Varaslähtö ja valokuvauni

Ei ole vielä helmikuu, ei... mutta perheen suitset käsissä.

Näin taas jännää unta. Katselin suvun valokuvia. Löysin monta rakasta otosta. Mutta sitten käteeni osui nippu kuvia, joista saattoi päätellä, että serkustani oli tullut mummo. Serkun tytär oli kuvissa sairaalan yömekossa vauva sylissään. Serkkulikalla on kaksi kouluikäistä tytärtä, joista vanhempikaan oikeasti ei ole neljäätoista täyttänyt. Unessa kuitenkin nuoremmasta oli tullut äiti 15-vuotiaana. Mikä hulluinta, tytön isä oli yllyttänyt häntä hankkiutumaan raskaaksi. Miksi? "Koska Suomi tarvitsee sotilaita!" Minä sanoin siinä unessa Mikolle, että mikä ihmeen natsi sinä olet.

Tänään kirkossa luettiin viime vuoden aikana kastettujen nimet, joiden joukosta bongasin tutun sukunimen, ja kolmantena nimenäkin oli tutun isän nimi. Voisikohan olla...? Tässäkään tapauksessa en kyllä ole yhtään tiennyt, että tuttavamme olisi odottanut vauvaa. Pitänee koettaa urkkia hevosmiesten tietotoimistolta, onko luulo tiedon väärtiä. Tätätkö mun uneni tiesi?

Uni ja tauko

Viime yönä maalaislääkäri Tapani Kiminkinen vieraili meillä. Vaikka meidän väellä olisi ollut ihan oikeitakin vaivoja valiteltavaksi, niin Kiminkinen halusi vain kirjoittaa muistiin meiltä kuulemiaan murteellisia ilmauksia (oli muka kuullut mieheni sanoneen "jalakoissa"). Minä ajattelin siinä unessa, että heti kun tuo häipyy, niin mä kirjoitan Facebookiin, että Kiminkinen kävi kylässä.
Tuo uniajatus vahvisti eilisiltaisen päätökseni oikeasti koettaa vähentää netissänotkumisaikaa. Perherauhan palauttamiseksi. Joten en blogianikaan päivittele nyt vähään aikaan. En varmaan enää tässä kuussa.

Jälleen nostalgointia

Pappilan mummo kirjoitti blogissaan radiosta, joka toimii pyörittämällä kammesta. Siinä oli kuvakin, mutta se tuli näkyviin vasta, kun olin lukenut tuon alkujohdannon (tämä tietsikka on hidastellut viime aikoina monella kurin). Ihan nykyaikainen peli, mutta maininta kammesta toi mieleeni lapsuudenkodissa olleen gramofonin. Se oli varmaankin isän peruja, en usko, että äidin äidillä olisi ollut intressejä iskelmämusiikkiin, joita grammarin säiliötaskussa oli ns. savikiekkoina.
Savikiekkojen keskellä olevassa etikettipaperissa oli yleensä kuva, jossa koira istui gramofonin torven edessä naama torveen päin. Meidän grammarissa ei ollut sitä torvea, se oli jo tuollainen uudemmanaikainen avattava laatikkomalli. Joka nurkassa oli pieni kuparinen rasia sisäänrakennettuna. Sormella pukkaamalla rasiat avautuivat sivulle ja niissä oli jemmassa gramofoninneuloja (joilla kuulemma nuorin veljemme on rokotettu).

Emme me kai olisi saaneet sillä leikkiä, mutta kyllä se oli rikki jo ennen meidän leikkejämmekin. Vieteri oli irti tai poikki, joten kammella vääntämällä levy ei kauaa pyörinyt. Mutta toki me keksimme konstin. Sormella levyä pystyi pyörittämään. Siinä oli vielä se etu, että pyörimisnopeutta saattoi vaihdella, välillä laulaja muuttui matalaksi ja hitaaksi bassoksi, välillä pikkuoravaksi.

Ei meillä monta levyä ollut, lähinnä sodanaikaisia iskelmiä:

"Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin, on seuranain vain taivaan tähti kirkas... " Tätähän laulua Tuntemattoman Honkajokikin kovasti ihmetteli...

"Varjele, Luoja, ihmisen lasta merimiehen muijaksi joutumasta. Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne yhdessä rannalla ruikuttaa." Tämä oli ehkä minun vakioveivausta. Laulajalla vähän vonkuva, valittava ääni. Ja ajan tavan mukaan, TODELLA pitkät välisoitot, ja sitten säkeistö vain kerrattiin. Saattoi tässä olla toinenkin säkeistö, mutten sitä enää muista.

Ja sitten se ihana ja kaunis "Näky nuotiolla":
"Kun mä nuotion vierellä muistelen sua, niin on luonani taivas ja maa. Sua keinutan polvellain, pien ystäväin, sun korvaasi kuiskaan näin. Kun saavun sua kaukaa katsomaan, sydän kertoen kaipaustaan. Tule, viihdytä mua, ole taas valonain tuoden arkeeni sunnuntain."

Melodioita ei tänne saa muistiin, mutta toistaiseksi ne ovatkin pysyneet mulla päässä.

