Vanha blogiteksti

Väliaikaista kaikki on vaan, ainakin kaikki maallinen. Tämän bloginikin piti lopettaa toimintansa jo... olikohan yli vuosi sitten. Mutta kun törmäsin kiintolevyllä yhteen piakkoin ajankohtaista aihetta käsittelevään blogikirjoitukseeni, jonka aikanaan julkaisin seurakunnan blogilla mutta jota en ollut tänne muistanut kopsata, niin sen teen nyt.

Olin otsikoinut tekstin otsikolla

O Tannenbaum

Joulun aikaan kuuluu monien mielestä nostalgia ja lapsuusmuistot. Itsekin mielelläni muistelen menneitä joulujani, jotka kaikki ovat tähän asti olleet jännittäviä, onnellisia tai vähintään mukavia. Tämän adventin aikana joulukuusia katsellessani mieleeni on juolahtanut myös kuusimuistoja. Muistan kuinka lapsena ihmettelin joulukirkon kuusta: miten missään sisätiloissa voi olla noin korkea kuusi ja miten sen latvaan on saatu tähti ja kynttilät oksille? Toisaalta ihmettelin vähän harmissani, ettei siinä sitten muita koristeita ollutkaan. Olisihan siihen sopinut kultapunokset kuvaamaan taivaallista kirkkautta ja vaikka lippurivitkin muistuttamaan tietäjistä ja lähetystyöstä. Lapsi olisi kaivannut lisää silmän iloa. Mutta toisaalta samainen lapsi jotenkin ymmärsi ja hyväksyikin sen, ettei kirkkoon sopinut liika krääsä, joka olisi voinut viedä huomion oleellisesta. Ajat ovat lapsuudestani muuttuneet, ja jo useana vuotena olen nähnyt kirkkojen kuusissa kynttilöiden ja tähden lisäksi niin kultapunoksia, lippuja kuin pallojakin - vaikken enää niitä itse kaipaisikaan. Se lapsuuden joulukirkon kuusi oli sittenkin parempi. Nykyisin toisaalta välillä toivoskelen, että myös seurakunnissa siirryttäisiin muovikuusiin. Tuore kuusi sisätiloissa kun pakottaa ainakin minut aivastelemaan.
Lapsuudenkodissa kuusen koristelu alkoi latvatähdestä ja siitä, että isä asensi sähkökynttilät oksille. Se oli tarkkaa puuhaa. Kynttilöiden piti levittäytyä tasaisesti ympäri kuusta ja niiden täytyi olla pystysuorassa, vaikkei ollutkaan pelkoa talin valumisesta. Vasta sen jälkeen me lapset pääsimme asiaan, mutta äidin ohjeiden mukaan. Äiti halusi, että kultapunokset laskeutuvat kuusen latvasta suoraan alaspäin eri puolille kuusta. Minä olisin toivonut, että edes joskus ne olisivat voineet kiertää kuusen ympäri spiraalina, niin kuin Aku Ankassa. Vasta myöhemmin ymmärsin äidin näkökulman: kulta- ja hopeanauhat laskeutuivat latvatähdestä alaspäin niin kuin valonsäteet. Nyt sitten omassa tekokuusessamme nauhat asetellaan samoin, ja se on mielestäni ainoa oikea tapa. Niin kuin sekin, että enkelit tulevat yläoksille… Ei sentään, laskeutuihan ensimmäisenä jouluyönäkin suuri joukko taivaallista sotaväkeä paimenten eteen: ”…niin heidän edessään seisoi Herran enkeli… ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä…” Kyllä enkeleitä saa olla joulukuusen alaoksillakin, ja vaikka ihan maarajassa.    

Siunattua adventin aikaa ja joulun rauhaa!

Riallista ja sopevaa

Oikiastansa ei ny taaskaa joutaasi kiroottelemahan. Pitääs saara äntihin vähä pakkaalua. Mutta kun nyk kumminki piti konehelle tulla.
Piti lähärättää melekeen tuhannen tulimmaasta turskattia, kun havaattin, jottei mun lähärättämää kokouskutsua ollukkaa viä julukaastu jäsenleheres. Vaikka molin jo kakskertoohin siitä sähköpostia pannu menemähän. Vaikka melekeen osasin sitä pelijätä, kun eivät mitää ollehet kunahtanehet mun kirieesehen. Luojan lykky, jottei viä ollu viimmeenen hetki saara kutsu sääntöjen mukaasesti liikkehelle. Mutta jonseivät nykkää kunahra tämän ehtoon aikana (toimistos ollahan viä nelijähän asti, tiämmä), niin mun tarttoo koittaa muistaa klinahuttaa huomenna. Kolomehen mennes pitää olla ilimootukset ens viikon aviisihin.
Jotta tuollaasta ylimmääräästä riaa. Muuten on viikko mennykki mukavahan laihin.
Mutta nyp pitääs kollata kaikemmoosta kolesta, mitä ny voitaas käsityöpiiris tänehtoona tarvita. Ja sitte pitääs koholia viä jotaki tilipöhööriä, mitä ny haluaasin mökille kuskata. Joka kerta kun meemmä, niin autua on koitettu saara  täytehen aharetuksi. Viä emmä oo osannehet päättää, lähäremmäkö suoraa, kun pääsen töistä. Silloon isännän pitääs keksiä ittellensä aijan kulua nelijäksi tunniksi, jotta koulu loppuu.
Kerran työkaverien kans praatattihin tuosta, kun on kaks talua, jottei vaan käysi niin, jotta mukuloolle jää selevitettäväksi kaharen huushollin rommat. Pomo oli havaannu, jotta meilloli ollu auto kattua myören täynnä. Siä oli silloon kirijoja. Mökillä kun on hyllyä peräseinä täynnä kattohon asti, ja vähä sivuseinälläki. Emmä oo viä saanu sitä täytehen.
Kun huomenna sinne meemmä ja kun mies alakaa tupaa lämmittää, niin mun tarttoo vissihin ensi töiksi tyhyjätä kuusi ja viärä se takaasi latohon. Siinei kauaa nokka tuhise, kun ei oo kun nuota lintuja riisuttavana.

