tiistai 28. tammikuuta 2014

Multaa ja veisuuta

Mä nyt sitte hairaasin sitä jäistä multaa kasvihuonehesta yhyrestä säkistä tupahan sulamahan, sellaasehen minikasvihuoneesehen. Kunhan lämpiää, niin rupian kylyvämähän, kävi kuinka kävi.

Sain äsköön vihiroon äntihin yhyren kiriootusurakan. Meillon kuoros ollu käytös Jouko Törmälän hyvä sovitus (ei sillä tiämmä muummoisia ookkaa) virrestä Rauhan saivat pyhät Herran. Siinähän on sama sävel kun mun (ja satojen jos ei tuhansien kotiseurakuntalaasten) rippivirres 307, Kiitos olkoon Jumalalle. Moon toivonu, jos voitaas kuoron kans laulaa se mun rippivirsi tuolla samalla sovituksella mun syntymäpäivänä yhteisvastuukonsertis.
Niim mä sitte kirioottelin har- vak - sel - ta - han virren säkehiä, jotta sain ne sopimahan nuottien kohoralle. Sitte pitääs viä leikellä ja liimaalla ne nuotikki samalle paperille.  

Silloon joskus yli kolokytä vuotta sitte soli tosiaan meirän seurakunnas joka ainualla rippileirillä konfirmaatiovirtenä tuo 307, ja oli ollu siihen mennes vissihin vuosikymmenet. Nyk kun siä on papit ja nuorisotyöntekijäkki keriinny vaihtua monikertoohin, niin tiämmä non luopunu tuosta virrestä. Ainaki mun siskoon mukulooren rippikirkos lauloovat jotaki  muuta, sellaasia punaasen laulukirijan lauluja.

Vaikka moon kyllääntyny monihin lauluuhin ja virsihin, niin tuohon en oo.

Pannahan ny tähän viä se Vikin laulamana, kum meillon tuo sen levy.


maanantai 27. tammikuuta 2014

Pitääs

Muistan kuulleeni yhdeltä Raunolta aikanaan sellaisen hauskan lausahduksen, että "riepoo kuin pientä oravaa, kun olis käpyjä muttei oo hampahia". Mulla on nyt vähän sama meininki: kun olis siemeniä, mutta kun ei oo multaa.
Enää viikko jäljellä tammikuuta, pitäisi saada orvokit ja petuniat kylvöön. Vaan mihin kylväisin? Voisinko vain mennä tonkimaan kasvihuoneesta jostain pussista viimekesäistä tomaatinjuurella palvellutta puutarhamultaa? Ja jos, niin pitäisikö se käyttää ensin uunissa, niin kuin äitini tapasi?
Miksi en muistanut multa- asiaa perjantaina kun marketissa kyselin ja sain tarhaorvokin siemeniä?
Pöh.

torstai 23. tammikuuta 2014

Riallista ja sopevaa

Oikiastansa ei ny taaskaa joutaasi kiroottelemahan. Pitääs saara äntihin vähä pakkaalua. Mutta kun nyk kumminki piti konehelle tulla.
Piti lähärättää melekeen tuhannen tulimmaasta turskattia, kun havaattin, jottei mun lähärättämää kokouskutsua ollukkaa viä julukaastu jäsenleheres. Vaikka molin jo kakskertoohin siitä sähköpostia pannu menemähän. Vaikka melekeen osasin sitä pelijätä, kun eivät mitää ollehet kunahtanehet mun kirieesehen. Luojan lykky, jottei viä ollu viimmeenen hetki saara kutsu sääntöjen mukaasesti liikkehelle. Mutta jonseivät nykkää kunahra tämän ehtoon aikana (toimistos ollahan viä nelijähän asti, tiämmä), niin mun tarttoo koittaa muistaa klinahuttaa huomenna. Kolomehen mennes pitää olla ilimootukset ens viikon aviisihin.
Jotta tuollaasta ylimmääräästä riaa. Muuten on viikko mennykki mukavahan laihin.
Mutta nyp pitääs kollata kaikemmoosta kolesta, mitä ny voitaas käsityöpiiris tänehtoona tarvita. Ja sitte pitääs koholia viä jotaki tilipöhööriä, mitä ny haluaasin mökille kuskata. Joka kerta kun meemmä, niin autua on koitettu saara  täytehen aharetuksi. Viä emmä oo osannehet päättää, lähäremmäkö suoraa, kun pääsen töistä. Silloon isännän pitääs keksiä ittellensä aijan kulua nelijäksi tunniksi, jotta koulu loppuu.
Kerran työkaverien kans praatattihin tuosta, kun on kaks talua, jottei vaan käysi niin, jotta mukuloolle jää selevitettäväksi kaharen huushollin rommat. Pomo oli havaannu, jotta meilloli ollu auto kattua myören täynnä. Siä oli silloon kirijoja. Mökillä kun on hyllyä peräseinä täynnä kattohon asti, ja vähä sivuseinälläki. Emmä oo viä saanu sitä täytehen.
Kun huomenna sinne meemmä ja kun mies alakaa tupaa lämmittää, niin mun tarttoo vissihin ensi töiksi tyhyjätä kuusi ja viärä se takaasi latohon. Siinei kauaa nokka tuhise, kun ei oo kun nuota lintuja riisuttavana.