Korttikohellus

Eräs tuttu mies täyttää 60 vuotta perjantaina. Ei juhlia eikä lahjoja, mutta kortin ajattelin hänelle kuitenkin väsätä. Jossain yhteydessä taisin mainita taannoin (taisi olla silloin taulusta kirjoittaessani), että hain ja sain Tiimarista pienen majakan korttia varten.

Ei tästäkään tullut mikään asetelmien saati installaatioiden kuningatar, mutta "ajatus on tärkein". Ennen kuin paljastan kortin ajatusta taikka ideaa sen kummemmin, tsekkaa hetken kuvaa ja mieti. Ei liene vaikea seurata ajatuksenjuoksuani.

Tämä on taas majakkaa lukuunottamatta kierrätysmateriaalista kyhätty. Peräkomerossa kömpiessäni käteen osui vanha juliste Raahen hiippakunnallisista lähetysjuhlista, siitä tuli tuon kortin taustamaisema purjeveneineen. Daavidin tähti oli viime sapattiaterialla pöytäkoristeena, kynttilän alla. Steariinitahran peitin päivänsankarin naamalla ja kukalla. Paikallisten kirkkojen tornit olivat sitten eräästä toisesta julisteesta, peräkomerosta löytyi sekin. Muut kuvat lehdistä leikattu. Sukkahousuvanunuken rillit on kierrekalenterista.

Logoista ja tunnuksista voi päätellä ja tunnistaa ne useat raudat. jotka sankarilla on tulessa, niin sanoakseni. Majakka viittaa paikalliseen kohtaamiskahvilaan.

Mutta mutta... töistä palattuani huomasin, että kortin oikeasta ylänurkasta oli Gideoneitten tunnus irronnut. Olin tyhmyyksissäni liimannut sen kuumaliimalla samalla kun nuo kukat. Kortti oli kuulemma löytynyt päivällä lattialta (pitikö mun jättää se keittiön pöydälle, vaikka kävi mielessä riskit?). Kas vain, juuri tänään mies oli saanut päähänsä siivota matot ulos.

Taskulampun kanssa koetin haeskella rinkulaa mattotelineen alta, ja sisällä roskiksesta (yök). Ei löytynyt. Täytyy etsiä uusi. Äähh.

Priori

Ensin työ, sitten LEPO. Ja vasta sitten huvi, jos jaksaa. Näin lienee flunssan oireiden kanssa toimittava. Nimittäin silloin, jos kuume ei pakota jättämään työtäkin toissijaiseksi.
Ei ole pöpöjä tappanut tämän talven pakkaset. Minä en osaa laskea, kuinka mones tällainen piippuun vetävä taudinpoikanen tämä on tänä talvena. Vai onko kyse vain koko ajan samasta pitkittyneestä flunssasta, jonka oireet vain välillä häipyvät?

Mutta oikeastaan tänään on muuten ihan hyvä olo, kun ei viluta, mutta silmä tekee kiusaa. Eilen iltapäivällä ottamani soffanokoset siirsivät yöunen tuloa niin pitkälle, että silmä oli aamulla ärtynyt. Ja edelleen päivällä. Ja edelleen... Se silmä, johon iski mustaherukan oksa viime kesänä. Aikanaan sekin kai paranee.

Nuoruuteni suuri rakkaus - Kaseva ja Raivio

Serkkulikka antoi inspiksen muisteluun kommentoimalla toista blogiani. Nyt siis seuraa nostalgiapläjäys nuoruuteni kultaiselta 70-luvulta.
Ennen kuin olin edes rippikoulua käynyt, ihastuin manselaisbändi Kasevaan. Keväällä -79 isosisko, joka kolme vuotta vanhempana oli jo tottunut Kasinolla kävijä, tiesi kertoa, että Kaseva on tulossa sinne keikalle. Sinne oli minunkin päästävä. Alkoi äidin pehmittely. Äidin mielestä ensin pitää olla rippikoulu käytynä, ennen kuin voi alkaa kulkea "kemuus". (Se oli hänen ikäluokkansa ihmisille vanha tuttu sääntö, hassu sinänsä, aivan kuin rippikoulu antaisi luvan lähteä "maailman rientoihin ja maallisiin iloihin".)
Mutta kun osasin perustella äidille asian hyvin, niin pitkin hampain hän taipui. Perusteluni oli sellainen, että menisin sinne nimenomaan tuon musiikin takia, eikä minulla ole mitään tarvetta tai mielenkiintoa alkaa kulkea siellä alvariinsa. Tämän kerran vain kun pääsisin, enkä taatusti hinkua sinne uudelleen ennen rippikoulua, tuskin montakaan kertaa edes sen jälkeen.

