Jouluinventaariota, osa 3, lahjoista

Näin uunna vuonna ihmiset tapaavat arvioida mennyttä vuotta, minä se vain tuota joulua inventoin. Kaipa se kuvastaa vähän sitä, miten tärkeä aika vuodesta joulu mulle on. Taikka sitten sitä, kuinka lyhyt on muistini.
Mainitsin jo, että kävin kirjastossa joulun edellä. Sain nimittäin sellaisen kuningasajatuksen, että hankin mahdollisimman paljon pelkästään ekologisia lahjoja. Ja kun kerran joululahjoja tavataan muutenkin joulun jälkeen palautella, niin... Lainasin joululahjaksi neljä dvd-elokuvaa (meidän kirjastossa on sellainen määrärajoitus): Isä Camillon kylä, Diktaattori, Laitakaupungin valot ja Linnunradan käsikirja liftareille. Lisäksi lainasin lahjaksi kolme Pratchettin kirjaa: Maanalainen elefantti, Viimeinen manner ja Totuuden torvi. Viimeksi mainittu oli muuten mielestäni erittäin hyvä, jopa Pratchettiksi. Lehdenpainamiseen liittyvä tarina oli jostain syystä mieluinen. Olin toki ostanutkin taas pari Kiekkomaailman romaania, Tiffany Särkysestä (ja NacMac Feegleistä) kertovan Keskiyö ylläni, jonka sai tytär. Keskimmäinen pojista sai Hirmurykmentin, jonka lukemisen aloitin itse tänä iltana. En taida ehtiä tänä vuonna saada loppuun, kun täällä taas vain lusmuilen netissä.
Kirjastoon suunnatessani ohitin Kaken musiikkikaupan ja mietin siinä, keksisinkö sieltä jotain hyödyllistä ja mieluista lahjaa pojillemme. Palatessa sitten keksinkin: lahjakortit esikoiselle ja kuopukselle. Marketista otin sitten vielä yhden lahjakortin - ja rastitin siitä "ei tupakkaa eikä alkoholia". Tyttärelle oli kaikkein helpoin hommata lahjoja, kun tiedettiin, mitä kaikkea häneltä opiskelija-asunnostaan puuttui: vedenkeitin, kahvinkeitin ja mikro. Viimeksimainittu niin ikään lahjakorttina, niin ei tarvinnut isän kantaa sitä kotiin.
Ne lainalahjat pakkasin samaan isoon pahvilaatikkoon, johon olin koonnut muutakin kierrätyshenkistä: tädiltä saamiani lakanoita. Tädin tekemät villasukat, nippu kalentereita, vähän suklaata ja joitakin joulukoristeita oli toisessa isossa pahvilaatikossa, lainasin erästä anopin ideaa: jokainen sai tonkia itselleen sopivia lahjoja. Pahvilaatikoiden avulla vältin myös käärimiseltä. Paperikasseihin pakkasin joka lapselle huopapohjasukkia ja hygieniatuotteita. Lisäksi joka lapsi ja myös mies sai tekemäni lahjakortin: "Sinulle on varattuna elokuvalippu..." Siitä lisää toiste.
Itse sain mieheltä retkirepun retkivarustein (sen lisäksi, että hän oli jo aiemmin ostanut minulle luistimet, sukset ja monot), ja tyttäreltä viininpunaisen villakangastakin. Isälleen hän oli ostanut mm. pari solmiota, nekin kirpputorilta, fiksu tyttömme.

Jouluinventaariota, osa 2, siivoamisista

Pihalla kauhia präisket. Pari kertaa on kuulostanut siltä kuin tuvan nurkalla olisi jysäytetty :(
En sitten sinne jumppaankaan päässyt, kun lähtiessä huomasin, ettei pyörän valo toimi. No, sen borssin kuitenkin tein.
Mutta tuosta joulusta ja sen valmistelusta. Siinä suhteessa tämä joulu erosi edellisistä, että ennätin postittaa kortit vasta viimeisenä halpapäivänä. Sama viimetipan tuntu vainosi tänä vuonna muutenkin enemmän kuin horviin. Olenko hidastunut? Tuntui myös, että voimat ja energia eivät meinanneet riittää. Sitten kun aikaa olisi lopulta ollut (pidin vapaapäivän viimeisenä koulupäivänä), niin mehut oli poissa, kauheasti olisi vain nukuttanut koko ajan. Paitsi aamuisin, jolloin heräilin ennen aikojani, kerran jopa neljältä. Olenko vanhentunut?
Muutamia vuosia sitten äkkäsin, että vaatimuksia ja tavoitteita on varaa roimasti löysätä ja silti saada tehdyksi aivan mukava, tarpeeksi siisti ja maistuva joulu. Mutta tänä jouluna pelkäsin meneväni jo riman ali. Siivouksia hoitelin lähinnä muistilistalla, en niinkään rätillä. Parina aamuna ennen töihin lähtöä jätin ruokapöydälle listan siivouskohteista. (Mainitsinkin jo aiemmin, että lasinen lampun kupu meni siivotessa rikki. Olihan se jo valmiiksi raitioomes, teipillä olin korjannut...) Kylpyhuonetta siivoilin, mutta en saunaa. Anopilta olen oppinut tavan suojata kaikki lauteet lanttalauree liinoilla, niin eivät niin sotkeennu. Liinojahan meillä piisaa.
Mies oli siivonnut portaat, mutta aatonaatonaattona pyyhkäisin ne vielä uudestaan. Konttasin juuri portaiden alla, kun kuopuksen kummisetä tuli käymään kylässä. Mies passasi vieraalle lohikeiton ja kahvit, mutta kyllä minäkin kahvipöytään maltoin istua, etenkin kun Pekka toi konvehteja. (Haa! Taas uusi hyvä rasia tryffeleille!)
Makkaria "siivotessani" hoksasin, että voisin viedä jotain kirpparille samalla kun käyn kirjastossa. Mutta kirppis oli jo suljettu jouluksi. Niin kuljin kamakassini kanssa niin kirjastossa kuin musiikkiliikkeessä ja ruokakaupassakin. Palaan noihin käynteihini toisessa postauksessa.
No, sen verran siivosin enemmän kuin pitkään aikaan, että kävin pyyhkimässä pölyt poikien huoneen kattoparrujen päältä. En tiedä, oliko siitä sanottavaa apua huoneen ummehtuneeseen hajuun. Portaiden yläpäässä yläkerran tasannenurkkaus jäi toisaalta koskematta, vähän kurkottelin porraskaiteelta pölyjä romujen ja kirjahyllyn takaa.
Sattuneesta syystä tästä siivousaiheesta ei tule lainkaan kuvaa.

Jouluinventaariota osa 1

Hyvää uudenvuodenaattoa! Tänään olisi kuulemma naisten jumppakin, ja sitä ennen pitäisi saada borssi kiehumaan. Mutta silti meinaan aloittaa tällaisen kelausurakan. Vähän fundeerata ja muistella tätä joulun seutua, hiukan myös verraten menneisiin.
Ei minulla ole mielessäni mitään selkeää käsikirjoitusta, mutta aloitan pikkujoulusta. Samoin kuin viime joulun edellä, myös tänä vuonna kollega kutsui joukon naiskollegoita kotiinsa pikkujoulukekkereihin. Vaikka olin meinannut jättää tällä kertaa väliin, niin en sitten hennonnutkaan kieltäytyä kutsusta. Lähdin kuitenkin ensimmäisenä pois, kun seuraavana aamuna oli tiedossa kokousmatka Kuhmoon. Trahteerit olivat jälleen kovetut, vaikken kahveille jäänytkään. Ohjelmaakin oli järjestetty: tiernatytöt esiintyivät, ja meille pidettiin lyhytkurssi himmelinteosta. Etukäteen oli tiedossa, että värkit (ja ohjaus) maksaisivat 25€ riippumatta siitä, aikooko tehdä olki- vai lasihimelin.
Täytyy tunnustaa, että olin hienoisen pettynyt, kun näin ohjaajan mallista kuinka pikkuruisen himmelin sinä iltana tekisimme. No, eihän parissa tunnissa kovin suurta olisi ehtinytkään. Tähtimalli oli kyllä kaunis, enkä ollut sellaista ennen nähnytkään. Melko löysäksi jäi minun tähteni, kun en tohtinut kovin kireälle lankaa vetää, se kun kuulemma herkästi olisi katkennut lasiputken terävään reunaan.
Eilen illalla sitten ajattelin kokeilla tehdä tähtihimmelin myös oljesta, jota mulla on ollut jemmassa odottelemassa himmelintekoa. En välttämättä muistanut tekojärjestystä tismalleen siten kuin meille se opetettiin, mutta samanmuotoinen siitä kuitenkin tuli. Ensimmäisessä kuvassa keskeneräinen olkinen on lasimallinsa rinnalla.
Ripustin valmiin tähden ruokapöydän yläpuolelle lamppuun - josta muuten meni koopa rikki miehen sitä siivotessa. Niinpä loputkin kuvut piti irrottaa, ja ilman koopia se on edelleen, jouluista kuusenkoristenauhaa vain roikottaa lamppuje ympärillä. Niin, ja värkkäsihän se mies pahvisista pizzalautasista jonkinlaiset tassit lampuille, oikein hopeateipillä päällysti...

Jotta sellaisia me olemme värkkäilleet, muun muassa.

Kolme kissasisarusta

Siskolla on sellainen kunigataräitikissa, joka vielä näin isoäiti-ikäisenäkin synnytti kolme suloista poikasta - eikun tyttöstä. Viimeksi käydessämme niillä oli jo silmät auki, mutta liikkuivat vasta ryömimällä. Nyt olivat jo omien jalkojensa varassa. Kun menin tervehtimään, niin nämä kaksi eivät olleet moksiskaan, toinen nukkuapussutti ja toinen antoi silittää itseään. Mutta niiden pörröinen sisko oli terävänä ja väisteli uhkaavannäköistä sormeani. Pörröpää Stolten osoittautui kuitenkin kolmikon uteliaimmaksi ja rohkeimmaksi. Ja eläväisimmäksi. Siinä sai katsoa tarkkaan jalkoihinsa, ettei siellä pyöriskellyt pieni huimapää.

Oltiin niin isoa kissaa, että piti näyttää yleisölle lautaselta syömisen mallia.

Eikä kylässä ollut serkkulikka Pilvikään pelottanut, kun se oli jo muutama päivä aikaisemmin lakannut sähisemästä talon vakioväelle. En nyt ole tarkkaan selvillä tuosta sukulaisuussuhteesta, mutta serkku sopinee tarkemman määritelmän puutteessa. Pilvi on "perheen ainut lapsi" ja sisäkissa pääkaupungista, mikä selittänee ennakkoasenteet maatiaisia kohtaan. Lienevät jotain alempaa rotua Pilvin asteikolla.

Kyläilyä ja katkolukemista

Eilen aamulla lähdettiin ajelemaan sankkaan lumipyryyn, joka kuitenkin vaihtui vesisateeksi jo ennen kuin siirryttiin Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle. Helpottuipa ajo, kun ei tarvinnut kieli keskellä suuta yrittää pysytellä loskanvälisissä urissa. Ruokatauko Kokkolassa, samalla sain tuliaishyasintit tädille ja äidille. Ajoimme suoraapäätä tädin ruokapöytään (auto toki jätettiin oven ulkopuolelle). Ja kahvipöytään. Silä välin kun minä praatasin tädin kanssa, mies kävi vähän jaloittelemassa ja haki minulle Mäen kaupan maankuulua lipeäkalaa. Seuraavaksi poikettiin mamman tykönä, haeskeltiin ynnä ja yhtenä hänen klasejaan. Lopulta esikoinen kontti molemmat silmälasit esiin sängyn alta samalla kun minä kuorin äidille päärynöitä. Kun sisko oli tullut töistä, mentiin hänen kahvipöytäänsä. Esikoinen harkitsi kolmannen voileivän ottamista ääneen kysymällä, meinasiko se toinenkin täti tarjota meille vielä jotain illan päälle... Kissanpennut olivat suloisia, niin isommatkin kissit ja tietysti Bella, vaikka olikin ominut Stubin joululahjapupun. Oli mukava nähdä kummityttöäkin, ja maistella hänen keittämäänsä pakuriteetä. Stubb-kissan oma keltainen (=harmaa) piipunrassilelu oli hukan teillä, mutta äkkiä se oppi noutamaan ja tuomaan sitä uuttakin, jonka sisko väänsi sinisestä askartelunorkosta. Aikamme leikkiä seurattuamme jatkoimme matkaa tapaamaan isää ja nuorempaa siskoa. Vein isälle mehua ja gluteenitonta leipää pakastimeen. Isää nauratti meidän poikain joulupukinparrat. Mukava, ettei aina vain kaikki sukulaismiehet naljaile, etteikö ole varaa ostaa partakonetta...
Vietimme aika pitkään iltaa siskon ja langon seurassa, nautiskellen taas pöydän antimia, itse asiassa kahdenkin, kun väkeni vähän väliä napsutteli olohuoneen pöydältä karkkeja... Sain vielä mukaani tyhjän ja täyden konvehtirasian, jotta saan taas ensi jouluksi tehdä tuliaistryffeleitä.
Kotimatkalla oli jo kovasti pimeää, mutta silti yritin jatkaa Totuuden torven lukemista aina katuvalojen kohdalla. Joka lampun kohdalla ehti lukea muutaman sanan. Kotiin päästyämme aamupuolella yötä, kahden maissa, jatkoin vielä hetken sängyssä lukemista, ja tänä aamuna sain kirjan loppuun. Nyt on jo lipeäkalakin maisteltuna, vaan eivät meidän lapset oikein tainneet piitata, vain esikoinen tähän mennessä on uskaltautunut maistamaan.
Kunhan saan kameran ja kuvat järjestykseen, voisin laittaa ainakin kissanpoikasista kuvia. Joka paikassa ei hoksattu edes kameraa kaivaa esiin, mutta äidistäni ainakin sain kuvan.

