Lopultakin lopullinen lopetus?

Tuli tuossa mieleen, joko olen julkaissut kaikki aikomani tekstit, jotka aikanaan kirjoitin srk:n blogiin... Äh. No, enhän kuitekaan pysty tätä blogia poistamaan, se jää roikuskelemaan tänne netin syövereihin. Joten sama kai joskus vielä jotain sopivassa välissä julkaistakin, jos jokin teksti vielä löytyy.

Mutta nyt sitä aikomaani kevyempää aihetta. Unia. Tarkemmin koulu-unia. Olen niitä nähnyt niin kauan kuin olen ollut opettajana, useimmiten olen unissani joutunut yrittämään pitää jöötä siinä kunniallisesti onnistumatta. Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, unet ovat jatkuneet, mutta vaihtelevampina. Nyt oppilaat ovat olleet enimmäkseen suloisia. Yhtenäkin yönä liikutuin kyyneliin kun näin kuinka pitkäksi tokalle siirtynyt oppilaani oli kasvanut. Viimeksi uneksin pikkuoppilaista, jotka olivat uskomattoman fiksuja ja reippaita. Eksyttyäni ensin vanhasta muistista väärään luokkahuoneeseen ja mentyäni sitten myöhässä oppitunnille, kaikilla oppilailla oli jo valmiina esillä kirjasta oikea sivu! Mä vain olin niin paljon myöhässä, että luokan kelloa katsottuani arvelin, ettemme ehdi muuta kuin tarkastaa läksyn.
Toisenakin yönä olin myöhässä tunnilta. Silloin en tiennyt/ muistanut, että on avointen ovien päivä. Luokkaan mentyäni siellä oli jo pari isää, joista toinen oli ottanut tilanteen hallintaan piirtämällä taululle oppilaiden ratkaistavaksi nuottiviivaston nuotteineen. Oppilaiden piti yrittää tunnistaa laulu. Aloin itse sitä hyräillä nuoteista la-la-laa ja tunnistin laulun: Oi jouluyö. Mikä hauskinta, kun kuuntelin omaa ääntäni, olin hirveän tyytyväinen, laulunihan kuulostaa kauniilta...Mutta olen ollut unissani myös yläkoululla, silloin aina kylläkin enimmäkseen tekemisissä kollegoiden kanssa, enkä niinkään oppilaiden. Yhtenä yönä kyselin Kata-kemianmaikalta, löytyisikö mistään yhtään ylimääräistä kemian kirjaa, kun yksi oppilas oli jäänyt ilman. Kollegoista useimmin unissani on kuitenkin vieraillut juuri se, jota pelkäsin, josta en tykännyt ja jota koetin vältellä. Unet ovat muuttuneet. Ensin unissakin edelleen pelkäsin ja inhosin, mutta sitten aloin huomata hänessä aikaisemmin vieraita inhimillisiä piirteitä, kohteliaisuutta, hienovaraisuutta, muiden tunteiden huomioon ottamista.Ovatko ne olleet vain toiveunia vai onko niiden tarkoitus ollut muistuttaa/ osoittaa minulle,että Jumalalla ei ole toivottomia tapauksia. Ei edes pinttynein ateisti.

Nyt voisin vetäytyä levolle, kenties uneksimaankin. Sinä voit halutessasi siirtyä kanssani nykyiseen ykkösblogiini kanttorilan kulmille.

Jos jostain löydän jonkin mukavan kuvan, niin käyn myöhemmin liittämässä sellaisen mukaan. Muuten tämä oli tässä.

Löytyi kuva lapsuudenmaisemista, hautausmaan portti. Kuva on huonolaatuinen, diakuvasta kankaalle heijastettuna otettu valokuva.

Lopultakin lopetus

Tänään on aivan hyvä päivä panna piste tälle blogille: seitsemäntoista on minun ja mieheni tärkeä numero. Ajattelin tehdä sen kahdessa erässä, ensin puran ja puhkun, sitten kirjoitan keveämmän postauksen.

Mä olen taas ollut niin ottaannuksis tämän somen ja muun median kanssa. Siis olenko mä ymmärtänyt väärin vai miksi en tajua tätä kohua? Ei kai valtiovalta ole rajoittamassa aikuisten juomista ja uomatarjontaa, eikö kysymyksessä ole pelkästään mainonta? Niin että mikä mättää? On niitä isompiakin murheita kohunaiheiksi ja vääryyksiä korjattavaksi. Totta se on, minusta on täysin toisarvoista, onko Suomi hol-hous-valtio vai ei. Puuttuisi vielä, että huomisiin uutisissa kerrottaisiin jälleen uudesta piikistä kir-kos-ta-e-roamisissa - vaikkei asia mitenkään siihen liitykään. Toivottavasti kuitenkaan tämä minun puhkaamiseni ei ole kenellekään se viimeinen pisara eroaikeisiin! Olisi karmeaa, jos sellaista tahtomattani aiheuttaisin. Onneksi riski on pieni, tänne ei kovin moni eksy, koetin noita hakusanojakin vähän varoa.
Some tuntuu helposti levittävän erilaisia tartuntoja. Vaikka naama-kirja on antanut paljon ilonaiheita ja erityisesti yhteydenpitomahdollisuuden, niin siellä ilmenevät negatiiviset asiat tuntuvat painavammilta tällaisessa herkässä mielessä. Kunhan saan lähetettyä pari viestiä ja saanut toivon mukaan niihin vastaukset, niin olen ajatellut aloittaa vähän etuajassa paaston naa-ma-kir-jan käytöstä.  

Huti

Myöhästyin sitten tuosta asettamastani määräpäivästä, bloginlopetuspäiväksi aikomastani Aleksis Kiven päivästä. Kahden kympin päivämäärä olisi ollut viehko, mutta toisaalta kansalliskirjailijan merkkipäivä sopisi paremmin inspireeraamaan uuden blogin aloittamista kuin vanhan lopettamista. Vai?
No joka tapauksessa olimme eilispäivän liesussa, kaupunkikodissa käymässä. Siellä ei muistunut mieleen eikä oikein olisi ollut aikaakaan ruveta kirjoittamaan, kun piti koota kimpsua ja kampsua auton kyytiin. Halusin kuskata loputkin käsityötarvikkeet kesäkotiin toiveenani ehtiä sitä sun tätä tehdä vuorotteluvapaani aikana. Kun autosta oli poistettu ylimääräiset istuimet, niin hyvin mahtuivat niin villalankakirstu kuin nypläystyynykin. Ynnä painava säkillinen farkkuja ja kevyemmät mokioomet kahvipusseja yms. Ilta kotipuolessa oli upea ja koskettava, kun olimme seurakuntaillassa, jossa oli mukana King's Kids -ryhmä Israelista. Se on toimivaa rauhantyötä Lähi-Idässä, kun Kristus yhdistää kahden kansakunnan nuoria, juutalaisia ja arabeja.

Koetan nyt miettiä toisen sopivan lopetuspäivämäärän.

Luopumisten aikoja 2

Nyt mielessäni on alkanut pyöriä ajatus tämän blogin päivittämisen lopettamisesta. Syitä on ainakin pari. Ensiksikään en ole enää aikoihin pystynyt hallinnoimaan tätä blogiani siinä mielessä, että olisin voinut muokata sivulaatikoita tms, sen koommin kun sähköpostiosoitteeni vaihtui. Olen kuitenkin pystynyt postailemaan, ikään kuin toisena blogin kirjoittajana :(
Kuten näkyy, nyttemmin en ole ollut kovin hanakka säännölliseen postailuun, kun ykkösblogikseni on muodostunut se, jota(periaatteessa) pystyn hallinnoimaan. Tosin sekin nikottelee, pitkä paussi hallintataidoissa on vienyt taidonhallinnan.

En ole ihan varma, kuinka mones päivä tänään on, mutta luultavasti lokakuun seitsemäs. Mielestäni olisi soveliasta, jos lähettäisin viimeisen postaukseni 10.10. joka on mulle tärkeä merkki(miehen)päivä.
Tämä ei siis vielä (kenties) ollut  LOPPU

Mutta jo tässä vaiheessa tiedoksi: mikäli joku haluaa jatkossa lukea blogitekstejäni, niin voi siirtyä Kanttorilan kulmille.

Luopumisten aikoja

Enpä ole enää pysynyt neljän postauksen kuukausivauhdissa. Ainakin syyskuun osalta tuokin minimitavoite jäi tyngäksi.
Elokuussa kirjoittelin mm. hautajaisista. Tänään olen taas vähältä hautajaistunnelmissa. (Ja on niitä kuolinsanomia ehtinyt tulla syyskuussakin, täti soitti marjamettään suru-uutisen pikkuserkkuni kuolemasta.) Lauantaina menin netistä lukemaan kaupunkikotiseurakunnan sivua, lähinnä katsoakseni pyhän jumalanpalvelukset, mutta toki myös muut seurakuntatapahtumat sekä kastetut, vihityt ja hautaan siunatut. Siinä kohtaa tuli järkytys, kun hautaan siunattujen joukossa oli tuttu nimi. Kysyin mieheltänikin, voisiko tämä olla juuri se meidän tuntemamme, entisen kuorokaverini puoliso ja mieheni entisen raamattupiiriläisen isä. Mieheni mielestä ikä passasi. Mutta eihän sitä tiedä, jos saman nimisiä tuolla paikkakunnalla olisi. Asiasta varmistuakseni lähetin sähköpostia eräälle nykyiselle kuorokaverilleni, jonka tiedän olevan läheisissä yhteyksissä kyseiseen perheeseen. Ja kyllä, Taivaan Isä oli yllättäen kutsunut pois yhteisen tuttavamme. Hautajaiset pidettiin hiljaisuudessa. Nyt minun pitäisi jostain löytää voimia ja sanoja kirjoittaakseni leskelle.

Kumma kriitikko

Olen katsellut viime päivinä - eikun öinä - taas toinen toistaan kummallisempia unia, joista suurin osa tietty haihtuu mielestä ennen kuin olen edes aamukahvin äärellä. Yksi viimeöinen unenpätkä jäi kuitenkin kummallisuudessaan mieleeni. Mistä lie nämä netti- ja blogiasiat nyt uniini asti päässeet. Unessa olin löytävinäni jonkun tyypin blogista pitkän kirjoituksen, jossa hän kritisoi minun kirjoituksiani. Oikeastaan kiinnitin huomion hänen tekstiinsä, koska hän oli laittanut sen yhteyteen tunnistettavan kasvokuvan minusta. Jostain tiesin unessa, että kyseinen kirjoittaja oli mieshenkilö. Vaikken jaksanutkaan millään lukea kaikkea, mitä hän kommentoi ja teilasi kirjoituksistani, niin vaikutti kuitenkin siltä, että hän oli perehtynyt lähestulkoon kaikkiin kirjoituksiini. Kuitenkin varsin pintapuolisesti tai vahvalla ennakkoasenteella. Ainakin sellaisen käsityksen sain siitä lyhyestä pätkästä, jonka luin ja josta jäi mieleeni, että hän väitti minun sanoneen sitä sun tätä ortodoksisesta kirkosta. Kirjoittaja oli mielestään löytänyt minun jutuistani ristiriitaisia lausuntoja/ käsityksiä koskien toista kansankirkkoamme. Kuitenkaan en saanut sellaista mielikuvaa, että hän olisi ollut itse ortodoksi, hän vain oli jostain syystä halunnut esittää minut huonossa valossa ja teki sen tulkitsemalla kirjoituksiani mielensä mukaan.
Mietin, pitäisikö minun kommentoida hänen blogikirjoitustaan jotenkin tähän tapaan: "kirjoitit kyllä aika kiltisti, mutta ei ollut kilttiä julkaista kuvaani ilman lupaa". En oikein käsittänyt, miksi hän ei ollut osoittanut kritiikkiään suoraan minulle kommentoimalla häntä häiritseviä kirjoituksia. Miksi hän päätti repostella tekstejäni nimellä ja kuvallani omassa blogissaan? Oli aivan sattumaa, että törmäsin hänen tekstiinsä. Mies oli minulle entuudestaan täysin outo.

Herättyäni mietin, voisiko tuollainen olla mahdollista. Tottakai voi. Mutta epätodennäköistä. Pitäisikö ottaa tavaksi laittaa nimensä hakuun silloin tällöin? Ei kai sentään. Ainakaan tuon unen takia.

