Jottas tiärättä

Moon ny talavilomalla ollu tämän viikoon, ja mullon viä Taru Sormusten Herrasta vähä puolimoos (oommä toki sen lukenu jo usiamman kerran, kerran äänehen mukuloolleniki iltalukemisena, en toki koko trilogiaa samana ehtoona).
Niijjotta, en ny sitte kirioottele horvihin tämän kummempaa.

Vihreä madonna

Jo varhain tyttäremme osoitti taiteellista silmää ja lahjoja (toki veljissä näkyy samansuuntaisia taipumuksia). Niinpä erään joulun alla innostuin ostamaan hänelle lahjaksi taulun. Koululla kävi joku myyjä, jolla oli mukanaan mm. alla oleva maalaus. Koska tyttären omakin värienkäyttö oli hyvin vahvaa ja rohkeaa, arvelin, että hän saattaisi nähdä tässä vihreässä madonnassa jotain, vaikka hän oli silloin vasta häävisti koululainen.

Taulu on hengaillut vuosikausia olohuoneemme vaaleaksi maalatulla seinällä, koska taulut eivät ole ensimmäisellä sijalla silloin, kun opiskelijat kalustavat väliaikaisia opiskelija-asuntojaan. Viime viikonloppuna vein madonnan sitten vapaa-ajan asuntomme seinälle. Tuohon se sopii odottelemaan seuraavaa sijaintiaan, josko tyttärellä myöhemmin olisi sille paikka ja tarve. Viimeksi mainittua tosin ei välttämättä ilmaannu, tytär kun voi tehdä itse mieleisiään tauluja mielin määrin.

Liikuttavaa musiikkia

Musiikki liikuttaa.
Juu ei, en todellakaan tarkoita sitä, mitä muinoin Levyraadissa monen monet raatilaiset totesivat: "tätä olisi hyvä tanssia".
Kuluneena viikonloppuna ehti tapahtua hurjasti paljon kaikkea, tietty osin siksi, että aloitin viikonlopun vieton poikkeuksellisen aikaisin, jo torstai-iltapäivällä. Siitä kaikesta voisi kirjoittaa useammankin postuaksen, ja kukaties kirjoitankin, mutta nyt keskityn liikuttavaan musiikkiin. Kun ajelimme viikonlopun mittaan pitkin eteläistä Suomea n. 1300 km, niin siinä ehti kuunnella Radio Deitäkin aina, kun kuuluvuus salli. Jonkin ohjelman välissä alkoi kuulua tuttu melodia, Vaiennut viulu. Muistin elävästi ne kerrat, kun näin Konsta Jylhän soittavan kyseistä sävellystään televisiossa. Poikkeuksetta joka kerta hän soittaessaan kyynelehti vuolaasti, ja leuka värisi. Liikutus tarttui nytkin minuun, kun näin hänet jälleen mielessäni soittamassa.
Kun sitten lauantai-iltana pääsimme välietappiin, lintukotoomme, ja istuimme telkkarin ääressä ja kun elokuvan (Liar, liar) mainostauolla vastoin tapojani aloin surffailla kanavilla, satuin osumaan Teemalle.
Siellä soi flyygeli. Kaunis musiikki sai minut viipymään kanavalla, teksti kertoi, että kyseessä oli Elegia, 11.3. 2011 olleen maanjäristyksen ja tsunamin uhrien muistoksi. Soittajaa en entuudestaan tuntenut. Harmittelin, kun mies istui niin kumarassa, ettei kasvoja kunnolla näkynyt. Lähempää kuvatessa näin, että hän soitti silmät kiinni ja kyyneleet putoilivat koko ajan. Vasta loppukumarrusten jälkeen saattajan tultua paikalle tajusin, että soittaja olikin sokea.  Kyseessä oli Nobuyuki Tsujii. Juutuubista löytyi ainakin pikkupätkä kyseistä Elegiaa, tosin tuon videon alussa on ensin jotain muuta.

Musiikki on ihmeellinen lahja.

Lakkiaisten aikaan

Tänään töistä palatessani - siis viimeisenä työpäivänä ennen kesälomaani, krhm - satuin kuulemaan autoradiosta tämän laulun, joka on ollut mielessäni monta kertaa viime aikoina.

