maanantai 29. lokakuuta 2012

Paleltaa ja väsyttää

Onkohan tämä nyt sitten se dagen efter? Eilen menin maata jaksamatta vaivautua tutkailemaan vaalituloksia. Aaamupäivällä töissä kollegat kyselivät, miten mulla oli mennyt. Vastasin, etten tiedä, jolloin yksi kollegoista sanoi, että "minäpä tiedän" ja tiesi kertoa sekä mieheni että minun äänimäärät. Ja yllätys, yllätys, mies oli sittenkin saanut enemmän ääniä kuin minä, vaikkei meillä kummallakaan niitä järin monta ollut (mikä EI ollut mikään yllätys).
Kävin tyhmyyksissäni tänään yhdellä keskustelupalstalla tsekkaamassa, onko sinne viime aikoina tullut mitään uusia keskustelun aiheita. Sellaisia löydettyäni ja luettuani olin itselleni vihainen, kun olen niin naivi aina vaan ja kuvittelen, että keskustelumahdollisuus netissä voisi olla hedelmällistä ja rakentavaa...
Hormonitoiminta vissiin aiheuttaa tätä vilutusta (ja netti"keskustelun" pahantahtoisuus... ketustusta).

Vaan tällaisia me ihmiset olemme. Minäkin OLISIN voinut kirjoittaa ihanasta syysloman päätöksestä sukulaisissa, Jumalan varjeluksesta matkoillamme ja monesta muusta kiitosaiheesta, mutta päädyin märehtimään sontaa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Tapahtui pyhäinpäivän aattona 2004

Viikon päästä on pyhäinpäivä. Siihen liittyen seuraava srk-blogitekstini, jonka kirjoitin 4.11. 2011:


Perjantai oli ollut raskas työpäivä koulussa, mutta harmia lievitti ajatus matkasta miehen kanssa Oulugospeliin. Jo kesällä olin lukenut Lähetyssanomista, että muusikkotyöpari Kaskinen-Simojoki oli tulossa EtCetera –kuoron kanssa 25-juhlavuotiskiertueellaan myös Ouluun, luvassa olisi muun muassa ex tempore sävellystä ja sanoitusta yleisön antamista aiheista. Lähetyssanomien mukaan Oulugospelin tilaisuuteen olisi vapaa pääsy.

Samalla kun Ouluun kerran oltiin menossa, pääsisin lainaamaan kaupunginkirjastosta levyn, jota Raahen kirjastoista ei löytynyt. Mutta voi – se olisi pitänyt älytä varata. Joku toinen oli jo ehtinyt lainata Stevie Wonderin. No, olihan sentään konserttia luvassa, ehtisi sen levyn saada sitten toisella kertaa. Kävimme vielä pizzeriassa ja sitten tapahtumapaikalle. Ulko-ovessa oli kyltti: LOPPUUNMYYTY. Minä en uskonut silmiäni. Miten sellainen konsertti voi olla loppuunmyyty, jonne piti olla vapaa pääsy? Päätimme mennä sisään ottamaan asiasta selvää. Ja niin siinä kävi, että pöydän takana istuvalla neidillä ei ollut meille tarjolla lippuja eikä mitään toivoa sisäänpääsystä. Tämä oli kyllä viimeinen pisara, surkean päivän surkea loppu. Käännyimme pettyneinä portaisiin ja sanoin vielä siinä ääneen: ”Lähdetään sitten takaisin Raaheen.” Emme ehtineet laskeutua montakaan rappua, kun peräämme juoksi nuori nainen: ”Hei anteeksi, sanoitteko Raaheen?” Hän oli laulaja EtCetera –kuorosta ja hänellä oli kaksi ylimääräistä lippua, joille hän ei ollut keksinyt tarvitsijoita. Miksi sitten Raahe kiinnitti hänen huomionsa? Hän oli aikanaan opiskellut Raahessa ja saanut täältä matkaansa hyviä muistoja. Kun kerroimme onnettomasta yrityksestämme päästä konserttiin ilman lippuja, hän ojensi vapaalippunsa meille. Hän oli rukoillen kysellyt, kenelle nuo kuorolaisille jaetut vapaaliput antaisi, tuttu Raahe oli ollut hänen kaipaamansa merkki. Aloin itkeä silkasta ihmettelystä Jumalan ihmeellistä hyvyyttä kohtaan, Hänen, joka välittää pienen ihmisen pienistäkin murheista. En saanut kyyneleitä tyrehtymään pitkään aikaan, ja nytkin kun tätä jälleen muistelen, liikutus kuristaa kurkussa.

Sen verran haluan vielä kertoa tuosta illasta, että lupauksensa mukaisesti Anna-Mari Kaskinen kirjoitti jälleen uuden runon yleisöltä tulleiden sanaehdotusten pohjalta ja Pekka Simojoki sävelsi runon, niin että konsertin aikana ehdittiin kuulla uunituore laulu. Joku oli ehdottanut sanaa silta, ja siitä Kaskinen kirjoitti upean pyhäinpäivään sopivan laulun, johon Simojoki teki koskettavan sävelen. Laulu löytyy levyltä: Taivas on tie.

On silta yli pimeän.
On silta yli ikävän.
On silta yli kuoleman
rauhan maahan Jumalan…

…on silta ristinmuotoinen
lohdun saamme päällä sen.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Lomalla

Tähän väliin vähän muuta. Loma lähestyy vääjäämättä loppuaan. Huomenna viimeinen kyläilyreissu, etelän sukulaisissa. Saa muistaa meitä rukouksin, kun lähdemme aamutuimaan pienellä (moottorivikaisella?) kotterolla köröttelemään ja sittenkin vielä, kun yömyöhäisellä palailemme kotiin. Ryhdyn tästä pesemään ja kuorimaan meille evääksi porkkanoita, mutta sitä ennen laitan kuvan lomasaavutuksestani. En kuitenkaan siitä kaameasta sotkusta, jonka sain siinä ohessa aikaan, kun pengoin tilkkulaatikot ja -pussit, haeskelin kaavoja, nappeja ja muita tykötarpeita.