Niinhän me roikuimme siskon ja serkkulikan kanssa Kasinon lavan reunalla sen ehtoon, laulaa hoilotimme mukana, minä tapitin Askoa, sisko Mikkoa ja serkku vuoroin Joukoa ja Tapiota. Sai toki myös rumpali-Nils osansa antaumuksellisesta ihastelustamme. Ja kun sitten koitti väliaika, olimme kuin tulisilla hiilillä, kun teki mieli mennä pyytämään nimmareita, mutta kun hirvitti niin vietävästi. Mutta yhdessä serkun kanssa kiersimme illanhämyssä takahuoneen ulko-ovelle ja varovasti koputimme siihen. Esitimme asiamme ovea avanneelle, ettei vain ollut Tapio Rauma, että nimmareita jos saisi, niin meidät päästettiin sisään. Minulla oli kamerakin mukana ja pyysin luvan ottaa kuvan. Lupa heltisi ja kuva on tuossa yllä. Tupakit näyttäisi olevan käsissä niin istuvalla Raumalla kuin seisovalla Raiviollakin, nyttemmin edesmenneellä laulunikkarilla. Tuo kuva on albumissani entistä suuremmassa arvossa, kun se on ainut jäljellä oleva konkreettinen muisto tuosta konsertti-illasta. En nimittäin tiedä, minne olen hukannut sen valokuvan, johon Kasevan miehet silloin nimensä kirjoittivat. Harmittaa...

Kävimme siskon kanssa vuosi pari myöhemmin kuuntelemassa Kasevan keikan vielä Mietaan nuorisoseuran talolla. Ainut lauantai, kun olen käynyt siellä - kun naapurin häitä ei lasketa. Enkä minä Kasinollakaan käynyt Kasevan jälkeen kuin kerran, Pave Maijasta kuuntelemassa. Silloinkin seistiin koko setin ajan lavan reunalla. Vaikka joku koetti hakea pyörähtelemäänkin, niin kieltäydyin kohteliaasti. Niin että suotta se äiti pelkäsi tyttären hunningolle joutuvan. Vai?

Palatakseni vielä Kasevaan. Äijät aloittivat keikkailun uudelleen 2000-luvulla. Muutaman kerran ovat käyneet Raahessakin ja kaksi kertaa olen ollut mukana. Tapio Virtanen on mukana uutena. Varsin ikimuistoinen oli Raahe-salin keikkakin helmikuussa 2005, kun istuin ystävättäreni kanssa eturivissä hoilaten, kun encorena kuultiin Naula läpi pään ja kun konsertin lopuksi sain kukkapuskan syliini, kun osa äijistä heitti vasta saamansa kukat yleisölle. Ulkona annoin kukat ystävättärelleni, kun en tohtinut niitä kotiin tuoda...

Pärvötes hakuuses

Tuo Vilukissin kommentti pisti funteeraamahan näitä takkuamisia ja pärvöttämistä. Kaikki jokka askarehtaa lankojen kans, virkkaa tai kutoo, niin ovat joutunehet kerimähän pärvönnehiä keriä. Ja jos joskus on jättäny sen uuruomenehen, niin non kohta kaikki kerät yhyres takus. Moon joskus joutunu opettamahan tekstiilitöitä alakoulus, ja siä jos mihinä menöö langat kluttuhun, jos opettaja on tällaanen lepsu. Ja kun flikat sitte tartti jonku langan pätkän, niin ne saatto ottaa sakset ja katkaasta keskeltä kerää, kun eivät havaannu mihinä langan pää on. Motin joskus kotiakki niitä lankakluttuja ja niitä siä pärvöttelin. Ja mä TYKKÄSIN siitä! Son sellaanen onnistumisen elämys, kun saa solomut auki ja kerät kuntohon. Vaan ei ne kauaa siä koulun kaapis järijestykses pysynehet (olis pitäny silloon jo hoksata pistää joka kerä nailonsukkahousun pulttuhun, son aika hyvä konsti).
Niin miksen mä sitte viitti ruveta selevittelemähän takus olevia ajatuksia? Pistääs vain asioota paperille, kaikki eri rojektit ja hankkehet, vaikka oma paperiarkki jokaaselle. Miksei se vois olla yhtä palakittevaa? Olis maar, jos se multa luonnaas ja jos sellaasehen jaksaas ruveta.

Takus

Minen ny pääse täs kirioottamises mihinkääppäin. Kluttuaa niin tuo funteeraaminen. Yhyrestä sun toisesta asiasta on pitäny jotaki pistää muistihin, mutta kun ei saa kerää pärkyämähän. Olokohon. Kai maar taas jolloonki jotaki joinki.

Könnön koulu

Skannasin joukon albumini lapsuuskuvia. Tämä talvitunnelma on 60-luvun loppupuolelta, tarkempaa vuosilukua en osaa antaa, mutta en kuitenkaan missään nimessä ole viittä vuotta vanhempi tuossa. Sen tietää hiuksista, jotka ovat vielä vaaleat kiharat.

Kuvassa on monia suloisia yksityiskohtia; vino kelkka, paksut tumput, yhdennäköisyys äidin lapsuuskuvien kanssa. Mutta erityisesti mieltä lämmittää myös takana näkyvä koulurakennus. Könnön kansakoulu, myöhemmin ala-aste oli aivan naapurissamme, maantien toisella puolella. Siitä oli omat etunsa, jos lievät haittansakin. Mutta vaikka koulu oli niin lähellä, niin ei minulla silti ole siitä montakaan kuvaa. Aikanaan kai kuviteltiin, että koulu pysyy tuossa koulukäytössä iän kaiken. Mutta jo pari vuosikymmentä sitten kouluverkostoa karsittiin ja Könnön koulu meni myyntiin. Nyt sinne ei enää taida olla asiaa kameran kanssa.

