Piirakkamysteeri

No! Eikö tänne kukaan meinaa mitään kirjoittaa??
Mä niin tykkäisin kronologisuudesta. Olin ajatellut, että kirjoittelen - nopeaan tahtiin - pari kolme postausta synttärieni vietosta. En ole päässyt alkua (siis ensimmäistä juhlintapäivää) pidemmälle. No, sen toisen juhlapäivän eli varsinaisen syntymäpäiväni, jota "hyväntekeväisyyskonsertin" merkeissä vietin kuittaan nyt tällä (klikkaa) postauksella, jonka kirjoitin toiseen blogiini. Jolloin pääsen hyppäämään suoraan aprillipäivään (ja siihen miten tein Vilukissit). Olin saanut viettää maanantaina palkallista vapaapäivää, mutta tiistaina olin luvannut tarjota työkavereille synttärikahvit kakkuineen. Kävikin niin onnellisesti (kuten olin vähän laskeskellut ja toivoskennellut), että konserttikahveille leipomosta tilatuista täytekakuista yksi jäi täysin iskemättömäksi, joten sain viedä sen töihin eikä minun enää illan päälle tarvinnut ruveta kakkua täyttelemään. Samoin jäi leipäjuustoa ja (omapoimimaa) hillaa, coctailpiirakoita ja munavoita sekä mun tekemiä pipareita, kesäkurpitsaleikkokakkua ja juustokeksejä, joita  myös kuskasin koululle. Toisen open kanssa funtsattiin, mihin jääkaappiin ne mahtuisivat ja päätettiin, että osa kannattaa jättää opettajainhuoneen jääkaappiin.
Kun sitten ruokavälitunnilla aloin rustata trahteeria esille, niin en löytänytkään coctailpiirakoita mistään. Olin varma, että olin laittanut ne täytekakun alapuolelle opettajainhuoneen jääkaappiin. Kysyin kollegoilta, oliko joku siirtänyt ne muualle. Kukaan ei tunnustanut ja minä epäilin ääneen, että joku aprillipilailee kanssani. Kävin vielä kurkkaamassa keittiön jääkaappiinkin, olisinko sittenkin vienyt ne sinne, vaikka tiesinkin, etten ollut. No, ruvettiin kahvittelemaan ja herkuttelemaan ja todettiin, ettei tässä ruuan päälle niin piirakoita kaipaakaan ja kai ne kevään loppuun mennessä löytyvät hajun perusteella. Oli ne mulle kukkapuketin laittaneet ja kortinkin tehneet (siinä oli oikeen eteläpohojalaanen toivotus, johona mainittihin, jotta viisaus asuu vanahoos naisis...), mutta toiveeni mukaan lahjaraha oli laitettu yhteisvastuulle.
Minulla on aina tiistaisin kuljetusvalvonta, ja kun sieltä tulin takaisin opettajainhuoneeseen, niin mitä näinkään pöydällä? Sen ison tupperin rasian, jossa ne coctailpiirakat olivat. "No niin, kuka se pelleili mun kanssani? Mistä ne löytyivät?" Kollegat kertoivat, että olivat aikoneet kertoa, että ne löytyivät hattuhyllystä, mutta oikeasti ne olivat kuulemma joka tapauksessa löytyneet omilta jäljiltäni - sieltä keittiön jääkaapista, jonne en niitä ollenkaan muistanut laittaneeni ja josta mukamas niitä jo kertaalleen etsin.
Pääasia, että löytyivät iltapäivän kahvihetkeen mennessä - eivätkä päättäjäispäivään.

Mä en muistanut, kun en ehtinyt pysähtyä funtsimaan, ottaa yhtään ainutta kuvaa synttäritarjoiluista. Onneksi mies kuvasi ahkerasti molempina päivinä, niin sain kuvia edes vieraista ja ohjelmista. Itse muistin ottaa kuvan kukista.
Korkea kimppu on kollegoilta, valkea lilja Romanian ystäviltä ja atsalea oli ilmestynyt interfloran kautta sillä välin, kun olin konsertissa. Sen oli lähettänyt miehen veli perheineen. Upean värinen, ja tuo pysti sopii hienosti Kanttorilan väreihin. Asettelin kukat kuvanoton ajaksi tyhjään nurkkaan, jonka mies raivasi putkiremontin takia. Siitä häipyi työpöytä tietsikoineen yläkertaan. Siistiytyi pianonseutu olohuoneessa melkoisesti. Kelpaa tässä nyt pääsiäistä ruveta rustaamaan.

