani palstalla on erittäin suotuisat kasvuolot niin perennoille, vihanneksille kuin myös ei-toivotuille lajeille), että olen joutunut funtsimaan, minne kaikkiin paikkoihin voin sitä lykätä ilman, että tarvitsee pelätä sen uudelleen juurtumista.
Tässä pieni kuvakooste erilaisista ratkaisuista:

 Ensimmäiseksi ratustelin juurimättäitä erilaisille tellingeille, mahdollisimman ilmavasti ja ilman maakosketusta edistääkseni kuivumista ja välttääkseni juurtumista. Kuvassa näkyvän kaivonkannen ja lampaan heinähäkin lisäksi käytössä oli myös laattojen alta vapautunut puinen lava, jonka nostin kenaamaan portaita vasten, aurinkoa kohti. Seuraavaksi kannoin osan juurista kuivumaan sateensuojaan kasvihuoneeseen. Aurinkoinen loppukesä kuivattikin ne siellä niin mukavasti, että uskalsin nostella ne kuivuneena isoon säiliökompostiin kerroksittain pilaantuneiden omenoiden kanssa.

Pienen määrän kerrallaan pystyin kompostoimaan myös tuoreeltaan pikakompostorissa. Siitä en ottanut kuvaa. Se on se kallein ja paras pikakompostori... ;) Kerran olen jo kompostorin päässyt tyhjäämään ja täyttämään uudelleen. Mutta valkojuurta tulee nopeammassa tahdissa kuin pikakompostorikaan pystyy käsittelemään. Joten lisää keinoja piti keksiä:

 Rakas pystytti minulle heinäseipään, johon sitten ratustelin osan mättäistä, miten parhaiten taisin. Viime viikonloppuna päätin ottaa koekäyttöön vielä yhden konstin: sulloin perkeet isoihin tukeviin tyhjiin multasäkkeihin ja ajattelin jättää ne sateen suojaan seinustalle koko talveksi. Katsotaan keväällä, mitä niille kuuluu.

Ja jos vielä yksi kuva yrttimaasta, joka on nyt ainakin osittain raivattu. Työ jatkuu, kuten ehdokkaat tapaavat sanoa.

Palstan perustaja on tehnyt hurjan ison työn rakentaessaan tämän kasvimaan kohopenkki kerrallaan - puhumattakaan noista hienoista yrttilaatikoista. Mutta hänen koko ajan huonontunut kuntonsa on estänyt häntä viime kesinä tekemästä mitään kovin pitkäkestoista tai raskaampaa. Se yhdessä maan hyväkasvuisuuden kanssa selittää, että juolavehnä oli päässyt valtaamaan alaa. Sehän kyllä ottaa alansa hyväkuntoisenkin kitkijän penkissä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Synnintunnustus

Tunnustan tässä, että aina en ole sydämestäni tai edes järjen tasolla osannut yhtyä jumalanpalveluksen synnintunnustukseen. Mutta tänään kyllä yksi kohta kolahti ja kovasti. Pappi oli valinnut yhteiseksi synnintunnustukseksi numeron 708, jossa sanotaan mm. "Sinun edessäsi tunnustamme... epäoikeudenmukaisuuden, jossa olemme olleet mukana..." Tämä kuuluu meille kaikille pohjoisen ja läntisen pallonpuoliskon riistääjävaltioiden kansalaisille. 
Mutta todellisuudessahan pitäisi tunnustaa "jossa OLEMME mukana". Miten sen ikänä saa loppumaan? Mitä minä yksilönä voin tehdä sanoutuakseni irti hyvinvointivaltioiden harjoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta ns. kehitysmaita kohtaan? Tuokin kehitysmaa-käsite taitaa olla jo käytöstä poissa? Kun on huomattu, ettei todellista kehitystä olekaan tapahtunut siinä mitassa ja sillä tahdilla kuin on toivottu ja uskottu? 

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Vaihdantatalous

Aikapankit ja oravannahat...
Olemme kuskailleet etelästä omenoita jo pari autolastillista tänne pohjoisempaan Suomeen, missä ne ovat kelvanneet muillekin kuin meille. Toisten ihmisten on ollut vaikea ottaa vain vastaan, vaan on kyselty, mitä me niistä tahdomme vastineeksi. Toiset ovat suoraan ehdotelleet ja kyselleet, huolisimmeko sitä tai tätä vastalahjaksi. Joillekin on sentään riittänyt se, kun olemme ehdottaneet, että voivat joskus kirkossa käydessään pudottaa jotain kolehtiin, niin antaa hyvän kiertää sillä tavoin.
Mutta olemme olleet kuitenkin hyvillämme ja iloisia myös kaikista vaihtareista: kasvihuonekurkkuja, tyrniä, puolukkaa, punajuurta, päivänliljaa ja hirvenlihaa säilykepurkeissa. Voisin vielä huolia myös keskikokoisia, kannellisia, tyhjiä lasipurkkeja, jotta niitä riittää omenasoseelle...

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hiljaisuus jatkuu ja syvenee

Jos on postailu ollut viime aikoina vähäistä ja vaatimatonta, niin nyt se on muuttunut vielä entistä hankalammaksi. Nettitikku toimii hitaasti, eilen en sitä edes viitsinyt vaivoitella pöytäkoneeseen, kun mies latasi koko päivän, illan ja yön virustorjuntaohjelmaa tms. läppärilleen. Istun tällä hetkellä luokkani koneella, mutten enää kauaa, kotiin pitäisi päästä lähtemään omenoita keittelemään soseeksi. Sen verran raotan kuitenkin kuulumisia ja elämäni mullistuksia, että työmatkan kulkeminen muuttui radikaalisti maanantaista alkaen. Monivuotinen kimppakyytikollegani sai töitä kotipaikkakunnalta, joten nyt olen höylännyt tuota puolen tunnin väliä yksikseni. Ja melkein joka kerta mennen tullen on armottomasti nukuttanut. Pitääkö tässä ruveta funtsimaan, miten pääsisi mokomasta työmatka-ajosta. Olen jo vuosia haaveillut, että voisi kulkea työmatkat ekologisesti pyörällä tai kävellen. Ja vielä enemmän nyt, kun julkinen liikennekään ei ole enää ulottuvillani. Koulupäivämme alkaa niin aikaisin, että kotipuolesta ei yksikään bussi tänne asti ehdi siiheksi, jos niitä nyt edes jokunen päivän mittaan tulisikaan.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kukkija leposijalle?

