Huti

Myöhästyin sitten tuosta asettamastani määräpäivästä, bloginlopetuspäiväksi aikomastani Aleksis Kiven päivästä. Kahden kympin päivämäärä olisi ollut viehko, mutta toisaalta kansalliskirjailijan merkkipäivä sopisi paremmin inspireeraamaan uuden blogin aloittamista kuin vanhan lopettamista. Vai?
No joka tapauksessa olimme eilispäivän liesussa, kaupunkikodissa käymässä. Siellä ei muistunut mieleen eikä oikein olisi ollut aikaakaan ruveta kirjoittamaan, kun piti koota kimpsua ja kampsua auton kyytiin. Halusin kuskata loputkin käsityötarvikkeet kesäkotiin toiveenani ehtiä sitä sun tätä tehdä vuorotteluvapaani aikana. Kun autosta oli poistettu ylimääräiset istuimet, niin hyvin mahtuivat niin villalankakirstu kuin nypläystyynykin. Ynnä painava säkillinen farkkuja ja kevyemmät mokioomet kahvipusseja yms. Ilta kotipuolessa oli upea ja koskettava, kun olimme seurakuntaillassa, jossa oli mukana King's Kids -ryhmä Israelista. Se on toimivaa rauhantyötä Lähi-Idässä, kun Kristus yhdistää kahden kansakunnan nuoria, juutalaisia ja arabeja.

Koetan nyt miettiä toisen sopivan lopetuspäivämäärän.

Remontti-Reiska

Meille on suunnitteilla yhtä ja toista remonttia. Viimeisin suunnitelma kirjattiin oikein sopimuskansioon. Kun eilen palasin töistä, pihaan oli pysäköity outo auto; se oli putkimiehen piili. Olivat sopineet miehen kanssa, että viikolla 15 meille (tänne "kaupunkiasuntoon") tullaan vaihtamaan putket, osa pattereista yms. Kysyivät, että sopisiko sellainen emännällekin. Tottahan toki, kun olivat jo aikatauluttaneetkin siten, että synttärini saan viettää rauhassa ennen mylläkän alkamista. Sopimukseen lisättiin vielä molempien pyttyjen ja muutaman hanan ja bidén vaihto. Huvittavaa sinänsä, että tuo kohtelias, reipas ja asiallinen nuorimies kertoi olleensa meidän keskimmäisen poikamme kanssa samalla luokalla kuusi vuotta alakoulussa. Mainitsi, että poikamme lempinimi oli Einstein, oli haka matikassa jo silloin.
Putkirempalla alkaa ollakin jo kiire, 1975 rakennetussa talossa vesiputket piilotettiin lattian alle, nyt niiden tilalle tehdään pintaveto, tai miten nuo ammattimiehet sen ilmaisevatkaan.
Vapaa-ajan asunnossa edelliset omistajat rakennuttivat takan ja teettivät kylpyhuoneremontin (jos olet tutustunut Millanin blogeihin, niin olet varmaan lukenutkin, kun siellä hän kirjoitti värikkäästi mm. noista molemmista urakoista. Tuossa sivussa linkkivinkissä mm. Akka krätisee ja Kanttorilan puutarhassa). Mutta muuta remonttia riittää sielläkin. Mies on jo purkanut sementtiset ulkorappuset, joiden takaa seinähirret ovat vuosikymmenien aikana kastuneet ja hapristuneet. Pintaremonttiakin olisi etenkin ulkoseinissä.
Mutta kuten Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc aina tapaa harjoitella isoja juttuja pienoismallilla, niin vähän samantapaista me teimme viime viikonloppuna.

Kuvan nukkekoti on yksi niistä lukemattomista löydöistä, joita Millanilta ja mieheltään ostamamme talon ja varsinkin sen ulkorakennuksen (riihi ja pieni navetta/kanala/lampola) kätköistä on ilmiintynyt. Osan löydöistä Millan tieten tahtoen jätti meille, mutta nukkekoti oli vanhempaa jäämistöä, ehkä edellisten asukkaiden, jotka olivat ihmislapsellisia. Se oli "koristeltu" yltympäriinsä huopakynäpiirroksilla. Piirtäen oli tehty niin kalusteita kuin asukkejakin - enimmäkseen tonttuja, joita majaili myös katossa, sekä sisä- että ulko-. Hankasimme sytytysnesteellä enimpiä huopakynän jälkiä himmeämmiksi. Sen jälkeen mies kävi pihalla hiomassa niistä paikoista, minne koneella pääsi. Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa siveltimiä mukaan. Erivärisiä maalinloppuja niin ikään löytyy paikan päältäkin, niin nukkekoti saisi uuden pinnan lanttalauree. Kalusteetkin mulla on siellä jo odottamassa...

Sormet multaan

Mulla on ollut eteisen lattialla pino multasäkkejä jo horvin aikaa. Tai pidempäänkin. Tänään sitten nytkäytyin mullanvaihtourakkaa hitusen eteen päin, kun valkkasin ikkunoilta kuolleet kasvit pois ja kuuppasin niistä mullat tyhjään perunasäkkiin ja kun kannoin elossa olevia, mutta ruukustaan ulos tunkevia ruukkukasveja kylpyhuoneeseen kostumaan. Ja purkkeja likoamaan.

Yläkuvassa oleva asparagus on yksi suosikeistani, vaikken ikänäni tahdo muistaa, että se on unelma eikä hienohelma. Taas piti tarkistaa se, olisi kylläkin pitänyt tarkistaa, ennen kuin tallensin tuon kuvan väärällä nimellä.

Kauhea määrähän tuota mullan- ja ruukunvaihtoa olisi, kolmattakymmentä kasvia. Mitäs olen jakanut samaa lajia vaikka kuinka moneen ruukkuun, niin kuin tuota rönsyliljaa ja palmuvehkaa kuin myös kultaköynnöstä, apostolinmiekkaa, viirivehkaa ja aaroninpartaa.
Ainakin viimeksimainitun jakamisessa on sellainen taka-ajatus, että yritän säilyttää sen jälkeläisiä hengissä, jos emo sattuisi menehtymään. Kauan aikaa kyyläsin ja metsästin aaroninpartaa paikallisista kukkakaupoista. Se ei ole mikään muotikasvi, enkä sitä perästäkää löytänyt kukkakaupasta, vaan halppiksen viherkasvihyllystä ("kolme viherkasvia kympillä" tai jotain sellaista).
Kauan aikaa jahkasin homman aloituksessa, koska urakan suuruus on hirvittänyt. Tänään kuitenkin sain välittömän palkinnon: yksi kuolleiksi luulemistani (aasinkorvan tapainen, sekin oli yksi halppiksen kolmesta tarjouskasvista, kolmas oli toinen aaroninparta, jonka vein ystävälle) oli kuin olikin elossa. Olin riipimässä siitä kuivia lehtiä kompostisangon pohjalle kuivikkeeksi, kun huomasin, että kuivuneiden lehtien seasta pilkottaa vihreitä alkuja. Jippaidaa! Olin jo kovin ehtinyt harmitella sen menetystä. Ei maar, pakko mennä vaihtamaan edes yksi isompaan ruukkuun. Kun aloitan isoimmasta vaihdettavasta, saan siltä pieneksi jääneen ruukun seuraavaksi suurimmalle. Näin se menee.