Kadonneen sormuksen metsästys

Mistä lie syystä muistini kätköistä putkahti esiin tapaus pian 28 vuoden takaa. Helmikuussa veljenpojan syntymäpäivänä ja Kosovon itsenäisyyspäivänä tulee kihlautumisestamme kuluneeksi sen verran. Olimme ostaneet sormukset opiskelupaikkakunnaltamme ja niihin kaiverruttaneet valmiiksi tuon mainitun päivämäärän. Pariin lehteenkin laitoimme salaperäisen ilmoituksen "ostimme kultaa Raumalta, juhlimme Tervolassa"  - tosin toisen lehden ilmoitukseen oli pujahtanut kirjoitusvirhe "Tervosassa", melkien kuin jokin etelän lomakohde :(
Matkustaessamme sormuksinemme junalla kohti Tervolaa, tapaamaan tulevia appivanhempiani, poikkesimme tervehtimään nykyisen mieheni opiskelukavereita Ouluun. Siellä meitä kyyditsi Rape veljensä Maken autolla assalta kämpilleen. Illan mittaan kävelimme lentopalloa pelaamaan. Sieltä palattuamme havaitsimme, että auto oli hävinnyt - ja sen mukana matkatavaramme, sormukset mukaan lukien. No, Rapehan ei yhtään hätääntynyt. Hän arvasi aivan oikein, että velipoika oli arvannut, kuka hänen autoaan oli lainannut ja oli hakenut omansa pois päästäkseen omiin rientoihinsa. Jollain konstin pääsimme yöpaikkaamme - jossa olikin jo tupa täys väkeä, appivanhemmat olivat niin ikään tulleet Ouluun ja yöpymään silloisen tulevan kihlattuni opiskelijakämppään, joka muuten oli heidän omistuksessaan ja poikaystäväni heillä vuokralaisena... Minä nukuin tulevan anoppini kanssa keittiön lattialla, mutta hampaitani en saanut illalla pestyksi, harja kun huiteli jossain päin maakuntaa. Aamulla ennen kuin lähdimme tulevan lankoni kyydissä kohti määränpäätä, kävimme herättelemässä Maken ja saimme kuin saimmekin arvokkaat matkatavarat takaisin haltuumme. Silloin emme vielä Makelle kertoneet, että hän oli vienyt autonsa mukana kihlasormuksemme. Naurua riitti kyllä muutenkin.    

Kakku meni pipariksi

Tiistaina töistä palattuani rupesin yrittämään gluteenittomien kakkujen leikkaamista - ja näin samalla niiden sisälle... En nyt viitsi tarkemmin setviä tekemiäni virheitä, syytän vain tuota reseptikirjaani.
Maistelimme sekä lievästi pinnalta palanutta hedelmäkakkua (jossa kuivahedelmäpalat, rusinat ja pähkinät olivat uponneet vuoan pohjalle) että "omenaista hunajakakkua", joka oli kirjaimellisesti kuivakakku. Kyllähän niitä söi, joo, mutta en olisi kehdannut viedä ihmisille. Tosin hetken aprikoin sitäkin, että jos kerran veisi tyrkylle nuon onnettomia känttyjä, niin eipä taidettaisi enää pyytää toiste leipomaan. 
Eilen sitten funtsailin, kumpana päivänä ehtisin leipoa jotain takuuvarmaa leivonnaista, keskiviikkonako ennen kuoroharjoituksiin lähtöä vai torstaina käsityöillan jälkeen. Ennen töihin lähtöä tänään sanoin miehelle, että hakisi vielä lisää leipomavärkkejä, minkä hän lupasikin heti tehdä. Töistä palattuani päätin ryhtyä hommiin, koska huomenissa olisi varmasti muitakin kiireitä, reissuun pakkaamista.
Unelmatorttu on se takuuvarma gluteeniton herkku, samalla uuninlämmöllä tuli läjä marenkeja tortusta ylijääneistä valkuaisista.
Ehdin kuin ehdinkin kuoroharjoituksiin, vaikka tipalla se oli. Vastatuuli oli ankara, harvoin minun on tarvinnut juuri noin kovaa polkea alamäkeen.  
Nyt syömään ja saunaan.

Ennakkoon hiljaa

Hiljainen viikko on vasta (JO!!!) ensi viikolla, mutta itse olen tainnut viettää hiljaista viikkoa jo nyt, ainakin mitä tulee blogikirjoitteluun. Muuten ei sitten olekaan ollut kauhean hiljaista - ja siinäpä se syy, miksi täällä vastaavasti on ollut.
Heikää ny hetkeksi.

Ladun varrella

Kuinka voi ihminen olla näin uuvuksen käsis melkein pelkästään seisoskeltuaan ulkoilmassa nelisen tuntia? Meillä oli varsinaiset Kaleva-hiihdot, koulujen väliset mitelöt Kalevalanpäivän ratoksi. Ei kuitenkaan mitään hiiden hirven hiihtoa, vaikka itse olinkin sonnustautunut maastopukuun - joka muuten tuntuu herättävän yllättävän paljon huomiota ja keräävän kommentointia. Se nyt vain sattuu olemaan ainoa kelvollinen toppapukuni, erittäin mukava ja käytännöllinen talvisäihin. Myös näihin kevään keikkuviin oloihin, aamulla pikkupakkanen, keskipäivällä vesisade, nyt sataa lunta.
Toki hommiini sisältyi muutakin kuin seisoskelua, kun olin eskareiden ja vähän muidenkin pikkukoululaisten huoltojoukoissa. Ja viihdytysjoukoissa. Kun meidän koululaisia tultiin kisapaikalta hakemaan vihoviimeisinä, niin piti jo keksiä ajankulua lapsille, joten riepottelin heitä kainaloista ja heittelin heitä hankeen. "Nyt mun vuoro!"
Oli aivan mukava touhukas ulkoilupäivä, jonka aikana ei ehtinyt murehtia muita kouluasioita. Edelleenkin asiat ovat aivan levällään, tuleeko yäkoulu meidän koululle evakkoon vai siirtyvätkö kenties sittenkin iltavuoroon toiselle yläkoululle (viittaan aikaisempaan selostukseeni). Rukoilen päättäjille viisautta ja rohkeutta tehdä vaikeita, mutta mieluiten oikeita päätöksiä.
Tänä iltana pitäisi vielä jaksaa lauluharjoituksiin. Vaan sinne kun vain jaksaa lähteä, niin kyllä siellä sitten taas piristyy.