Selasin valokuvia tietokoneella ja totesin taas, etten ole tänä kesänä ottanut puutarhasta kuvia ollenkaan niin paljon kuin olen tavannut, en siitäkään huolimatta, että nyt erityisesti loppukesästä kuvattavaa olisi ollut enemmän kuin koskaan (vaikkei niin kauheasti tässä likipuutarhassa). Syynä kuvauslaiskuuteen on ollut se, että joka kerta aikoesssani kuvata kännykkäni valittaa muistikortin olevan viallinen ja kysyy, tallennetaanko kännykän muistiin. Sen kapasiteetti vain tuntuu olevan kovin rajallinen, ja kävi niinkin, että kaikki puhelimessa olleet kuvat hävisivät jonnekin, josta en niitä enää löydä. Toinen syy vähäiseen kameran käyttöön on se, että tänä kesänä puutarhassa ollessani kädessäni on useimmiten ollut jokin työkalu eikä känny.

Mutta jo alkukesästä otin kuitenkin nämä pari kuvaa. Otin ne tätä blogia varten, en niinkään itselleni muistutukseksi kuin mahdollisesti läheisilleni tiedoksi. Että mun haudalleni, jos sellainen tänne maan päälle jossain vaiheessa tarvitaan (mieheni kyllä odottelee ylöstempausta tapahtuvaksi ennen sitä), saisi istuttaa tätä perennaa, pikkusydäntä. Sillä on monia ihanteellisia hautaperennaominaisuuksia. Se ei  kasva liian korkeaksi, se kukkii uskollisesti koko kesän, se ei vaadi kovin kummoista hoitoa. Ja minun mielestäni pikkusydän on paljon sievempi niin kukkien kuin lehtiensä puolesta kuin vaikka ne iänikuiset begoniat. Vaikka eihän minun niitä tarvitse muutenkaan omalla haudallani katsella. Niin, ja sitä paitsi pikkusydäntä saa helposti omasta pihasta siirrettyä suoraan hautakiven viereen...


Otin kuvan myös pitsimyssystä, koska se sopisi kukintonsa puolesta nätisti pikkusydämen kaveriksi. Mutta sen kukinta-aika on kovin lyhyt. Joten saavat jälkeen jäävät miettiä jotain muuta, jos tuntuu tarpeelliselta.


  Niin, totta kai haudalleni pitää istuttaa nimenomaan perennoja, koska se on ekologisempaa kuin joka kevät ostaa purkkikaupalla kesäkukkia, pahimmassa tapauksessa useammat kesäkukat pitkin kesää :(

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kutsu

Ohessa ilmoitus tapahtumasta, jota pyydettiin mainostamaan. Paikkana on siis Kyrönniemen leirikeskus Lappajärvellä (Kyrönniementie 116). Olen kyllä aikeissa mieheni kanssa mennä mukaan, mutta katsotaan ehtiikö työpäivän päälle ihan tuohon alkuun.


torstai 8. elokuuta 2013

Työorientaatiota

Aika moni kollega aloittelee töitään viimeistään huomenna. Mutta me pidimme suunnittelu-VESO-päivän jo keväällä, joten aloitamme lasten kanssa kylmiltään maanantaina. Itse käväisin kyllä eilen työpaikalla, tapasin muutamia työkavereita, kanniskelin kirjapinoja tulevaan ekaluokkaan, entiseen kuutosluokkaan ja keräsin mukaani muutamia opettajan oppaita. Palautin kirjastoon kesän ajan lainassa olleen puutarhakirjan, vaikken millään olisi vielä raaskinut, kun en ole ehtinyt kunnolla sitä lukea. Otin myös kuvan koulun pihassa. Pyöräteline on vielä tyhjä ja vähän päässyt ruohottumaankin, mutta lapsia odottaa tuoreet maalaukset harakkakiveä varten.


Keväällä sain viimeisenä koulupäivänä yhdeltä eskaripojalta pelargonian. Se on kukoistanut, kun kesä on ollut suotuisa. Ja nyt on minulla toiveissa saada se jopa talvehtimaan, kun olemme ostaneet mm. kellarin. Tässä ns. ennen ja jälkeen -kuvat pelakuusta:



perjantai 2. elokuuta 2013

Juonto


Yksi kuva on kuulemma tuhat sanaa. Joten mun ei tarvi kirjoittaa. Vaikka on tapahtunut vaikka mitä mukavaa ja ihanaa, niin ei ole joutanut niistä kertomaan, eikä nytkään jaksa/ jouda. Kuuntelen netistä Entisten seurakuntanuorten sävellahjakonserttia Radio Deistä uusintana. Eka lähetyksestä missasin loppuosan. Gospelsävelin hyvää yötä.



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

"Lyhyestä virsi kaunis"

Poimimme talven hillat jo anoppilassa yöpyessämme (kaksi sankoa kakkoslaatua). Mökillä touhuttiin muutakin, mutta myös valokkeja tuli, priimaa toista litraa. Mökiltä tultiin etuajassa ja lähdettiin antamaan muuttoapua ystäville perjantaina. Eilen yömyöhään tultiin takaisin ja tänään olimme tekstejä lukemassa pikkukirkossa ja tapulikahveilla lähetykselle. Nyt sitten alkaa kesäseuratouhujen viimeiset rutistukset tosissaan, joten kirjoittelu pysyy vähäisenä edelleen.
Alkavan viikon ohjelmaani: 
MA: muutamien matkalaulujen skannausta ja mailaamista säestäjälle, tapulikahviopäivystys kolmelta ja viideltä tapulilla Jedidot-lauluharjoitukset
TI: puolilta päivin talkoot; painetaan seurojen tunnuskuvio talkoolaispaitoihin
KE: viideltä kirkkokuoron harjoitukset, kuudelta pieni konsertti tapulilla
TO: talkoot liikuntahallilla; seurojen pystytys
PE: SE ALKAA, itse olen aamusta iltaan siivousporukassa, välillä käyn lauluharjoituksissa (Aino-kuoro) ja laulamassa (kirkkokuoro ja Aino-kuoro)
LA: juontohommia pariin otteeseen, taas harjoittelua ja laulua Aino-kuoron kanssa, muuten siivousta, illalla Jedidot laulaa matkalaulumessussa
SU: olemme tekstinlukijoina mieheni kanssa, muuten siivousta

