maanantai 29. marraskuuta 2010

Vant tuut trii


Alakulo valtaa mielen heti, kun tulee hiljainen, tyhjä tai yksinäinen hetki. Itselle piristykseksi ja vaihtelun vuoksi nyt voisi olla aika laittaa näkyviin kuva noista ensimmäisistä huovutuslapasistani. Viime joulun myyjäisiinhän kokeilin jo huovutustossuja, silloinkin seurakunnan ostamista langoista. Pari viikkoa sitten kokoonnuimme käsityöpiirin kanssa Aulikin kotona huovutusneulemerkeissä. Maila ja Aulikki olivat hommanneet seurakunnan laskuun lankoja, aina pari kerää samaa lankaa. Lapasten ohjeen mukaan yhdestä kerästä piti tuleman aina yksi lapanen. Mutta niinhän siinä kävi, ettei valitsemani vihreä lanka riittänytkään ihan koko lapaseen. Viime torstaina sitten käsityöpiiristä palatessa poikkesimme Irjan luona kysymässä lisää lankaa. Vihreää ei ollut sillä hetkellä, mutta Irja antoi mustan keränlopun, hänen värisilmänsä mukaan se passaisi parhaiten vihreän lapasen peukkuun. Samana iltana tein vanttuut valmiiksi ja laitoin ne koneeseen huopumaan. Mutta mutta... ensimmäinen huovutusyritys meni mönkään. Mietin, johtuiko se siitä, että käytin pesupähkinöitä vai siitä, että koneessa oli liikaa muuta pyykkiä eivätkä lapaset päässeett kunnolla liikkumaan ja pyörimään. Latasin koneeseen uuden hantuukierän, mutta vain vajaan koneellisen, ja varalta laitoin vielä tavispesupulveria. Myöhemmin Aulikille episodin kerrottuani hän kyllä arveli, etteivät ne pesupähkinät voineet olla syy huopumattomuuteen, kun hän on huovuttanut ihan ilman pesuainettakin. No, pääasia, että toisella kertaa rasat olivat kutistuneet juuri niin kuin pitikin. Yön aikana ne kuivuivat niin, että koulusta palattuani saatoin alkaa koristella niitä. Irjan blogista löytyi hienoja kuvia, joista sain vähän vihjettä ja osviittaa. Mustaa lankaa jäi koristeluun ja lisäksi kaappien kätköistä löytyi erivärisiä huovutusvilloja, joista kelpuutin luonnonvalkean.
Vaikka olin ihan tyytyväinen tulokseen, niin eivät ne tainneet ainakaan vielä Saloisten myyjäisissä tehdä kauppaansa. Vaan huonosti meni kranssejakin, kynttilöitä ei ehkä senkään vertaa, vaikka nekin Aulikki oli niin viehättävästi koristellut jemmaamillani serveteillä. Varmasti olisi saanut monia tuotteita edullisemmin kuin adventtisunnuntain naisten messuilta, ja samalla olisi voinut tukea hyvää asiaa. Mutta ei kun ei. Mä nyt sitten skippaan Raahen joulumyyjäiset torstaina, kun lähden työvaliokunnan kokoukseen Haapavedelle. Toivottavasti silti riittää ostelijoita Raahen seurakuntakodille.

Mutta minä tiedän

En ole saanut otettua selvää, miten bloggeriin saisi esiin Päivän Sanan. Tämänpäiväinen osui taas niin kohdalleen, että kirjoitan sen muistiin:

"Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä"

Job 19:25, vuoden 1933 käännöksen mukaan.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Surutyötä

Tinon muistolle


1.1.1953- 27.11.2010
Sain tänä aamuna suruviestin puhelimeeni. Tino oli menehtynyt varhain aamulla kotonaan sairauskohtaukseen.
Soitin illemmalla hänen siskolleen. Itkettiin.
En tiedä, mikä tässä on surullisinta. Sekö, että heidän perheensä on joutunut kohtaaman kuoleman jo niin monta kertaa - molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja kuudesta sisaruksesta on enää kolme jäljellä. Sekö, että adventti on juuri alkamassa ja joulu tulossa, perheen, suvun ja yhdessäolon aika. Vai se, kun ajattelee, mitä Tino mahtoi tuntea, ajatella ja pelätä yksin viimeisinä hetkinään. Vai se, kun kaiken piti olla kunnossa, syöpä voitettuna ja elämä taas mallillaan.
Tajunta ei vain meinaa hyväksyä eikä uskoa todeksi.
Vihollisista viimeisenä kukistetaan Kuolema, tuo pelottava säälimätön vihollinen.
Tällä viikolla käsityöpiirissä Aulikki luki muutaman jakeen psalmista 103. Jae 14 kolahti niin, että meinasin laittaa sen blogiini. Ihan vain tuon yhden lyhyen lauseen ilman mitään selityksiä:
"Hän muistaa meidät tomuksi". Tänään tuo jae taas palasi mieleeni. Nyt oli aika kirjoittaa se ylös.