Viattomien lasten päivänä

Tämä on puoliautomaattinen postausvastaaja. En ole juurikaan nyt netissä (kas kun lasten lahjaksi saamat Pratchettit ovat minulta vielä puolilukemisissa, ja sukulointikin on puolimoos), mutta voitte jättää minulle viestin kommenttilooraan. Ei tarvi edes mitään äänimerkkiä odotella.

Ei mennyt ihan pipariksi

Nyt kun hommat alkaa olla sillä mallilla, että joutaisi istuskelemaan ja kirjoittelemaan, niin mua nukuttaa ja väsyttää vallan tavattomasti. Tyydyn sittenkin vain lätkäisemään yhden kuvan. Eilen iltapäivällä meillä oli piparienkoristelusouvi. Tytär kysyi, ehtisikö hän tekemään mitään hommaa ennen kuin lähtee kaverille kylään. Kysyin, haluaako hän mieluummin siivota vai koristella pipareita, ja kas kummaa, hän valitsi piparit. Täytin kaksi muovipussilla vuoraamaani kangaspursotinta ja kohta myös keskimmäinen pojista ilmestyi koristelemaan. Pian kotiutui esikoinenkin, sopivasti siinä vaiheessa kun tyttärellä alkoi olla kiire lähteä. Homma sujui niin sutjakasti, ettei minun tarvinnut itse koristella kuin parin pellillisen verran. Ja pipareitakin oli sopivasti syöty koristelemattomana, niin että kahdesta valkuaisesta tehty tomusokerikuorrutus riitti sopivasti. Pieni nokko koristetta jäi, nyt pitäisi keksiä sille loppusijoituspaikka.

Esikoinen on siivonnut huonettaan ja pystytti tuossa kuusen valmiiksi. Minulla meni reilu tunti kaupungilla, kerron vähän myöhemmin mitä siellä puuhasin. Mutta varmaan tuo pyöräily ja kaupassa kiertely osaltaan sai aikaan tämän ramaisun. Ja puoli seitsemältä herääminen.

...on käynyt kukkimaan

Yleensä en ole raaskinut ostaa itselleni joulukukkia, mutta olen ollut hyvilläni aina, kun mies on tuonut tai olen jostain saanut joulutähden tai hyasintin. Tänä vuonna kukkia tuli sitten tuplasti. Silloin kun oli SLEY:n pieni raamattukoulu, niin siellä oli myynnissä pika-arpoja. Yksi arvoista oli lahjakortti kukkakauppaan. Myyjä Helli toivoskeli, että joku sen voittaisi, kun lahjakortti oli voimassa vain tämän vuoden loppuun. No, sunnuntain päätöstilaisuuteen mennessä kukaan ei ollut sitä vielä voittanut (toki minäkin olin joitakin arpoja mieheni kanssa ostanut ja kaikenlaista muuta voitoskellut). Silloin ehdotin Hellille, josko mieheni ostaisi sen lahjakortin, ja se oli Hellistäkin hyvä idea. Niin sitten viime viikolla kävin ostamassa itselleni (elämäni ensimmäisen) valkoisen jouluruusun ja vaaleanpunaisen amarylliksen. Ja kun laitoin vielä pari euroa lisää, niin sain sinililan hyasintinkin. No, samana iltana kävi Aulikki meillä, kun tsekattiin pyhän laulut, niin hän toi vaaleanpunaisen (eli klassikkovärisen) hyasintin.
Eipä mitään, keskiviikkona, kun olin - toistaiseksi - viimeistä päivää töissä yläkoululla, kimpakyytikollegani sanoi, että ajetaan sitten suoraan kukkakauppaan. Hän oli saanut rehtorilta tehtäväksi viedä minut valitsemaan itselleni kukkia tietyllä rahasummalla, lähtiäiskiitokseksi näistä 9½ vuodesta. Ja minähän valitsin taas amarylliksen ja hyasintin, ensinmainittu punaisena ja jälkimmäinen valkoisena. (Ja voin iloisena ja ylpeänä sanoa, että alitin annetun summan.) Kirjava joukko on minun joulukukkani. Mutta niin on kirjavaa tämä kotimme väritys muutenkin, punavalkoiset jouluverhot, siniset matot (tyttären toivomuksesta) ja vihreitä, sinisiä ja punaisia joululiinoja. Ihme, että sain matot ja liinat eilen paikoilleen, kun vielä alkuviikosta oli aivan epäuskoinen ja -toivoinen olo.
Vaikka kukkavalintani on muuten monenkirjava, niin ne kaikki ovat kuitenkin ruukkukukkia ja joko juurakollisia tai sipulillisia, ajatuksena, että kesällä ne pääsevät pihalle. Ja jos hyvin käy, minulla voi olla ensi joulunakin valkoinen jouluruusu. Amarylliksiä en ole saanut vielä uudelleen kukkimaan. Löytyisiköhän netistä vinkkejä hyötämiseen?

Sattuva sana

Jaahampsista, oli vissiin joku aviomiespuolinen valinnut Päivän Sanan näin jouluviikon evästykseksi:

"Parempi kuiva kannikka rauhassa kuin talon täysi uhripaistia riidassa!" Sananl. 17:1


Jottei menisi (taas) aivan rähinäksi, mun on jätettävä netissä hengailu varttia vähemmälle ja tehtävä ensin koulutyöt loppuun, sitten viimein alettava suunnitella ja toteutella jouluaskarta.

Palaan postailuun, kun on välijännestä.

Ryhtyisinkö nurkanvaltaajaksi?

Kirjatilauksia, sähköpostittelua, oppilaspalaveri tulkin kera, kokeiden valvontaa, jossain välissä ihan normaaleja oppituntejakin. Huominen päivä lienee vielä kauhiaa haipakkata, kun numerot pitäisi rätkiä koneelle, ja sanallisia arviointejakin sietäisi naputella. Mutta sitten pitäisi helpottaa, kun keskiviikkona on "vain" kolme normaalia opetustuntia ja syönnin jälkeen lähdetään Paavolan kirkkoon. (Uskonnottomille ja muihin kuin kristillisiin uskontokuntiin kuuluville oppilaille vaihtoehto-ohjelmana tutustuminen Paavolan museoon.) Torstaina aion pitää pitämättömän vapaapäivän :)

Hektisen työpäivän ja liukkaan kelin ajelun päälle väsyttää aina vietävästi, mutta olin ajatellut jotain ennättää vielä tänään huushollata. Voisin komentaa itseni nurkkaan. Tai pariinkin: ompelunurkkaus odottaa raivausta kuin myös portaidenalusnurkkaus. Ja sitten kun tarvitsen raitista ilmaa, lähden palauttamaan naapurilta lainaamani leipoma-alustan, jota oppilaat käyttivät haamaninkorvia kaulitessaan.
Lauantaina muuten vihdoin leivoin lopun haamaninkorvataikinan, ja taateli-seesamtäytettä riitti vielä pariinkymmeneen joulutorttuunkin, toiseen mokomaan laitoin perinteistä luumua. Samalla uuninlämmityksellä kypsyi kanankoivet, pari kesäkurpitsakakkua ja yksi täytekakkupohja. Ja jos nyt kaiken kertoisi, niin sain minä lauantaina vielä kylpyhuoneen seiniä ja lattiaakin kravattua. Pyhäpäivä menikin sitten lauleskellessa, siitä kirjoitan Jedidot-blogiin.

Katkeruudesta

Minun on pitänyt kertoa yksi tapaus sieltä SLEY:n pienestä raamattukoulusta, jota käytiin Pattijoella marraskuun lopulla. Siellähän käytiin viikonlopun aikana läpi efesolaiskirje. Viimeiseen lukuun liittyen viimeisen luennon otsikoksi oli laitettu "miten pääsen eroon katkeruudesta". Kurssin opettajien toivomuksen mukaan väki keskusteli ja kyseli, etenkin tämä viimeinen aihe keskustelutti runsaasti.
Itsekin kysyin, mistä sitten tietää päässeensä eroon katkeruudesta. Jos siihen on pyytänyt apua Taivaalliselta Isältä, niin voiko/saako/ täytyykö uskoa saaneensa, vaikka edelleenkään katkeruuden kohteen seurassa ei erityisen hyvin viihdy, vaan mieluummin välttelisi. Eräs paikalla ollut nuorimies sivusi asiaa vastaten, että me voimme ja meidän tuleekin rukoilla niiden puolesta, joille olemme katkeria, ja sillä tavoin se oma asenne voi myös muuttua. Siinä samassa äkkäsin jotain ja mua lakoi melkein naurattaa Taivaallisen Isän rukousvastaus, jonka hoksasin saaneeni. Onhan niin, että olen toisinaan koettanut rukoilla sen yhden työpaikkakiusanhengenkin puolesta. Oma asenteeni ei ole muuttunut, eikä puhettakaan, että kollega myöskään olisi yhtään jalostunut. Mutta rukousvastaus tämäkin: big boss siirtääkin minut toiseen työpisteeseen, ja näin pääsen irti ja eroon katkeruuden aiheuttajasta.

Heureka!

Viime joulun edellä tein tyhmän kynttiläostoksen, josta kirjoitin toisessa blogissani. Jäin silloin ihmettelemään, miten voisin keksiä jonkin käyttötarkoituksen palamaan suostumattomille huonolaatuisille tuikkukynttilöille.
Sain vahingossa idean vanhemmalta siskoltani. Hän laittoi mukaani tekemiään sytytysruusuja. Kyselin, oliko hän oli käyttänyt parafiinia, steariinia vai mitä. Oli kuulemma käyttänyt ihan vain kynttilänpätkiä.
Kotona sitten päähäni pälkähti, että ne onnettomat tuikut saattaisivat palaa sytytysruusujen materiaalina. Kaivaisin ne vain alumiinikuoristaan kattilaan sulamaan, ja sinne sitten kastaisin munakennoista revityt ja muotoillut ruusut. Suunnittelin jo, että alan kerätä munakennoja, jotta kesällä voi ruveta pihalla käryttelemään talin kanssa. Mutta sitten hoksasin vieläkin paremman idean: voisin lahjoittaa tuikut siskolle sytytysruusumatskuksi.

Uusi tosi-TV-sarjaehdotus: mahdoton tehtävä opettajainhuoneessa

Millan talviuniltaan taas minua inspireerasi, miettiessään oppisiko kissa tyhjäämään astianpesukoneen. Minä ajattelin itsekseni ensin hyvin skeptisesti, että ei opi. Tulin hivenen toisiin ajatuksiin luettuani partapapan kommentista kissasta, joka on oppinut tuntemaan kellon... Mutta skeptinen ensireaktioni oli: miten kissa voisi oppia tyhjäämään astianpesukonetta, kun kerran koulutetut opettajaihmisetkään eivät sitä opi?

Eilen pajapäivän päätteeksi tapani mukaan täytin opettajainhuoneen tiskikoneen. Hain siihen Israel-pajassa sotketut leivonta-apuvälineetkin, lusikat ja lasit. Aamulla töihin tultuani sammutin koneesta virran ja avasin luukun. Sitten päätinkin vaihteeksi jättää koneen tyhjäämättä. Jätin vain luukun auki ja asettelin luukun päälle kyltin, jossa seisoo: "Koneessa puhtaat astiat = saa tyhjätä". Kyseinen kyltti on ihan oma ideani, kuinkas ollakaan. Kuvittelin aikanaan, että kukaan ei uskalla täyttää eikä tyhjätä opettajainhuoneen tiskikonetta, kun eivät ole varmoja, onko koneessa puhtaat vai likaiset. Niinpä tein lapun, jonka toisella puolella on em. teksti ja kääntöpuolella vastaavasti "Koneessa likaiset astia = saa täyttää". Olen nyt pari vuotta käännellyt lappua, joka on ollut magneetilla/ sinitarralla kiinni koneen kyljessä. Varsin heppoisin tuloksin.
No niin, tänään sitten pitkin päivää tarkkailin tilannetta, milloin kerkesin opettajainhuoneessa piipahtaa. Huomasin, että muutamia nimikkomukeja koneesta katosi päivän mittaan, ja jossain vaiheessa kannelle aseteltu kylttikin oli siirretty. Ja kun sitten olin lähdössä kotiin, totesin, ettei edelleenkään konetta ollut tyjätty. Asettelin kyltin uudelleen tyrkylle ja lähdin kotiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tiskiongelma ratkaistaan sen jälkeen, kun olen häipynyt joulun jälkeen toiselle koululle. Ja ovat sitä eräät kollegatkin jo ehtineet ihmetellä...