maanantai 20. tammikuuta 2014

Kadonneen sormuksen metsästys

Mistä lie syystä muistini kätköistä putkahti esiin tapaus pian 28 vuoden takaa. Helmikuussa veljenpojan syntymäpäivänä ja Kosovon itsenäisyyspäivänä tulee kihlautumisestamme kuluneeksi sen verran. Olimme ostaneet sormukset opiskelupaikkakunnaltamme ja niihin kaiverruttaneet valmiiksi tuon mainitun päivämäärän. Pariin lehteenkin laitoimme salaperäisen ilmoituksen "ostimme kultaa Raumalta, juhlimme Tervolassa"  - tosin toisen lehden ilmoitukseen oli pujahtanut kirjoitusvirhe "Tervosassa", melkien kuin jokin etelän lomakohde :(
Matkustaessamme sormuksinemme junalla kohti Tervolaa, tapaamaan tulevia appivanhempiani, poikkesimme tervehtimään nykyisen mieheni opiskelukavereita Ouluun. Siellä meitä kyyditsi Rape veljensä Maken autolla assalta kämpilleen. Illan mittaan kävelimme lentopalloa pelaamaan. Sieltä palattuamme havaitsimme, että auto oli hävinnyt - ja sen mukana matkatavaramme, sormukset mukaan lukien. No, Rapehan ei yhtään hätääntynyt. Hän arvasi aivan oikein, että velipoika oli arvannut, kuka hänen autoaan oli lainannut ja oli hakenut omansa pois päästäkseen omiin rientoihinsa. Jollain konstin pääsimme yöpaikkaamme - jossa olikin jo tupa täys väkeä, appivanhemmat olivat niin ikään tulleet Ouluun ja yöpymään silloisen tulevan kihlattuni opiskelijakämppään, joka muuten oli heidän omistuksessaan ja poikaystäväni heillä vuokralaisena... Minä nukuin tulevan anoppini kanssa keittiön lattialla, mutta hampaitani en saanut illalla pestyksi, harja kun huiteli jossain päin maakuntaa. Aamulla ennen kuin lähdimme tulevan lankoni kyydissä kohti määränpäätä, kävimme herättelemässä Maken ja saimme kuin saimmekin arvokkaat matkatavarat takaisin haltuumme. Silloin emme vielä Makelle kertoneet, että hän oli vienyt autonsa mukana kihlasormuksemme. Naurua riitti kyllä muutenkin.    

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Pakastimen sulatuksen seurauksena

Olen ollut naisena huomaavinani, että hormonitoiminta aiheuttaa kuukauden mittaan sellaista aaltoliikettä, joka muistuttaa kaukaisesti maanis-depressiivisyyttä.
Niin kuin taas tämän kuluneen viikonkin aikana. Alkuvuosi meni väsymystä ja alakuloa potiessa, kunnes perjantaina kotimatkalla auringon kilo huurrekoivuissa sai minut ääneen ihastelemaan talven kauneutta. Ja jo ennen sitä, olikohan torstai-iltana, olin saanut sellaisen inspiksen, että näillä pakkasilla olisi energiataloudellista viimeinkin sulattaa pakastin, kun pakasteet voi kuskata pihalle niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen - ja kun pakastimen sisäseinään oli jo kertynyt paikoin viitisen senttiä paksu kuura...