Näkemiin

maanantai 22. marraskuuta 2010

Pizzaa ja piparia

Kalevassa oli tänä aamuna haastateltu muutamaa tavallista tallaajaa ja kysytty, kuinka kauhea päivä on maanantai. Ei kai se ole päivää kummempi, tosin itsekin toisinaan olen päivänokosia vailla maanantai-iltapäivänä. Vaan en tänään. Oppitunnit menivät tosi kivasti. Niiden jälkeen monikulttuurisuushankkeen ohjausryhmän palaveri pidettiin tällä kertaa Pizzeria Meritassa (siinä joka vajaa vuosi sitten tuhopoltettiin ja joka on nyt Fenixin tavoin noussut tuhkasta entistä ehompana). Tilasin taas valkosipulia, aurajuustoa, ananasta ja tonnikalaa. Toin puolet kotiin, meni makoosihin paloohin. Kotona kiehautin 5 litran kattilassa kilon margariinia, 800 g sokeria, 600 g siirappia ja ruokalusikkamitalla mausteita. Jätin ihanasti tuoksuvan seoksen jäähtymään ja meinasin ruveta kouluhommiin. Mutta olin unohtanut englanninkirjan pois följystä, enkä päässyt tekemänä Thieulle käännöstehtävää :(
Miehen hiustenleikkuu oli myös listallani, mutta mies valitti selkäänsä ja korkeita verensokereita, joten siirrettiin sitäkin hommaa hamaan tulevaan. Olimme jo lähdössä kävelylenkille lähetyspiiriin, jotta saataisiin verensokerit kondikseen, vaan kun tarkistin lehdestä, niin eipä siellä lähetyspiiristä mitään mainittukaan. Niinpä mies lähtikin kunnon juoksulenkille ja mä jäin jatkamaan taikinantekoa - ja kuuntelemaan juutuubista vaikka mitä nostalgista. Mies sai nuolla vatkaimen koukut lenkiltä palattuaan ja oli hyvillään. Hänen mielestään piparit kuuluukin syödä taikinana. Tästä taikina-annoksesta toivon ehtiväni saada muutamia kauniisti koristeltuja lauantain myyjäispöydälle. Jos huomenna osan leivon ja paistelen ja perjantaina koristelen.

Baby born

Tässä eräänä yönä hoitelin pienokaista. Vauva oli vastasyntynyt ja tosi pieni, se mahtui kahteen kouraani. (Käytän nyt hänestä tuota se-muotoa, kysehän ei ollut oikeasta lapsesta vaan univauvasta, josta en tiennyt nimeä enkä edes sukupuolta) Vauva ei ollut omani, todennäköisesti se oli veljenvaimon. Vaikka se oli niin pieni, se osasi silti jo puhua, matki kaikkea, mitä sille sanottiin. Minua huvitti suunnattomasti nähdä, miten se osasi matkia myös Heikki Kinnusta, nousi seisomaan, käsi vyötärölle, etukenossa, toinen käsi suupieleen, tiedättehän, se Viljon kyselijähahmo, kaljapullo verkkareiden takataskussa. No, jouduin vaihtamaan vaippoja. Peppu oli hyvin rasvattu ja mietin, kannattaako minun sitä pestäkään pissan jäljiltä. Siinä vaiheessa veljen lapseton vanhapoikalanko kehtasi tulla neuvomaan MINUA vaipanvaihdossa ja pyllynhoidossa. Kuivaa vaippaa ei ollut saatavilla ja aloin improvisoida froteepyyhkeestä vaippaa. Kummallista, etten tullut huomanneeksi lapsen sukupuolta vaipanvaihdon yhteydessä.

Tarkoittaakohan vauvoista uneksiminen mitään vai johtuuko se vain hormoneista tai jostain muusta elimellisestä vaivasta?

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Hyvä uuras viikko vaikka kiirus

