maanantai 31. lokakuuta 2011

Sanansyöntiä



Tarkoittaisipa tuo otsikko (pelkästään) sitä, että olen nauttinut annoksen (mieluiten aimo-) Sanaa joko korvain tai silmäin kautta. Mutta kyllä mä nyt viittaan lähinnä siihen, etten sitten pitänyt lupaustani, että eilisiltainen postaus olisi lokakuun viimeinen. Tänään on lokakuun viimeinen ja tänään ja tässä tulee sitten lokakuun viimeinen.

Ensin tuo sama valokuva, jonka postasin jo aikaisemmin, viikko sitten otettuani sukat lähetyspiiristä mukaani entrattavaksi.
Tänään ennen kuin lähdin lähetyspiiriin ja samalla viemään sukkia, otin vielä kuvan valmiistakin. Nämä ovat siis vain puolilavasta varvaskärkeen minun teelmääni. Varsi ja kantapää ovat tuntemattoman puurtajan siistiä käsialaa.



Lopuksi pieni mutta tärkeä tiedote: poika on saapunut Suomeen ja opiskelupaikkakunnalleen. Serkun äiti tuossa jo lähetyspiirin aikana mulle soitteli, että onko pojista kuulunut mitään. En sitä ennen ollut itse edes muistanut, että poikien pitäisi tänään palata. Laitoin kotona tekstarin, johon tulikin pikapuoliin vastaus: "Täällä ollaan jo."



sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Varmemmaksi vakuudeksi

Kun tulin maininneeksi tyttäremme esteetikoksi, niin siitä vielä yksi näyte. Pari muuta hänen tekemäänsä korttia olen täällä paljastanut jo aiemmin.


Jos ei mitään ihmeitä tapahdu, niin tämä olkoon viimeinen postaus lokakuussa.

Flikasta polovi paranoo

Muistattako lankataulut? Ne sellaaset, joihin oli isketty pieniä nauloja noin puolen sentin päähän toisistansa muorostamahan jonku kuvion ja nauloohin oli sitten kierretty erifärisiä lankoja erestakaasi. Langoosta muorostuu esimerkiksi tulppaanin kukka tai vinooneliö (se jussipairastaki tuttu koristes).

Meirän äitee intaantuu aikanansa kaikista uusista konohotuksista, niinku nuosta lankatauluusta, ja klasipurkiista, joihin liimattihin erimallisia makaroonia ja sitte färjättihin prääsäämällä kultamaalia päälle. Ei olsi luullu, jotta joskus oli leipä ollu meillä lujaski. Darwi-massakoristehet ja -kukkavaasit oli kyllä aiva hienoja, ainaki se yksi sininen vaasi, on vissihin siskoolla viä talles.

Mistä nuo konohottehet nyt tuli mun mieleheni? Molin käymäs kirpputorilla, ja siä kenas meirän "yhteishyväpöytähän" kaks lankataulua, toises oli tuulimylly ja toises vissihin kukanmoonen. Noli olovana pölyysiäki ja mä ittekseni funteerasin, jottei nuota kai kukaa osta. Mun mielestäni kaikista mailman lankatauluusta pitääs kiskoa naulat metallinkeräyksehen ja ne lastulevyt haurata kohopenkkiihin.

No, soli vissihin niin voimakas kokemus, nähärä nuo taulut, jotta ne tuli mulle oikeen unihinki. Olin olovana kotitaloos, flikka ainaki oli joukos, olikohan koko väkeniki. Siä oli vintin seinällä niitä mamman aikuusia lankatauluja ainaki kolome kappalesta. Mutta johonaki välis tuo meirän flikka oli keriinny ottamahan niistä kaikiista langat pois. Minen oikeen tienny, mitä sanua tai ajatella. Ei kai siittä voi oikeen riemastua, jos kylänsyriäs mukula menöö tärvelemähän toisten kaluja. Vissihin mä kysyynki tyttäreltä syytä toimenpiteesehen, niin se meinas vain, jotta kun noli niin rumia. Vähä sillä leuka väpäji, kai sitä vähä porajutti. Soli siinä unes taas pikkuflikka.

Millan on mulle monta kertaa uniani osannu seliittää. Mutta mä luulen, jotta ny mä osaasin ittekki. Yksi seliitys on se, jotta meirän flikka on esteetikko, jonka makua ja arvioitikykyä mä arvostan ja jonka makuhun mä luotan. Ja sitte toisaalta on asioota, mitä itte en osaa, viitti tai ilikiä ruveta tekemähän, vaikka tierän jotta pitääs, mutta mä vissihin toivon, orotan ja luotan, jotta jäläkikasvu on mua fiksumpaa ja rohkiampaa tarttumahan asioohin. Jotaki tuollaasta se vois olla. Lisäseliityksiä otetahan vastahan.

Jaa, viä yks asia: moon oikeen tytyväänen, jottei mulloo panna tähän kuvaa joukkohon.

Ei ihan Griegin aamutunnelma

Mies räväytti valot makkarin kattolamppuun aamutuimaan.

Minä: "Mitä nyt? Etsitkö sinä jotain vai pitääkö mun jo nousta?
Mies: "Kello on jo puoli yhdeksän."
Minä: "Tarkoitat kai puoli kahdeksan."
Mies: "Ai, anteeksi, eikö keittiön kellon viisareita ollutkaan siirretty?"
Minä: "Ei se mitään, kännykkä olisi herättänyt minut kuitenkin kymmenen minuutin päästä."
Mies: "Tuonko sinulle kahvin sänkyyn."
Minä: "Ei tarvitse, mä nousen."

Terveisiä kirkosta

Kaksi lasista kaljapulloa, muovihaarukka, kaksi muovista tölkkisixpackin käärettä, suklaalevyn kääre, litran mehutölkki, kortsupakkauspahvi, litistetty pantiton alumiinitölkki ja pyörän vaijerilukko ilman avainta.
Siinä rompe, jonka keräsimme följyyn kotimatkalla kirkosta. Toki matkan varrella olisi ollut vielä runsain mitoin mm. pahvisia mukeja ja tupakka-askeja, mutta emme olisi varmaan vieläkään kotona, jos olisimme jääneet siivoamaan kaiken, mitä ajattelemattomat ihmiset ovat käsistään pudottaneet. No, sellainenkin etu kävelemisestä pyöräilyn sijaan on, että roskien poimiminen on yksinkertaisempaa, kun ei tartte alvariinsa olla pyörän selästä hyppimässä.
Mutta mitä terveisiä varsinaisesti kirkosta. Kaksi asiaa jäi mieleeni saarnasta: että olemme kaikin luonnostamme sokeita ja tarvitsemme Jeesusta avaamaan silmämme ja että pelastusvarmuus = Kristus.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Verkossa koukussa

Vaikka loman alussa väitin, että jätän blogikirjoittelun ja netinkäytön vähemmälle ehtiäkseni tehdä lomalla niitä asioita, joita oikeasti pitäisi, joista olisi todellista hyötyä tai jotka muuten vain ovat jääneet tekemättä muka kiireellisemmän jalkoihin, niin täällä olen notkuskellut, ja kirjoituksia rustannut mitä turhimmista asioista, tyhjästä nyhtäen. Se johtuu siitä, että olen koukuttunut seuraamaan blogitilastoa. Uuden päivän aikana pitäisi saada ainakin saman verran kävijöitä kuin edellisenäkin. Miksi kummassa? Eihän noita käyriä kukaan muu näe kuin minä itse.
No, vaikka miten kirjoittelisin, niin aika mahdottomalta tuntuu tavoite rikkoa 800 kävijän kuukausiraja, kun äsken oli 764 kävijää. Tätä kuuta on jäljellä enää niin vähän, vaikka ensi yönä saadaankin yksi lisätunti.

Kuten huomaat, ei minulla nytkään mitään kijoitettavaa oikeastaan ollut. Se, mitä oikeasti minun pitäisi nyt naputella, on pari puhelinkokousmuistiota, jotta voisin saada ne mukaani yhdeltä alkavaan piirikokoukseen ja siellä naispiirin puheenjohtajallemme näytille. Mutta kun tuossa odottaa levällään vielä neljä purjeveneapplikaatiota, kaksi vasta ompelin. Mitä järkeä ruveta leikkelemään purjeveneitä toiseksi viimeisen lomapäivän aamuna? Yhtä vähän järkeä kuin tämänkertaisessa postauksessa.
Som moro.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Emooksia ja muuta laijja

Ei, emmä niistä muovisista kaluusta emooksia oo tekemäs.

Herättyäni sanoon miehelle:"Arvaas, millä ajoon unisnani töistä kotia." Se arvas ensi jotta traktorilla ja sitte katepillarilla, mutta jo kolomas arvaus osuu ihan kohorallensa: "Panssarivaunulla".

Mullon ruokapöytä taas lastis, ompelukones ja saumuri täyttää puoli pöytää. Kauhia sonka tuloo aina kun jotaki teköö. Toin joukohnani käsityöpiiristä kahareksan painettua tyynyliinaa jokka ompelin saumurilla. Siitä, saumurista, tuloo putua kiffeli täytehen, kun joutaas sen siihen koholia. En oo viä joutanu. (Vähä otti mun luonnolleni, kun lujin jonku päivitystä feispuukis, jotta mukava kun on tupa laikiana. Ei se ny joukaa nuon sitä kirioottanu, mutta sitä se tarkootti.)

Niin jotta ei maharuttu ruokapöyrän äärehen syömähän taaskaa. Sen verran tein lakiaa köökin puolella, jotta maharuun teköhön pitsaa. Kun pyörittelin taikinanpaloja toisiansa vasten, niin muistin, kuinka äitee teki emooksia leipätaikinasta. Ei mun klöntiistäni tuu niin komiaa, siloosta ja pyöriää.

Ny siä orottaa julumettu tiski. Tulin horviksi istahtamahan, kun ottaa kinttuuhin.