Hohhoijaajaa. Taitaa olla niin, että huomenaamulla vien ne kolme lasia ja lusikkaa koneesta keittiöön - ja ehkä annan periksi ja tyhjään koneen loppuun. Luultavasti myös täytän sen :-(
Mutta se saa olla viimeinen kerta - ainakin tänä vuonna.

Ohi on!

Monikulttuurisuuspajailtapäivä on nyt sitten kutakuinkin onnellisesti ohi. Ainakin kiitoksista päätellen onnellisesti. Jalkoja särkee tämä tramppaaminen, kun piti juoksennella luokasta toiseen järjestelyjä tsekkaamassa ennen kuin pääsin aloittamaan origami-pajaa. Kotiin viemisinä haamaninkorvataikinan rippeet sekä runsaasti täytettä.

Perästä kuuluu, sano Mäki-Siimoni. Huomenna varmaan kuulee oppilaiden palautetta. Ainakin lukiolaispojat tekivät runsaasti kysymyksiä Israel-pajassa, sen ehdin käydä toteamassa.


Kiitos Herralle, että Oulusta ajaneet pajojen vetäjät pääsivät turvallisesti ja ajoissa paikalle!

Tänä iltana Nukku-Matti tulee varmaan aikaisin, ja saa viipyä pitkään!

Kovetut trahteerit

Oli kyllä sopeva reissu taas kotopuolehen. Molimma viä matkalla kun täti soitti ja sanoo, jotta meiräkki on kuttuttu hirvisopalle Hyypän majalle. Ka kun mettästysseuran pomo oli soittanu tärille ja pyytäny sitä sopalle, niin soli sanonu, jottei se voi ny tulla, kun sille tuloo vierahia. No, Markku oli sanonu, jotta tuo ne vierahat kans syömähän. Niin sitä päästihin kuokkimahan hirvipeijaasihin. Molin ensimmäästä kertaa elämäsnäni sellaasis. Ja Hyypän majalla. Siskoo ja serkku ihimettelivät, enkö toresta ollu ennen käylähtäny siä.
Siskoo oli istumas heti ovipieles, jotta näköö kekkä tuloo. Meitä se vissihin parahite orotti. No meirät tyyrättihin kohta seisovahan pöytähän. Siinoli komiat vanahat maamiesseuran porsliinilautaset. Ja kovetut moikuliaaset pilikkumit täynnä höyryävää soppaa. Mutta leipää minen havaannu. Meinasin ensin ittekseni, jotta onko näin köppäästä, jottei sopan kans saa leipää. No siskoo ihimetteli, ettenkö mä leipää ottanu. "Mihinä sitä on?" kysyyn. "No tuos", viisas siskoo. Minen ollu eroottanu leipiä kun noli talriikilla niin vahavaatte lihan peitos.
Oikiastansa nuo trahteerit oli sivuseikka, vaikka ne kovetut oliki. Jos sanotahan jotta puhtaus on puoli ruokaa, niin kyllä hyvä ruokaseura on joukaa toinen puoli. Siinoli siskoon ja mun lisäksi äitee, täti, serkku ja kaks äiteen vävyä. Kun oikeen hörötimmä, niin siihen tuli kohta yks Marja-Leena toimittamahn, jotta hän tuli kans tähän, kun täälä kuuluu olovan niin mukavaa.
Soli kans mukavaa, kun näki siä vanahoja tuttuja, kotikylän väkiä, entisiä kuorokaveria ja koulukaveria.
Son sellaasta tilannekomiikkaa aina kun sukulaasten kans fläysätähän. Jäläkihimpäin vain on maha ja posket kipiät nauramisesta, muttei yhtää muista, mikä niin nauratti. No yhyren jutun mä kumminki muistan. Mun mieheni kysyy siskoon mieheltä, jotta tunnekko kaikki nuo linnut, mitä täälön pitkin seiniä. Tottahan se kehuu tietävänsä. (Ja tietysti mun siskoo rupes esittelöhön, jotta tuo on Seppo ja tuo on Arvi...) Mieheni kysyy uurestansa korppia viisaten, jotta tieräkkö sitte mikä tuo on. Lanko siihen, jotta son kottaraanen. Tottahan non kottaraasekki korpin kokoosia Hyypäs...

PS 18:2

Tämän päivän sana tarttee kirjoittaa taas muistiin, kahdesta syystä: koska se sopii lohduksi ja avuksi niin tähän päivään kuin moniin muihinkin, ellei peräti kaikkiin, ja koska tämä on niitä harvoja kohtia, jotka muistan ulkoa, kiitos siitä Outi Terho-Müllerille, joka on tehnyt kyseisen psalmin 18:2 kohdan lauluksi.

"Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni ja autuuteni sarvi...

NELJÄS ohari... :-(

Juu ei topannut kolmeen tällä kertaa. Olen yrittänyt tavoittaa Venäjän kulttuuripajan vetäjää pitkin viime viikkoa, ja kun viikonlopun jälkeen hänen tyttärensä sitten palasi kouluun (oltuaan sairas koko viime viikon), pyysin hänen kauttaan varmistusta Venäjä-pajasta. Kovin hyvältä ei kuulostanut, kun tytär mainitsi, että hänen pikkusiskonsa oli vuorostaan sairastanut. Tänään sitten kuulin, että nyt on äiti itsekin kipeänä, eikä siis voi tulla huomenna pajaa vetämään. Onni onnettomuudessa, että vasta neljä oppilasta oli ehtinyt valita sen pajan, ja he valitsivat jo uudet tilalle. Mutta harmillista tämä on silti. Kun pajat vähenevät, niin ryhmäkoot kasvavat muihin pajoihin. Nyt pidän käsiä kainaloita myöten ristissä, ettei tule enää yhtään peruutusta, siis että myös teknisen työn paja toteutuu. Varmaan toteutuukin, kun remmissä on oma ope, mutta kun en ole hänestä kuullut mitään. Mutta kenties hän kuuluu niihin, jotka kyllä lukevat sähköpostinsa, mutta ei aina vastaa niihin.
Biologian opettaja näytti minulle, kuinka yksinkertaista on dokumenttikameran käyttö hänen luokassaan. Keväällä käyttämäni kamera oli aivan uskomattoman hankala, onneksi sain silloinkin opastusta. Huomenna taitellaan kurkia, ja haluan että lapsukaiset katselevat kurttuisia käsiäni valkokankaalta.
Mutta nyt mun tarttee ruveta tekemään Israel-pajaa varten haamaninkorvataikinaa - jota en ole enää koskaan luvannut tehdä, mutta mikäs siinä, kun ei tarvitse itse sitä leipoa ;-)

Onneksi monikuttuurisuushanke loppuu vuoden vaihteeseen!

Kuningataräidin kolmoset ja muuta eläimellistä

Sukulointireissuihin kuuluu aina myös muutamia kotieläimiä. Lauantaina menimme ensin tervehtimään Pirpoa, joka tuli hörähtelemään tallin oviluukulle. Minulla oli tammalle muutamia kuivia leipiä, ja mies räpsi kuvia - joista jonkun olisi ollut kiva tähän laittaa. Kehuin hevoselle: "Ai kun sinä tuoksut hyvältä." Sama ihana muheva hevosen tuoksu tuli nenään sunnuntain sukulointireissulla Paavolassakin, siellä se kantautui naapurista.
Seuraavaksi tervehtimään tuli tietenkin Bella, jolla on nimi naista myöten. Erityisesti Bella tukki pitkän kuononsa syliin siinä vaiheessa, kun minulle esiteltiin kuningataräidin viimeisimmät pennut, kolme valkoista kissiä, joilla oli jo silmät auki, mutta jalat eivät vielä kantaneet.
Hupaisin kaikista siskoni eläimistä taisi olla kuitenkin Stubi-kissa, jonka rotumääritelmä voisi olla "pitkäkarvainen piipunrassin noutaja". Mistä lie kissi oppinut koiran leikkejä, mutta niin se vain nouti emännän heittelemää rassimykkyrää uudelleen ja uudelleen emännän jalkojen juureen ja jäi odottamaan uutta nakkausta. Harmi, ettei mies siinä vaiheessa hoksannut kuvata. Mutta jos joskus jossain näkyy videoklippi pitkäkarvaisesta piipunrassinnoutajasta, niin se on varmaankin Stubi eli Valkohammas-Stubb.

Kolme oharia

Ei kahta kolmannetta ja kolmas kerta toden sanoo. MOT.
Ensin ilmoitti chileläisopettaja, ettei voikaan opiskeluihinsa kuuluvan päällekkäisyyden takia tulla vetämään eteläamerikkalaiseen kuvataiteeseen liittyvää pajaa.
Sitten soitti lähetyssihteeri ja kertoi, ettei hän eikä hänen parinsakaan pääsekään hoitamaan Afrikka-pajaa.
Tänään sitten soitin uudelleen Capoeira-hepulle, kun hän ei eilen vastannut tekstariini, jonka kuoroon pyöräillessäni naputtelin (sujui yllättävän hyvin, se meinaa, että pyörätie oli nätisti aurattu). Niin, capoierakaan ei toteudu. Heppu ei saanut kaveria mukaansa, olisi kylläkin voinut tulla yksinkin hätätapauksessa, mutta sitten olikin läntätty lääkäriaika hänelle meidän paja-aikaan.
Laskeskelin, riittääkö meillä vielä paikat kaikille yläkoulun ja lukion oppilaille. Kyllä riittää, kun olen varannut vähän useamman elokuvavaihtoehdon tällä erää. Kun vain tekniikka pelaisi. Ja nytpä mahtuu srilankalainen tanssi liikuntasalin toiseen puolikkaaseen, ja mukaan isompi oppilasporukka, kun capoeira ei toteudukaan. Toisella puolella salia on Taekwon-Do.
Israel-paja toteutuu, soiteltiin ja viestiteltiin tänään eevan kanssa siitä vielä yksityiskohtia, Venäjä-pajan suhteen olen niin ikään toiveikas. Huomenna puolilta päivin saan viestin, pystyykö Oulun SLS:n toimisto järkkäämään jonkun näin lyhyellä varoitusajalla, sitten saataisiin sitä Afrikkaakin.
Toivottavasti tuo sanonta "ei kahta ilman kolmatta" pitää kirjaimellisesti paikkansa, eikä tule enää yhtään oharia.

Viisas positiivinen mies

Tuossa ennen kuoroharjoituksiin lähtöä tuskailin miehelleni, että mulle tahtoo nyt pukata stressiä sekä monikulttuurisuuspajapäivän päävastuusta että KD Naispiirin jäsenkirjeen postituksesta. Mutta mieheni rauhoitteli toteamalla, että nehän ovat aivan positiivisia asioita molemmat, eihän niistä tarvitse stressata. Nappiin osunut oivallus, jonka kuuleminen oikeasti auttoi minua. Kiitosmielellä. Vaikka tänään tuli jo toinen peruutus, eteläamerikkalaisen kuvataiteen lisäksi ainut Afrikka-aiheinen paja jää toteutumatta, mutta varmaan tässäkin on jokin tarkoitus.

Itsenäisyyspäivän aattona

Kun eilen manasin väärinlaulua ja mainitsin esimerkkinä Finlandian, niin sehän olikin aika ajankohtainen esimerkki. Tänä aamuna laitoin luokassa päivänavaukseksi soimaan Finlandia-hymnin, joka löytyy minulta venäjänkielisenä Viktor Klmenkon laulamana. Sytytin pari kynttilääkin. Pienryhmäluokassamme meitä oli puolen tusinaa ihmistä. Saksan ope harmitteli jälkeen päin, etten ollut laittanut soimaan keskusradion kautta koko koululle. Harmittaa se edelleen vähän minuakin, se että opettajainkokouksessa syyslukukauden alussa päätettiin kokeilla luokkakohtaisia päivänavauksia ja jättää yhteiset keskusradiopäivänavaukset pelkästään seurakunnan viikottaisen vierailun varaan. Mutta suotta pidempään sitä harmittelen, muutenkin olen koululta pois lähdössä. Tehkööt sitten miten tahtovat, minä aion joka tapauksessa eskareiden kanssa ainakin laulaa virsiä.

Jos kerta huomenna vietetään itsenäisyyspäivää, niin se meinaa sitä, että vajaan kolmen viikon kuluttua vietetään joulua. Miksi joulun lähestymisen tiedostaminen on ollut minulta tänä syksynä aivan hukassa? Luultavasti suurimmaksi osaksi työasioiden takia. On ollut hektinen, työteliäs ja yllätyksellinenkin syyslukukausi.

Eilen tein tryffeleitä isälle joululahjaksi, tänään piparikakkutaikinan huomenna leivottavaksi. Ja sen verran sain edistettyä korttiasiaa, että tulostin osoitelistat (ei mitään osoitetarroja, käsin taidan kirjoitella tänäkin jouluna...), merkit ja punakuoret ovat odottaneet jo hyvän aikaa tyhjän panttina. Kortit sitäkin kauemmin, toista vuotta. Muutama lahja on hankittuna. Ja Aulikki-ystävä kävi myyjäisistä hakemassa meille laatikot, kun en harmikseni itse päässyt tänä vuonna niihin Saloisten myyjäisiin, jonne pitkin syksyä kaikkea väsättiin myytäväksi.