Kun olin tehnyt siskoni tilaamat lehtikeräyskassit (materiaalina kahvipussit) ja kun kerran ompelukone oli valmiiksi esillä, jatkoin ompelemalla taas yhden barbien asun. Naiset veikkailivat, että barbienvaatteilla olisi menekkiä lähetyksen ja diakoniatyön adventtimyyjäisissä. Tänään jouduin tuota vielä entraamaan, kun vinokaitaleiden ompelu ei ollut mennyt niin sanotusti nappiin - vaikkei sen siihen pitänytkään mennä. Tuntuu, etten ole oikein muuta saanutkaan lomalla aikaan, vaikka jotain kyllä taisin puuhailla puutarhassakin ennen lumentuloa. Ai niin, istutin ne perennat. Ja tyhjäilin viimein kukkalaatikot. Mutta aina sitä kuvittelee ennättävänsä vaikka mitä. Niin kuin siivota koko yläkerta. Pöh. Sain sentään käytyä omaa vaatekaappia läpi sillä silmällä, että keräsin kirpparille läjän juhlapaitoja yms. syystä tahi toisesta vähälle käytölle jäänyttä. Paljon enemmän olisi pitänyt karsia samalla vaivalla, kun kerran jouduin sitten aivastelemaan pari päivää sen jälkeen. Mutta kun se olisi käytännössä tarkoittanut vain sitä, että olisin haalannut trasuja vintille odottelemaan matonkuteiksi leikkaamista, niin odotelkoot sitä nyt vielä kaapissani.
Pyhänä ei ole luvassa blogikirjoitusta. Käytyämme äänestämässä ja kirkossa tekstinluvussa päiväni jatkuu työntouhussa vaalitoimitsijana - iltamyöhäiseen vielä ääntenlaskun merkeissä.   

"Älä julista sitä Gatissa"

Tämäaamuinen takautuma (ellei peräti taantumus) on päivätty 24.5. 2011

”Älä julista sitä Gatissa”


Muistatteko vielä c-kasetit? Ennen vanhaan raamattuopetukset nauhoitettiin 60 tai 90 minuutin c-kaseteille, joita sai sitten ostaa tilaisuuksien jälkeen. Meilläkin on vielä tallella laatikkokaupalla kasetteja, joita ei välttämättä sen koommin raamattuopetuksen jälkeen ole uudestaan kuunneltu. (Saa tulla pyytämään niitä kuunneltavaksi. Olisi mukava, jos niistä voisi olla vielä iloa, muutakin kuin askartelumateriaalina tai linnunpelättimenä.)

Jotkut raamattutunnit ovat jääneet mieleen toisia paremmin. Jo opiskeluaikana kuulin erään, jonka keskeinen sanoma syöpyi mieleen ilman kasettia ja kerta kuulemalta. Opetuksen jakoi Leo Meller Raumalla Seminaarin juhlasalissa ja sen otsikkona oli ”älä julista sitä Gatissa”. Raamatun kohta, johon se viittasi oli nämä alkujakeet Daavidin itkuvirrestä Saulin ja Joonatanin kuoleman jälkeen:

”Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet! Älkää ilmoittako sitä Gatissa, älkää julistako voitonsanomaa Askelonin kaduilla, etteivät filistealaisten tyttäret iloitsisi, etteivät ympärileikkaamattomain tyttäret riemuitsisi.” 2. Sam.1: 19-20 (vuoden 1933 käännöksen mukaan).

Vaikka Saul oli vihannut Daavidia ja yrittänyt tappaa hänet, Daavid ei kuitenkaan iloinnut hänen kuolemastaan, eikä olisi halunnut muidenkaan saavan siitä aihetta iloon.

Leo Mellerin mukaan meidän kristittyjen tulisi ottaa mallia Daavidista. Ei suureen ääneen iloita eikä kuuluttaa kaikille toisten – edes vihollisten, saati kristittyjen veljiemme – heikkouksista, lankeamisista ja tappioista, vaan ennemmin itkeä niitä. Ja puhua niistä vain Taivaalliselle Isälle.

Jo silloin 80-luvulla – kuten kai kaikkina aikoina – kristityt eri kirkoissa ja herätysliikkeissä olivat olleet vuorollaan ”tämän maailman” hampaissa syystä tai toisesta. Meller halusi puheessaan muistuttaa vakavasti, että Kristuksen ruumis on yksi. Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät. Jos joku toinen kristittyjen ryhmä kuin omani on saanut iskun, se on osunut myös minuun.

Tämä Raamatun kohta ja siitä kuulemani opetus on viime aikoina uudelleen ja uudelleen muistunut mieleeni ja minulla on jo pitkään kytenyt tarve jakaa se muistutukseksi muillekin.

Kristuksen ruumiin ykseyteen sopii huonosti se jos kirkkouskovainen arvostelee ja tyypittelee vanhoillislestadiolaisia tai jos helluntailainen naureskelee halveksivasti perusluterilaiselle. Voisinpa sanoa, että nämä olivat vain keksittyjä esimerkkejä.

Jeesus toivoi, että ”he yhtä olisivat”. Ja Paavali huokasi kai galatalaisiin voipuneena, jospa he eivät ”toinen toistaan perin hävitä”.

torstai 25. lokakuuta 2012

Vanhoja terveisiä

Tämä tekstin kirjoitin seurakunnan blogiin 13.10. 2010. Nimiä on osin muutettu ja poistettu varmuuden vuoksi.

Hilsen fra Norge

Taas on pyydetty välittämään terveisiä. Tämä seurakunnan blogi on mielestäni siihen aika hyvä kanava. Tosin nämä terveiset olisi kyllä voinut kertoa jo kauan sitten, heti kohta kun palasimme kyläreissulta Norjasta heinäkuun alkuviikolla. Vierailimme siellä ystäviemme Dalia ja Emil Xxxxxxxn perheen luona.

Monet lähiseudun ihmiset muistavat vielä nämä romanialaiset, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2003, ensin Ruukkiin vastaanottokeskukseen, sitten seuraavana syksynä Raaheen. Dalia palveli eri seurakuntia musiikillisesti niin laululla kuin viulun soitolla. Emilin työpanos näkyi Raahen seurakunnassa erityisesti siten, että hän kutsui ja kyyditti opiskelutovereitaan seurakunnan tilaisuuksiin. Emil opiskeli ”tekulla” kansainvälisellä linjalla siihen saakka kunnes perjantaina 11.2.2005 poliisit tulivat hakemaan hänet säilöön. Tämä lienee edelleen käytäntö, kun kielteisen päätöksen saaneet turvapaikan hakijat aiotaan poistaa maasta. Sillä aikaa kun perheen isä oli kiven sisässä, Dalia ja lapset koettivat hätäisesti hoitaa kaikki juoksevat asiat ja pakata tärkeimmät tavarat viikonlopun aikana. Seuraavana arkipäivänä aikaisin oli lento Romaniaan. Lähtöjärjestelyjen lomassa ystävien hyvästelyä.