Väsymys, viikonloppu ja väsäys

Ensimmäinen työviikko takana, onneksi se oli lyhyt, ei olisi tainnut jaksaa muuten. Torstaina haukottelin jo aamulla automatkalla, ennen ei minun ole sentään vielä aamusta tarvinnut yrittää pinnistellä pysyäkseni työmatkalla hereillä. Sumu oli kauhea.

Mutta perjantai oli jo valoisampi heti aamusta, kun yöllä oli satanut ohut lumipeite maisemaa valaisemaan. Toki irtolumi pöllysi aina vastaantulevien tenkaista, mutta se haittasi näkyvyyttä aina vain hetken - toisin kuin edellisaamun sumu. Perjantain koulupäivä oli lyhyt, ja sitten vielä kotona odotti postilaatikossa kirje ystävältä. 

Kenties sen avulla jaksoin aika hyvin tämänpäiväisen kokousreissun, vaan en sitten enää jaksanut lähteä gospeljumppaan. Nyt olisi viisasta naputella saman tien kokouspöytäkirja puhtaaksi, ja sitten voisi jatkaa kirjeeseen vastaamista. 

Lumipeitteen kunniaksi länttään kuvan lumikuusesta, jonka värkkäsin joululoman loppumetreillä joutavista nuottipapereista, pohjana pahvinen lankapuola. Näin ohjeen jossain askartelulehdessä, siinä oli kylläkin käytetty pohjana jotain nopeammin kapenevaa ympyräkartiota. Tämä mun lankapuolani oli sellainen kärjestä avonainen, mun piti väsätä jatkotötsä siihen, niin kuusesta tuli hongankolistaja.

Dagen efter trettondedagen igår

Yleensä olen loppiaisena tai loppiaiseen mennessä riisunut joulukoristeet kuusesta ja huushollista. Tällä kertaa jätin kaiken paikoilleen tiistai-iltaan saakka, koska odotin vieraita ja koska jouluasussa kotimme mielestäni on enemmän edukseen pöytäliinoineen kaikkineen kuin arkiasussaan. Yleensä leipomamme piparit ovat piisanneet ainakin loppiaiseen asti, vaan tänä jouluna ne loppuivat vähän ennen. Onneksi olin saanut oppilaalta piparikuusen sellofaanissa. Sen nostin sitten vieraille kahvipöytään.
Puoli kahdeksan maissa saimme laulut harjoiteltua, kahviteltua ja päivitettyä kuulumisiakin, ja vieraiden lähdettyä aloin hissun kissun tyhjätä ensin kuusta ja sitten muita joulukoristeita. Vielä riisumista riittäisi, mutta eiköhän loputkin ole piilossa laskiaiseen mennessä.

Epifanian ehtoo

Loppiaisen yksi nimi on epifania, tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Maailman pimeyteen ilmestyy Jumalan kirkkaus Kristuksessa.
Näin taas joku yö sitten unta vauvastani, jota hoidin ihan mielissäni. Eilen lueskelin vanhoja postauksiani, niitä joiden tunnisteena on "kipukohtia", ja sieltä palautui mieleen ystävän antama selitys unelle: vauva edustaa taakkaa. Onhan tässä jo keväästä asti sydämellä ollut taakka, joka välillä painaa raskaammin, välillä hetkellinen unohdus antaa lepotaukoa. Itsellä ja lähimmilläkin on kaikki kutakuinkin hyvin, mutta ahdistaa kun eräs nuori on valinnut vaarallisen tien. Siihen ahdistukseen sitten eilen koetin hakea lääkettä vanhoista postauksistani teemana: on sitä ennenkin ollut surtavaa ja murheet ei murehtimalla katoa. Olikohan ihan hölmöä koettaa hakea apua ahdistukseen vanhoista kipukohdista? Vai oliko se vain tyypillistä suomalaista ajattelutapaa?
En halua kertoa tarkemmin ahdistukseni aiheesta, mutta näilläkin eväillä joku lukija saattaa tulla avukseni rukousrintamaan. Osa ahdistuksestani tosin johtuu siitä, kun en tiedä, pitäisikö minun ja voisinko tehdä jotain muutakin.

Kitarankieltä ja helmiä

Joskus vuosia sitten löysin ja ostin kynttilänmansetin, joka oli tehty liimaamalla helmiä siimanpätkiin. Se on edelleen mielestäni yksi kauneimmista näkemistäni manseteista. Haaveilin, voisiko sellaisia yrittää itse tehdä lisää. Sitä varten ostin askarteluliikkeestä valikoiman erikokoisia valkoisia ja hopeanvärisiä helmiä. Totesin kuitenkin jo ennen mihinkään ryhtymistä, että liima ja siima eivät voisi olla minun materiaaliani. Joskus myöhemmin huomasin, että katkenneesta kitarankielestä purkautuu kaunista ohutta kiharaista rautalankaa ja ajattelin, että sitä voisi käyttää askarteluun. Vaikkapa juuri mansetin tekemiseen.
Eilen illalla sitten väkersin ensin kitarankielen purkamisen ja sitten helmien pujottelun kanssa samalla kun seurasin elokuvaa "Taken". Eihän tuosta minun mansetistani tullut niin runsasta helmiryöppyä kuin mallini on, kun en jaksanut tehdä enempää roikottimia, vaikka kitarankielikiharaa olisi vielä pätkä ollut jäljellä. Ja helmiäkin jäi vaikka useampaan mansettiin.

Tänä iltana voisin yrittää kuumaliimailla koivuköhkerölle pähkinöitä ym. värkkiä, vähän samaan tyyliin kuin taitava isosiskoni on tehnyt tuon kuvassa näkyvän punaisen kynttilän alustan. Vielä mietinnässä, pemmastanko korttientekovärkitkin yltympäriinsä vai säästänkö sen sotkemisen kesään.

Punatulkkuja sarjana

Täksi jouluksi askartelin eniten punatulkkukortteja, osan vein myyjäisiin, osan jaoin oppilailleni ja osan lähetin. Mallin sain äidiltäni joitakin vuosia sitten saamastani kortista. Äiti taas oli kuulemma saanut mallin isosiskoltani. Äidin kortista piirsin ph-kalvolle mallin.