Koko seuraohjelma löytyy tästä linkistä. Joitakin ohjelmia (kirkossa tapahtuvia) pitäisi voida seurata myös netistä seurakuntamme sivulla olevan "kuuntele jumalanpalveluksia" -linkin kautta. Myöhemmin seurapuheita tullee jälleen kuunneltaviksi Uusheräyksen nettisivulle.



lauantai 13. heinäkuuta 2013

...ja seuraava reissu oven takana

I morgon, vill Gud - niin kuin Joulurauhan julistuksessa sanotaan - lähdemme jumiksen ja Hedbergin synttäriseurojen (= paikallinen Evankeliumijuhla) jälkeen kohti Lapphia. Noukimme pojan matkan varrelta kyytiin. Viime kesänä kun hän oli mukanamme, ei oikein lykästänyt hillojen kanssa, mutta nyt menemme jälleen suurin toivein. Voi toki olla, että hillat ovat tänä vuonna vain Etelä-Pohjanmaalla, mutta vaikkei mökin ympäristössä noukittavaa olisikaan, niin saapa ainakin olla uutispimennossa ja luonnon rauhassa melkein viikon. Tauko tulee hyvään saumaan kaikin puolin. Tytär lupautui kotimieheksi.
Heräsin aamulla puoli seitsemältä ovikellon soittoon, mutta se oli onneksi väärä hälytys, mies oli vahingossa painanut nappulaa. Hän oli autokatoksessa jo työn touhussa autoremontissa. Aivan hyvä väärä hälytys, kun itsekin pääsin "ihimisten aijoos ylähä". Tässä olisi kyllä tutinaa ennen kuin olemme lähtövalmiita. Eilen illalla onneksi sain jo äntihin viimeistellä keinutuolin maton, joka on menossa kesäseurojen lähetysmyyntipöydälle. Tänä aamuna sain ommeltua vuorin virkattuun kassiin, mutta vielä pitäisi keksiä konsti, miten kiinnittää krivat. Mutta sitten olisi tuota pakkaamistakin, ja olisi mukava saada huusholli ihimseltääseksi.

Tässä vielä kuva valmiista keinutuolinmatosta. Jos muistan, otan kuvan myös sinisestä isoäidinneliökassista, kunhan saan ne rivat paikalleen. Jos en muista, niin varalta tähän kuva teelmävaiheesta.



torstai 11. heinäkuuta 2013

Reissulta kotia palattu

Toissa-aamuna pääsimme kuin pääsimmekin ajoissa liikkeelle, vaikka yöunet jäivätkin sitten lyhyiksi. Autoon oli jo viikonloppuna valmiiksi pakattu vanha ruokapöytämme, joka saa uuden sijoituspaikan nyt, kun ostettiin serkkulikalta ruokailuryhmä. Ihme tila-auto meillä, vaikka on vain tuollainen pieni Varis. Perillä/ välietapissa meitä odotti maukas kuhakeitto. Kahvit vielä päälle ja pikainen kierros puutarhassa maistelemassa Latvian matalaa, sitten ajo perätoukuria, isäntäväki edellä, seuraavaan etappiin, tutunkaupanvahvistajalle. Rutkasti papereita ja vaikeita termejä, mutta eiköhän se mennyt niin kuin piti. Sen jälkeen tiemme erkanivat, ja me jatkoimme lapsuuteni maisemiin.
Poikkesimme isää katsomassa uudessa hoitokodissaan. Hyvin mies sinne osasi ajaa, käytyämme siellä kerran aikaisemmin. Itse olisin varmaan eksynyt. Mieheni on monella tapaa varsinainen mak-kaiveri, eräs kykynsä on ilmiömäinen karttamuisti. Isä muisti meidät, saatuaan ensin hetken fundeerata. Seuraavaksi menimme katsomaan äitiäni, joka on toisessa hoitokodissa, ollut jo pidempään. Hän ilahtui meidät nähdessämme: "Tulitteko te hakemaan minut kotiin?" Voi sentään...
Kun vielä kävimme kaupassa, olimme jo niin väsyneitä matkasta ja huonosti nukutusta yöstä, ettemme sitten jaksaneetkaan jatkaa kyläilyä, vaan asetuimme yöpaikkaamme, isän asuntoon, jonka tyhjääminen pitäisi saattaa loppuun ennen kuin heinäkuu loppuu. Tuollainen hoitokotiin muuttaneen vanhuksen asunnon tyhjääminen on toki iloisempaa eikä niin raskasta kuin kuolinpesän tyhjääminen.
Heräsimme levänneinä ja aamupalan jälkeen pesin muutamia keittiön kaappeja odotellessani siskoa kaveriksi varsinaiseen tavarankäsittelyyn. Vaikka muut sisarukset olivatkin viime viikonloppuna saaneet jo paljon tyrjättyä, niin paljon oli vielä jäljellä. Ja kellonympärystän kestäneen pemmastamisemme jälkeenkin edelleen jäi roimasti setvittävää - vaikka seuraamme liittyi apujoukkoja, ensin veli ja myöhemmin toinen sisko.
Osa tavarasta oli sellaista, jonka poisheittämisestä olimme harvinaisen yksimielisiä, mutta se oli vain hyvin pieni osa. Mutta silloin ei sitten myöskään tullut mistään kapistuksista tappelua, että kuka sen saa, kun toisen roska oli toisen aarre :)
Mak-kaiveri ihmemieheni sai sullottua tila-ihmeeseemme klaffipiirongin, mikroaaltouunin, silityslaudan hihalautoineen, pyykinkuivaustelineen, vedenkeittimen ja lukuisan määrän mosseloita, joissa oli mm. liinavaatteita, astioita, henkareita ja postikortteja ja joista osan hän toki piilotti piirongin sisään. Puhumatta lainkaan omista matkatavaroistamme. Loppuviimeksi, rankan päivän illan päätteeksi kiikutin kyytiin vielä miesten puvun, joka sopinee kuopukselle sekä kaksi tyynyä. Mutta siinä vaiheessa, kun aioin tökätä tyynyt kuorman päälle, mies pyysi, etten tukkisi näkyväisyyttä. Hän kun oli jättänyt kapean tilan taustapeilistä katsellakseen.
Ja minä kun olin sanonut siskolle, että voimme me sen mikron ottaa, mutta tuskin mitään muuta... Nyt olen kuitenkin onnellinen klaffipiirongin omistaja, kun sisko varmisti vielä poissolleita veljiltä, että heillekin passaa, että sen vien. Kannatti ostaa lisätilaa. Siskot lupasivat vielä jemmata varastoihinsa sen yhden kamalaatikon, jota emme yrittäneet saada mahtumaan tällä erää, samoin kuin olohuoneen kattolampun, joka sekin luvattiin auliisti meille.
Erityisesti valokuvien selailu toi useat kyyneleet silmiin, mutta myös esimerkiksi vanha tuttu hevostaulu. Mutta ei kyyneleet ole pahasta. Meillä oli antoisa päivä lämpimien muistojen ja toistemme seurassa.    