Tuohon kouluun liittyy paljon mukavia, vielä enemmän hauskoja, joskin myös niitä synkkiä ja ikäviä muistoja, mutta onneksi huomattavasti vähemmän kuin positiivisia. Könnönkouluaikani ikävien muistojen määrän laskemiseen riittää yhden käden sormet.

Niitä mukavia koulumuistoja voisin vähitellen tänne kirjata muistiin. Tähän aluksi muistikuva koulun aloituksesta. Loppukesästä nuorin isoveljeni valmensi minua koulua varten. Hän neuvoi, mitä minun pitäisi tehdä ja miten puolustautua, jos joku alkaa kiusata. Hänen valmennusohjelmansa perustui omaan kokemukseen. Veli oli joutunut käymään omat kiirastulensa keskikouluun siirryttyään, vuotta nuorempana ja päätä lyhempänä muita.

Kerrottakoon, että sen verran veljen valmennus varmaan auttoi, että saatoin aloittaa koulun rohkein mielin, itsevarmuutta uhkuen. Muistan, miten eräälle luokkatoverilleni koulun aloitus oli tosi paha paikka, itkien hän sinne jäi, kun äiti lähti. Kumpi lienee ollut tärkeämpi syy, rohkea mieleni vai iso kokoni, mutta minua ei kiusattu Könnön koulussa.

Keijun voima

Viimeöisestä uniseikkailusta vähän paremmin jäi mieleen eräs keijukainen. Aluksi se oli yksin ja vaisu, mutta kun se sai seuraa, kokonaisen parven pieniä keijuja, niin siitäkös riemu repesi. Näytti siis siltä, että keijut syttyvät iloon toistensa seurassa - ja kun keiju oli iloinen, se pystyi luomaan todellisuutta. Nämäkin kirmasivat pitkin meren pintaa ja joka askeleella niiden alle muodostui vihreää ruohoa, jonka päällä ne saattoivat tanssahdella.

Unikuvia

Samalla kun kiittelin veljenpoikaa vaivoottelusta ja taulun palauttamisesta, kyselin hautajaiskuvia. Vastasi, että faija oli ottanut kuvia, että häneltä kannattaisi niitä kysellä mutta että ketä kiinnostaa jotkut hautajaiskuvat. Nuori mies ei välttämättä sitä tosiaan ymmärrä. Minua ne kiinnostavat siinä kuin kaste-, rippi- tai hääkuvatkin.
Lupasin kysyä kuvia veljeltäni. En vielä ehtinyt kysyä, kun jo unissani sain häneltä laatikollisen kuvia. Olivat konvehtirasiassa aivan kuin ne minun vuosikertajoulukorttini. Rasiasta löytyi paljon muitakin kuin hautajaiskuvia, myös otoksia meidän lapsista pienenä ja vanhasta kodistamme kerrostaloasunnossa. Esittelin niitä tyttärelle, joka ei ehtinyt sitä kotia koskaan nähdä. Odotin häntä, kun muutimme tähän.
Mutta hautajaiskuvista pysäyttävimmät olivat otos, josta näki, mikä kuva vainajasta oli muistopöydällä, ja toinen, joka oli otettu avoimesta arkusta. Sitä kuvaa en uskaltanut tarkasti katsoa. Arvelin ruumiin olevan liiaksi runneltu, että kestäisin nähdä.
Aamulla herättyä oli haikea olo. Mietin uudelleen Janin kysymystä tai sen muunnelmaa: miksi haluaisin nähdä hautajaiskuvia. Luulen tietäväni vastauksen. Ne voivat osaltaan auttaa/ pakottaa ymmärtämään ja uskomaan, että Tino on todella ja lopullisesti poissa tästä ajasta.

Monenkirjavia neliöitä

Olohuoneessa on kaksi nojatuolia. Toisen vieressä on jalkalamppu. Olen ominut sen tuolin itselleni tv-tuoliksi. Sen alle mahtuu juuri ja juuri matala kori, jossa mulla on villalankamyttyjä, sakset ja virkkuukoukku. Isoäidinneliöitä syntyy telkkaria töllätessä. Jostain luin vasta, että on menossa sellainen isoäidinneliöbuumi tai -haastekeräys, jonka tarkoituksena on saada syntymään maailman suurin peitto virkatuista neliöistä. Sitten valmis peitto jaetaan oikeankokoisiin ja saadut peitteet lahjoitetaan... en nyt muista kohdetta, oliko se SPR:n, MLL:n vai minkä haaste...? Aivan hauska idea. Mutta mä luulen silti, etten osallistu tuohon haasteeseen. Mulla on oma projekti.

Tässä kuvassa on muistaakseni joulun mittaan syntyneet neliöt, 53 kpl.