Koulusta tultuani havaitsin ilokseni, että mies oli lukenut ajatukseni ja oli kuskannut sänkyvaateemme ulos pakkaseen. Mutta hän oli lukenut enemmän kuin olin ajatellut: tuvan luuttuus oli menossa ja myös matot olivat ulkona. Selitys oli se, että koska kovalla pakkasella ei pysty harrastamaan ulkoliikuntaa, täytyi keksiä sisäliikuntaa.  Minä puolestani ryhdyin siihen pakastimen tyhjäämiseen ja samalla inventaarioon. Vanhimmasta päästä jätin sitten marjoja ja muuta topeskaa jääkaappiin sulamaan päättäen, että huomisiin saisi olla leipomapäivä, jonka aikana hyödyntäisin sulatetut pakasteet. Ja kun olin saanut pakastimesta kuuran ja kosteuden pois ja kun sen loppuillasta uudelleen täytin, jätin vielä ulos ylivuotisia puolukkarasioita suunnitellen niistä myöhemmin keitteleväni hilloa ystävälle Norjan tuliaisiksi.

Lauantaina ensimmäiseksi aloin käsitellä joulunaikaisia kaljamaltaita: sovelsin ruotsalaisen kaljalimpun reseptiä ja laitoin kuumaan veteen kaljamaltaat ja ruisjauhoja mukamas muutamaksi tunniksi imeltymään. Sitten ryhdyin tekemään nisutaikinaa. Täytepullapitkoa varten olin ottanut sulamaan edelliskesäistä omenasosetta. Sen päälle levitän kanelisokerisekoitusta. En enää juurikaan nykyisin levitä sitä rasvan päälle. (Kuva vanha, mutta tällä tyylillä yleensä aina teen pitkot, en siis letittele juurikaan, kun mies tykkää kanelitäytteestä.)


 Pitkot (10 kpl) tehtyäni jätin loppuosan kahden litran taikinasta odottamaan, että teen vielä laskiaispullat ja puolukkakauraryynipiirakan. Ennen niitä aloin tehdä kahta kesäkurpitsaleikkokakkua  - niin ikään edelliskesän raastepakasteista. Toiset kaksi kakkua tekisin sitten nisujen ja limpun jälkeen, minulla kun ei ole neljää rengasvuokaa. Kun pitkot oli paistettu, olin ehtinyt saada rengasvuuat leivitettyä (pakastimesta oli löytynyt leivontamargariiniakin...) ja kakkutaikinan vatkattua. Kakkujen ollessa uunissa tein limpputaikinan nousemaan ja leivoin lopun nisutaikinan. Minulla on sellainen periaate, että en kiertoilmauunia lämmitä vain yhtä leipomusta varten (kuten on jo käynyt ilmi), ja koko ajan pitää olla jotain uutta uuniin pantavaa kunnes se sammutetaan. Limput olivat ehtineet olla hetken vuuissaan nousemassa ennen kuin pistelin ja laitoin ne uuniin nisujen jälkeen. Sitten nopeasti loput kaksi kesäkurpitsakakkua tekeille, jotta sain ne vielä uunin ylähyllylle limppujen paistuessa. (Tämä kuva myös vanha, ei puhettakaan, että olisin ehtinyt ajatella kuvaamista eilen. Laitoin pari kuvaa myös keventääkseni tätä raskasta seikkaperäistä selostusta.)