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Valokiista, vaattehista ja vähä muustaki

Vaikka tämä hakrustaaki, niin paan ny muutteesta jotaki ittelleni ylähä. Moomma lähärös huomenis ailehtamahan Etelä-Pohojammaalle, mutta kurvaamma isoon järven rannoolle ruokapöytähän. Sitte asioomahan Kauhavalle ja kun kaupat on hoirettu, niin jatkamma kotopuolehen. Mun sisarukset on asuullu, tyrjänny ja tryskänny meirän faarin huushollis. Isä kun sai (ja huolii) hoitopaikan, niin sen tupa pitääs tyhyjätä taas vapaalle vuokramarkkinoolle. Meemmä kattomahan, olisko meistä mitää apua tyrijäämises. Moon kyllä huono nakkaamahan mitää pois, jotta voi käyrä köppääsesti meirän reisun sen puolehen... (Hohhoijakkaa. Eileenki ehtoopäivällä istuun pihalla laittelemas vaattehia, jokka flikka oli kollannu pois komerostansa. Yhyres läjäs roskihin meneviä, toises matonkuteehin, nukenvaatteesihin ja muuksi värkiksi kelepaavaa, kolomannes miehelle trasselivärkkiä autonkorijaushommihin - ja yhyres niitä, jokka meni takaasi mun vaatekaappihini, josta molin joskus saanu niitä nakeltua flikalle käyttöhön...Värkkikuupano oli palijo suureet kun roskihin menevä... )
Köppääsesti melekeen meinas käyrä tämän aamun marijastuksenki kans. Menimmä kattomahan, olisko tää nevalla yhtää valokkia. No, oli siä, yhtää... vissihin kymmenkunta valokkia yhtehensä löyrimmä. Mutta saimma kumminki kuntooltua, eikä tartte funteerata, jotta olisko siä ollu, kun kävimmä itte kattomas. Jos sitte ens viikolla Lapis löytääsimmä noukittavaa.
Kun tulimma marijasta ja vaihroomma kutehet, niin pyöräälimmä pankkihin ja kirpputorille (joo, ei meirän tarttenu pankista käyrä laihnaa ottamas kirpputoriostoksia varte, nuo ei ny mitenkää liittyny toisihinsa - paitti jotta varoottelin miestä, jottei sitte mainaase kirpputorin omistajalle, jotta oomma pankis käyny...) Kerkisin viä tiskata ennen kun lähärimmä uurestansa polokemahan, tapulikahaviohon päivystämähän. Mutta meinasin viä ennen sitä keriitä teherä porkkanakaakkua, mutta risetti meni hukkahan. Soli mun käres, kun räknäsin munat valamihiksi, mutta sitte mä sen joinki lymytin itteltäni. Kai soli tarkootus, jottemmä yrittääsi ruveta leipomahan - ja perästäki jäi knaftisti aikaa, meinattihin myöhästyä. Soli tällä kertaa mun syyni, kun koitin lähärättää sähköpostia niille kraatariille, jokka teköö kansallispukuja. Sain lähärätettyä, ja noli keriinny sitte jo vastata, kun tulimma kotia. Mutta molin jo siitäki valamihiksi myöhäs. Ne menöö ens viikolla kesälomalle, ja vaikkeivät olsi mennehekkää, niin tiukkaa olis silti teheny, jottolsivat saanehet äntihin Etelä-Pohojammaan puvun mun miehelleni syntymäpäivälahajaksi. Eherottivat, jos antaasin eres sellaasen kortin, johona ilamoottaasin lahajasta, joka tuloo sitte joskus kun on ensi otettu mitat. Ei niillä ollukkaa mitää valamihia pukuja siä tarilla, kun ne teköö mittojen mukahan.
Vähä liian myöhään haikaasin, jotta olis sollu komiaa, jos molsimma ollehet molemmin kansallispuvuus, kun lujemma Raamatun täkstit kuun lopulla kesäseuroos jumalanpalavelukses.    
Mutta ei ny viitti ruraata ja jäärä sitä suremahan, kun täs on kumminki palijo kiitoksen aihehiaki.
Nym moon sitte leiponu sitä porkkanakaakkuaki, kerkisin sen verran risettiä vilaasta, jotta jäi päähäni tähärelliset ainesmäärät. Muttemmä joukaa pannu siähen porkkanaa, oikiastansa soli sellaasta pakastimentyhyjäämiskaakkua, niinku se omenapiirakkaki, jonka kans tein, murotaikinahan. Olin ottanu sulamahan omenav viipalehia ja kesäkurpitsaraastetta.
Ei maar, tarttoo vissihin kattua jotaki valamihiksi, aamuyhyreksältä pitääs jo päästä liikkehelle. Isä sanoos, jotta "kunat".

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Ihmelintu paskonärhi

Pitkin kesää olen kummastellut räkättirastaiden lentelyä pihassamme. Mikä kumma niitä kiinnostaa meidän kohopenkissämme? Kunnes viimein sitten hokasin. Juuri tuon kohopenkin paikalla oli meillä vuosikymmenen verran mansikkamaa. Ne muistavat.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Pouittui

Hiljaista on vaikka heinäkuu on jo pitkällä. Mitäs verukkeita mulla nyt olikaan? Ai niin, tuo nettitikku... Meidän pojat ovat käyttäneet meidän tikkuamme ja saaneet sen yhtä tukkoiseksi kuin omansakin. Tikku tökkii. Hidasta, aikaa vievää ja ärsyttävää. Ei tämä ole nyt taas yhtään kivaa.
Niin, ja on tässä nyt ollut taas muutakin tekemistä kuin istua koneella, odottelemassa. Sain äsken "valettua" kuusikymmentä sytykeruusua, kun oli sen verran väljännestä sateista, että pääsi pihalle tuuhastamaan. Ei kynttiläntalin kanssa kehtaa sisällä käryyttää.
Nyt täytyy alkaa sytykeruusujen pakkaamisen lisäksi rustata kamppeita kuntoon ehtooksi. Ensin pidetään lauluharjoitukset, joita varten täytyy koholia oikeat nuotit. Suoraan harjoituksista kiidämme Aulikin kanssa käsityöiltaan, jota varten tarttee koholia sitten sekä valmiita että puolimoos olevia käsitöitä. Ja jotain saatan ehtiä tehdä vielä valmiiksikin, jos vain nyt tästä irrottaudun. Sanottu ja tehty.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Laiska oikaisee

Vaikka satelee, tuulee ja ulkona on harmaata ja vaikka siksi voisi istuskella pitkäänkin tietokoneella, niin oikaisen kuitenkin. Kirjoitin äsken bloggauksen vanhimpaan blogiini, niin en juuri nyt viitsi muuta kirjoittaa. Jos kiinnostaa lukea pauhaamistani muovipusseista, niin klikkaa tästä.