En ole pitkään aikaan taas postaillut mitään, enkä kauhean ahkera aio olla lomallakaan siinä suhteessa. Nyt alkaa muutaman päivän mittainen jonkinsortin siivousrumba kunnekkas lähdemme viikon puolivälissä Norjan ystävien luo vierailulle.
Mutta kyllä vielä tässä pikapuoliin joutessani ajattelin postata jotain muutakin ylioppilasaiheeseen liittyvää.

Entvaimolle

Luin jostain sellaisen mietelmän, että jos mies on metsässä ja puhuu siellä itsekseen, niin onko mies silti väärässä.
Oli miten oli, niin minä puhelen itsekseni puutarhassa. Ja kenties välttääkseni väärässä olemisen olen enimmäkseen huomannut lainaavani toisten sanoja. Tarkemmin John Ronald Reuel Tolkienin talteenkirjaamaa Entin laulua ja sen kevätsäkeistöä:

"Kun kevät saa pyökin lehtimään ja virtaa mahla sen,
kun virralla valo kimmeltää ja tuuli on luoteinen,
kun askel on kevyt, ja hengitys, sää vuorilla viileää,
palaa luokseni, palaa luokseni, sano: kaunis on maani tää."


Hyvää suomalaisuuden päivää!

Totisesti!

Tytär uhosi, että heti kun hän on saanut opiskelut päätökseen, hän isänsä tapaan irtisanoutuu facesta. Huomasinpa taas minäkin, että parempi olla kurkkimatta outojen ihmisten kommentointia ja vielä parempi olisi olla itse niitä kommentoimatta.  Viimeksi annoin itseni ärsyyntyä eräästä tokaisusta ja kun reagoin siihen, niin vastakommentissa kirjoitettiin jotain tosikoista. No, en sitten malttanut olla vielä vastaamatta, että henkilö erehtyy, jos kuvittelee minua tosikoksi. (En ole enää sen jälkeen käynyt katsomassa, miten kommentointi on jatkunut.)
Mutta jäin miettimään tuota. Miksi minulle tuli tarve puolustautua väittämällä, etten ole tosikko. Olenhan minä. Olen paljon mieluummin tosikko kuin sellainen, joka leikin varjolla tyypittelee ja luokittelee ihmisiä negatiivisesti.
Mutta sitten taas toisaalta. Runebergin päivänä Radio Deissä oli päivän kysymys koskien mieliinpainuneinta suomenkielistä koomikko- sketsihahmoa. Kysymyksen tehnyt Ariel kertoi esimerkkinä Alivaltiosihteereistä yhden hurmaavan hauskan sketsin - mutta viittasi myös mm. Putoukseen. Ja eikös vain päivän kysymys herättänytkin facessa kiivasta kommentointia, jossa kyseltiin muun muassa, mille kristityn sopii nauraa ja mille ei. En minä sittenkään ole tosikoimmasta päästä. Vaikken minäkään viinaan ja juopotteluun liittyvää vitsailua ole koskaan oikein ymmärtänyt enkä juuri sietänytkään. Esimerkiksi Uutisvuoto on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita. Välillä siellä on ollut hulvattoman hauskoja juttuja, mutta aivan liian usein myös mautonta pilkantekoa, jonka takia en enää ole aktiivisesti uskaltanut sitä katsoa. Miksi vasitella pahoittaa mielensä.

Sirpaleita tiellä

Millaisen mielikuvan synnyttää seuraava kertosäkeen katkelma: "Sittenkin jossakin on siellä toivon sirpaleita pimeällä tiellä"? Minun mielikuvani saa jalanpohjat ilkeästi vihlomaan.
Jos melodian luominen on vaikeaa, niin kyllä tekstien tekemisessäkin on haasteensa. Enpä ole siihen itse rohjennutkaan ryhtyä, sen koommin, mitä nuorempana väkisin väänsin jotain, minkä nyt haluan nolona unohtaa.
Iskelmien sanoituksia en piittaa edes kommentoida, enhän ole niitä vuosiin aktiivisesti kuunnellutkaan. Mutta hengellinen musiikki... No, ehkä sittenkin jätän senkin rauhaan ja kommentoimatta. Kun en kerran itsekään osaa sanoittaa, onko minulla oikeutta taikka lupaa arvostella niitä, jotka edes yrittävät?
Tuossa alkuun lainaamassani biisissä on sentään loppusoinnut kohdallaan.