Skrivailua up - ja down

Lauantain vuosikokouksen jälkeen olen istunut tietokoneella joka päivä pitkät tovit, yrittäen saada kirjoitettua milloin tiedonantoa lehtiin annettavaksi, milloin vuosikokouksen ja järjestäytymiskokouksen pöytäkirjoja, puhumattakaan lukuisista tuskaisista yrityksistä saada kirjoitettua  uudistettuun vuodatus-blogiin. Juu, kyllä olen saanut kirjoitettua - sen jälkeen kun otin uuden salasanan käyttöön - mutta kun sitten klikkailen "julkaise", niin ruudussa alkaa pyöriä sellainen liikkuva piiri, joka kuvaa samaa kuin tuttu tiimalasi. Ja kun se on sitten pyörinyt vartinkin verran ja kun sittenkään mitään ei ole julkaistunut, niin olen sillä erää luovuttanut.
Tänään tein vaihteeksi aivan erilaisen kirjoitushomman. Minulta pyydettiin yllättäen suosituskirjettä. Olen kerran sellaisen aikaisemminkin tehnyt, sillä erää englanniksi. Onneksi nyt kelpasi ihan äidinkieleni.

Aina ei suju kirjoittaminen niin ku Ruuneperillä.

Turvallista vuodenvaihdetta

Yöllä on taas satanut lunta, sellaista märkää takeroa. Mies tekee lumitöitä, myös naapurin leskivaimon puolesta, joka oli eilen valittanut, että tarvitsisi sellaisen lumilingon. Jos meidän mukulat olisivat vielä mäenlaskuiässä, niin saisivat taas oman kotimäen portinpieleen.
Pitäisi lähteä viemään tytärtä kuormineen opiskelupaikkakunnalle, lukulomalle. Täällä kotona kun on sellaisia häiriötekijöitä kuin vaikka telkkari. Huomenissa olisi tarkoitus pistäytyä kotopuolessa Etelä-Pohjanmaalla, tarttis vissiin tukkia korviin yöksi tulpat, että saisi kunnolla nukuttua ja jaksaisi matkustaa.

Kun nyt ihmiset jättäisivät sen paukuttelun ja muunkin hölmöilyn vähemmälle tänä iltana ja yönä. Tulen kanssa ei ole leikkiminen, saati räjähteiden. Itse sain joulun aikaan parikin varoitusta tulenkäsittelystä. Kuvassa on toinen niistä. Tuo enkelikuvalla koristelu kulmikas kynttilä oli minulla palamassa suoraan liinan päällä. En ollut ollenkaan hoksannut katsoa kynttilän alle, että eihän siellä mitään suojaa ollutkaan, vain reunoja kiertää tuollainen reunus, kenties vain paperia sekin, jotain kröpeliäästä. Kun sitten nostin kynttilää, sen alla oli paksu talimeri, ja kynttilän sydän irtosi kynttilästä jäi siihen talin keskelle tököttämään. Onneksi ei ehtinyt tapahtua pahempaa kuin tahriintua hieno liinani, jonka täti on minulle tehnyt. Se kyllä harmittaa ihan tarpeeksi. Kravaamalla sain enimmät jänkkääntyneet talit irti, täytyy yrittää silittämällä vielä poistaa lisää.

Toisen kerran vahinko tuli kello kaulassa. Kuulin kamariin asti jonkin kilahduksen, jonka kuuli myös mieheni ja kysyi heti, menikö minulta jokin lasinen kynttilänjalka rikki. Kohta pian äänen aiheuttaja löytyikin. Jalka, jossa oli palanut loppuun jo monta kynttilää tätä ennen ilman mitään vahinkoa, oli haljennut, ja siinä oleva kynttilänpätkä jatkoi palamistaan. Kohta olisi liina ollut tulessa.

 Kyseessä oli tällainen kynttilänjalka. Olen varmaan ostanut kirpparilta kyseisen parin. Täytyy jatkossa muistaa sammuttaa kynttilä ennen sen ehtimistä maajalkaan. Alakuvassa vielä se sivupöytä, jonka päällä jalka räjähti, tuon lasienkelin takana. Siinäkin oli tädiltä saatu liina vaarassa, ja seinä ja telekkari.

Mainittakoon vielä, että mies melkein itse järjesti tämän pöydän. Eräänä päivänä töistä palattuani näin, että tv oli siirretty tästä pikkupöydältä nurkkaan ja tähän oli rustattu kynttilänjalkoja. minä sitten ujutin liinan alle ja siirtelin vähän kynttilöitä (ja pois sen punaisen säästöpossun kynttilöiden seasta...)

Toivotan - ehkäpä ihan turhaan - hiljaista, rauhallista ja turvallista vuoden vaihtumista!

Pipareita, piparkakkuja ja ruskeita pikkuleipiä

Kuinkahan monena jouluna olen jo julkaissut näitä samankaltaisia kuvia koristelemistani piparkakuista? Monena maar. Ensi jouluna taas samaan malliin. Nyt kyllä bongasin serkkulikan facebook-päivityksestä kivan uuden mallin, joulukranssin, jota itsekin sitten mukaelin. Meillä vain on jo käytetty loppuun niin punainen kuin vihreäkin karamelliväri, enkä taida enää niitä ostella, ties mitä myrkkyjä ovatkaan, niin ei saa kranssiin väriä muuta kuin noilla ranskalaisilla pastilleilla lievästi.

 Nuottiavainkelloja vein tuliaisina lauluryhmämme harjoituksiin, mutta emäntä laittoikin ne omaan tietohonsa, ja tarjosi meille omia kardemummapipareitaan, jotka nekin olivat hyviä.

 Reiälliset sydämet maistuivat veljenpojan mielestä paljon paremmalta kuin muut piparit.