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Alitajutyötä

Erästä opettajatuttavaamme oli haastateltu johonkin lehteen kesäloman kynnyksellä. Haastattelussaan hän mainitsi mm. näkevänsä koulupainajaisia juhannukseen saakka. Niinpä  minäkin aloin seurata uneksuntaani sillä silmällä. Juhannus lähestyi ja aina välillä öisin olin kouluhommissa. Juhannus tuli ja edelleen yötyöt jatkuivat. Juhannus meni ja edellisyönä harmittelin, miten nyt työmatkan kuljen Hannan kanssa, kun mies oli laittanut automme seisontaan. Viime yön painajainen suuntautui jo selvemmin ensi syksyyn: olin pitänyt jo viikon koulua, kun hoksasin, etten ole vielä  aloittanut aapista ekaluokkalaisteni kanssa. En myöskään ollut etsinyt heille yllin kirjoja, kyniä, enkä mitään muutakaan koulutarviketta, joita sitten asian hoksattuani koetin alkaa etsiä. Mitään ei tahtonut oikein löytyä lyhyen välitunnin aikana, kun kirjalaatikot oli keväällä viety luokkiin vähän miten sattuu. Hohhoijaa. Auttaisiko alitajuntaa, jos päättäisin vakaasti ja sopisin kännykkäni kanssa, että menen koululle tavaroita järkkäämään elokuun alussa, vaikka viides päivä?

 

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Norjan reissu 2013 matkapäiväkirja vihoviimeinen osa

Muutaman päivän ja parin reissun jälkeen jatkan matkakertausta tiistaista 11.6. torstaihin 13.6. ja kotiinpaluuseen.
Ensin kuitenkin vielä yksi kukkakuva (eikun kaksi). Viimeisenä iltanamme Norjassa kävimme kävelemässä paikallisella hautausmaalla, muistomerkillä ja lähikaupassa. Olisin kiinnostunut kuulemaan, jos joku tietäisi nimen tällaiselle keltakukkaiselle puulle.

Mainitun muistomerkin kupeessa oli jälleen yksi upea rhododendron.


Miestä hermostutti ajatus Tukholmassa ajamisesta, ensi kertaa eläissään. Toki hän oli löytänyt netistä laivayhtiön antamat ajo-ohjeet, joita noudattamalla pääsimmekin pahemmitta vaivoitta terminaaliin ja lopulta lautalle ja hyttiimme, halvimpaan mahdolliseen, ankkurikannelle. Suotta pelkäsimme myös juopuneiden metelöintiä, jonka takia edellinen laivayöpymisemme oli unetonta tuskaa. Hyttiimme ei kantautunut käytävältä äännähdystäkään. Sen sijaan moottorin tasainen jytinä kuului unen läpi. Aamulla pistäydyimme vielä uudelleen taxfree-karkkia ostamassa, veimme matkkatavarat autoon heti kun autokannelle pääsi ja sitten käväisimme katsomassa yläkannella Turun saaristoa ennen kuin palasimme autokannelle ja valmiiksi rattiin.
Kesti aikansa ennen kuin pääsimme ajamaan laiturilta liikenteen sekaan, ja toinen tovi kesti ennen kuin paikallinen autovaraosaliike avautui ja pääsimme osttamaan peräkoukun. Sitä odotellessamme trangia keitti meille aamukahvit eräällä parkkipaikalla.
Mutta Kangasalle opiskelijatapaamiseen ehdimme kuitenkin ensimmäisinä, vaikka pieni harha-ajelukin otti aikansa. Päivi, Juha ja kultainen noutaja Selma 11v. tulivat aurinkoisina ja hymyilevinä ottamaan meitä vastaan. Tuossa tuokiossa ovi alkoi käydä tihenevään tahtiin. Samalla kun paikalle kertyi lisää vanhoja tuttuja Raumalla opiskelun ajoilta, pöytään kertyi erilaista suuhunpantavaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut kurssitapaaminen, meitä kun oli koossa ainakin neljältä eri vuosikurssilta. Sen sijaan meitä kaikkia yhdisti opiskeluaikainen hengellinen koti, Ekklesia, pieni opiskelijaseurakunta, joka kokoontui viikottain Sempun kuppilassa.
Kesäpäivä Kangasalla sujui iloisessa ja lämpimässä tunnelmassa syönnin lomassa kertoillen ja kuullen itse kunkin kuulumisia.Yllätysnumeronkin oli isäntäpari iloksemme järjestänyt kutsumalla visiitille myös naapurinsa. Nimittäin Simojoen pariskunnan. Patiolla Pekka soitti kitaraa ja Juha-isäntä kontrabassoa, ja me kaikin lauloimme muutaman yhteislaulun, joista pari Pekan säveltämää, kuinkas muuten.
Illlan tullen lähdimme tyytyväisinä ja hyvillä mielin ajelemaan seuraavaan välietappiimme. Poikkesimme iltakahvilla Niinisalon sotkussa ja jatkoimme sukuloimaan. Tätini jälkeen ehdimme tavata vielä siskoni ja miehensä ennen kuin asetuimme yöpaikkaamme.
Torstaiaamuna kävelimme hautausmaalle ja teimme kierroksen isovanhempieni ja muiden sukulaisten haudoilla. Palatessa poikkesin  kimppukivassa ostamaan kaksi kerrattua amppelipetuniaa eurolla. Sitten menimme toisen siskoni luo aamupuurolle. Ehdimme tavata vielä veljeni ja kälyni sekä isäni ja äitini ennen kuin paluumatkamme viimeinen osuus alkoi. Mainittakoon, että käydessämme äitiä katsomassa palvelukodissa pidimme seuraa myös muutamalle muullekin vanhukselle. Mieheni innosti pappoja jopa pallotteluun. Rantapallot ovat sopivan kokoisia, keveitä ja hidasliikkeisiä pelivälineitä kaikenikäisille.
Reilun viikon reissussa olon jälkeen oli mukava päästä kotipihaan valoisan aikaan, kun saattoi heti tehdä tarkastuskierroksen puutarhassa.