Primitiivitaidetta

Nyt kun saan taas läntättyä kuvia postauksiin ilman totaalisensuuria, niin voisin tietty itse koettaa sensuroida edes nimeksi. Mutta ei tänään.

Tämän kalliomaalauksen nimi on luuranko, jonka nimen sille antoivat minun eskarini kuvan bongattuaan. Näkyy suoraan ruokasalimme ikkunasta tämä, vielä jonkin aikaa ikävä kyllä. Tänään yksi poika hoksasi, että luurangolla on tissitkin. Ja kun hän alkoi huomiotaan paljastaa muillekin, keskeytin hänet kovaan ääneen kehottamalla keskittymään lautasen tyhjäämisen.

Kynttilänpäivän musakorneri

Olimme tänään tekstinlukuvuorossa (ja poljimme tietty pyörillä kirkkoon lumitakerossa). Olin valmiiksi ollut innoissani kynttilänpäivästä, jospa pääsisi taas pitkästä aikaa laulamaan virttä 48. Mutta ei, vierestä vietiin, päivän virreksi oli valittu 49, koska siinä on jouluvirren sävel ja koska se sen vuoksi natsasi paremmin saarnaan.

Jupisin miehelle, että "no, mä laulan sitten kotona". En ole vielä kotosalla ehtinyt virrenveisuuseen, mutta löysinpäs nyt tämän Tolosen version, jota joskus taannoin turhaan yritin postaukseeni istuttaa.

Lisäänpä vielä tästä uupuvat loppusäkeistöt:

6. Jeesus, lailla Simeonin sinuun tahdon katsoa,

nähdä, että autuuteni minulla on sinussa,

että autuus kaikkien myös on minun, syntisen.

7. Ja kun lähtöhetken tullen silmäin valo himmenee,

auta, että uskon silmä sinua vain katsleee.

Simeonin kanssa saan käydä Herraa katsomaan.

Aamen

Lainaus Pratchettilta

Terry Pratchett:


"Riehuvan väkijoukon ÄO on sama kuin sen typerimmän jäsenen ÄO jaettuna jäsenten lukumäärällä."

Naamiohuvit 2006, s.250

Loman loppu ja Kovasikajuttu

Loppuu se pitkäkin joululoma aikanaan. Ja myöhään nukkuminen sekä myöhälle kahkiminen. Yritin illalla mennä ajoissa petiin, mutta kun otin kaverikseni Herraskaista väkeä, niin olin valveilla vielä puolilta öin, jolloin piti käydä vielä haukkaamassa puoliska voikkuleipää. Sitten pakotin itseni sulkemaan kirjan ja sammuttamaan yölampun. Uni tuli aikanaan katketakseen kuitenkin taas muutaman kerran ennen oikeaa herätystä. Muutamana yönä on nyt käynyt sillä tavalla.Toivottavasti jo ensi yönä alitajunta, sielu, psyyke ja koko olemukseni on suopunut töihin paluuseen ja jättänyt jänskättämisen. Tosin Pratchett on vielä kesken, noinkohan pääsen aikanaan unten maille.

Luokkaamme tuli kuin tulikin uusi oppilas, ja olimme kaikin hyvillämme, ainakin me luokan naisväki, että uuden tyttöoppilaan tulo tasoitti sukupuolijakaumaa, vaikka vielä on pojilla reilu enemmistö.

Kohta alkaa Sydämen asialla. Sen jälkeen koetan ennättää lukea Herraskaita väkeä loppuun, jotta voin sitten loppuillan nauttia kotimaisesta dokumenttielokuvasta, jonka taannoin näimme elokuvakerhossa: Kovasikajuttu alias The Punk Syndrome. Suosittelen! Ja jos tänään sen missaa, niin lauantaina kuulemma tulee uusintana.   