Yritän tehdä tasapuolisesti erimallisia piparkakkuja, mutta sikoja tein vain pari, ukkoja ja akkoja jonkin verran enemmän kuin possuja. Perhosmuotti on nyt pari joulua ollut hukan teillä, muttei sitä ole niin osattu kaivatakaan.

Yleensä ei pysty muistamaan, kuka on syönyt minkäkin piparin, ei edes omasyömiään, vaan nyt tiedän sanoa, kuka söi tuon viimeisen kuvan tyttöpiparin, joka makaa kyljellään oikeassa ylälaidassa. Jouluaamuna juotiin kuorolaisten nyyttärikahvit kahden jumalanpalveluksen väliajalla, ja Satu väliäänestä sieppasi tuon tytön ja totesi, että se iskee silmää.
Tein muuten sormeeni aika ärämän jouluaamuna, kun leikkasin nyyttäreille maustekurkkuviipaleita uudella terävällä tomaattiveitselläni. Kauheassa kiiruussa sitten teippasin sen kahdella laastarilla ja kun se vain vuoti, käärin vielä sideharsorullallisen peukun ympärille. Ensi kerralla kyllä pitelen maustekurkkua haarukalla sitä viipaloidessani. Ja ensi kerralla huolehdin, että pyöränrenkaassa on tarpeeksi ilmaa. Pakkanen näköjään kutistaa ilman renkaan sisällä. Oli niin kankeaa meno, että myöhästyin. Eikä sormenleikkuu hommiani nopeuttanut.

Paraatipelastus

Tänään käärimme isäinpäivälahjaksi tehdyt muistilapputelinekirahvit itsepainettuihin käärepapereihin. Kun jäin välitunnilla jatkamaan hommaa, niin huomasinkin erään oppilaan kirhavin suun liimautuneen umpeen. Pyykkipoikaa ei saanut auki, että kirahvin suuhun olisi voinut saada muistilapun. Kun sitä yritin väkisin avata, koko pyykkipoikapää lähti irti kaulasta. Hain tilalle uuden pyykkipojan, löysin sopivanmittaisen piipunpuhdistajanpätkän ja vaihdoin sen päihin helmet pojan entisestä kirahvinpäästä, samoin silmät irrotin ja liimasin uuteen päähän. Onneksi uusi pää ehti kuivua kiinni kaulaan välitunnin aikana...

Kaikkien lahjat ehdittiin kuin ehdittiinkin paketoida, myös kortit saatiin kirjoitettua. Yksi tyttö oli poissa koulusta, onneksi ennätin saada hänen pakettinsa isonsiskon mukaan.

Tänään en sitten jäänytkään koululle venymään, kun kimppakyytikaveriani ei tarvinnut jäädä odottelemaan. Tulin kotiin jo ennen kahta, tyhjään kotiin. Missä mies menee?

Pulma

Vähän yli kaksi vuotta sitten innostuin laittamaan blogin myös tänne bloggeriin, kun aiemmin mulla oli sellainen vain vuodatuksessa. Syyt olivat lähinnä poliittiset, mutta ei siitä sen enempää. Blogin luominen oli yllättävän iisiä bloggerissa.
Mutta nyt minulla on hienoinen ongelma. Ajauduin luomaan itselleni gmail-sähköpostitilin - jälleen kerran poliittisista syistä. Nyt minulla on sitten kaksi google-tiliä. Ei se vielä ole se ongelma. Mutta kun mies ehdotti, että hänkin voisi luoda gmail-tilin ja sitten voitaisiin luopua kokonaan tuosta kotinetistä. Miten käy sitten minun blogeilleni, joita hallinnoin kotinetin kautta? Pystyykö näitä kahta tiliä mitenkään yhdistämään yhdeksi, kun molemmille on oma salasanansa? Koetin tutkailla joitakin asetusohjeita, mutten niistä viisastunut. Vai täytyykö minun vain tyytyä siihen, että vanhat blogini jäävät sinälleen ja aloitan kokonaan uudestaan alusta uudella profiililla?

No, Facessakin s-postiosoitteeni on tuo kotinet. jääkö sekin sitten kummittelemaan ikiajoiksi...

Pitääs tuota ja pitääs tuota...

Tänään PITI olla sellainen päivä, jolloin tekisin monta pikkuhommaa pois retajamasta ennen kuin huomenissa lähdetään vaununvetoon. Ei pitäisi jättää tälle päivälle niitä hommia, jotka olisi voinut eilen tehdä :(
"Sillä koskaan ei voi tietää, kuka tulee käymään." Puoliltapäivin minulle soitti eräs tuttava,  joka kysyi, ollaanko me tänään kotona ja kuultuaan meidän olevan ilmoitti, että he tulevat pojan kanssa kylään meille. Noo, eihän meillä juuri ketään ole tänä kesänä kylässä käynytkään - joten en osannut arvata, että tänäänkään tulisi.
Äsken tuttava soitti kotoaan, että olivat päässeet turvallisesti perille takaisin kotiin. Mikä ettei, kun mies lähti heitä autolla heittämään. Pojan pyörä mahtui hyvin kyytille. Ellei mies olisi lähtenyt kuskaamaan, ties miten kauan vieraat olisivat odotelleet sadekuuron väistymistä.

Mieshän se on tänään ruuankin laittanut ja vaunua järjestänyt, minusta ei ole ollut oikein mihinkään. Sen verran käväisin ennen vieraiden tuloa kasvihuoneessa, että bongasin siellä aivan ihanan yllätyksen:

Kyllä mun jo viimeen tarttee ruveta ryttyylemähän. Pistän kummiki huomenaamuksi viä yhden kuvan valmiiksi, ja sitten häivyn muutamaksi päiväksi koneelta (kunhan tässä uhoaa...)