Mulla on jemmassa tolkuton määrä vanhoja käytöstä poistettuja eli tarpeettomaksi käyneitä käytettyjä piirtoheitinkalvoja. Nykyisinhän kouluissa ei juuri enää piirtoheittimiä käytetäkään. Ainakin mallineiden leikkuuseen ne ovat hyvää kierrätysmateriaalia.
Alemmassa kuvassa näkyy se äidiltä saamani kortti ja tuputuksen ensimmäinen vaihe.

Tässä on menossa jo kolmas vaihe. Sarjatuotannossa on sekin hyvä puoli, että ensimmäiseksi tuputetut ehtivät kuivahtaa seuraavaa vaihetta varten.

                                                                    Lähikuva

Oksiin sirottelin sitten vielä vähän kiillettä klihtaamaan. Osaan korteista varistelin sitä suoraan maalin päälle, osassa taas annoin maalin kuivua ja käytin liimaa.

Tulipa punatulkkukuvia. Korvatkoon ne pipareista ottamatta jääneet kuvat. Mies tosin näytti räiskivän kännyllään, kun koristelin piparkakkuja, mutta en ole niitä kuvia nähnyt. Eikä hän hoksannut ottaa kuvaa uusimmasta keksinnöstäni, sarjatuotantosovelluksesta. Niin kelloja, tähtiä kuin lampaitakin koristelin useampaa kerralla, vetelemällä pursotetta vierekkäin aseteltujen piparien yli... Niin aion tehdä aina jatkossakin. Niin kauan kuin viitsin piparkakkuja koristella.

1.1.2014

Piti heti harjoitella tuota uutta vuosilukua.
Luin jostain, että jos on usvaa uunna vuonna, niin on hallaa heinäkuussa. Sen suhteen ei nyt hyvältä näytä. Lunta alkoi sataa pian kotiin maanantaina palattuamme, mutta sellaista sohjoahan tuo on. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Kirkkoon oli kyllä meininki, mutta myöhästyimme lähdössä. Pyjamat päällä vielä varttia vaille kymmenen. Ja olisimme voineet mennä kahdelta katsomaan Hobittia, mutta mies tahtoo seurata jotain kisoja. Lauantainakin vielä on näytös, joten silloin sitten.
Tämän päivän hommana voisi olla uuden sienäkalenterin päivitys. Siirrän joka vuosi edellisestä seinäkalenterista syntymäpäiväsankareiden nimet uuteen, ja täyttyvät vuodet myös. Meillä on käytössä sama OLL:n seinäkalenteri, jonka tilaan aina myös lahjaksi kaikille sisaruksillemme ja muutamalle muulle. Taannoisena vuonna annoin nekin esitäytettynä... olin merkannut miehen 50-vuotispäivän siihen valmiiksi... Omani jätin nyt kyllä merkitsemättä.
Eilispäivän homma oli purkutyötä. Nimittäin. Vieraillessamme sukuloimassa sunnuntaina sain yllätyslahjana velipojalta auton helmi-istuinsuojan. Sellaiset olivat suosiossa ja käytössä joskus 70- tai 80-luvulla. Siskoni sai jo aikaisemmin tuollaisen maton ja mun pisti kateeksi. Arvelin, että ne ovat nyttemmin käyneet jo harvinaisiksi. En tiedä, mistä veli oli saanut sellaisen käsiinsä ja mistä hän tiesi minun tuollaista haikailleeni. Otinpa sitten matosta kuvan purkutyön alkuvaiheessa. Nyt koko matto on jo helminä ja siimanpätkinä. Ja helmet vilisivät silmissä eilen illalla...

Loppujen lopuksi nuo vaaleat helmet eivät mahtuneet kolmeenkaan purkkiin, joten kaadoinkin sitten ne paperikassiin. Tummanruskeat mahtuivat juuri tuohon valkoreunaiseen tupperiin, johon olin ensin alkanut kerätä vaaleita.
Miksi sitten purkaa hyvä matto? Värkeiksi, värkeiksi. Vanhempi siskoni oli käyttänyt vaaleita helmiä mm. enkelinpäinä. Pikkusisko taas oli vienyt mattohelmiä oppilaille askarteluvärkeiksi. Itse haaveilen saavani viimein lopuillekin huovutushelmille sopivia kavereita, kun vain löytyy oikeansorttisia maaleja, joilla puuhelmiä sävyttää huovutettuihin sointuviksi.  Mutta miten kierrätän kaikki ne paksut miltei parimetriset siimat? Niin kuin ennenkin: periaatteella "aika tavaran kaupittoo".

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä - lainattuakin

Keitin borssin. Ja huomasin vanhoista postauksista, että myös pari vuotta sitten uuden vuoden aattona meillä syötiin borssia. Mua ei haittaisi, vaikka siitä tulisi meidän huushollissa uuden vuoden ruokaperinne. Eikä ketään muutakaan meidän väessä.
Saimme sukulointi- ja mökkireissut tehtyä vielä tämän vuoden puolella, mutta lujille otti. Eilen Etelä-Pohjanmaalta pohjoista kohti ajellessa meitä molempia nukutti armottomasti. Minä toki nukuinkin, mutta kuskilla oli rankempaa yrittää pysyä hereillä kofeiinin ja purukumin avulla. Välillä koetti läiskiä itseään poskille.
 En ole jaksanut enkä joutanut joulun aikana laitella kuvia, nyt muutama kännykuva. Jos vaikka sitä sinistä ensin. Liinan painoin vuosia sitten aatonaattoyönä, kullattu tarjotin on häälahjamme, jota käytän kerran vuodessa joulukoristeena.

Testasin kananmunankuoriin tekemiäni kelluvia kynttilöitä. Idea lainattu taannoin myyjäisistä. Ennen joulua en viitsinyt julkaista kuvaa kynttilöistä, halusin pitää salassa, mitä olin värkännyt, kun aioin antaa lahjoiksi.