Lainaamassa

Eilen aamulla (tai siitä asti, kun olin heränyt) olin pitkään siinä luulossa, että oli perjantai. Kuvittelin tietsikan horisevan omiaan, mutta kun vihdoin aloin vähitellen uskoa silmiäni ja korviani, kun usiammasta tuutista tuli informaatiota, niin olin tietenkin hyvilläni oltuani väärässä. Aivan kuin olisin saanut yhden ylimääräisen päivän lahjaksi. Lorvimiseen.
Tänään - oikeasti perjantaina - sentään sain tehtyä päivän hyvän työn. Autoin kirjaston henkilökuntaa. Meidän pääkirjasto muuttaa väliaikaisiin tiloihin pois remontin alta, ja maanantaina aletaan pakata matskua muuttoa varten. Suurin osa, kaksi kolmasosaa pakataan varastoitavaksi, sillä väliaikaiset tilat ovat paljon kirjastoa pienemmät. Kirjastossa kävi kova huiske, kun siellä oli meitä moniaita lainaajia tullut avittamaan muutossa, vähentämällä pakattavan matskun määrää. Laina-aikaa maaliskuun puoleen väliin. Lainasin lähinnä "ammattikirjallisuutta", kuten lasten-, askartelu- ja nuottikirjoja sekä Kalevalaa selkokielisenä. Lisäksi muutama cd gospelhyllystä. Eteisessä oli myös myytäviä kirjoja, lehtiä ja äänitteitä, ostin nipun c-kasetteja, á 0,50€, joululauluja, klassista ja gospelia. Tupperin neliskanttinen kylmälaukku tuli kirja- ja äänitesaaliista täyteen, silti jäi vielä käsityölehdet lainaamatta.

...mitäs mä eilen väitinkään koholimisestani...

Joulunuha

Luojan lykky, etten eläissäni ole joutunut kärvistelemään heinänuhan tautta. Mutta tänä vuonna minulla onkin tainnut sitten olla elonuha, syys-, loka- ja marrasnuhat sekä eilen illalla alkanut joulunuha. Kun yöllä heräsin kahdeksi tunniksi juomaan, niistämään, pissaamaan, niistämään, aivastelemaan ja niistämään, niin ajattelin jo valmiiksi harmissani, ettei taida lauantaiksi kaavailemastani suursiivouspäivästä koitua kummoistakaan lopputulemaa. Mieskin kun rotuu, selkäänsä ja yhtä toista paikkaa, jota en tässä enempää selvitä.
Edelleen tuntuu, että elimistössäni on jossain piilossa rääntuotantoyksikkö, sellainen täysillä ja tauotta puskeva tahdastehdas.
Funtsasin myös sitä, kuinka tästä jaksaa istumaan elokuvateatteriin lähes kolmeksi tunniksi, etenkään kun nykyisin elokuvia katsotaan audiotriossa, jonka penkkien selkänojat on tarkoitettu opiskelua eikä mukavaa löhöilyä varten. Sitä nyt aiotaan kuitenkin koettaa, koska kaikki poikamme ovat lähdössä kanssamme Hobittia katsomaan.
Tämä nyt piti päivittää vain siksi, että pysyn noin jokatoisen päivän tahdissa...