Tänään on kirkkovuoden viimeinen sunnuntai ja katselen taakse päin. Mutta vain viikon verran. Takana on kiireinen, mutta onneksi osittain tehokas viikko. Oli minun ajovuoroni ja käytin tilaisuutta hyväkseni siten, että maanantaina koulun jälkeen vietyäni Hannan keskustaan poikkesin kirjakaupassa hakemassa tilaamani kirjan. Yksi joululahja lisää hommattuna. Sitten menin vielä Isokäännän & Riekin liikkeeseen. Olin ottanut kotoa mukaan valkoisen villakangasduffelini tarkoituksenani ostaa siihen uudet puunappulat lenkkeineen, kun tiesin niitä olevan kyseisessä liikkeessä. Vanhat hamppunarulenkit ovat alkaneet hiutua poikki, yksi puunappula oli jo irrallaan taskussa. Mutta kun kaivoin takin esiin ja näytin ongelman Sinikalle, niin hän alkoi selittää, että hän voisi korjata tämän vaihtamalla lenkkien tilalle puuvillanarua. Vastasin, että olin ajatellut itse korjata, mutta mitä se maksaisi, jos hän korjaisi. Hän sanoi tekevänsä tällaisia hommia kuudella eurolla, lisäksi materiaalikulut (max. puoli metriä narua, 0,50€). Kiitos ja ylistys! Jätin takin ja puhelinnumeroni ilomielin ja sanoin vielä, ettei ole mitään kiirettä. Ennen kevättä en takkia tarvitse. Kotimatkalla sitten naureskelin itselleni ja sille, miten epäloogista säästäväisyyteni välillä on. Torstaina olin käsityöpiirissä palmikoinut kynttilänsydänlankaa purkupuuvillalangasta, vaikka valmista sydänlankaa myydään 0,35€/metri... No, onhan toki palmikoiminen helpompaa kuin vanhojen lenkkien poistaminen ja uusien kiinnittäminen oikeisiin kohtiin.
Tiistaina oli päivänavausvuoroni ja luin kymmenkunta kohtaa Daniel Nylundilta sähköpostitse saamastani "oikeuksien julistuksesta". Matikan ope kysyi, ehtisinkö auttaa erästä maahanmuuttajoppilasta, joka ei ollut saanut prosenttilaskukoetta läpi, kun hänellä itsellään ei ole mahdollisuutta antaa tukiopetusta. Sovin oppilaan kanssa, että keskiviikon ja perjantain viimeisellä tunnilla katsotaan koetehtäviä.
Keskiviikkona totesin, että en itsekään osaa tuosta vaan kaikkia koetehtäviä, mutta lupasin ottaa niistä selvää perjantaihin mennessä. Vapaatunnin aikana ehdin sentään selvittää, miten pystyn antamaan suomi toisena kielenä -sanallisen arvioinnin. Arvosanat piti olla primukseen laitettuna keskiviikkona kolmeen mennessä ja torstaina jaksotodistukset jaettaisiin. Sain siis vielä yhden illan aikaa kirjoittaa arvioinnit valmiiksi, aamulla tulostaisin ne liitteiksi jaksotodistuksiin. Kotona en juuri ehtinyt kirjoitella mitään ennen kuoroharjoituksia. Sieltä palattua kävin ensin saunassa ja sitten pääsin kunnolla koneelle. Aamupuolella yötä sain kuuden oppilaan arvioinnit valmiiksi ja pääsin sänkyyn.
Torstaiaamuna ennen aamukokoukseen lähtöä ehdin tökätä matikan kokeen miehelleni ja ehdottaa, josko hän ehtisi katsoa prosenttilaskuja. Ennen alakoulun kokousta tein mutkan yläkoululla, tulostin sanalliset arvioinnit ja vein ne kanslistille, joka lupasi liittää ne kyseisten oppilaiden toikkareihin. Siunattu Rauni! Kokouksessa tuotiin terveisiä Comenius-reissulta Ranskasta. Minullekin tökättiin käteen kaksi isoa ruskeaa kirjekuorta, jossa oli päällä nimeni, ulkomaalaisittain kirjoitettuna. Kuorissa on jotain luokkakuvia ja kirjeitä. En vielä tiedä, mitä minun pitäisi niiden kanssa tehdä. Uskonnontunnilla jouduin vihdoin sitten antamaan yhden jälki-istunnon. Muuten olin kuitenkin helpottunut ja onnellinen arviointiurakan loppuunsaattamisesta. Venynyt ja tekemätön homma rasittaa, mutta kun sen saa pois päiväjärjestyksestä, helpotus on sitä suurempi. Kotona mies oli tehnyt kaikkiin koetehtäviin ratkaisumallin/ -kaavan. Joitakin tehtäviä hän vielä selkokielensi minulle. Lisää syytä olla kiitollinen ja helpottunut. Ilta meni sitten rattoisasti käsityöpiirissä Aulin luona, vaikka emme sitten päässeetkään Jedidot-porukalla siellä harjoittelemaan. Muuten kyllä ilta oli tuottoisa, viidet huovutuslapaset ja yhdet tossut saatiin aika pitkälle.
Perjantai meni koulussa varsin leppoisasti ja kotiin palattua löysin netistä tiedon, että illan päälle ehtisi vielä Harry Potterin näytökseen. Mies tuli kaupasta ja kertoi olevansa hirveän väsynyt, kun yöllä ei ollut tullut uni ja kun aamulla oli unohtunut pistää insuliinia. Kehtasin silti ehdottaa elokuvareissua, ja niin sinne vain mentiin. Jopa tytär päätti lähteä mukaan, vaikka se hänen iltaunirytmiään rikkoikin.
Eilen mies jo toi kaupasta minulle piparkakkutaikinavärkit, vaan en vielä tehnyt taikinaa. Sen sijaan korjasin yhdet farkut ja ompelin jotain muuta pientä. Jumpan jälkeen en sitten enää juuri mitään jaksanutkaan. Lattian lakaisu ja mattojen haku tuulettumasta jäi miehen kontolle. Siinä meidän lauantaisiivoukset...
Tämä sunnuntai meni palvellessa, siitä kirjoitan enemmän Jedidot-blogiin, kunhan tästä joudan.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Eikka