Päätän raporttini tähän ja toivotan hyvää Johannes Kastajan päivää - kuin myös Suomen lipun.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Norjan reissu 2013 matkapäiväkirja osa 3/3 tai maks 4

Nyt on jo tiistai, ja huomenna pitäisi lähteä taas reissun päälle, enkä edellistäkään ole vielä loppuunsa setvinyt. No, huominen sukulointimatka on kuitenkin vain päivän reissu, kun käymme onnittelemassa ja juhlistamassa kummiflikkaa Sibbe-kandiuden johdosta.
Palatakseni vielä Norjaan ja siellä viipymisemme viimeisiin päiviin su, ma, ti (niin siis kyllä tarkoitus on palata Norjaan jälleen ensi suvena jos Herra suo, mutta sitä ennen on toiveissa saada sieltä vieraita ensi kevättalvena). Pyhäpäivänä menimme koko väellä kirkkoon, nimittäin lähistöllä sijaitseva Pingst-kyrkan on nykyisin ystäviemme kotiseurakunta. Me lähdimme mieheni kanssa reippaasti kävelemällä ja bongasimme kuplavolkkareiden ja  kukkien lisäksi mm. hevosenlantaläjiä miltei säännöllisin välimatkoin pyörätiellä. Lähistöllä sijaitsee ratsutila. Suunnittelimme, että jos ojasta sattuu löytymään muovipussi, niin paluumatkalla keräämme läjät pois. Ja löytyyhän niitä, muovipusseja myös norjalaisista ojista. "Kirkonmenoista" en ymmärtänyt paljoakaan, mutta selasin norjankielistä Raamattua, josta ymmärsin sentään niitä kohtia, jotka suurin piirtein muistin suomeksi. Lauluista yksi oli tuttu, Jude Del Hierron More love, more power, ja loppulaulu oli jokin vanha hengellinen laulu, jonka säveleen oli helppo päästä mukaan. Laulujen sanat (ja myös Raamatun kohdat) heijastettiin valkokankaalle. Onkohan "heijastaa" enää lainkaan oikea termi, näiden nykyaikaisten videotykkien sun muiden vehkeiden kanssa? Emme jääneet kirkkokahveille, koska emme olleet hoksanneet ottaa kahvimukejamme mukaan. (Tänään otamme ne följyyn, kun käymme tapulikahveilla.)
Paluumatkalla otimme ojasta sen muovikassin, jonka mennessä olimme nähneet. Myöhemmin löytyi vielä isompikin pussi, käyttämätön roskasäkki, jonka ehkä tuuli oli kuljettanut jonkun roska-astialta. Mieheni ihmetteli siinä kakkoja kadusta kaapiessaan, että on se kummallista, että koiran omistajien täytyy kerätä lemmikkiensä jätökset, mutta hevosmiesten ei mukamas tarvi. Arvelin mahdolliseksi selitykseksi, että hevosen kikkaroille löytyy muitakin ottajia ja ettei se ole niin haisevaa eikä tarttuvaa. Mutta voipi olla, että oikeasti myös hevosmiehiltä edellytetään jälkien siivoamista jossain järjestyssäännöissä?
Perillä tyhjäsimme hevosenkikkarat  samaan puutarhakompostiin, johon haravoin myös ruohonleikkuujätteen. Tein jotain muitakin pieniä puutarhahommia.
Maanantaina mieheni yritti lepuuttaa kipeää selkäänsä sillä välin kun me teimme pitkän kävelysightseeingin Dalian kanssa. Otin kännykkäkuvia mm. maisemasta,  hevosesta varsansa kanssa  ja vanhoista autoista. Tässä viimeksi mainittu. En tuntenut merkkejä, mutta viehkoilta näyttivät.


Mies oli poissaollessamme onnistunut varaamaan meille edulliset laivaliput seuraavalle illalle. Viimeistä yhteistä iltaamme vietimme syöden (kuinkas muuten) ja katsellen netistä hulluja videopätkiä mm. liikennesöhläyksistä. Ennen nukkumaanmenoaan pojat kävivät jo meidät valmiiksi hyvästelemässä siltä varalta, ettemme enää aamulla heitä näkisi, jos olisivat nukkumassa meidän lähtiessämme.
Aamulla pakattuamme, tehtyämme evästä ja syötyämme tukevasti hyvästelimme vielä rakkaat Dalian ja Emilin ja lähdimme navigaattorin avulla kohti Hortenin lauttaa. Vuonon toiselta rannalta Mossista jatkoimme kuitenkin Dalian neuvojen mukaan, emmekä piitanneet paikantimen pöljäilyistä. Sitä kun ei vieläkään ole osattu päivittää. Ruotsin puolella kahvitauko ja ennen Södertäljeä poikkeama reitiltä kauppaa etsien. Pistäydyimme Strängnäs-nimisessä kaupungissa summan mutikassa. Löysimme Mälarenin rannasta hyvän parkkipaikan sekä siistit yleisövessat. Käveltyämme muutamia kortteleita ristiin rastiin yhytimme ICA:n josta löysimme puolukkaleipää ja sitä maistuvaa Ishavens röraa. Tosin kotona vasta tuli katsottua rasvapitoisuus, yli 40%...  Ostimme kaksi pakettia, jotta olisi edes jotain viemistä seuraavan päivän nyyttäreille. Mutta jospa kirjoittelen niistä nyyttäreistä ja Suuresta Merimatkastamme tuohippuolin, vaikka seuraavan reissun jälkeen.
Tässä kuitenkin vielä kuva viehättävästä Strängnäsistä.



sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Norjan reissu 2013 matkapäiväkirja 2/ ehkä 4