Tuo "jotain uutta, jotain vanhaa" sopisi esim. näihin kynttilöihin, vanhoista kynttilöistä ja niiden sydämistä uusia.
Tänä jouluna samat seimet kuin viime vuonna, mutta jonkin verran paikkoja muuttelin. Uutena juttuna yhteen seimiasetelmaan löytyi luonteva paikka norsulle, jonka esikoispoikamme on joskus tehnyt.

Ja vielä yksi kuva. Keksin uuden joulukoristeen taikka asetelman. Se on hyvin raamatullinen, suorastaan apokalyptinen: "Silloin susi asuu karitsan kanssa... ja pieni poikanen niitä paimentaa" Jes. 11:6 (Tosin asetelmasta puuttuu nyt vielä se pieni poikanen... kävisikö tonttu?)

Noo, kettuhan tuo äidin ompelema pehmolelu varsinaisesti on. Mutta mielestäni keksin hyvän paikan sille ja pässeille - jotka pääsivät levähtämään jouduttuaan aika rankkaan kohteluun kuusijuhlaohjelmassamme. Paimen ja paimenenpoika retuuttivat, heittelivät ja pyörittivät niitä milloin sarvista, milloin sorkista tai hännästä. Niin harjoituksissa kuin lopulta hiukkasen esityksessäkin. Ja kerta kiellon päälle, varmemmaksi vakuudeksi kuva heiluvasta pässistä.

Hei sun heiluvilles ja hyvää uutta vuotta

Toipumislomalla

En muista, että olisin ollut näin väsynyt viime joulun seutuvilla kuin tänä vuonna olin. En, vaikka luullakseni vähemmän taas tein ja touhotin kotihommia kuin vuosi sitten. Voisiko kouluarviointi ja sen aiheuttama stressi ja muiden hommien kasautuminen vaikuttaa niin suuresti? Oikein mitään muuta eroa en viimevuotiseen tiedosta, jos ei yhtä lisäikävuotta oteta lukuun. Viime lukuvuonnahan minulla oli esikoululuokka, jolle ei tarvinut tehdä sanallista arviointia. Ja aika monta vuotta siitä on, kun olen muutenkaan kokonaisen luokan arvioinnin tehnyt. Valmistavassa opetuksessa oppilaita oli aina vähemmän kuin suomalaisissa luokissa.
Unirytmisekoiluni ja niiden aiheuttama lisäväsymys vaikutti myös miehen hyvinvointiin, ja muistin jälleen, miten stressaavaa ja epämiellyttävää aikaa joulun alusta hänelle seurassani - tai pikemminkin seurani puutteessa - on.

Muuten joulunvietto sujui perinteiseen tyyliin, olimme koko perhe koolla aattona ja joulupäivänä, tosin tytär kyläili "anoppilassaan" sillä aikaa kun me muut olimme aattohartaudessa, minä perinteisesti urkuparvella kuoron kanssa. Jouluaamuna pyöräilin jälleen kirkkoon kuoroilemaan, sieltä palattuani en sitten muuta koko päivänä tehnytkään, torkuin vain ja katselin välillä töllöä. Hullua kyllä, että vielä jouluaamunakin heräsin liian aikaisin. Känykkä oli herättämässä vartin yli kuusi, mutta nousin jo puoli viideltä.

Tapaniaamuna mulla ei sitten ollutkaan hälytystä, ja nukuimme miltei pommiin, yhdeksään asti, jolloin meidän piti olla jo lähdössä tapaninajelulle mummolaan. Emme sitten kuitenkaan myöhästyneet sovitusta ajasta kuin puoli tuntia.

Nyt sitten olemme miehen kanssa tulleet mökille. Rauhoittumaan, toipumaan ja lepäämään. Huomenissa kuitenkin tehdään mutka myös minun puolen sukulaisissa.

Harvinaista herkkua...

...se, että itsenäisyyspäivä sattuu näin sopevasti viikonlopun yhteyteen. Taas menee pitkä aika, ennen kuin niin seuraavan kerran käy, koska laskujeni mukaan karkausvuosi 2016 hyppäyttää itsenäisyyspäivän sunnuntailta tiistaille. Siis että kun tänä vuonna 6.12. sattuu perjantaille, niin ensi vuonna se osuu lauantaille, seuraavana vuonna sunnuntaille ja sitten tiistaille.
Niin. Pitihän siis tokikin käyttää harvinainen tilaisuus hyväksi ja nauttia pitkästä vapaasta. En siis lupautunut mukaan kuoron perinteiselle tervehdyskäynnille vanhainkotiin tänä itsenäisyyspäivänä, vaan lähdettiin miehen kanssa ajelemaan pitkästä aikaa mökille.
Lunta oli aura-auto lykännyt tienpäähän tukkeeksi, mutta onneksi ystävän auton renkaanjäljet avittivat meidät pihaan. Nyt mies on kolannut lunta pihassa ja minä harjannut kasvihuoneen kattoa. Toin juhlan kunniaksi riihestä muovikuusen sisään ja ripustelin paperilintuja oksille. Nyt sitten välttelen joulukorttien kirjoittamista kirjoittelemalla vallan muuta. Olen kyllä typistänyt korttiurakan minimiin, ennen muuta ekologisista syistä, mutta myös ajankäyttöä rationalisoidakseni. Mutta silti tuohon saa tuhrattua aikaa. On niin monia, joille haluaisi kirjoittaa muutakin kuin omat nimemme valmiiksi painetun toivotuksen alle. Ja tänä jouluna on myös monia, joille pitäisi löytää oikeita sanoja heidän surutyöhönsä.
Ulkona alkaa olla sininen hetki, kohta syttyy kynttilät.

Hyvä Suomi!

Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Voiko oksennustautipöpöt siirtyä postin mukana? Jos jaksaisin, niin voisinko alkaa kirjoittaa niitä joulukortteja, joita piti jo lauantaina aloitella, vai pitäisikö pelätä, että viimeöinen ja tämänpäiväinen raju (lue: kivulias) vatsatautini voisi kulkeutua postin mukana kuin pernarutto ikään?

Kuva-arvoitus ja selvää pässinlihaa

Tuokiokuvia pyhäinpäiväviikonlopulta.