Mutta siinäpä ne ovatkin, jouluaskareet, joita olen ehtinyt panna alulle. Tälläkään viikolla en pysty pitämään sitä jokaviikkoista vapaapäivääni, onneksi sentään on tuo kaikille yhteinen vapaa.

Nytkin ajatukset pitäisi oikeastaan suunnata muutamiin tärkeisiin työasioihin, jotka täytyisi hoitaa mahdollisimman pian, kuten oppimissuunnitelmien päivittäminen, kurssiarvioinnit ja eritoten 14.12. pajapäivän asiat. Yhtä kiireellisiä ovat myös naispiirin johtokunnan asiat, kun jäsenkirje pitäisi saada lähtemään edullisena joulupostina 15.12. mennessä.

Jokohan tuli selväksi, ettei minun oikeastaan pitäisi blogiini kirjoitella, vaan jonnekin aivan muualle. Niinku jonnekin sellaiseen paikkaan, josta voisi pyytää lisäapuvoimia tai muutaman lisävuorokauden.

Luuhaka

Mikä on luuhaka? Aluksi se oli torni. Ei umpinainen muurattu, vaan avonainen teräspalkeista rakennettu, vähän kuin Eiffel, mutta täysin vertikaalinen. Se näkyi kaukana valtavan korkean näköisenä. Omituisinta siinä oli kuitenkin huipulla oleva valtavan iso valkoinen pallo tai kuula, joka liikkui rytmikkäästi ylös-alas huipun yläpuolella, aivan kuin jotain pumpaten. Luultavasti siitä kuului kova mäike, kun kuula tömähteli alas, mutta tietenkin ääni kuului pitkällä viiveellä.
Mutta kun uni eteni, niin kävikin ilmi, että luuhaka olikin vuosikymmenien aikana valtavan korkeaksi ja puumaiseksi kasvanut mansikkapensas. Siinä vaiheessa se ei enää ollut niin pelottava ja outo. Mutta miksi sen nimi oli sitten luuhaka eikä esmes mansikkatorni?

Oikeasti Luuhaka voisi ollakin jonkin peikon tai vastaavan nimi, vaikkapa Terry Pratchettin kirjan hahmoja. Ideaa saa vapaasti lainata. Ei ole mulla uniini tekijänoikeuksia. Kait.

Taiteellisia erimielisyyksiä

(HUOM. Oli tarkoitus kirjoittaa tämä Jedidot-blogiin, mutta tuli taas erehrös. Menköön ja olkoon menneeksi. Ehkä tässä oli johdatusta, että tulj tänne puolelle. Hokasin vasta, kun aloin valkata tunnisteita.)

Mä olen kranttu. En ruuan suhteen. Enkä vaatteiden, siisteyden tai muun sellaisen ulkoisen suhteen. Vaikka välillä ehkä olisi syytäkin. Mutta musiikin suhteen olen kranttu ja kriittinen. Ja jääräpää. Ja äkkiä kyllääntyvä. Olisiko sitä jääräpäisyyttä vai kriittisyyttä, että kun aikanaan Hyypänlaakson kuoron johtaja Asko K. Tynjälä havainnollisti, miten EI pidä laulaa, niin se on jäänyt minulle miltei pakkomielteeksi. En jaksa sietää, kun kuulen tuota vääränlaista laulutapaa. Mä en saa tähän nyt ääniefektejä, mutta asiaa voi koettaa kuvata Tynjälän esimerkillä: Finlandia-hymnin kohta "aamun KIU-RU". Siinä ei pitäisi olla liukumäkeä alaspäin, vaan kaksi selkeästi erikorkuista nuottia. (Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä ennenkin :( Taatusti olen ainakin pajattanut ja mohkunut tästä useasti ennenkin.)
Meidänkin ohjelmistossamme on - ei sentään Finlandia, mutta - useita biisejä, joissa on tuontapaisia vaaranpaikkoja, siirtymiä korkeammasta sävelestä matalampaan pitkäkestoisin nuotein. Olen alkanut kaihtaa niiden biisien ehdottamista/ valitsemista laulettavaksemme. Mutta eikös vain muut tahdo niitä kuitenkin laulaa. Niin nytkin. "Sua Jeesus katsomaan saanko tul-la" sisältää joka säkeistössä kaksi sellaista kriittistä pistettä. Kuitenkin se nyt tahdotaan laulaa vanhuksille Paavolassa. Harjoituksissa esiin ponnahtaneet taiteelliset erimielisyydet jäivät kaihertamaan ikävästi ainakin minun mieleeni, en tiedä muista.
Jokin aika sitten jätin yhden kuoron taiteellisten erimielisyykisen takia. Musiikkimakuni oli omasta mielestäni jatkuvasti hankauksissa äänekkään vähemmistön (=enemmistön) kanssa. Olen ajatellut ja ääneenkin sanonut, että jatketaan lauluhommia niin kauan kuin se on kivaa. Katsotaan nyt onko neljäntenä adventtisunnuntaina kiva laulaa. Jos on, niin homma voi minun puolestani jatkua edelleen. Ja on tässä kyseltävä muidenkin kuin minun tahtoani: ensiksi tietty Jumalan tahtoa (mutta siitä selvän ottaminen onkin temppu sinänsä, siihen otan mielelläni neuvoja vastaan, vaikken muuten ole hyvä kuuntelemaan neuvoja...). Toiseksi muiden naisten sekä puolisoidemme tahtoa. Tiedän kyllä, mitä oma puolisoni useimmiten asiasta ajattelee...

Kolmas kirkko toden sanoo

Toisinaan meillä käydään kuvaannollista kädenvääntöä siitä, mihin kirkkoon suuntaamme. Niitä kun on tässä alle kymmenen kilsan säteellä kolmekin kipaletta, siis pelkästään luterilaisia. Oikeastaan on neljäskin, partiolaisten metsäkirkko, mutta siellä ei ole joka pyhä toimitusta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vielä useammin vängätään siitä, lähdetäänkö ensinkään kirkkoon.
Tänään oli siitä merkittävä pyhäpäivä, että Raahen kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus reilu vuosi sitten alkaneen totaaliremontin jälkeen. Se helpotti valintaa minun pääni sisällä: ei ainakaan sinne, kun kirkko tulee ilman meitäkin täyteen. Samaan aikaan olisi ollut jumis Pattijoella, saarnaamassa seurakunnan nuorimpiin (ja mun mielestä parhaimpiin saarnamiehiin) kuuluva pappi. Olin ajatellut, että mennään sinne jumikseen pyörillä, käydään lähetyskahveilla ja sitten fillaroidaan Raaheen kurkistamaan, miltä uusittu kirkko näyttää. Mutta lähtömmme viivästyi ja mies ehdotteli, että mentäisiin sittenkin Raaheen, kun sinne pystyy myöhässä tulijat livahtamaan urkuparvelle salaa eteisestä, toisin kuin Pattijoella. Lopulta sitten emme menneet kumpaankaan, vaikka jo (minun vaatimuksestani)Pattijokea kohti lähdimmekin, vaan pyörsimme alkumatkasta ja menimme lopulta Ollinsaaren seurakuntakodille, jossa vietettiin perhejumalanpalvelusta tuntia myöhemmin. Sieltä emme myöhästyneet.
Täytyy sanoa, että sähläyksemme meni nappiin. Jo kehotus synnintunnustukseen osui ja upposi, niin myös saarna. Lapsille(kin) suunnattu ja flanelloilla konkretisoitu saarna meni perille. Erityisesti minua itketti tämän toisen adventtisunnuntain teema, Jeesuksen toisen tulemisen odottaminen. Maranata!
No, kävimme sitten sitä remontoitua kirkkoakin ihastelemassa, koluttiin joka nurkka vessasta sakastiin, mihin vain ei ollut ovet lukossa. Siellä oli kahteen saakka avoimet ovet seurakuntalaisten tulla katsomaan. Mies taisi ottaa kännykällään joitain kuviakin. Enpä niitä nyt tähän saa esille.

Kehtaanko edes tunnustaa, että aamulliset vänkäämiset ja muutama muukin pikkuriesa olivat edelleen kaihertamassa mieltäni, josta syystä luullakseni olen ollut kärttyisänä. Kärttyisyyttäni ei vähentänyt suuri suuni. Kas kun tänä iltana Raahen kirkossa on (jo alkanut) Jari Sillan.pään konsertti ja keikkaporukka alkoi roudata kamoja kirkkoon meidän siellä vielä ollessamme, niin tapahtui tämmöstä: Olimme menossa ulos sivuovesta, kun sieltä tunki punkkaripäinen tyttö kahden kitaralaukun kanssa ja mua rupesi hirvittämään, että tarttis vissiin pyörtää ja poistua muuta reittiä. Mutta kun olimme päättäneet kiertää kirkon joka puolelta ja poistua kyseisestä sivuovesta... No eikös itse maestro tule sitten vastaan ovessa, minä katselin kenkieni kärkiä, ettei tähti vain luule mitään. Ja eikös perässä tuleva mieheni huikkaa (luuli vissiin, etten huomannut), että Aila se pääsi Jarin kanssa samasta ovesta. Käännyin ja miltei tiuskaisten möläytin: "Minä en kuvia kumartele!" Onneksi se ilmeisesti meni ohi korvien, koska ei ainakaan mieheni ollut sitä kuullut. Onneksi hän piti sen verran kovaa meteliä itse toivottaessaan tervetuloa - ja maestro tietysti kiitteli.
Vaikka mua nyt jo vähän naurattaakin, niin kyllä mua silti enemmän hävettää. Minäkös se koetan opettaa, että kaikkia ihmisiä kohtaan tulee käyttäytyä kunnioittavasti :(
Oli tuossa lyhyessä kohtaamisessa yksi hyvä puoli: mieheni. Hän oli suhtautunut vähintään yhtä nuivasti kuin minä moiseen kirkkokonserttiin. Mutta miltei törmättyään illan esiintyjään hän pystyi hylkäämään kielteisen ennakkoasenteensa ja oli hyvillään, että tällaiset artistit tulevat pitämään kirkkokonsertteja. Toki tähän asti meidänkin kirkkomme on ollut edullinen konserttipaikka, mutta vastedes kirkon varaamisesta aletaan sitten periä vuokraa ulkopuolisilta. Ettei kellään tulisi mieleen käyttää vain hyväksi. Kuulinpa sellaisenkin juorun, että joku artisti oli vaatinut konserttiaan varten seurakuntakodin flyygelin siirrettäväksi kirkkosaliin. Se on kallista epälystiä sellainen, vaatii vähintään virityksen tullen mennen.

Nyt kun en ole hetkeen päässyt koneelle, niin tulee vissiin sitten kirjoitettua liikaa kerralla. Topataan tähän horviksi.

Lienevätkö viimeiset puhdetyöt ennen joulua

Eilisiltaisen ompelun jäljiltä koetin jo siirtää syrjään niin saumurin kuin ompelukoneenkin. Samaten kokoilin isoon pahvilootaan käsityöpiiriin liittyviä materiaalipussukoita, lankoja ja kankaita yms.
Otin yhteispotretin vielä isän sukista, myyjäisiin menossa olevista nukensänkyvaatteista (tyyny, patja ja peitto, jotka Aarno kävi nyt aamulla hakemassa) sekä nuhanenäiselle ystävälleni Norjaan lähdössä olevasta nessupakkauksesta.
Nessusomistus on Annelin blogista saatu idea. Saatu, ei varastettu, kun kerta kysyin ja sain luvan. Anneli pyysi vain ilmoittamaan sitten jos ja kun saan tekelettä aikaan.

Virkkuujälki ei ole likimainkaan yhtä tasaista ja ryhdikästä kuin Annelilla, mutta siitä syytän langanlaatua, enkä ota yhtään syytä itselleni... Mutta eihän puoli-ilmaisista langoista tarvitse kauhean laadukasta jälkeä odottaakaan. Nämä on niitä samoja lankoja, joista olemme Aulikin kanssa värkänneet pipoja, lapasia, säärystimiä, huiveja...

Sauerkrautia ja säpinää

Ei taas jouda. Tiistaina oli ainut vapaailta tällä viikolla, silloin kävin käsiksi hapankaaliin, joka oli muijonnut toista viikkoa kattilassa. Painona ollut vedellä täyttämäni lasipurkki pois, sitten lautanen ja suolaveteen kastettu pyyhe. Ja sitten...nam! Tällä kertaa sauerkraut onnistui paremmin kuin viimeksi. Osansa teki mukaan hakkaamani muutama valkosipulin kynsi. Muutama rasia pakastimeen ja pari pientä lasipurkkia jääkaappiin odottamaan viemistä siskoille tuliaisiksi.
Eilisestä mammuttipäivästä en nyt jaksa enkä jouda kirjoittaa, hyppään tämäniltaiseen pikku-urakkaan. Siinä oli oma johdatuksensa, että olimme harjoittelemassa lauluja Ollinsaaressa. Aarno oli tuonut miesten piiriin nukensänkyvaatevärkkiä ajatellen, että siellä olisi käsityöpiirikin koolla. No, Aarno tökkäsi superlonit minulle ja näyttipä toisen myyjäisiin menossa olevista nukensängyistäkin. Lauluharjoitustemme jälkeen kävin tonkimassa käsityöpiirin kaapista muutamaa kangasta mukaani, löytyi just passeleita nukensänkyjen väriin. Eihän noissa kauaa mennyt, kun vain huomenna saisi ne jonkun följyssä kulkeutumaan Saloisiin lauantaita varten.