Elokuvatrilogian Taru Sormusten Herrasta ensimmäisessä osassa minua huvittaa aina mm. yhden hobitin kysymys (en nyt muista oliko Peregrin Tuk vai Meriadoc Rankkibuk) matkan alkuvaiheessa: "What about the second breakfast?" Norjassa isäntäperheemme luona olo oli kuin hobitilla: heräsimme mieheni kanssa yleensä Suomen aikaan eli vähintään tuntia ennen ystäviämme. Ja koska aamuisin meillä molemmilla on aina heti kova nälkä - ja eritoten kahvihinku - niin keittelimme kahvit ja söimme sen kanssa voikkuleivän. Ja kun tuntia myöhemmin ystävämme Dalia kattoi pöytään leivän lisäksi paistettuja munia, nakkeja tai pekonia, mätitahnaa, juustoja, maksapasteijaa, katkarapumajoneesia (ruotsalainen tuote Ishavens röra, jota ostimme paluumatkalla tuliaisiksi), makrillia ja milloin mitäkin, sekä kurkkua, tomaatteja, paprikaa ja mehua, niin kakkosaamiainen tuntui oikein tervetulleelta, joten istuimme yhdessä ystäviemme kanssa pöytään.
Isäntäväkemme oli ajatellut viihtymistämme jälleen joka tavalla, esimerkiksi siten, että miehelleni järjestyi mielekästä puuhastelua. Niin ruohonleikkuri kuin auton lyhty ja vessan pytty olivat saaneet odottaa miestäni katsomaan, missä vika ja miten korjata.
Lauantaina aamiaisen jälkeen puuhat alkoivat ruohonleikkurin kanssa. Ongelma ratkesi lopulta, kun vuokraisännän leikkurista lainattiin sytytystulppa. Ja samantien alkoi iloinen ja touhukas pärinä ikkunan takaa (diabeetikkomieheni tarvitsee säännöllistä liikuntaa). Pitkäksi ehtinyt ruoho sai kyytiä, ja minun kunniatehtäväkseni lankesi sen haravointi. Muutaman minuutin vedeltyäni muistelin ihmeissäni lapsuusaikoja, jolloin meidän piti jaksaa haravoida tuntikaupalla heinäpellolla. Kuinka kummassa silloin jaksettiin?
Lauantai-iltaa lähdimme viettämään puolen tunnin ajomatkan päässä asuvien sukulaisten ja tuttavien luokse, jotka olivat tulleet töihin Norjaan. Sain jälleen ihmetellä kaakkoiseurooppalaista vieraanvaraisuutta, kun neljä miestä kilvan kattoi pöytään kaikkea, mitä yhteiskeitiöstään löytyi. Jutustelu sujui englannin kielellä. Keskustelimme mm. kalastamisesta ja Ernesto Guevarasta, mihin inspiroi mieheni Revoluzone- t-paita, jonka kuva muistuttaa erehdyttävästi Che Guevaraa, mutta orjantappura otsalla antaa viitteen, kenen vallankumouksesta oikeasti on kysymys. Viihdyimme pitkään leppoisassa tunnelmassa. Kun menomatkalla ystävämme poikkesivat ostamaan miehille tuliaisia, mekin ostelimme jo kotiin tuomisiksi kasan Vestlands lefsa-pakkauksia. Mennen tullen ajomatkan aikana maisemien lisäksi ihastelimme kasvillisuutta. Ihmettelin syvänlilaa kukkivaa puuta, jota en ollut uskoa syreeniksi. Se se kuitenkin oli.

Meinasin kirjoittaa samalla viime sunnuntaista, mutta tulkoon seuraavaan osaan. Kuvitella, että siitä on jo viikko! Paluumatkamme kesti tavallista pidempään, mutta siitä myöhemmin, kaikki aikanaan.

Naputtelen tätä samalla, kun kuuntelen netistä kotikirkon konfirmaatiomessua. Emme lähteneet aamukirkkoon, kun kahdessa kirkossamme on konfirmaatio, ja kolmannessa on messu vasta illalla. Jos MINÄ olisin saanut olla järjestämässä, niin olisin kyllä tarjonnut yhteen kirkkoon aamun tavisjumista. Mutta eiköhän tämä ole kesälomajärjestelyistä johtuvaa osaltaan. Vaikka voisi kai noita konfirmaatioita levittää eri sunnuntaille, onhan tässä monta pyhää kesän mittaan. Ja toki konfirmaatiomessuun on tervetullutta tavallinenkin kirkkorahvas, mutta itse en mielelläni silloin tuppaudu sekaan. Pitäisi olla niin laitettunakin, ettei erottuisi juhlaväestä. Eikä pynttäytyminen ja pyörällä liikkuminen sovi välttämättä kauhean hyvin yhteen. Seliseli.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Norjan reissu 2013 matkapäiväkirja osa 1/?

Ollahan lonsittu kotona jo kaks päivää, enkä oo saanu äntihin kirioottaa... Mutta jos ny kumminki jotaki, ihimisten koriasti eikä joukaa murtehella.

Reissun aikana otimme kuvia enimmäkseen ihmisistä, mutta koska emme kyselleet lupia niiden julkaisemiseen netissä, niin tyydyn käyttämään päiväkirjan kuvituksena kutakuinkin vain flora-otoksia.
Menomatka sujui tuttuun tapaan, ensin yöksi anoppilaan melko likelle valtakunnan rajaa, sitten Tornion postin, kaupan ja pankin kautta Ruotsin puolelle ja nelostietä etelään päin Härnösandiin saakka, toki Jävren ICA:sta poikkesimme ostamaan wienerpecan-nisut. Samoin ison sillan edellä pieni tauko. Vaikka oli Ruotsin kansallispäivä, kaupat olivat silti auki, mikä sopi meille oikein hyvin. Yöpaikan isäntä Thorbjörn jututti meitä taas pitkään.
Perjantain mittaan edelleen tutut pysähdyspaikat, tosin Antjärnin ICA on nykyisin "stängt", onneksi kuitenkin sen vieressä oleva siisti vessapaikka on edelleen matkustavaisten käytössä. Vessan eteisen ikkunalta nappasin mukaani kaksi pientä tyhjää paperista lahjakassia. Kuka lie oli ne siihen hyljännyt.
Jossain mäen päällä näköalapaikalla pidimme lyhyen jaloittelutauon. Siellä otin kuvan keltaisesta oletettavasti herneen,virnan tai nätkelmän sukuisesta kasvista?