 Lopuksi vielä nypin murotaikinan, jonka päälle levitin sulaneet ja valutetut vadelmat ja mustikoita lisäksi. Ja kun sekin piirakka oli paistunut, laskin uunin lämpötilaa ja ladoin sinne ne muutamat lasipurkit, joita olin aamusta asti liotellut ja peseskellyt puolukkahilloa varten. Niinpä keitin sitten hillonkin vielä samana iltana. Mutta harmikseni huomasin, että osa männävuoden puolukoiksi kuvittelemistani marjarasioista sisälsikin karviaisia ja punaviinimarjoja. Jätin ne sitten vielä ulos keksimättä vielä, mitä niille tekisin. Niitä on nelisen litraa kahdessa isossa rasiassa. Olin kai joskus ajatellut käyttää ne mehuntekoon. Enpä hoksannut sitä syksyllä, olisivat menneet omenoiden mukana mehuun ja soseeseen.
Kun olin saanut hillon purkitettua, kaadoin sulaneen vadelmamehun samaiseen hillokattilaan, tein kiisselin, jonne kaadoin sulaneita mustikoita ja hilloja eli valokkeja vuodelta 2011.

torstai 16. tammikuuta 2014

Kyllin

Kyllä mä olen sen jo jonkin aikaa tiennyt, että olen sen sortin ihminen, että toisinaan kylläännyn nopiasti. Tai ainakin kylläännyn ennen pitkää. Niin kuin vaikka puhkikuluneisiin biiseihin.
No, tässähän oli lauhaa, märkää ja pimeää suvisäätä pitkälle yli joulun, eikä aurinkoa näkynyt, niin kyllähän se tympäisi. Viimein tuli kaivatut seesteiset ja auringonpaisteiset pakkassäät. Voi että mä oon jo aivan kyltääntynyt tuohon pakkaseen, kylmyyteen, jäähän ja liukkauteen. Jopa niin reiruhun, että eilen käväisi mielessä, että ensi talvena, kun olen vuorotteluvapaalla, voitaisiin miehen kanssa mennä joksikin aikaa jonnekin tätä kylmyyttä ja pimeyttä pakoon. Me olemme aika lailla fanaattisia, mitä tulee hiilijalanjälkien jättämättömyyteen - ei siis puhettakaan, että lentelisimme lomamatkoille, vaikka miten edullisestikin pääsisi. Melkein siis säikähdin, kun tuollainen ajatus pälkähti päähäni. Ettäkö muka lomamatkalle etelään? Vaan sitten hoksasin, että vuorotteluvapaalla ollessani minun ei tarvitsekaan jaksaa nousta aamulla ja lähteä ajelemaan pimeää ja kylmää työmatkaa. Varmaan jäämme makoilemaan uunin lämpöön koko talveksi.

Tähän sopisi eräs lapsuudenkuva, jonka laitoin myös faceen profiilikuvaksi.


Rasat jäykkänä lumesta, samoin housut, istuin lumessa, jalakset viturallansa, liian iso kelkka, joka ei luista. Mutta lapsi hymyilee?!

lauantai 11. tammikuuta 2014

Väsymys, viikonloppu ja väsäys

Ensimmäinen työviikko takana, onneksi se oli lyhyt, ei olisi tainnut jaksaa muuten. Torstaina haukottelin jo aamulla automatkalla, ennen ei minun ole sentään vielä aamusta tarvinnut yrittää pinnistellä pysyäkseni työmatkalla hereillä. Sumu oli kauhea.
Mutta perjantai oli jo valoisampi heti aamusta, kun yöllä oli satanut ohut lumipeite maisemaa valaisemaan. Toki irtolumi pöllysi aina vastaantulevien tenkaista, mutta se haittasi näkyvyyttä aina vain hetken - toisin kuin edellisaamun sumu. Perjantain koulupäivä oli lyhyt, ja sitten vielä kotona odotti postilaatikossa kirje ystävältä. 
Kenties sen avulla jaksoin aika hyvin tämänpäiväisen kokousreissun, vaan en sitten enää jaksanut lähteä gospeljumppaan. Nyt olisi viisasta naputella saman tien kokouspöytäkirja puhtaaksi, ja sitten voisi jatkaa kirjeeseen vastaamista. 