Selailin koneelle talletettuja kuvia, sukujuhlasta vuodelta 2006, jolloin sitä vietettiin Nummijärvellä. Ennen Hautalan korpeen siirtymistä oli ensin jumalanpalvelus kirkossa. Ja kuinka ollakaan, siellä oli avustajana vanha tuttu rakas Eikka, hengellinen isäni, varmasti monen muun myös, Kauhajoen nuoriso-ohjus emeritus.
Rakkaaksi ehti tuo Nummijärven kirkkokin tulla riparin, jatkiksen, isoskoulutusten yms. aikana. Illalla tuohuksien valossa yhteyden ateria. Siihen aikaan ehtoollisenvieton yhteydessä Jumalan Karitsa -hymnissä oli upea sävel.
Raahessa on nykyään käytössä duuri-renkutus - taitaa olla 1. messusävelsarjasta.

Johdatuksesta

Huomenna minulla on jälleen päivänavausvuoro yläkoululla. Tänään silmäilin Daniel Nylundilta saamaani "oikeuksien julistusta" yrittäen valita siitä ne kohdat, jotka aamulla lukisin ääneen keskusradion kautta. Oli muuten hyvää ja nopeaa palvelua Daniel-veljeltä. Laitoin sähköpostia ja kerroin hukanneeni kopion, jonka olin aikanaan ottanut hänen lähettämästään Ystävyyden Majatalon ystäväkirjeestä. Kyselin, noinkohan jostain löytyisi helposti kyseinen luettelo, joka alkoi "Minulla on oikeus..." ja päättyi sen tapaiseen toteamukseen kuin "minulla on velvollisuus kunnioittaa kaikkien muidenkin vastaavia oikeuksia". Noin tunnin sisällä Danielilta tuli vastausposti.
Mutta siitä johdatuksesta. Koska luettelossa on 30 kohtaa, enkä millään voi lukea koko rimpsua yhdellä kertaa, niin koetin valita siitä sopivan otoksen. Siinä juolahti mieleeni, osaanko valita oikein, onkohan jokin kohta juuri tällä hetkellä jollekin oppilaalle ajankohtainen ja elintärkeä. Mietin, voinko luottaa siihen, että Jumala johdattaa ja toteuttaa tahtoaan myös siten, että hänen omansa käyttävät harkintaansa parhaan kykynsä mukaan.
Samassa muistin erään johdatuksenodotustilanteen vuosien takaa, vuodenvaihteen edellä vuonna 1985. Olin Helsingissä Explo-satelliittikonferenssissa. Siellä kokoonnuttiin viikonlopun aikana pienempiin ryhmiin muutamia kertoja. Viimeisellä kerralla meille annettiin tehtäväksi lähteä Helsingin kaduille tekemään gallup-kyselyä. Tietty kadunpätkä tuli meidän ryhmän alueeksi. Kyselyä tehtiin pareittain. Pari kysymystä joulun merkitykseen liittyen. Minun parinani oli itseäni vanhempi nainen, kolmi-nelikymppinen. Hän mietti, mihin meidän kannattaisi asettua, ja halusi siihen johdatusta. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään sellaista kutinaa, että pitäisi mennä johonkin tiettyyn suuntaan. No ei hän totisesti käyttänyt tuota sanontaa, mutta ajatus oli suurinpiirtein tuo. Minulla ei ollut asiasta mitään sisäistä tietoa, olin vain jotenkin hämmentynyt uudenlaisesta lähestymistavasta. Edelleenkään en osaa pyytää enkä odottaa johdatusta kaikkiin askeliin.
Mutta kylläkin tänään ruuhka-aikaan liikennevaloissa pyysin apua, että me kaikki pääsisimme risteyksestä turvallisesti. Ja kun vihreä syttyi ja pääsin jonon neljäntenä ylittämään risteyksen turvallisesti, niin kiitin jo ennen kuin kokonaan olinkaan taas turvassa Pajuniityntiellä.