Täydennys

Näyttää siltä, että viime aikoina olen tälle blogille kirjoittanut keskimäärin neljä postausta kuukaudessa. Jotta pysyisin keskiarvossa, nyt on korkea aika kirjoittaa elokuun neljäs postaus. Eilisistä askareistani kirjoitin jo tuonne, tänään on sitten vietetty lepopäivää niin tyystin, että kirkkoreissukin korvattiin nettikirkolla. Tosin pientä pakkailua ja muuta ryttyilemistä olisi ohjelmassa. Illaksi kaupunkikotiin, kun huomenna on ajokorttiin liittyvä määräaikaislääkärintarkastus. Korkea aika tehdä kaupunkikodin pihassa myös jälkikorjuuta. Toivon saavani vielä rippusen mustaherukoita. Nostan myös valkosipulit, perunat ja porkkanat. Voimme sitten viedä lapsille opiskelukaupunkiin valkosipuleitakin samalla, kun kuskaamme omenoita, kesäkurpitsoita ym. satoa täältä maalta. Tytär saa taas myös annoksen punajuurta. Ei tosin tuota kuvan yksilöä, sillä sen keitin jo muiden isottelijoiden kanssa etikkapunajuuriksi kellariin.

Pitemmittä kirjoitteluitta lähden valmistelemaan lähtöä eli ryttyilemään. Kasvihuoneeseen sytytän öljykynttilän, jonka pitäisi palaa vielä yli 40 h, omenoita täytyisi kerätä lisää ja kohlia mukaan myös salaattia ja lehtiselleriä. Kenties löytyy vielä herneitäkin.

Laajempi selonteko viikonlopusta

Tällä viikolla alkoi koulu lopulta minunkin työpaikallani. Eivätköhän he siellä pärjää aivan mainiosti minuttakin yhden lukuvuoden.

Perjantain puutarhurointia ja pussiostoksia

Vaikka äidin serkun hautajaiset olivat viime viikonlopun päätapahtuma, muutakin ehdimme. Perjantaina lähdimme puoliltapäivin lapioiden ja kumppareiden kanssa auttamaan ystäväämme Millania puutarhahommissa. Mieheni kaivoi ruohotuppaita irti perennapenkiksi rajatulta alueelta, ja minä ravistelin mättäistä mullat pois. Siinä ei kauaa nokka tuhissut. Ulkona nautittujen päiväkahvien jälkeen menimme vielä aloittamaan hedelmätarhan pohjatöitä, vaikka ukkostakin taisi olla vähän ilmassa. Kolmen maissa meidän piti lähteä kaupoille, kun piti yrittää löytää miehelle hautajaisiin musta puku. Kas kun isäni hautajaisissa ollut puku olikin viety jostain kumman syystä kaupunkiasuntoon. Saimme Millanilta vinkin naapurikaupungin puolella olevasta kirppiksestä, jonne sitten lähdimmekin. Löysimme lähetyskirppiksen ja sen ohesta viihtyisän, kauniiksi sisustetun kahvilan. Syötyämme paninit ja possumunkit kahvin kera jaksoimme siirtyä kirpparin puolelle tonkimaan. Mies löysi itselleen sopivan puvun, joka oli lähestulkoon käyttämätön. Kaiken kukkuraksi se lähti vitosella, kun kirpparilla sattui juuri tuolloin olemaan "vitosella pussi" -päivä. Samaan pussiin mahtui lisäksi useampi kauluspaita sekä minulle yksi kesämekko. Onnistuneen kaupunkivierailun täydensi muutamat ostokset halpahallissa sekä rautakaupasta löytynyt osmocolor lattiaan.

Lauantaina sukulointia monin verroin

Hautajaispäivän aamuna piti olla kello herättämässä. Jotenkin taas tänäkin kesänä unirytmi on siirtynyt myöhäisemmäksi. Vaikkemme päässeetkään liikkeelle silloin kun oli aikomus, ehdimme kuitenkin kukat noudettuamme ja tädin luona kahvit juotuamme (ja miehen vaihdettua puvun ylleen) ajella kaikessa rauhassa äidin serkun kotipitäjän kirkolle. Kirkon luokse alkoi kertyä tutunnäköistä väkeä, äidin serkkuja ja serkkujen jälkikasvua. Kellonsoitto kutsui väen sisälle. Pappi piti hyvän siunauspuheen, muistolauseet olivat miltei kaikki joko Raamatusta tai hengellisistä lauluista. Sellaisia toivoisin omiin hautajaisiinikin. Vaikken niitä itse ole kuulemassa, olisi kuitenkin mukava jo etukäteen tietää, että hautajaisissani olisi tarjolla toivon sanoja, sellaisen toivon, joka perustuu Jumalan sanaan. (Onko mitään muuta toivoa?)
Hautausmaalle ajettiin ruumissaatossa. Vainajalle oli kaivettu hauta edesmenneen vaimonsa viereen. Samalta hautuumaalta löytyi useita hautoja, joissa oli sama sukunimi, vainajan isä ja äiti, vaimo, serkkuja ja serkkujen perheenjäseniä. Hautauksen jälkeen kiersimme muutamien sukulaisten kanssa haudoilla. En ollut ennen käynytkään kyseisellä hautausmaalla.

Muistotilaisuus alkoi pitopöytäruokailulla, laulujen ja adressien jälkeen kuulimme muisteluita ja evankeliumia, päälle vielä kakkukahvit.
Hyvästeltyämme vainajan perheen lähdimme kotimatkalle. Poikkesimme tädin kanssa tervehtimään isosiskoani, jolla oli seuraavana päivänä synttärit. Vein perennan ja kukansiemeniä. Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä katsomassa äitiäni hoitokodissa. Hän kyllä tällä kertaa muisti nimeni, mutta kertomukseni serkkujensa tapaamisesta ei nyt saanut vastakaikua.

Sunnuntainakin liesussa

Pyhänä heräsimme sen verran myöhään, ettemme yrittäneetkään ehtiä kirkkoon. Monien rakkaiden ja harvoin näkemieni sukulaisten kohtaaminen piti aivoja ylikierroksilla illalla vielä pitkään ja viivytti unentuloa, siksi aamulla nukutti. Lähdimme aamupalan ja aamutoimien jälkeen ennen puolta päivää tapaamaan naapuriamme tämän kesämökille naapurikuntaan. Hän oli laittanut meille ruuan. Syönnin jälkeen kierros puutarhassa, tiivistä ja syvällistä seurustelua ja kahvittelua. Viivyimme useamman tunnin. Kaiken kukkuraksi teimme vielä hyvät kaupat. Tilanpuutteen vuoksi saisimme edullisesti (= lahjaksi) tänne Kanttorilaan keinutuolin, joka vielä onkin kalustuksesta puuttunut. Itse asiassa miehen veli täällä käydessään mainitsi, että sellaisen tarvitsisimme. Sovittiin, että menemme käymään joku päivä uudestaan peräkärryn kanssa.

Sunnuntain kyläreissulla kohtasimme ehtoisan emännän lisäksi tällaisenkin kaunokaisen. Neitoperho, tiesi emäntämme kertoa.

Viimeiselle matkalle

Eilen oli hyvä päivä. Kaipaus ja ikävä yhdessä kiitollisuuden kanssa. Joku käytti sanaa suruilo.

Lähdimme aamulla ajelemaan ja otimme matkalta kyytiin ensin tilaamamme kukkalaitteen ja sitten tätini, jonka serkun hautajaisiin sitten yhdessä menimme. Päivä oli kaunis, kotiin unohtunutta sateenvarjoa ei sitten tarvittukaan haudalla. Paljon kyyneleitä, mutta paljon myös halaamisia, hymyjä ja hyviä muistoja.

Vainaja oli saanut aikaa valmistautua ja myös valmistella. Hän oli valinnut hautajaisvirren sekä ainakin myös haluamansa kuvan itsestään muistotilaisuuteen. Hän oli myös pyytänyt kälyään puhumaan muistotilaisuudessa. Puheessa tuli esiin myös tuo valmistautuminen. Äidin serkku oli todennut, ettei hän tämän valmiimmaksi tule. Mutta kuten kälynsä totesikin, mitä muuta valmistautuminen onkaan kuin jättäytymistä Jeesuksen käsiin.

Illalla ei meinannut uni tulla, kun sydän tuntui olevan niin täynnä. Kiitos rakkaista. Kiitos heidän elämästään ja kaikesta, mitä heidän kauttaan Taivaan Isä on antanut.

"Kiitos kun lainasit kyniä"

Tänään sattui jotain niin huvittavaa, että aina uudestaan hymyilyttää ja täytyy pitkästä aikaa kirjoitella tähänkin blogiini. Jutun alku juontaa koulun loppumisen aikoihin. Sain niitä kukkasia oppilailtani viimeisenä koulupäivänä. Mutta yksi oppilaani, joka myös ojensi ruusunsa, unohti, että hänellä olisi ollut minulle lahjakin. Kotona oli sitten haikaassut, että lahja unohtui antaa. Äitinsä kyseli minulta, miten se olisi paras minulle toimittaa. Ehdotin, että sen ehkä viedä samalla kylällä asuvalle sukulaisellemme, niin sitä kautta lahja aikanaan kulkeutuisi meille asti.
Niin tapahtui. Tänään kun mies vietti syntymäpäiväänsä ja kun häntä tulivat onnittelemaan muiden muassa oma äiti ja veli, he toivat tullessaan sukulaiselle toimitetun lahjakassin. Kauniista kassista löytyi lahjanarulla sidottu paksu nippu kaikenvärisiä lyijykyniä, naruun oli kiinnitetty koristesaksilla leikattu kortti, jossa ekaluokkalaisen kirjoittama teksti:
"Kiitos, kun lainasit minulle kyniä. Tässä sinulle ensi vuodeksi lisää. Hyvää kesää tv: XXXX"

Mukavaa saada itsekin lahjoja toisen juhlapäivänä. Eikä mitä tahansa lahjoja, vaan tuollainen, joka on hankittu ajatuksella ja pilke silmäkulmassa.

Matkapäiväkirjan viimeinen osa, 10.-14.7. 2014

Sunnuntaina emme menneet kirkkoon, kun pingstkyrkanilla oli kesätauko. Sen sijaan kuuntelimme netin kautta kotikirkon jumista, ja Daliakin tykkäsi kuunnella virrenveisuuta. Sää ei ollut enää niin helteinen ja pieni sadekuurokin helli Dalian pihaa. Siellä ei saa puutarhaa kastella kuin tiettyinä päivinä viikossa, aamulla ja/tai illalla, ja jonkinlaista aakkosjärjestystä  tms. noudattaen...
Mies tutkaili edelleen paluumatkavaihtoehtoja tietsikan ääressä, ja lopulta alkoi näyttää varmalta, että palaamme ajaen pohjoisen kautta, koska yölaivaan emme olisi saaneet hyttiä ja päivälaivaan ei mahtunut ajoneuvoa. Niinpä mies päätti, että lähdetään paluumatkalle vielä samana iltana, koska hän ajaa mieluummin illalla ja yöllä, kun on viileää ja vähemmän liikennettä. Sillä välin kun me Dalian kanssa katselimme valokuvia tietsikalta, mies oli jo pakannut lakanamme ynnä muut matkatavaramme. Myös perheen poika pakkaili, koska lupasimme hänelle kyytin kaupungin toiselle laidalle, kesätyöpaikkakortteeriin.
Tuntui vähän kurjalta jättää Dalia ihan yksin, kun veimme hänen poikansakin mennessämme, mutta oli hyvä tietää, että jo seuraavana päivänä hän saa uusia vieraita ja toisen pojan vuorostaan kotiin.
Torkuin varmaan jo matkalla Osloon, tai sitten kesityin niin kirjan lukemiseen, että missasin jokusen vakionähtävyyden. Ajoitus osui nappiin ja onnistuimme välttämään Oslon pahimmat ruuhkat. Vastaantulevilla sen sijaan oli pitkät jonot, kun yksi kaista oli tukossa kolarin selvittelyn takia. Mjösa-järven ohitus oli jälleen varsin hidasta, koska tietyö siellä on edelleen vaiheessa. Etenimme kuitenkin mallikkaasti ja varmoin ottein kartattomuudesta huolimatta. Mutta sitten Ruotsin puolella pimeys syveni, ja ankarat sadekuurot huononsivat näkyvyyttä. Jossain vaiheessa Svegin ja Älvrosin jälkeen meille tuli erimielisyys siitä, miten matkan pitäisi jatkua, käännymmekö oikealle vai jatkammeko samaa tietä edelleen pohjoista kohti. Onneksi mies piti päänsä. Siinä vaiheessa, kun muutamien kymmenien kilometrien jälkeen ylitimme sillan, jolla on hauska nimikyltti "Minne", tiesin minäkin lopulta varmasti meidän olevan tutulla reitillä. Loppuyö sujui rauhallisesti, minä torkahtelin ja mies ajoi. Älvrosissa olimme pitäneet tauon ja saaneet pestyä hampaatkin matkahuollon siistissä vessassa. Jossain Örnsköldsvikin ja Skellefteån välillä pidimme tankkaus- ja toisen vessatauon asemalla, joka oli auki jo anivarhain. Oli maanantai, 14.7. reissumme viimeinen päivä.  
Nälkä kurni, mutta ajelimme sinnikkäästi Jävreen asti, tutulle taukopaikalle, keittämään trangialla aamukahvit, syömään mysliä ja käymään Icassa ostamassa mm. ihanat pistaasikinuskiviinerit kahvin kaveriksi. Aamupäivän mittaan sain luettua loppuun toisen matkalukemiskirjani, Torey Haydenin romaanin Viattomat. Tulomatkalla olin tehnyt selvää Agatha Christien Lordin kuolemasta. Olin arvioinut oikein tarvitsemieni kirjojen määrän.
Haparandassa oli tietyön takia pitkät jonot, mutta Suomeen päästiin ja kotiinkin lopulta iltapäivällä. Oli yllättävää tormata hurjaan helteeseen kotikaupungissa, joka rannikkokaupunkina on suorastaan kuuluisa viileydestään. Siinä helteessä hetken huhkittuani puutarhassa ja miehen tiskailtua ja muutenkin rustattua paikkoja kuntoon kuopuksen puolesta aloimme tehdä lähtöä kesäkotiimme ja kasvihuonetta kastelemaan.
Otimme surkean vähän kuvia matkamme aikana, minä pelkästään Dalian puutarhasta nololla kännykameralla, mies lähinnä ihmiskuvia, joita en lupaa kysymättä tänne laita. Nikonilla olisi kyllä taas pari kuvaa Höga Kustenin sillasta, mutta siitä olemme ottaneet kuvia joka vuosi, niin en nyt suotta liitä kameraa koneeseen sellaisten takia.
Reissu oli jällen kaikin puolin onnistunut ja miellyttävä, vaikkemme tavanneetkaan koko perhettä. Seuraavan reissun sinne saatamme kuitenkin tehdä jo ennen ensi kesää, ja silloin on toiveissa nähdä heidät kaikki.

