Niin kuin taas tämän kuluneen viikonkin aikana. Alkuvuosi meni väsymystä ja alakuloa potiessa, kunnes perjantaina kotimatkalla auringon kilo huurrekoivuissa sai minut ääneen ihastelemaan talven kauneutta. Ja jo ennen sitä, olikohan torstai-iltana, olin saanut sellaisen inspiksen, että näillä pakkasilla olisi energiataloudellista viimeinkin sulattaa pakastin, kun pakasteet voi kuskata pihalle niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen - ja kun pakastimen sisäseinään oli jo kertynyt paikoin viitisen senttiä paksu kuura...
Koulusta tultuani havaitsin ilokseni, että mies oli lukenut ajatukseni ja oli kuskannut sänkyvaateemme ulos pakkaseen. Mutta hän oli lukenut enemmän kuin olin ajatellut: tuvan luuttuus oli menossa ja myös matot olivat ulkona. Selitys oli se, että koska kovalla pakkasella ei pysty harrastamaan ulkoliikuntaa, täytyi keksiä sisäliikuntaa. Minä puolestani ryhdyin siihen pakastimen tyhjäämiseen ja samalla inventaarioon. Vanhimmasta päästä jätin sitten marjoja ja muuta topeskaa jääkaappiin sulamaan päättäen, että huomisiin saisi olla leipomapäivä, jonka aikana hyödyntäisin sulatetut pakasteet. Ja kun olin saanut pakastimesta kuuran ja kosteuden pois ja kun sen loppuillasta uudelleen täytin, jätin vielä ulos ylivuotisia puolukkarasioita suunnitellen niistä myöhemmin keitteleväni hilloa ystävälle Norjan tuliaisiksi.
Lauantaina ensimmäiseksi aloin käsitellä joulunaikaisia kaljamaltaita: sovelsin ruotsalaisen kaljalimpun reseptiä ja laitoin kuumaan veteen kaljamaltaat ja ruisjauhoja mukamas muutamaksi tunniksi imeltymään. Sitten ryhdyin tekemään nisutaikinaa. Täytepullapitkoa varten olin ottanut sulamaan edelliskesäistä omenasosetta. Sen päälle levitän kanelisokerisekoitusta. En enää juurikaan nykyisin levitä sitä rasvan päälle. (Kuva vanha, mutta tällä tyylillä yleensä aina teen pitkot, en siis letittele juurikaan, kun mies tykkää kanelitäytteestä.)
Pitkot (10 kpl) tehtyäni jätin loppuosan kahden litran taikinasta odottamaan, että teen vielä laskiaispullat ja puolukkakauraryynipiirakan. Ennen niitä aloin tehdä kahta kesäkurpitsaleikkokakkua - niin ikään edelliskesän raastepakasteista. Toiset kaksi kakkua tekisin sitten nisujen ja limpun jälkeen, minulla kun ei ole neljää rengasvuokaa. Kun pitkot oli paistettu, olin ehtinyt saada rengasvuuat leivitettyä (pakastimesta oli löytynyt leivontamargariiniakin...) ja kakkutaikinan vatkattua. Kakkujen ollessa uunissa tein limpputaikinan nousemaan ja leivoin lopun nisutaikinan. Minulla on sellainen periaate, että en kiertoilmauunia lämmitä vain yhtä leipomusta varten (kuten on jo käynyt ilmi), ja koko ajan pitää olla jotain uutta uuniin pantavaa kunnes se sammutetaan. Limput olivat ehtineet olla hetken vuuissaan nousemassa ennen kuin pistelin ja laitoin ne uuniin nisujen jälkeen. Sitten nopeasti loput kaksi kesäkurpitsakakkua tekeille, jotta sain ne vielä uunin ylähyllylle limppujen paistuessa. (Tämä kuva myös vanha, ei puhettakaan, että olisin ehtinyt ajatella kuvaamista eilen. Laitoin pari kuvaa myös keventääkseni tätä raskasta seikkaperäistä selostusta.)
Lopuksi vielä nypin murotaikinan, jonka päälle levitin sulaneet ja valutetut vadelmat ja mustikoita lisäksi. Ja kun sekin piirakka oli paistunut, laskin uunin lämpötilaa ja ladoin sinne ne muutamat lasipurkit, joita olin aamusta asti liotellut ja peseskellyt puolukkahilloa varten. Niinpä keitin sitten hillonkin vielä samana iltana. Mutta harmikseni huomasin, että osa männävuoden puolukoiksi kuvittelemistani marjarasioista sisälsikin karviaisia ja punaviinimarjoja. Jätin ne sitten vielä ulos keksimättä vielä, mitä niille tekisin. Niitä on nelisen litraa kahdessa isossa rasiassa. Olin kai joskus ajatellut käyttää ne mehuntekoon. Enpä hoksannut sitä syksyllä, olisivat menneet omenoiden mukana mehuun ja soseeseen.
Kun olin saanut hillon purkitettua, kaadoin sulaneen vadelmamehun samaiseen hillokattilaan, tein kiisselin, jonne kaadoin sulaneita mustikoita ja hilloja eli valokkeja vuodelta 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti