Muutakin skrivailua

Kimppakyytikaverini kuuluu paikkakunnan kotiseutuseuraan, joka mm. julkaisee joululehteä. Joskus vuosi toista sitten hän pyysi minuakin kirjoittamaan jutun joululehteen. En silloin ennättänyt deadlineen, joka oli jo lokakuussa. Silloin ajattelin, että kesällä jo valmiiksi suunnittelen kirjoituksen seuraavaan joululehteen. Mitä vielä. No, kuitenkin tässä syksyn kuluessa tuli puheeksi, että uusi joululehti on jo tekeillä, jolloin aloin yrittää jutun väsäämistä, ja mainitsinkin siitä kollegalleni. Mutta taaskaan en saanut sitä viimeisteltyä Aleksis Kiven päivään mennessä, joka oli tämän vuoden deadline.
Iltasella seitsemän maissa sain tekstiviestin kollegaltani: "Seuran puheenjohtajan mielestä lehteen pitäisi saada vielä lisää juttuja.  Jos sinulla on melkein valmis teksti, voisitko tehdä sen loppuun. Sinullahan oli siihen jo kuvakin valmiina?" Lupasin yrittää, uusi deadline olisi keskiviikko.
Varttia vaille yhdeksän lähetin kollegalle tekstarin ja kerroin lähettäneeni hänen sähköpostiinsa juttuversioni kuvineen. Toivoin hänen ehtivän lukaista sen, jotta tarvittaessa sitä voisi vielä muokata. Pian häneltä tulikin vastaus, että hän oli lähettänyt tekstini samantien eteen päin. Kai se sitten kelpasi.
Jos ja kun se julkaistaan, niin saatan sen vielä laittaa tännekin näytille.

Mitä tulee ylipäätään kirjoitteluun täällä kotipaikkakunnallani, niin aina välillä - aika usein - minulle jää sellainen tunne, että jotain asioita vaietaan kuoliaaksi. Toisinaan minusta tuntuu, että olen ilmaa tai niinkuin Nikkari asian ilmaisi Pohjanmaa-elokuvan poliisiasemakohtauksessa: "niinkun tuulehen huutaas".
Ei ääntä ei vastausta. Sama pätee niin yleisönosastokirjoituksiin, seurakunnan blogiteksteihini kuin myös erinäisiin sähköposteihin.
Vaan aion silti jatkaa kirjoittelua. Ja itse asiassa sain palautetta viimeisimmästä joukkosähköpostistani, jossa koetin kutsua ihmisiä Saila Seurujärven konserttiin. Kukaan ei toki ole vastannut sähköpostiini, mutta Israel-illassa Marjatta kasvokkain kiitti emailista.