Mutta tämä on mennyttä, tarkoitukseni oli kertoa, mitä perheelle nyttemmin kuuluu. Heti kun tuli mahdolliseksi eli kun Romania liittyi EU:hun vuonna 2007, perhe lähti sieltä pois. Ensin he asettuivat Ruotsiin Örebrohon ja saivat ensi- ja turvakodin paikallisesta pelastusarmeijasta. Aika nopeasti kaikki muu näytti järjestyvän Ruotsissa hyvin, paitsi työasiat. Emil tuskastui ja lähti etsimään työtä Norjasta keväällä 2008. Työtä löytyi Tönsbergistä kuorma-autofirmasta ja kesällä sitten muu perhe muutti sinne perässä, paitsi vanhin poika Horatio, joka oli Ruotsissa aloittanut lukio-opiskelun ja jatkoi sen siellä loppuun. Viime keväänä Horatio sai valkolakin ja jatkaa nyt Ruotsissa yliopistossa. Molemmat tytöt opiskelevat Norjassa lukiossa ja menestyvät hyvin. Viime kesänä sekä Horatio että vanhempi tytöistä Dorothy kävivät autokoulun Romaniassa ja saivat ajokortit.

Emilin lisäksi myös Dalia on löytänyt töitä Norjasta. Samalla kun hän opiskelee lähihoitajaksi, hän käy töissä lähistön dementia- ja vanhainkodeissa. Perhe on asunut Norjassa vuokralla omakotitalossa, joka sijaitsee ihanan rauhallisella paikalla maaseutumaisessa ympäristössä, vaikka Tönsbergin kaupunkiin on matkaa vain alle 10 km. Pihassa kasvaa omena- ja kirsikkapuita sekä marjapensaita, joiden sadosta nauttiminen on sisältynyt vuokraan. Oman kodin osto on myös haaveissa, mutta ei ennen kuin pankki myöntää lainaa.

Kuten Suomessa ollessaan myös Norjassa he ovat olleet varsin yhteiskristillisiä. Toiseksi nuorin lapsi Alex laulaa luterilaisen seurakunnan lapsikuorossa. Dalia soittaa viulua muutaman hengen yhtyeessä, joka palvelee paikallisessa vapaakirkossa. Muu perhe käy yleensä helluntaiseurakunnassa, tytöt osallistuvat mm. laulullaan nuorten toimintaan. Pyhäpäiville sattuneet työvuorot luonnollisesti asettavat omat rajoituksensa tiiviille seurakuntayhteydelle, mutta verkosto uskovien ystävien kanssa on olemassa ja toimii ja hoitaa mm. vierailujen kautta.

Aina tavatessamme Dalia kyselee kaikkien tuttujen kuulumisia. Lyhyeksi jääneen Raahessa asumisen aikana rakkaiksi ehti tulla Saloisten kirkkokuorolaiset, Jedidot, seurakuntien työntekijät ja aktiivit sekä monet muut akselilla Raahe-Ruukki-Oulu. Millaisia terveisiä viemme heidän perheelleen ensi kesänä?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Liekki palaa

Näin syyslomalla koetan laistaa uusien tekstien naputtelun. Sen sijaan ajastan muutaman vanhan seurakuntablogitekstini ilmestymään tänne viikon mittaan.

Tässä ensimmäinen päivämäärältä 12.10. 2009 otsikolla  Liekki palaa

"Lähetyssunnuntai – Rakkauden kaksoiskäsky

Eilen lähetyssunnuntaina Raahen kirkossa Ritva Halmesmaa päätti saarnansa lainaamalla Liekkilaulua: ”Herran liekin anna palaa, anna kasvaa rakkauden, kunnes tuli valtaa alaa ja Valo saapuu luo jokaisen”.

Vasta kotona hoksasin, että eihän se ollutkaan sattumaa, että lähetyssunnuntaita vietettiin samana päivänä kuin pyhän teemana oli rakkauden kaksoiskäsky. Rakkaus ja lähetystyö kytkeytyvät saumattomasti toisiinsa.

Nykyään, rationaalisuuden ja moniarvoisuuden aikakaudella, ei ole tavatonta törmätä sellaisiin asenteisiin, että lähetystyö on kulttuurisesti moraalitonta interventiota, niin no juu, kyllähän sitä auttamaan voi mennä, mutta miksi pitäisi tuputtaa länsimaista uskontoa ja kitkeä sen tieltä pois luonnonuskontoja ja niiden mukana arvokasta alkuperäiskulttuuria.

Mutta mitä jos kysyttäisiin kuitenkin niiltä ihmisiltä, joiden parissa lähetit työtään tekevät? Viikko sitten lähetyslounaalla Tuula Kaisa kertoi Kiinan lähetystyöstä, siitä miten kiitollisia ihmiset ovat olleet, koska kristinusko on auttanut heitä niin paljon. Tosin oli sieltä kuulunut yksi soraäänikin, maalaiskylän poliisi kuului moitiskelleen pastoreita leipätyönsä vaarantamisesta. Jos papit jatkavat opettamista ja yhä useammista ihmisistä tulee kristittyjä, niin rikokset vähenevät edelleen ja poliisi jää vaille työtä.

Mitä sitten tulee tuohon kulttuurien tuhoamiseen, niin rajan takaa löytyy esimerkkejä siitä, miten nimenomaan kirkko on auttanut sukulaiskansojamme säilyttämään oman kielen ja kulttuurin. Juha Väliaho kirjoittaa kirjassaan ”Volgan ja Uralin välillä” asiaa valaisevia kertomuksia.

Raumalla opiskellessani neljännesvuosisata sitten pääsin käymään Uudessakaupungissa lähetystapahtumassa. Sieltä jäi mieleen konkreettinen lähetystyöhön osallistuminen, kun revittiin lakanoita ja käärittiin suikaleet sidetarpeiksi, sekä silloin uunituore Liekit –musikaali, jonka lauluista erityisesti tuo alussa lainattu Liekkilaulu sekä Tänään Häneen uskon ovat jääneet pysyvästi käyttöön seurakunnissa.