Apropos, se "Minulla on oikeus" -luettelo olisi ihan julkaisukelpoinen täälläkin. Mutta miten osaisin liittää/ lähettää tekstin sähköpostistani tai tikulta... Ei viittis millään naputella kaksisormijärjestelmällä valmista tekstiä, jota on kahden A4-arkin verran.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Atlantis

Näin merkillisen unen. Seisoimme parin pikkuoppilaani kanssa merenrannalla ja ihailimme kaukana siintävää kaupunkia. Yhtäkkiä siinä silmiemme edessä kaupunki vajosi mereen yhdessä rysäyksessä. Kaikki me säikähdimme ja järkytyimme, mutta tytöt olivat myös hyvin surullisia, käsittääkseni siksi, ettei se kaupunki ollut enää meidän kenenkään saavutettavissa.
Käsittääkseni Atlantis edustaa ihmisen kaikkivoipaisuutta, vähän samaan tapaan kuin Baabelin torni. Yli-ihminen kykenee telepatiaan ja vaikka alkemiaan.
Ylepys käy lankeemuksen edellä. Baabelin tornin täytyy kaatua, Atlantiksen täytyy vajota. "Ja sen sortuminen oli suuri."

Isä meidän

Teimme siskon kanssa "puhelintreffit", joiden avulla saatoin soittaa isälleni isänpäivätervehdykseksi. Sisko ilmoitti mulle, mihin aikaan hän on isän tykönä, jotta voi auttaa tämän puhelimeen. Eihän isä tahtonut saada minun puheestani selvää. Niinpä hän ehdotti, että juttelen siskon kanssa, joka sitten kertoo hänelle meidän kuulumisia. Itkin sitten siskoni korvaan, tosin sitä hän ei kerro isälle. Ainakin isä oli saanut kuulla ääneni ja oli siitäkin vähästä hyvillään.
Olen kuullut tätä vanhuuteen liittyvää riisumista kuvattavan teltanpurkamisena. Kuinka telttanarut irrotetaan vaarna kerrallaan. Näkö, kuulo, voimat, liikuntakyky, tasapaino, terveys, ruokahalu, muisti... mitä keneltäkin ja missä järjestyksessä otetaan.

Mutta tuo otsikko viittaa myös toiseen asiaan, joka on polttanut mielessäni; se Isä meidän -rukouksen kohta, jossa sanotaan: "...niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Ei tuo kohta tuollaisenaan niin askarrutakaan. Mutta olen miettinyt sellaista ongelmaa, kun rakastani vastaan on rikottu ja kun sitä en vain tahdo pystyä antamaan anteeksi. Vaan eipä sitä voimaa anteeksiantoon itsestään taida kyetä puristamaan, sitä täytyy saada ylhäältä.
Mutta entä ne rikkojat? Tarvitseeko heidän tietää rikkoneensa? Johtuuko katkeruuteni siitä, etten ole tohtinut ottaa asiaa esiin ja setvittäväksi?

Eilen juttelin Taivaan Isälle ja kiitin Häntä siitä, että Hän pari vuotta sitten vapautti minut pari vuosikymmentä vaivanneesta kiusasta, noin vain, naps. Ja että armossaan Hän varmaan tämänkin asian hoitaa taidollaan ja viisaudellaan. Ajallaan.

Siemen lepää kylmässä

Isänpäivälounaalta palatessamma viisasin miehelle kahta lumihangesta törröttävää ilotulitekeppiä ja kerroin, että merkkasin niillä ne kohdat, joihin kylvin hevoskastanjat.
Viimeksi Kauhajoella mulle pussiin kourallisen upean violetteja ruuuspapuja ja kaksi hevoskastanjaa. Täti neuvoi merkitsemään kylvökohdat huolellisesti, koska hevoskastanja itää ja kasvaa hitaasti. Ja kylmäkäsittelyä se kuulemma myös tarvitsee, joten kylvin ne sitten kohta pian Kauhajoelta palattuamme.
Täällä lumi on edelleen maassa, vaikka sää on lauhtunut aamusta muutamia asteita. Aamulla mittari näytti neljää pakkasastetta, nyt se on enää aavistuksen nollan alapuolella. Tosin yöksi voi taas kiristyäkin. Kylvöt lienee tehtynä tältä syksyltä.
Miten on ihmismielen kylmäkäsittelyn laita? Ruumista voinee karaista, mutta ihmisen sisimmälle ei kylmäkäsittely kai ole tarpeen. Onkohan se enempi vain vahingollista.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Hug a Finn