Juhannuksen jälkeen -ruusu

Sain kaksi vuotta sitten loppukesästä (tai alkusyksystä, syyskuuta se oli) Millanilta aimo nivaskan perennoita sekä juhannusruusun alkuja. Vielä viime kesänä niihin ei tullut nuppuja, mutta tänä kesänä niitä ilmestyi mukavasti. Tänään löysin ilokseni kukat auenneina, pitihän niitä konttia nuuhkimassa. Lapsuudenkodissani nurmikenttä omenapuineen rajautui toisella laitaa syreeniin ja tien puolella juhannusruusuun. Olihan meilläkin tässä pihassa alunperin juhannusruusu yhdessä pimeässä nurkassa, mutta se jäi alle jossain viemärinkansien korjausurakassa. Siitä saakka olen kaivannut sellaista takaisin, ja kiitos Millanille, nyt sitä taas on!

Joitakin vuosia sitten (= kuutisen vuotta) katkaisimme tienpuoleisen orapihlaja-aidan juuresta poikki, osan juuristakin sain kaivettua pois. Tilalle olen sitten istuttanut mm. syreenin alkuja, tuota kuvassa näkyvää lupiinia, viiruhelpiä, muutaman kuusentaimen sekä vielä nämä juhannusruusut. Jossain vaiheessa voisin yrittää kehitellä viiruhelpille jonkin muun paikan. Mutta siltikin tuo "etuaita" on ja tulee olemaan melkoinen sekamelska. Niin kuin joka ainoa perennapenkkinikin ynnä muut puutarhamme ongelmakohdat...

Meinaamista

Siskooflikka rutaji feispuukis, jotta kun ei saa mitää äntihin, vaikka pitääs kipiästi olla siivoonteoolla. Niin mä meinasin sitä lohoruttaa räpsääsemällä pari valittua kuvaa tästä meirän huushollista. Mutta kun ny on niin hämärää, kun ei yhtää aurinko kalakasta tuolta saretpilivien raoosta, niin jäi nyk kuvat ottamata. Mutta kerkiää ne sitteki kun aurinko rupiaa taas paistamahan. Ei tämä sonka tästä karkuhun lähäre. Eikä kukaa tee sille mitää niin kauvan, kun johonaki raos on puontilaa ja johonki pöyrän nurkalle saa talriikin kärestänsä laskettua.
Mutta jottei mullaki mee aiva rutajamiseksi, niin pistän kumminki kuvan siittä, mitä meirän isäntä on saanu äntihin ja mistä mäki saan olla aika rehevää. Se kävi justihinsa katsastuttamas asuntovaunun, jonka se rustas sellaasesta myrskynruntelemasta. Meni kuulemma läpi, vaikka pihasta lähtien pieni sivulamppu hairas koivun kylykehen ja rikkuu. Mä kuulinki sen kitajuttehen, kun koivu kraapi vaunun kylykiä. Ja muistin, minkä tähäre asuntovaunuulu on mun mielestäni niin riallista. Se pöröttäminen takaasi ahtaasehen pihahan... Vaikkei mun sunkaa tartte pöröttää, mutta viisaamas pitää olla, eikä siitä taharo tulla mitää. Jos tämä vaunu kumminki pysyy enämpi tuos pihas. Lapinlaharelle voitaas se kumminki tänä suvena vetää seuroohin yöpaikaksi.

  Eihän yhtää havaatte, jotta koko perä on rakennettu uurestansa, kun soli aiva läjäs. Motin kuvan siltä puolen, mihinä on ehejä lamppu. Ja täs viä seuraesitet.

Loogista

Eikö olekin niin, että koska minä löysin asuntovaunun avaimet, jotka mies oli kadottanut ja joita hän haeskeli viikon päivät, niin nyt hänen pitäisi löytää minun kadottamani kynttilänsydänlangat?

No, voi tietenkin olla niinkin, että minä en olekaan itse kadottanut niitä. Voi olla, että ne olivat pudonneet (täyteen tungetusta) kirjahyllyn alakaapista lattialle ja sitten ne olivat siitä kulkeutuneet roskiin miehen siivouspuuskan aikana. Tänään tyhjäsin alakaapin vielä viimeisen kerran perusteellisesti, tuloksetta :(
No, koululta pelastamistani kynttilänpätkistä toki saa käyttökelpoisia sydämiä hätätapauksessa.

Mitä tulee asuntovaunun avaimiin, niin ne eivät olleet tuulipuvun takin taskussa (tuskin takkia on vielä edes löytynyt). Oman siivouspuuskani aikana aloin tyhjätä roinaa olohuoneen nojatuolin päältä, ja kas siellä avainnippu oli sukkien, lehtien ynnä muun nojatuolilla säilytettävien tykötarpeiden alla. Ai, eikö niitä kuulukaan säilyttää siinä? Se hänelle nyt kertokaa, miehelleni, kun itse en mä voi...

Minä en saa siivouspuuskia aiheettomasti. Jos en jotain yritä etsiä ("kyllä löytyy kun lakaistaan" tapasi äitini ennen sanoa), niin sitten siivoan vieraskoreilun takia. Nyt sattui vain niin, että hoksasin aivan liian myöhään, että meillä oli vieras - ja rupesin siivoamaan vasta, kun olivat jo lähdössä. Kuopuksen tyttöystävä oli ollut koko ajan yläkerrassa, kun mä marmatin miehelleni kovaan ääneen kaikesta.