Pakastimen sulatuksen seurauksena

Olen ollut naisena huomaavinani, että hormonitoiminta aiheuttaa kuukauden mittaan sellaista aaltoliikettä, joka muistuttaa kaukaisesti maanis-depressiivisyyttä.
Niin kuin taas tämän kuluneen viikonkin aikana. Alkuvuosi meni väsymystä ja alakuloa potiessa, kunnes perjantaina kotimatkalla auringon kilo huurrekoivuissa sai minut ääneen ihastelemaan talven kauneutta. Ja jo ennen sitä, olikohan torstai-iltana, olin saanut sellaisen inspiksen, että näillä pakkasilla olisi energiataloudellista viimeinkin sulattaa pakastin, kun pakasteet voi kuskata pihalle niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen - ja kun pakastimen sisäseinään oli jo kertynyt paikoin viitisen senttiä paksu kuura...

Koulusta tultuani havaitsin ilokseni, että mies oli lukenut ajatukseni ja oli kuskannut sänkyvaateemme ulos pakkaseen. Mutta hän oli lukenut enemmän kuin olin ajatellut: tuvan luuttuus oli menossa ja myös matot olivat ulkona. Selitys oli se, että koska kovalla pakkasella ei pysty harrastamaan ulkoliikuntaa, täytyi keksiä sisäliikuntaa.  Minä puolestani ryhdyin siihen pakastimen tyhjäämiseen ja samalla inventaarioon. Vanhimmasta päästä jätin sitten marjoja ja muuta topeskaa jääkaappiin sulamaan päättäen, että huomisiin saisi olla leipomapäivä, jonka aikana hyödyntäisin sulatetut pakasteet. Ja kun olin saanut pakastimesta kuuran ja kosteuden pois ja kun sen loppuillasta uudelleen täytin, jätin vielä ulos ylivuotisia puolukkarasioita suunnitellen niistä myöhemmin keitteleväni hilloa ystävälle Norjan tuliaisiksi.

Lauantaina ensimmäiseksi aloin käsitellä joulunaikaisia kaljamaltaita: sovelsin ruotsalaisen kaljalimpun reseptiä ja laitoin kuumaan veteen kaljamaltaat ja ruisjauhoja mukamas muutamaksi tunniksi imeltymään. Sitten ryhdyin tekemään nisutaikinaa. Täytepullapitkoa varten olin ottanut sulamaan edelliskesäistä omenasosetta. Sen päälle levitän kanelisokerisekoitusta. En enää juurikaan nykyisin levitä sitä rasvan päälle. (Kuva vanha, mutta tällä tyylillä yleensä aina teen pitkot, en siis letittele juurikaan, kun mies tykkää kanelitäytteestä.)

 Pitkot (10 kpl) tehtyäni jätin loppuosan kahden litran taikinasta odottamaan, että teen vielä laskiaispullat ja puolukkakauraryynipiirakan. Ennen niitä aloin tehdä kahta kesäkurpitsaleikkokakkua  - niin ikään edelliskesän raastepakasteista. Toiset kaksi kakkua tekisin sitten nisujen ja limpun jälkeen, minulla kun ei ole neljää rengasvuokaa. Kun pitkot oli paistettu, olin ehtinyt saada rengasvuuat leivitettyä (pakastimesta oli löytynyt leivontamargariiniakin...) ja kakkutaikinan vatkattua. Kakkujen ollessa uunissa tein limpputaikinan nousemaan ja leivoin lopun nisutaikinan. Minulla on sellainen periaate, että en kiertoilmauunia lämmitä vain yhtä leipomusta varten (kuten on jo käynyt ilmi), ja koko ajan pitää olla jotain uutta uuniin pantavaa kunnes se sammutetaan. Limput olivat ehtineet olla hetken vuuissaan nousemassa ennen kuin pistelin ja laitoin ne uuniin nisujen jälkeen. Sitten nopeasti loput kaksi kesäkurpitsakakkua tekeille, jotta sain ne vielä uunin ylähyllylle limppujen paistuessa. (Tämä kuva myös vanha, ei puhettakaan, että olisin ehtinyt ajatella kuvaamista eilen. Laitoin pari kuvaa myös keventääkseni tätä raskasta seikkaperäistä selostusta.)

 Lopuksi vielä nypin murotaikinan, jonka päälle levitin sulaneet ja valutetut vadelmat ja mustikoita lisäksi. Ja kun sekin piirakka oli paistunut, laskin uunin lämpötilaa ja ladoin sinne ne muutamat lasipurkit, joita olin aamusta asti liotellut ja peseskellyt puolukkahilloa varten. Niinpä keitin sitten hillonkin vielä samana iltana. Mutta harmikseni huomasin, että osa männävuoden puolukoiksi kuvittelemistani marjarasioista sisälsikin karviaisia ja punaviinimarjoja. Jätin ne sitten vielä ulos keksimättä vielä, mitä niille tekisin. Niitä on nelisen litraa kahdessa isossa rasiassa. Olin kai joskus ajatellut käyttää ne mehuntekoon. Enpä hoksannut sitä syksyllä, olisivat menneet omenoiden mukana mehuun ja soseeseen.
Kun olin saanut hillon purkitettua, kaadoin sulaneen vadelmamehun samaiseen hillokattilaan, tein kiisselin, jonne kaadoin sulaneita mustikoita ja hilloja eli valokkeja vuodelta 2011.

Kyllin

Kyllä mä olen sen jo jonkin aikaa tiennyt, että olen sen sortin ihminen, että toisinaan kylläännyn nopiasti. Tai ainakin kylläännyn ennen pitkää. Niin kuin vaikka puhkikuluneisiin biiseihin.
No, tässähän oli lauhaa, märkää ja pimeää suvisäätä pitkälle yli joulun, eikä aurinkoa näkynyt, niin kyllähän se tympäisi. Viimein tuli kaivatut seesteiset ja auringonpaisteiset pakkassäät. Voi että mä oon jo aivan kyltääntynyt tuohon pakkaseen, kylmyyteen, jäähän ja liukkauteen. Jopa niin reiruhun, että eilen käväisi mielessä, että ensi talvena, kun olen vuorotteluvapaalla, voitaisiin miehen kanssa mennä joksikin aikaa jonnekin tätä kylmyyttä ja pimeyttä pakoon. Me olemme aika lailla fanaattisia, mitä tulee hiilijalanjälkien jättämättömyyteen - ei siis puhettakaan, että lentelisimme lomamatkoille, vaikka miten edullisestikin pääsisi. Melkein siis säikähdin, kun tuollainen ajatus pälkähti päähäni. Ettäkö muka lomamatkalle etelään? Vaan sitten hoksasin, että vuorotteluvapaalla ollessani minun ei tarvitsekaan jaksaa nousta aamulla ja lähteä ajelemaan pimeää ja kylmää työmatkaa. Varmaan jäämme makoilemaan uunin lämpöön koko talveksi.