Facebookissa on tapahtuma, jonka nimi on Hug a Finn Day. Kyseinen päivä olisi 1.12. Mä olen ilmoittanut osallistuvani. Sain itse vähän ennakkoa tuosta tapahtumasta eilen, pariinkin otteeseen työpäivän mittaan. Yllättäen lehtori Musa kaappasi syleilyynsä ja sanoi: "Kiitos Aila, sä olet aivan ihana." Mä epäilin, että olisiko hän nyt erehtynyt halauksen kohteesta, kun en muistanut mitään niin kovin erinomaista tehneeni ainakaan hänelle. Mutta Juhani vakuutti, että kohde oli ihan oikea. Selityskin tuli. Hän oli siivonnut työsähköpostiaan. Kolmen vuoden takaa hän oli löytänyt minun viestini, jonka sisällön taidan muistaakin. Kiitosta ja kannustusta. Hän aikoi säästää sen viestin, pahan päivän varalle.
Illalla vanhempain illassa sitten istuin erään maahanmuuttajaperheen seurassa, pystyimme keskustelemaan englanniksi. Illan mittaan tulkkasin jonkin verran, vaikka tytärkin oli sitä varten paikalla, mutta välillä arvelin käsitteitä liian vaativiksi vajaan vuoden Suomessa olleelle, vaikka lahjakkaallekin tytölle. Onneksi osalla illan alustajista oli hyvät ja havainnolliset kuvadiat esityksen apuna!
Kun sitten ilta päättyi ja hyvästelimme, niin perheen äiti halasi kiitokseksi.
Hyvä saldo.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Eräs joululahja vielä...

Äh, mä unohdin lisätä tämän kuvan äskeiseen laspuusmuisteluun! Mieluinen oli tämäkin joululahja, nukkeni Reliable. Kun minulta kärtettiin tietoa nuken nimestä, en sitä paljastanut pitkään aikaan, vaan pidin sen salaisuutena. Se kun oli NIIN hieno nimi. Vaan mistä olinkaan keksinyt noin erikoisen ulkomaankielisen nimen nukkelapselleni? No, sehän luki hänellä kengänpohjassa! Kun lopulta salaisuus paljastui, niin velipoika teki nimestä suorastaan ranskalaisenhienon väännöksen: Erliableé. Mä siis tietenkin äänsin tuon "rilaiabl"-sanan niin kuin se kirjoitetaan r-e-l-i-a-b-l-e.

Kuvan veräjähampaalla on tietenkin äidin tekemä juhlamekko päällä. Koko sisaruskuva olisi myös näkemisen arvoinen.

Ystävyyden viestikapula ja lapsuusmuistoja

Nyt on liikkeellä taas tosi mukava haaste. Tämä tuli Millanin ja Matildan blogista, Kahden talon tarinoista.