Luultavasti ylläoleva kuva-arvoitus on aivan helppo lukuisille vaimoihmisille. Nimittäin jos teillä on remonttimies omasta takaa. Vaikka voihan ne muutkin housut kuin haalarit jäädä tuollaiseen valmiusasentoon, kun kahvi- tai ruokatauon jälkeen kuitenkin pitää taas hypätä haalariin, kun ne jarrut eivät vielä tulleetkaan kuntoon.
Sen jälkeen, kun mies perjantaina vei tyttären muuttokuormineen naapurikaupunkiin, missä alkaa seuraava harjoittelu, leikkaussalissa kaiketi, ja kun hän palatessa toi kotikaupunkiin vanhimmat pojat sekä kanteleen ja kantelepöydän, hän ryhtyi jälleen kerran autoremonttiin. Itse olin ehtinyt vähän pyykätä ja yrittää raasia kotoa pyhäkuntoon, edes "valesvireesehen", kunnes sitten illaksi menimme kantelepojan kanssa kirkkokuoron ylimääräisiin harjoituksiin. Yllättävän hyvin sujui yhteistyö, oikeastaan nyt oli helpompi laulaa Albinonin Adagioa, kun poika säesti ja kanttori viittoili.
Kirkosta palattuamme levitin "sunnuntailakialle" pöydälle jo valmiiksi joulukortintekovärkkejä. Parin kenkälaatikollisen verran. Vasta pyhäinpäivän aamuna pääsin kuitenkin aloittamaan varsinaisen askartelun. Pihalla en tainnut käydä kuin postilaatikolla hakemassa ilmaisjakelulehden. Useamman tunnin värkättyäni ja vielä iltakirkon jälkeen sessiota jatkettuani olin saanut aikaan pari pakettikorttia ja kolmisenkymmentä joulukorttia, joista puolet oli sarjatuotantoa. Kuvissa mukana myös pari aihiota vielä kahteen korttiin.

En kuitenkaan saanut värkkivarastoani hupenemaan juuri lainkaan. Kun on vuosia kerännyt kaikkia nättiä kuvia niin lehdistä, joulukalentereista kuin lahjapapereistakin, ja kun kollaa ja jemmaa toisten poisheittämiä suiroja, silppuja ja suikaleita, niin varastoa piisaa. Esimerkiksi yläkuvan ylärivin keskellä olevan punaisen kortin huopasydämet on leikattu roskiin menossa olevista ylijäämäpaloista. Tietäjät, lumikuusi, tunturit, kynttilä ja enkeli on tehty vaha- ja vesivärein kuitukankaalle, jota olen ottanut talteen käytetyistä kolmioliinoista ja kertakäyttölakanoista. Paino on sanalla "käytetyistä". Nooh, ne tapetinpalat, jotka ovat servettienkeleiden taustana,  eivät ole mitään seinästäreväistyjä, ovatpahan ylijäämäsuiroja nekin, naapurin tädiltä sain. Kartonkipohjat ostin, isoina levyinä ja koulun giljotiinilla ne leikkasin. Sillä tavoin yhden korttipohjan hinnaksi tuli 5-10 snt, riippuen onko yksi- vai kaksiosainen korttipohja. Ja liima on toinen, minkä joutuu ostamaan, muu löytyy valmiina.
Halusin tänään sunnuntainakin kirkkoon, koska olemme nykyisin aika harvoin paikkakunnalla pyhisin, joten kotikirkkoonkaan ei niin usein pääse. Mutta mies valitti, että pyöräillessä tulee nivuset kipeäksi, ja tandemilla ajaessakin niskat väsyy. Lopulta tein ison myönnytyksen; mitä jos mentäisiin tuo 6 km:n matka autolla. Niin pääsin kirkkoon ja ihan ehtoollisellekin.
Niin, tuo otsikon pässinliha... sitä vain, että jos eka kuva olikin hieman epämääräinen, niin seuraavissa kuvissa ei lie ollut erehtymisen riskiä.

Sain äsken tekstiviestin: entinen kimppakyytikollegani aikoo jälleen kutsua meitä (entisiä) naiskollegoitaan kotiinsa pikkujoulukesteihin. Olinkin juuri tänä aamuna funtsinut, onkohan taas kutsu tulossa. Mukavaa.  

Artturinpäivän ehtoona, askel kohti joulua

Lokakuu on loppumaisillaan, joten lienee korkea aika (tai sitten sopivaisuuden rajoissa) skrivata eka jouluaiheinen postaus.
Innostuin toissailtana valamaan kynttilöitä. Se homma piti tehdä jo kesällä (monta kesää sitten) jotta olisi tarjennut ja nähnyt pihalla käryyttää. Mies mohkui, että vakuutus ei korvaa, jos poltan talon tuollaisella värkkäämisellä. Mutta kun nyt olin saanut inspiraation tädiltäni. Hän oli valanut kynttilöitä, mutta mainitsi, että värkit oli vähissä. Lupasin tuoda seuraavalla kerralla hänelle kynttilänpätkiä. Niitä kun sitten valikoin varastoistani, niin keräsin samalla annoksen sulatuskattilaani ja rustasin sydänlankoja niihin muovipulloihin, joita olin aikoja sitten koholinut talteen tätä tarkoitusta varten. Toin vanhan leikkuulaudan suojaamaan tiskipöytää. Se oli kyllä Luojan lykky, sillä kattila uitti niin, että suurin osa sulasta vahasta näytti menevän sivu pullonsuun. Valamista piti jatkaa vielä jähmettymisen jälkeen pariin otteeseen, koska halusin täyttää "krooppeja", joita jostain syystä ainaa jää valettuihin kynttilöihin sydänlangan viereen. Mikähän fysiologinen ilmiö sekin on?

 
Kuten kuvasta näkyy, värkkinä käytin tähän erään vihertävänsävyisiä kynttilänjämiä. Nuo sitruunamehupulloihin valetut oli helppo riisuttaa kuorestaan kuin myös maitopurkista, mutta punainen suihkugeelipullo oli sen verran kovempaa muovia, että tarvitsin avuksi miestä ja stanleyveistä. Kynttilöistä ainakin pari menee sähköallergiselle ystävälle.