Non vissihin tää asijauheesta ja hapinesta kulukenu kattomas, joko moon palijastanu kierrätyskonstini. (Valehen kautta.)

Emmä niille muovivehkehille oo itte keksiny muuta käyttöä kun meinaan panna ne kukkaruukun pohojalle salaojavärkiksi.

Hajulla

Meillä viipyilee outo haju. Ja kun sanon outo, niin en siis tarkoita esimerkiksi pierua. Voimakkaimmin haju tuntuu kylpyhuoneessa, mutta kuten voimakkailla tuoksuilla on tapana, se on jäänyt nenääni ja tunnen sen jo joka paikassa.
Kyse ei ole myöskään homeongelmasta, vaikka sellaisiakin hajuja toisinaan kylpyhuoneessa voi tunnistaa. Mies se vain tekee auton moottoriremonttia. Tässä päivänä muutamana töistä tullessani aloin kuulla outoa pärinää moottoritilasta, ja saman tien kone tuntui hyytyvän. Pääsin kuitenkin kotiin, ja mies totesi, että moottori oli tehnyt ronan, toimi enää kolmella pytyllä. Hän tilasi vaihtomoottorin närpiöläiseltä hajottamolta ja on nyt lokakuun ajan irrotellut vanhaa moottoria. Nyt hän on sen on kuulemma saanut nostettua pois ja alkaa laittaa uutta paikalleen.
Entä sitten tuo haju? Mies on tainnut käydä pesemässä käsiensä lisäksi erinäisiä moottorin osia tuolla kylppärissä. Mietin vain, mitä mömmöjä menee vedenpuhdistamon riesaksi...

Miettikää te niitä muovisten röpöttimien käyttötapoja. Seuraavassa postauksessa kerron omani.

torstai 27. lokakuuta 2011

"Muovisia röpöttimiä" - mitä niillä voisi tehdä?

Toin taas följyssäni kotipuolesta tädin mukaamme pakkaamia mokioomia ja mosseloita. Paffiloorista ja muovikasseista löytyi lastenvaatteiden lisäksi pari kirjaa, palapeli ja lautapeli sekä leluja. Täti tietää, että minulla on tiedossani eri kohteita, joihin voin lahjoituksia antaa eteenpäin. Hyvää kampetta ja kalua, mutta lelujen seasta löytyi myös pari irto-osaa, jotka lienevät peräisin jostain avaruusaluslelusta ja joilla on vaikea kuvitella nykylasten osaavan leikkiä (jos meillä olisi ollut tuollaisia, varmasti niistä olisi jotain keksitty). Tämäsin palaset vaasin viereen (samaisen tädin tekemälle) pellavaliinalle kuvan otamista varten. Vihdoin olin tuonut viimeiset kukat maljakkoon - en ollut viitsinyt aiemmin, kun olisi sitten pitänyt siivotakin. Nyt olin pöytää sen verran raivannut, että siihen maljakko hyvin mahtui.


Ja nyt sitten pieni tehtävä. Kuka keksisi jonkin uuden käyttötavan/ kierrätysidean noille osille? Itselläni on jo mielessäni, mitä niille teen, vaan en vielä paljasta. Odotan vähän aikaa, josko kuulisin muitakin ideoita kuin omani.


Otsikon sanat "muovisia röpöttimiä" on lainaus joltain suomalaiselta klassikkokirjailijalta, veikkaisin Väinö Albert Nuortevaa eli pakinoitsija Ollia, ja hänen merkillistä Mustapartaista miestään sanojen lähteeksi. Röpötin on niin herkullisen kuvaava sana, että se on kuulunut sanavarastooni siitä saakka, kun sen bongasin. Nimenomaan muovinen, muunlaisia röpöttimiä en juuri ole tavannutkaan.

No niin, tuleeko yhtään ideaa muovisten röpöttimien uusiokäyttöön?

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Tukka vai parta?

Kello lähenee yhtätoista ja istun tässä yöpaita päällä. Olin vähän (ihan vain vähän) äkeänä miehelle, joka antoi minun nukkua kymmeneen asti ja katsella joutavia unia. Piti tulla katsomaan, oliko Anna-Maria vastannut sähköpostiini. Ei ollut, joten mun tarttis soittaa hänelle. Meidän täytyy pitää puhelinkokous vielä naisten kanssa ennen lauantain piirikokousta. No, aina kun koneelle tulen, niin teen tämän blogikierroksen. Nytkään ei ollut mitään kirjoitettavaa - paitsi että pitäisi oikeasti kirjoittaa edellisen puhelinkokouksen muistio ja valmistella kirkkokuoron syyskokousta (miksi tähän tekstiin yrittää kesken kaiken tulla sinistä alleviivattua tekstiä??) Laitoin tuohon kuvan, joka on otettu 1993. Sen koommin ei miehellä tuollaista risupartaa ole ollut, viikonmittaista sänkeä vaan. Tämä kuva on tällä hetkellä profiilikuvana fb:ssa (eikös olekin varsinainen profiilikuva?), jospa se siellä vähän säikäyttäisi meidän poikia, jotka ovat antaneet partansa kasvaa. Esikoinen tosin leikkasi jo ja nuorimmalla ei vielä parrankasvu ole kovin hälyttävää.



Tytär puolestaan leikkasi hiuksensa lyhyeksi, sairaanhoitajaopiskelijalla hiukset eivät saa olla tiellä. Kun mainitsin kollegalle, että tytär leikkasi itse tukkansa, niin kollega kysyi, tuliko hyvä. Sanoin, että tyttärellä on niin taipuisat hiukset, että ne asettuvat aina kauniisti, olivatpa leikatut miten hyvänsä. Niin eikös tuon mokoman pitänyt päästä sanomaan, että hänelläkin on sen verran taipuisat hiukset :)






Jaahampsista, mun piti vissiin jotain tehdä...

tiistai 25. lokakuuta 2011

Aatu osaa soutaa

Taannoin näin sellaisen unenpätkän, jossa tarvittiin jostain syystä palindromia. En muista, pitikö sen olla tunnussana vai muuten vain osoitus verbaalisuudesta. Unessa yritin palauttaa mieleeni sen yhden pitkän, missä mainitaan silakat, mutta mieleeni ei tullut muuta kuin tuo otsikossa oleva. Valveilla sitten kyllä muistin "Iskee kokin ohi takalistooni ainoot silakat ihoni kokeeksi."
No, palindromit palasivat mieleeni, kun äsken löysin pari muistiinpanoani. Kas kun koko viime talven kännykkä aina sunnuntai-iltapäivisin muistutti, että nyt radiosta tulisi taas Alivaltiosihteerien virallista ohjelmaa. Paitsi silloin ei tullut, kun oli jotain urheilukilpailuja. Ja sitten ohjelma menikin kesätauolle. Nyt en tiedä, onko se alkanut uudelleen, kun kännykkä ei enää ole muistutellut. Mutta koetin joka ohjelmasta kirjoittaa muistiin viikon palindromin. Aina sellaiselle paperille, mikä sattui käsillä olemaan. Suurin osa lappusista taitaa olla kateissa, mutta nyt kirjaan talteen ne palindromit, jotka löytyivät äsken käteeni osuneista paperinpaloista. Sitten saan laittaa paprut keräykseen.
Tässä siis Alivaltiosihteereiden hengentuotoksia, jotka löytynevät myös uusimmasta painotuotteestaankin.


  • Emmi nopea, häivy, jaa jyviä, hae ponimme. (Emmi saa ollakin nopeana...)

  • Sotakoni valittaa: Attila, vino katos. (Attilalla mahtoi olla hevosiakin, eikä vain norsuja.)

  • Eno, kuka hyytyy hallilla? Tallilla hyytyy hakukone. (Niinhän se tahtoo olla tuon netin kanssa usein...)

  • Isini nenä särisi, tyrä rytisi, Räsänen inisi. (Vähän politiikkaakin)

  • Tee, Ratia, pellavasta Vellulle vatsavalle paita, reet (Ja tekstiilidesignia)

  • Alli, Atro-piru Päiviä puri portailla. (Olikohan tämäkin Räsänen?)

Ei siinä ollut kuin kolmen viikon saalis, Alivaltiosihteereillä kun on ollut joka viikko kaksi viikon palindromia.

Tapani läks Japaniin

Tässä viikko takaperin keskimmäinen poika tuli tuohon viereen seisomaan sen näköisenä, että hänellä olisi jotain asiaa. Kun ei meinannut saada sanottua, autoin alkuun kysymällä, että olisiko sinulla jotain mielessäsi. "Eikun sitä mä vaan, että joko olet jostain kuullut, että olen lähdössä Japaniin. Miikkan kanssa." No, enpä ollut vielä kuullut. Ajattelin mielessäni, että olipa tainnut poikaa vähän pelottaa kertoa, muisti varmaan, miten kauhea kaplakka nousi siitä, kun tytär oli lähdössä Valtoihin. Mistä johtuukaan, etten nyt ollut lainkaan järkyttynyt? Siitäkö, että kyseessä on nyt poikalapsi? Vai siitä, että serkkupoika lähtee matkaan? Vaiko siitä, että tyttären matkan jälkeen olen jo saanut rokotuksen matkapeljästyksille?
Viikon ne pojat siellä vain meinaavat viipyä, syysloman ajan. Serkkupojan tuttu on Osakassa vaihtarina, sinne siis suuntaavat. Lento 10 tuntia, sitten vielä toiset kymmenen tuntia Tokiosta Osakaan bussilla. Saattavat olla pikapuoliin perillä. Noinkohan pääsevät nettiin, täytyykin kipaista facebookiin. En mä nyt niin huoletonna ole, ettenkö olisi kiinnostunut mahdollisista päivityksistä.
Koetin ehdotella, että pojat voisivat tulla pitämään koulullemme Japani-pajan joulukuussa... Saa nähdä.