Tähän sopisi eräs lapsuudenkuva, jonka laitoin myös faceen profiilikuvaksi.

Rasat jäykkänä lumesta, samoin housut, istuin lumessa, jalakset viturallansa, liian iso kelkka, joka ei luista. Mutta lapsi hymyilee?!

Kitarankieltä ja helmiä

Joskus vuosia sitten löysin ja ostin kynttilänmansetin, joka oli tehty liimaamalla helmiä siimanpätkiin. Se on edelleen mielestäni yksi kauneimmista näkemistäni manseteista. Haaveilin, voisiko sellaisia yrittää itse tehdä lisää. Sitä varten ostin askarteluliikkeestä valikoiman erikokoisia valkoisia ja hopeanvärisiä helmiä. Totesin kuitenkin jo ennen mihinkään ryhtymistä, että liima ja siima eivät voisi olla minun materiaaliani. Joskus myöhemmin huomasin, että katkenneesta kitarankielestä purkautuu kaunista ohutta kiharaista rautalankaa ja ajattelin, että sitä voisi käyttää askarteluun. Vaikkapa juuri mansetin tekemiseen.
Eilen illalla sitten väkersin ensin kitarankielen purkamisen ja sitten helmien pujottelun kanssa samalla kun seurasin elokuvaa "Taken". Eihän tuosta minun mansetistani tullut niin runsasta helmiryöppyä kuin mallini on, kun en jaksanut tehdä enempää roikottimia, vaikka kitarankielikiharaa olisi vielä pätkä ollut jäljellä. Ja helmiäkin jäi vaikka useampaan mansettiin.

Tänä iltana voisin yrittää kuumaliimailla koivuköhkerölle pähkinöitä ym. värkkiä, vähän samaan tyyliin kuin taitava isosiskoni on tehnyt tuon kuvassa näkyvän punaisen kynttilän alustan. Vielä mietinnässä, pemmastanko korttientekovärkitkin yltympäriinsä vai säästänkö sen sotkemisen kesään.

Netin syövereissä pakomatkalla pakkopullasta

Hyi mua! Tuhlasin aikaani selaamalla vanhoja blogipostauksiani vuosilta 2007 ja 2008 sen sijaan, että olisin ottanut oppilaskansiot eteeni ja alkanut panna paperille arviointeja. Aloitin bloggauksen eduskuntavaalivuonna 2007 osoitteessa ailasi.vuodatus.net, aivan mukavia muistoja sieltä löysin, mutta on tämä pikkuusen väärä aika ryhtyä nostalgisoitumaan. Ellei nostalgiaksi lasketa sitä, miten mennyt syksy on sujunut ekaluokkalaisiltani.
En oikein ole antanut lupaa itselleni oman kodin joulun laittoonkaan, ennen kuin saisin 1) joulutervehdykset ja 2)  kouluasiat kondikseen. Ihan itseltäni lupaa kysymättä olen siirrellyt epämääräistä roinaa kirjahyllystä ja pöytien päältä piiloon kaappeihin ja laatikoihin - odottamaan sitä päivää, jolloin niiden lajitteluun mukamas ehditään palata.

Hyi mua! Yhä vain tuhlaan aikaani.
Kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ. Kiiruhda, kohta jo hetkesi lyö!  

Hmmm. Huomisellekin on jo varattuna yllin kyllin sijaistoimintoja, nelinkertainen piparkakkutaikina ynnä muuta leipomusta.

Kuva-arvoitus ja selvää pässinlihaa

Tuokiokuvia pyhäinpäiväviikonlopulta.

Luultavasti ylläoleva kuva-arvoitus on aivan helppo lukuisille vaimoihmisille. Nimittäin jos teillä on remonttimies omasta takaa. Vaikka voihan ne muutkin housut kuin haalarit jäädä tuollaiseen valmiusasentoon, kun kahvi- tai ruokatauon jälkeen kuitenkin pitää taas hypätä haalariin, kun ne jarrut eivät vielä tulleetkaan kuntoon.
Sen jälkeen, kun mies perjantaina vei tyttären muuttokuormineen naapurikaupunkiin, missä alkaa seuraava harjoittelu, leikkaussalissa kaiketi, ja kun hän palatessa toi kotikaupunkiin vanhimmat pojat sekä kanteleen ja kantelepöydän, hän ryhtyi jälleen kerran autoremonttiin. Itse olin ehtinyt vähän pyykätä ja yrittää raasia kotoa pyhäkuntoon, edes "valesvireesehen", kunnes sitten illaksi menimme kantelepojan kanssa kirkkokuoron ylimääräisiin harjoituksiin. Yllättävän hyvin sujui yhteistyö, oikeastaan nyt oli helpompi laulaa Albinonin Adagioa, kun poika säesti ja kanttori viittoili.
Kirkosta palattuamme levitin "sunnuntailakialle" pöydälle jo valmiiksi joulukortintekovärkkejä. Parin kenkälaatikollisen verran. Vasta pyhäinpäivän aamuna pääsin kuitenkin aloittamaan varsinaisen askartelun. Pihalla en tainnut käydä kuin postilaatikolla hakemassa ilmaisjakelulehden. Useamman tunnin värkättyäni ja vielä iltakirkon jälkeen sessiota jatkettuani olin saanut aikaan pari pakettikorttia ja kolmisenkymmentä joulukorttia, joista puolet oli sarjatuotantoa. Kuvissa mukana myös pari aihiota vielä kahteen korttiin.

En kuitenkaan saanut värkkivarastoani hupenemaan juuri lainkaan. Kun on vuosia kerännyt kaikkia nättiä kuvia niin lehdistä, joulukalentereista kuin lahjapapereistakin, ja kun kollaa ja jemmaa toisten poisheittämiä suiroja, silppuja ja suikaleita, niin varastoa piisaa. Esimerkiksi yläkuvan ylärivin keskellä olevan punaisen kortin huopasydämet on leikattu roskiin menossa olevista ylijäämäpaloista. Tietäjät, lumikuusi, tunturit, kynttilä ja enkeli on tehty vaha- ja vesivärein kuitukankaalle, jota olen ottanut talteen käytetyistä kolmioliinoista ja kertakäyttölakanoista. Paino on sanalla "käytetyistä". Nooh, ne tapetinpalat, jotka ovat servettienkeleiden taustana,  eivät ole mitään seinästäreväistyjä, ovatpahan ylijäämäsuiroja nekin, naapurin tädiltä sain. Kartonkipohjat ostin, isoina levyinä ja koulun giljotiinilla ne leikkasin. Sillä tavoin yhden korttipohjan hinnaksi tuli 5-10 snt, riippuen onko yksi- vai kaksiosainen korttipohja. Ja liima on toinen, minkä joutuu ostamaan, muu löytyy valmiina.
Halusin tänään sunnuntainakin kirkkoon, koska olemme nykyisin aika harvoin paikkakunnalla pyhisin, joten kotikirkkoonkaan ei niin usein pääse. Mutta mies valitti, että pyöräillessä tulee nivuset kipeäksi, ja tandemilla ajaessakin niskat väsyy. Lopulta tein ison myönnytyksen; mitä jos mentäisiin tuo 6 km:n matka autolla. Niin pääsin kirkkoon ja ihan ehtoollisellekin.
Niin, tuo otsikon pässinliha... sitä vain, että jos eka kuva olikin hieman epämääräinen, niin seuraavissa kuvissa ei lie ollut erehtymisen riskiä.