Matkapäiväkirja osa 2, Norjanreissu 10.-14.7. 2014

Saavuttuamme Dalia esitteli meille heidän uutta kotiaan ja viisasi alakerran vieraskamarin meille kortteeripaikaksi. Talo oli rinnetalo, varsinainen asuinkerros (keittiö ja olohuone ynnä makkareita) yläkerrassa. Olohuoneesta johti ovi isolle kuistille kallion kupeessa. Siellä istuimme nauttimassa einestä, jota toiseksi nuorin poika meille grillasi. Istuimme juttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia myöhään yöhön.

Dalia pyysi konsulttiapuani puutarhan suhteen. Lauantaiaamupäivän nautinkin hyvän seuran lisäksi ulkoilmasta ja puuhailusta perennapenkeissä. Minttua, laventelia, atsaleaa, jättilaukkaa ja lukuisia toistaiseksi tuntemattomiksi jääneitä lajeja.

   
                                                                     Laventeli

Lauantaina käväistiin myös ostoskierroksella. Löysin ja kirjoitin yhden peikko- ja yhden maisemakortin, ostin myös lisää pussinsulkijoita Clas O:n kaupasta. Kiwissä käytyämme haettiin vielä Plantasjenilta köynnöstuki, jonka mies asensi paikalleen ja jonka juurelle sitten istutin ne kaksi keltaista köynnösruusua, jotka Dalia oli saanut ystäviltä ns. tupaantuliaislahjaksi. Sitten istuimme kaikin praataamassa ja syömässä Dalian tekemää suklaakakkua ja mansikoita suomalaissyntyisen rouvan kanssa, jolta Dalian perhe talon osti. Vieraan lähdettyä mies käväisi iltalenkillä ja postittamassa kortit. Rema 1000:lta saa postimerkkejä ja sinne voi myös postin jättää.

Talon entinen emäntä tiesi kertoa, että tuo keltainen komistus on peräisin Marokosta. Siellä se tosin taitaa olla rikkakasvin maineessa, eikä kai ihme, oli se sen verran levittäytynyt joka perennapenkkiin ja tienposkeenkin. Luulin sitä jonkinmoiseksi liljakasviksi, marokonliljaksi jo nimittelin, mutta kaivettuani tienposkeen karanneen pois totesin, ettei sillä mitään sipulia ollut.

 Toinen tunnistamattomaksi jäänyt keltainen kaunotar. Eivät ihan vielä olleet siemenet ehtineet kypsyä. Tekisi mieli pyytää Daliaa ottamaan tuosta siemeniä talteen, kuten suomalaisrouva yllytti minua tekemään. Niin kuin minulla vielä jossain olisi tilaa uusillelajikkeille... (No, olisihan sitä, jos viitsisi kaivella vielä yhden perennapenkin niiden noin tusinan lisäksi, jotka Millan on Kanttorilaan rustannut.)
Jatkan loppureissun eri postaukseen, vaikka lyhyestikin, tämänkertainen venähtää muuten liiaksi.

Matkapäiväkirja osa 1, Norjanreissu 10.-14.7 2014

Vuotuinen retki ystävien luo Norjaan on tehtynä. Nyt pitäisi vielä laatia vuotuinen päiväkirja matkastamme. Moni asia meni taas eri tavoin kuin aikaisemmin, vaikka olemme käyneet joka kesä samassa norjalaiskaupungissa vuodesta 2008. Tosin moni asia pysyy samana, mm. tietyö Mjösan itärannalla jossain Oslon ja Hamarin välillä jatkuu ja jatkuu.
Tällä kertaa matkamme alkoi kesäpaikastamme, josta kannatti lähteä Turun suuntaan. Liput oli maksettuna torstai-illan Tukholman laivaan. Poikkesimme tauolle ja ostoksille Tampereella ja jatkoimme läpi Urjalan, muttemme kautta Huittisten. Hytti oli positiivinen yllätys. Vaikka se oli olevinaan piccolo, se oli suorastaan ylellinen omine suihkuineen. Nukuimme melko hyvin vaikkakin pätkittäin.  

Hyvin mies osasi ajaa meidät ulos Tukholmasta huolimatta minun ja navigaattorin ristiriitaisista neuvoista. Hyvin myös löysimme vanhasta muistista viimekesäisen taukopaikkamme Strängnäsissä. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ollut mukanamme karttakirjaa, joka on tähän asti joka kesä auttanut meitä matkoillamme. Nyt pääsi käymään niin, että ennen matkaa kaupunkikodissa käydessämme en muistanutkaan ottaa karttakirjaa följyyn. Muistin sen ajettuamme muutaman kilometrin, mutta mies ei enää halunnut palata peräkärryn kanssa, kun lähtömme oli muutenkin viipynyt. Olin tuohduksissa ja järkyttynyt, taisin mököttää koko matkan kesäkotiin saakka. Mutta ennakkopeloistani huolimatta sekä meno että paluu sujui olosuhteisiin (= kartattomuuteen) nähden hienosti.
Strängnäsissä kävin ensitöiksi rannalla veneilijöille/ matkailijoille tarkoitetussa vessassa ja kävelimme sitten ostoksille Icaan,jonka viime kerralla bongasimme. Palattuamme rantaan keittelimme trangialla vettä termospulloon ja joimme murukahvit. Einehtimisen jälkeen kävelimme apteekkiin ja löysin yllättävän helposti helpotusta vaivaan. Sitten matka jatkui ohi Örebron ja muutaman muun paikkakunnan ja rajan yli.
Meillä ei ollut edelliskerrasta jäljellä valuuttaa kuin jotain 43 NK. Etukäteen olisi pitänyt soitella Tampereelle johonkin pankintapaiseen, josta sitten olisimme voineet matkan varrella noutaa, mutta se jäi tekemättä. Poikkesimme ennen Mossin lautalle menoa helteisessä Kambossa. Siellä kävimme kyselemässä,  löytyisikö pankkiautomaattia, ei löytynyt, mutta kaupan kassa tiesi, että lautalle voi maksaa visallakin. Niin tehtiin. Ei tarvinnut tällä kertaa edes kovin kauaa jonottaa lautalle. Loppumatka Tönsbergiin sujui jouhevasti ja uusi osoitekin löytyi helposti (ilman kartan tai navigaattorin apua), kun olimme etukäteen tarkistaneet netistä. Purimme enimmät roinat auton kyydistä ja ajelimme takaisin Tönsbergiin hakemaan Daliaa töistä.
Jatkuu

Synttärikortti

Menneen talven mittaan en ilmeisesti ole kovin paljon ehtinyt tai jaksanut tehdä askarteluja tai käsitöitä. Siihen oli montakin syytä. Käsityöpiiri ehti kokoontua vain muutaman kerran monien yhteensattumuksien vuoksi. Omaa talveani hallitsi huoli vanhemmista sekä synttärisuunnitelmat. Ja nyt hoksasin, että paha anemia väsytti ja vei voimat, vaikka silloin en ymmärtänyt olevani aneeminen.
Jotain käsitöitä sentään sain tehtyä, mm. lähetysmyyjäisiin, mutta kertaakaan en muistanut ottaa kuvia. Viime viikolla sitten pitkästä aikaa piti saada tehtyä synttärikortti rakkaan ystävän 50-vuotispäiväksi. Olin sitä varten raijannut kaupunkikodista erinäisiä matsku- ja värkkilaatikoita. Samaten muistin siepata käärepaperia pakettia varten. Idea kortista kehkeytyi katselemalla erivärisiä korttipohjiani ja niihin sointuvia väripapereita, jotka olin löytänyt toimintakertomuksen otsikkosivuista. Kuviolävistäjää toivoin myös voivani käyttää. Sitten hokasin, että ylijääneestä käärepaperista voisin saada leikkaamalla nätin kuvion korttiin. Leikkasin ja sovittelin, ja siinä se oli. Kansi oli vähän pienempi tekstiosaa, joten tummempi punainen näkyi reunoilta.
 

Synttäreillä oli mukavaa, kuten aina ystävän seurassa.

Rikkaruohojen tuohamiskampanja jatkuu

Tänään Kanttorilan puutarhassa jälleen kitkiessäni muistin yhtäkkiä, että olin viime syksynä luvannut palata asiaan ja kertoa, miten juolavehnäkoeasematutkimuksen kävi. Lyhyesti sanottuna juolavehnän juurien kuivattaminen onnistui kyllä hyvin kaikilla muilla konsteilla paitsi puutarhasäkeissä. Mustissa säkeissä auringon lämmössä kyllä alkaa tavallinen rikkaruoho palaa eli kompostoitua, mutta talven yli  seinustalla säkeissä jemmaamani valkojuuret olivat säilyttäneet elinkelpoisuutensa, vihreää kasvustoa oli keväällä nähtävissä. Ei auttanut kuin koettaa levitellä ne säkeistä ympäriinä kuivumaan.
Viime syksynä sain mielestäni kitkettyä suurimman osan valkojuuresta. Mutta keväällä kitkemillänikin alueilla ja uusissakin kohopenkeissä oli nähtävissä hentoja heinänvarsia. Ei tarvi jäädä kuin pieni juurenpala, kun kasvu ja suvuton lisääminen on taattu. Sama vika voikukassa. Sain mieheltä syntärilahjaksi voikukankitkemistyökalun. Olin sen rautakaupassa nähdessäni kyllä itsekseni epäillyt, mahtaako niin lyhyet terät pystyä irrottamaan kasvin koko juuren. Epäilyni osoittautui aiheelliseksi, ja fb:ssa sitten törmäsin viestiketjuun, jonka mukaan aika moni muukin oli todennut samaa. Mitä hyötyä on siitä, että selkä suorana voi kitkeä voikukan osittain, kun kuitenkin siihen samaan kohtaan kasvaa uusi, jo samana kesänä? Ei mitään. Mies arvelikin, että koko härpäke on varmaankin jonkun miehen tekemä keksintö...Alkukesällä Kanttorilaan päästyämme aloitimme kampanjan myös voikukkaa vastaan. Mies ajeli  nurmea ja katkoi kukkivat voikukat, minä kuljin usean päivän aikana ympäri pihaa ja keräsin varovasti kukinnot, jotka olivat kehittymäsä tai kehittyneet siemenasteelle. Kuskasin ne pikakompostoriin. Muistan kuinka lapsena yritin estää voikukan siemeniä leviämästä piilottamalla siemenpallot isojen kivien alle. Ei tainnut tepsiä  se konsti. Mutta silloin ei ollut pikakompostoria. Vaan ei tullut lapsena mieleenkään puhallella voikukansiemenpalloja, toisin kuin kaupunkilaislapsien mieleen kyllä tulee, puhuvatkin "puhalluskukista".

Jatkan Kanttorilan ja sen puutarhan kuulumisten kirjaamista varsinaisessa Kanttorilan blogissani, silloin harvoin kun puutarhapuuhilta maltan.