Entrattavat villasukat

Kirijootin eileen ottaneheni lähetyspiiristä följyhyni villasukat entrattavaksi. Myyjäästuoteinventaarios kun kävi ilimi, jotta jokku käsityöt ovat pyörinehet vuosikaupalla myyntipöyris ja jottei ne koskaa meekkää kaupaksi. Esimerkiksi nämä kuvan villasukat. Non tehty kyllä kovetusta langasta ja tasaasella käsialalla. Mutta... Niinkus näkyy, sukat on tehty aiva liian lyhkääseksi lavastansa leveytehen nähäre. Kattoomma Hilkan kans, jotta nuosta sais käyttökelepooset, kun vähä jatkaas lapaa. Otin joukkohoni Henrin ostamaa harmaata lankaa, joka näyttääs olovan ihan oikian färistä. Kyllä mä silti meinaan lisätä sinisen rairan ennen kun alootan uuren harmaan kerän. Pärvöteslanka on ny melekeen käytettynä tuos ensiksi alaatus, niin rupian teköhön rantua seuraavaksi. Paitti että mullon viä kukkaanpesu - ja ikkunaanpesu - puolimoos. Käsitöitä sitte taas ehtoommalla. Jos televisiosta sattuus jotaki tulohon.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lomalaisen väliaikakuulumisia

Nyt on kierrettynä osa sukulaisista, etunenässä vanhukset, miehen äiti ja minun vanhempani. Osa sisaruksistakin rookattiin, kutakuinkin kolmannes niin minun kuin miehenkin sisarusparvesta, perjantaina etelässä, sunnuntaina pohjoisessa. Samalla jaeskelin jo osan perinteisesti joululahjoiksi hankkimistamme OLL:n lähetyskalentereista. Lauantaina oli välipäivä matkustelussa, sen käytin enimmäkseen leipomiseen. Auoin ja niputin myös kahvipusseja, joita sisko laittoi mukaani. Pengoin myös tädin mukaamme laittamia mokioomia. En siis ollut lainkaan ehtinyt siivoskennella viikonlopun aikana. Ja tänään sitten aamupäivällä meille tuli auton ostaja. Ja tietenkin hänen piti tulla sisälle allekirjoittamaan papereita. Olin jättänyt täksi aamuksi erään laatikon setvimisen. Sisko oli tyhjäillyt äidin arkkua (siis sellaista kapiokirstua, ei äidillä vielä sen kummempaa arkkua ole. Ja jos olisi, sitä tuskin pengottaisiin.) Sain matkaani paffiloorallisen ompelulankoja, kuminauhoja ja muuta ompelutarviketta, joita sisko oli perannut mamman arkusta. Ne oli mulla levällään ruokapöydällä, kun se autonostajatäti tuli. Vasta myöhemmin huomasin, että samaan aikaan eteisen lattialla oli kauhea roskakuupano, jonka mies oli siihen lakaissut (ja jättänyt, kun ei ollut löytänyt putukiffeliä). Jos ei se täti kauhistellut mun lankakasaani, niin taatusti tuota rikkakasaa, kahta täysinäistä pyykkikoria, roinan peitossa olevaa pakastimenpäällystää ja haalareita ja kumppareita porstuan lattialla.
Nyt äkkäsin, miksi en tykkää, kun meillä tehdään niin usein autokauppoja.
No, kun oikeen sisuunnuin, rupesin kantamaan huonekasvejani kylpyyn. Suuri osa kuivattelee nyt itseään lauteilla, mutta olkkarin toisella ikkunalla taitaa olla toinen mokoma kylvetettäviä. Urakka keskeytyi, kun kiiruhdin lähetyspiiriin. Koetin samalla saada kaupasta leca-soraa, muttei siinä kaupassa ollut, jossa kerkesin poiketa. Laittaisin etupihan ikkunalle vielä toisenkin pitkän kukkalaatikon puolilleen leca-soraa, johon saisin sitten purkit asetella. Olen niin kyllääntynyt siihen, kun kastelemastani kukkapurkista alkaa valua ikkunalaudalle ja lattialle kuravettä.

Lähetyspiirissä teimme vähän inventaariota, mitä kaikkia tuotteita meillä on valmiina joulumyyjäisin. Kesäisiltä Evankeliumijuhlilta jäi jos jotakin - mm. vissiin kaikki tekemäni isoäidinneliötyynyt... Vähä sieppaa :(
Toin pois myös muutaman keväällä vääntämäni koivurisukranssin, kun Aino meinasi niitä olla roskiin nakkaamassa! (Roskiin, biojätettä!!) Irrottelin niistä keväiset koristukset, ja nyt ne taas kelpaisivat kranssipohjiksi.

torstai 20. lokakuuta 2011

Pientä rajaa

Jaahampsista, näyttää siltä, että olen kuluvan kuun aikana postaillut tähän mennessä jo enemmän kuin syyskuussa. Siinäpä oiva veruke stoppailla vähäsen. Sitä paitte, mä aloitan syyslomani. Jonka käyttöä en ole kauheasti suunnitellut, mutta sen tiedän, etten tahdo käyttää hulvattomasti aikaa tietsikan ääressä. Sittenpä nähdään, pystynkö pysymään poissa ja erossa.

Oli mukava laskeutua lomalle, kun sain yhden työasian nytkähtämään lupaavasti eteen päin. Nimittäin Se Joulukuinen Pajapäivä. Sain yhdeltä lähetystyöntekijältä vastauksen sähköpostiviestiini, että voisi tulla pitämään pajaa yhdessä lähetyssihteeri Henrin kanssa. Meinasin kirjoittaa, että entinen lähetystyöntekijä, mutta kai se on sellainen homma, ettei siitä koskaan irtisanouduta, eikä se homma lopu siihen, kun palataan kentältä kotimaahan.
Lisäksi sain soitettua eläkkeellä olevalle lähetyssihteeri Tuulalle, joka on huomenna lähdössä Israeliin. Hän suorastaan innostui pyynnöstäni tulla vetämään Israel-pajaa, aiheena esim. heprean aakkoset ja juutalaiset juhlat. Purim-juhlaan liittyen oppilaat voisivat leipoa jokainen itselleen haamaninkorvan. Lupasin toimittaa taikinan ja täytteen. Kyllä tästä hyvä tulee.

Mutta nyt oikeasti näkemiin ja kuulemiin joksikin aikaa. Tiskit odottavat, ja peti. Sillä huomenna on aikainen lähtö ostos- ja sukulaiskierrokselle. Mies ostaa ja mä sukuloin.

Inbody = be somebody?

Työnantajamme kustantaa työntekijöille ilmaisia inbody-mittauksia jälleen tänä syksynä, kuten viime keväänäkin. En käynyt keväällä. Olen vain kuullut ja kuunnellut juttuja. Seisoman pitää alustalla paljasjaloin ja tarttua kahvoihin - siis jonkin laitteen kahvoihin. Laite suoltaa paperille numeroita, joista joku asiantuntija pystyy tulkkaamaan kaltaiselleni ummikolle tietoja mitatun kunnosta, rasvaprosentista, lihasmassasta ja ties mistä kaikesta. Kerroin miehelleni. Hän sanoi "humpuukia". Se riitti minulle, ei tarvitse minun antaa johtaa sähköä lävitseni.
En oikein tiedä, miten suhtautuisin kollegoihini, jotka vertailevat lukemiaan ja jotka ovat - erästä mainosta jälleen lainatakseni - rimpuloita. Ajattelin itse jättää väliin tämänsyksyisetkin mittaamiset.
Muttamutta. Tänään opettajainhuoneessa luettiin ääneen jotain tiedotetta (olisikohan sellainen ollut minunkin lokerikossani, enpä tullut katsoneeksi). Paperi liittyi jotenkin terveyteen ja työpoissaoloihin. Siinä taisi olla luvattuna, että työntekijä, joka täyttää tietyltä ajalta kaksi annetuista kriteereistä, saa ilmaisen vapaapäivän. Kriteereistä jäi mieleeni ainakin savuttomuus, 5 kg:n painonpudotus sekä ei yhtään sairaspoissaoloja. Sitten siellä mainittiin myös jotain noista inbody-mittauksista. Onko niin, että minuakin yritetään vapaapäivällä houkutella tai kiristää tuohon humpuukiin? No, savuttomuuskriteeri mulla on jo kondiksessa, eikä tähän mennessä ole ollut sairaspoissaolojakaan, kun oksennustautikin osui viikonlopulle. Ihmettelen sitäkin, että miten tuo painonpudotus testataan ja kontrolloidaan. No, se tulisi ilmeisesti tuon inbodyn kytkykauppana. Oli miten oli, ei onnistu minulta painonpudotus. Ei ole motivaatiota. Edes se vapaapäivä ei motivoi moiseen rääkkiin.

Fiksu harakka


Toisinaan tulee haaveilleeksi sellaisesta kyborgi-ominaisuudesta, että silmässä olisikin tallentava kameran linssi. Jos haluaisi, että joku muukin pääsisi näkemään saman kuin itse, niin voisi siirtää omat havaintonsa jonnekin näytölle. Tänään olisin käyttänyt kyborgisilmää ainakin kerran. Olin palaamassa töistä kotiin, keskustan kautta, kun vein kimppakollegan ensin. Ryhmityin punaisiin valoihin ja jäin nauramaan harakalle, joka hyppelehti suojatietä pitkin kadun yli, vihreillä valoilla. Ihailtavaa käytöstä.

Koskapa en saanut tähän filminpätkää katua ylittävästä harakasta, niin tyydyn laittamaan kuvan eräästä jyväskyläläisestä lajitoveristaan.



keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Nauru pidentää ikää - tai ainakin lyhentää oppitunteja

Nyt kun eteläsuomalaisilla on ollut syysloma, eräs entinen oppilaamme on vieraillut luokassamme. Aivan yhtä hauska poika edelleen. Maahanmuuttaja kuinkas muuten. No, häneltä eräs maahanmuuttajatyttö kysäisi, kuinka paljon siellä nykyisessä asuinkaupungissaan on ulkomaalaisia. Poika vastasi erittäin kuvaavalla tavalla:
"Jos heittäisi kengän ikkunasta ulos, niin varmasti se tippuisi ulkomaalaisen päähän."

tiistai 18. lokakuuta 2011

"Juostaankos päämme mäntyyn?"