Lumipeitteen kunniaksi länttään kuvan lumikuusesta, jonka värkkäsin joululoman loppumetreillä joutavista nuottipapereista, pohjana pahvinen lankapuola. Näin ohjeen jossain askartelulehdessä, siinä oli kylläkin käytetty pohjana jotain nopeammin kapenevaa ympyräkartiota. Tämä mun lankapuolani oli sellainen kärjestä avonainen, mun piti väsätä jatkotötsä siihen, niin kuusesta tuli hongankolistaja.




keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Dagen efter trettondedagen igår

Yleensä olen loppiaisena tai loppiaiseen mennessä riisunut joulukoristeet kuusesta ja huushollista. Tällä kertaa jätin kaiken paikoilleen tiistai-iltaan saakka, koska odotin vieraita ja koska jouluasussa kotimme mielestäni on enemmän edukseen pöytäliinoineen kaikkineen kuin arkiasussaan. Yleensä leipomamme piparit ovat piisanneet ainakin loppiaiseen asti, vaan tänä jouluna ne loppuivat vähän ennen. Onneksi olin saanut oppilaalta piparikuusen sellofaanissa. Sen nostin sitten vieraille kahvipöytään.
Puoli kahdeksan maissa saimme laulut harjoiteltua, kahviteltua ja päivitettyä kuulumisiakin, ja vieraiden lähdettyä aloin hissun kissun tyhjätä ensin kuusta ja sitten muita joulukoristeita. Vielä riisumista riittäisi, mutta eiköhän loputkin ole piilossa laskiaiseen mennessä.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Epifanian ehtoo

Loppiaisen yksi nimi on epifania, tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Maailman pimeyteen ilmestyy Jumalan kirkkaus Kristuksessa.
Näin taas joku yö sitten unta vauvastani, jota hoidin ihan mielissäni. Eilen lueskelin vanhoja postauksiani, niitä joiden tunnisteena on "kipukohtia", ja sieltä palautui mieleen ystävän antama selitys unelle: vauva edustaa taakkaa. Onhan tässä jo keväästä asti sydämellä ollut taakka, joka välillä painaa raskaammin, välillä hetkellinen unohdus antaa lepotaukoa. Itsellä ja lähimmilläkin on kaikki kutakuinkin hyvin, mutta ahdistaa kun eräs nuori on valinnut vaarallisen tien. Siihen ahdistukseen sitten eilen koetin hakea lääkettä vanhoista postauksistani teemana: on sitä ennenkin ollut surtavaa ja murheet ei murehtimalla katoa. Olikohan ihan hölmöä koettaa hakea apua ahdistukseen vanhoista kipukohdista? Vai oliko se vain tyypillistä suomalaista ajattelutapaa?
En halua kertoa tarkemmin ahdistukseni aiheesta, mutta näilläkin eväillä joku lukija saattaa tulla avukseni rukousrintamaan. Osa ahdistuksestani tosin johtuu siitä, kun en tiedä, pitäisikö minun ja voisinko tehdä jotain muutakin.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kitarankieltä ja helmiä

Joskus vuosia sitten löysin ja ostin kynttilänmansetin, joka oli tehty liimaamalla helmiä siimanpätkiin. Se on edelleen mielestäni yksi kauneimmista näkemistäni manseteista. Haaveilin, voisiko sellaisia yrittää itse tehdä lisää. Sitä varten ostin askarteluliikkeestä valikoiman erikokoisia valkoisia ja hopeanvärisiä helmiä. Totesin kuitenkin jo ennen mihinkään ryhtymistä, että liima ja siima eivät voisi olla minun materiaaliani. Joskus myöhemmin huomasin, että katkenneesta kitarankielestä purkautuu kaunista ohutta kiharaista rautalankaa ja ajattelin, että sitä voisi käyttää askarteluun. Vaikkapa juuri mansetin tekemiseen.
Eilen illalla sitten väkersin ensin kitarankielen purkamisen ja sitten helmien pujottelun kanssa samalla kun seurasin elokuvaa "Taken". Eihän tuosta minun mansetistani tullut niin runsasta helmiryöppyä kuin mallini on, kun en jaksanut tehdä enempää roikottimia, vaikka kitarankielikiharaa olisi vielä pätkä ollut jäljellä. Ja helmiäkin jäi vaikka useampaan mansettiin.