Joskus toiveet toteutuvat

Selailin (mukamas joutessani) vanhoja bloggauksiani, valitsin sen vuoden ja sen kuukauden, jolloin postauksia näytti olevan eniten. Sieltä löytyi myös teksti, jossa olin vastannut haastekysymykseen, minkä asian haluaisin muuttaa elämässäni, jos voisin.
En lainkaan muistanut kirjoittaneeni, että haluaisin lyhentää etäisyyksiä ystäviini Daliaan ja Millaniin. Sehän on mahdoton yhtälö, kun toinen heistä asuu Norjassa. Mutta hassua kuitenkin, että nyt tuo toiveeni on kuitenkin puoliksi toteutunut, ja enempää se ei voi tässä maailmassa toteutuakaan. Kesäkotimme on Millanin entisessä kodissa, vajaan 8 km:n päässä hänen nykyisestä kodistaan.  

Ihmemies Makkaiveri

Tälle keväälle on riittänyt tavanomaista enemmän suku- ym. tapaamisia ja sitä mukaa ajelua. Ensin oli isän siunaustilaisuus, sitten perhetutun pojan lakkiaiset likellä Oulua, sitten isän uurnanlasku kesäkuun alkupuolella ja viime sunnuntaina veljenpojan rippijuhla Satakunnassa. Sinne oli kesäkodistamme kolmen tunnin ajomatka, joten lähdimme aamulla ennen seitsemää liikkeelle, jotta ehdittäisiin kirkkoon kutakuinkin. Toisin kuitenkin kävi. Lähes puolitoista tuntia olimme ehtineet ajella, kun eräässä ylämäessä vaihdekepin liikuttelu ei enää vaikuttanut mitään. Vaihde oli kuitenkin päällä ja mies pysäköi auton mäen jälkeiselle linja-autopysäkille. Ensin tsekkaus, kummastako päästä yhteys meni poikki. Vaihdekepin juuressa kaikki oli ok, siispä mies konepellin alle hääräämään. Ilman työkaluja, kun tällä kertaa oli kotoa lähtiessä jätetty tilanpuutteen vuoksi pakki pois kyydistä. Ahtaassa kolossa, näkemättä perille asti, käsikopelolla ja näppituntumalla mies yritti yhdistää vaihdetankoa (vai mikä leineekään) takaisin niveleensä. Sieltä oli kuitenkin pudonnut se pieni punainen nippeli, läpimitaltaan vähän lyijykynää leveämpi putkenpätkä,jolla nivelkohta pysyisi koossa. Minä kuljin pitkin pientareita etsien, löytyisikö mitään käytökelpoista krääsää. Pyöränkumi olisi ollut omialtaanen, mutta ei löytynyt kuin alumiinitölkki. Kokeiltuaan purukumia (joka suli moottorin kuumuudessa, samoin kuin ensiapulaukusta löytynyt laastariteippikin), ainutta löytynyttä nippusidettä, tussini tulpasta puukolla leikkaamaansa rengasta, takaloosterissa olleesta vanhasta jatkojohdosta purkamaansa kuparijohtoa sekä melkein kokeiltuaan hiuspompulaani, keksijämieheni leikkasi alumiinitölkin pohjan irti ja väänsi tölkin tueksi nivelkohtaan. Vähän se siellä kilahteli, kun vaihdekeppiä käänneltiin, mutta niin vain matka jatkui, varovaisesti ja hyvin vähän vaihteita käyttäen - toivoskellen risteyksissä, ettei tulisi muita ja että punaiset vaihtuisivat vihreiksi. Emmehän me toki jumalanpalveluksen alkuun ehtineet, mutta sopivasti ehtoolliselle kuitenkin. Pyhä-hymnin alkaessa ihmiset olivat sopivasti seisomassa, kun kapusimme mekin seisomaan yläparvelle. Sisko alakerrasta vilkutteli vastatulleille. Olin hänelle viestitellyt, että myöhästymme tunnilla.

Mitä tulee autoremontteihin, niin niitäkin on ihmemiehelläni piisannut tänä keväänä tavanomaista enemmän. Mutta ei suinkaan vain tuossa viime sunnuntaina ja sitäkin ennen eri tavoin oikutelleesta pikkusitikasta - johon saimme kesäkodilta kaupunkikotiin ajellessamme ja hajottamolla poiketessamme vaihdetankoihin uudet (käytetyt) tulpat, jotka mies apsin pihalla sitten asensi paikoilleen (otti tällä kertaa akn pois, että näki paremmin ja oli tilaa työskennellä). Kovan työn mies teki myös korjatessaan veljeään varten yhden opelin, jonka hän vaihtoi veljensä rikkinäiseen relluun. Se on nyt työn alla. Ja se oli yksi syy, miksi meidän taas piti lähteä kesäkodistamme käymään kaupungissa, että saisi tuon rellun katsastuksesta läpi. Sitä varten miehen piti vaihtaa iskunvaimentimet ja lamppujen johtosarja. Iskareiden vaihto on ollut ongelmallista, kun parempi leka on kesäkodin rappustenhajotustyömaalla. Juu, ei minulta kannata kysyä, miten iskarit lekalla vaihtuvat.

Olen lomalla

Lauantaina kevätkirkon ja todistusten jaon jälkeen hyvästeltiin oppilaat ja työkaverit. Sitten kotiin ja leipomaan. Kun olin saanut nisut uunista, oli aika lähteä tervehtimään ylioppilasta, kuopuksen kummien nuorempaa poikaa. Jos ette kerro kenellekään, niin paljastan, että rahalahjan lisäksi veimme hänelle yhden niistä ruusuista, joita olin saanut omilta oppilailtani... Minä en ole enää hetkeen uskonut siihen lapsena kuulemaani hokemaan: "Joka saatunsa antaa, se onnensa menettää". Onnea on piisannut, vaikka olen vuosikausia  harjoittanut jos minkälaista lahjain kierrätystä. Tässä kuitenkin muistoksi ottamani kuva, jossa näkyy osa saamistani kukista. Gerberakimpun ja tuon ison ruusun toin mukanamme kesäkotiin, kun niiden värit passaavat tänne. Loput jäivät ilahduttamaan kotimieheksi jäänyttä tytärtä.

Pääsimme lähtemään kesäkotiimme vasta maanantaina,kun mies halusi poiketa matkan varrella hajottamossa, jonne hänelle oli varattuna sitikan etupalkki. Mutta viivytys oli tarpeen, ja siltikin pakkaamisessa tuli kiire. Ehdimme kuitenkin hajottamolle ennen sulkemisaikaa. 

Luultavasti kirjoittelen kesän aikana enimmäkseen uusimpaan blogiini Kanttorilan kulmilla, koska näillä kulmilla kesää vietämme.

Helatorstain aattona

Sain itseltäni luvan kirjoittaa jokusen rarin - nyt kun ekaluokkalaisteni todistukset ja todistuksen liitteeksi tulevat käyttäytymisen arvioinnit on tulostettu, allekirjoitettu, leimattu ja kansioiden väliin sujautettuna.

Isä on nyt siunattu lepoon odottamaan, että Jeesus Kristus hänet viimeisenä päivänä herättää. Hautajaisista ei tässä sen enempää kuin se, että siunaustilaisuuden jälkeen me kaikki kuusi isämme mukulaa, kolme poikaa ja kolme tytärtä, kannoimme isän arkun kappelista ulos ja hautaustoimiston autoon, jolla isä vietiin tuhkattavaksi. Se oli yllättävän raskas taakka, mutta ajattelin, että aikanaan isä on meitä jokaista kantanut ja kanniskellut, niin nyt oli meidän vuoromme.

Isän uurna lasketaan kesäkuun kahdeksantena samaan hautaan, johon hänen äitinsä, isänsä ja yksi siskoistaan on haudattu.

39 askelta - tai vähän enemmän

Melkoista porrasjumppaa on tuo taimien karaisu. Töistä tultua kannan yläkerrasta eteläikkunalta kymmenkunta taimilaatikkoa alakertaan ja takaovesta ulos kempuralle. Illalla retuutan ne takaisin. Onneksi rautatabletit ovat alkaneet tehota, en varmaan aneemisena jaksaisi kulkea trappuja ylösalas.

En sitten tiedä, onko itse karaisusta juurikaan taikaa, koska se on minulla ollut tähän asti säännöllisen epäsäännöllistä. Jos aloittaa karaisemisen, niin pitäisikö sitä jatkaa keskeytymättä ulosistutukseen saakka? Minulle on tullut pakostakin taukoja viikonloppuisin, kunen ole ollut paikkakunnalla. No, vaikkeivät taimenruppanani juuri hyötyisikään, niin saanpa ainakin pohkeille ja reisille kyytiä.

Vietimme juhlapäivää työn merkeissä

Tänään on Norjan itsenäisyyspäivä, 200 vuotta. gratulerer med dagen. Mutta tänään sattuu olemaan myös hääpäivämme, 28 vuotta. "Emme juhli, matkoilla" olisi voinut lukea lehden päällä. Lähdimme eilen töistä suoraan vapaa-ajanasunnolle. Aloitin kuopankaivuun jo eilen  illalla, ja mies jarruremontin. Viivyttiin pihahommissa hämärään asti, yhdentoista jälkeen nukkumaan.
Sain 50-vuotislahjaksi omenapuun, kuten olen aiemmin kehuskellut. Veljeni juhlapuheessaan nimesi sen hyväntiedonpuuksi. Paratiisissamme on toki ennestään kahdeksan omenapuuta, mutta oli mukava saada tarhaan nuoruutta. Oli vain miettiminen, mihin sen saan mahtumaan. Hädässä ystävä tunnetaan. Omenatarha-Eedenimme edellinen omistajatar ehdotti, että voisin kaivaa ylös yhden kolmesta Sinikka-luumupuusta, sen pienimmän, hänellä voisi olla sille paikka, ja minä saisin Lavialle tilaa.  
Eilen illalla irrotin Sinikan ja kaivoin kuoppaa isommaksi. Löytyi kiviä, yksi niin iso, että tarvittiin liina ja miehen apua, että saatiin se ylös kuopasta. Tänään heräsimme kuudelta kumpikin omia töitämme jatkamaan. Kaupasta kalkkia ja puutarhamultaa niin sain omenapuun istutetuksi, heinäseiväs tukikepiksi ja hajotetun sohvan sisältä revittyä huopaa katteeksi rungon ympärille.

Syntymäpäivälahjasta hääpäivänä istutetusta hyväntiedonpuusta tulee isäni muistopuu. Sain jo pikkuserkulta vinkkejä muistolaatan teettämiseen.

PS. Aloitin sitten vielä yhden blogin, jonne myös olisin voinut tämän tekstin laittaa, koska siellä keskityn vapaa-ajanasuntoomme. Kanttorilan kulmilla

Yök

Enpä muista hetkeen kokeneeni mitään fyysisesti niin epämiellyttävää ja hankalaa kuin tämänpäiväinen mahantähystys. (Enkä kyllä muista, että milloinkaan olisin - aikuisiällä - etu- ja jälkikäteen itkenyt lääketieteellistä toimenpidettä.) Kipuahan minä kyllä kestäisin - ainakin mikäli uskomme hammaslääkäriäni, joka totesi, että mulla taitaa olla korkea kipukynnys. Mutta tuo oli jotain muuta kuin kipua. Yökötystä, avuttomuutta ja itsensä hallitsemattomuutta. Viisas, kiltti ja empaattinen hoitaja piteli kiinni, rohkaisi ja kannusti lakkaamatta.

Nyt se on ohi, enkä totisesti toiste halua joutua nielemään letkua. Kai siitä voi jatkossa kieltäytyä.

Mitään hälyttävää, poikkeavaa, haavaumaa ei löytynyt, ei myöskään viimeisimmissä verikokeissa tai virtsa- ja ulostenäytteissä ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini oli rautalääkkeillä noussut. Anemian takia minua tänään syynättiin, haluttiin vissiin poissulkea imeytymishäiriöt yms. Patologilta tulee vielä vastaukset näytepaloista, mutta verikokeiden mukaan mulla ei ole keliakiaa. Eipä tietenkään, kai se olisi tuntunut jonkinlaisina vatsa- tms. vaivoina. 

Kuitenkin kaikitenkin, toivottavasti tutkimus oli turha. 