Satuin näkemään Teemalta pätkän Veikko Sinisalon haastattelusta, kun hän kertoili ystävästään Väinö Linnasta, mainiten mm. että Linna oli Kivensä lukenut. Tuostapa minäkin sen huomasin. Kun Honkajoki arveli suomalaisten iskevän päänsä Karjalan mäntyyn, niin eikös Honkajoella ollut mielessään juuri nuo otsikkoon lainaamani Nummisuutarin Eskon sanat.

Vaan mistäpä ne juolahtivat uudelleen mieleeni? Pään iskeminen mäntyyn kuvastanee sitä, että ryhtyy uudestaan johonkin asiaan tahi seikkaan, joka jo kertaalleen on ollut kivulloista elikkä riallista.

No, minä lienen pikkuisen yllytyshullu, tai sitten Eskon sielunkumppali. Olin väsyttää itseni uuvuksiin viime kevättalvella monikulttuurisuusprojektin kanssa, järjestellessäni yläkoululaisille pajailtapäivää. Nyt sitten oppilaskunta oli esittänyt toiveen, eikö sellaista päivää voisi järjestää uudelleen. Ja lukiolaiset haluavat päästä tällä kertaa mukaan, kun viimeksi heidät jätettiin ulkopuolelle. Kysyin koordinaattorilta, vieläkö meillä on hankerahoja käytettävissä, ja kun niitä kuulemma on, niin mikä jottei ryhdytä järjestelemään.
Ajankohta ilmeisesti joulukuun alussa, mutta jo nyt olen alkanut kysellä ihmisiä eri pajoihin - ja alkanut myös fundeerata järjestelyitä ja toteutusta iltaisin sängyssä.

Oikeasti olen innoissani, toiveikas ja suorastaan vakuuttunut, että päivä onnistuu ainakin yhtä hyvin kuin keväälläkin. Mutta useita unettomia öitä se silti tietää.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Kemian vitsi

Tänään kemian tunnilla ratkottiin maahanmuuttajaoppilaiden kanssa ristisanatehtävää. Siinä kysyttiin yhdessä kohtaa "juomaa, jonka valmistamisessa käytetään sekä uuttamista että suodattamista". Vaikka koetin vinkata, että äsken oli puhetta teestä, jonka valmistamisessa myös on käytössä nuo edellämainitut erottelutavat ja että mikähän juoma on samantapainen, niin ei näyttänyt raksuttavan. Annoin lisävihjeen: mikä on se juoma, jota suomalaiset juovat paljon. Eräs oppilaista ehdotti: "Maito." Toinen taas: "Alkoholi." Nauroin, että molemmat oikein, mutta niitä ei nyt tässä kysytä. Lopulta se kahvikin löytyi vastaukseksi.

Jotaki einehestä

Ruoka-asioosta kiriootteli Vilukissi, sanoosinko jotta niin herkullisesti, jotta sain siittä inspiksen. Muistella mitä kaikkia mukulana syötihin. Kaikkia. Lyhyesti sanottuna. Äitee oli käyny soppakoulun ja osas teherä mitä vaan mistä vaan, melekeen tyhyjästä. Niinku siinä yhyres laulus, varmahan Virtasen Jukan sanootus ("me maistoimme siinä kanaa sekä sientä, piparjuurta ja silavaa, vaikka pelkkää oli vain se perunaa ja vähän lientä - ihmekauhalla kun saimme soppaa").
Syksyysin joskus laharattihin vasikka taikka sika. Verestä tuli lättyjä ja palttua. Keitetystä päästä tehtihin sylttyä, me mukulat autoomma siinä, pusertelimma kouris keitettyä mössöä ja katteltihin sillä kurin luunkappalehet ja hampahat pois sylttyvärkistä. Muullonki kun laharin aikahan meillä syötihin toisin aijoon munuaasia ja maksaa, ne kun oli halapaa ruokaa. Äitee osas teherä niistäki syötävää. Itte en oo koskaa yrittänykkää munuaisia laittaa, maksaa joskus. (Eikä tullu siitä hääviä, en oo koommin koittanu sitäkää.)
Mutta sitte nuosta kaloosta, josta se Vilukissin juttuki pääasias kertoi. Pääasias kalanpäistä. Me emmä asunehet järven emmekä meren likellä, kapia luomanprutakko, jota sanottihin Kyrönjoeksi, kuluki kilometrin pääs. Emmä liioon liikaa saanehet kalaa. Soli sitä silakkaa, mitä mukulana saatihin. Ja hyvää oli seki äiteen paistamana. Päitä en syöny, mutta pyrstöevät kylläki, noli leivitettyinä rapiaksi paistunu. Jouluksi äitee liotti lipiäkalaa, joka oli mun ja isän herkkua, sitä saatihin aina tapanina, maitosoosin ja maustepippurirouheen kans. Maitosoosi oli yks mun eheroton suosikki mukulana, kuopus on periny sen himon multa.
Mutta muikuusta emmä tiennehet mitää. Tai tiesimmä, mutta meille muikku tarkootti jotaki aiva muuta kun pientä kalaa. Kuka arvaas, mitä me syötihin mukulana kun söimmä muikkuja?

Vihije: kuuluu kasvikuntahan.
Toinen vihije: kuuluu rikkaruohoohin.
Kolomas vihije: maistuu muikialta.
Nelijäs vihije: koska siinon oksaalihappua niinku raparperiiski.

Vastaus nurinpäin: äniehalous


Jaa, mutta sen mä meinasin viä kirioottaa nuosta kaloosta, jottei mulle liioon aiva kaikki kelepaa: minen tykkää märistä. Kravasin märit silakoosta isän lautaselle. Jottei tartte mulle mitää kaviaaria tarjota.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Loppu lähenee

Vaikka ei ihan vielä ole marraskuu, olen jo aikamoisissa marrastunnelmissa ainakin mitä tulee elokuvakulttuuriin. Nimittäin. Voi olla, että ensi kuun jälkeen Raahessa ei ole enää elokuvateatteria. Voi olla, että jo ennen marraskuun loppua perinteikkään elokuvateatterimme filmikalusto on myynnissä. Mistä on kyse, siitä voi saada jotain tietoa esim. tästä videopätkästä.
Marraskuun nimi tarkoittaa kuollutta. Tuoko marraskuu kuoliniskun raahelaiselle elokuvakulttuurille?
Oli miten oli, tässä kuussa aion käydä Bio Huvimyllyssä katsomassa ainakin juuri Chicagon elokuvafestivaaleillakin palkitun Kaurismäen uusimman "Le Havre". Ja ties vaikka sitä ennen hulluttelisin menemällä katsomaan Johnny Englishin. Voisinko tehdä vielä jotain muutakin antaakseni tukeni Koistiselle ja Huvimyllylle? Jos joku järjestää mielenilmauksen tai kerää nimiä addressiin, niin tulen mukaan.

Näitä elokuva-asioita miettiessäni rupesin muistelemaan niitä elokuvia, jotka olen nähnyt vähintään kolme kertaa. Ja jotka todennäköisesti katson edelleenkin uudestaan. Koetan luetella joitakin, satunnaisessa järjestyksessä, jättäen sarjat tästä pois.



  • Ben Hur



  • Amadeus



  • Rainman



  • Babe



  • Tuntematon sotilas



  • Ihmeellinen on elämä



  • Lumiukko (sekin jokajouluinen juttu, samoin kuin:)



  • Joulupukki ja noitarumpu



  • Pelikaanimuistio



  • Cast away



  • Forrest Gump



  • Takaikkuna



  • Komisario Palmut



  • Kulkuri ja joutsen


  • Notting Hill

  • Vihreä maili

No, mun täytyy vielä fundeerata ja muistella. Voin ottaa myös ehdotuksia vastaan. Myös siihen liittyen, miten pelastaa kaupungin elokuvateatteri, joka sijaitsee vuokratontilla ja jonka vuokraaja ei ole suostunut 10 vuotta pitempään jatkosopimukseen.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kala-paliikin mukaelmaa

Pieni aamusoitto
Olin juuri riisunut märän yöpaidan pyykkiin (tiskattuani yöpaidassa) ja pukemassa vaatteita, kun puhelin soi. Seija vai anoppi? Ei kumpikaan. Siellä oli tuttu mies, joka ihmetteli kauheasti, kun vastasin puhelimeen enkä ollutkaan naistenpäivillä. No, noista naistenpäivistä olen ennenkin kirjoitellut, ja syistä, miksi en tapaa käydä. No, seuraavaksi tuttava kysyi, voisinko tulla hänelle kaveriksi vanhainkotiin. Tänään viideltä. Virsilaulattamaan mammoja, kun tavallisesti hän käy siellä vaimonsa kanssa, mutta nyt on Liisa karussa. Lupauduin. Ja ihmettelin itsekseni, miksi Unski soitti, jos hän oletti minun olevan naistenpäivillä.