Koiran oksennusta ja muuta värkkäystä

Samalla kun ähersin niitä lehtikeräyskasseja (joita jaksoin väsätä neljä ennen kuin työlästyin, pohjan kiinnittäminen oli edelleen hankalaa, vaikka käytinkin kangasta), niin lajittelin erimerkkisiä kahvipusseja. Jotakin kahvilaatua oli vain pari kipaletta. Kekkasin, että niistä voisin ommella penaaleja, jos löytäisin varastoistani sopivia vetoketjuja. Löytyi (jostain irrotettuja tietenkin). Penaaliin pitäisi mahtua parikytäsenttinen viivainkin. Noloa, kun kaupoissa myyvät sellaisia, joihin ei koululaisen työkalut sitten sovikaan.
Sitten pyörittelin käsissäni joltain saamiani sivusta aukirevittyjä pusseja, joita ei voi käyttää kassien valmistukseen. Kassipussit avataan vain päistä. Aprikoin, maltanko heittää revityt pussit roskiin. En sitten malttanut, vaan kokeilin, millaisia tabletteja niistä tulisi pöydälle. Valmiin päällä kokeilin istuakin paljain reisin, josko voisi käyttää myös peflettinä, mutta voi olla saunassa epämukavan tuntuinen. Nyt se reisillä istuttu on meillä ruokapöydässä, mutta älkää puhuko mitään mun kotiväelle.
Facekaveri ehdotteli, että voisin tehdä myös pikkukasseja uimahallikäyttöön, uikkareita ja sampoota varten vedenpitävä kassi. Ehkä kokeilenkin jossain vaiheessa.

Maanantaina taas leivoin hapanleipää ja sämpylöitä. Vaikka oli räkiä pouta, niin ei se tukalaa ollut, kun hapanlimput kypsyivät kiertoilmalla yhtä aikaa ensin yhden cocktailpiirakka- ja sitten yhden sämpyläpellillisen kanssa. Harmi vain, että tyystin unohdin ottaa hapanleipätaikinasta juuren talteen. No, käytän sitten leipäviipaletta hapatteena seuraavan juuren tekoon. Ei ollut eka kerta, kun juuri unohtui. Joskus on hapanleivästäni puuttunut suolakin, kun keittokirjassani ei sanota, missä vaiheessa suola lisätään... No, kirjoitin sitten kirjaani marginaalihuomautuksen, että Muista suola!
Mutta edes tuo leipominen ei liittynyt otsikon koiran oksennukseen, joka taas ei liity vähääkään koiraan. Onpahan vain ulkonäköä kuvaava ilmaisu. Joka liittyy tässä tapauksessa ensimmäiseen sytykeruusukokeiluuni. Olen jemmannut kynttilänpätkiä ja -jämiä koko aikuisikäni. Välillä olen niistä valanut (tuuhastanut) kynttilöitä, viimeksi vein siskolleni aika jämäläjän (kuin myös ne kelvottomat tuikkukynttilät, joista olen räyhännyt toisessa blogissani) sytykeruusuvärkeiksi. Mutta taas värkkiä on kertynyt (mm. siten että kun koululla siivottiin loppukeväästä, niin pelastin roskiin menossa olevat kynttilän pätkät autoni kyytiin). Ja varastoa siivotessa mies oli löytänyt vielä jonkin vanhan jemmani jos toisenkin. Hänhän korjasi minulle sen hellalevynkin ulkokäyttöön.
Sulatteluhommassa pääsin vasta hyväseen alkuun, koulun kynttilänpätkiin en vielä kajonnut, kun ne kelpaa kynttilöiden valamiseenkin. Sytykeruusuihin käytän nokisimmat jämät. Ensimmäisestä erästä tuli punertavaa talia. Osan ruusuista huljuttelin lopuksi vielä jähmettyvässä liemessä, niin niihin tarttui paksusti vahaa. Ei kauhean esteettistä, mutta varmaan helposti syttyvää.

Nyt kun sitten vielä löytäisin ne kauan sitten palmikoimani kynttilänsydänlangat, niin voisin kokeilla vielä kynttilän valamistakin. Välillä työlästyttää tämä alituinen hakeminen. Jos ei itseltäni ole jotain hukassa, niin taatusti mieheltä. Viimeisimmäksi hän on yrittänyt löytää asuntovaunun avainnippua. Toki pääsi sisälle jollain kepulikonstilla, mutta pitäisi ne oikeat avaimetkin löytyä. Luultavasti ne ovat mustan tuulitakin taskussa, joka takki myös on hakusessa.

Tässä vielä torstai-iltana ottamani kuva sytykeruusupajastani, kun olin jo sulatellut toisenkin erän. Nyt tuli kellertävää mössöä, joka passasi vihreisiin munakennoihin. Sulatetun ylijäämämössön kaadoin tuollaisiin metalliastioihin jähmettymään, niin sain sulatuskattilan pohjalta siivottua sakat pois, tuikkujen metallirinkulat, nokiset langanpätkät ym. kiinteän.  Osan talista valoin kukkaruukkuun, kun siellä oli yksi sydänlanka valmiina, niitä muita en edelleenkään ole löytänyt. En keksi enää mitään lymyä, joka olisi vähänkään looginen ja josta en olisi etsinyt vähintään kahteen kertaan.