Sain äsken tekstiviestin: entinen kimppakyytikollegani aikoo jälleen kutsua meitä (entisiä) naiskollegoitaan kotiinsa pikkujoulukesteihin. Olinkin juuri tänä aamuna funtsinut, onkohan taas kutsu tulossa. Mukavaa.  

Juolavehnäkoeasema

Olen pitkin loppukesää ollut yhden naisen sodassa juolavehnää eli tuttavallisemmin valkojuurta vastaan. Olen siinä sivussa rakentanut koeaseman, jonka tarkoituksena on tutkia erilaisia juolavehnän ylöskaivettujen juurten tuhoamismenetelmiä ja vertailla niiden tehokkuutta.
Ei kun oikeasti sitä on tullut niin paljon (perkaamallani palstalla on erittäin suotuisat kasvuolot niin perennoille, vihanneksille kuin myös ei-toivotuille lajeille), että olen joutunut funtsimaan, minne kaikkiin paikkoihin voin sitä lykätä ilman, että tarvitsee pelätä sen uudelleen juurtumista.
Tässä pieni kuvakooste erilaisista ratkaisuista:

 Ensimmäiseksi ratustelin juurimättäitä erilaisille tellingeille, mahdollisimman ilmavasti ja ilman maakosketusta edistääkseni kuivumista ja välttääkseni juurtumista. Kuvassa näkyvän kaivonkannen ja lampaan heinähäkin lisäksi käytössä oli myös laattojen alta vapautunut puinen lava, jonka nostin kenaamaan portaita vasten, aurinkoa kohti. Seuraavaksi kannoin osan juurista kuivumaan sateensuojaan kasvihuoneeseen. Aurinkoinen loppukesä kuivattikin ne siellä niin mukavasti, että uskalsin nostella ne kuivuneena isoon säiliökompostiin kerroksittain pilaantuneiden omenoiden kanssa.

Pienen määrän kerrallaan pystyin kompostoimaan myös tuoreeltaan pikakompostorissa. Siitä en ottanut kuvaa. Se on se kallein ja paras pikakompostori... ;) Kerran olen jo kompostorin päässyt tyhjäämään ja täyttämään uudelleen. Mutta valkojuurta tulee nopeammassa tahdissa kuin pikakompostorikaan pystyy käsittelemään. Joten lisää keinoja piti keksiä:

 Rakas pystytti minulle heinäseipään, johon sitten ratustelin osan mättäistä, miten parhaiten taisin. Viime viikonloppuna päätin ottaa koekäyttöön vielä yhden konstin: sulloin perkeet isoihin tukeviin tyhjiin multasäkkeihin ja ajattelin jättää ne sateen suojaan seinustalle koko talveksi. Katsotaan keväällä, mitä niille kuuluu.

Ja jos vielä yksi kuva yrttimaasta, joka on nyt ainakin osittain raivattu. Työ jatkuu, kuten ehdokkaat tapaavat sanoa.

Palstan perustaja on tehnyt hurjan ison työn rakentaessaan tämän kasvimaan kohopenkki kerrallaan - puhumattakaan noista hienoista yrttilaatikoista. Mutta hänen koko ajan huonontunut kuntonsa on estänyt häntä viime kesinä tekemästä mitään kovin pitkäkestoista tai raskaampaa. Se yhdessä maan hyväkasvuisuuden kanssa selittää, että juolavehnä oli päässyt valtaamaan alaa. Sehän kyllä ottaa alansa hyväkuntoisenkin kitkijän penkissä.

Läpimurto

Jo useita vuosia mieheni on ollut niinsanotusti talonmiehenä tai kotimiehenä, kun itse olen kulkenut tienaamassa. Se on suunnattomasti helpottanut töissäkulkemistani muun muassa siten, että kotiin tultua minun yleensä ei ole tarvinnut ryhtyä ekaksi ruuan laittoon, vaan on saanut tulla valmiiseen pöytään. Myöskään siivoamisesta minun ei ole tarvinnut kantaa juurikaan huolta, parina viime vuotena entistä vähemmän. Aina välillä mies on yllättänyt uusilla aluevaltauksilla, kuten leipomiselle - tällä viikolla hän on onnistuneesti kokeillut tehdä sekä omenapiirakkaa että piimäleipää PAISTINPANNULLA.
Mutta tänään minua odotti (pannuleivän lisäksi) jymy-yllätys. Kun olin tullut eteiseen, olin kuulevinani pyykkikoneen olevan käynnissä. Aina tähän päivään saakka pyykinpesu on kuulunut kirjaimellisesti sanottuna puhtaasti minun hallinnon alaani. Täytyy tunnustaa, että olen ollut varsin hölmö, kun en ole hirveästi rohkaissut muita perheemme jäseniä kajoamaan pesukoneeseeni saati tukkimaan sinne ties mitä. Mutta aivan oikeaoppisesti mies oli koneen täyttänyt ja käyttänyt (pikkukuriositeettinä mainittakoon kuitenkin rahanpesu, jota myös oli tapahtunut, onneksi kuitenkin vain kolikoita). Itse kuitenkin halusin edelleen ripustaa...  

Nyt tarttis ryhtyä pakkaamaan. Olemme lähdössä huomenna viikonlopun viettoon kristilliselle opistolle, ystävänpäiville, joiden aikana harjoitellaan lauluja ensi kesän seuroja varten. Bis zu Sonntag!

Kukkia naistenpäivän kunniaksi

Taidanpa hiukkasen oikaista tässä kirjoitusurakassa. Käytän pohjana tekstiä, jonka lähetin KD-lehteen mahdollisesti julkaistavaksi. Kävi nimittäin niin, että kun facessa KD:n keskustelupalstalla mainitsin naistenpäivätapahtumaideastamme, niin järjestöpäällikkö Mikko kehotti ottamaan paikan päällä kuvia ja kirjoittamaan lehtijutun, niin kuin sitten teinkin. KD:stä tuli vastaus, jossa kiitettiin jutusta ja luvattiin laittaa se ensi viikon lehteen, 21.3., koska tämän viikon lehti oli jo täynnä. Toivottavasti en nyt riko mitään julkaisu- taikka edes sopivaisuussääntöjä, kun julkaisen oman tekstini etukäteen, tosin hivenen riisuttuna. 