Kevyt matalakulturelli

Olemme kuuluneet mieheni kanssa paikalliseen elokuvakerhoon nyt vissiin reilun vuoden ajan - asuttuamme paikkakunnalla 23 vuotta... Kerholla on yksi elokuvanäytös kerran kuussa, mutta emme suinkaan ole käyneet joka kuukausi. Vaatii nimittäin vähän vaivannäköä  ottaa selvää, milloin näytökset ovat ja mikä elokuva vuorossa. Kirjaston ilmoitustaululla ja nykyisen elokuvateatterin (opiskelijakampuksen auditorion...) aulassa näytännöt on lueteltuna, mutta onneksi ne löytää netistäkin, kun muistaa haeskella.
Marraskuun elokuva oli The Artist, ja siitä elokuvakerhon vetäjä Jussi oli kirjoittanut lehteen oikein puffin, jossa hän totesi mm. että itse kunkin pitäisi nähdä kyseinen leffa miltei rangaistuksen uhalla. Olin siihen jo varannutkin lipun, koska OAJ:n kulttuurijaosto oli tarjonnut lippua vielä elokuvakerhon jäsenetua edullisemmin. Mieheni kanssa päästiin siis molemmin yhden hinnalla, 7€.
Eivät olleet paikkakuntalaiset lehtijutusta eivätkä edes rangaistusuhasta huolimatta löytäneet tietään kampukselle elokuviin, meitä oli paikalla kourallinen vakiokerholaisia. OAJ:n tarjouksenkin oli lisäkseni ottanut vastaan vain yksi henkilö. Ensi kuun elokuvasta en vielä tiedä, tohdinko mennä katsomaan: "Poikani Kevin".
Kirkkokuoromme antoi jo viime keväänä tehtäväkseni varata kuorolaisille liput tulevaan S.Isokosken joulukonserttiin. Muutamien keväisten ja syksyisten sähköpostiviestittelyjen jälkeen lipunmyyntiasiat alkoivat kirkastua: ne täytyy hakiessaan maksaa suoraan, ei voida myydä laskulle eikä voi tehdä varauksia puhelimitse. Niinpä delegoin lippujen noutamisen puheenjohtajallemme, jolla on kuoron tilinkäyttöoikeus. Samalla ilmoitin, ettei minulle tarvitse ostaa konserttilippua. Mies ei innostunut oopperatähden konsertista, niin ei minua huvita kyllä yksinkään mennä. Ollakseni aivan rehellinen, en kyllä itsekään niin piittaa oopperalaulajista, etenkään naispuolisista. Mistä johtuneekaan, että siinä asiassa suosin miessukupuolta.
No, emme kyllä ole mieheni kanssa menossa myöskään ensi maanantaina Samuli E:n kirkkokonserttiin, vaikkei se mitään korkeakulttuuria olekaan. Mies vain totesi, että hän on jo nähnyt Samuli E:n, Häjyissä... Niin ja sitä paitsi meillähän on maanantaina heprean tunti.

Ei ristinsielunmessua

Kännykkäherätys yhdeksältä. Yhdeksitoista kirkkoon perhemessuun. Vaikka olimme tavallista aikaisemmin liikkeellä, kirkko oli jo tupaten täynnä saavuttuamme. Ihan etummaiseen penkkiin meidät päästettiin, kun seurakunnan työntekijät tiivistivät rivejään. Kirkon 80-vuotissynttärijuhla keräsi silmäätekeviä ja meitä -tekemättömiäkin. Ilo oli kuulla piispa emeritus Olavin selkeä ja ytimekäs saarna. Messun jälkeen kuoromme jäi hetkeksi harjoittelemaan synttäärijuhlaa varten, mutta kun sen jälkeen menimme seurikselle lounaalle, ruokajono ylti edelleen pitkälle eteiseen. Alkoi näyttää selvältä, että juhlan alkamisen "noin"-aika venähtäisi reilusti. Samoin alkoi selvitä, että olisi turhaa kuvitella ehtivänsä juhlasta vielä toiseen kirkkoon kuuntelemaan Mozartin Requimia. No, minulla taitaa olla kyseinen sielunmessu jossain c-kasetilla, jos kipiästi tarttisi saada kuunnella. Juhlassammekin oli runsas musiikkianti, viulua ja erilaisia kuorokokoonpanoja. Tosin toinen meidän kuoron lauluistamme meni vireestä. Kyllä meitä hävetti ja harmitti, että sellaista sattuu juuri silloin, kun piispa ja kansanedustajakin olivat kuulemassa... Ilmeisesti meille oli tarpeen nöyrtyä. Hyvä kuitenkin, että juhla päättyi upeaan kuorojen ja seurakunnan yhteiseen virteen Maa on niin kaunis, niin siitä jäi hyvä maku kaikkien korviin (?)
Seurakuntasalilla tarjottiin vielä "talkookahvit" kaikille ohjelmavastuussa olleille, ja kun sieltä mieheni kanssa kotiuduimme vähän neljän jälkeen, ehdin hyvin vaihtaa kamppeet ja lämmittää ja hotaista lohisoppaa ennen kuin lähdin fillaroimaan sateeseen takaisin kirkolle iltatilaisuuteen.  Kirkon vessassa sitten fylläsin käsipaperia reisien ja kalsareitteni väliin kuivikkeeksi, niin hyvin tarkeni. Mieskin käylähti kirkossa, juoksulenkillä.
Kotona mies sanoi, että "eihän meidän huomenna tarvitse mennä kirkkoon"...