Tänä iltana sitten oli jälleen käsityöpiiri seurakuntakodilla. Ompelemme ja askartelemme tuotteita adventtimyyjäisiin. Tänään itse kesityin joulukortteihin. Taittelin Hellin kanssa kuusia ja sitten aloin painaa äidin kortista piirtämäni mallineen avulla punatulkkuja valkoisille korttipohjille. Sarjatuotantoa kolmessa vaiheessa, ensin punainen rinta kahdelle linnulle, sitten harmaa selkä ja lopuksi musta pää, nokka ja pyrstö. Mutta 24 kortin kanssa meinasi kyllä ilta loppua kesken. Kuvaa en muistanut ottaa.

Jäliistä joulun

Mitä on tapahtunut??

Äsken huomasin pystyväni vahaan tapaan liittämään kuvia toiseen bloggerilla olevaan Jedidot-blogiini (en muista, olinko sitä siellä edes vielä yrittänytkään sen jälkeen, kun tuo kuvailu alkoi nahnistaa). No, palasin tänne tsekkaamaan vielä kerran (viimeksi tänään olin yrittänyt kepulikonsteja saadakseni liitettyä pyöräilykuvan edelliseen postaukseeni), olisiko mitään tehtävissä, asetuksissa tms. En mielestäni tehnyt mitään - kun en kyennyt - mutta kuinkas ollakaan, klikattuani kuva-ikonia(?), tyrkylle tulikin se niin tärkeä

"selaa"-imperatiivi. Ja minähän heti selaamaan. Näin jäliistä joulun ja kaikkia hyviä lupauksiani ja päätöksiäni uhmaten liitän vihiroosta viimeen kuvan vanhasta joulukortista, jonka taannoin löysin pärvötettyäni langan sen ympäriltä. Ennen kortin rullaamista sen nurkat oli noloa kyllä pyöristetty, mutta hyvin sai vielä luettua vastaanottajan nimen ;)

Kiitos ja ylistys! Kuvaa pukkaa taas.

Vanhan kierrätystä taas tälläkin kurin

Tiedä häntä, johtuuko postailemattomuuteni (yli vuorokauden tauko!!) siitä, että mua riepoo ja korpee kuvien liittämisen muuttuminen mahdottomaksi, vai siitäkö, että koulun alku on vaatinut veronsa - samoin kuin kirjastosta lainaamani Terry Pratchett -nivaska. 
Yritin äsken kokeilla, pystyisinkö siirtämään tänne kuvia suoraan kännykältä, kun sellaistakin vaihtoehtoa täällä nykysin tyrkytetään (ja kaikenmaailman webcameja, urlia ja picasaa...). Mutta se tyssäsi alkuunsa. Ollaan sitten pelkän tekstin varassa. Tulossa siis tuhansia sanoja kuvien sijaan : (

Nyt kun tärsyttää, en taida edes viitsiä kirjoitella niistä mukavista asioista, joita niitäkin on tapahtunut, vaan koetan läntätä yhden vanhan tekstini, joka aikanaan julkaistiin seurakunnan blogissa. Jos nyt "kopioi ja liitä" vielä toimii. (Hupsista, meinasi tulla paha moka, kopioi ja kiitä.)

Samalla tulen kyllä rikkoneeksi lupaukseni, ettei enää loppiaisen jälkeen olisi tulossa joulujuttuja (tai vissiin puhuinkin vain KUVISTA  - ja niitähän ei tod tule.)

Alla oleva teksti julkaistiin 30.12. 2009:


Joulun kellot kajahtaa


Olen teetellyt jouluaiheista tekstiä jo hyvän aikaa, mutta äidin hommat on niin kiireiset joulun alla. En kuitenkaan vielä koe olevani myöhässä, sillä loppiaiseen on sentään vielä viikko aikaa.

Ajattelin ympätä tähän kirjoitukseen parikin asiaa, joihin viittaan tuolla otsikolla. Ensimmäinen asia liittyy kelloihin ja niiden kajahteluun, toinen jouluun.

Sunnuntaina 13.12. Kööpenhaminan ilmastokokoukseen liittyen myös Raahen alueen kirkot liittyivät maailmanlaajuiseen kirkonkellojen ilmastohälytykseen. Kelloja soitettiin kolmelta iltapäivällä varttitunnin ajan, 350 lyöntiä oli tarkoitus siinä ajassa ehtiä. Määrä viittasi hiilidioksidin turvallisena rajana pidettyyn 350 ppm:n pitoisuuteen (parts per million, miljoonasosa, tietää Wikipedia). Asumme sen verran etäämmällä kaikista alueen kirkoista, ettei minkään kellojen kaiku kanna tänne saakka. Silti olin erittäin hyvilläni, kun kuulin papeiltamme ja kun seurakuntasivullakin mainittiin, että olemme mukana. Kirkon kellojen soitolla on kautta aikain välitetty sanomia ja varoituksia. Ensimmäisenä mieleen palaa Jukolan veljekset, jotka ruokalevoltaan heräävät kellojen kaikunaan ja luulevat maailmanlopun tulleen. No, sillä kertaa oli kyse ”vain” tulipalosta ja veljekset saivat armon aikaa parannukseen.

Vaikka pitkästä aikaa olemme saaneet kunnon talven lumineen ja pakkasineen, ilmastohälytys oli kuitenkin paikallaan muistuttamassa meitä maailmanlopusta, johon planeettaamme olemme ahneuksissamme ja mukavuudenhalussamme ajamassa. Vaikka minäkin hartaasti odotan Jeesuksen paluuta, niin oikea tapa jouduttaa sitä ei suinkaan ole ilmestyskirjan ennustusten toteuttaminen maata saastuttamalla, vaan evankeliumin levittäminen koko maailmaan. Tässä kohtaa minun lienee syytä rauhoittua ja jättää tämä aihe tällä erää ja siirtyä jouluisiin ajatuksiin.