Viisi virkaa, kuusi nälkää
Kala on hyvää ruokaa. Mutta sellainen ikävä puoli kalan laittamiseen liittyy, että tiskialtaaseen jätetty lohen päällä ollut muovinen tyhjiöpakkaus alkaa haista hirveältä. Siksi minulla olikin aamulla kiire tiskata. Mies oli tehnyt osasta lohesta keiton ja paistanut loput pannulla. Hän söi äsken itse eilisen kalakeiton rippeet ja minä ihmettelin, miten saisin loput pannulla paistetuista lohenpalasista, kaksi ja puoli viipaletta, riittämään itselleni ja kolmelle pojalle. Mies ehdotti currylohipastaa. Se on herkullista, mutta väitin, etten osaa thedä sitä. Mutta arvelin netistä löytäväni vinkkejä. Mies oli vakuuttunut, että pystyy sellaista tekemään ilman ohjeitakin. Onneksi pidin oman pääni. Löysin mm. sellaisen ohjeen, johon tuli curryn ja lohen lisäksi omenaa, sipulia, valkosipulia ja ranskankermaa. Päätin kokeilla sitä. Ranskankermaa meillä ei (koskaan) ole, laitoin sen sijaan sulatejuustoa. Meni täydestä.

Nyt voisi mennä ulos raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen. Aina siellä jotain pikkunykerrettävää on. Voisi tyhjätä kasvihuonetta, samoin laatikoista paleltuneet samettiruusut ja ruosia ruusupavun varret veks. Mutta kelloköynnös kukkii vielä. Ja se siemenkota on edelleen vihreänä, en uskalla sitä ruveta irrottelemaan, ennen kuin vaikuttaa tuleentuneelta. En vain yhtään tiedä, millainen kelloköynnöksen siemenkodan pitäisi olla tuleentuneena.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kaukana kavala maailma

(Kuvan ryöväsin netistä, Laura Nuutisen jutusta Ilomantsin lukion sivulla. Syyllistyin tekijänoikeusrikokseen?)


Eilen oli niin hektinen ehtoo, etten joutanut kirjoitella mitään. Meillä oli kokous työpäivän jälkeen, ja sieltä kotiin päästyäni vaihdoin omialtaaset kuteet, kokosin kimpsut ja pyöräilin käsityöpiiriin.



Sekä kokouksesta että käsityöpiiristäkin voisi jotain kirjoittaa, mutta keskityn ainakin aluksi koulupäivän antiin ja erityisesti viimeiseen tuntiin. Olin odottanut jo pari viikkoa tuota torstain viimeistä tuntia - aina siitä saakka, kun kuulin, että koululle on tulossa "Kaukana kavala maailma" - Aleksis Kiven teksteihin pohjautuva esitys. Lämmittelin katsomalla Nummisuutarit, jonka joku oli tallentanut vissiin aivan mua varten. (Minä tunnen väkeni ja väkeni tuntee minut.)



Meidän koululla ei ole olemassa kunnollista esityspaikkaa, ei näyttämöä, estradia, auditoriota... Eikä tiemmä milloinkaan tulekaan. Täällä päin esittävä näyttämötaide ei ole suuressa huudossa (Korkeintaan EI-huutoa kuuluu.) Niin että jos rahaa sattuisi joskus kunnalla olemaan siihen kauan odotettuun remonttiin, niin näyttämöä lienee silti turha odottaa.



No, tietäen, että Aleksis Kiven tekstit ovat haasteellisia nykylapsille ja että nämä oppilaamme eivät ole muutenkaan tottuneet näytelmiin, koetin valmistaa niitä oppilaita, jotka luokassamme torstaiaamupäivänä olivat. Kerroin Nummmisuutarien juonen lyhyesti, koskapa iltapäivän ohjelmarunko oli tiedossa, mm. Eskon häälaulu, Eskon ja Jaakon dialogi sekä Eskon ensihumala.



Menin velvollisuudentuntoisena istumaan erään poikakolmikon taakse, jonka arvelin äityvän häiröksi. Oikein arvattu. Koetin kuitenkin nauttia esiyksestä - ja onnistuinkin niin hyvin kuin se siinä oli mahdollista.



Esittäjinä olivat Erkki ja Henry Räsänen. Erkki lauloi itseään kitaralla säestäen omasäveltämänsä Eskon häälaulun sekä juomalaulun näytelmästä Olviretki Schleusingenissä: "Terve ruskee ohranneste..." Kävin kiittelemässä esityksen jälkeen, että melodiat vetivät vertoja itsensä Merikannon sävelille, joita toki myös kuultiin, kun esitys päättyi runoon Onnelliset.



Kotona etsin sitten netistä tietoa Räsäsistä ja sain selville, että tuo Erkki on vuoden 2001 tangokuningas.(Pikku?)serkkunsa Henry oli todella lahjakas hänkin, ammattinäyttelijöiden veroisesti esitti Eskoa.


Välillä tuli mieleen, että menikö taas helmiä sioille, mutta kyllä tänään ainakin yksi oppilas kehui ja kiitteli esitystä. Tsetseenityttö.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Lennokas uni

Tänä aamuna herättyäni vaivuin miettimään polkupyörän takarengasta, tai oikeastaan sitä kokonaisuutta, joka koostuu ketjusta, polkimista ja siitä takapyörän akselistosta/navasta/rummusta. Ihmettelin, millainen mekanismi siinä mahtaa olla, kun poljettaessa takarengas pyörii, mutta kuitenkin on mahdollista, että polkimet eivät liiku, vaikka pyörät pyörivätkin, vaikkapa alamäessä.
Miettimiseni johtui näkemästäni unessa. Siinä unessa oli vanha akrobaattiukko, joka temppuili lentokoneen siivellä, siis seisoi siivellä, kun lentsikka keinutteli. Mutta se lentokone oli sellaista Peppi Pitkätossu -mallia, polkupyörä, jossa oli siivet.
Mutta kun kone alkoi menettää korkeuttaan ja kun sen oli aika laskeutua, niin koneen ohjaaja (minä?) alkoi vinhasti polkea, että pyörät pyörisivät valmiiksi, kun ne koskettavat maata, jottei lentokone matkustajineen kiepahtaisi turvalleen. Tuota sitten mun piti valveilla vielä fundeerata, että oliko oikeastaan tarpeen polkea vauhtia, eivätkö pyörät olisi alkaneet pyöriä ilman muuta, niin kuin oikeissakin lentokoneissa.

Videoneuvottelussa

Mulla ei ole ollut tunteja tänään, joten olen viettänyt vapaapäivää. Vähältä harmitti, että piti lähteä autoon istumaan ja ajella miehen kanssa n.60km:n päähän palaveriin. Vasta kotiin palattuamme havahduin ihmettelemään sitä, että videoneuvottelupalaveriin osallistuttiin myös täältä kotikaupungistamme. Miksi me emme olisi voineet olla täällä päässä videoneuvottelua? No, tulipa sentään käytyä samalla katsomassa esikoista - ja mies pääsi ostamaan vielä lisää butyylimassaa asuntovaunun tilkitsemiseen. Sellaista ainetta kun ei kuulemma täältä kotipuolesta saa.
Ja sainpahan minäkin valmiiksi itselleni oranssin salomoninsolmuhuivin. Mutta silti. Autossa istuminen on tylsää ja viluttavaakin se oli tänään. Tunnin päästä pitäisi olla jo menossa kuoroharjoituksiin. Ehkä kuitenkin mun pitäisi nyt vaan osata muuttaa asennettani, ettei tämä päivä nyt etenpeten mennyt kuitenkaan. Enhän mä tällä kylmyydellä olisi kuitenkaan voinut avata makkarin klasia sitä pestäkseni (ja rustatakseni ikkunoiden välissä olevan kuutlokudoksen takaisin paikalleen, se on lojunut rytyssä klasien välissä jo horvin).
Kotimatkalla sanoinkin miehelle, että emme varmaankaan varaa Muonion mökkiä syyslomalla. Ne ajomatkat.

Ruusupapuja

Nämä ruusupavun siemenet/herneet/pavut ovat sitten ihania! Isoja värikkäitä möllyköitä. Nappasin epätarkan kuvan aikaisemmin ja tänä aamuna keräämistäni. Tarkoitus oli saada kuvaan noitten aikaisemmin poimittujen joukosta muutama sellainen, jotka ovat alkaneet itää. Ehkä siksi, kun pidin niitä muovipurkissa kannen alla? Pitäisikö laittaa ne kolme papua multaan? Käsittääkseni niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kuitenkaan alkaa kasvaa enää keväällä. Täytyypä jemmata nuo muut paperipussiin ja etsiä ruukku itäneille.

Isoja kysymyksiä

Olen koko opettajaurani aikana pyrkinyt rohkaisemaan oppilaita kysymään ja halunnut viestittää, että tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan. Koetan aina kehaista, jos maahanmuuttajaoppilas rohkaistuu kysymään, mitä jokin tarkoittaa.

No, nyt opetan myös ihan suomalaisiakin sekä pitempään Suomessa olleita oppilaita pienryhmässä. Ja olen vastaillut kysymyksiin: "Ope, miksi minulta lähtee hiuksia, onko minulla syöpä?" "Mitä tarkoittaa rantaleijona?" (Tuota kysyi ihan natiivi poika.) "Mitä se v***u tarkoittaa?" Tuo ei ollut suomalaisoppilaan kysymys, vaan saman pojan, joka myöhemmin kysyi, milä se sellainen tussu on. Kun rupesin selittämään monisanaisesti vastausta, niin pojan suomalaiskaveri ehätti vastaamaan tiuskaisemalla: "No, p***u!!"

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kansallishymööriä

Illan makeimmat naurut minulle tarjoili tänään rakas ihana Aleksis Kivi. Olen lukenut Nummisuutarit. Olen nähnyt sen useita kertoja eri versioina. Miten minä olen missannut/ unohtanut sen kohdan, missä meriltä palannut Niko, Jaanan isä, kertoilee seikkailuistaan, miten he Turkista tulivat Roomin kaupunkiin ja miten siellä maailmankaupungissa oli kova pauhina ja räiske, koska vietetiin siellä Paavin häitä...

Tiluliluliluliii!!


Juu, siis Nummisuutarit tuli televisiosta, ja joku oli kiltisti minua varten sen tallentanut.