Helmiä jos toisiakin

1) Kuvaannollisia helmiä:

• ystävällisesti ja tuttavallisesti hymyilevä pappa Ruukin Salessa (oli rouvansa kanssa edelläni kassajonossa, jäin miettimään, tunsimmeko ennestään toisemme, oliko kenties entinen opettaja...?)



• niitä poistomyynnissä olevia postin pakettipakkauksia oli vielä jäljellä siellä Salen postipisteessä, ostin kaksi



• tulevan pajapäivän asiat ovat nytkähdelleet hienosti eteenpäin: olen tavannut ja tavoittanut lupaavia pajanvetäjiä - viimeksi tänään tuli siinä suhteessa hyviä uutisia. Kiitos Herralle!



• tuleva työpisteeni oli kotoisan sotkuinen, viihtyisä ja elämänmakuinen tila eskarilapsia varten soppelisti



• vierailullani tulevalla työpaikallani keittömies flirttaili kanssani



• tänään pienryhmämme oppilaille tarjoamien kaffien kuskaaminen ja rustaaminen onnistui hienosti, astioita ei rikkunut ja kaikkea piisas - ja mikä loppui, sitä haettiin lisää kaupasta - ja muistipa useampikin oppilas kiittääkin, myös kehuivat niin kahvia (reilun kaupan!!) kuin viemiäni leipomuksia, kesäkurpitsaleikkokakkua ja nisutaikinaan tehtyä marja-kaurankryynipiirakkaa.



• tänään satoi sieviä lumihiutaleita, joita ihailimme oppilaiden kanssa ikkunan takaa
  

2) Konkreettisia helmiä

Viime jouluksi ostin siskoilleni, äidilleni ja kälyilleni NYTKIS-Naiset yhteistyössä ry:n ja sitä kautta KD Naisten myymiä Liekki-koruja. Myös kollegat ostivat minulta koruja niin paljon, että jouduin myymään niin oman settini kuin parin muunkin johtokuntamme jäsenen myyntiin tilaamia koruja... No, puhuin jo valmiiksi yhdeltä enemmän koruja tilanneelta naiselta, josko häneltä liikenisi minunkin itselleni ostettavaksi. Kuulemma liikeni. Mutta nyt vasta tapasimme adventtivesperin harjoituksissa ja sovimme, että hän tuo minulle koruja vesperiin. Niinpä sain näytille kirkon parvella sekä mustan että violetin korusetin. Koska en osannutkaan valita, päätin ottaa molemmat. Korut ovat Aarikan tekemiä, se selittänee niiden suuren menekin. Länttäsin nyt sitten tuon kuvankin, vaikkei ole oma ottamani.

Vuosipäivä

Tänään on tullut jo vuosi täyteen Tinon kuolemasta. Adventtikynttilän sytytys sai tällä kertaa sivumerkityksen. Vuosi sitten tänne laittamani kuva oli vakavailmeinen. Tässä vielä toinen kuva, vähän hymyilevämpi. Juuri tuota hymyä aikanani ihailin.

Helemet pillanpärääten

Son se laulu "Paljon on aihetta lapsella kiittää", mihinä verratahan päiviä helemihin. "Kauniina nauhana vuosien päivät helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhdenkään kadota sallis".
Eileen kun mä manaalin, jottei oo kynää käres silloon kun tarttis, niin soli sitäpalio, kun mulloli horvi aiemmin ollu mieles trusapäin mukavia pikkuasioota, josta molin kiitollinen. Noli niinku niitä helemiä, jokka mä meinasin koholia tänne plokihini. Mutta ny non levinny pillanpärääte johonki lymyhyn, aiva kun olis menny rihima katki heleminauhasta. Jos molsin pannu ne paperille, niin olsin saanu ne konehellekki.
Mutta kyllä mä viä jonku niistä löyrän. Sen mä kumminki muistan, että aika monta helemeä äkkäsin kun käyyn uurella työmaallani.
Ny pitääs mennä maata, mutta sitä ennen mun pitääs kattella arventtikynttelikkö ja siihen kynttilät.

Kynää vailla

Pitäisi olla sellainen kaulaan ripustettava kynä, ihan vain lyijööspännän pätkä. Olisi vaikka sellainen pieni kotelo taikka kaulapussi, jossa se kynä olisi. Ja pikkuinen muistilehtiö. Ja kun ne sitten osaisi kaivaa esiin aina, kun tulee joku ajatus, idea tai muisto mieleen, että siinä paikassa kirjoittaisi sen muistiin. Ja sen kotelon pitäisi olla vedenpitävä ja pestävä, jotta se voisi olla vaikka saunassakin mukana. Sopevan ohut myös, ettei puseron alta häiritsevästi pömpöttäisi. Eikä nauha saisi kuristaa kaulaa, jotta muistiinpanovälineet voisivat olla sängyssäkin mukana. Ai että mihin niitä siellä tarvitsisi? No, että aamulla voisi tuoreeltaan kirjoittaa unet ylähä. Viime yönäkin kattelin kahta niin mielenkiintoista unta, jotka aamulla muistin alusta loppuun. Mutta nyt on enää toisesta pääajatus tallella pääkopassa: se että ystäväni Dalia tuli kylään.

Ja oppilailla pitäisi olla sellaiset kaulakukkarot myös. Mutta muistivihkon tilalla kynän kaverina niissä pitäisi olla pyyhekumi. Ja sekä kumissa etä kynässä pitäisi olla naru taikka kumilanka perässä, jotta ne tarvekalut palautuisivat käytön jälkeen tallelokeroonsa.

Niin että voisiko joulupukki tehdä ja tuoda meille sellaiset? Tusinan verran pusseja piisaisi aluksi.

Laidasta laitaan halitulahippuhuppu...hiljalleen

Sellainen työpäivä se oli. Sellainen, että kotiin päästyä piti halata miestä ja huokaista: "Ihana olla kotona."
Eilen illalla pääsin sänkyyn yhdeltätoista, mutta pyöriskelin varmasti ainakin puolilleöin unta odottelemassa - ja fundeeraamassa. Tulevaa pajapäivää suunnittelin, mutta luultavasti alitajuisesti vähintäänkin minua hermostutti tämä päivä.
Ja kyllähän mun piti sitten käydä opettajainhuoneen vessassa vähän vetistelemässä ja nokkaani pesemässä.
Työparini nimittäin oli muiden ysiluokkien luokanohjaajien ja ysiläisten kanssa tutustumassa toisen asteen opinahjoihin, ja ysien opetuksesta vapautuneet opettajat sijaistivat sitten reissussa olevia opettajia. Niinpä työparianikin sijaisti joka tunnilla joku. Periaatteessa se oli todella hieno juttu, että riviopet pääsevät näkemään erityisopetuksen arkea. Mutta kun parilla tunnilla sijaisena oli mies, joka ei suostunut auttamaan oppilaita, niin minä olin pöyristyksestä pöllämystyneenä. Kun koetin välitunnilla esittää, että oppilaille voisi ainakin viisata, että pääsevät alkuun, niin minut tyrmättiin väittämällä, ettei oppilaita sellaisiksi pidä opettaa. Miehen mukaan oppilaiden täytyy tietää itse, mitä heiltä odotetaan ja mitä heidän pitäisi tehdä. Mutta kun nämä oppilaat ovat tuolla meillä juuri siksi, kun he tarvitsevat tukea (yleistä, tehostettua tai erityistä) - kukin eri syistä ja erilaista. Ja käsittääkseni heilläkin on oikeus opetukseen. Nyt mua alkoi taas porajuttaa...

Mutta kun tuosta selvittiin, niin loppupäivä olikin jo oikein mukava. Välituntivalvonnassa seiskaluokan pojat juttelivat mulle mukavia. Ja yksi oppilaani sai yksilöllistä ruotsin opetusta viidennen tunnin sijaiselta. Sekä ope että oppilas olivat nauttineet.

Kouluruokamuistoja

"Hiihdän kouluun kesät talvet."



Viime aikoina kouluruokailu on kovasti puhuttanut, aiheesta nähtyä TV-ohjelmaa käsiteltiin mielenkiintoisesti mm. Kirlahin blogissa. (Ja viittasipa aiheeseen Millankin taannoisessa mainiossa postauksessaan Talviunilla -blogissa.) Senpä vuoksi kirjoitankin aiheesta hivenen toisesta näkökulmasta, nostalgian näkökulmasta, vaikka saankin edelleen joka työpäivänäni nauttia hyvää kouluruokaa. Olen syönyt kouluruokaa nopeasti laskettuna nelisenkymmentä vuotta. Vielä reilut viisitoista vuotta saanen istua valmiiseen pöytään.

Meillä lapsuudenkodissa äiti leipoi aina itse leivät. Isälle hän teki "kovaa leipää" kaulimalla pienemmistä "emooksista" ihan ohuita leipiä, jotka paistamisen jälkeen ripustettiin kuivumaan katonrajaan leipäorteen. Isän vatsa ei kestänyt tuoretta leipää, niin hän sai tuollaista omatekemää "näkkileipää", joka olisi kyllä maistunut meillekin, mutta kun se oli niin kovatöistä, niin hyvin harvoin sillä saimme herkutella. Mutta otin sitten vahingon takaisin kouluun päästyäni. Söin siellä näkkileipää ylettömät määrät. Kerran jos toisenkin jäimme serkkuflikan kanssa viettämään ruokavälituntia sisälle ja narskuttelemaan näkkileivän toisensa perään. Kuusitoista taisi olla epävirallinen enkka. Toki meille oikea ruokakin maistui. Erityisenä herkkuna muistelen kuolaten keittolan emännän tekemää jauhelihakastiketta, jossa oli mukana punajuurta.
Kuvassa näkyvässä Könnön koulussa ei ollut ruokalaa, syötiin luokissa, jonne ruokalautanen haettiin jonossa joko keittolan ovelta (pikkukoululaiset) tai käytävällä olevalta pöydältä (isommat oppilaat), jonka takaa opettajat jakoivat lautasille annoksia. Maunulaanen tapasi kysyä perunoita jakaessaan: "Isoo vai suuri?" Vitsikäs mies. Alaluokan paripulpeteissa oli viisto kansi, joka korotettiin kapulan avulla vaaka-asentoon ruokatunnin ajaksi. Ja tietysti käsityötunnilla koristeltu vohvelikankainen ruokaliina pöydälle. Joskus kävi kuitenkin nolosti ja maitomuki kaatui pulpetille, maito valui kannenraosta kirjoille. Muunlaisia ikäviä muistoja kouluruokailusta ei minulla sitten olekaan. Ruokaa on aina piisannut ja aina se on maistunut. Yläkoulun aikana valmistui sitten valtavan iso ruokasali, jossa oli monta jakopistettä ja tosi pitkät ruokapöydät. Edelleen ruoka maistui.
Opiskeluaikana kävin syömässä VARKissa, valtion ravitsemuskeskuksessa. Siellä yleensä valitsin halvimman aterian. Kerran oli tarjolla lounaissuomalaisia perinneruokia, silloinkin otin halvimman, tietämättä mitä buljonki oli... no, se oli hienoinen pettymys. Ei maun takia vaan siksi, ettei lihaliemi kovin ruokaisaa ole. Mutta kouluruokiin palattuani ei ole tarvinnut koommin tuskailla valinnanvaikeuksia.
Eläköön suomalainen ilmainen kouluruoka. Olen koettanut sanoa nirsoileville koulukkaille, että ilmaiseksi kannattaa syödä, vaikkei olisi nälkä ja vaikkei ruoka tuntuisi maistuvankaan. Olen muistutellut, että uusiin makuihin tottumisessa voi mennä melkein koko yläasteaika, koska tottuminen vaatii joskus viitisentoista maistamiskertaa. Kuuden viikon ruokalistalla sama ruoka ei ehdi olla yhden kouluvuoden aikana laskujeni mukaan kuin korkeintaan seitsemän kertaa.


Tuosta kuvasta vielä. Ihan hauskaa huomata, että minusta on joskus saatu napattua hiihtokuva. Lapsena sentään vielä hiihtelin mielikseni, käytiin laskettelemassa Laurin mäessä ja huikean jyrkässä Mertsin mäessä, jossa katkaisin ainakin yhden suksen, jonka isä sitten korjasi. Kilpailuttamisella intoni taisi hiipua, kun aina hävisin tuolle aiemmin mainitsemalleni serkkuflikalle. Yläkouluaikana minulla oli joululahjaksi saamani ja sovittamatta ostetut sukset, jotka olivat aivan liian jäykät - minun olisi pitänyt painaa vielä enemmän, jotta niissä olisi ollut vähänkään pitoa. Kuljetin kuitenkin kiltisi sukset kouluun linjapiilissä aina, kun hiihtoa oli. Jostain syystä en kuitenkaan nykyisin lähde mielelläni hiihtelemään tuonne valaistuille laduille muiden ihmisten sekaan. Ankaralla vonkaamisella mies on joskus saanut minut kaverikseen.
Jahas, siinä tuli toinenkin parjattu ja tunteita herättävä aihe, koululiikunta. Ei minulla siitäkään ole pahaa sanaa sanottavan, vaikken koskaan ole liikunnassa pärjännytkään seiskaa tai kasia kummemmin.
Oppilaiden terveyden ja terveiden elintapojen oppimisen kannalta sekä kouluruokailuun että koululiikuntaan osallistuminen ovat molemmat mielestäni huikean tärkeitä asioita - vaikkei niistä tykkäisikään.