Toukokuun toisena sunnuntaina

Jaksaa olla kylmä. Tuntuu, että sisältä asti paleltaa.
Sain aamupalan vuoteeseen jo puoli kahdeksalta, ei tarvinnut valveilla odotella herätystä. Sain sänkyyn myös tulevan kesän kukan ja suurennuslasin, jolla näin vähän paremmin tutkia dalian istutusohjeet.
Rautatabletin ja elokuvan (Inside man) jälkeen lähdimme tandemoimaan kirkkoon, siihen kirkkoon, jonka viereisessä seurakuntatalossa oli luvassa perinteinen miestenpiirin järjestämä äitienpäivälounas. Kapusimme tavanmukaisesti lehterille. Kun kuulin saarnan aikana jonkun miehen yskivän alakerrassa, muistin heti taas isän ja ajatukset harhautuivat saarnasta.
Harmillisesti jumikseen oli ympätty ehtoollisvirsiksi kaksi inhokkiani (jotka eivät ole varsinaisia ehtoollisvirsiä, ovatpa vain sellaisia, jotka kaikki osaa jo ulkoa, kun niitä vähän päästä veisataan). Mutta olipahan alkuvirsi ainakin komea Aurinkomme ylösnousi.
Lounaalla istumme tuttavapariskunnan pöytään syömään ja seurustelemaan. Kun kerroin rouvalle värssystä, jonka olen valinnut isän kukkalaitteeseen, niin taas multa pääsi poru. Vaikka olen muistolausetta kuivaharjoitellut ääneen itsekseni kohta kymmeniä kertoja. Välillä se jo sujuu kyynelittä. Mutta jos ei hautajaisissa suju, täytyy pyytää miestä lukemaan.
Koska laitoin dahliasta (pakkauksesta) kuvan jo viimeisimpään blogiini, niin laitan tähän - sopivasti aiheeseen liittyen - toisen kukkakuvan. Sain torstaina kevätmyyjäisissä Tuulalta upean tuoksuvan pionin, se on kuvassa isän armeijakuvan ja työkavereilta saamieni kynttilöiden kanssa.

Shoppailua

Tuttava soitteli töistä tultuani: "Oletteko kotosalla, onko teillä menoa tälle illalle?" Vastasin, että ei kai seurakunnassakaan ole tänään mitään. Tuttava tuli käymään, keitin kahvit. Yhtäkkiä sitten viiden edellä juolahti mieleen, että eiväthän ne kevätmyyjäiset vain ole tänä torstaina. Etsin äkkiä paikallislehden ja seurakuntatiedot. Ja kyllä vain ja niinpä tietenkin, ainahan kevätmyyjäiset ovat olleet äitienpäivää edeltävänä torstaina! No, laitoimme tuttavan pyörän auton taakse peräkoukkuun ja tarjosimme hänellekin lihakeittoa seuriksella. Oli sentään vielä melkein tunti ostosaikaa. Ja silläkin oli oma tarkoituksensa, että tulimme autolla. Kahdestaan olisimme tulleet ilman muuta pyörällä. Tuula tuli kysymään, millä olemme liikkeellä ja oli hyvillään, kun kuuli, että autolla. Ja pian syykin selvisi: hän oli ollut halunnut ostaa minulle kukan jo syntymäpäivilleni, mutta nyt hän oli hankkinut upean valkoisen kerratun pionin surunvalittelukukaksi. Otin siitäkin jo kuvan, vaan en vielä ehättänyt sitä koneelle siirtää. Sen sijaan löysin vanhojen kuvien joukosta pari sellaista kuvaa, joista saa osviittaa joistakin tekemistäni ostoksista.

Ylemmässä kuvassa on Evankeliumijuhlien edellä virkkaamiani tyynyjä. Niistä roosa oli edelleen myymättä. Nyt sen ostin kahdestakin syystä: minua häiritsi sen sisälle laitettu mustavalkokuvioinen tyyny, siellä pitäisi olla yksivärinen, kun kuviot häiritsevästi "kalakastaa" isoäidinneliöiden rei'istä. Toinen syy on se, että eräs tuttu nainen oli aiemmin kiinnostunut ostamaan tämän. Nyt voin sitä hänelle uudelleen tarjota.

Eebenpuisia figuurejakin oli edelleen myynnissä, ja nyt ostin ystävälleni samantapaisen veneen kuin tämä, minkä itsellemme ostimme toista vuotta sitten. Ajattelin, että tämä voisi olla 50-vuotisonnittelukukkanen. Uskallan sen tässä mainita, kun tiedän, ettei ystäväni pysty enää nykyisin käyttämään tietokonetta/ nettiä sähköallergian takia. 

Toimintaterapiaa

Olemme mieheni kanssa nyt kolmatta kertaa mökkiviikonlopun vietossa isäni kuoleman jälkeen. Eka kerralla pääsiäislauantaina emme ehtineet juurikaan tehdä töitä, kun olimme vain yötä jatkaaksemme kotipuoleen sisariani tapaamaan. Se verran ehdin puutarhassa kierrellä, että löysin paljon elämää, pikkuötököitä sun muuta sekä ihastuttavan pörröisen tarhakylmänkukan, joka sai taas kyyneleet valumaan.

Viime lauantai oli aurinkoinen ja lämmin, ja tarkeninkin pelkällä topilla puuhastellessani koko päivän puutarhassa. Toki pitkikset ja kumpparit + villasukat jaloissa. Tänä viikoloppunakin on ollut välillä aurinkoista, mutta sade on tullut rakeina ja lumena. Puutarhatöissä on kuitenkin hyvin tarjennut kunnon vaatetuksella, johon kuului mm. pipo ja toppavaatteet.

Puutarhanhoito on aina oiva mielenterveyden ylläpitäjä, ja tuntuu se auttavan surutyössäkin.  

Hiljaisuus

Hiljaisen viikon lopulla minut ja meidät sisarukset hiljennettiin.

Olimme mieheni kanssa kiirastorstain iltakirkossa, päätösvirren "Käy yrttitarhasta polku" aikana kirkko puettiin mustiin ja sammutettiin valot. Minua harmitti, kun liikutuin niin, ettei laulusta tullut mitään. Pian kun olimme pyöräilleet kotiin, puhelimeni soi ja siellä pikkusisko itkee: "isä nukkui pois". Juuri niihin aikoihin, kun monissa kirkoissa valot sammuivat, sammui myös isämme elämänliekki.

Isälle koitti pääsiäinen jo kiirastorstaina, meille muille pitkäperjantai.

Piirakkamysteeri

No! Eikö tänne kukaan meinaa mitään kirjoittaa??
Mä niin tykkäisin kronologisuudesta. Olin ajatellut, että kirjoittelen - nopeaan tahtiin - pari kolme postausta synttärieni vietosta. En ole päässyt alkua (siis ensimmäistä juhlintapäivää) pidemmälle. No, sen toisen juhlapäivän eli varsinaisen syntymäpäiväni, jota "hyväntekeväisyyskonsertin" merkeissä vietin kuittaan nyt tällä (klikkaa) postauksella, jonka kirjoitin toiseen blogiini. Jolloin pääsen hyppäämään suoraan aprillipäivään (ja siihen miten tein Vilukissit). Olin saanut viettää maanantaina palkallista vapaapäivää, mutta tiistaina olin luvannut tarjota työkavereille synttärikahvit kakkuineen. Kävikin niin onnellisesti (kuten olin vähän laskeskellut ja toivoskennellut), että konserttikahveille leipomosta tilatuista täytekakuista yksi jäi täysin iskemättömäksi, joten sain viedä sen töihin eikä minun enää illan päälle tarvinnut ruveta kakkua täyttelemään. Samoin jäi leipäjuustoa ja (omapoimimaa) hillaa, coctailpiirakoita ja munavoita sekä mun tekemiä pipareita, kesäkurpitsaleikkokakkua ja juustokeksejä, joita  myös kuskasin koululle. Toisen open kanssa funtsattiin, mihin jääkaappiin ne mahtuisivat ja päätettiin, että osa kannattaa jättää opettajainhuoneen jääkaappiin.
Kun sitten ruokavälitunnilla aloin rustata trahteeria esille, niin en löytänytkään coctailpiirakoita mistään. Olin varma, että olin laittanut ne täytekakun alapuolelle opettajainhuoneen jääkaappiin. Kysyin kollegoilta, oliko joku siirtänyt ne muualle. Kukaan ei tunnustanut ja minä epäilin ääneen, että joku aprillipilailee kanssani. Kävin vielä kurkkaamassa keittiön jääkaappiinkin, olisinko sittenkin vienyt ne sinne, vaikka tiesinkin, etten ollut. No, ruvettiin kahvittelemaan ja herkuttelemaan ja todettiin, ettei tässä ruuan päälle niin piirakoita kaipaakaan ja kai ne kevään loppuun mennessä löytyvät hajun perusteella. Oli ne mulle kukkapuketin laittaneet ja kortinkin tehneet (siinä oli oikeen eteläpohojalaanen toivotus, johona mainittihin, jotta viisaus asuu vanahoos naisis...), mutta toiveeni mukaan lahjaraha oli laitettu yhteisvastuulle.
Minulla on aina tiistaisin kuljetusvalvonta, ja kun sieltä tulin takaisin opettajainhuoneeseen, niin mitä näinkään pöydällä? Sen ison tupperin rasian, jossa ne coctailpiirakat olivat. "No niin, kuka se pelleili mun kanssani? Mistä ne löytyivät?" Kollegat kertoivat, että olivat aikoneet kertoa, että ne löytyivät hattuhyllystä, mutta oikeasti ne olivat kuulemma joka tapauksessa löytyneet omilta jäljiltäni - sieltä keittiön jääkaapista, jonne en niitä ollenkaan muistanut laittaneeni ja josta mukamas niitä jo kertaalleen etsin.
Pääasia, että löytyivät iltapäivän kahvihetkeen mennessä - eivätkä päättäjäispäivään.

Mä en muistanut, kun en ehtinyt pysähtyä funtsimaan, ottaa yhtään ainutta kuvaa synttäritarjoiluista. Onneksi mies kuvasi ahkerasti molempina päivinä, niin sain kuvia edes vieraista ja ohjelmista. Itse muistin ottaa kuvan kukista.
Korkea kimppu on kollegoilta, valkea lilja Romanian ystäviltä ja atsalea oli ilmestynyt interfloran kautta sillä välin, kun olin konsertissa. Sen oli lähettänyt miehen veli perheineen. Upean värinen, ja tuo pysti sopii hienosti Kanttorilan väreihin. Asettelin kukat kuvanoton ajaksi tyhjään nurkkaan, jonka mies raivasi putkiremontin takia. Siitä häipyi työpöytä tietsikoineen yläkertaan. Siistiytyi pianonseutu olohuoneessa melkoisesti. Kelpaa tässä nyt pääsiäistä ruveta rustaamaan.

Trossatahan ny

Siiton jo viikko, kun juhulittihin suvun ja muiren läheesten kans vähä etukätehen mun viiskytävuotissynttäriä, mutta ny meinaan saara äntihin kirioottaa eres jotaki niistä juhulista. Täs on viety niinku sammakkaa äkehen alla, kun heti juhulallisuuksien jäläkehen meille tryykäs putkimehet rustaamahan, niin ei oo ollu sevvertaa väliännestä, jottolis keriinny ajatuksia koholimahan.
Mutta ny. Multa tuloo vissihin usieet postaus juhulihini liittyen, ja vissihin usiemmalle plokillekki. Mutta alootan tyrnevää lahajoosta. Molin jo aikaa päättäny, jotta minen sitte tartte mitää kolesta, enkä eres kukkia taikka rahaa, vaan haluan johonki hyvähän kohteesehen maharolliset muistamiset osoottaa. Syksyllä mä sitte sen äkkäsin, jotta son yhteesvastuukeräys, kun son kerta menos justihin synttärieni aikahan. En silloon viä tienny kohoresta, mutta kun sen kuulin, molin tytyväänen. Oikeen varmistuu, jotta valittin oikeen. No, mä sitte hyvis aijoon tierootin niin työnantajaa kun ammattijärijestyäki, jotta jos niinku on meininki joinki muistaa, niin tossolis tilinumero.
Molin funteerannu juhuliani jo monta vuotta, mutta vasta viime kesästä alakaen rupes selekenemähän, juhulapaikan ja sen semmoosen osalta. Kutuun sukulaasia tänne meirän lintukotohon ja siinä samas ilimineerasin, jotta muistamiset yhteisvastuulle.
Mutta ei nuo sitte perästäkää tullehet tyhyjin käsin. Sen lisäksi, jotta purottivat mun kolehtihini, toivat kaikellaasta mukavaa. Niin kumminki ovat fiksuja nuo mun läheeset, jotta mitää turhaa kolesta ei tuotu, kaikki tarpehellisia ja hyöryllisiä. Meinaan ny sitte vähä trossata, mitä kaikkia mä sainkaa.
Ensimmääset lahajat, komiat valurautaaset kirjatuet, sain jo vissihin kuukausi etukätehen, kun Millan-ystäväni oli kyselly mun tarpehia ja lahajatoivehia. Se kun väitti, jotta kumminki mulle jotaki tuorahan, niin pareet sanoa, mitä tartten, jottei tuu epämieluusta tai turhaa. Ja sitte se kumminki toi lisää lahajoja, kun tulivat käymähän, uusia hantuukia ja voimisteluvehkehiä, joita mä tartten tenniskyynärpään hoitohon.  
Yks velii toi heiluharan ja siskoo siihen vaihtopään, krökyn, sama velii toi kovat mokioomet vaattehia, jokka vaimonsa oli pemmastanu pois kaapiistansa. Niiren häjypoika oli lähärättäny omatekemää sinappia ja valkosipulinkynsiä chilimarinaaris. Pikkusiskoo toi kans lisäksi murua ja kovetun pussillisen tyrniä, rautalääkkeheksi. Isoosiskoo toi Viskarssin oksasakset ja jos jonkimmoosta siementä, hernehiä ja perennoota. Sitte silloli viä kaharen sorttisia kukkiaki, ruukus komiasti punaasena kukkiva pääsiäiskaktus ja pöntöllinen sytykeruusuja. Keskimmäänen velii toi följysnänsä omenapuun taimen, jonka noli sisarukset yhtöhöösesti mulle hommannu. Vanahimmalla velijellä oli tuliaasena äireen risetillä tehtyä aprikoosi-kurpitsahilloa, jota mies on ny herkutellu näkkileivän päällä kahavin kans. Serkku pani isoon tukun rahaa mun säästöpossuhuni ja ruusun maljakkohon. Ruusun kans tytärki tuli, sellaasen ruukkuruusun. Jos vaikka sais sen pihalle kesäksi. Kottaraaspönttö, jonka velii oli teheny, oli vissihin enempi tupaantuliaaslahaja, mutta kyllä mä senki lasken synttärilahajaksi.
Meirän kummiflikka, siskoon esikoonen, oli rustannu vanahoosta virioosta hienon nostalgiapläjäyksen, josta kerkisimmä jotaki katella juhulien lomas. Lisäksi ne soittivat serkunpoijan kans selloa, soli kuulemma peräkamariorkesteri. Niijjotta arvokasta ohojelmaaki oli mun juhulas. Toinen ohojelmanumero oli keskimmääsen velijen juhulapuhes.
Mutta lahajoosta mun piti kirioottaa. Isoosiskoo toi mukanansa valamihiksi tekemiänsä salaatteja ja salaatinkastiketta. Niistä jäi meille viä evähäksi, niin jottei parihin päivähän tarvinnu salaattia teherä.  Tärillä oli kans mukanansa isoot mokioomet, sano, jotta pemmasta kun kerkiät. No, nym moon sitte keriinny. Vähä harmittaa, jotten kattelu sitä liinakääryä jo silloon. Siinolis ollu justihin sellaanen siniraitaanen pötäliina, joka olis passannu siisehen kamarihin valakoosen liinan päälle. Ja samahan sinisehen kamarihin löytyy Liisan loorasta sinikukkaanen juomaklasi. Paan kuvia sitte kun löyrän  johoron kamerahan.
Viä naapurin emäntäki oli pannu velijen joukkohon astioota, mökkilääsiä varte. Oli sanonu, jotta panna kiertohon, jonsei itte tartte. Irtopohjavuuan paninki Norjan vierahien följyhyn, kun mulloli niitä kaksi ja kun molin unohtanu toisen kotia, niin piti viä tää mökillä ostaa kolomas...