Jotain toisenlaista

Facebookissa oli kehotus liittää tämä banneri omaan blogiin. Vaikka uskonkin, että vakiolukijoille on entuudestaan aivan tuttua kauraa sekä Suomen Lähetysseuran että Kirkon Ulkomaanavun mahtavat ideat, niin linkitänpä kuitenkin. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee käymään, kuten vanhassa mainoksessa niin viisaasti todettiin (ennen mainoksetkin olivat parempia kuin nykyään...)

Sekä minä että mieheni olemme sekä saaneet että antaneet ystäville lahjoja kauas. Keskivertosuomalaisella nurkat pursuavat roinaa, siksi on yleensä paljon järkevämpää lahjoittaa aineettomia lahjoja ja hyvää mieltä - ja mikä tärkeintä, samalla antaa jotain niille, jotka oikeasti tarvitsevat.

Tuo Toisenlainen lahja on Kirkon Ulkomaanavun kautta tapahtuvaa avustamista, Suomen Lähetysseuralla vastaavasti on "Onnen lahjat".

Koska 50-vuotispäiväni lähestyy vääjäämättä - ja koska en voi tietää, ehtiikö Jeesus tulla takaisin ennen sitä (tai minä kuukahtaa) - niin olen jo hyvän aikaa suunnitellut, mitä haluan syntymäpäivältäni ja erityisesti mitä EN halua.

Lahjoja minä EN halua, sen aion kertoa hyvissä ajoin kaikille läheisille. Aionpa varoittaa työnantajaakin, etten halua ottaa vastaan kunnan viiriä taikka standaaria, mikä liekään. Eivätkä saa kollegat kerätä minulle rahaa. Jos tahtovat, niin laittakohot KUA:lle tai SLS:lle (tai vaikka SPR:lle, jos nuo kirkolliset eivät kelpaa).

Kukat lasketaan lahjoiksi nekin. Kevättalvinen synttäri ei mahdollista kedonkukkakimppua, jollainen saattaisi tulla kysymykseen. Sen sijaan mielikuvituksekas synttärivieras voisi tulla vaikka pajunoksasta tehdyn virpomavitsan kanssa. Ei ole mielestäni viisasta, että kerralla saa monta kimppua, jotka sitten lakastuvat yhtä aikaa. Kuulostaako liian rationaaliselta? Ei voi mitään.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kohuvieraita Raahessa - enkä viittaa nyt Esko Valtaojaan

Aamulla jälleen työmatkalla vaihdoimme viikonloppukuulumisia kimppakyytikollegan kanssa. Olin hirveän utelias kuulemaan, oliko herra X ollut isänsä hautajaisissa. Oli kuulemma ollut, vieläpä asiaankuuluvassa mustassa puvussa, tosin omantyylisine asusteineen.
Minusta oli hirveän erikoista, ettei kollegani ollut koskaan aikaisemmin tullut maininneeksi, että hänen tätinsä oli viitisen vuotta sitten mennyt naimisiin erään eturivin julkkiksen isän kanssa... Sain asian selville vasta ihan hiljattain, kun kollega kertoi, että tädin mies sejase on saattohoidossa. Sukunimestä johduin kysymään, että sattuuko olemaan sukua herra X:lle. "Joo, isä."
Jos minun sukuuni olisi naitu jonkun X:n kaltaisen julkkiksen lähisukulainen, niin malttaisinko olla noin hiljaa?
Miksi sitten epäilin, etteikö X olisi tullut isänsä hautajaisiin? Kuulemma välit olivat olleet vähän huonot. Ja kai minä jotenkin kuvittelin, että tähdet eivät osallistu minnekään tavallisten ihmisten tilaisuuksiin ilman turvamiehiä, itsekin tavallisina. Mutta ei se niin olekaan. Tähdetkin ovat tavallisia ihmisiä ja osallistuvat omaistensa hautajaisiin.
Kehtaisiko kysyä kollegalta vielä, kuka oli siunaavana pappina ja mahtoiko pappi tunnistaa X:n...

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Pikkutyttö

Koko viikonloppu on ollut matalalentoa, ja nyt haluaisin istahtaa miehen kanssa katselemaan tallennettua neiti Marplea. Halusin kuitenkin pikaisesti laittaa esiin tämän ihanansuloisen kuvan (vuosien takaa) tyttärestämme. Kun kerta kuopuksestakin olen laittanut kaappi- ja kattilakuvia. Niin nyt tyttärestä pullokuva. Ilmeisesti siskon pihalla, kun ei ole meidän filtti.


lauantai 8. lokakuuta 2011

Voorumin antia

Raahen ja lähiseudun opettajilla oli tänään VESO-koulutuspäivä Raahen lukiolla. Osa toisten kuntien opettajista olivat olleet Voorumilla jo eilen. Minä lähdin kävelemään kahdeksan jälkeen ja ehdin hyvin ilmoittautumaan ja kahville. Onneksi olin jälleen muistanut ottaa mukaani oman termosmukin, sillä - kuten arvelinkin - kahvitarjoilussa oli kertakäyttömukit. Kun kahvilippuja oli materiaalikansion välissä peräti neljä kipaletta, niin pahimmillaan keskiverto-ope sotki neljä kartonkimukia, ellei hoksannut ottaa sitä ensimmäistään följyynsä. Rohkenen epäillä, ettei monikaan ottanut, ehkei kukaan.
Tällä kertaa VESO-päivä oli erityisen antoisa, koska siihen sisältyi kaksi omavalintaista pajatyöskentelyä. Heti samana aamuna, jolloin pajavaraus netissä avautui, olin jo seitsemältä ilmoittautumassa käsityöpajaan, peläten, että se täytyy hetkessä. Halusin sinne ihan omaksi ilokseni, tuskin koskaan enää kuitenkaan tulen opettamaan tekstiilitöitä. Toinen valitsemani paja sen sijaan palveli mielestäni nykyistä rooliani erityisopetustiimissä: "Keinoja tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen tueksi".
Käsityöpajan vetäjä Elina oli laittanut esille monenlaisia ideoita, sementtitöistä huovutukseen ja kaikkea siltä väliltä. Otin kännykkäkameralla kuvan oppilaille tehdyistä mallitaitoksista, siitä, miten neliönmuotoisista kahvipussin palasista saadaan koottua paksu pannunalunen. Olen nähnyt sen ohjeen netissä, mutta en osannut toimia ohjeen mukaan. Nyt sain miltei kädestä pitäen siihen opastusta. Kuva voi olla silti hyvinkin tarpeen, jos alan ährätä pannunalusta. Jätin tahallaan rajaamatta yläreunan pois, kun sieltä pilkistää eismerkkejä siitä työtavasta, jota tänään pääsimme kokeilemaan: "paperista kangasta". Paperilakalla (kuulemma eri aine kuin decoupagé- eli liimalakka) sivellään pehmeä paperi (servetti, sanomalehden sarjakuvat...) kahteen kertaan, välillä kuivattaen esim. hiustenkuivaajalla. Täysin kuivuneesta paperista halutulla tavalla leikatun palan taakse silitetään liimakangas, sen jälkeen paperi on valmista ommeltavaksi. Kuvassa näkyy paperista tehdyn pussukan nurkka sekä pefletin päälle ommeltua hiirimattoa.

Me saimme kokeilla paperin lakkaamista, mutta koska se ei olisi ehtinyt kuivua työstettäväksi, oli Elina lakannut servettejä valmiiksi. Tehtävänä oli ommella servettikuviolla somistettu pellavapussukka.

En raaskinut käyttää tarjolla olleita pitsinauhoja, vaan keräsin kirpparilta ostetusta nappipussista nuo neljä somisteeksi. Auringonkukan valitsin tietenkin toisen blogini nimen mukaisesti. Kotona en löytänyt miehen kameraa, joten räppäsin tämänkin kuvan kännykkäkameralla.

Oli meillä päivän aikana pari luentoakin, Sam Inkinen ja Esko Valtaoja, mutta ei niistä sen enempää. Huivivirkkaukseni kuitenkin edistyi.



perjantai 7. lokakuuta 2011

Unessa nostalgiaa

En ole pitkään aikaan kirjoittanut muistiin mitään uniani - mikä voikin olla pelkästään positiivinen asia. Nyt kuitenkin on ollut taas pari sellaistakin unta, joissa on ehtinyt tapahtua ja joista on jäänyt jotain mieleenikin.
Miehellenikin kuvailin untani, jossa olimme yhdessä menossa avioliittoleirille - Majaniemeen, lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuun ja rakkaaseen leirikeskukseen Nummijärven rannalla. Saavuimme sinne hiven myöhässä, kun muut parit näyttivät olevan jo asettumassa taloksi. Kävellessämme kohti rantaa ja ohitellessamme muita pareja, tervehdin heitä kaikkia "päiväällä". Kun pääsimme niemennokkaan asti, mies alkoi välittömästi laittautua uimaan. Minä sanoin meneväni ensin vessaan ja vaihtavani samalla siellä uimapuvun päälle. Mutta mies oli rohkea, hän riisui itsensä alasti siinä julkisesti (no, oli sentään rintamasuunta järvelle päin ja selin meihin kanssaleiriläisiin), koskapa ei halunnut kastella trikooshortsejaan, vaan halusi vaihtaa tilalle uikkarit. Ihailin hänen rajatonta rusketustaan, kenties siinä moni muukin ihaili... No, uni päättyi ennen kuin itse pääsin järveen.
Toissayönä olin sitten toisessa paikassa, joka sekin on monesta unesta tuttu. En täysin tunnista kyseistä isoa rakennusta. Se on todennäköisesti yhdistelmä useammasta koulusta ja vielä Siikajoen kunnantalo päälle. Välillä sen tunnistaa selkeästi entiseksi opinahjokseni Kauhajoella, kun olin seiskalla ja kun olimme samoissa tiloissa keskikoululaisten ja lukiolaisten kanssa. Aina siinä rakennuksessa kuitenkin on useita kerroksia, sokkeloisia portaikkoja ja sekä ylä- että alakerrassa kaksi rinnakkaista käytävää, siis siiven molemmin puolin, ja niistä pääsee siirtymään toiselle puolelle yleensä vain päädyssä olevasta portaikosta. No, kollegani/ työparini oli lupautunut vetämään alakerrassa jonkin jumpan. Hän ihmetteli sen saamaa suosiota, kun sen piti kai olla vain meidän omalle porukalle, mutta väkeä tuli iso sali täyteen. Mistä lie olivat kaikki kuulleetkaan jumpasta. Minulla oli ilmeisesti varusteet kahvikassissa, jonka olin unohtanut eri kerrokseen ja eri käytävälle. Lähdettyäni sitä hakemaan muistin jättäneeni kenkäni sinne jumppasalin ovelle ja harmittelin, että minun täytyy vielä mutkitella takaisin niitäkin noutamaan. Matkalla kahvikassini luo ohitin bändin harjoittelemassa. Kitaristin tunnistin Kankkusen Jukaksi, velipoikani kaveriksi, joka on armoton huulenheittäjä ja verbaalilahjakkuus. Koetin löytää reittiä, jolla en joutuisi häiritsemään heidän harjoitteluaan. Mutta kahvikassini löydettyäni ja palatessani kenkiä etsimään jouduin menemään soittajapoikien välistä. Miksi ihmeessä he harjoittelivat jossain aulatilassa eivätkä esim. musiikkiluokassa? Kenties yleisön toivossa? Jukka ehti sanailla vaikka mitä siinä lyhyessä ohitustilanteessa. Vastasin jotain, että osasinkin odottaa tuollaista puheryöppyä.