Muutama viikko sitten Suomen Lähetysseura ja Raahen seurakunta tarjosivat Raahe-salissa ilmaisen musikaalielämyksen. Aikanaan Liekit -musikaali valmistui juhlistamaan lähetystyön 125-vuotisjuhlia ja nyt 25 vuotta myöhemmin 150-vuotisjuhliin Liekki palaa. Kieli on metka. Olemme oppilaiden kanssa puhuneet homonyymeistä; samannäköisistä sanoista, joilla on eri merkityksiä. Musikaalin nimi Liekki palaa sisältää kaksi merkitystä, liekin palon ja paluun. Vaikka Liekki palaa –esityksen tarina ja musiikki olivat aivan uusia, niin vanha kunnon Liekkilaulu oli itseoikeutetusti mukana myös tässä uudessa musikaalissa. Sen sanoma on ajaton: ”Jos nyt Jeesus uskon liekin sytyttänyt sinuun on, Häntä seuraa, tie minne viekin. Et ole yksin, et turvaton…

Eilisen jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntakodilla thailaisten makujen äärellä oli huikaisevan mielenkiintoista kuunnella Ritva Halmesmaan kertomuksia omasta lähetyssarastaan Thaimaassa. Ja tänään maanantaina lähetyspiirissä on kuulemma Risto Parttimaa kertomassa kuulumisia Kolumbiasta. Matkailu avartaa, mutta kyllä myös matkakertomusten kuuleminen ja lukeminen avaa ymmärrystä ja sydäntä lähetystyölle. Suosittelen."

tiistai 23. lokakuuta 2012

Metsän kultaa

Lauantaillinen kyläreissu Millanin, puolisonsa ja eläinkatraan luona oli jälleen tuottoisa niin henkisesti, hengellisesti kuin mammonallisestikin. En ottanut kuvaa tämänkäänkertaisesta omenasaaliista, joka oli ihan yhtä iso kuin viimeksikin, about auton peräkontillinen. Mutta sen sijaan otin kuvan keltavahveroista, jotka Millanin siippa oli poiminut ja jotka hän antoi mukaamme. Sen kuvan halusin tänne julkistaa ennen kuin yritän aloittaa lomanpidon tästä bloggailustakin. Olen pitkin syksyä seurannut kateellisena toisten sienisaaliita ja surrut, etten ole sitten nuoruusvuosien saanut maistaa tai edes nuuhkaista kantarelleja, ja nähnytkin sen koommin livenä niitä vain auton ikkunasta Romaniassa vanhan ukon ämpärissä. Nyt olen taas päässyt nuuhkimaan ja eilen maistamaan, kasviskantarellimunakkaassa. Millanilta toimme lisäksi tuliaisia tyttärelle, kuivattuja omenoita ja suppilovahveroita. Ja ne minun viimeksi unohtamat perennat... Taidankin tästä pukea pihalle ja mennä tekemään puutarhahommiin. Nyt ei sada.


maanantai 22. lokakuuta 2012

Semester



Vietän syyslomaa, ehken kuitenkaan Muskan tunnelmissa. Varmaan menee laiskotellessa ja mitään aikaansaamattomuuden tunteessa, mutta olisi mukava osata hyvällä omatunnolla ottaa noin rennosti (mikä toki onnistuukin helpommin kauniilla matolla siistissä ympäristössä) ja olisi ihana tuntea itsensä noin säihkysilmäiseksi.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Polveileva tarina, ainakin rukouksesta

Viime tiistaina meillä oli oman lelun päivä. Päivän päätteeksi erään tytön tuoma käsirengas ei ottanut löytyäkseen. Lupasin koettaa sitä haeskella vielä koulun jälkeen, kun jäin odottelemaan vanhempainvartteja. Siivosin "esitysvaatekomeron" lattian, mutta sieltä rannekorua ei löytynyt. Ei myöskään kaappien alta eikä kauppatavaroiden seasta. Keskiviikkona tyttö kysyi ensi töikseen, olinko löytänyt korua. Koetin vakuutella, että kyllä se vielä löytyy. Mutta ei. Päivän lopulla tyttö jo itki menetystään. Illalla mietin kotona, että seuraavana aamuna me voisimme yhdessä oppilaiden kanssa rukoilla, että koru löytyisi ennen syyslomalle lähtöä. Mutta kun sitten torstaiaamuna tyttö oli reippaana ja iloinen, en halunnutkaan häntä muistuttaa korun katoamisesta.
Torstai oli puuropäivä, söin ohrapuuroa kaksi lautasellista. Oppilaspalaverin jälkeen ennen kotiin lähtöä söin muutaman eväääksi ottamani omenan. Kotona ei oikein ollut ruokavärkkiä, joten hotkaisin muutaman kalapullan ja kyssäkaalta ennen kuin lähdin käsityöpiiriin. Siellä valittelin vatsani mörinöitä ja kuohuntaa. Kuitenkin join siellä kahvit ison kakkupalan kanssa. Illan mittaan vatsakivut vain kovenivat. Menin kymmeneltä sänkyyn, jonne mies toi minulle hiilitabletteja. Puoli yhdeltä heräsin vatsavaivohin. Kokeiltuani eri asentoja, vessassa käyntiä, vatsan hieromista, vatsalihasliikkeitä, jyvähaudetta ja lopuksi vielä sormen kurkkuun työntämistä nukahdin uudelleen kolmen ja neljän välissä. Heräilin edelleen puolen tunnin välein vaihtamaan asentoa ja käyttämään jyväpussia uudelleen mikrossa. Rukoilin ääneenikin "Isä, armahda". Kellon soitua ilmoitin kimppakyytikaverille, että hän menisi omalla autollaan, ja nukuttuani vielä tunnin soitin esimiehelle, etten kykenisi lähtemään töihin. Soitettuani vielä avustajalleni ohjeita päivää varten ja saatuani mieheltäni lacto7-tabletin samarinin kanssa nukahdin uudelleen. Herättyäni seuraavan kerran kymmeneltä puhelinmuistutukseen kiitin, että Isä oli armahtanut unella. Ilmoitin viimeiselle vanhemmalle, että joudumme siirtämään vanhempainvartin loman jälkeen. Seuraavan kerran heräsin avustajalta tulleeseen viestiin, jossa hän mm. kertoi, että se koru oli löytynyt - tytön repusta! Taivaan Isä vastaa rukouksiin silloinkin, kun ne jäävät lausumatta!

torstai 18. lokakuuta 2012

Tästä se lähtee, vanhojen tekstien nettiin uudelleen saattaminen

Mainitsin taannoin jossain yhteydessä aikeistani tallettaa tänne omaan blogiini ne tekstini, jotka olen lähettänyt seurakunnan blogiin mutta jotka ovat jo sieltä kadonneet näkyvistä, koskapa siellä on näkösällä kerrallaan reilu kymmenkunta tekstiä.

