Isä meidän

Teimme siskon kanssa "puhelintreffit", joiden avulla saatoin soittaa isälleni isänpäivätervehdykseksi. Sisko ilmoitti mulle, mihin aikaan hän on isän tykönä, jotta voi auttaa tämän puhelimeen. Eihän isä tahtonut saada minun puheestani selvää. Niinpä hän ehdotti, että juttelen siskon kanssa, joka sitten kertoo hänelle meidän kuulumisia. Itkin sitten siskoni korvaan, tosin sitä hän ei kerro isälle. Ainakin isä oli saanut kuulla ääneni ja oli siitäkin vähästä hyvillään.
Olen kuullut tätä vanhuuteen liittyvää riisumista kuvattavan teltanpurkamisena. Kuinka telttanarut irrotetaan vaarna kerrallaan. Näkö, kuulo, voimat, liikuntakyky, tasapaino, terveys, ruokahalu, muisti... mitä keneltäkin ja missä järjestyksessä otetaan.

Mutta tuo otsikko viittaa myös toiseen asiaan, joka on polttanut mielessäni; se Isä meidän -rukouksen kohta, jossa sanotaan: "...niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Ei tuo kohta tuollaisenaan niin askarrutakaan. Mutta olen miettinyt sellaista ongelmaa, kun rakastani vastaan on rikottu ja kun sitä en vain tahdo pystyä antamaan anteeksi. Vaan eipä sitä voimaa anteeksiantoon itsestään taida kyetä puristamaan, sitä täytyy saada ylhäältä.
Mutta entä ne rikkojat? Tarvitseeko heidän tietää rikkoneensa? Johtuuko katkeruuteni siitä, etten ole tohtinut ottaa asiaa esiin ja setvittäväksi?

Eilen juttelin Taivaan Isälle ja kiitin Häntä siitä, että Hän pari vuotta sitten vapautti minut pari vuosikymmentä vaivanneesta kiusasta, noin vain, naps. Ja että armossaan Hän varmaan tämänkin asian hoitaa taidollaan ja viisaudellaan. Ajallaan.