Tänä iltana voisin yrittää kuumaliimailla koivuköhkerölle pähkinöitä ym. värkkiä, vähän samaan tyyliin kuin taitava isosiskoni on tehnyt tuon kuvassa näkyvän punaisen kynttilän alustan. Vielä mietinnässä, pemmastanko korttientekovärkitkin yltympäriinsä vai säästänkö sen sotkemisen kesään.

torstai 2. tammikuuta 2014

Uudenvuodenbileet

Uudenvuoden aatttoillan uutislähetyksessä toimittaja vieraili Töölössä jossain kotibileissä. Sääliksi kävi. Bileet näytti tarkoittavan sitä, että oli puettu ja meikattu nätiksi, sitten kaadeltiin kuohuviiniä pikareihin ja niitä kilisteltiin, ja samalla sytyteltiin sädetikkuja. Ja hihkuttiin. Tokihan voi olla, että tv-kameran ja ylimääräisten outojen ihmisten paikalletulo sinänsä jo aiheuttaa tunnelman latistumisen, kun ihmisille tulee väkinäinen ja hermostunut olo. Mutta itse en kyllä nokkaani näyttäisi sellaisissa bileissä, jossa pääosassa oletettavasti olisi alkoholi. Ainakaan siis enää nykyisin.
Olen nimittäin kerran hurjassa nuoruudessani ollut uudenvuodenbileissä, joissa alkoholi oli mukana. Menin sinne, koska silloinen ihastukseni pyysi minua tulemaan bileisiin. Lupasi jopa kutsua ja maksaa mulle taksin, jos vain tulisin hänelle seuraksi. No, taksi tuli mua hakemaan, mutta maksoin kyytin kuitenkin itse. Hyvältä ystävältäni olin jo siihen mennessä ehtinyt saada neuvon, ettei pidä kovin herkästi jäädä kiitollisuuden tai muuhunkaan velkaan vastakkaiselle sukupuolelle, ettei tämä rupea velkomaan.
Kun saavuin, väki (ihastukseni sisaruksia puolisoineen/ kumppaneineen) oli jo hyvästi huppelissa. Tinaakin oli valettu. Ja minullekin tarjottiin tinaa valettavaksi - sen sijaan en muista, että mulle olisi viinaksia tarjottu, olin silloin vissiin jo sellaisessa maineessa. En ollut tiennytkään, että tavallisen sähköhellan levyn päälläkin tinakauhaa voi lämmittää. Meillä kotona aikanaan tinaa valettiin kamarin pönttömuurissa.
Illan aikana kuunneltiin musiikkia, muistan laulaneeni Arjan kanssa Rauli B. S:n ikkunaprinsessaa. Muistan myös, että talon isäntä sammui vessaan mutta että hänen vaimonsa etsi vessanavaimen ja haki puolison sieltä pois. Sitäkään en ollut tiennyt, että sisäpuolelta lukitun vessan saa auki ulkoa päin vessanavaimella. Silloin meillä kotona ei vielä edes ollut sisävessaa, mistäpä sen sitten olisin tietänytkään. Joten ainakin pari uutta asiaa opin illan aikana. Siinä se anti sitten olikin.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Punatulkkuja sarjana




Täksi jouluksi askartelin eniten punatulkkukortteja, osan vein myyjäisiin, osan jaoin oppilailleni ja osan lähetin. Mallin sain äidiltäni joitakin vuosia sitten saamastani kortista. Äiti taas oli kuulemma saanut mallin isosiskoltani. Äidin kortista piirsin ph-kalvolle mallin.


Mulla on jemmassa tolkuton määrä vanhoja käytöstä poistettuja eli tarpeettomaksi käyneitä käytettyjä piirtoheitinkalvoja. Nykyisinhän kouluissa ei juuri enää piirtoheittimiä käytetäkään. Ainakin mallineiden leikkuuseen ne ovat hyvää kierrätysmateriaalia.
Alemmassa kuvassa näkyy se äidiltä saamani kortti ja tuputuksen ensimmäinen vaihe.