Jotain valmista, paljon keskeneräistä

Otinpa vielä tuoreen kuvan jo aiemmin kuvaamistani tekeleistä, nukesta ja pinkkipörrörasoista. Toivottavasti tekevät kauppansa 3.12.
Taannoin vieraillessani Löytöpalassa, paikallisessa kangaskaupassa ostamassa tuota nukkea varten ruskeaa college-kangasta bongasin roskiksessa valkoisen kangassuikaleen ja kysyin tietysti, saanko dyykata sen. Sain luvan - ja lisäksi sain följyyni muovikassillisen muitakin kangassuikaleita, pakkojen leikattuja päitä, jotka oli jemmattu pussiin mahdollisia tarvitsijoita varten. Yhdestä sieltä kassista löytämästäni valkoisesta suikaleesta ompelin sitten pari kirjanmerkkiä ja koristelin tusinan tulitikkuaskeja (askitkin olin saanut lahjaksi pikkuserkulta, joka oli tuonut niitä itänaapurista). Jäi suikaletta vielä pitkästi jäljelle, halusin vain pikipäin kokeilla tuollakin tavoin ompelukoneeni tähtikuviota, jota olin tuohon nuken paidanhelmaan ja hihansuihin jo kokeillut.
Tuo tummanharmaa sukantekele on hieman murheellinen. Aloin eilen illansuussa neuloa sukkia isälleni joululahjaksi kaiketi. En ollut vielä ehtinyt pitkällekään, kun sain siskon viestin isää koskien. Tuli sellainen kaihertava pelontunne, ehdinkö saada sukkia isälle käyttöön saakka, jos vitkuttelen jouluun asti. Toki nuo valmistuvat tämän viikon mittaan. Teen näistä pitempivartiset kuin edelliset isälle tekemäni sukat, ajattelin, että sillä tavoin hän helpommin löytää oikean parin, kun koossa on selvä ero. Näihin teen patenttineuleena myös paksummat ja toivottavasti lämpimämmät lavat.

Mitä kaikkea muuta onkaan kesken... Kuuntelin täällä lauantaina melkein yksin ollessani pitkästä aikaa cd:itä, mm. Loirin Leino-tulkintoja. "Ah, painuva päivä" kolahtaa aina: "Niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä..."

Lyhyesti

Mies palasi eilen onnellisesti Helsingistä uudella autolla. Meni yöjunalla, tapasi myyjän rautatieasemalla ja aamukahdeksalta oli jo päässyt paluumatkalle Pösöllä. Soitti varttia vaille yhdeksän matkalta ja samalla herätti minut -mistä olin kovasti hyvilläni. Jos olisin saanut jatkaa uniani, olisin kyllä nukkunut onneni ohi. Ja leipomusurakka olisi pissinyt.
Nyt pääsen vihdoin kuittailemaan kimppakyytejä. Ja mies saa rauhassa paneutua setvimään Agilan arvoituksia. Hajottamolta ostetun vaihtomoottorin hän saa palauttaa ja saa siitä rahansa takaisin. Mutta aikoo vissiin koettaa vielä laittaa vanhan moottorin kuntoon...

Nyt ilo autoasioista kuitenkin jäi sivuseikaksi, kun kuulin, että isällä menee taas huonosti. Sisko alkaa olla todella väsynyt. Ja isä itse myös.
Tänään oli omaishoitajien kirkkopyhä, olimme lukemassa tekstejä. Auta, Isä, kaikkia omaishoitajia ja hoidettavia tänäkin yönä.

Ennehkö-uni

Jokin yö sitten katselin sellaista unenpätkää, jossa eräs puoluetoveri ja seurakunta-aktiivi moitiskeli minua siitä, että olin laittanut naisten kokouspäivämääräksi juuri 3.12. Samalle päivämäärälle kun oli jotain muutakin, joka minun olisi hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon. Unessa en ollut moksiskaan. Mutta annapas olla, eilen illalla sängyssä unta odotellessani hoksasin yhtäkkiä, että adventtimyyjäiset Saloisten seurakuntakodilla ovat juuri tuolloin 3.12. kun itse olen menossa Kuhmoon kokoustamaan. Juuri ne myyjäiset, joihin itsekin olen illat pitkät väkerrellyt sekalaista hilpentöörää myyntiin. Juuri ne myyjäiset, jotka minulle ovat lähtölaukaisu joulun odotukseen. Juuri ne myyjäiset, joissa minäkin kauppakammoinen viihdyn shoppailemassa. Eikä isäntäkään mokoma luvannut mennä sinne puolestani ostamaan meille lanttu- ja porkkanalaatikoita. Hän haluaa lähteä minulle kuskiksi Kuhmoon. Lähteköön kaikin mokomin, ei pitkänmatkan ajelu mitään lempiherkkuani ole. Täytynee sitten pyytää naapurinrouvaa tuomaan myyjäisistä meillekin muutaman laatikon.

On ensi päivä loppuelämän

Sellainen kilometritolppa. Meni hiljakseen ohi. Nyt minä olen siirtynyt uuteen ikävaiheeseen. Ei, en minä ole eilen täyttänyt vuosia. Mutta kuopus on.

Eilen oli Einon päivä. Kahdeksantoista vuotta sitten kuopus syntyi Einon päivänä. Pieni marraspoika. Olisi voitu laittaa nimeksi vaikka se Eino. Minulla on tähän asti ollut pelkästään mukavia mielikuvia Eino-nimestä ja -nimisistä. Keittäjä-Esterin herttainen mies oli Eino. Hänellä oli hymykuoppa, pyöreä pää ja vaaleat ohuet hiukset. Naapurissa asui pikkuinen ukko, niinikään pyöreäpäinen, nauravainen Eino, jonka elämä kuitenkin muuttui vanhemmiten liian raskaaksi. Ja sitten se paras ja tärkein Eino, josta olen kirjoittanut ennenkin, ehkä vuosi sitten Einon päivänä? Nuoriso-ohjus oli ja on minun ja monien muiden hengellinen isä. Oli meillä jonkin aikaa kirkkoherranakin Eino-niminen mies. Vaikka vähän herraskainen, niin ei minulla hänestäkään ole mitään pahaa sanottavaa. Oikein mukavan muiston itsestään minulle jätti antamalla minusta hyvän todistuksen: "Ailasta tulee meidän seurakuntaan ensimmäinen naispappi." Se jäi kuitenkin pelkäksi uhoksi. Taisin tietää itse jo silloin, etten papiksi havittelisi edes siinä tapauksessa, jos naispappeus joskus sattuisi Suomessa toteutumaan. On minulla pari Eino-nimistä oppilastakin ollut, mukavia ja herttaisia kavereita hekin.
Mutta meidän pojasta ei tullut Einoa, kun etsittiin nimeä, joka jatkaisi veljessarjan nimiloppusointua. Jos meillä olisi ollut siihen mennessä Kauno ja Reino (ja vaikka Lilli), niin Eino olisi ollut luonteva jatko.

No tämä nyt meni tällaiseksi. Kuopus taisi juhlia kaveripiirissä, kun ei juhlakalua juuri kotona näkynyt. Vähän synkistelin itsekseni, kun äiti ei aikuistuvalle lapselleen mitään ollut rustannut. Ajatelin, että jos nyt viikonloppuna. Mutta ei meitä taida olla tänäkään viikonloppuna kotona kuin kaksi kolmasosaa, tällä hetkellä oikeastaan vain puolet, kun mies lähti yöjunalle. Siitäpä näppärä ihminen räknää, "kuinka monta meittiä oli".

Kerron tuosta miehen reissusta sitten kun nähdään, miten matka onnistui. Nyt koetan jatkaa hapankaalin teon loppuun. Että pääsee käyminen käyntiin.

Hei hulinata

Yläkoulussamme opetusryhmissä on kutakuinkin kuusitoista oppilasta, vähän aineesta riippuen isompiakin opetusryhmiä toki on. No, välillä yläkerrassa "pienryhmässämme" (johon tulee tukea tarvitsevia oppilaita) on neljäkintoista oppilasta, onneksi kuitenkin vain muutamana tuntina viikossa koolla on semmonen kööri, ja onneksi silloin meitä on yleensä kaksi opea paikalla. Mutta oppiaineitten kirjo on silti melkoinen. Tämän viikon alusta meille tuli yksi uusi "vakioasiakas", toivon mukaan kuitenkin vain joksikin aikaa. Ja tänään tupsahti taas uusi maahanmuuttajaoppilaskin, joka onneksi tulee pienryhmään vain suomen tunneille. Oikeasti mua hirvittää, miten junailevat pienryhmäopetuksen joulun jälkeen, kun kollega jää sinne käytännössä yksin.

Tänään aloitimme kirkkokuorossa joululaulujen kertaamisen, se on varma joulun lähestymisen merkki. Muusta sitä en millään arvaisikaan. Puutarhassa on vielä lehtikasoja kompostiin kuskaamatta minimaalisen haravoimiseni jäljiltä (pyhäinpäivän heiluttelin haravan vartta). Pihan talvikuntoon laittaminen on jäänyt tyystin miehelle, joten en ole päässyt edes sellaisten askareitten kautta astumaan talvikauteen ja käsittämään ajankulua. Varkain hyökyy ylitseni loppuvuosi.

Pinkki pörrörasa ja n-nukke

Keskeneräisiä töitä ei kuulemma saisi näyttää... joillekin ihmisryhmille. Mutta kun kerta sain kameran akun latinkiin, niin räpsäisin jo kuvan. Tytöltä puuttuu nappi mekosta, takatukka ja ilme. En saanut lähdettyä Isokäännän kauppaan punaista ja mustaa kirjontalankaa ostamaan. Hilkka lykkäsi lähetyspiirissä kerran tuon pörrölankakerän ja ehdotti, että keksisin sille jotain käyttöä. Rasansuuhun se ei kaikki hupene, mutta aika tuonkin tavaran kaupittee, vaikka onkin hidas kauppias, kuten taannoin eräs blogiystävä totesi.
Tällaisia on kiva värkätä, miksi sitä sanotaankaan, kun keksii kaikkea muuta tekemistä siirtääkseen jonkin ikävämmän puuhan tuonnemmaksi? Sijaistoiminto se taisi olla?

Ceterum censeo - Cesium 137

Tänään uutisoitiin, että Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jäljiltä alueen pelloilla cesium-pitoisuudet ovat vaarallisen korkeita. Luin wikistä, että cesiumin puoliintumisaika on 30 vuotta. Viljely ei siis tule kyseeseen pitkiin aikoihin. Voi surkeutta.

Muuten olen sitä mieltä, että ydinvoimalat jo piisaisivat. Tilalle roimat energiasäästöt ja tuuli- ja aurinkovoimaa.

Tympeyttä takautuen

Kuten aiemmin kirjoitin, olin pitkin lauantaita rasittavan kiukkuisella päällä. Oikeastaan olo vaihteli kiukusta ja harmista pelonsekaiseen alakuloon. Yläkerran vessan hometuoksut mietityttävät. Olisi mukava saada hajuhaitat pois jouluksi, mutten millään jaksaisi ajatella mitään remonttiurakkaa kotiamme valtaamaan enää loppusyksystä, kun tässä on pukkaamassa muutakin muutosta aivan nokko. Onneksi mies sentään peruutti nettitikkukaupan, jonka toteutuminen olisi muuttanut sähköpostiosoitteeni ja ties mitä muuta. Sitäkään muutosta en olisi jaksanut ottaa vastaan.
Pyöränlamppupettymyskiukun lisäksi tai oikeastaan sitä enemmän kiukutti jumppareissu. Jumppaaminen sinänsä oli aivan ok tälläkin kertaa, mutta kun menin sinne valmiiksi uruusella päällä, niin entistä vähemmän jaksoin kuunnella ja sietää naisten keskusteluja. Mutten kaikin aioin malttanut pitää omaa suutanikaan kiinni, vaikka etukäteen olin ajatellut, että yritän hillitä itseni. Etten paljasta hurjaa luontoani. Itsehillintäni meni siinä vaiheessa, kun alettiin puhua k...aamisesta... Edellisenäkin iltana olin aiheesta jo taittanut peistä yhden hellarimiehen kanssa. Että voi uskiksetkin lähteä menemään kuin pässit narussa kaikenlaisiin konohotuksiin! Varsinainen eksytys. Ja salaliitto, pieniä myllyjä ja leipomoita vastaan. Jotain kieroa siellä on takana, saadaanpa vielä nähdä.
Mitä tulee peitsentaittoon, se liittynee muinaisiin ritariturnajaisiin?
No, kotimatkalla jumpasta tajusin jotain tarkoitusta tuossakin harharetkessäni. Vähän niinkun Jumalan vasen käsi oli nuo naisten ärsyttävät höpinät ajaneet minua ikävöimään kotiin ja tajuamaan jälleen kerran, kuinka ihana mies mulla on ja kuinka mukavaa ja turvallista seuraa. Enkä enää kiukutellut miehelleni.