Paljasjalkainen

Viimeisenkin paikallisen marketin kenkäosasto on nyt sitten tsekattu (tokmannia ei lasketa, en usko sieltä löytyvän ekkoja). Kokeilin prismassa jalkaani eccoja sekä kokoa 38 että 40, ja molemmat sopivat jollain lailla, ja olisivat olleet alennuksessakin. Mutta kun ei ollut sitä kolmiysiä (melkein kuin kaliiberi...) Ja kehtasi kassaneiti vielä väittää, että justiin olivat päässeet loppumaan. Niitten on vain käsketty sanoa sillä viisiin.
Kuvittelin ensin naiivisti, että joku nainen oli ahneuksissaan ostanut mun kolmiysini, kun olivat sattuneet olemaan alennuksessa, vaikkei hän olisi kipiästi uusia popoja tarvinnutkaan, ainakaan kävelläkseen kirkkoon. Mutta sitten tajuntaani iski vielä kovempi vaihtoehto, mikä lieneekin samalla kylmä fakta: kengät laitetaan alennusmyyntiin sitten, kun kaikki "normikoot" on jo myyty ja kun halutaan päästä eroon niistä hajakoista (hankala taivutettava tuo koko-sana). Numeroa 36 olisi ollut monta paria, tuo ainut 38 oli sellainen malli, jotta siinä oli iso ruskea nappi "somisteena" - ja kenties se ei ollut sen takia kelvannut. Mulle olisi, jos olisi ollut edes puolta numeroa isompi.  
Kävin jopa kokeilemassa miesten hyllyssä olleita 39-ekkoja, mutta ne olivat paljon kovemmat ja kolhomman tuntuiset kuin naisten mallit.

Johan nyt on markkinat!

Taas tänään tuntui siltä, että "mua ei tarvita joukkopaikoos". Ei kylläkään tällä kertaa (pelkästään) siksi, etten olisi osannut käyttäytyä. Kun olin käynyt viemässä kirpparipöytään kirjoja, vauvanlakanasetin ja pari miniroskista ja kun yritin jatkaa matkaani kenkäkauppaan, huomasinkin torin kulmilla, että kävelykatu on ihan tukossa: kojuja ja ihmisiä. Kaarsin sitten autotielle päästäkseni nopeammin eteenpäin ja puikahdin takaisin ihmisten sekaan vähän ennen sitä kohtaa, missä muistelin kenkäkaupan olevan. Mutta vaikka miten kuikuilin, en löytänyt kenkäkaupan kylttiä. Aloin epäillä muistiani ja nöyrryin kääntymään kävelykatua takaisinpäin, jospa se liike olikin jo ennen liikennevaloja. Katsoin viisaammaksi pysäköidä fillarin hetkeksi telineeseen (vaikka ehkä se oli tarkoitettu terassiasiakkaille?), jotta pääsin sukkelammin etuilemaan ihmisiä, jotka lorvailivat joutavaa rojua haalimassa. Löysin minä jonkinmoisen kenkäkaupan, jonka nimi oli kenkä casa(!??!?), ja nimestä huolimatta menin sisään, vaikka tiesin, etten siellä saisi plussaa. Olisi siellä ollut jokunen ekkokin, mutta kun ei ollut näkösällä kokoani, niin lähdin sovittelematta pois, otin pyöräni ja päätin yrittää katsastaa kävelykadun loppuun asti vielä kerran, jos vaikka olisin missannut vanhan tutun plussaliikkeen.  Kauheasti ihmisiä, mutta ei yhtään tuttua, jonka olisin tuntenut paikkauntalaiseksi ja jolta olisin voinut kysyä, missä se liike nykyään on. Päätin suunnata kirjastoon. Siellä ei ainakaan olisi hulinaa, voisin lainata Pratchettia, jota tytär kyseli kesälukemiseksi. Ja TAATUSTI kirjastossa osattaisiin neuvoa, mistä löytyy kenkäkauppatietoa. Mutta kas, kesälauantaisin kaupunginkirjasto onkin suljettu. Kotimatkalla näin sitten yhden tutun naisen, joka vahvisti epäilyni, Sivulan kauppa on lopettanut jo aika päiviä sitten.
Mä tykkään kotikaupungistani enemmän sellaisena kuin se on suurimaan osan vuotta: hiljaisena ja kuolleena.

Mies ehdotti, että käytäisiin katsomassa hh:n valikoima. Ja käytiinkin. Useiden sovitusten jälkeen olin löytänyt yhden parin, joka oli melkein riittävän hyvä. Mutta mies ei kuitenkaan suositellut ottamaan 80€:n riskiä. "Etsitään vielä", ja niin käytiin sitten marketissakin, jossa jo eilen ruokaostosten yhteydessä vilkaisin yliolkaisesti ja -mielisesti popoja, joiden en uskonut sopivan pitkille kävelymatkoille, enkä mihinkään muuhunkaan. Jälleen useiden yritysten jälkeen olin saanut jalkaani melkein hyvät reebokit ja adidakset, mutta ei vieläkään nappiin. Sitä paitsi, en ehkä sittenkään olisi kehdannut pitää niitä mekon kanssa, vaikkeivät olleetkaan täysin lenkkarien näköiset.
Siinä tarjouskoreja penkoessa ihmettelin ääneen, mitä järkeä on teettää ja kaupata kenkiä, joita ei voi käyttää. Pitäisi olla suutareita, jotka tekevät kengät mittojen mukaan. Vielä on yksi isompi kauppa tsekkaamatta. Argh. Mutta jos sieltä löytyisi, niin olisi se vaivan väärtiä kuitenkin.   

Lehtimäen Jyske

Minen oo pruukannu ikänä piitata mistää urheilukilipaaluusta, en kattojana enkä ainakaa kilipaalijana sen koommin kun alakouluikääsenä olin kunnan koulujen välisis yleesurheilukilipaaluus ja koitin juosta kuurenkymmenen metrin matkaa ja hävisin kun... rasa kirkonkylääsille ja viä oman luokan Leallekki! No tänään kumminki on munki pitäny hilijaa ittekseni hehkuttaa, kun nuos kilipaaluus on tullu sellaanen nimi vastahan kun Lehtimäjen Jysket. Siinon jotaki niin kotoosta, vaikken oo siältä kotoosin. Solis kumminki voinu olla vaikka mun lempinimeni alakoulus.