Laittelen niitä tänne muiden tekstieni sekaan vähän kerrassaan, en viitsinyt aloittaa ensimmäisistä paastonajan testeistäni, vaan paremmin ajankohtaisen, kuolemaan liittyvän. En sitten myöskään luonut mitään erillistä sivua näitä varten, koska sinne tekstit olisivat tulleet samaan pötkyyn ilman otsikointia.

Tässä teksti päiväyksellä 6.8.2009 ja otsikkona virren numero:

275


Mä elän laupeudesta ja armon antimista.
En ansainnut mä autuutta, se tuotiin taivahista.
Tää lohdutus on ainoa: mä elän laupeudesta.

V. 275:1, säv. R. Faltin, san. Ph. F. Hiller, suom. S. Korpela

Virsi laulettiin viime sunnuntaina synninpäästön jälkeen. On kuulunut lempivirsiini siitä saakka, kun sen ensi kertaa kuulin tätini miehen hautajaisissa. Mutta juuri siitä syystä en ole koommin pystynyt laulamaan sitä alusta loppuun, kun ääni alkaa väristä ja katoaa jossain vaiheessa. En ole tullut kysyneeksi tädiltä, miten tuo virsi tuli valittua hautajaisiin.

Haapaveden kesäseuroissa laulettiin paljon Siionin Matkalauluja. Erään laulutuokion jälkeen juttelin äitini serkun kanssa laulujen annista. Anna-Liisa mainitsi yhdestä laulusta, että hän on sen valinnut hautajaisiinsa. Kerroin itsekin suunnitelleeni omia hautajaisiani ja niiden musiikkia, mutta jättäneeni sitten suunnittelut kesken, kun aloin ajatella, että minulle taitaa olla ihan sama, mitä toiset laulavat, jos en ole itse kuulemassa. Siihen Anna-Liisa arveli, että eihän sitä ihan varmasti tiedä.

Olennaisempaa kuin lauluvalinnat on kuitenkin ylipäätään tiedostaa oma kuolevaisuutensa ja olla valmiina lähtöön, kun kutsu käy. Olen varovasti alkanut suunnitella ”perinnönjakoa” ja rompekomeroiden setvimistä, ettei jälkeen jäävien urakka olisi ylivoimainen. Mutta tärkein asia kuoleman edessä – sillä edessä se on, lähempänä tai kauempana – on suurin piirtein sanottu tämän virren sanoissa.


Sua, Jeesus, kiitän ainian, kun hädästä mun nostit,
joit vihan maljan katkeran ja verelläs mun ostit.
On autuuteni sinussa: mä elän laupeudesta.

Ylistän, Isä, sinua nyt täällä murheen maassa,
vaan kerran valkovaatteissa saan kiittää kunniassa.
Soi riemuvirsi taivaassa: Mä elän laupeudesta.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

White bouquet

Kuultuani lauantaina ystävättäreni isän kuolemasta menin sunnuntaina kukkakauppaan lähettääkseni leskelle tervehdyksen. Olen kerran aikaisemminkin lähettänyt Interfloran kautta kukkia Romaniaan. Silloin ystäväni sai ne syntymäpäiväksi. Olin hienoisen pettynyt nähtyäni hänen lähettämästään kuvasta, miltä kimppu perillä näytti. Kuvastossa se oli ollut niin paljon hienompi. Mutta pääasia, että draga prietena oli suunnattoman onnellinen saamastaan yllätyksestä.
Tällä kertaa valitsin "white bouquet", minimihintaisen 60€ + toimituskulut päälle. Kukkakaupan rouva laittoi viestiin pyynnön, että maanantai olisi toimituspäivä, koska jo tiistaina olisi hautajaiset. Surunvalittelut romaniaksi (mutta tuskin sähköisesti pystyi laittamaan kaikkia niitä hattuja ja pilkkuja kirjainten päälle ja alle...), lisäksi raamatun kohta Ioan 11:25 ja lähettäjän nimi.
Tänään aamupäivällä oli kännykkääni tullut viesti ja kuva Dalialta: "Mama's flower bouquet from you" 


Tällä kertaa ei tarvinnut olla pettynyt. Kimppu oli näyttävä ja kaunis, tuskin Suomessa kuudella kympillä tuollaista hautajaisiin ihan saisikaan?

"Unelmakauppa"

Näin edellisyönä kamalaa unta, mutta viime yönä pelkästään hullua. Toki siitäkin herättyäni ajattelin, että onneksi oli vain unta.
Mies oli olovana omin päin mennyt ostamaan talon. Ihan tuosta vierestä, tällaisen samanmallisen kuin meillä jo valmiiksi oli. Tietenkin olin utelias näkemään, millainen talo on sisältä ja millaista kasvillisuutta naapurin emännällä oli ollut pihassaan. Puutarha oli tyydyttävä, peltoalaa vähän enemmän kuin meillä nyt on, varsin runsaasti tilaa kukkaistutuksille ympäri taloa, yhdessä nurkkauksessa räystääseen asti yltävää kotkansiipeä(!) ja yhdellä seinustalla runsas mutta tunnistamaton köynnöskasvi. Toivoin salaa sen olevan kärhö. Erikoista oli sekin, että naapurin tontti osoittautui merenrantatontiksi.
Sisällä odotti yllätys. Talo oli rinnetalo, mutta korkeuseroa ei ollutkaan ratkaistu portailla... Olohuoneen lattia oli viettävä! Kun kokeilin istua sohvalle, niin se keikahtikin nurin "alamäkeen". Mutta sitten hoksasin sen hyvän puolen, että mahdolliset tulevat lastenlapset saattaisivat laskea liukumäkeä olohuoneen lattialla. Parketissa oli lisäksi vielä hyvä lakkapinta toisin kuin omassa talossamme.
En kuitenkaan unessa tivannut mieheltä, miksi ihmeessä hän oli mennyt tekemään kaupat naapuritalosta, vaikka sitä itsekseni ihmettelinkin. Rupesin vain kiltisti suunnittelemaan tavaroiden muuttoa, että nyt voisi olla sopiva aika samalla karsia roinaa vaikka kirppikselle.

tiistai 16. lokakuuta 2012

"Kuvaa keittiössäsi olevia asioita"

Sain Millanilta haasteen ottaa kuvia keittiöstämme. Jo lapsena sain kuulla olevani liian rehellinen. Niinpä nämä kuvatkin ovat rehellisen raadollisia. En yrittänytkään antaa valheellista kuvaa raivaamalla epäesteettisyyksiä pois kuva-alueelta. Onneksi mies oli edellisenä päivänä luutunnut lattian...