Mies ei raaskinut tankata Svegissä, joten liki Norjan rajaa alkoi noin 60 km:n jännääminen, piisaako polttoaine. Poikkesimme Elverumissa ensimmäiselle Statoilille. Niissä on myös aina hyvät ja siistit vessat.
Sen verran vielä oli pokkeusta menomatkassa, että jouduimme jännäämään, löydämmekö helpostikin perille. Viime kesän jälkeen ystäväperheemme on muuttanut uuteen osoitteeseen. Ja kas, sitäkään ei päivittämätön paikantimemme tunnistanut. Olin kuitenkin saanut ystävältä hyvät ohjeet, ja kun naapuritalot oli selkeästi numeroitu, niin oikea talo löytyi niiden välistä. Tosin hienoinen epäilys kalvoi, kun kukaan ei reagoinut ovikellon soittoon. Olin juuri aikeissa soittaa ystävälleni, kun he ajoivat pihaan miehensä ja poikansa kanssa. Sisällä ollut nuorimmainen nukkui sohvalla niin sikeästi, ettei kuullut ovikellon ääntä. Ystäväperhe esitteli meille uutta kotiaan ja sitten ruvettiin tekemään salaattia ja grillaamaan terassilla. Maissia ja muuta laijja. Ennen nukkumaanmenoa tyhjäsin matkatavaroita sen verran, että löysin Suomen ystävien lähettämät tuliaiset emännällemme: hatun ja laukun.

Tässä tuli selostusta matkaosuudesta keskiviikosta perjantaihin.  

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Terkut Norjasta

Nyt voisi olla joitain mielenkiintoisia kuviakin laittaa, mutta odotan siiheksi, kun ollaan taas kotona. Kotimatka alkaa huomenna, menemme poikkeuksellisesti Tukholmaan (kulkematta Oslon kautta , kiitos ja ylistys!! Voiko olla Euroopassa kaameampaa ruuhkakaupunkia??), josta jatkamme laivalla yli Turkuun. Keskiviikko olisi tarkoitus olla Kangasalla tutussa opiskelijatoveriseurassa. Torstaiksi kotiin, kai.
Koetan valita sanani niin, ettei tarvitsisi valita sellaisia kirjaimia, jotka tulisivat esiin vieraassa muodossa...
En siis kirjoita nyt muuta.
Palataan asiaan. Saa muistaa kotimatkaamme!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

19 kahvipussipussia

Olin saanut siskoltani läjän hopeanvärisiä venttiilillisiä kahvipusseja, jotka hän oli kerännyt talteen työpaikalta. Merkkiä en nyt muista, ja parempi niin, ettei tule vahingossa mainostaneeksi. Materiaali oli hivenen ohuempaa kuin perinteiset kahvipussit, ja mietinkin, mihin niitä voisi käyttää, jos eivät ostoskassien tekoon ole tarpeeksi tukevat. Ja sitä paitsi se venttiili oli pikkuusen tiellä.

Mutta sitten taas syttyi idea, kun ensin oli syntynyt tarve. Tarvitsin pienet kahvalliset pakkaukset oppilaitteni kesämuistamiseen. Ensin harkitsin muutaman sekunnin verran kaupan pieniä hedelmäpusseja - joiden mukaan ottamista vältän aina viimeiseen asti (kauppareissulla mukana on joko kankaiset hedelmäpussit tai jo muutamaan kertaan käytetyt muoviset), joten eihän niitä pusseja olisi kotoa löytynyt. Sitten mietin, viitsisinkö ommella lahjakasseja erään kahvimerkin sisuspusseista, kuten olin ennenkin tehnyt (alla oleva kuva).



Mutta sitten muistin siskon antamat kahvipussit ja kokeilin, mahtuisiko muistamiseni minipussukkaan. Ja mahtuihan se, knaftisti tosin. Hoksasin, että sangan saan tehtyä pussin yläreunasta, jonka jouduin leikkaamaan venttiilin takia pois. Oioin ompelemalla kassin yläreunaa vain sangan kohdalta, ja sankaakin ompelin kolminkertaiseksi vain käden kohdasta. Silti meni muutama ilta, että sain sekä oppilailleni että avustajalleni valmiiksi ORVOKKIKASSIT. Kas kun viimeisinä koulupäivinä ja etenkin päättäjäispäivänä suurin osa lapsista tulee kouluun ilman minkäänmoista reppua tai laukkua, siitäkin huolimatta, että vihjasin etukäteen todistuskansion kotiinviemisen olevan helpompaa, jos on veska matkassa. Joka tapauksessa ajattelin, että myös pyöräilijät saavat orvokintaimensa vietyä kotiin, kun pikkukassin laittaa roikkumaan pyörän sarveen. Tuossa yhdessä kassissa on samettikukkakin, koska eräs poika kertoi äitienpäiväksi laitetun samettikukan taimen kuolleen. 


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Lakki, ruusut ja puupino

Muistaakseni olen jo aikaisemmin julkaissut ylioppilaskuvan vanhimmasta veljestämme, yhdessä varsan kanssa. Nyt on vuorossa nuorin veljemme, pojista nuorin, tyttäristä vanhin, kuten hän itsensä ja sijaintinsa sisarussarjassa toisinaan on esitellyt.
Ei tainnut käydä kukaan meidän neljästä kirjoittaneesta sisaruksestamme ammattilaisen ottamassa ylioppilaskuvassa, puhumattakaan ammattiin valmistuneistamme. Eikä myöskään rippikuvia taida olla muuta kuin omilla ja sukulaisten kameroilla napsittuja.
Velipoika rustattiin poseeraamaan puupinon eteen syystä, että hän oli sen kutakuinkin yksin pykännyt. Mutta aivan yhtä hyvin kuva olisi voitu ottaa tunkiota vasten, sekin oli veljemme rakentama. (Hän sai muistaakseni peräti kaksi markkaa joka päivä navetan lannan luomisesta. Ja osti niillä rahoilla itselleen vaihdepyörän.) Mutta kyllä klapiplassi on valokuvauksellisempi kuin sontatunkio, olkoonkin, että sekin oli komea, symmetrinen ja tasainen...


Lakkiaisten aikaan

Tänään töistä palatessani - siis viimeisenä työpäivänä ennen kesälomaani, krhm - satuin kuulemaan autoradiosta tämän laulun, joka on ollut mielessäni monta kertaa viime aikoina.





En ole pitkään aikaan taas postaillut mitään, enkä kauhean ahkera aio olla lomallakaan siinä suhteessa. Nyt alkaa muutaman päivän mittainen jonkinsortin siivousrumba kunnekkas lähdemme viikon puolivälissä Norjan ystävien luo vierailulle.
Mutta kyllä vielä tässä pikapuoliin joutessani ajattelin postata jotain muutakin ylioppilasaiheeseen liittyvää.