”Erään pikkukaupungin KD Naiset jalkautuivat naistenpäivänä torille ja kävelykadulle. Ihmisille jaettiin KristAlli-lehden lisäksi lämmintä mehua ja pipareita sekä kukkasia, joko langasta tehtyjä ”ikikukkia” tai kesäkukan siemeniä itse kylvettäväksi. Vaikka aurinko yrittikin paistella pyrypilvien takaa, niin torilla oli kylmä; lämmin mehu maistui, mutta elävät leikkokukat olisivat kylmettyneet.

Kun Saara Ruokonen Kalevalanpäivänä oli ilmoittanut, että juuri naistenpäiväksi ilmestyvää KristAlli-lehteä voisi tilata naispiireihin ja että Asmo Maanselkä ja Mikko Rekimies olivat toivoneet eri paikkakunnilla järjestettävän tapahtumia naistenpäivänä, niin vietin yhden illan sängyssä unta odotellessani miettien, millainen se tapahtuma voisi olla. Mitä ihmisille voisi KristAlli-lehden lisäksi jakaa, ilman että syntyisi sitä iänikuista kertakäyttömukiroskaa? Uni ei meinannut tulla, mutta sitten tuli idea. Olin tapani mukaan kerännyt kesällä pihakukkieni siemeniä talteen kylvääkseni niistä seuraavaksi kesäksi. Muistin, että minulla oli yksi isohko määrä sekavärisen köynnöskrassin siemeniä ylimääräisenä. Seuraavana päivänä aloin taitella pieniä paperirasioita, A4-kokoisesta kierrätyspaperiarkista tuli kuusi minirasiaa. Kannet taittelin kesäkukkakuvaston sivuista. Siemeniä riitti vajaaseen neljäänkymmeneen rasiaan, joten jotain muutakin jaettavaa piti kehitellä. Olin löytänyt aikaisemmin kirpputorilta edullisia värikkäitä lankoja, joista aloin tehdä kukkia pitsikukkakehikon avulla. Siinä vaiheessa olin jo ollut yhteydessä Sailaan, joka innostui naistenpäivätempauksesta ja ehdotti, että varaisimme torin laidasta torikojun lämpimän mehun tarjoiluun. Sovimme, että Saila tiedottaa tapahtumasta paikallisosaston KD-naisille ja paikallislehdistölle. Sovimme myös, että me naiset toisimme mukanamme muovimukeja mehun tarjoilua varten, jottei kertakäyttömukeja tarvittaisi. Keskiviikkoiltana meitä oli muutama nainen askartelemassa yhdessä lisää kukkasia. Seija viimeisteli kukat vielä kiinnittämällä niihin hakaneulat. Saila lupasi ostaa krassinsiemeniä vähän lisää pussitettavaksi. Hän kävi myös ostamassa mehut ja piparit ja perjantaiaamuna toi ne sekä vettä ja vedenkeittimiä torikojulle. Seija ja Anja kiertelivät kävelykadulla kukkakorit käsivarrella ja nippu lehtiä kainalossa. Lehden väliin oli vielä sujautettu kopio tuoreesta kannanotosta, jonka Saila oli puolueelta saanut ja monistanut. 

Vaikka sää ei meitä suosinutkaan ja vaikka sekä talkoolaisia että kaupungilla liikkujia olisi toivonut olevan enemmänkin, olimme kuitenkin tyytyväisiä aamupäivän rupeamaan. Etenkin kun paikallislehdestä tuli paikalle toimittaja ja valokuvaaja, jotka viipyivät pitkään ja haastattelivat meidän lisäksi myös muita kaupungilla liikkujia naistenpäivän vietosta. Jakamatta jääneet lehdet kannanottoineen päätimme sujauttaa naapureittemme postiluukkuihin. Lopuille kukille ja siemenille Saila varmaan keksii hyvän käyttökohteen…" 

Mainittakoon, että paikallislehden toimittaja oli kirjoittanut nasevan jutun jo seuraavan päivän lehteen.

Loppukaneetiksi kerron vielä, että edellisyönä näin painajaista: kun tulin myöhässä kaupungille, huomasin vasta perillä, että olin unohtanut jaettavat lehdet kotiin. Lähdin niitä hakemaan, mutta eksyin… Onneksi oikeasti kaikki meni hyvin. Miehenikin kävi vielä perjantaiaamuna ostamassa meille lisää muovisia pinottavia mukeja, jotka olivatkin oikein sopivan kokoisia ja mallisia, ja mikä tärkeää, konepestäviä, käytettäväksi myöhemminkin KD:n tapahtumissa. Meidän itse kunkin mukanamme haalaamat kupit riittivät mainiosti. Kovin paljon mehun juojia ei tullut, koska varmaan monet ohikulkijat kuvittelivat, että siitä olisi pitänyt maksaa. Taidammepa käydä ostamassa halpiksesta loputkin siellä olleet mukit, niin loppuu kertakäyttökuppikulttuuri paikallisosastossamme.

Talvilomapäiväkirja 2

”Kevät keikkuen tulevi” toteutui tämänkin loman aikana. Välillä paistoi aurinko, välillä pyrytti ja keskiviikkona suorastaan myrskysi. Itse olin säihin tyytyväinen sikäli, että huonolla ilmalla minulla oli hyvä syy pysytellä sisällä ja puuhailla omiani, lähinnä askarrella ja ommella. Kuului lomaani toki vähän hemmotteluakin, tiistaina minulla oli nimittäin sovittuna tapaaminen hammaslääkärin kanssa. Sille päivälle sattui kaunis ilma, mutta olisinhan minä muutenkin lähtenyt kaupungille pyörällä. Paluumatkalla kävin ostamassa uuden vetoketjun talvitakkiini, jonka ikää sain lisättyä varmaan 10 vuodella vetskarin vaihtamalla. Kangas on niin hyvää, että se kyllä kestää vielä monen sesongin yli. Oman takkini lisäksi sain korjattua muutamat poikien farkut. Sitten vielä uusiokäytin nipun irtiratkottuja housujen vetoketjuja tekemällä lisää kukkaroita myyjäisiin.

Kangaspalat ovat peräisin serkkulikalta, joka saa huonekalufirmalta jätepaloja. 