Sääntöjen mukaan tämä merkki liitetään haasteeseen, vastataan kysymyksiin ja ojennetaan ystävyyden viestikapula eteenpäin haastetun valitsemille blogeille.
(Mutta säännöthän on tarkoitettu rikottavaksi, wink wink, meinaan, ettei kai esmes merkin linkitysongelmien tartte olla esteenä haasteen vastaanottoon?)
Ja kysymykset liittyvät siis lapsuusmuistoihin - joihin tämänikäinen palaa harva se päivä ;-)
1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin, mikä sinusta tulee isona?
En muista, että olisi kukaan suullisesti kysynyt, mutta Ystäväni -kirjoissahan tätä kysyttiin ja niihin kirjoitin useimmiten, että emännäksi tai ison perheen äidiksi.
2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi?
Meillä luettiin ahnaasti kaikkia René Coscinnyn juttuja: Asterixia (josta oppi samalla historiaa ja latinaa), Ahmed Ahnetta ja Lucky Lukea. Lisäksi Hergén Tintti oli ja on huippukamaa.
3. Mitkä olivat lempipelejäsi?
Muistan tykänneeni lautapelistä "Tikapuut ja käärmeet", kun se oli niin opettavainen ja moralisoiva. Meidän isä ei hyväksynyt pelikortteja, mutta silti meillä pakka oli. Fuskupaska ja "Hei hei Heikki" olivat hauskoja, mutten taida enää osata.
Mutta jossain blogeissa tämä kohta ranskankielisestä alkuperäishaasteesta onkin käännetty, että mitkä olivat lempiLEIKKISI. Se on vielä hauskempi kysymys, joten vastaan ronskisti siihenkin. Meitä oli monta sisarusta ja lisäksi serkut naapurissa, niin ihania leikkejä riitti. Klassikko oli leikki, johon kuului resuiset muovilelut, noissu, koissu ja nalle. Noissulta oli kärsä poikki ja koissulta korva. Ne olivat kepposia keksiviä villikkoja, jotka kiusasivat muita leluja. Satumaaleikki toiskan likkojen kanssa niitten metsässä oli huippu. Nukkumatti asui meidän saunassa ja kurkisteli räppänästä...
4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?
Synttärini on maaliskuun lopussa, joten usein pääsiäinen sattui sen lähistölle. Niinpä äidin tekemän kakun päällä oli yleensä pääsiäisnamuja. Meillä oli niin harvoin karkkeja, että se oli oikeaa juhlaa. Ainakin kerran mulla on ollut jotain koulukavereitakin synttäreillä, koskapa mulla on vieläkin tallella Lealta saamani lahja, pääsiäiskoriste, jossa on kukko, tipu ja muna koivun juurella. Kummit Vaasasta kävivät myös yleensä juhlimassa ja toivat Fazerin parhaita, ja yleensä muutakin. Kerran sain kummitädin tekemän punaisen toppapuvun ja siihen sopivan pipon, jossa oli melkien päänkokoinen tupsu. Mulla olis siitä kuvakin, joskus vois skannata sen nettiin... Tulikohan tässä jo vastausta siihenkin, miksi nämä synttärit olivat parhaita? Koska mä muistan niistä jotain. Nuoruusvuosilta muistan myös yhden upean synttärilahjan, Millanin äidin tekemän neulemekon. Siitäkin löytyy kuva.
Tosin Kaanon oli tässä kohtaa maininnut eräät aikuisiän synttärit, ja siitähän mä hokasin, että kyllä mun 40-vuotispäivät olivat ikimuistoiset. Millankin oli mukana paremman puoliskonsa kanssa. Ja ne juhlat olivat hyvät mm. siksi että mä itkin, kun Velipoika piti puheen.
5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä, mitä et vielä ole tehnyt?
Tämä oli ehdottomasti vaikein kysymys. Varmaankin joskus olisin halunnut osata muuttua näkymättömäksi.
6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?
Tämä sen sijaan oli yllättävän helppo, ajatellen sitä, kuinka epäurheilullinen olen aina ollut. En ajatellut korkeita itsestäni liikunnantunneilla, etenkään sen jälkeen, kun mut passitettiin jalkapallokentältä puolukkamettään. Mutta sitten tuli Hakkolan Kauko, joka alkoi pitää liikuntakerhoa koululla. Ensimmäistä kertaa nautin peleistä. Persepallo oli hulvattoman hauskaa. Ja koripallosta tykkäsin, kun olin silloin vielä ikätovereita pidempi.
7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?
Kun näin 70-luvun alussa telkkarista A hard days nightin, niin tajunnan räjäytti The Beatles. Vielä silloinkin kun luokkatoverit diggasivat BCR:ia (kuka enää muistaakaan sellaista skottiruutubändiä??), minä pysyin uskollisena Paulille.
8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut?
Vaikka meillä oltiin köyhiä, niin jouluun isä ja äiti satsasivat kaikkensa. Molemmat olivat taitavia käsistään, joten saimme lahjoiksi hienoja omatekemiä leluja, kehdot, mollamaijat, isosisko jopa isän tekemän nukkekodinkin, minä olin saanut ihan pienenä pupukeinutuolin. Valita nyt sitten paras... Minä sain meidän lapsista yleensä lukumääräisesti eniten lahjoja, koska mulla oli kahdet kummit, ne Vaasan kummit ja sitten äidin sisko Liisa-täti ja miehensä Lasse. Liisa on myös käsityöihminen, joten sain kapioitakin jo varhain, tädin tekemä täkänä on tuolla yläkerrassa. Kun oltiin isompia, keksittiin sellainen sääntö, että se tiskaa, joka saa eniten lahjoja...
Mutta yksi ostolahjakin on jäänyt mieleeni; pikkuruiset keittiötyävälineet, alumiininen pata ja paistinpannu, kahvipannu ja sellaista. Pakettiin kuului myös ihan oikeaa sokeria! Olisikohan tuo lahja ollut niiltä varakkaammilta Vaasan kummeilta?
No niin, näistä voisi kirjoitella melkein vaikka kuinka pitkästi. Mutta nyt on aika lähettää haaste eteenpäin. Mitä Millan sanoisi, jos haastaisin Usman?? No, ainakin Ninan napinat saavat haasteen kuin myös turinoiva Tuhva. Taidanpa haastaa taas Paavonkin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kun me heitä muistelemme

Iltakirkossa luettiin kaikkien viime pyhäinpäivän jälkeen Saloisiin haudattujen nimet ja heille sytytettiin kynttilät. Kirkkosalista kuului nyyhkytyksiä.

Lumisateessa kynttilämeri hautausmaalla oli jälleen upea näky. Kävin Ollin haudalla - ilman kynttilää - tarkistamassa, olisiko Seija käynyt sinne viemässä kynttilän palamaan. Olavin hauta oli pimeänä. Onkohan Seija joutunut taas sairaalaan? Hänen ikkunansakin näyttivät olevan pimeänä, enkä aamulla kirkosta palatessa saanut vastausta ovikellon soitolle. Hauta ilman valoa puhuu minulle siitä, että me kaikki olemme Jumalan muistissa, vaikka ihmisiltä unohdumme.