Töistä ja töihin

Käytin tänään vapaatunteja sijaistamalla jopo-opea. On erittäin terveellistä ja avartavaa välillä ns. astua jonkun toisen kenkiin, asettua toisen rooliin. Eilen aamupalaverissa juuri puhuttiin siitäkin, miten nämä kaikki lapset ovat meidän kaikkien oppilaita.
Kotimatkalla kollegan kyydissä haukottelin antaumuksellisesti ja olinpa nukahtaakin. Tokihan nyt on perjantai, mutta luulenpa etten olisi ihan yhtä naatti, jos olisin ollut omassa tutussa opehommassani. Nostan korkealla olematonta hattuani merkiksi siitä, miten ihailen ja arvostan kollegoitani jopo-opettajia.
Työviikko jatkuu vielä huomenna. Ajattelin mennä töihin kävellen, ottaa mukaan hiustenkuivaajan ja salomoninsolmuhuivitekeleen.


Noo... voinhan minä samantien selittää tuon viimeisen kappaleen. Huomenna meillä on VESO-päivä täällä kotinurkilla, en sentään lähde kävelemään 35 km:n normityömatkaa. Koulutuspäivään kuuluu pajatyöskentelyä, ja valitsin sellaisen käsityöpajan "vanhasta uutta", johon pyydettiin ottamaan mukaan hiustenkuivaaja. Ja huivivirkkooksen otan ihan sen takia, että jos mun on ihan pakko jäädä kuuntelemaan Esko Valtaojaa, niin ei mene sekään tunti aivan hevonpersiiseen.

torstai 6. lokakuuta 2011

Kattila täynnä punaista lihaa

Laitoin tänne eilen kiireessä yhden kuvan kuopuksestamme, jotain 16-17 vuotta vanha kuva. Niin on tämäkin. Sama poika, eri vaatteet, joten kaappi on ollut leikkipaikkana useamman kerran. Kattila on edelleen käytössä, ja tuppermuovi myös, mutta kaappi on vaihtunut viitisen vuotta sitten. Nyt tuossa on isot vetolaatikot, joissa on bluemotion-jarru (tällaiselle paiskovalle emännälle hyvä konsti). Eipä ole enää sen ikäisiä lapsia, joiden pitäisi päästä kaappiin piilosta leikkimään. Pojalla näyttää tässä olevan samainen vihreä paita, joka oli jo esikoisen äitiyspakkauksessa seitsemisen vuotta aikaisemmin. Dingdingdingding, aika monelle lapselle...


Soul, Bangkok, Bahamasaaret, Nairobi

Mitä kummaa? Yksi Harri, nuorimman veljemme hassu kaveri, luetteli nuo paikkakunnat suunnitelmissaan tehdä kai maailmankiertue. (Mä olin hetken aikaa pikkasen ihastunut pitkään hujoppiin, siihen saakka, kun hän alkoi kysellä Marjosta, eräästä vuotta nuoremmasta tytöstä...)
Mutta miksi tuo paikkakuntarimpsu putkahti päähäni. Tästä syystä: Battaya, Alanya, Dubai... Lyhyessä ajassa olen kuullut yhden jos toisen tutun mainitsevan ohimennen käyneensä tai olevansa menossa tai jonkun muun olevan menossa jonnekin tuollaiseen paikkaan.
Mistä johtuu, että ärsyynnyn, kun kuulen sellaista? Miksi minua itseäni ei pätkääkään kiinnostaisi lähteä minnekään turistikohteeseen tai ylipäätään ulkomaan lennolle?
Suurin syy ärsyyntymiselle ja omalle vastentahtoisuudelle, ellei suorastaan vastenmielisyydelle lienee mieleeni syöpynyt käsitys, että lentomatkasta aiheutuva hiilijalanjälki on JULMETUN KOKOINEN. En nyt muista, kuinka pitkää aikaa se vastaa ihan normaalia elämää, vaikka kuulin sen keväällä valveutuneelta kollegaltani.
Toki sen voin tunnustaa, että vielä kesällä oli mielessä mahdollisuus osallistua entisen lähetyssihteerin vetämälle Israelin matkalle syyslomalla, mutta se oli vain hetken kuvittelua. Kun otin asian puheeksi uudestaan, mies oli jo ehtinyt palata realismiin - muistaen 10 vuoden takaisen matkamme ja siihen liittyvät ongelmat. Ne liittyivät lähinnä diabeteksen hoitoon. Miten saada insuliinit pysymään jääkaappikylminä koko päivän retkillä? Mistä varata sopivat eväät, joilla pärjätä liian tuhdin aamupalan ja liian myöhään syödyn illallisen välillä? Miksi maksaa puolihoidosta, jos siihen sisältyvät ateriat eivät lainkaan sovi dieettiin? Ei diabeetikko voi ahtaa vatsaa täyteen aamupalalla ja istua sitten linja-autoon, eikä illallakaan saa syödä napa rytkyen.
Olen tyytyväinen. Ei edelleenkään ole tarvis rikkoa omia ihanteita ja periaatteita vastaan. Pysyttelen edelleen maankamaralla, mieluiten jalkaisin tai pyörällä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

tiistai 4. lokakuuta 2011

Asian torellinen laita

No nyk kum moon reheelly sillä, jotta mua on ammuttu päähän, niin on korkia aika asiaa seliittää. Jottei se ny niin traakista ollu, kun vois luulla.
Tämä tapahtuu silloon, kummolin viä mukula, joku alakouluikäänen. Soli sellaanen sateenen kesäpäivä, menin hetkeksi ittekseni saretta pitämähän telttahan, jokoli pystytetty tuvan vierehen kempuralle meille mukuloolle viihrykkeheksi. (Ja kai isä ja äitee kuvitteli, jotta kakarat mekastaas siä pihalla, ja tuvas olis välillä vähä hiliaasempaa). Yhtäkkiä jokin kopahti mun päähäni, vasempahan ohimohon hiusrajahan, niinku joku olis nakannu nyrkinkokoosen kiven teltankatolle. Koittelin ottaani, ja olihan siinä piäni ärämäki, josta vuoti vähä verta. Ja kun kattoon teltan kattohon, niin siinoli pieni pyöriä reikä, niinku koinsyömä.
Tuvas sitte selevis, jotta mun keskimmäänen velijeni (ei se gramofonin neulalla rokotettu eikä se, joka nakkas pommin hellahan) oli ollu vinttikamarin ikkunas ja tähäränny sieltä ilimapistoolilla jotaki lintua, jokoli istunu siä teltanharialla, oliskohan ollu räksä. Ja oli sitte saanu jyvälle ja koittanu posahuttaa. No, lintu oli vissihin päässy karkuhun, mutta minen ollu osannu varua. Eikä ollu tullu velipoijan mielehen, jotta joku vois olla teltas.
Eihän siinä kuinkaa käyny (jos se lintuki pääsi säikähryksellä), kun pikkuusen tuli kipiää. Ja saanpahan reheellä...

maanantai 3. lokakuuta 2011

Luokanopettajien vitsaus (= vitsi ja riesa)

Tässä samalla, kun yritän palautella mieleeni, mistä minä olin AIKONUT kirjoittaa, laitan tänne esille pilapiirroksen, jonka otin talteen Opettaja-lehdestä viime keväänä. Kuvassa näkyy piirtäjän nimimerkki, Wallu, jolta tässä avuttomasti pyytelen anteeksi, että kehtaan lupaa kysymättä julkaista hänen tuotoksensa.
Tämä hauska - tai oikeastaan todellisuuspohjansa takia surkuhupaisa - kuva on ollut keittiön seinällä minua huvittamassa. Jos motto voidaan muuttaa kuvaksi, niin tämä voisi olla mottoni. Vastikään Mansikki haastoi minut paljastamaan, mitä keräilen, ja siinä yhdessä todettiin, että kaiken keräily on luokanopettajien ammattitauti. Minulla tauti ei ole yhtään hellittänyt, vaikka työnkuva on muuttunut siirryttyäni luokanopettajan hommista yläkoululle maahanmuuttajaopettajaksi.