Tunnevyörytystä

Mistä lähtisi purkamaan? Eilinen oli tunnekuohujen superlauantai. Lukuun ottamatta vaalikäppäilyä kävelykadun tuntumassa, siinä ei viisari värähtänyt.
Ystävättäreni kyseli minulta torstaina käsityöillassa, missä kunnossa mahtaa olla keuhkosyöpää sairastava naapurimme, miehensä entinen työkaveri. Toissailtana sitten sain ystävättäreltäni tekstiviestin. Hän oli kuullut pojaltaan, että perjantaiaamuna oli Jomppa kutsuttu tästä ajasta, ja varalta ilmoitti minullekin, jos en sattunut tietämään. Lauantaiaamuna kuolinviesti oli ensimmäisenä ajatuksissa. Päätimme mieheni kanssa tuoda kaupungilta kukat samalla, kun palaamme iltapäivällä elokuvista. Mutta sitä ennen käväisimme seisoskelemassa kolmannen ehdokkaan ja yhden tukijoukkoihin kuuluvan kanssa esitepöydän ääressä kävelykadun varrella erään toisen puolueen teltan vieressä. Naapureilla oli oikein kahvitarjoilut ja meillä vain toffeekarkkeja, joten vaisua oli meininkimme...
Kotona kävimme tekemässä ja syömässä ruuan, sitten uudelleen tandemin selkään ja katsomaan elokuvakerhon näytäntöä. Nykyisin paikkakuntamme elokuvanäytöksen  ovat kampuksen auditoriossa, missä olikin mukavammat istuimet kuin amiksen auditoriossa.
Elokuva oli Kovasikajuttu, dokumentti Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisestä punkbändistä, jonka soittajat, sanoittaja ja säveltäjä ovat kehitysvammaisia. Vedet oli silmissä vuoroin liikutuksesta vuoroin naurusta. Erityisen riipaisevia olivat Kari Aallon sanoitukset. Punkkia parhaimmillaan, aitoa kiukkuista kannanottoa aidoista omakohtaisista aiheista:

"Pertti on kehitysvammainen, Pertti ei saa kahvia. Pertti on puhevikainen, Pertti ei saa pitää diskoa." 

Olisin halunnut linkittää biisin Päättäjä on pettäjä, mutta sen sanoista ei juutuubissa saanut oikein selvää. Tästä linkistä löytyy sanoituksia lisää.   

No niin, elokuvan jälkeen piti mennä kukkakauppaan. Sitä ennen teimme mutkan rannassa ottamassa muutaman syyskuvan. Kukkien valitseminen oli helppoa, koska kallaa ei ollut, niin valkoista neilikkaa ja freesia. Vaikeinta oli mennä viemään ne kukat. Mies kysyi, käykö hän viemässä yksin, vai lähdenkö mukaan. Olisi ollut helppoa jättäytyä pois, mutta koin tarpeelliseksi lähteä mukaan ilmaisemaan surunvalitteluni henkilökohtaisesti. Loppujen lopuksi istuimme lesken kanssa juttelemassa puolisen tuntia.

Sauna olikin jo lämmin, kun tulimme naapurista. Saunan jälkeen puhtaat kuteet niskaan ja lähdettiin miehen ja pojan kanssa kuuntelemaan Tarvo Laaksoa Pyhän Luukkaan kappeliin. Sielläkin minun piti vielä itkeä, erityisesti Krusifiksin juurella. 

Tänään onkin sitten ollut tyhjä pää, nuutunut ja mitään aikaansaamaton olo. Tämän kirjoittaminenkin oli pitkäpiimäistä tervanjuontia(?)