Joulun edellä oli jälleen lukuisia pikkujouluja ja joulujuhlia. Kuvittelin aikaisemmin, että kunhan lapset kasvavat päiväkerho- ja kouluiästään, niin joulunetu rauhoittuu siltä osin, ettei enää tarvitse välttämättä kiiruhtaa juhlasta toiseen ja kuusen luota kuusen luokse. Toisin kuitenkin on käynyt. En välitä edes laskea, kuinka monet pikkujoulut onnistuin laistamaan tänä jouluna pelkästään työn puitteissa. Mutta myös seurakunnalla oli tarjolla useita joulujuhlia eri merkeissä. Liekö asiaa tutkittu, mutta ilmeisesti pikkujouluille on tilausta. Ainakin niistä on alkanut muodostua traditio, josta lienee vaikea luopua edes seurakunnassa paastonajankaan verukkeella. Mutta silti voi olla valaisevaa tutustua muiden tapoihin ja muualla kokeiltuihin käytäntöihin. Itselleni tulee lahjatilauksena Kauhajoen kunnallislehti, josta mielelläni luen lapsuuden kotikuntani ja -kirkkoni kuulumisia. Lehdestä luin, että Kauhajoen seurakunnassa järjestettiin adventtina yhteinen joulujuhla kaikille talkoolaisille. Juhla alkoi yhteisellä jumalanpalveluksella ja Hoosianna-hymnillä, jatkui lounaalla ja Pistaasipähkinän arvoitus -musikaalilla seurakuntakodilla. Meilläkin Tuula Kaisa toteutti samaa hyvää ideaa, kun hän järjesti yhteisen pikkujoulun lähetyspiirin, merimieskirkon ja tapulikahvion talkoolaisille. Kauhajoen talkoojuhliin kutsuttiin niin jumalanpalveluksessa eri tavoin avustaneet kuin yhteisvastuukerääjätkin ja kaikki siltä väliltä. Innostuin itse heti ideasta, se olisi rationalisointia. Mahduttaisiinko kaikin samaan juhlaan ja pöytään? Vai täytyykö silti ja lisäksi olla pieniä intiimimpiä juhlia eri lautakunnille, työryhmille, jaostoille ja ikäryhmille? Laantuuko juhlainto jo ennen aattona niin, etteivät seurakuntalaiset jaksakaan osallistua varsinaiseen joulujuhlaan?

Ilokseni kuulin miehen kotipuolessa Tervolassa lisää hyviä ideoita, miten joulun ajan tilaisuuksia seurakunnassa voi järjestää siten, että seurakunta saadaan kirkkoon. Siitä lisää ensi jouluna.

Lopuksi en malta olla palaamatta tuohon ilmastoasiaan vielä sen verran, että Kauhajoen seurakunnassa oltiin niin ikään mukana. Siellä vieläpä hoksattiin kehottaa ihmisiä tulemaan kirkkoon kävellen, pyörillä tai kimppakyydein. Hatunnostoni.

Epifaniaa

On kuluneen joulun ajan viimeisen joulukuvan aika. Aiheena kotimme seimi numero 3. Numerosta 1 ja 4 olen jo aiemmin tänä jouluna julkaissut kuvia. Numerointi on kronologinen, nelonen hankittiin vasta täksi jouluksi, ne eebenpuiset hahmot.
Tämän seimen keskushahmot ovat arpavoittoni muutaman vuoden takaa, kun eläkkeelle siirtyvä lähetyssihteeri äjrjesti arpajaiset lähetyspiirien joulujuhlassa. Tuon tietäjän sain monen monta vuotta sitten lahjaksi yhdeltä oppilaaltani. Sen takia tämä kuva sopii epifaniaan.

Loppiainen muistuttaa siitä, että Jeesus on koko maailman Valo. Samalla se muistuttaa kirkon lähetystehtävästä.

Huomenna alkaa koulu ja arkityö, mutta tänään vielä saamme mieheni kanssa juhlistaa joulua, mm. tekstinlukuvuorossa kirkossa.

Vielä joulusta, korteista ja muusta

Puolen tunnin päästä pitäisi olla lähdössä gospeljumppaan. Sitä ennen jotain vielä joulusta, jota olen tänään jo purkanut pois, vaikka loppiainen onkin vasta huomenna. Lauantai vain on perinteinen tyrjööpäivä, kuka sitä nyt pyhänä...
Ennen kaiken piilottamista olen ottanut vielä jokusen kuvan, joista viimeinen ilmestyy huomenna loppiaisen kunniaksi.
Mutta joulukorteista. Tänä jouluna en siis niitä itse montakaan lähettänyt, mutta silti niitä otin vastaan. Jopa yhden sellaisen, joka ei oikeasti kuulunut minulle, vaikka siinä oli minun nimeni ja osoitteeni. Mutta kun lähettäjä oli aivan outo, jostain Kuopion suunnalta, koska siellä oli kortti leimattu. Voitte arvata, että mies oli ehtinyt miettiä synkeitä ajatuksia kuvitellessaan, kuka tuo salaperäinen Arto oli, jolta tupsahti mulle kortti. Täytyy olla, että lähettäjä on tarkoittanut tavoitella jotakuta muuta paikkakunnalla asuvaa (lähes) samannimistä, ainakin yksi melkein täysi kaima täällä jossain asuu. On vain kortin lähettäjä tullut ottaneeksi selville väärän henkilön osoitetiedot. 
Toinenkin minulle kuulumaton kortti tupsahti esiin, tädin antamien käsityötarvikkeiden joukosta. Kun kerin erästä lankaa toiseen puolaan, langan alta paljastui rullaksi kääritty vanha joulukortti. Osoitettu muinaiselle kyläkauppiaalle. Ilmeisesti täti on saanut käsityötarvikkeita myös ystävältään, joka on tuon edesmenneen kauppamiehen miniä.

Äääähhh... mä olin ottanut siitäkin vanhasta kortista kuvan, mutta nyt en saa sitä - enkä mitään muutakaan kuvaa - tähän liitetyksi. Systeemi on jotekin muuttunut viime päivinä. Joten se huomenna ilmestyvä kuva on totisesti viimeinen... pitkäksi aikaa. Jos se nyt suvaitsee ilmiintyä.