Runoratsun ratsuruno

Oiva Pennanen on erittäin tuottelias blogikirjoittaja, runoa ja pakinaa. Tämä hänen keinuhevosaiheinen lastenrunonsa palautti mieleeni erään näöksen parin viikon takaa.

Olin vienyt kollegan kotiinsa ja palailin kotiin päin, kun vastaani katukiveystä pitkin käveli tyttö, joka veti perässään pieniä kärryjä. Kärryissä istui toinen tyttö. Se oli sinänsä jo aika erikoista. Mutta suorastaan ratkiriemukkaaksi näkymän teki se, että kyseisen kärryn kumpanakin vetoaisana oli keppihevonen. Muistaakseni porukassa oli kolmaskin tyttö, mutten enää muista, oliko hän mukana vetämässä, istuikö myös kärryillä, vai ajeliko erillään omalla keppihevosellaan. Tytöt olivat iältään sellaisia alakoulukkaita, kenties kymmenkesäisiä. Tiesin kyllä, että keppihevoset ovat jälleen hittituote, mutta en ollut päässyt vielä näkemään ilmiötä livenä. Tällainen muoti-ilmiö on mielestäni erittäin tervetullut, tytöt värkkäilevät keppihevosia, toivottavasti parittomista sukista, sen sijaan, että pitäisi ostella tamakotseja, parpeja tai mailitlponeja.

Pimeetä touhua

Viime keskiviikkona kuorosta kotiin lähtiessä huomasin pyöränlampun sammuneen. Vaikka minulla on aina heijastinliivi, silti tuntui kotimatka kolkolta pimeällä pyörällä. Kotona koetin tunnustella, ja johdot tuntuivat olevan paikoillaan. Polttimo oli ilmeisesti simahtanut. Mies ei ennättänyt/ muistanut käydä uutta ostamassa torstaina, joten käsityöpiirissä kävin jalkaisin, vain kilometrin matka. No, ei mies joutanut pyörähuoltoliikkeesen ennen kuin lauantaina, jolloin hän veti vesiperän (mitähän sekin meinaa?) Myyjän mukaan vain puolta tuntia aikaisemmin joku asiakas oli ostanut kaikki loput viisi pyöränpolttimoa!

Ärsyttävä ihminen! Miksi jonkun täytyy hamstrata pyöränpolttimoja? Vai oliko häneltä simahtanut koko perheen kaikista pyöristä lamput kerralla? Eikä myyjäkään aivan fiksuimmasta päästä. Jos minä olisin myyjä, en kai minä tohtisi myydä tuotetta "yhyrettömihin"? Olisin kysynyt, riittäisikö kaksi tai kolme polttimoa aluksi, kun voi olla, että näin pimeänä aikana joku muukin saattaisi vielä niitä kysellä ennen tiistaita, jolloin vasta lamppuja on tulossa lisää.
No, onneksi minulla on neuvokas mies, vaihtoi omasta pyörästään ehjän polttimon minulle, jotta näin ajella jumppaan. Itse aikoi käyttää irtolamppua pyöräillessään siiheksi, kun polttimoita taas saa.

Myönnettäköön, että olin kyllä eilen muutenkin kuin ahteriin osuttu petoeläin, tuskinpa muuten olisin niin kimmahtanut hamstraajalle ja ahneelle kapitalistikauppiaalle.

HÄRMÄLÄÄSTÄ

Menöö ny tällaaseksi ykspuolooseksi, kun ei meinaa keriitä. Kirioottaa. Huovutin yhyret tossut, mutteivät vissihin huopunehet tarpeheksi. No mä ne ny kumminki jo koristelin tuollaasilla jussipairasta tutuulla vinoneliööllä - taikka taitavat olla jo tutummat Ruutsoniilta. Ja otin kuvan ennen kuin vein käsityöpiirihin Arjan mosselohon. Arja sai koholituksi aika kasan valamihia töitä. Saloisten joulumyyjääsihin 3.12.

Pikipäin lisää räikiää

Nyt ei kauheasti jouda kirjoittelemaan, kun töistä tultua rupesin tekemään pika-borssikeittoa (=ilman lihaliemen keittämisvaihetta) ja kun pikapuoliin hyppään pyörän selkään ja painattelen kuoroon. Sen verta mainaasen, että aivan mukava päivä oli koulussa, ehkä siitä jokunen sana myöhemmin jollekin foorumille. Nyt tähän länttään vain yhden säärystinkuvan, niiden (kunhan toinenkin valmistuu) on tarkoitus tulla samaan settiin Aulikin tekemän pipon ja niiden yksien mun tekemien rasojen kanssa. Tuon alimpana näkyvän ohuen ruskean raidan tein jäliistä joulun silmukoita jäljentäen, kun rupesi näyttämään epäsuhdalta ilman ruskeaa tuo loppupää. Tällaiset säärystimet melkein menevät heijastimesta. Pimeässä tuo neonkeltainen näyttää ihan selvästi hohtelevan. Kuva vain ei taaskaan paljasta koko räikeyttä. Pitäisi pyytää miestä ottamaan kuvan, hän osaa sen ilman salamaakin.

Hömpänlöörit, sanoisi anoppi

Nukuin todella levottomasti. Sekä unissani että aina herätessäni mietin tämänpäivän HY-sijaistunteja. Lisäksi mietin, millaisen päivänavauksen pitäisin seiskaluokalle. Aamulla lopulta noustuani pakkasin reppuuni Seitsemän veljestä. Ajattelin yhtenä vaihtoehtona lukea siitä pätkän loppupuolelta.
Ajettuani muutaman kilometrin alkoi jostain kuulua ensin jotain flätinää ja sitten pientä pärinää. Mietin, oliko ääni kuulunut aiemmin vai ei - ja sain äänien kuuntelemisesta vielä yhden päivänavausideankin. Aluksi ääni kuulosti siltä, kuin jotkin paperit olisivat läpsyneet hanskalokerossa (= se flätinä), mutta pian kannen alta oikealta syrjältä kuuluva pärräyksen seassa alkoi kuulua myös kilahtelua ja kohta ääni alkoi pahentua. Silloin ajoin tien sivuun, koetin saada konepellin auki ja soitin miehelle. Sovittiin, että yritän ajaa takaisin kotiin. Kasitiellä oli kauhea aamutrafiikki, yritin vielä uudelleen ja sainkin kannen auki. Käynnistin nähdäkseni, mikä siellä oikein ääntää, mutten nähnyt mitään muuta kuin kymmensenttisen pätkän jotain mustaa rispaantunutta narunnäköistä. Sammutin vielä hetkeksi ja odottelin sopivaa väljännestä päästäkseni liikenteen sekaan. Uudelleen käynnistettyäni ääni olikin loppunut, mutta akkuvalo syttyi. Ajaessani kääntymispaikalle soitin samanaikaisesti ja lainvastaisesti ilman handsfreeta miehelle vielä uudelleen ja kerroin väliaikatietoja. Arveli, että laturinhihna meni poikki. Sain palattua kotipihaan ja koetin tavoitella erästä täällä asuvaa kollegaa, mutta "numeroon ei juuri nyt saanut yhteyttä". Sitten soitin työparilleni ja kerroin, etten pääsisi koululle ennen yhtätoista. Sovittiin, että pidän nyt sitten tänään sen vapaapäiväni, kun iltapäivä joka tapauksessa on rauhallisempi kuin aamupäivä olisi ollut... Minua säälitti ja vähän hirvittikin työparini kaksinkertaistunut työmäärä, hänen piti ottaa vastuulleen ne minun sijaistuntinikin.

Siinä se taas nähtiin, ettei kauheasti hyödytä eikä kannata etukäteen murehtia ja jännittää mitään asiaa, joka ei sitten välttämättä toteudukaan. Sanoin miehelle, että Taivaan isällä on kiero huumorintaju. Niin kiero, että ymmärtää tämän minunkin heittoni ihan parhain päin.

No, nyt minulla on valmiiksi pari kolme päivänavausideaa. Apropos, päivänavaukset. Yksi oppilas kysyi eilen, pidettyäni päivänavauksen pienryhmällemme, että miksi en kerro näitä asioita keskusradion kautta kaikille... Oli mukava huomata, että itseni lisäksi muutkin kaipailevat joka-aamuisia keskusradiopäivänavauksia.

Maanantain matalapainetta

Palaveri oli ja meni. Kollega huikkasi "Lycka till! Kirjoitin aiheesta jotain jo ekaan blogiini. Nyt ei taida irrota siitä enempää.


Väsyttää ja viluttaa. Vähän ehkä pelottaakin. Huomiselle tiedossa taas muutama sijaistustunti. Historiaa ja yhteiskuntaoppia, enkä ehtinyt käydä kollaamassa mukaani mitään matskua etukäteen tutustuttavaksi, kun piti kiiruhtaa sinne palaveriin. Jaa, miksi en sen jälkeen palannut työpaikalle kirjoja haeskelemaan? Tämä on aika uskomaton juttu, mutta minulla ei ole työpaikkamme ulko-oven avainta! No, mitäpä tuosta... tuskin enää joulun jälkeen sitä tarvitsenkaan.

Jaahampsista, keskiviikkona oppilaskunta haluaa viettää Horror-päivää, ja opettajienkin pitäisi pukeutua pelottavaan rooliin. Taidan pukeutua opettajaksi.

Sammutetuin lyhdyin

Vietin pyhäinpäivää mitä tylsimmän askareen äärellä, siivoten lehdistä koholimiani reseptejä, suurin osa paperinkeräykseen, joitakin rustasin talteen kansioon. Oli siinä muitakin kuin omakoholimia, kun kahteenkin otteeseen vanha Seija-täti on pannut följyyni pussillisen keräämiään reseptejä. Sanoin miehelle, että toppuuttelee mua ottamasta vastaan, jos Seija vielä toiste tyrkyttää. Mies meinasi, että saattaahan nuo vastaanottaa, laittaa sitten vain suoraan paperinkeräykseen, niin ei vanha ihminen loukkaannu.
No, mies tuntui itse olevan vähän loukkaantunut, kun ilmoitin olevani lähdössä kirkkoon. En vissiin ollut muistanut ajoissa valistaa, että kuoro palvelee jälleen pyhäinpäivän iltakirkossa. Jaa, taisi miehen kärsivä ilme johtua enemmän korkeista verensokereista. Pyöräillessäni ihmettelin kauheaa trafiikkia 8-tiellä. Melkein yhtä hurja liikenne kuin jouluaattoiltaisin. Taisivat olla kynttilänsytytysretkillä. Ilahduin, kun loppumetreillä sentään ohitin nuoren äidin, joka koulukkaittensa kanssa oli kävellen liikkeellä kohti kirkkomaata. Kynttilämeri oli jo mennessä näyttävä, kirkosta lähtiessä suorastaan vaikuttava. Mennessäni haikaasin, että olisiko pitänyt ottaa kynttilä Olavin haudalle tai muualle haudattujen muistomerkille. Mutta sitten laskeskelin, että suotta lisään kuormitusta, ja sytyttelin kynttilöitä vain mielessäni.
Olin ajatellut kyllä kotipihassa laittaa kynttilän palamaan tähän hautuumaan roskiksesta ongittuun lyhtyyn. Se kynttiläkin olisi voinut olla eräs hautuumaan sekajäteroskiksesta pelastettu, mutta kotiin palattuani oli jo kiire saunaan, niin sekin kynttilä jäi vielä polttamatta.

Kirkossa minua nukutti ja haukotutti kauheasti, kun olin aamulla noussut jo seitsemältä. Pelkäänpä, että ennen joulua tulee vielä monta tynkäyötä.

Sen verran nuo kuolinasiat mielessäni pyörivät, että mietin, miten oma kuolemani kuormittaisi mahdollisimman vähän. Onko tuhkaus ekologisempi kuin hautaus? Entäs hyödytääkö minun tehdä elintestamenttia, jos olen kierrätykseen kelpaamaton - eiväthän ne ole luvanneet huolia minun vertanikaan koskaan ikinä.

Ja lapsille pitää teroittaa, että max. yksi kynttilä piisaa hyvin, ja korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Aina paree, jos on joku ledikynttilä.

Railakkaat rasat

Selvittiinhän tästä viikosta. Jopa niistä lehtori Musan sijaisuustunneista. (Kiitos muistamisesta.) Meillä on mukavia kasiluokkalaisia, kyllä niiden kanssa pärjää tämmönenkin taavi. Lopulta sain myös stj:n langanpäähän ja sain sovittua maanantaille sellaisen ajan, joka sopii sille pääluottamusmiehellekin (nyt siis tiedän oikean tittelinkin). Ja kun keskustelin työparini kanssa näistä työnkuvamuutoksista, niin löysinpä vielä yhden edun tästä tulossa olevasta muutoksesta: mä ehdin alta pois ennen esimiehen, so. rehtorin vaihtumista.
Itselleni ja toivottavasti muillekin piristykseksi länttäsin kuvan nuosta rasoosta, joita olen nyt neulonut. Niiden on tarkoitus muodostaa setit Aulikin neulomien pipojen kanssa. Jos vielä säärystimiäkin näistä samoista langoista... Olin ilahtunut, kun eräs kollega huudahti nuo keltaiset mulla työn alla nähdessäni, että "Voi miten ihanat!" Taaskaan salamavalokuva ei tee oikeutta värien railakkuudelle. Pyhäinpäiväviikonlopun vietto alkoi pakollisella käynnillä ruokakaupassa ja sieltä päin yhtä pakollisella kyläreissulla. Kuunneltiin taas korvat soiden, kun emäntä paasasi kuinka tyhmiä, uteliaita ja kaikin puolin aivan vääränlaisia ihmisiä nämä pohjoisen ihmiset ovat.