Pohjolan valkea kaupunki

Töitteni jälkeen perjantaina lähdettiin ajelemaan junalle, joka toi meidät Helsinkiin iltapuoliyhdeksältä. Yleensä minua pelottaisi ilta pääkaupungissa, mutta nyt minulla oli oma turvamies rinnalla, niin pystyi rauhassa nauttimaan kaupungin kauneudesta.

Hotelli Arthur löytyi miehen ilmiömäisen karttamuistin avulla helposti. Huoneen numero 538 ovelta löytyi yllätykseksemme tällainen laatta:

Mies muisti heti, että kuopus oli tehnyt jonkin koulutehtävän Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Huone oli ihastuttava. Vanhanaikainen ja kaunis. Kyllähän kaikki ne (muutamat) hotellihuoneet, joissa olen yöpynyt, ovat olleet siistejä, viihtyisiä ja kauniitakin, mutta koskaan ennen en ole ottanut kuvia niistä. Tämä oli omaa luokkaansa.

 "...yli katajaisen kankaan hiipii yö..." luki seinäsyvennyksessä.

 Erkkeri myös oli viehättävä. Yöksi vedin paksut verhot eteen, niin huone pysyi pimeänä aamuun asti. Olisimme nukkuneet varmaan kännykkäherätykseeni asti - ellei kännykkä olisi herättänyt... Minulla oli ollut mielessä illalla laittaa kännykkä kiinni tai äänettömälle, mutten kuitenkaan tullut tehneeksi sille mitään. Kuuden jälkeen heräsimme viestipiippaukseen. Normaali herätysaika minulle, mutta kun alkuyönä unen tulo viipyi erityisesti miehelläni. Liikenteen kohina oli kyllä mukavan tasaista, mutta yksi rääkäisy ja yksi hälytysajoneuvo katkoivat unta.

Huoneessa oli useampiakin huoneen henkeen sopivia tauluja, mutta ehdin ottaa vain yhdestä kuvan, oletettavasti Aino Kallas itse.
Junassa olin lukenut fb-kommenteista, että kollegani oli myös yöpymässä Arthurissa. Ja niinpä treffasimmekin aamupalalla. Maailma on pieni, Suomi vielä pienempi.
Hotelliyön lisäksi reissu Helsinkiin oli muutenkin mukava ja antoisa, vaikka naisten kokouksessa tuhdin marokkolaisruuan jälkeen minua alkoi armottomasti nukuttaa. Se oli se mokoma aamuyön viesti... eräältä kokousedustajaltamme, joka oli vailla kokousasiapapereita. Että jos minä saisin hänelle sellaiset hankittua. Kokouksessa annoin omani, mitä minä niillä teen.

Cab Callowayn Minnie the Moocher

Vilukissi kirjoitti ollehensa keikalla. Vissihin yleisönä, jos mä oikeen ymmärsin ja muistan. Siä oli yleisöki päässy laulamahan jotta hoodihoo. Tämä biisi mulle tuli siitä ensteks mieleheni, ja tämä soli kuulemma ollu, eri esittäjä vaan.
Cab Callowayn esityksestä on juutuubissa monta versiota. Tämä on yliveto sikäli, kun paappa nuon jammaaloo.

Kirje ja multimediaviesti

Nykyisin niitä vanhoja kunnon paperikirjeitä tulee entistä harvemmin, kun läheisimpien ystävieni kanssa pidetään sähköisesti yhteyttä. Siksi olinkin huuli pyöreänä, kun alkuviikosta laatikostamme löytyi käsinkirjoitettu kuori, jossa sekä minun että mieheni nimet. Kuoren liimapinta oli vähän pettänyt, joten pystyin saman tien kurkkaamaan - ja toden totta sisällä oli oikean käsin kirjoitetun kirjeen näköinen paperi. En tunnistanut käsialaa, joten sisälle mennessä ehdin vähän jo hermoilla, mistä on kyse. Ei ainakaan mistään kutsusta. Yllätys oli positiivinen. Olin kesäseurojen jälkeen lähettänyt postikortilla seuraterveiset yhdelle äitini serkulle, jonka olen tavannut vuodesta 2007 joka kesä seuroissa (taikka joka kesäseuroissa, voisi myös kirjoittaa, molemmat oikein!) No niin, nyt Anna-Liisalta tuli vastauskirje korttiini. Lainaan siitä yhden syysrunon värssyn, jonka Anna-Liisa oli lainannut Matti Vironmäeltä:

"Oi, eikö kesä kestämään nyt vielä vähän jäisi
ja muuttolinnut lähtöään vain hetken viivyttäisi?
Siis sinne suveen suurimpaan vie lapsen sydänkaipuu.
Siell' eivät kukat kuihdukaan, ja ikäväkin haihtuu."