Jokahan tuos ny tuli kaikki. Eipäs tullu, saimmä kummiflikalta viä Sibelius-Akatemian FBB:n cd:nkin, kuuntelimma sitä autorarios, kun tänne ajelimma. Maanantaina sain sitte viä toisen mieluusan cd:n, mutta maanantaista tuohippuolin lisää. Jos ei tää, niin toises plokis.

No nym mullolis nuota kuviaki. Ensin nuo krökyt ja osa siemeniistä

Sinisestä kamarista tuli vähä hämärä kuva, mutta siinon molemmat Liisa-tärin siniraitaliinat, son ne itte kutonu.

Ja Liisalta son tuo kukkaklasiki. Eikä täti hetikää tienny, jotta meillä mitää sinistä kamaria onkaa. Tuo piianpeili on Millanin peruja, enoonsa tekemä, mä pirän sen tarkoon talles. Jos vaikka Millanin pieni siskoonflikka, kummiflikkansa joskus huoliis, kun tärillensä se ei enää huushollihin mahtunu.

1. huhtikuuta 2014

Mä voisin kertua, kuinka mä tänään tein Vilukissit, mutta että te uskoosi kumminkaa. Niin kiriootan siittä sitte tuohippuolin. Heikää ny, mun tarttee ruveta einehtimähän roveesti, jotta jaksan sitte 12 tuntia syömäti.

Aha, paimen anoo jauherehua. Jo on anemia paha

Vielä kun jaksaa muutaman levottoman yön painajaisineen ja heräilyineen, niin sitten alkaa taas uni maistua. Paitsi että ei... Tulee uudet murehtimiset. Jotka nekin olisi hyvä osata jättää leveämmille harteille.

Huomenna vielä suoraan töistä lääkärille, anemian takia. Olin ihmetellyt pitkin talvea, miksi hengästyn niin helposti, ja epäilin astmaa suvunperintönä. Alle sadan hemoglobiini selittänee myös huimauksen, jota on esiintynyt liikuntatunneilla.

"Laiska töitään luettelee"

Mitä onkaan tapahtunut viime päivinä

- Löysin uudestaan netistä vuorottelusopimuspaperit ja tulostin ne.
- Sain täytettyä em. paperit omalta osaltani - jouduin muutamaan kohtaan kysymään neuvoa palkanlaskijalta.
- Sain vietyä em. paperit, kolmena kappaleena, sivistystoimejohtajalle, jotta hän voi lisätä asiani torstaina sivistyslautakunnan jäsenille  lähtevälle seuraavan kokouksen esityslistalle.
- Löysin kaupasta kylmäsavulohta tarjoushintaan.
- Ostin tänään coctailtikkuja, Rekokahvia, tyrnimehua ja kasvisliemikuutioita.
- Olen pakannut lisää astioita ym. tarvekalua viikonlopun viettoa varten.
- Olen saanut hoidettua asiat seurakunnan emännän kanssa.
- Lauantaina puunasin kylppärin, koska meille tulee yövieraita. ("Olen kyllästynyt puunaamaan" hekoheko)
- Vein konsertti-ilmoituksia muutamalle julkiselle ilmoitustaululle, suntiot huolehtivat samaisia ilmoituksia seurakuntakotien ilmoitustauluille.
- Äsken leikkasin fileerausveitsellä em. kylmäsavulohen ohuiksi viipaleiksi, ladoin viipaleet kelmulle "kääretorttupohjaksi", levitin tillillä maustamani tuorejuuston päälle ja käärin pötkyläksi pakastimeen.
- Olen käynyt ahkerahkoa wilmaviestinvaihtoa oppilaitteni huoltajien kanssa.
- Ja kas, tänään minä tein ruuan autoremonttia tekevälle miehelleni ja iltavuorosta palaavalle tyttärelle.
- Niin, ja tänään kävin toisella käynnilläni fysioterapeutin luona ja ostin kyynärsuojan. Mutta roskista kylppäriin en marketista löytänyt.

Siinäpä tuli laiskan luetteloa. Eilen illalla harmitti, kun en oikein saanut mitään äntihin. Kenties siksi näinkin sitten painajaista juhlien järjestämisestä. Siitä vielä muutama rivi.
Olin järjestävinäni ylioppilasjuhlia, vanhaan lapsuudenkotiimme (niin kuin yleensä aina unissani). Olin juuri kattamassa kahvikuppeja pöytään, kun huomasin, että ensimmäiset vieraat jo saapuivat. Samassa muistin, että täytekakut ja kaikki muukin tarjottava oli edelleen pakastimessa. Olin unohtanut ottaa sulamaan... No, osa vieraista tuli tuliaisten kera, valmiita voileipiä ja sen sellaista, niin niillä päästiin vauhtiin. Olin tuntevinani nämä ensimmäiset vieraat Sanniksi ja Kostiksi, jotka kai molemmat ovat jo siirtyneet taivaallisiin juhliin. Sen verran painajainen stressasi, että heräsin siihen neljän maissa, enkä ihan heti päässyt takaisin uneen. Tulipa sitten muutamia asioita mieleen, mitä pitäisi muistaa kirjoittaa ylös. Yhden sitten noustuani vielä muistinkin ja kirjoitin muistivihkooni: tyrnejä täytyy muistaa ottaa pakastimesta mukaan hyydykekakun koristeeksi, samoin kokonaisena pakastettuja lakkoja täytekakun koristeiksi.

Minen oo kuollunna, eikä oo äiteekään

Ilosta huoleen ja takaisin iloon olen kulkenut edellisen postauksen jälkeen. Mutta en vain ole saanut kirjoiteltua. Tosin yritin toiselle blogilleni tuosta huolesta ja sitä seuranneesta huojennuksesta kirjoittaa, mutta teksti ei koskaan tullut esiin. Eipä sitten inspannut aloittaa uudelleen.

Ajatukset ja suunnitelmat suuntautuvat juhlien ja konsertin järjestelyyn, h-hetkeen ei ole enää kuin reilu viikko.
Siihen saakka. Täältä tähän, niin kuin valtakunnantoimittaja Eino-Mies Porkka-Koski sanoisi.

Vitsi vitsi

Kaupungilla kävellessäni satuin rookaamaan kollegan aviomiehen, joka kutsui meitä heille kotiseuroihin. Lupasin kysyä omalta aviomieheltäni... No, siinä puhe kääntyi myös autoihin ja tuttavan mies päätti rohjeta viljellä arveluttavaa huumoria, kertoi varoittaneensa poikaansa, että akka, auto ja asunto ovat ne hankinnat, jotka miehelle tulee kaikkein kalleimmiksi. Mutta asunto sentään säilyttää arvonsa...

Trahteerien rustoota

Moon täs ny hilijallensa koittanu rustata trahteeria juhulihini. Meinaan juhulia kahares paikas, niin tarttoo funteerata kaharet trahteerikki. Tottahan ny osa leipomuksista kelepaa molempihin, niinku nuo piparkaakut, jokka äsköön justihin koristelin truutulla, ja kuivaa kaakkua kans saa viärä seurakunnan tiloohinki. Mutta sinne saavat hommata leipomosta täytekaakut. Sukulaasille tohorin teherä ne itte. Mullon vähä viä suunnitelma puolimoos, mitä kaikkia paan tarille. Osa vierahista syöö vain kasviksia ja kalaa, niin oon meinannu, jotta saa liha jäärä vallan pois, onhan ny paastonaikaki alakanu.
Nuo funteeraamiset tuli sitte yöllä taas unihiniki. Molin meinannu teherä vierahille itte verilättyjä, gluteenittomat meinasin paistaa eri lättypannulla kun tavalliset. Muttemmä ollu keriinny ainuttakaa lättyä paistamahan, ennen kun ensimmääset vierahat jo tuli. Enkä mollu keriinny kaakkujakaa fyllätä. Ja sitte mulloli meininki rustata jotaki murekesta jauhelihasta ja valokiista(!), noli jo sulanehekki, enkä mä viäkää tienny, kuinka niiren kans tulis toimia, jotta niistä sais jotaki hyvää - yhyres. Kyllä helepotti herätä ja lähtiä töihin.
Emmä ny verilättyjä kumminkaa trahteeraa kasvissyöjille. Enkä sitä jauhelihaa. Mutta valokkia kyllä, kaakkuhun ja leipäjuuston kaveriksi.

Jottas tiärättä

Moon ny talavilomalla ollu tämän viikoon, ja mullon viä Taru Sormusten Herrasta vähä puolimoos (oommä toki sen lukenu jo usiamman kerran, kerran äänehen mukuloolleniki iltalukemisena, en toki koko trilogiaa samana ehtoona).
Niijjotta, en ny sitte kirioottele horvihin tämän kummempaa.

Myyjäissatoa

Tänään oli seuriksella hiihtolomastartti, koko perheen tapahtuma. Itseäni tietenkin kiinnosti eniten myyjäiset, joihin mekin olemme käsityöpiirissä värkänneet enkeleitä, helmiä, kasseja, pehmoleluja ja ties mitä muuta tänäkin keväänä. Kovin vähänhän tavaraa aina tahtoo mennä. Tietty menisi enemmän, jos saisivat puoli-ilmaiseksi. Olin lainannut Hellille äidiltä saamani pehmoketun kaavat ja antanut värkiksi serkulta saamiani sisustuskankaita. Helli oli ehtinyt väsätä useampia ihania kettuja, sekä emoja että poikasia, joita kävi moni hypistelemässä. Mutta en jäänyt seuraamaan, lähtikö yhtään kettua markkinaväen joukkoon.
Ruokailun, ostostenteon ja leppoisan jutustelun lisäksi minulle sattui vielä muutakin mukavaa. Nina halusi tulla kertomaan, että hän tuntee jonkun oppilaani vanhemmat, ja Nina oli saanut hyvää palautetta, että opettajasta tykätään. Nina arveli, että varmasti on mukava kuulla sellaista, mutta tuskin hän pystyi kuvittelemaan, kuinka suuri merkitys sillä minulle olikaan. Kiitos Taivaan Isälle tuosta Nina-nimisestä enkelistä eli sanansaattajasta.