Mutta nyt saa sitten taas hetken olla rauhassa.

Tieto ei aina lisää tuskaa

Ihmismieli ja psyyke on sitten jännä apparaatti. Toisaalta on se muutosvastaisuus. Mutta sitten kun saa vähän tiedonvaloa tulevaisuuden hämäryyden ylle, niin mieli alkaakin välittömästi sopeutua löytämällä muutoksesta hyviä puolia. Näin ainakin minulla, en tiedä muiden päänsisäistä defenssimekanismeista.
Nyt on ruokatunti, vielä 20 min, ja keskusradiosta soi tukari-radion valitsemaan reipasta musiikkia. Minä hytkyn tahdissa täällä työtilassa, kun ei ole muita läsnä.
Tänä aamuna menin kysymään rehtorilta, tietääkö hän yhtään, minkälaista työnkuvan muutosta minulle ollaan kaavailemassa, niin hän kertoi, mitä tiesi. Välitön helpotuksen tunne. Se oli se epätietoisuus, joka lisäsi tuskaa.
Mutta kyllä äsken kalakeittoa nauttiessani jouduin nieleskelemään kyyneleitä, kun katselin ruokailevia lapsukaisia. Luopumisen tuskaa.
Ensi vuoden alussa on jäämässä eläkkeelle eräs kollega eräältä kyläkoululta, ja siellä tarvittaisiin sitten eskariopea... Sellaista palaveriasiaa on siis tiedossa maanantaina, eikä minun tarvitsekaan mmiettiä ja arvailla koko viikonloppua. Kiitos ja ylistys.

PS. Pakko lisätä tähän vielä Päivän Sana, jonka bongasin tuosta sivusta: "Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu? Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan." Psalmi 121:1-2

Synkeät aatokset

Oli jonkin sortin virhe pitää vapaapäivä sen jälkeen, kun oli tullut tieto tulevasta "työnkuvan muuttumisesta". Koko kaunis päivä on mennyt ensin murehtiessa ja sitten harmistuneena. Näin ne pitävät hullua jännityksessä ja köyhää kyykyssä. Stj vastasi tänään sähköpostiini ilmoittamalla, että palaveri on maanantaina klo 14. Menee siis vielä viikoloppukin pilalle sitä jännätessä, että laitetaanko minut kenties jo heti joulun jälkeen jonnekin sivukoululle luokanopettajan hommiin. Kun ei tiedä, mitä on kaavailtu, niin mielikuvitus luo mitä eriskummallisempia vaihtoehtoja. Kuoroon polkiessa kiukuttelin itsekseni, että olen koettanut olla uskollinen työnantajalle jo reilut 20 vuotta, mutta silti koen itseäni kohdeltavan kuin ongelmajätettä. Olisipa mainiota, jos joskus tulisi vaihteeksi kutsu "kriisipalaveriin, kun jostain syystä ei olekaan tarvetta tänä vuonna muutta työnkuvaa".
Tänään olisi ollut hieno sää pyykkäykselle ja karpalosuolla kulkemiselle (kuorokaveri oli käynyt). Muta minä vain nyhräsin viimeistellen ompeluksia. Siinä työmurheita vatvoessani mietin sitäkin, että jos tässä alanvaihtoon minut ajettaisiin, niin ompelemaan en ainakaan ryhtyisi työkseni. On se niin tylsää hommaa, että kyllääntyisin kohta. Ainakin tällaiseen sarjatuotantoon. Puuvillanauha loppui - onneksi - kesken. En olisi varmaan enää yhtään jaksanutkaan. Toki varmaan yleinen paha tuuli ja alituinen huokailu sai ompelemisen maistumaan entistä happamemmalta.

Retromekon tarina

Tänään pääsin eroon tästä mekosta. Parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla.

Aikanaan, kun innostuin menemään opiston kudontakursseille, tulin toteamaan, että minulla oli liian vähän "liinaista" kudetta suhteessa trikoo- ja collegekankaista leikkaamiini. Niinpä etsiskelin jonkin aikaa kierrätyskeskukselta ja kirppareilta liinaisia kankaita ja vaatteita, leikatakseni omialtaisia kuteiksi. Sellaisella reissulla joukkooni tuli myös tuo kuvan mekko. Ajattelin, että se on sen mallinen ja värinen, ettei sitä enää kukaan päälleen pue. En kuitenkaan koskaan ennättänyt alkaa leikata sitä kuteiksi. Jossain vaiheessa - kun matonkudevaatteita alkoi olla kertyneenä liikaa - karsinkin kudevärkeistä pois kaikki, mitä voisi vielä muuten käyttää. Nyt mulla on ollut taas parina kesänä käytössäni mm. yhdet valkoiset housut, jotka ostin 25 vuotta sitten ja jotka olin jo kerran hylännyt matonkuteiksi. Pelastin myös tämän mekon syrjään, miettien veisinkö sen takaisin kierrätyskeskukseen.
No sitten huomasin erään uuden kollegani käyttävän samantyyppisiä mekkoja. Kerroin hänelle, että minulla olisi tuollainen aivan joutavana. Hän kiinnostui, ja lupasin sen hänelle toimittaa näytille heti kohta, kun sen löydän.
Mutta sitten en löytänytkään mekkoa enää sieltä, missä oletin sen olevan. Aloin epäillä muistiani ja uskoin vieneeni sen sittenkin jo kierrätykseen.
Kunnes syyslomalla etsiessäni tilkkukirstustani mustaa kangasta housujeni paikkuuseen (kerroinko, että pyörällä kaatuessani sain housujen polveen reiän?) silmäni sattuivat tuttuihin väreihin ja kuvioihin. Riemastuneena vein mekon ulos suoristumaan. Muutaman tunnin oikenemisen jälkeen otin siitä kuvan ja lähetin kollegalle näytille. Hän vastasi "ihana, ihana mekko!" Sovimme, että voisin viedä mekon kouluun ja antaa erään kollegaani lähellä asuvan oppilaan matkaan. Mekko oli minulla jo eilen mukanani, mutta en nähnyt kyseistä oppilasta. Näytin mekkoa työparilleni, joka totesi, että nuo ovat juuri nyt suurta huutoa. Mietin siinä ääneen, että ei kyllä siltikään ole minun tyyliäni. Tänään sitten sain mekkopussin pois käsistäni.

Ympäristörikoksen selvittelyä

Viimeaikaiset roskien poimimisemme synnyttivät alitajuntaani roskaamisunen viime yönä. Olin tulossa leikkikentän ohi kotiin päin, ohitin siinä leikkiviä lapsia, kun näin maassa muovipullon. Rupesin sitä nostamaan, kun huomasin, että se oli vielä yli puolillaan juomaa. Kysyin koululaisilta, oliko pullo jonkun heistä. Kukaan ei sanonut mitään. Pulloa katsellessani arvelin itsekin, että tuskin on näiden lapsukaisten jätöksiä, siinä kun näytti olevan ruotsalaista siideriä. Samassa näin likellä toisenkin pullon, muovisen viinapullon. Ne kerättyäni näin seuraavaksi muovisen keksirasian. Kun aloin nostaa sitäkin, näin lopulta, että siinä tienposkessa oli kokonainen kaatopaikka, rasioita lojui siellä täällä, siinä könötti myös vanha pakastin kansi auki, ja sen sisällä oli ties mitä. Sitten huomasin myös avonaisen jääkaapin täynnä epämääräistä tavaraa. Hulluinta oli, että jääkaappiin oli kytketty sähköt. Siinä se hurisi ovet seljällään. Siinä vaiheessa paikalla oli jo muitakin asian ihmettelijöitä. Joku kuului soittavan poliisille kapsäkistä, joka paikalta oli löydetty, täynnä seteleitä. Olin huojentunut, kun arvelin, että paikalle on tulossa virkavaltaa selvittämään tapahtunutta ympäristörikosta. Ihmetytti, että onko joku tosiaan asunut tässä taivasalla, kun keittiökalusteita oli vierivieressä.
Voisinpa sanoa nyt ihan vilpittömästi, että onneksi se oli vain unta. Tarkoitan siis, että kunpa voisinkin sanoa... mutta valitettavasti todellisuus tahtoo olla yhtä karua.

Hökellystä

Alkoipa marraskuu jotenkin hektisen tuntuisesti. Asioita tupsahtelee aina klimpeissä. Eilen sovittiin työparin kanssa, että hän pitää tänään vapaapäivänsä, kun ½-open pitäisi oleman tulossa kaverikseni toiselta koululta. No, aamulla tuli tekstiviesti puolikkaalta, ettei hän irtoakaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun sähköpostiin oli tullut muistutus tämän iltapäivän palaverista, johon minun olisi pitänyt irrota viimeiseltä tunnilta ja jonka olin tyystin unohtanut. Onneksi koulunkäyntiavustaja olikin yllättäen vapaana, joten sain hänet sijaisekseni viimeiselle tunnille, jotta pääsin monikulttuurisuushankkeen ohjausryhmän palaveriin.
Eka oppitunti meni mukavan rauhallisesti, oppilaat tekivät omia hommiaan ja me teimme kaikessa rauhassa karttatehtäviä maahanmuuttajaoppilaiden kanssa, kun rehtori tuli tunnin lopussa sanomaan, että minun pitäisi soittaa välitunnilla stj:lle. Äh, se tietää yleensä huonoja uutisia. Stj sanoi, että S2-määrärahoja vähennetään ensi vuonna, mistä syystä minun työnkuvani tulee muuttumaan. Käyttikö hän vielä sanaa "totaalisesti"? Siksi minun pitäisi käydä stj:n luona palaverissa, halutessani voisin pyytää mukaani työsuojeluvaltuutetun - vai olikos se ammattijärjestön asiamiehen (no joka tapauksessa tietyn open meidän koululta). Vasta jälkeen päin aloin miettiä, muuttuuko työnkuva heti joulun jälkeen vai vasta ensi syksynä. Kaikki selviää palaverissa, joka pitäisi nyt järjestää pikapuoliin. Joko menen torstaina yksin tai alkuviikosta sen henkisen tuen kanssa, riippuen, mitä stj vastaa sähköpostiini.
Toinenkin oppitunti meni vielä aika mukavasti, mutta kolmas ja neljäs tunti olivat pinnaa kiristäviä. Tietysti pinnani oli jo valmiiksi kiristynyt näiden palaveri- ja työhuolien takia, mutta kyllä pari poikaa edesauttoivat venyttelemällä hermojani. Tähän väliin voisin kertoa vielä sellaisesta poikkeuksesta, että musiikin opettaja kysyi, voisinko olla hänen sijaisenaan perjantaina iltapäivällä kaksi tuntia. Ja tietenkin menin hövelisti lupaamaan, tsekattuani luokkamme lukujärjestystä ja kysyttyäni työparilta. Minun on vaikea sanoa "ei". Ja olenhan tuolla töissä sillä periaatteella, että teen mitä pyydetään, valikoimatta. Saa pitää peukkuja mulle perjantaina. (Jos kohta torstainakin.)
Vaan enpä kyllä kadehdi rehtorinkaan päivää, hän kun joutui selvittelemään erästä vahingontekoasiaa ja sitten vielä toistakin rikkomusta, jota en nyt tässä erittele.
Ajattelin, että jospa itse pitäisin sitten huomenna sen vapaapäiväni. Tunnen olevani sen tarpeessa.

Sanansyöntiä

Tarkoittaisipa tuo otsikko (pelkästään) sitä, että olen nauttinut annoksen (mieluiten aimo-) Sanaa joko korvain tai silmäin kautta. Mutta kyllä mä nyt viittaan lähinnä siihen, etten sitten pitänyt lupaustani, että eilisiltainen postaus olisi lokakuun viimeinen. Tänään on lokakuun viimeinen ja tänään ja tässä tulee sitten lokakuun viimeinen.

Ensin tuo sama valokuva, jonka postasin jo aikaisemmin, viikko sitten otettuani sukat lähetyspiiristä mukaani entrattavaksi.
Tänään ennen kuin lähdin lähetyspiiriin ja samalla viemään sukkia, otin vielä kuvan valmiistakin. Nämä ovat siis vain puolilavasta varvaskärkeen minun teelmääni. Varsi ja kantapää ovat tuntemattoman puurtajan siistiä käsialaa.

Lopuksi pieni mutta tärkeä tiedote: poika on saapunut Suomeen ja opiskelupaikkakunnalleen. Serkun äiti tuossa jo lähetyspiirin aikana mulle soitteli, että onko pojista kuulunut mitään. En sitä ennen ollut itse edes muistanut, että poikien pitäisi tänään palata. Laitoin kotona tekstarin, johon tulikin pikapuoliin vastaus: "Täällä ollaan jo."