Tuosta keskiviikosta kerron vielä sen, että minun piti sinä päivänä käydä hakemassa torikojun avain perjantain naistenpäivää varten (josta kirjoitan myöhemmin tarkemmin). Aamulla pyrytti ja ajattelin odotella hetken, jos pyry hellittäisi tai ainakin ehtisivät käydä auraamassa. Siinä odotellessani ompelin noita kukkaroita. Koska avain piti hakea viiteen mennessä ja koska pyry ei ottanut hellittääkseen vaan päinvastoin yltyi, lähdin liikkeelle saatuani viisi kukkaroa valmiiksi. Vein ne samalla seurakuntakodille käsityöpiirin kaappiin ja otin sieltä lainaksi pitsikukkakehikon, jota saatettaisiin illalla tarvita kukkatalkoissa (jotka nekin liittyivät kumma kyllä naistenpäivään, myöh. tark.)  Meidän kaupunginosassa ei olut aurattu, mutta päästyäni pyörätielle pystyin nousemaan fillarin selkään ja polkemaan seurikselle. Sieltä piti jatkaa autotietä, jota ei ollut aurattu. Talutin taas puolen kilometriä seuraavalle pyörtiepätkälle. Tuuli puhalsi naamalle teräviä jäähileitä, naama oli märkä räästä, lumesta ja ehkä hiestäkin. Pyöräni lopulta pysköityäni naurahdin itselleni sitä lukitessani: kuvittelenko tosiaan, että joku varastaisi pyöräni itselleen riesaksi? Vauhtiin päästyäni hain sitten keskustasta toisenkin avaimen,  jotta pääsisimme opiskelemaan hepreaa perjantai-iltana. Kaupungilla piti pyörää jälleen taluttaa. Onneksi minulla oli heijastinliivi, siinä myrskyssä näkyvyys oli muutamia metrejä.

Kotiin päästyäni olin hengästynyt ja hiestä märkä, mutta ei sen päivän urheilusuoritukset vielä siihen päättynee. Kun pyry oli jo illaksi lakannut (tosin tuuli oli edelleenn vähintään navakka), lähdimme miehen kanssa keskustaan kävellen, hän kirjastoon, minä em. kukka-askarteluiltaan. Siitä kertyi yhdelle päivälle ehkä nelisentoista kilometriä pyöräilyä ja kävelyä. Ehkä mulla ei sittenkään ole sydänvikaa, jota tässä taannoin vähän pelkäsin.  
  

Talvilomapäiväkirja 1

Talviloman viimeinen päivä. Katse taaksepäin.

Loman häämöttäessä ei minulla ollut oikein mitään selviä suunnitelmia sen käytöstä. Ei ollut sovittuna sukulointeja saati mitään muutakaan reissaamista. Mehän emme tosin reissaakaan missään lomakohteissa. Mies ei pysty hyvin nukkumaan eikä hoitamaan diabetesta etelämaisissa hotelleissa, sitäkin on kokeiltu kerran. Minä taas en kaipaa lomalla pois kotoa enkä matkustamistakaan, kun työmatkani on niin pitkä.

Heti viimeisen – lyhyen – työpäivän jälkeen pyysin mieheni kanssani hiihtämään auringonpaisteeseen. Kävimme hiihtomajalla, parin kilometrin päässä. Niin siitä päästiin. Hiihtovelvoite oli suoritettuna ja loppuloman voisin viettää tekemällä mitä mieleen juolahtaa ja mikä sattuu huvittamaan. Kyllähän mies yritti saada minut myöhemminkin hiihtelemään, jopa meren jäälle ja käymään ”läheisellä” saarella, jonne rannasta olisi kolmisen kilometriä ja meidän pihasta varmaan kahdeksan. Se tuntuu kuuluvan tämän kaupungin asukkaiden velvollisuuksiin, että pitää siellä nimenomaisessa saaressa käydä ainakin kerran talvessa. Olen asunut täällä jo yli 20 vuotta, enkä kertaakaan ole käynyt. Nyt kuitenkin oli vähällä. Mies ehdotti, että kokeillaan, pääseekö sinne ajamaan pyörällä. Ajoimme ensin uimarannan tuntumaan, mistä avautuu alla oleva näkymä.

No, emme sitten kauaksi rannasta ajaneet, sen verran pehmeä oli luisteluhiihtoreitti. Samalla reissulla kävimme katsastamassa erään tuttavan myynnissä olevan purjeveneen. Mies oli sitä jo aiemmin käynyt tuttavan kanssa katsomassa. Lähdin minäkin tsekkaamaan, vaikka tiesinkin, etten ikimaailmassa haluaisi purjehtimaan. Paluumatkalla menimme kampukselle, jonne kirjasto on siirtynyt väliaikaisesti remonttia pakoon. Istuimme tilavassa aulassa syömässä retkieväämme ja minä piipahdin luksustoiletissa ennen kuin menimme kirjaston puolelle, minä selaamaan myynnissä olevia vinyylejä (vaikkei meillä ole levariakaan…) ja mies surffailemaan kirjaston koneelle.

Kirjastossa mies ihmetteli ääneen yliopiston upeita tiloja ja toivoi, että peruskoululaisiinkin voitaisiin satsata sillä viisiin. Samaa upeutta haikeana ihailin toiletissa: kaakelia ja lasia, eikä yhtään kirjoitettuja tai raaputettuja käyntikortteja.

  

 

Tikusta asiaa

Kännykkään tuli pari päivää sitten viesti, että 80% nettipaketista on käytetty... Niinpä pysyttelin poissa netistä, eilisiltaan saakka, jolloin kokeiltiin miehen ostamaa nettitikkua. Se on pari viikkoa meillä koekäytössä. Mutta nyt jo täytyy todeta, että hidasta on, aivan yhtä hidasta kuin ennenkin, ellei hitaampaa.

Mun oli tarkoitukseni kirjoittaa, miten vietin naistenpäivää, mutta palaan siihen myöhemmin. Kyllästyin jo tähän takkuamiseen ja paan koneen kiinni. Ja menen ripustamaan pyykit pihalle.

Sopimukseton tila

Nyt on sitten peepeeoon kanssa tehty sopimuksemme rauennut, joten toistaiseksi joudun nettiin halutessani muodostamaan yhteyden kännykällä, ainakin siiheksi jos ja kun hankitaan möhkäle vai mikä lie mokkula (on muuten mielestäni käsittämätön uudissana). Tämä muutos rajoittaa huomattavasti netissä notkumistani, enhän tahdo rasittaa kännykkääni – enkä myöskään maksaa ylettömästä netinkäytöstä. Niinpä nytkin kirjoitan ensin tekstin valmiiksi ennen kuin muodostan yhteyden ja liitän tekstin blogiin. Muutos rajoittaa myös blogin käyttöäni siten, etten enää pysty seuraamaan tilastoja. Siksi länttäsin tuon kävijälaskurin molempiin vanhoihin blogeihini täällä bloggerissa, vaikkakin se minua nolottaakin, kun nyt muutkin sitten pääsevät sen näkemään…

Käytin runsaasti aikaa tallettaessani vanhaa sähköpostinvaihtoani lähinnä Millanin mutta myös Dalian kanssa. Mutta kun vielä viimeisenä sopimuksen voimassaolopäivänä jatkoin sitä melkein epätoivon vimmalla, mies kertoi, että eivät ne viestit mihinkään sieltä koneelta katoa, vaikka sopimus purkautuukin… No, kerrankos minä olen turhaa työtä tehnyt.

Mitä tulee muuten lomanviettooni, niin se on ollut suorastaan hemmotteluloma, olenhan käynyt hoidattamassa hampaani. Päätin oikein satsata elämänlaatuun ja maksoin myös puudutuksesta.