Kerrottakoon ensi alkuun, että keittiössämme tehdään ruokaa ja leivotaan. Ruokailutila on tuvan puolella. Toiseksi kerrottakoon, että teimme keittiöremontin 2006, jolloin saimme lisää valoisuutta, avaruutta ja - periaatteessa - helppohoitoisempia pintoja.

 Eka kuvassa esittelen mikron välikössään. Tämä oli yksi mukava ratkaisu, joka antoi lisää pöytätilaa. Kaapin päällä säilytän maljakoita ja tapetilla päällystettyä banaanilaatikkoa, joka on kesällä täynnä muovirasioita- ja pulloja. Rukinlapa on miehen papalta.

 Toinen mukava ratkaisu oli jättää leikkuulauta pois tilaa viemästä laatikostolta. Meillä syödään niin paljon valmiiksi viipaloitua tai ruispaloja, että satunnaisiin leikkaamisiin käy irtoleikkuualustat.  Eikä kerry murusia. Pitkät hantaakit palvelevat hantuukien roikottimina... Epäsiistin näköistä, mutta kätsyä. Epäsiistin näköistä taitaa olla minun iltapalaleipänikin tyhjien suklaakuorien ym. roinan seassa.

Kolmas mukava ratkaisu ja ehdoton vaatimukseni oli kunnollinen ja runsas jätteidenlajittelumahdollisuus. Allaskaapissa on molempien ovien takana yhteensä kuusi lajitteluastiaa + pikkuinen patteriroskis. Ei ole täältäkään kaapista kukaan hetkeen roiskeita siivonnut.

 Tästä nurkkauksesta keittiöremontti-idea sai alkunsa. Siinä oli ennen kylmiö, joka simahti juuri ennen lakkiaisia. Väliaikaisesti sijoitettiin tuo tilalle hankittu korkea jääkaappi kylmiön ovenreikään. Mutta kun kylmiön hyllyille jäi jumiin jemmaan mm. marjanpoimurit, niin loppukesällä piti jääkaappi siirtää pois tieltä, ja silloin alkoi kylmiön tyhjöö ja purku. Kylmiön tilalla on nyt sitten siivouskomeropari vasemmalla ja "ompelunurkkaus" oikealla. Oikeasti nurkkapöytä (jolle kertyy kaikenlaista käsistä pois laitettua) on ahdas muun kuin barbinvaatteiden ompeluun, mutta ainakin sekä ompelukone että saumuri ovat tuossa saatavilla, ettei tarvi raijata esiin makkarin kaapista. Lattialla ostoskasseja.

Viimeisessä kuvassa on "piisin otta" ja keraaminen liesi + kiertoilmauuni. Seinäkaakelit ostettiin meille loppuunmyynnistä ennen kuin uudesta keittiöstä oli mitään selvää suunnitelmaa. Ja kas vain, ne riittivät. Seurakuntatiedot roikkuvat näkösällä magneetin avulla. Reelingit olivat myös mukava parannus edellisen keittiön rumiin nauloihin verrattuna. Esiliinoille mun pitäisi keksiä uusi säilytyspaikka. Niiden edellisen, säilytyskorin, tilalla on nyt se Liisa-tädin julmetun kokoinen monitoinikone alakaapissa.

Tämä tästä. Haastan edelleen Vihrun blogin keittiötä kuvaamaan. Sielläkin on eletty remontin mainingeissa.

Muutakin skrivailua

Kimppakyytikaverini kuuluu paikkakunnan kotiseutuseuraan, joka mm. julkaisee joululehteä. Joskus vuosi toista sitten hän pyysi minuakin kirjoittamaan jutun joululehteen. En silloin ennättänyt deadlineen, joka oli jo lokakuussa. Silloin ajattelin, että kesällä jo valmiiksi suunnittelen kirjoituksen seuraavaan joululehteen. Mitä vielä. No, kuitenkin tässä syksyn kuluessa tuli puheeksi, että uusi joululehti on jo tekeillä, jolloin aloin yrittää jutun väsäämistä, ja mainitsinkin siitä kollegalleni. Mutta taaskaan en saanut sitä viimeisteltyä Aleksis Kiven päivään mennessä, joka oli tämän vuoden deadline.
Iltasella seitsemän maissa sain tekstiviestin kollegaltani: "Seuran puheenjohtajan mielestä lehteen pitäisi saada vielä lisää juttuja.  Jos sinulla on melkein valmis teksti, voisitko tehdä sen loppuun. Sinullahan oli siihen jo kuvakin valmiina?" Lupasin yrittää, uusi deadline olisi keskiviikko.
Varttia vaille yhdeksän lähetin kollegalle tekstarin ja kerroin lähettäneeni hänen sähköpostiinsa juttuversioni kuvineen. Toivoin hänen ehtivän lukaista sen, jotta tarvittaessa sitä voisi vielä muokata. Pian häneltä tulikin vastaus, että hän oli lähettänyt tekstini samantien eteen päin. Kai se sitten kelpasi.
Jos ja kun se julkaistaan, niin saatan sen vielä laittaa tännekin näytille.

Mitä tulee ylipäätään kirjoitteluun täällä kotipaikkakunnallani, niin aina välillä - aika usein - minulle jää sellainen tunne, että jotain asioita vaietaan kuoliaaksi. Toisinaan minusta tuntuu, että olen ilmaa tai niinkuin Nikkari asian ilmaisi Pohjanmaa-elokuvan poliisiasemakohtauksessa: "niinkun tuulehen huutaas".
Ei ääntä ei vastausta. Sama pätee niin yleisönosastokirjoituksiin, seurakunnan blogiteksteihini kuin myös erinäisiin sähköposteihin.
Vaan aion silti jatkaa kirjoittelua. Ja itse asiassa sain palautetta viimeisimmästä joukkosähköpostistani, jossa koetin kutsua ihmisiä Saila Seurujärven konserttiin. Kukaan ei toki ole vastannut sähköpostiini, mutta Israel-illassa Marjatta kasvokkain kiitti emailista. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

...ja arvoitus muuten vaan

Liekö sattumaa vai löytyisikö jokin luonnollinen tai luonnoton selitys sille, että Aleksis Kiven päivänä, 10.10. keskipäivän tienoilla molemmilla bloggerin blogeillani on selvä ja voimakas piikki kävijätilastoissa?