Kun ei minulla ollut viedä kynttilää, niin kotona sytytin ulos lyhdyn ja pyysin miestä ottamaan siitä kuvan. Lyhdyn olen saanut lahjaksi Millanilta. Pari telinettä ostin viime kesänä mukamas amppelille, mutta lyhdyille ne oli tarkoitettu.
Näin vietettiin taas perinteistä, suomalaista, kristillistä pyhäinpäivää.
Vaikka tilpehöörikaupat kovasti koettavat tyrkyttää Halloween-rihkamaa ja vaikka samaa ujuttamista harrastavat kaupalliset tv-kanavat (Simpson, Halloween-kauhuelokuvat...) niin onneksi ainakaan näillä leveyksillä ei vielä kulje hirviöiksi pukeutuneita lapsia esittämässä kiristyksiä ja uhkauksia: "karkki vai kepponen".

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Kultapiikkari

Minä en ole urheiluihminen, en sitten yhtään. Enkä edes ymmärrä hävetä sitä. Silti kerron yhden tällaisen urheiluaiheisen jutuntyngän. Tässä päivänä muutamana tulin huomanneeksi meidän yläkoulun opettajainhuoneessa kirjahyllyn "koristeena" vanhan piikkarin, joka näytti kultamaalilla spreijatulta. Sen alapuolella oli selitykseksi teipattu vanhasta lehdestä kopioitu uutinen vuodelta 1976. Tässä tuo uutinen:


Miksi sitten kiinnitin huomiota tuohon uutiseen niin paljon, että halusin sen itsellenikin muistoksi tänne blogiin. Ei niinkään siksi, että ruukkilaiset pojat olivat tuoneet kunniaa ja mainetta kunnalleen. En tiedä, pystyykö lukija suurentamaan tuota skannattua lehtileikettä ja pystyykö siitä suurentamatta erottamaan, mitä lukee kolmannen palstan ensimmäisellä ja toisella rivillä:
"Paras oli Kauhajoen Timo Hakamaa..."
Niin, voin hyvin kuvitella että vuonna -76 Timo oli yläasteikäinen. Pari vuotta myöhemmin, kun itse olin yläasteella, hän oli jo aloittanut lukion. Meidän yläasteen tyttöjen iloksi olimme ensi alkuun samassa koulurakennuksessa lukiolaisten kanssa. Kerrankin kuvisope yllätti minut ja serkkulikan kurkkimasta yläkerrassa sijaitsevan kuvisluokan ikkunasta Männikön suuntaan, kun seurasimme erästä kouluun tulijaa. "Ai, te katselette Timoa!" hän nauroi. Ettei jatkanut rouva Kahelin vielä, että kelpaahan sitä katsellakin...
Koristähti Hakamaa on palannut Kauhajoelle ja Karhu vietti 100-vuotisjuhliaan. Onnittelut!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Askartelua paskartelua

Sen lisäksi, että ehdittiin syyslomani aikana sukkuloida sukuloimassa, koetin saada jotakin äntihin myös värkkien ja niiden järjestyksen suhteen. Ompelutarvikelaatikot ehdin järjestään molemmat, mutta askartelutarvikelaatikoille ja -kaapille en tohtinut alkaa tehdä vielä mitään - paitsi sulloa nopeasti kaapin oven raosta lisää muutaman roinan, jotka siivosin pois ompelutarvikkeiden joukosta. Siinä siivotessa käteen osui yhtä sun toista värkkiä, joista innostuin työstämään jotain.
Näihin kahvipusseista tehtyihin lahjakasseihin sain idean Aulikilta, monien ideoiden äidiltä. Päällimmäinen litteä pikkukassi on just passelinkokoinen cd:lle. Isoihin mahtuu vaikka kirja. Myös somisteet ja hantaakit ovat kierrätysmatskua, kuinkas muuten.Tuokin raitanauha on ommeltu roskiin heitetystä kangassuikaleesta. Dyykkari.
Kollega-Tiinalta sain idean sipsipurkkien päällystykseen. Ne voi päällystää aaltopahvilla, maalilla etc. Tällä kertaa liimasin päälle lakanariepua ja housuhameesta revennyttä helmaa. Pitsillä koristettuun jemmasin sitten pitsinauhat, kahteen muuhun kuminauhoja.

Ja sitten lisää näitä vessapaperinroikottimia.
Siskon luona käydessämme sain matkaani tätivainaalta jääneen ompelukorin, jonka täti oli saanut omalta siskoltaan joululahjaksi vuonna 1952. (Siitä kelpaisi kyllä ottaa myös kuvan!) Nyt se on täynnä pieniä lankakeriä odottamassa esmes isoäidin neliöiksi ja sukkien koristeraidoiksi työstymistä. Entinen pikkuriikkinen käsityökorini joutaa nyt sitten vaikka arpajaispalkinnoksi herkkukorin tekoon.