Kuvassa vielä osa ostoksista, siis ne ei-syötävät. Kovatöinen kahvikorikassi myytiin pilkkahintaan, vihreät virkatut korit sopivat mökille, sinne tarvitaan myös istuintyynyjä, vaikka nuo ovatkin aika ohuita siihen. Tytön taikka mummelin helmojen alla on piilossa lasipurkki, johon voi jemmata sitten vaikka jotain herkkuja lymyyn.

Huasteluva

Tänään välitunnilla kollega kertoi tuttavastaan, joka täyttää koht'sillään 30v. Hän oli antanut ystävilleen tehtävän (luvan?) keksiä hänelle haasteita: mitä kaikkea aikaisemmin kokeilematonta hän voisi vielä ehtiä tehdä ennen kuin täyttää kolmekymmentä. Muutamat haasteet kuulostivat aivan hyviltä ja järkeviltä, mm. kollegani oli antanut sinkkumiehelle haasteeksi neuloa sukat, luvaten avittaa neuvoen kädestä pitäen. Minä rupesin heti tietenkin leikkimään mielessäni ajatuksella, mitähän minä voisin vielä ehtiä tehdä ennen kuin täytän 50.
En kuitenkaan todellakaan aio antaa kenenkään haastaa minua mihinkään. Mutta monia mukavia uusia asioita elämääni on tullut ja on tulollaan lähiaikoina. Yksi hauskin ja haastavin projekti on ollut ja tulee vielä pitkään olemaan talo - ja sitä ympäröivä iso puutarha - jonka ostimme Millanilta ja mieheltään. Toinenkin mukava uusi asia on minulle jo luvattu. Sibessä opiskeleva kummityttöni lupasi antaa minulle alkeisopetusta sellonsoittoon milloin tahansa mulla on aikaa viivähtää hieman pidempään kotipuolessa yhtäaikaa kummitytön kanssa.
Tuntuu uhkealta ajatella, että vielä tässä iässä voi saada mahdollisuuden kokeilla ja ehkä jopa opetella uusia asioita ja taitoja.
Olen järjestämässä synttäripäiväkseni konserttia yhteisvastuun hyväksi. Sekin on jotain ennenkokeilematonta. Olen valinnut musiikin, olen itse mukana konsertin molemmissa kokoonpanoissa ja itse myös juonnan tilaisuuden. Sillä tavoin saan pidettyä ohjat omissa käsissäni ja saan juhlapäivästäni mieleiseni.

Pienoismalliremontti jatkui

Tultiin jälleen mukavalta, puuhakkaalta, rentouttavalta ja sosiaaliseltakin mökkiviikonloppureissulta. Miten se tuntuukin viikonloppu pidemmältä, kun sen viettää muissa ympyröissä?
Muiden askareiden ohessa - siis lakaistessani kellarin rappuja - tutkailin maalipurkinloppuja ja löysin kuin löysinkin vesiohenteista valkoista sisämaalia.
Muistin virkistykseksi räppään ensin uudelleen jo julkaistun kuvan työstövaiheesta, kun koetettiin hangata huopakynäpiirroksia nukkekodin pinnoilta. Niitä oli kaikilla muilla pinnoilla paitsi pohjassa (siellä oli vain lyijykynän jälkiä, enkä niille tehnyt mitään).

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen piti odottaa 1-2 tuntia ennen uusintamaalausta. Mutta koska illalla osa maalista oli vielä tuoretta (olin koettanut huiskia sitä paksusti), niin annoin kuivua aamuun saakka.

Nousimme sunnuntaina jo viideltä, ja tukevan aamupalan jälkeen vetelin toisen kerroksen (siis toisen kerroksen maalia). Ensi kerralla taidan jo kalustaa. Tuskin tässä välissä alan suunnitella mitään tapiseerausta. Matot lattialla voisivat tuoda väriä.

Loput kysymykset

3. Perhe
Lapsuuden perheeseen meitä kuului ja edelleen kuuluu kuusi sisarusta (kolme kumpaakin sorttia), isä ja äiti. Muutamia vuosia muonavahvuudessa ehti olla myös mamma ennen kuin joutui viimeisiksi ajoikseen sairaalahoitoon. Mammalla oli kaksi naapureina asuvaa tytärtä, ja silloin kun olin pikkulikka, mamma asui tätini perheessä.
Omaan perheeseeni kuuluu puoliso ja neljä aikuista lasta.
Ja sitten on vielä maailmanlaajuinen perhe, kaikki saman Isän lapset.

4. Mitä äiti on opettanut
Muistan vain yhden asian, minkä äiti on opettanut: iltarukouksen silloin, kun minulla oli suru eikä uni meinannut illalla tulla. Miltei kaikki muut äidin opit tulivat sanattomina, mallioppimalla, samoin kuin isänkin.

Tämä tästä, Remun innoittamasta nostalgoinnista.
Mies totesi tänä aamuna, että ei tuonne Facebookin pitäisi mennä. Äsken käväistessäni tuumin itsekseni ihan samaa. Miksi väen vängällä mieltään pahoittaa. Tänä iltanan minun on viisainta pysytellä muustakin mediasta erillään. Onneksi on puuhaa, käsityöpiiri ja pakkaamista.  

Suutelointia

Jälleen satuin vaihtamaan radiokanavan sopivasti, kun Deiltä tuli reggae-/rapversio virrestä Herra, kädelläsi. Enkä mä sellaista(kaan) jaksa kuunnella. Iskelmän puolella Remu kertoi ensisuudelmastaan. Tai oikeastaan hän ei siitä varsinaisesti kertonut, vaan ensimmäisestä mönkään menneestä yrityksestä 15-vuotiaana. Silloin hän oli päättänyt, että tuollainen ujostelu saa loppua, tulkoon sitten vaikka kassista naamalle. Voi voi, minä olin paaljon vanhempi ensisuudelmani aikoihin.

Tulkoon tässä nyt sitten leikki-feikki-meemini toisen kysymyksen vastaus (eka koski ensimmäistä oikeaa työtä, koska mä en tiedä, mikä oli viikon ensimmäinen kysymys, johon Remu vastasi kertomalla ajokortin saamisesta. No, jos aiheena oli yksinkertaisesti ajokortin saaminen, niin siitä ei mulla ole mitään erikoista kirjoitettavaa.)

2. Ensisuudelma, perusteellisesti ja alusta asti taustoittaen

Meitä oli kaksi uskistyttöä, kaverukset, lukion tokalla. Vanhojen päivän iltaa porukat lähti viettämään paikallisen laskettelurinteen kahvilaan. Mekin lähdimme mukaan. Myöhemmin saimme mukaanmenostamme sekä myönteistä että kielteistä palautetta vanhemmilta uskiksilta. Luokanvalvojamme oli sitä mieltä, että se oli hyvä idea: "olla maailmassa, mutta ei maailmasta", siis siten, ettemme eristäytymällä muista nuorista esim. viestittäneet olevamme jotenkin heidän yläpuolellaan. Tyttötyöntekijä taas lievästi paheksui juopotteluiltaan osallistumistamme, vaikkemme juopotteluun osallistuneetkaan. No, ainakin meillä molemmilla riitti puhekavereita, kun yksi ja toinen ikätoveri maistissa halusi purkaa syvimpiä tuntojaan. Ystävälläni taisi olla useampikin juttukaveri, minun seurassani viipyi vain yksi, joka ei edes ollut lukion vanhoja. Olipahan vain paikalle sattunut entinen tuttu. Olin tutustunut muutaman vuoden itseäni vanhempaan Kaukoon liikuntakerhossa, jota hän aikanaan tuli pitämään alakoulullemme. Tuo kerho soi ne harvat myönteiset liikuntamuistot, joita minulle lapsuudesta jäi. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu. Istuimme pitkään Kaukon kanssa nenäkkäin, lähinnä kuuntelin hänen tilitystään elämänsä siihenastisista tragedioista, mutta sen verran ainakin kerroin itsestäni hänen kysyessään kuulumisiani, että olen uskis. "Mitä tuhlausta!" oli hänen kauhistunut kommenttinsa. Hänen mielestään "nätti tyttö menee uskovaisena haaskuun". 

Ystävättäreni isä oli luvannut tulla hakemaan meidät. Olimme sopineet, että menisin yöksi ystäväni kotiin. Kun istuin siinä pää kumarassa, pidellen lohduttavasti Kaukon käsiä omissani, ystäväni tuli kopauttamaan olkaani ja kehottamaan: "Tuhkimon on aika lähteä", ja hän lähti edeltä eteisaulaan pukemaan. Noustessani Kaukokin nousi ja koukutti sormella minua lähemmäksi. Siirryin lähemmäs, olettaen ilman muuta, että hänellä on jotain "sipiasiaa". En voinut kuvitella mitään muuta, viaton lapsonen kun olin, vähän alle 18 vee. Eikö mitä! Hän suuteli minua suulle kaljanmakuisilla huulillaan. Järkytyin niin, että ryntäsin itkien pukemaan. Ystväväni kehotti minua pyyhkimään nenun ja hillitsemään itseni, ettei iskänsä kuvittele minun olevan liikuttuneessa tilassa.

Mutta oli meillä hauskaa ystävättäreni kanssa sinä iltana hänen huoneessaan ennen kuin maltoimme käydä nukkumaan. 

Hups sentään

Jatkoa aikaisempaan. Nyt sitten kuulin, mikä se puuttuva puheenaihe Remun aarreaitasta olikaan. Se oli ensisuudelma... Nyt en kyllä vielä ala omalta kohdaltani siitä avautua, vaikka tuon ensimmäisen oikean työn perusteellisesti käsittelinkin. Muistan kyllä tapauksen elävästi. Kukapa meistä ei muistaisi? Palaan teemaan.

Oikeaa työtä

Eilen töistä palatessa plarasin autoradion kanavia, koska mies oli autonmyyntiaikeissa tyhjännyt autosta kaikki cd:t ja koska Radio Deistä alkoi jokamaanantainen "Irja ja Inkeri", ja sitä mä en jaksa kuunnella. Musiikkia haeskelin, mutta pysähdyin sitten kuuntelemaan Iskelmä-kanavaa, jossa tutulta kuulostava miesääni kertoi autokoulustaan. Ääniarvaukseni osui oikeaan, Remu se oli. Hyvä heittämään tarinaa. Tällä viikolla hän on kuulemma äänessä joka päivä kyseisellä kanavalla. Juontaja taikka kuuluttaja luetteli vielä, mistä aiheista Remu turisee muina päivinä: ensimmäisestä oikeasta työstä (?), perheestä ja siitä mitä äiti on opettanut. Mutta ehdin sitten unohtaa, mikä se yksi aihe olisi ollut. Auton ratissa kun en voinut kirjoittaa muistiin. Rupesin kuitenkin fundeeraamaan, että tuosta olisi voinut saada vaikka meemin. Jos osaisi niitä nappeja rustata. Ja jos nuo kysymykset/ teemat olisivat olleet omakeksimiä. Ja sitäkin aloin funtsia, mitä itse olisin kyseisistä aiheista kertonut Remun tilalla. Jotain tällaista, meemin tapaan, alkaen tuosta työkysymyksestä:

1) Maatalossa tehtiin pienestä asti kaikkia töitä, mihin kyettiin, mutta ensimmäisiä palkkatöitä oli isostyö riparilla, vaikka en koskaan joutanutkaan olemaan kuin kesän ekalla leirillä, kun loppukesä meni heinä- ym. kotihommissa. Mutta se varsinainen oikealta työltä tuntuva palkkatyö alkoi siten, että siskoni kummitäti, joka oli sipulinviljelijä, tuli kysymään meitä perkuuhommiin. Olimme sitten monena kesänä naapurikylän kolmospoikien kanssa valtavankokoisella sipulipellolla. En muista, aloitimmeko työpäivät kasilta vai ysiltä, mutta kaksi pidempää taukoa pidettiin; lakisääteinen ruokatauko ennen puoltapäivää ja sitten kahden maissa Anja lähti keittämään meille kaffit, haki yleensä siitä vierestä, veljensä kaupasta hyvät tuoreet nisut meille. Sillä jaksoi taas loppupäivän. Satoi tai paistoi. Sateella Anja toi meille kunnon sadetakit, sellaiset keltaiset vahvat, joita näkee kalastajilla. Sateisina kesinä sipulipenkkien väleihin keräämämme ruohotuppaat saattoivat juurtua uudelleen, mutta olivatpa kuitenkin poissa sipulien juurelta.

Jaa no... tästä tuli niin pitkästi, että taidan jatkaa toiste myöhemmin. Ties vaikka ehättäisin kuulla, mistä se Remu tarinoi keskiviikkona.