Nyt meni multa pasmat sekaisin. Vaikka ei kai minulla mitään oikiaa asiaa alunperinkään ollut.

Hitailua ja kotoilua

Pitäisi vissiin vaihtaa yövaatteiden tilalle jotain asiallisempaa, vuorokauden aikaan sopivampaa. Tosin äsken miehen mielipidettä kysyessäni ("kannattaako tässä enää pukea?") sain vastauksen, että mitä suotta pukemaan, ellei palele. Mutta sitten soitti eräs tuttava ja kutsui itsensä kylään. Hän ei kuitenkaan luvannut lähteä liukastelemaan. Tarkoitti sanoa, että hänet pitää kotoa hakea meille. No, olinhan ajatellut lähteä käymään postissakin, ei sinnekään arvaa pyjamassa hulmuta.

Joululoma jatkuu vielä muutaman päivän, samoin joulukoristeista nauttiminen. Voisi nauttia kyllä vielä viimeisistä laatikoistakin, täytynee muistaa ottaa sulamaan. Joulusiivouksien hedelmistä ei enää oikein pysty nauttimana, kun ne ovat piilossa tuolla romppeen ja roinan alla.

Tämän koommin ei enää ole monta joulukuvaa tulossa loppiaiseen mennessä. Mutta yhden oikomiskuvan julkaisen tänään. Ennen joulua ei välttämättä ehdi pyykätä eikä välttämättä säätkään suosi pyykinkuivatusta, joten olen ottanut tavaksi vaihtaa likaisten patalappujen tilalle joulutekstiilit, jotka kerään visusti pois samalla kun joulukoristeetkin, ja jemmaan samaan piiloon joululiinojen kanssa. Millan tunnistaakin varmaan nuo kaksi tonttupatalappua. Muut olen löytänyt lähetysmyyjäisistä.

Mutta miksi ihmeessä terve ihminen kupeksii yöasussaan vielä iltapäivällä? Paluu kotiseuduilta venähti yökahteen, ja nukkumaanmeno aamukolmeen, kun en malttanut olla ottamatta Silmarillionia petikaveriksi. olin sitä yrittänyt matkalla katulamppujen valossa lukea, mutta Teerijärveltä alkaen katuvalot sammuivat edetessämme. Mikä onkin fiksua, kuka kumma enää siihen aikaan tien päällä liikkuisi.
Mies herätti minut aamulla klo 10.30 ilmoittaen, että kello on jo yksitoista. Taipumusta liioitella. Nyt voisin ottaa itseään kiinni kampaamattomasta niskasta ja ravistella velttoiluhalut sivummalle.

Turvallista vuodenvaihdetta

Yöllä on taas satanut lunta, sellaista märkää takeroa. Mies tekee lumitöitä, myös naapurin leskivaimon puolesta, joka oli eilen valittanut, että tarvitsisi sellaisen lumilingon. Jos meidän mukulat olisivat vielä mäenlaskuiässä, niin saisivat taas oman kotimäen portinpieleen.
Pitäisi lähteä viemään tytärtä kuormineen opiskelupaikkakunnalle, lukulomalle. Täällä kotona kun on sellaisia häiriötekijöitä kuin vaikka telkkari. Huomenissa olisi tarkoitus pistäytyä kotopuolessa Etelä-Pohjanmaalla, tarttis vissiin tukkia korviin yöksi tulpat, että saisi kunnolla nukuttua ja jaksaisi matkustaa.

Kun nyt ihmiset jättäisivät sen paukuttelun ja muunkin hölmöilyn vähemmälle tänä iltana ja yönä. Tulen kanssa ei ole leikkiminen, saati räjähteiden. Itse sain joulun aikaan parikin varoitusta tulenkäsittelystä. Kuvassa on toinen niistä. Tuo enkelikuvalla koristelu kulmikas kynttilä oli minulla palamassa suoraan liinan päällä. En ollut ollenkaan hoksannut katsoa kynttilän alle, että eihän siellä mitään suojaa ollutkaan, vain reunoja kiertää tuollainen reunus, kenties vain paperia sekin, jotain kröpeliäästä. Kun sitten nostin kynttilää, sen alla oli paksu talimeri, ja kynttilän sydän irtosi kynttilästä jäi siihen talin keskelle tököttämään. Onneksi ei ehtinyt tapahtua pahempaa kuin tahriintua hieno liinani, jonka täti on minulle tehnyt. Se kyllä harmittaa ihan tarpeeksi. Kravaamalla sain enimmät jänkkääntyneet talit irti, täytyy yrittää silittämällä vielä poistaa lisää.

Toisen kerran vahinko tuli kello kaulassa. Kuulin kamariin asti jonkin kilahduksen, jonka kuuli myös mieheni ja kysyi heti, menikö minulta jokin lasinen kynttilänjalka rikki. Kohta pian äänen aiheuttaja löytyikin. Jalka, jossa oli palanut loppuun jo monta kynttilää tätä ennen ilman mitään vahinkoa, oli haljennut, ja siinä oleva kynttilänpätkä jatkoi palamistaan. Kohta olisi liina ollut tulessa.

 Kyseessä oli tällainen kynttilänjalka. Olen varmaan ostanut kirpparilta kyseisen parin. Täytyy jatkossa muistaa sammuttaa kynttilä ennen sen ehtimistä maajalkaan. Alakuvassa vielä se sivupöytä, jonka päällä jalka räjähti, tuon lasienkelin takana. Siinäkin oli tädiltä saatu liina vaarassa, ja seinä ja telekkari.

Mainittakoon vielä, että mies melkein itse järjesti tämän pöydän. Eräänä päivänä töistä palattuani näin, että tv oli siirretty tästä pikkupöydältä nurkkaan ja tähän oli rustattu kynttilänjalkoja. minä sitten ujutin liinan alle ja siirtelin vähän kynttilöitä (ja pois sen punaisen säästöpossun kynttilöiden seasta...)

Toivotan - ehkäpä ihan turhaan - hiljaista, rauhallista ja turvallista vuoden vaihtumista!