Kukka-arvoitus

Lauantaiaamupäivä meni siivotessa keittiötä. Poikkeukselliseen siisteysintoon syynä oli se, että olin luvannut leipoa gluteenitonta leipää uusheräyksen syysseurojen lounaalle. Uunista ruveten koetin pyyhkeillä ruisleivän murusia ja jauhoja pois tieltä. Kun sitten olin saanut siivottua, leivottua ja leivät sekä makaronilaatikon uunista, pääsin vihdoin käylähtämään myös puutarhaan. Tein vähän sadonkorjuuta (mm. kasvihuoneeseen elokuussa kylvämäni tillit leikoin pakastimeen) ja toin amarylliksen sisälle. Mies oli siivoillut, niin kehtasi tuoda taas kukkiakin maljakkoon.

 
Vaan mitä ovat nämä lilanväriset pienet kukkaset? Luultavasti ainakin Millan tunnistaa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Jälleen kuolinsanoma

Viikko sitten kävimme esittämässä surunvalittelumme leskeksi jääneelle naapurin rouvalle. Tänään ystäväni Dalia lähetti  keskipäivällä facebookin kautta viestin: "My father is very sick" ja kertoi yrittävänsä saada vapaata töistä voidakseen matkustaa ensi viikolla isäänsä katsomaan. Iltapäivällä tuli uusi viesti. Isä oli kuollut. He aikovat lähteä nyt sitten koko perhe autolla Clujiin.
Alexandrua jäi suremaan suuri perhe ja laaja suku. Hän oli suloinen uskovainen pappa, samanikäinen kuin oma isäni. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta Kristus yhdistää, sen saimme kokea vierailujemme aikana kesällä 2005 ja 2006. 

torstai 11. lokakuuta 2012

Aamukaste

Satuin kuulemaan taas Radio Deistä jotain mielenkiintoista ja elähdyttävää. Kai Kortelainen (?) kertoi uudesta käytännöstä Tampereella ev. lut. seurakunnassa. Vanhastaanhan on jo tuttua, että eri puolilla maata, erityisesti isoissa kaupungeissa on järjestetty hääyö-tapahtumia, joihin kuulutettu pari on voinut tulla vihkaistavaksi ilman, että tarvitsee ruveta järjestämään mitään megajuhlia. Samaa vaivattomuuden ideaa on keksitty laajentaa kasteeseen. Pikkuvauvan vanhemmilla voi olla muutenkin jo rankkaa, joten kastejuhlan järjestämiseen seurakunta on ojentanut auttavan käden: aamukaste-tilaisuuteen voi tuoda/ tulla kastettavaksi iästä riippumatta, seurakunta järjestää kakkukahvit ja muut juhlapuitteet. Viime keväänä tällaista kokeiltiin ensimmäistä kertaa, ja kastettavien ikä oli vaihdellut muutamasta kuukaudesta kymmeneen vuoteen.
Huippu idea!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Seinähuumoria

Joskus tuntuu, että puhuu seinille.
Joskus taas niille saa nauraa.



Tämä totuus löytyi koulumme ulkoseinästä.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tunnevyörytystä

Mistä lähtisi purkamaan? Eilinen oli tunnekuohujen superlauantai. Lukuun ottamatta vaalikäppäilyä kävelykadun tuntumassa, siinä ei viisari värähtänyt.
Ystävättäreni kyseli minulta torstaina käsityöillassa, missä kunnossa mahtaa olla keuhkosyöpää sairastava naapurimme, miehensä entinen työkaveri. Toissailtana sitten sain ystävättäreltäni tekstiviestin. Hän oli kuullut pojaltaan, että perjantaiaamuna oli Jomppa kutsuttu tästä ajasta, ja varalta ilmoitti minullekin, jos en sattunut tietämään. Lauantaiaamuna kuolinviesti oli ensimmäisenä ajatuksissa. Päätimme mieheni kanssa tuoda kaupungilta kukat samalla, kun palaamme iltapäivällä elokuvista. Mutta sitä ennen käväisimme seisoskelemassa kolmannen ehdokkaan ja yhden tukijoukkoihin kuuluvan kanssa esitepöydän ääressä kävelykadun varrella erään toisen puolueen teltan vieressä. Naapureilla oli oikein kahvitarjoilut ja meillä vain toffeekarkkeja, joten vaisua oli meininkimme...
Kotona kävimme tekemässä ja syömässä ruuan, sitten uudelleen tandemin selkään ja katsomaan elokuvakerhon näytäntöä. Nykyisin paikkakuntamme elokuvanäytöksen  ovat kampuksen auditoriossa, missä olikin mukavammat istuimet kuin amiksen auditoriossa.
Elokuva oli Kovasikajuttu, dokumentti Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisestä punkbändistä, jonka soittajat, sanoittaja ja säveltäjä ovat kehitysvammaisia. Vedet oli silmissä vuoroin liikutuksesta vuoroin naurusta. Erityisen riipaisevia olivat Kari Aallon sanoitukset. Punkkia parhaimmillaan, aitoa kiukkuista kannanottoa aidoista omakohtaisista aiheista:


"Pertti on kehitysvammainen, Pertti ei saa kahvia. Pertti on puhevikainen, Pertti ei saa pitää diskoa." 

Olisin halunnut linkittää biisin Päättäjä on pettäjä, mutta sen sanoista ei juutuubissa saanut oikein selvää. Tästä linkistä löytyy sanoituksia lisää.   

No niin, elokuvan jälkeen piti mennä kukkakauppaan. Sitä ennen teimme mutkan rannassa ottamassa muutaman syyskuvan. Kukkien valitseminen oli helppoa, koska kallaa ei ollut, niin valkoista neilikkaa ja freesia. Vaikeinta oli mennä viemään ne kukat. Mies kysyi, käykö hän viemässä yksin, vai lähdenkö mukaan. Olisi ollut helppoa jättäytyä pois, mutta koin tarpeelliseksi lähteä mukaan ilmaisemaan surunvalitteluni henkilökohtaisesti. Loppujen lopuksi istuimme lesken kanssa juttelemassa puolisen tuntia.