Tänään minua jälleen ilahdutettiin mieluisalla viestillä. Se tuli kännykkääni. Ja se  oli tällainen:

Kuvan mukana oli toki saatesanat, englanniksi. Tähän vähän taustaa selitykseksi - vaikka olen tainnut kesällä kertoakin, että Norjassa käydessämme rustasimme mieheni kanssa Dalian porraspieleen kukkatarhan, jota varten kävimme Emilin kanssa ostamassa mullat ja kukat Plantasjenilta. Myöhemmin kesällä sitten kirjeessä kyselin Dalialta, olivatko kukat jääneet henkiin. Tänään tuli vastaus :D
Pelargonioiden välissä oleva verenpisarakin näyttää olevan hengissä, vaikkei kuki enää. Joku voisi ehkä nyt neuvoa minua neuvomaan Daliaa, mitä hän voisi tehdä tuolle verenpisaralleen, jotta siitä olisi iloa ehkä ensi kesänäkin.

Pikkumaksaruoho ja viiruhelpi

Kirja on luettu, mutta koko päivä siihen meni. Niskat jäykkänä illan lukusessiosta sängyssä. Muuta en sitten ole tänään tehnytkään kuin istunut lukemassa. Sen verran kävin ulkona, että ripustelin vanhan mansikkamaan yläpuolelle kynttilätuikkujen kuoria ja kahvipussien suikaleita, sen jälkeen kun olin bongannut kypsyviä mansikoita, joista ainakin yhdessä jo nokan jälki.  

Jokin päivä sitten pihaa kierrellessäni napsaisin joitakin kuvia, mm. siitä pikkumaksaruohosta, joka on peittänyt kaksi vuotta sitten esiin kaivamani kivet:

Penkin toisessa reunassa oleva kivetys ei ole aivan näin tukossa. Tässä on jotain toistakin kivikkokasvia, jonka alun sain aikanaan äidiltäni mutta jonka nimeä en tiedä/ muista. Tuo pikkumaksaruohokin on "tuontitavaraa". Aika kauan ihailin sitä kirkkotarhaa ympäröivän paksun kiviaidan päällä ennen kuin kehtasin siitä napata palan. Se oli jo valmiiksi irti ja olisi ehkä kuivettunut ellen olisi sitä pelastanut! Niin kerta! Monta kesää se on jo ilahduttanut pihassamme milloin missäkin. Nyt se näyttää löytäneen itselleen kotoisan paikan.

Kauan paikaansa on hakenut myös tämä viiruhelpi. Siskoltani sain alun. Hänellä se tosin kasvaa melkein miehen mittaisena pusikkona kulmauksessa, jossa ennen oli tikapuut katolle mutta jossa nyt on viemärikaivon kansi (olisiko siinä rehevyyden salaisuus?)

En muista, mihin ensiksi tätä yritin juurruttaa, mutta sen muistan, että pikkuinen tyttäremme oli eräänä kesänä ihastellut erikoisen näköistä ruohotupasta - ja oli ottanut sen leikkeihinsä. Satuin huomaamaan asian, ennen kuin helpi oli ehtinyt liikaa kuivua, joten sain sen vielä juurtumaan ja virkoamaan uuteen kasvuun. Sitten kun samainen tytär oli jo rippikouluiässä, meidän etupihalta kaadettiin orapihlaja-aita ja sen tilalle ymppäsin syreenien ym. taimien lisäksi myös viiruhelpin, joka onkin nykyisellä paikallaan kasvanut mukavasti. Silti haaveilen keksiväni sille vielä paremman paikan. Eihän se mikään aitakasvi ole.  

Nyt olisi sauna-aika. Hyvää pyhää!