 

JK. Sain juuri tietää, että yläkoulu ei muuta meidän koulullemme, mutta ei myöskään joudu iltakouluun. Väliaikaiset tilat loppukevääksi haalitaan kylältä. Minun kannaltani se meinaa, ettei juuri mitään muutoksia tule. Kenties vain se, että vien kimppakyytikaverin aamuisin eri paikkaan kuin tähän asti.
Nyt kun vielä tekisivät rohkean (vaikkakin tyyriin) päätöksen alkaa heti suunnitella ja rakennuttaa kokonaan uutta koulukeskusta sen sijaan, että alkaisivat remontoida kahta homekoulua

Reheellähän vähä

Eihän te moiti, vaikka moon vähältä rehevää. Ei oo isäntä mikää kropelokynsi. Son tuonne kokille rustannu mua varte tuollaasen askartelupöyrän, ja aiva kiärrätysvärkiistä. Siinon jalakoona meirän vanahan keittiön vetolaatikosto ja toises päärys maustethylly. Kansi on kaharesta palasta yhyristetty, ylijäämäpala kylypyhuonehen pöyrästä ja toinen köökistä. Ja nuo vanahat leikkuualuustakki isäntä oli funteerannu mulle askarteluuhin, jos vaikka tänli-veittellä tarttoo jotaki veistää.

Jotaki meirän poikaan vehkehiä tua viä on pöyrän alla, mutta kun non pyörään päällä, niin saan verettyä ne muolle sitte kun rupian ompelemahan. Oommä ompelukonehen jo kokille kantanukki. Ja nyv vois ruveta rehaamahan ylähä muutaki kromesta lootien täytteheksi.
Kun pääsin tänään kotia töistä ja loma alakoo, niin lähärin heti lylyä lykkimähän, isännän kans tietysti, en sukaa mä ny yksin kehtaasi saati viittisi. Mutta nyk kun son pois jaloosta tuo hihto (kävimmä hihtämällä lähikaupas ostamas halapaa jäätelyä), niin saan oikeen luvan perästä pruukata kaikkia muuta ilimanaikuusta, mitä ny sattuu mielehen tulemahan.   
Jotta kyllä mä pikkuusen silläki reheelen, kun oon ny lomalla.

Turvallista vuodenvaihdetta

Yöllä on taas satanut lunta, sellaista märkää takeroa. Mies tekee lumitöitä, myös naapurin leskivaimon puolesta, joka oli eilen valittanut, että tarvitsisi sellaisen lumilingon. Jos meidän mukulat olisivat vielä mäenlaskuiässä, niin saisivat taas oman kotimäen portinpieleen.
Pitäisi lähteä viemään tytärtä kuormineen opiskelupaikkakunnalle, lukulomalle. Täällä kotona kun on sellaisia häiriötekijöitä kuin vaikka telkkari. Huomenissa olisi tarkoitus pistäytyä kotopuolessa Etelä-Pohjanmaalla, tarttis vissiin tukkia korviin yöksi tulpat, että saisi kunnolla nukuttua ja jaksaisi matkustaa.

Kun nyt ihmiset jättäisivät sen paukuttelun ja muunkin hölmöilyn vähemmälle tänä iltana ja yönä. Tulen kanssa ei ole leikkiminen, saati räjähteiden. Itse sain joulun aikaan parikin varoitusta tulenkäsittelystä. Kuvassa on toinen niistä. Tuo enkelikuvalla koristelu kulmikas kynttilä oli minulla palamassa suoraan liinan päällä. En ollut ollenkaan hoksannut katsoa kynttilän alle, että eihän siellä mitään suojaa ollutkaan, vain reunoja kiertää tuollainen reunus, kenties vain paperia sekin, jotain kröpeliäästä. Kun sitten nostin kynttilää, sen alla oli paksu talimeri, ja kynttilän sydän irtosi kynttilästä jäi siihen talin keskelle tököttämään. Onneksi ei ehtinyt tapahtua pahempaa kuin tahriintua hieno liinani, jonka täti on minulle tehnyt. Se kyllä harmittaa ihan tarpeeksi. Kravaamalla sain enimmät jänkkääntyneet talit irti, täytyy yrittää silittämällä vielä poistaa lisää.

Toisen kerran vahinko tuli kello kaulassa. Kuulin kamariin asti jonkin kilahduksen, jonka kuuli myös mieheni ja kysyi heti, menikö minulta jokin lasinen kynttilänjalka rikki. Kohta pian äänen aiheuttaja löytyikin. Jalka, jossa oli palanut loppuun jo monta kynttilää tätä ennen ilman mitään vahinkoa, oli haljennut, ja siinä oleva kynttilänpätkä jatkoi palamistaan. Kohta olisi liina ollut tulessa.

 Kyseessä oli tällainen kynttilänjalka. Olen varmaan ostanut kirpparilta kyseisen parin. Täytyy jatkossa muistaa sammuttaa kynttilä ennen sen ehtimistä maajalkaan. Alakuvassa vielä se sivupöytä, jonka päällä jalka räjähti, tuon lasienkelin takana. Siinäkin oli tädiltä saatu liina vaarassa, ja seinä ja telekkari.

Mainittakoon vielä, että mies melkein itse järjesti tämän pöydän. Eräänä päivänä töistä palattuani näin, että tv oli siirretty tästä pikkupöydältä nurkkaan ja tähän oli rustattu kynttilänjalkoja. minä sitten ujutin liinan alle ja siirtelin vähän kynttilöitä (ja pois sen punaisen säästöpossun kynttilöiden seasta...)

Toivotan - ehkäpä ihan turhaan - hiljaista, rauhallista ja turvallista vuoden vaihtumista!

Joulukorteista

Kuten mainitsin, vaihdoin suurimman osan joulukorttipostituksista tänä vuonna sähköiseen joulutervehdykseen. Hienoinen katumuksen hippu käväisi välillä mielessä, kun postista tipahteli toinen toistaan suloisempia tervehdyksiä. Mutta luettuani joulun alla paikallislehdessä julkaistun artikkelin jouluroskien lajittelusta omatuntoni jälleen rauhoittui. Korteista sanottiin mm., että sähköinen on ekologisempi. Lehdessä vihjattiin myös, mitä saaduille korteille voi tehdä, mutta siitä lisää kohta.

Kortteja ei voi järjestää kauneus- eikä mieluisuusjärjestykseen. Kunhan nyt levitin ne penkille näytille. Jätin kuitenkin valokuvakortit sekä kirjeet, oppilaiden kortit ja jättikortit pois näistä kollaaseista.

Kauniiden korttien joukossa oli mm. pari klassikkoa: Rudolf Koivua ja Martta Wendeliniä. Aina saamme iloksemme myös jokusen askarrellun kortin, nytkin yhden sellaisen, jonka mallia aion röyhkeästi käyttää hyväkseni, todennäköisesti ainakin oppilaitteni ensi joulun kortteihin. Tänä jouluna he saivat kortin, johon olin punonut ripustettavan paperitähden.
Eräs erikoisuus korttien joukossa on mustavalkoinen piirros, joka sisältää paikallishistoriaa, edesmenneen kuvataiteilijan ja lukion rehtorin Antti Saarimäen tuotoksia. Myös tämänvuotiset pingviinikortit erottuvat joukosta. Seimiaiheet ovat kuitenkin kestosuosikkejani, ne pysyvät asian ytimessä.