Sauna olikin jo lämmin, kun tulimme naapurista. Saunan jälkeen puhtaat kuteet niskaan ja lähdettiin miehen ja pojan kanssa kuuntelemaan Tarvo Laaksoa Pyhän Luukkaan kappeliin. Sielläkin minun piti vielä itkeä, erityisesti Krusifiksin juurella. 

Tänään onkin sitten ollut tyhjä pää, nuutunut ja mitään aikaansaamaton olo. Tämän kirjoittaminenkin oli pitkäpiimäistä tervanjuontia(?)

perjantai 5. lokakuuta 2012

"Istun yksinäin hiljaa ikkunassain..."

...mutta en nyt Raamatun kanssa, vaan tässä tietsikalla. Mies lähti taas naapurjkaapunniin. Ostamaan jarrupalat MINUN työmatka-autooni - joka luonnollisesti on mieheni nimissä. Samalla mies vie tyttären takaisin väliaikaiskämpille. Huomenaamulla seiskalta tyttärellä jatkuu työharjoittelu yliopistollisessa. Kun ketään muita ei ole kotona kuin minä, niin ei myöskään ole televisio auki. Hiljaista.
Suureksi ilokseni mies oli (sanoisinko että kipeällä nilkallaan) tiskannut täällä astiat ja siivoillut muutenkin, niin minä voin hetken funtsia, mille alkaisi.
Mun ei tarvitse nyt edes lähteä itse postiin Opettajien Lähetysliiton seinäkalenteripakettia hakemaan, kun kirjoitin miehelle valtakirjan.
Mutta miten kummassa saisin laistettua huomisaamun vaalityön? Mitä mieltä mennä seisoksimaan kävelykadulle johonkin telttakatokseen mukamas jakelemaan jotain esitteitä ja lehtiä? Eihän siellä huomenna sateessa kuitenkaan ketään liiku. Muistuttakaa minua neljän vuoden päästä tästä venkoilusta, jos huomaatte mun harkitsevan ehdolle lähtemistä!

torstai 4. lokakuuta 2012

"Tulkaa sitten ensi viikolla kenkiänne hakemahan"

Syksy on jo pitkällä ja talvikin lähestyy. Syksyä ja talvea varten pitäisi olla jo jotain tukevampaa jalkinetta. Nyt kun pitkävartiset talvisaappaani ovat edelleen siskon vaivoina, kun kesällä unohdin ne tuoda pois, niin yritin haeskella nilkkureistani kelvollisia kirkko- ja työjalkineita. Ihanimmissa nilkkureissani oli sellainen vika, että korosta pilkotti naula esiin. Kuuluihan niistä hauska kopina, mutta pelkäsin naulan tekevän jälkiä lattioihin ja ovathan ne liukkaatkin, tuollaiset metalliset nystyrät kantojen alla. Niinpä otin maanantaina nilkkurit mukaani ja töiden jälkeen vein ne suutarille näytille. Lupasi laittaa ne huomiseksi. Vaan enpä muistanut huomisiin käydä hakemassa, kun ei ollut kulkua keskustaan, kun olimme eri kyyteillä kimppakyytikaverin kanssa. Eilen olimme taas samalla kyydillä ja olin muistanut aamulla ottaa niin lompsanikin (kun ensin sen löysin väärästä kassista) kuin toisetkin kunnostettavat nilkkurit. Kotimatkalla mies soitti, että minun pitäisikin mennä postiin hakemaan pojan paketteja, kuopus tulisi sinne pyörällä lappujensa kanssa. Paketit saatiin, mutta ne pitikin viedä kuopuksen tyttöystävän kämpille. Sieltä poika kantoi kyytiini tytön pyykkejä sekä pari mattoa. Vihdoin pääsin suutarille. Soitin miehelleni, tarvitsisiko kaupasta tuoda samalla jotain, kun haen kenkäni. Mies ei kuullut kysymystä, kun jäi ihmettelemään sitä, että olin vienyt kenkäni suutarin korjattavaksi... Miehen ihmettelystä huolimatta pidin oman pääni ja jätin korjattavaksi ne toisetkin nilkkurit, joista oli ommel ratkennut. Ylihuomiseksi luvattiin valmiiksi.
Kotona mies kyselemään, mitä maksoi korjaus. En sanonut 16,50€ vaan "mitä nyt muutaman euron, siinä kympin paikkeilla". Ei se sitten kuulemma ollut niin kallista, mutta olisi sillä kympillä saattanut miehen mukaan saada uudetkin kengät. Mutta kun selitin, että kunnostuttamalla kenkäni niiden käyttöikä jatkuu monta vuotta ja että sehän on ekologista, melkein kuin kierrätystä niin silloin mies alkoi suorastaan kehua ratkaisuani.
En silti taida kertoa, että korjautin toisetkin nilkkurit...

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mitäpä tässä

Olen yrittänyt työstää seuraavaa postausta seurakunnan blogiin. Eipä sitten tänne ole oikein piisannut puhtia. Tällä kertaa tekstin työstäminen on ollut hivenen erilaista, koska lainaan toista henkilöä. Eräs ystäväni oli nähnyt erään unen, josta hän kertoi minulle. Kysyin häneltä luvan saada kirjoittaa siitä seurakunnan blogiin. Lähetin äsken tekstin hänelle oikoluettavaksi.

Mies yritti äsken saada minua liikkeelle, kysyi kirjoittamisestani, onko tuo niin tärkeä ja kiireellinen homma. En osannut vastata, mutta en sitten myöskään lähtenyt pyöräilemään hölkkääjän rinnalle.

Nyt taidan jatkaa mehumaijallisen täyttämistä. Vieläkö ehtisi höyryttää tänä iltana. Ja vieläkö ehtisi lämmittää uunin, desinfioida siellä purkkeja ja paistaa uuniomenoita. Mutta "ny nuoren kans jo pärijää", kun omenoita on pesemättömänä ulkovarastossa enää yksi ämpärillinen. Keittiössä on pestynä paloittelua odottamassa toinen.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Klikkauksen takana

Olen maininnut vissiin pariinkin otteeseen, että haluan vielä kirjoittaa yhden tapauksen taannoiselta Helsingin retkeltämme. Nyt sen kirjoitin, mutta vuodatuksen blogiini, otsikolla Kohtaaminen Kampissa. Ko. otsikkoa napsauttamalla pääset lukemaan.