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Nappi ja haaste



Millan haastoi kertomaan itsestäni kahdeksan sellaista asiaa, joita en ole vielä blogilla kertonut. Haaste tuntui... haastavalta. Mutta sitten löysin sellaisen porsaanreiän, että voinhan kertoa jotain sellaista, mitä en ole TÄLLÄ blogilla maininnut, vaikka jollain toisella olisinkin... Ettei tulisi ihan pelkästään sellaista - kuten Millanille aanailin - negatiivista ja hävettävää, mitä en ole KEHDANNUT kertoa. Oma haasteensa on kyllä löytää edes jotain, mitä ystäväiseni ei jo tietäisi, mutta kokeillaan.


1 Minua on ammuttu päähän.


2 En muista koskaan istuneeni äidiin sylissä, isän kylläkin, kun hän aina saunan jälkeen leikkasi kynteni. Äiti tosin muistaa, miten olin nelivuotiaana pyrkinyt syliin, mutta en ollut päässyt enkä mahtunut, kun äidin syli oli jo täynnä, hän odotti pikkusiskoamme. Olisko torjunnan kokemus aiheuttanut asian unohtamisen?


3 Äiti opetti minulle iltarukouksen eräänä iltana, kun olin alle kouluikäinen ja kun en saanut unta, koska itkin kadonnutta koiranpentuani.


4 Ensimmäinen elokuva, jonka kävin teatterissa katsomassa oli Sukellusveneellä maapallon ympäri, Kapteeni Nemoa esitti James Mason ja Nediä Kirk Douglas. Olin siihen aikaan ankara Jules Verne -fani. Kyseinen leffa tulee pikapuoliin Teemalta, siitä tuon muistinkin. Minulla oli pitkään tallella lehdestä leikattu elokuvateatterin mainos ko. leffasta.


5 Ahdistavimpiin muistoihini kuuluu seksuaaliset ahdistelut alle 15-vuotiaana. Tarkoitan tietenkin, että minua ahdisteltiin.


6 Kun esipuberteetti-iässä rintani alkoivat kehittyä ja niihin ilmestyi jotain kyhmymäistä, pelkäsin rintasyöpää (TV:ssä oli pyörinyt tietoisku rintojen säännöllisestä tutkimisesta). En kuitenkaan uskaltanut kellekään puhua pelostani, en edes siinä vaiheessa, kun koulutoverini otti puheeksi oman samaisen pelkonsa. No, oma pelkoni toteutui sitten vasta yli 20 vuotta myöhemmin.


7 Ja lisää ahdistusta. Aikuisiän ahdistavimpiin muistoihini kuuluu sekin, kun työkykyni kyseenalaistettiin, ja jouduin työkykykartoitukseen. Loppu hyvin, kaikki hyin. Sain paperit, joiden mukaan olen LAHJAKAS.


8 Ja lopuksi se knoppitieto minusta, joka kyllä ekalla blogillani on paljastunut (ja joka oli syy, miksi aloin ekan kerran blogia pitää). Olen ollut Kristillisdemokraattien ehdokkaana Eduskuntavaaleissa vuonna 2007.



No niin. Pitihän mun tietenkin myös tsekata englanti-suomi-sanakirjasta tuo substanssin merkitys, ja niitähän oli: massa, painavuus, konkreettisuus, sisällys, tukevuus, rikkaus. Millan haastoi kolme blogia, olikohan se sellainen suositus-/vakiomäärä. Huomasin, että ainakin Kirlah oli jo haastettu. Samaten Pappilan elämää oli saanut vastaavanlaisen haasteen, vaikkakin eri napilla. Mutta ainakin Tuhvan substanssi saa minulta tunnustusta, sekä pikkuserkkuni Paavo. Kolmanneksi laitetaan mm:n count up -blogi.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Vähäkö mua ärsyttää...

...kun joka paikassa ja koko ajan puhuttiin intiaanikesästä ja lämpöennätyksistä! Ei täällä vain tietty sellaisista mitään! Vaan ei tämä Pohjois-Suomi olekaan mikään huomion tai maininnan arvoinen osa Suomea, puolet vain pinta-alasta :-(

No, minä ärsytän takaisin ja länttään näkyville kuvan Romanian kesästä ja kukkuraisista toripöydistä.
Oikeastaan nuo vesimelonit sun muut herkut liittyvät hyvin etäisesti tämänpäiväiseen kiitosaiheeseeni. En mä nyt niin ärsyyntynyt ole viitsinyt olla, kun (vilpoisemmastakin) pihasta ja muusta riittää piristystä päivään kuin päivään. Vaikka suurin osa tämänkin syksyn sadostamme on peräisin Kanttorilan puutarhasta, niin on omakin piha sentään jotain tuottanut. Tänään esmes olemme nauttineet oman maan potuista lohikeitossa (mieskin kehui makua). Lisäksi säilöin suurta iloa ja jopa ylpeyttä tuntien kaikki kahdeksan avomaankurkkua, jotka perenna-Liisalta saamaani taimi tuotti. Parin viikon päästä maistetaan.

Onni yksillä, kesä myös.
Eikun onni yksillä, olkoon kesä sitten toisilla.

Harvinaista herkkua

Nyt kun nuori väkemme on viikot kuka missäkin, ei ole lainkaan itsestään selvää, että kaikki olisimme yhtä aikaa kotona edes viikonloppuisin.

Tänä viikonloppuna sellainen sattumus kuitenkin osui kohdalle. Sen kunniaksi hain eilen töistä palattuani pakastimesta yhden nisulongan, parikymmentä palaa nisutaikinaan tehtyä kaurahiutale-marjapiirakkaa ja kahdeksan palaa kesäkurpitsasta tehtyä porkkanakakkua. Isä-mies vähän ihmetteli moista määrää, mutta nyt ne on kaikki jo syöty. Esikoinen paistelee tuossa vohveleita. Nekin on syöty sitä mukaa kun ovat kypsyneet. Aporpos, kirjoitin hakeneeni pakastimesta. Se meinaa sitä, että täällä tuvalla oleva arkkupakastin on pesun jäljiltä edelleen tyhjillään, ja pakasteet ovat Yemiltä saadussa varapakastimessa ulkovarastossa vielä ainakin pakkasiin asti.
Koetin haeskella aiheeseen sopivan potretin ja valitsin tämän. Otettu Sanan Suvipäivillä Kauhavalla joskus 90-luvulla, en muista vuotta, mutta veikkaisin lapsien koosta 94 tai 95. Mukavaa, että lapsilla on edelleen kutakuinkin läheiset välit. Pikkuveikka oli (siskon pyynnöstä) piirtänyt siskolle synttäriksi leppeän kuvan. Huomasin facebookista.

Mukavata sekin, että sattuivat kaikin tulemaan juuri tänä viikonloppuna, kun seurakunnalla on tarjolla Mikkelinpäivän lähetyslounas - jonka tuotto muuten menee Itä-Afrikkaan nälkäkatastrofia helpottamaan. Kun tällainen sakki menee lähetyslounaalle, se tuottaa yli 50€ lähetykselle, plus arvat siihen päälle. Paitsi etten tiedä, vieläkö uskaltavat laittaa arpajaisia, kun pollari on tiukentanut tulkintaa ja kenties valvontaakin.

Kyröntiellä

Taas yksi diakuvasta valkokankaalta otettu kuva. Siinä on etualalla esikoiseni ja tyttäreni sekä siskon esikoinen, käsittääkseni Askares-Piikun ja Pirpon seurassa. Kyröntiellä astelee erikokoisia miehenpuolia. Isäntäainesta.
Miksi jokivainioille johtavaa hevostietä sanotaan kyröntieksi, siihen minulla on kaksi teoriaa. Alhaalla virtaava pieni luoma on Kyrönjoen yläjuoksua. Toisaalta sana "kytö" taipuu astevaihtelun takia pohjalaisittain kyröksi. Alhaalla jokivarressa olleet pellot lienevät olleet kytöpeltoja eli aikanaan kaskettuja.
Niitä ei tässä kuvassa näe, sinne oli kilometrin kävely tuon metsän taakse. Kuvassa näkyvät pellot ovat tunkiovainio etualalla oikealla, koska se oli heti navetan takana. Isoveli kärräsi lantaa ja huolehti, että tunkio oli säännöllinen, tasainen ja komea... Sitä ei valitettavasti tässä kuvassa näy. Vasemmalla etualalla oli pieni laidun, sen takana prunnivainio ja siitä seuraavana metsän reunassa kontopelto. Tunkiovainion takana oleva pelto oli milloin perunalla, milloin kauralla ja milloin heinällä, vuoroviljelyperiaatteiden mukaisesti. Olipa siinä joskus sokerijuurikastakin ja turnipsia. Muistan vielä edellämainitun laitumen laidassa vanhan turnipsikuopan, jonka tilalle aikanaan rakennettiin AIV-säiliö.

Oikeassa laidassa ennen metsän reunaa oli vielä kaksi vainiota, useimmiten heinällä, mutta välillä laitumena ja viljallakin. Niiden vainioiden välistä kaartui vanha kyröntie, joka oli kappaleen matkaa yhteinen naapurin kanssa. Myöhemmin tehtiin suorempi (ja jyrkempi) tie omille vainioille. Tuo vanha tie oli hauska, mutkikas ja mukavasti pölisevä. Punertava savinen hiekka oli pehmeää ja kuivaa, sitä oli hauska tomajuttaa mennessänsä. Uuden tien varressa kasvaa vatukkoa, josta joskus joku naapuri saattoi käydä hakemassa ennen meitä, ja äiti oli tosi pahana...

Mainittakoon vielä, että konto = turve. Kontopellolta nousi yhäti juurakoita, joita sitten poltettiin navetan pesässä. Se oli siis ilmeisesti viimeisimmäksi raivattu. Mitä tulee tuohon prunnivainioon, muistan vielä, kun se prunni kaivettiin tuonne pellon keskelle ja kun sinne asennettiin sähkömoottorilla toimiva pumppu, jonka avulla vesi alkoi tulla navettaan. Ei tarvinnut enää kantaa elukoille sangolla vettä. Ja vedenkantomatka sisällekin lyheni huomattavasti.