Klikkaamalla tästä pääsee näkemään ensimmäiset isoäidinneliöni, ynnä ne, jotka sain Millanilta. Kun nyt yhdistin uusimmat aiemmin tekemiini, kun niiden määrää laskeskelin ja kun sen jälkeen olen vielä parikymmentä tehnyt, niin yhteismäärä on jo yli 210 neliötä + Millanin reilut 30 neliötä. En ole tullut vielä laskeneeksi, paljonko niitä pitäisi olla valmiina, että koossa olisi kunnollisen kokoinen päiväpeitto. Lasketaanpa nyt. Jos peitto pitäisi olla esim. noin 180X90, ja kun yksi neliö on noin 8 cm kanttiinsa, niin laskujeni mukaan neliöitä pitäisi olla 23X12= 276. Nelisenkymmentä siis vielä. Puolivalmiita neliöitä minulla saattaa jo tuon verran ollakin. Kuka tietää, jos vielä haasteeseenkin innostuu.

Luovuuteen haastava haaste

Osallistun luovuuteen kannustavaan (käsityö-)haasteeseen. Lupaan tehdä jotain omin käsin viidelle ensimmäiselle kommentoijalle. Sitten teidän (kommentoijien) täytyy luvata kopioida tämä omaan päivitykseenne ja luvata samoin. Siis tavara/lahja / jotain muuta hauskaa ja mielenkiintoista tehdään itse ja toimitetaan vuoden 2011 aikana. Lähdetkö mukaan?



PS. Lisäisin tähän vielä, että sama haaste on myös facebookissa. Jos siis sinulla (siskorakas) ei ole (vielä) blogia, niin voit ottaa haasteen silti vastaan ja kopioida sen fb-päivitykseesi.

Postiyllätys

Tuossa ennen joulua veljenpoika laittoi viestiä facebookin kautta ja kysyi meidän postiosoitetta. Ja kun kysyin "kui?" Hän vastasi vain, että "sittenpähän näet". Vastasin vielä, että jänskättää, arvaanko oikein. Jani meinasi, että "et kyllä ikinä arvaa - se ei muuten ole sitten joulukortti, emme vieläkään lähetä yhtäkään korttia". Noooh, voinen tunnustaa, että hääkutsukin mulla ehti käydä mielessä.

Tänään sitten töistä tultua löysin päivän postin joukosta postipaketin saapumisilmoituksen. Vääntäytyessäni pyörällä lumisia pyöräteitä pitkin keskustaan koetin samalla arvuutella, mitä paketissa olisi. Yksi vaihtoehto olisi tietysti purkillinen sinappia, jota rakas "sinappikoneemme" ammatitaitoisesti tuotti joulun edellä toista sataa purkkia maar. Mutta kyllä minulla kävi mielessä sellainenkin vaihtoehto, että tämä voisi liittyä kuolinpesän tyhjäämiseen. Mieleeni palautui yksi esine, jonka olin aikanaan antanut lahjaksi marraskuussa kuolleelle veljenpoikani enolle.

Postissa kuittausta vastaan minulle annettiin isokokoinen litteä pakkaus. Ajattelin, että saatoin hyvinkin arvata oikein. Mutta toisaalta, miten Tampereella asuva veljenpoika lähettäisi jotain Vaasassa tyhjätystä kuolinpesästä? Hullua pidettiin jännityksessä kotiin saakka. Postin jälkeen poikkesin vielä Tiimarissa, jossa ystävällinen myyjä löysi minulle pussillisen meriaiheisia koristeita, kun olin vailla majakkaa, jonka voisi liimata korttiin (tähän korttiin palaan tammikuun lopulla, nyt se on vielä yllätys/ salaisuus). Sitten ähkin hikisenä takaisin kotiin, välillä pyörää piti taluttaa, välillä piti potkia lunta pois rapakaaren alta.

No niin. Arvaukseni osui kuin osuikin oikeaan. Kääröstä paljastui tämä öljyvärimaalaus, jonka olen nuorena maalannut. Tarkasti katsoen signeerauksen vieressä voi nähdä vuosiluvun -85. Kotopuolessa kyröntien varressa on tämä paikka, jossa tieltä poikkeaa polku metsään. Se on aina ollut eräs mieluisimmista ja mielestäni kauneimmista ja kiehtovimmista lapsuusmaisemista. Yritin siis tallettaa sen kankaalle ja annoin lahjaksi. Nyt se palautui takaisin. Varsin voimakkaasti tupakalta haisevana. Eikä mitenkään taiteellisena vieläkään. Kiikutin sen vintille.

Joulukilot

Kun Sinikka-käly kuuli, ettemme juurikaan ostaneet konvehteja jouluksi, niin hän arveli meidän viettäneen terveellistä joulua. Mutta kyllä niitä joulukiloja jostain silti tuli. Vai turvotustako se lanttulaatikko, vihreät herneet ja kotikalja vain aiheuttivat? Oli miten oli, minunkin vyötärönseutuni pyöristyi nähtävällä tavalla. Vai mitä sanotte siitä, kun Alzheimerin tautia sairastava äitini mittaili minua katseellaan ja kuvitteli minun olevan pieniin päin...