"Vaihtelu virkistää"

Meidän koulussamme ekaluokkalaiset saavat syyslukukauden alussa virsikirjat. Me aloimme heti käyttää virsikirjaa lähes päivittäin. Kahdelle myöhemmin luokkaamme muualta tulleelle ei sen sijaan virsikirjaa ollut vielä jaettu, mutta tottuneesti hekin jo kaivavat meillä saamansa uudenkarheat kirjansa esiin. Teimme pienen kirjanmerkin ja olemme laulaneet melkein joka päivänavaukseksi yhden virren, siirtäen merkkiä eteen päin. Toki olemme hyppineet monien virsien yli, ja aloitimme kouluun ja lapsiin liittyvistä virsistä. Kirkkovuoden juhliin liittyviä otamme, kun ne ovat ajankohtaisia.
Viime perjantaina oli vuorossa yksi lempivirsistäni, 275 "Mä elän laupeudesta", ja tänään otimme seuraavan - vaikka se ei olekaan lempivirsiäni. Taisinpa mainita oppilaillekin, että olen jo vähältä kyllästynyt tuohon virteen Jeesuksesta laulan, kun sitä on laulettu niin paljon. Ja eikös vain se ollut lapsillekin tuttu. Heillä on tapana nostaa käsi pystyyn merkiksi, että sävel on tuttu, kun ennen laulua soitan aina säkeistön esittelyksi.
No, tuon jälkeen alkaa virsikirjassa osio "Katumus ja rippi", josta sanoin, että nämä virret taidamme jättää väliin. Yksi pikkupoika kuitenkin ehdotti, että lauletaan kuitenkin 280. Olin sitä elispäivänä juuri katsellut sillä silmällä, että miltähän tuo kuulostaisi. Se lupasi kyllä hyvää, että sävel oli unkarilainen. Pimputin säkeistön ja kiitin pikkupoikaa, kun oli noin hyvän virsimelodian keksinyt meille ehdottaa. Laulamme sen viimeistään keskiviikkona.
Ennen kuin menimme tunnin asioihin, mainitsin vielä, että virsikirjassa on valtava määrä virsiä, joita ei juuri koskaan lauleta, kun ainakin täällä kotiseurakunnassani ihmiset haluavat laulaa vain niitä, jotka ovat ennestään tuttuja. Ihmeteltiin siinä sitten yhdessä, ettei sillä tavoin voi mitään uutta oppia. Ja toinen pikkupoika kiteytti: "Vaihtelu virkistää." Aamen eli todellaki, todellaki.

Profetia

Luin äsken ystävättäreltä tulleen vastausviestin hänelle päivällä lähettämääni sähköpostiin. Tarkemmitta yksityiskohditta mainitsen vain, että olin purkanut hänelle ärtymystäni, koska tiesin hänen ymmärtävän minua.

Vastauksensa jälkeen muistin erään seurakuntamme blogiin lähettämäni tekstin, jota en ole vielä täällä julkaissut. Tässä se nyt on sellaisena kuin olin sen koneelle tallentanut:

Raamattu kertoo useita tapauksia, joissa Jumala on puhunut ihmisille unien kautta. Tutuin esimerkki on faarao, jonka unet Jumala selitti Joosefin kautta. Joskus olen itsekin kokenut saavani lohdutusta tai rohkaisua unieni kautta, mutta ne ovat olleet vain itseäni varten. Eräs ystäväni sen sijaan on toisinaan nähnyt unia, jotka eroavat tavallisista unista, ja joille hän on myös saanut selityksen. Ne ovat sisältäneet jonkin hengellisen opetuksen tai viestin.

Vähän aikaa sitten hän kertoi minulle erään tällaisen unen, jonka kuultuani ehdotin, voisiko siitä unesta kirjoittaa seurakunnan blogissa. Sain siihen luvan, vaikka hän ei itse ole tähän mennessä uskaltanut kertoa siitä minun lisäkseni kuin kahdelle muulle ihmiselle, mitä en lainkaan ihmettele.

Lainaan nyt melko suoraan ystävääni.

”Kerron sinulle unesta, jonka näin monta vuotta sitten.

Näin (erään paikallisen) koulun vieressä kivipaasia, niin kuin kallion nyppylöitä vierekkäin, ne olivat aika korkeita. Oli pimeää, vain katuvalojen kajossa näki tapahtumat.

Jokaisella kalliolla oli porukkaa ikään kuin retkellä syömässä eväitä ja kaikki rupattelivat iloisesti omalla kalliollaan. 

Sitten sinne tuli kaksi henkilöä, molemmat kantaen pään korkeudella valtavaa täysinäistä höyryävää vatia, toisella makkaroita ja toisella lihapullia.

Sain siihen sitten selityksen, että paikkakunnallemme syntyy eri kuppikuntia, joita ruokitaan jalostetulla lihalla, ja kallioiden korkeus tarkoittaa, että kuppikuntalaiset ovat hengellisesti olevinaan paljon parempia kuin muut. Heillä ei ole murhetta muista ihmisistä, ei nöyryyttä, vietetään vain hauskaa eri kuppikunnissa.

Olin tämän ihan unohtanut, kunnes sitten unen selittäjä muistutti viime keväänä, että nyt on paikkakunnalla se aika.”

Nyt on sitten aika arvioida, kuten meitä on kehotettu arvioimaan kaikki opetus ja profetiat, ovatko ne Jumalasta. Itse ajattelisin, että arvioidessa ei kannata välttämättä ensimmäiseksi siirtää katsetta kovin kauas, eri seurakuntiin, eri herätysliikkeisiin. Mitä jos uni ei kuppikunnista puhuessaan varoitakaan mistään niin ilmeisestä?

Kommentti:

Soitin tänään ystäväni kehotuksesta tuolle unen selittäjälle ja sain vielä lisäselitystä taikka tarkennusta.
Ne vatien kantajat, ruokkijat ovat oppipoikia ja -tyttöjä, nuoria uskovia, jotka takertuvat oppi-isiinsä ja äiteihinsä ja joille he kantavat näiden odottamia ja kaipaamia kehuja, jolloin nuo kuppikuntalaiset saavat omalle lihalleen tuoretta ruokaa. Kyse on oman edun tavoittelusta eikä siitä, että Jumala saisi kaiken kunnian.

Remontti-Reiska

Meille on suunnitteilla yhtä ja toista remonttia. Viimeisin suunnitelma kirjattiin oikein sopimuskansioon. Kun eilen palasin töistä, pihaan oli pysäköity outo auto; se oli putkimiehen piili. Olivat sopineet miehen kanssa, että viikolla 15 meille (tänne "kaupunkiasuntoon") tullaan vaihtamaan putket, osa pattereista yms. Kysyivät, että sopisiko sellainen emännällekin. Tottahan toki, kun olivat jo aikatauluttaneetkin siten, että synttärini saan viettää rauhassa ennen mylläkän alkamista. Sopimukseen lisättiin vielä molempien pyttyjen ja muutaman hanan ja bidén vaihto. Huvittavaa sinänsä, että tuo kohtelias, reipas ja asiallinen nuorimies kertoi olleensa meidän keskimmäisen poikamme kanssa samalla luokalla kuusi vuotta alakoulussa. Mainitsi, että poikamme lempinimi oli Einstein, oli haka matikassa jo silloin.
Putkirempalla alkaa ollakin jo kiire, 1975 rakennetussa talossa vesiputket piilotettiin lattian alle, nyt niiden tilalle tehdään pintaveto, tai miten nuo ammattimiehet sen ilmaisevatkaan.
Vapaa-ajan asunnossa edelliset omistajat rakennuttivat takan ja teettivät kylpyhuoneremontin (jos olet tutustunut Millanin blogeihin, niin olet varmaan lukenutkin, kun siellä hän kirjoitti värikkäästi mm. noista molemmista urakoista. Tuossa sivussa linkkivinkissä mm. Akka krätisee ja Kanttorilan puutarhassa). Mutta muuta remonttia riittää sielläkin. Mies on jo purkanut sementtiset ulkorappuset, joiden takaa seinähirret ovat vuosikymmenien aikana kastuneet ja hapristuneet. Pintaremonttiakin olisi etenkin ulkoseinissä.
Mutta kuten Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc aina tapaa harjoitella isoja juttuja pienoismallilla, niin vähän samantapaista me teimme viime viikonloppuna.

Kuvan nukkekoti on yksi niistä lukemattomista löydöistä, joita Millanilta ja mieheltään ostamamme talon ja varsinkin sen ulkorakennuksen (riihi ja pieni navetta/kanala/lampola) kätköistä on ilmiintynyt. Osan löydöistä Millan tieten tahtoen jätti meille, mutta nukkekoti oli vanhempaa jäämistöä, ehkä edellisten asukkaiden, jotka olivat ihmislapsellisia. Se oli "koristeltu" yltympäriinsä huopakynäpiirroksilla. Piirtäen oli tehty niin kalusteita kuin asukkejakin - enimmäkseen tonttuja, joita majaili myös katossa, sekä sisä- että ulko-. Hankasimme sytytysnesteellä enimpiä huopakynän jälkiä himmeämmiksi. Sen jälkeen mies kävi pihalla hiomassa niistä paikoista, minne koneella pääsi. Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa siveltimiä mukaan. Erivärisiä maalinloppuja niin ikään löytyy paikan päältäkin, niin nukkekoti saisi uuden pinnan lanttalauree. Kalusteetkin mulla on siellä jo odottamassa...

Vihreä madonna

Jo varhain tyttäremme osoitti taiteellista silmää ja lahjoja (toki veljissä näkyy samansuuntaisia taipumuksia). Niinpä erään joulun alla innostuin ostamaan hänelle lahjaksi taulun. Koululla kävi joku myyjä, jolla oli mukanaan mm. alla oleva maalaus. Koska tyttären omakin värienkäyttö oli hyvin vahvaa ja rohkeaa, arvelin, että hän saattaisi nähdä tässä vihreässä madonnassa jotain, vaikka hän oli silloin vasta häävisti koululainen.

Taulu on hengaillut vuosikausia olohuoneemme vaaleaksi maalatulla seinällä, koska taulut eivät ole ensimmäisellä sijalla silloin, kun opiskelijat kalustavat väliaikaisia opiskelija-asuntojaan. Viime viikonloppuna vein madonnan sitten vapaa-ajan asuntomme seinälle. Tuohon se sopii odottelemaan seuraavaa sijaintiaan, josko tyttärellä myöhemmin olisi sille paikka ja tarve. Viimeksi mainittua tosin ei välttämättä ilmaannu, tytär kun voi tehdä itse mieleisiään tauluja mielin määrin.

Sormet multaan

Mulla on ollut eteisen lattialla pino multasäkkejä jo horvin aikaa. Tai pidempäänkin. Tänään sitten nytkäytyin mullanvaihtourakkaa hitusen eteen päin, kun valkkasin ikkunoilta kuolleet kasvit pois ja kuuppasin niistä mullat tyhjään perunasäkkiin ja kun kannoin elossa olevia, mutta ruukustaan ulos tunkevia ruukkukasveja kylpyhuoneeseen kostumaan. Ja purkkeja likoamaan.

Yläkuvassa oleva asparagus on yksi suosikeistani, vaikken ikänäni tahdo muistaa, että se on unelma eikä hienohelma. Taas piti tarkistaa se, olisi kylläkin pitänyt tarkistaa, ennen kuin tallensin tuon kuvan väärällä nimellä.

Kauhea määrähän tuota mullan- ja ruukunvaihtoa olisi, kolmattakymmentä kasvia. Mitäs olen jakanut samaa lajia vaikka kuinka moneen ruukkuun, niin kuin tuota rönsyliljaa ja palmuvehkaa kuin myös kultaköynnöstä, apostolinmiekkaa, viirivehkaa ja aaroninpartaa.
Ainakin viimeksimainitun jakamisessa on sellainen taka-ajatus, että yritän säilyttää sen jälkeläisiä hengissä, jos emo sattuisi menehtymään. Kauan aikaa kyyläsin ja metsästin aaroninpartaa paikallisista kukkakaupoista. Se ei ole mikään muotikasvi, enkä sitä perästäkää löytänyt kukkakaupasta, vaan halppiksen viherkasvihyllystä ("kolme viherkasvia kympillä" tai jotain sellaista).
Kauan aikaa jahkasin homman aloituksessa, koska urakan suuruus on hirvittänyt. Tänään kuitenkin sain välittömän palkinnon: yksi kuolleiksi luulemistani (aasinkorvan tapainen, sekin oli yksi halppiksen kolmesta tarjouskasvista, kolmas oli toinen aaroninparta, jonka vein ystävälle) oli kuin olikin elossa. Olin riipimässä siitä kuivia lehtiä kompostisangon pohjalle kuivikkeeksi, kun huomasin, että kuivuneiden lehtien seasta pilkottaa vihreitä alkuja. Jippaidaa! Olin jo kovin ehtinyt harmitella sen menetystä. Ei maar, pakko mennä vaihtamaan edes yksi isompaan ruukkuun. Kun aloitan isoimmasta vaihdettavasta, saan siltä pieneksi jääneen ruukun seuraavaksi suurimmalle. Näin se menee.