Nyt niiden joulukorttien jatkokäsittelystä. Itselläni on ollut jo vuosia tapana kerätä kortit tyhjään konvehtirasiaan ja kirjoittaa vuosiluku päälle. Ullakkokomerossa rasioita on jo vino pino vuosikerroittain. Mutta paikallislehden mukaan kortit voidaan hävittää kartonkijätteen mukana taikka käyttää mielellään askartelumateriaalina. Muistan kun lapsemme teki päiväkerhossa joulukorteista sievän mökkirasian. Jotain sellaista olin ajatellut, että voisimme kokeilla käsityöpiirissäkin, mutta se tuntui jotenkin lasten askarelulta. Sen sijaan toisessa seurakuntamme käsityöpiirissä oli ideaa kehitelty eteenpäin mielestäni nerokkaasti, kauniisti ja taidokkaasti.

 Nyt kun korteista tehty kori tai vati on jo hyvän aikaa ollut perillä Norjassa, voin julkaista siitä ottamani kuvat. Ennen sen paketoimista koetin vielä piirtää kahdeksankulmaisesta pohjasta sekä sivukappaleesta mallit mahdollista tulevaa tarvetta varten.

Jo joutuu ilta

Kirkosta palattuani ja syötyäni tälle päivälle jo toisen jouluaterian päätin ennättää käväistä koneellakin. Menin pyörällä kirkkoon kuorolaisten kanssa etukäteen kuten tavallisestikin, mutta tällä kertaa perhe ei ilmaantunutkaan vakiopenkkiinsä. Jumiksen jälkeen soitin miehelle ja kuulin, että perheauto ei ollut lähtenytkään käyntiin, seisottuaan pakkasessa jouten kaksi viikkoa.

 Kuva sisältää tahatonta tuotesijoittelua. Jouluna aina laitamme ruokapöytään jatkopalan, mutta silti katan ns. seisovan pöydän keittiötasanteelle, josta kukin kerää lautaselleen mieluisat laatikot, salaatit ja lisukkeet. Pöytään katoin vain joulukaljan ja leivän tykötarpeineen (margariini, palvikalkkuna ja tuotesijoiteltu sinappi). Tänä vuonna otin viimein käyttöön vuosia sitten saamani kankaiset ruokaliinat, joiden kuviointiin sointuvan pellavaliinan olen tädiltäni saanut niin ikään vuosia sitten. Kun ruokapöytä oli jo valmis ennen joulurauhan julistusta, niin kuusi sai silloin vielä odotella lisäkoristeita. Päätettiin tyttären kanssa, että tänä vuonna haluamme pelkistettyä koristelua. Kelpuutimme vain valkoiset koristeet hopeapunosten kera. Sen lisäksi, että yksinkertainen on kaunista, kuusi on myös helpompi loppiaisena riisua.

Syötyämme jaksoin hetken vielä jatkaa kuusen koristelua, mutta sitten oikaisin sohvalle Hobitin kanssa ja nukahdin toviksi. Siksipä pysyinkin sitten hereillä kirkonmenojen ajan. Saarna oli okein hyvä, kuten Markolta osaan odottaakin, toteutustapakin aivan omanlaisensa, väliin tekstiä ja virsiä.

Tänä vuonna olen taas entistä enemmän laistanut joulupuuhista. Jo vuosia joulusiivouksen päävastuu on ollut miehellä, kun taas minä olen huolehtinut esim. joulukorttien lähettämisestä. Vaan tänä vuonna lähetin suurimmalle osalle edellisvuosien korttiensaajista jo itsenäisyyspäivänä sähköpostitse ennakkovaroituksen, että tänä jouluna ei ole korttia tulossa, vaan sähköinen tervehdys niille, joihin voin olla yhteydessä emailin tai fb:n kautta. Sen lisäksi, että se säästää luontoa, aikaa ja vähän rahaakin, niin nyt mulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään kortti-inspiraatiota. Senhän olisi pitänyt tulla jo viime loppiaiseen mennessä, jos vanhaa mallia olisin noudattanut. Kyllähän me teimme käsityöpiirissä kortteja marraskuun lopussa, mutta siinä vaiheessa olin jo auttamatta pudonnut kelkasta.
Toinen oikaisuni on joululahjat. En ole paketoinut (juuri) mitään, ainoastaan tyttären huopahelmet käärin punaiseen kuitukankaantapaiseen, joka on peräisin jonkin joulukukan ympäriltä. Kokosin lehtikeräyskassiin sitä sun tätä, toivottavasti jokaiselle jotain, valitkoot siitä. Katsotaan nyt sitten, mitä aikuinen jälkikasvumme tästä tykkää...

Hienoisia helpotuksia

Reilu viikko sitten huonoista uutisista alkanut ahdistus on helpottanut radikaalisti. Samaten pari työhönliittyvää stressitekijää on nyt onnellisesti ohi, perjantain adventtiaskartelupajapäivä sekä tämäniltainen joulunavaus, jossa koululaiseni esiintyivät. Aikaisemmilta jouluneduksilta niin tutuksi tullut liian aikainen aamuheräilykin ilmestyi kuvioihin luultavasti ihan noiden jännitysmomenttien takia. Voi olla, että huomenaamulla nukun makeasti kellonsoittoon saakka.
Oman joulunodotukseni lähtölaukauskin on jo annettu, eilen oli diakonia- ka lähetystyön adventtimyyjäiset, joihin olimme pitkin syksyä rustanneet myyntiartikkeleita naisten kanssa torstai-iltaisin. Nyt sekin urakka on ohi tältä vuodelta. Alamme kokoontua uudestaan taas tammikuussa. Viime tingassa teimme vielä joulukortteja viime torstaina, vaikkei meitä ollut koolla kuin kolme naista. Harmi, etten taaskaan muistanut kaivaa kameraa esiin... Kotona innostuin sitten vielä leipomaan perjantaina pari leikkokakkua, kesäkurpitsasellaisia. Siinä muistin, että olin aikonut koristella myös pipareita myyntiin. No, sen jätin lauantaiaamuksi. Hyvin kuorrute ehti kuitenkin jänkkääntyä ennen kuin pakkasin piparit ja lähdimme pyöräilemään myyjäisiin. Vaan kuvaa en niistä ennättänyt ottaa. Sen sijaan napsin kuvia kotona tekemistäni joulukorteista - ja niistä kakuista, vaikka ne eivät mitään kaunottaria olleetkaan.

Yläkuvan enkelikorttien enkelit ovat irrotettavissa, jotta ne voi kortin saaja halutessaan ripustaa kuusen tms.

                                             Kallellaan kuin Lintan kengät.