Joulusta jouluun

Pappilan mummo kirjoitti joulujen välipäivistä tarkoittaen joulun ja loppiaisen, aiemmin myös vanhana jouluna tunnetun päivän välistä aikaa. En sitä lukiessani muistanut/ tiedostanut tuota vanhaa nimitystä, mutta nytteminhän on uutisissakin mainittu ainakin koptikristittyjen viettävän joulua edelleen loppiaisena, tällä kertaa sitä vietettiin tosin pakon sanelemana poliisivartioiden suojissa.
Minulle syntyi tuosta joulujen välipäivistä sellainen mielikuva, että kaikki nämä joulut viimeksi vietetyn ja ensi joulun välillä voivat olla niitä välipäiviä. Ajatus miellytti minua kovasti. Niinhän se on tahtonut minulla olla jo pitkään alitajuisesti, mutta Pappilan mummo tietämättään auttoi minua tiedostamaan ajattelu- ja elintapani. Alanhan heti joululomalla tähdätä seuraavaan jouluun, ja pitkin vuotta siitä uneksin, yleensä kylläkin painajaisenomaisesti.
Nuutin päivästä alkanee härkäviikot, sitten kohta on taas laskiainen ja paastonaika. Joulujen välipäiviin mahtuu joulun kanssa vähintään yhtä tärkeä ja merkittävä, vaikkakin vaatimattomammin vietettävä pääsiäisjuhla, jota juhlitaan helluntaihin saakka. Sen jälkeen alkaa kirkkovuoden arkipuolisko, jotka voivat sitten olla mitä suuremmassa määrin joulujen välipäiviä, aina adventtiin asti.

Koholimista

Kahvinjuonti illalla ja mielenkiintoinen kirja (Kalevi Silvolan Puukuulat) yöpöydällä aiheuttivat sen, että aamulla en meinannut millään päästä tentehilleni. Kellon olin laittanut herättämään varttia vaille kahdeksan. (Olen ajatellut yrittää vähitellen palautua työrytmiin, mutta se pitäisi muistaa myös illalla - eikä vasta aamuyöstä.) Yhdeksän edellä sitten kankesin itseni ylös. Aamupäivällä pengoin lisää roinaa ja kampetta kirppikselle ja tuunasin farkkukassiani sitä varten myös. Farkkukassi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että se on tehty housuista. Korjailin olkahihnaa (entistä vyötärönauhaa), pujottelin vyölenkkeihin eli fankkuihin pitsinauhaa, jonka olin jostain matonkuteisiin joutuneesta lakanasta aikanaan irti ratkonut. Samaa nauhaa riitti pätkä somisteeksi nurkkaan ja toiselle puolelle kassia, takataskun päälle ompelin käsin valkoisen virkatun kukkasen. Vaan unohdin ottaa kuvan. Ehkä parempi niin, on se jo aika nuhjainen, huomasin kirppiksen kirkkaiden lamppujen valossa. Ystävämme Saila on ostanut nyt eläkkeelle jäätyään kirppiksen ja siellä on useampia hyväntekeväisyyspöytiä. Mieheni raahasi Pietarin katulapsien hyväksi kaksi pahvilaatikollista kirjoja, enimmäkseen avioliitto-oppaita ja kristillistä kirjallisuutta. Tytär rohkaisi eilen, että kyllä me voimme luopua avioliittokirjoista, emme tarvitse niitä, kun olemme jo niin hyviä.
Kaupunkikierros venähti puoli kuuteen saakka, kun ruokakaupassa vielä Keijo halusi kertoa todistuksensa siitä, mitä Jeesus oli hänelle tehnyt joulun edellä. Se oli huikea tapaus! Ehkä saan sen myöhemmin täällä kertoa.
Kotiin päästyämme aloin vähitellen kokoilla sitten joulukoristeita pois kuusesta ja kaikkialta muualtakin, niinku "piisin ottalta". Kun minä olin tehnyt oman osuuteni, mies hajotti... ei kun paloitteli... ei kun purki kuusen takaisin laatikkoonsa. Nyt alkaa olla joulu riisuttuna. Vaan enkelikellon kasasin pystyyn nyt vasta, jäliistä joulun, niin sanoakseni.