(Mun pitää se viä täs palijastaa, jotta ei se mun häviöni johtunu valamentajan vääriistä neuvoosta, vaikka se niin luuliki - ja vaikkemmä sille koskaa sitä luuloa oikaassu. Velipoika kun meinas, jotta kun luultihin jotta mä osallistuusin kuurensaran metrin juoksuhun - en elämäs kuna päivänä!! - niin hän neuvoo juoksemahan hilijaa alakumatkan. Tottahan mä sen heti havaattin, jotta täs pitääs ny mennä lujaa, mutta kun ne toiset painattelivat menemähän palio lujempaa, ei piisaanu mun rahkehet.)

Lähetys

Joskus minua suorastaan pelottaa toisinaan ilmenevät "ennustajanlahjani". Tänään keskipäivän jälkeen keittiössä leikatessani ruislimppua viipaleiksi näin ikkunasta postiauton ajavan ohi. Toi päivän postit laatikkoon. Mutta pienen hetken kuluttua näin sen ajavan takaisin päin ja kuski näytti puhuvan kännykkään. Heti paikalla muistin Millanin posteljoonin kohtaamisen ja aanailin, että tietenkin postimies on tulossa meidän ovellemme jostain syystä - ja minä olen aivan kauheissa vetimissä, pinttyneen likaisissa topissa ja trikoosortseissa. Eikö mitä, kohta ovikello soi ja huikkasin tyttärelle, että mä jotenkin arvasin tämän.
Äärimmäisen ystävällinen, reipas, sosiaalinen ja avulias postimies toi kaksi pakettia ja pyysi minulta kuittauksen. (Ja kuittien kanssa näpsäkästi samassa nipussa oli meidän päivän postit, niin ettei minun tarvinnut vaivautua laatikolle!) "Tämä toinen on aika painava, kannanko sisälle?" En kuitenkaan kehdannut päästää postimiestä näkemään, että huusholli on yhtä räjähtäneen näköinen kuin huushollerska. "Jättäkää siihen vain. Isäntä on jossain lähistöllä, hän voi nostaa."
Sivuseikkana mainittakoon, että paketit eivät olleet minulle, eivätkä edes isännälle. Kuopus oli tilannut netistä jotain, varmaan soitinrakennuskamaa.

Tuosta pukeutumisesta vielä. Mulla on rutkakaupalla mukavia nättejä kesämekkoja, mutta niitä ei tule käytettyä. Jos menemme jonnekin, menemme tavallisesti pyörällä, ja silloin mekko on turvallisuus- tai siveellisyysriski. Ja kotona pidän koko ajan sellaisia rynttyitä, ettei tarvi varoa, roiskuuko rasva vohvelipannusta tai multainen vesi kompostinkannesta.

Tänään on ollut aivan hyvä päivä, tosin juhannussiivoukset eivät edisty. Yleishyödyllistä hommaa kuitenkin hoidettu tapulikahviossa - ja vähän hautuumaallakin. Käväisin Olavin haudalla ja sitten taas myös lajittelemassa vähän sekajäteastiasta tavaraa maatuviin ja energiajätteeseen. Kotiin palattuamme nuoret kävivät syömässä ja mies soitteli esikoiselle. Nyt vielä saunaan lämmittämään tapulissa kohmettunutta kroppaa.

Virtuaalijuhannussiivousta

Markus Kajon mukaan ("Kettusen kannettava" 2008, s.16) virtuaali tarkoittaa muka. Sitä minäkin tarkoitan. Tähän aikaan suvenkulkua traditionaalisemmissa ja sovinnaisemmissa kodeissa lienee meneillään jonkinlaiset juhannussiivoukset. Tai ainakin ne ovat tulossa. Tai suunnitteilla. Itse kuvittelin erheellisesti, että kun valmistujaisia varten mies siivoili ja minäkin jotain ähersin, niin sittenpä ei enää juhannukseksi tarvitse. Niin sitä on ihminen joskus naiivi ja pöllö. Vaikka on ihminen.
No. Olen minäkin virtuaalialoittanut siivouksen. Koettamalla raivata erinäisiä keskeneräisiä käsitöitä pois ajelehtamasta. Vaan oikeastaan kiirehdin niitä valmiiksi ajatuksenani köörätä ne tapulikahvioon myyntiin. Vasta tuohippuolin hoksasin verhota idean siivousharhakuvitelmaan. Tässä tojiste, niinku johonaki täällä päin pruukatahan sanoa.

Nuo vihoviimeiset (vannomatta paras, tosin, värkkiä on jäljellä vieläkin...) purjeveneen kuvatukset olivat jo hetken tyrkyllä lähetysmyyjäisissä pelkkinä aplikointeina ilman tyynyliinaa, kun liinakangas loppui kesken. Vaan eivät tehneet kauppaansa. Ja sitten sain Aulikilta lisää värkkiä, joka riitti juuri kolmeen liinaan.
Kirjava tilkkukasa on nallentekele, johon kaavat pikkusiskolta saamassani kirjassa "Ompele helpot pehmolelut". Oliko helppo? Ei ollut. Mutta ohjeita prikulleen seuraamalla olen sen saanut jo korvaa vaille valmiiksi. Jämäpaloista, jopa täyte. Valmiista laitan kuvan horvin päästä.