Tässä on menossa jo kolmas vaihe. Sarjatuotannossa on sekin hyvä puoli, että ensimmäiseksi tuputetut ehtivät kuivahtaa seuraavaa vaihetta varten.


                                                                    Lähikuva

Oksiin sirottelin sitten vielä vähän kiillettä klihtaamaan. Osaan korteista varistelin sitä suoraan maalin päälle, osassa taas annoin maalin kuivua ja käytin liimaa.

Tulipa punatulkkukuvia. Korvatkoon ne pipareista ottamatta jääneet kuvat. Mies tosin näytti räiskivän kännyllään, kun koristelin piparkakkuja, mutta en ole niitä kuvia nähnyt. Eikä hän hoksannut ottaa kuvaa uusimmasta keksinnöstäni, sarjatuotantosovelluksesta. Niin kelloja, tähtiä kuin lampaitakin koristelin useampaa kerralla, vetelemällä pursotetta vierekkäin aseteltujen piparien yli... Niin aion tehdä aina jatkossakin. Niin kauan kuin viitsin piparkakkuja koristella.

1.1.2014

Piti heti harjoitella tuota uutta vuosilukua.
Luin jostain, että jos on usvaa uunna vuonna, niin on hallaa heinäkuussa. Sen suhteen ei nyt hyvältä näytä. Lunta alkoi sataa pian kotiin maanantaina palattuamme, mutta sellaista sohjoahan tuo on. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Kirkkoon oli kyllä meininki, mutta myöhästyimme lähdössä. Pyjamat päällä vielä varttia vaille kymmenen. Ja olisimme voineet mennä kahdelta katsomaan Hobittia, mutta mies tahtoo seurata jotain kisoja. Lauantainakin vielä on näytös, joten silloin sitten.
Tämän päivän hommana voisi olla uuden sienäkalenterin päivitys. Siirrän joka vuosi edellisestä seinäkalenterista syntymäpäiväsankareiden nimet uuteen, ja täyttyvät vuodet myös. Meillä on käytössä sama OLL:n seinäkalenteri, jonka tilaan aina myös lahjaksi kaikille sisaruksillemme ja muutamalle muulle. Taannoisena vuonna annoin nekin esitäytettynä... olin merkannut miehen 50-vuotispäivän siihen valmiiksi... Omani jätin nyt kyllä merkitsemättä.
Eilispäivän homma oli purkutyötä. Nimittäin. Vieraillessamme sukuloimassa sunnuntaina sain yllätyslahjana velipojalta auton helmi-istuinsuojan. Sellaiset olivat suosiossa ja käytössä joskus 70- tai 80-luvulla. Siskoni sai jo aikaisemmin tuollaisen maton ja mun pisti kateeksi. Arvelin, että ne ovat nyttemmin käyneet jo harvinaisiksi. En tiedä, mistä veli oli saanut sellaisen käsiinsä ja mistä hän tiesi minun tuollaista haikailleeni. Otinpa sitten matosta kuvan purkutyön alkuvaiheessa. Nyt koko matto on jo helminä ja siimanpätkinä. Ja helmet vilisivät silmissä eilen illalla...


Loppujen lopuksi nuo vaaleat helmet eivät mahtuneet kolmeenkaan purkkiin, joten kaadoinkin sitten ne paperikassiin. Tummanruskeat mahtuivat juuri tuohon valkoreunaiseen tupperiin, johon olin ensin alkanut kerätä vaaleita.
Miksi sitten purkaa hyvä matto? Värkeiksi, värkeiksi. Vanhempi siskoni oli käyttänyt vaaleita helmiä mm. enkelinpäinä. Pikkusisko taas oli vienyt mattohelmiä oppilaille askarteluvärkeiksi. Itse haaveilen saavani viimein lopuillekin huovutushelmille sopivia kavereita, kun vain löytyy oikeansorttisia maaleja, joilla puuhelmiä sävyttää huovutettuihin sointuviksi.  Mutta miten kierrätän kaikki ne paksut miltei parimetriset siimat? Niin kuin ennenkin: periaatteella "aika tavaran kaupittoo".