Erikoinen epifania

Vaikka tälle päivälle oli tiedossa hyvissä ajoin sovittuja ja suunniteltuja asioita, jotka myös toteutuivat, niin mahtui loppiaiseeni myös useampia odottamattomia yllätyksiä. Mikä mukavinta, ne olivat kaikki hyvällä tavalla yllättäviä.
Sovittuna oli, että menemme lukemaan päivän tekstit jumikseen. Pappi vielä eilen varmisti, että olemmehan tulossa. Mutta hän yllätti meidät sakastirukouksen edellä pyytämällä pientä haastattelua kirkkokahveilla. Markus-pappi on seurakunnan tiedotusvastaava ja hän oli tekemässä juttua paikallislehden seuraavalle seurakuntasivulle siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirkkoremontin aikaisen jumalanpalvelusten evakon seurakuntakodille. Niinpä sitten kahvikupin ääressä hän rätki meistä kuvia ja kirjoitti kierrekantiseen muistioonsa haja-ajatuksiamme. Voi olla, että torstaina kuvamme nähtyäni en enää olekaan positiivisesti yllättynyt tästä huomionosoituksesta...
Pyöräiltyämme viimassa takaisin kotiin ryhdyin laittamaan uuniperunoita ja valmistelemaan uuniin myös suppilovahveropiirakkaa ja joulutorttuja illaksi naisia varten. Viikattiin vastuuki pois joululiinan päältä, jotta sain kattaa juhlallisemmin. Kun kaikki alkoi olla valmista, puhelin soi. Ajattelin, että Seija soittaa jo uudestaan. Hän oli yrittänyt tavoitella meitä kirkkoreissumme aikana ja pyydellyt... ei vaan käskenyt käymään. Vaan nyt puhelimesta kuului miehen ääni. Hän kyllä esitteli itsensä, mutta sukunimi meni minulta ohi korvien. Mies alkoi puhua hirveän tuttavallisesti, ja kysyi sitten, mahdanko vielä tuntea hänet. Myönsin, että vaikka ääni oli hirveän tuttu, niin nyt lyö tyhjää. Hän oli serkkuni Heikki, Hepperi, jota en ole nähnyt kohta kymmeneen vuoteen. Pyyteli anteeksi, sanoi että "älä nyt Aila suutu, kun mä olen vähän ottanut". Ilmankos hänellä riitti puhuttavaa. Ja siksi varmaan en sukunimestäkään ollut saanut selvää. Mielissänihän minä olin Heikin soitosta, vaikka välillä ehdin hivenen pelätä, jos hän vaikka kovinkin pitkään jaksaa jutella, niin että vieraat ehtivät tupsahtaa ovesta. Se kyllä minua enemmän huoletti, kun hän kertoi olleensa ryyppyputkessa jo viidettä päivää. Kysyinkin, eikö se ota jo terveyden päälle, ja hän myönsi, että sydän hakkaa vimmatusti. Sydänhän hänen isälläänkin petti 1991. Heikki täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Silti hänen oli vaikea uskoa, että minäkin olen jo 46. Heikki alkoi lopetella puhelua hyvissä ajoin ennen viittä, ja pyysin häntä kertomaan äidilleenkin terveiseni. En saanut suunvuoroa kuitenkaan tarpeeksi kysyäkseni, mikä äidin uusi osoite on. Tämänvuotista joulukorttia ei Itella välttämättä ole viitsinyt toimittaa perille.
Kahvittelimme, juttelimme ja tietenkin myös harjoittelimme Jedidot-naisten kanssa. Laulut Israel-iltaa varten löytyivät yllättävän helposti ja yksimielisesti. Mutta aikomani valokuvat jäivät ottamatta. Olisi ollut mukava laittaa Dalialle kuvaterveisiä entisiltä laulutovereiltaan. Jospa siellä Israel-illassa sitten olisi kamera käyttövalmiina...
(Toistaiseksi) viimeiset tämän päivän mukavat yllätykset löytyivät sitten täältä tietokoneelta, sähköpostista. Viesteistä erityisesti ilahdutti se, että Seppo Myllykoski oli vahvistanut minut kaverikseen Facebookissa. Seppo oli OKL-kurssimme seniori ja isähahmo. Ihana kristitty. Vierailimme mieheni kanssa hänen ja Virpin kodissa useasti seuroissa. Siellä tuli rakkaaksi virsi "Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme", silloin laulettiin vielä vanhoilla sanoilla.
Tähän on aika päättää. Hyvää yötä, Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä.

Lisää jouluaskarteluapaskartelua

1. vaihe: Raivatahan ruokapöytä.
2. vaihe: Suojatahan joululiinaa suojaava vastuuki liimatahroilta sanomaleherellä.
3. vaihe: Kollatahan lootaa ja koholitahan kaikki maharollinen tykötarves pöyrälle.
4. vaihe: Avaallahan rasiat, kurkitahan pussiihin ja fundeeratahan rauhas, mitä näistä syntyys.
5. vaihe: Alootetahan senkaltaanen myllytes notta.
Naamakirias kerkisin jo reheellä, notta pakettikorttien tekemises ei tuu niin paha siivo. Trossasin turhia. Kattokaa ny, minkämoonen sonka! Mulloli koko aijan jotaki hukas, milloon wunderbaumi, milloon sakset tai liima, useen joku piäni paffimpala. Ensukaa mä ny paffia paa haaskuusehen.

Tuollaasia niistä sitten tuli. Koko uurenvuoren päivä siihen meni. Tyrijäämistä piisas parille seuraavallekki päivälle.
Sanni kerkis jo ihimetellä, notta mä tairan teherä palio lahajoja. No se täs hulluunta on, jotten mä tartte itte nuosta kipiästi ensimmäästäkää. Moon jo melekeen kakskytä vuotta säästäny vanahat pakettikortit, johona lukoo jonku meirän mukulaan nimi tai miehen. Niillon jokaaselle oma kirietkuorensa, johona lukoo päällä nimi ja johona on sisällä kaikki ne vanahat kortit. Niitä moomma sitte käyttäny joulu toisensa perähän. Kehtaanko mä sanuakkaa, jotta pakettinarujakaa minen joukaa paa hukkahan. Aukaalen solomut (mä itte teen aina vetorusetin, on helepompi auvaasta ja selevittää) ja käärin läjähän. Paan jollaki klemmarilla kii, jottei pärkyä. Non ne narukääryt sitte siä samas pussis, mihinä ne pakettikorttikuorekki.

Mutta mitä ihimettä varte mä sitte vääkästin tuollaasen määrän nuota taas? Jos vaikka joku tarttis... Ja kun tuota värkkiä piisaa: murupaperia, vanahoja arventtikalenteria, leheriistä ja kortiista leikattuja kuvia ja roskapöntöstäki koholittua tavaraa. Koululla pannahan palio hyvää tavraa hukkahan, sieltä mä useen aijoon kollaan jotaki tähtehellistä. Jos mukula ei halua vierä paperinaruusta tehtyä kukkaa kotia ja nakkaa sen pois, niin mä nopiaa sen koriaan parempahan taltehen. Jotta tälläästä.

Katse eteen... PÄIN!

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta: nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." Jes. 43:18-19

Olipa jälleen ajankohtainen kehoitus profeetalla Päivän Sanassa. Niinpä en sitten käänny katsomaan taakseni enkä pysähdy tekemään tiliä menneestä, saati tilastoja laatimaan. Tämä ei sitten kylläkään ole mikään uuden vuoden lupaus.

Vuosi päättyi, mutta joulu jatkuu

Kiusasin siskoani väittämällä, että alan valmistautua jouluun hyvissä ajoin (taisinpa taannoin kiusoitella Millaniakin samalla kurin, niitten joulukorttien kans). Oikeasti taitaa olla kyse jälkijouluisista puuhista. Kun ei kerran joulun edellä ehdi, niin puuhaan sitten joulun jälkeen, kauan ennen seuraavaa joulua.

Lupasin jo viime uutena vuotena Tanjalle, että tekisin hänellekin jonkin jouluisen tonttuasetelman, kun hän näki meillä sellaisen pikkusiskoni tekemän. Kun sitten Kauhajoella käydessämme näin pikkusiskolla isosiskon tekemän suksitontun ja kun sitä tutkailin tarkemmin, arvelin pystyväni itse tekemään kutakuinkin vastaavanlaisen. Värkkejä pitäisi löytymän.

Peitin ruokapöydän joululiinan vastuukilla ja vastuukin sanomalehdellä, tyhjäsin kirjahyllyn kaapista askarelujemmani sisältöä pöydälle ja aloin väsätä suksia ja sauvoja: jäätelötikkuja, pala askarteluhuopaa, pätkä kebabtikusta ja pala tuohta. Löysin sinisen viinipullonkorkin suojuksen. Hoksasin, että tästä voisi tulla lyhty. Tuikkukynttilän alumiinikuoresta kansi ja ripa, kynttilä pitkulaisesta helmestä ja liekki paperinarusta. Liekki olisi tosin kannattanut tehdä kolmiulotteiseksi. Harkitsin myös, etä olisin kiertänyt lyhdyn keltaisella sellofaanilla, mutta sellaista mulla ei ollut. Lyhty jäi nyt ilman lasiseiniä. Voisi ne ehkä lisätä muovista. Ensi kerralla. Suksitontun runko löytyi valmiina, tyttären kerhossa tekemä käpytonttu, jolle piirsin kasvot ja liimasin parran. Käpy oli valmiiksi liimattu pyöreän puupalan päälle, joka saa nyt sitten esittää kantoa. Siskoni oli liimannut tonttunsa istumaan saksanpähkinän kuorenpuolikkaalle.

Mutta kuumaliimapistoolia ei kannata kuumentaa aivan vähän tähden. Siksi rupesin värkkäämään tonttua toistakin asetelmaa varten. Jo ennen joulua olin sovitellut oksankänkkyrää laudan reunaan. Nyt olisi senkin asetelman aika. Tämän tontun pää on sukkahousuista ja vanusta, maha vanusta ja huovasta. Hatun sisälle ompelin jonkin rautalangan päässä olevan marjan. Vehnäntähkät lyhteeseen olen saanut kauan sitten äidiltäni. Lintu ja kuuset ovat niin ikään odottaneet vuosia paikkaa asettumiselleen. Naavaa tai luppoa taisin ottaa talteen viime kesänä mökillä käydessämme. En kuitenkaan suoraan kuusen rungolta, maahan varisseista oksista vain.

Luultavasti Tanja saa tuon suksittelevan tontun. Toisellekin koti löytynee ensi jouluun mennessä.

Ai juu, toivon meille kaikille turvallista uutta vuotta, tuokoon se mukanaan mahdollisimman vähän järkytyksiä ja huonoja uutisia...