torstai 31. lokakuuta 2013

Artturinpäivän ehtoona, askel kohti joulua

Lokakuu on loppumaisillaan, joten lienee korkea aika (tai sitten sopivaisuuden rajoissa) skrivata eka jouluaiheinen postaus.
Innostuin toissailtana valamaan kynttilöitä. Se homma piti tehdä jo kesällä (monta kesää sitten) jotta olisi tarjennut ja nähnyt pihalla käryyttää. Mies mohkui, että vakuutus ei korvaa, jos poltan talon tuollaisella värkkäämisellä. Mutta kun nyt olin saanut inspiraation tädiltäni. Hän oli valanut kynttilöitä, mutta mainitsi, että värkit oli vähissä. Lupasin tuoda seuraavalla kerralla hänelle kynttilänpätkiä. Niitä kun sitten valikoin varastoistani, niin keräsin samalla annoksen sulatuskattilaani ja rustasin sydänlankoja niihin muovipulloihin, joita olin aikoja sitten koholinut talteen tätä tarkoitusta varten. Toin vanhan leikkuulaudan suojaamaan tiskipöytää. Se oli kyllä Luojan lykky, sillä kattila uitti niin, että suurin osa sulasta vahasta näytti menevän sivu pullonsuun. Valamista piti jatkaa vielä jähmettymisen jälkeen pariin otteeseen, koska halusin täyttää "krooppeja", joita jostain syystä ainaa jää valettuihin kynttilöihin sydänlangan viereen. Mikähän fysiologinen ilmiö sekin on?
 
Kuten kuvasta näkyy, värkkinä käytin tähän erään vihertävänsävyisiä kynttilänjämiä. Nuo sitruunamehupulloihin valetut oli helppo riisuttaa kuorestaan kuin myös maitopurkista, mutta punainen suihkugeelipullo oli sen verran kovempaa muovia, että tarvitsin avuksi miestä ja stanleyveistä. Kynttilöistä ainakin pari menee sähköallergiselle ystävälle.

Tänä iltana sitten oli jälleen käsityöpiiri seurakuntakodilla. Ompelemme ja askartelemme tuotteita adventtimyyjäisiin. Tänään itse kesityin joulukortteihin. Taittelin Hellin kanssa kuusia ja sitten aloin painaa äidin kortista piirtämäni mallineen avulla punatulkkuja valkoisille korttipohjille. Sarjatuotantoa kolmessa vaiheessa, ensin punainen rinta kahdelle linnulle, sitten harmaa selkä ja lopuksi musta pää, nokka ja pyrstö. Mutta 24 kortin kanssa meinasi kyllä ilta loppua kesken. Kuvaa en muistanut ottaa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tapaamisia

Mä ny kuittailen eikun kuittaan lyhyellä postauksella sen lokakuun ekan viikonlopun, jolloin mua vietiin neljän entisen läänin ja vielä useamman maakunnan kautta (sikäli kun Pohjanmaa eritellään Pohjois-, Keski- ja Etelä- alkuliitteillä, mikä minusta on ihan aiheellista, ovat ne niin erilaisia keskenään.)
Perjantain KD-naisten liittokokouksesta Hesassa ei taaskaan sen enempää, eikä Mansesteristakaan, sieltä olen jo aiemmin mainaassut kuopuksen treffaamisen ja tammenterhot.
Mutta lauantaina oli yläasteaikaisen luokkani tapaaminen entisellä koulullamme! Ennen luokkamiitinkiä kerkesimme käydä moikkaamassa siskot ja vanhempani. Veimme molempiin hoitokoteihin omenasosetta ja mehuja. Isä on edelleen mehujen suurkuluttaja, vanhan nestetasapainosta täytyy huolehtia.
Olipa hauska tavata vanhoja tuttuja, mukaan lukien luokanvalvojamme! Meistä 36:sta 7A:laisesta on jo kaksi sirtynyt tästä ajasta, toinen jo nuorena, pari vuotta yläkoulun jälkeen, molemmat traagisesti. Elossa olevista oli kuitenkin kerääntynyt laajempi otos kuin osasin toivoa, 22 luokkatoveria. Minä olin mukana vain koulukieroksella, toiset jatkoivat vielä syömään, ja sinne piti tuleman ainakin kaksi lisää. Lisäksi yksi osallistui netin (Radio Finlandia) kautta Espanjasta ja yksi olisi tullut, ellei olisi sattunut VESO-päivä samalle lauantaille.
Oli jännä huomata, että naisia oli helpompi tunnistaa kuin miehiä. Mutta se on aivan luonnollista, tytöthän kypsyvät aikaisemmin, kun taas pojat alkoivat kasvaa miehiksi vasta teidemme erottua. Pari kolme poikaa sentään tunsin vaivatta, yksi oli aivan saman näköinen kuin isänsä, naapurin isäntä, toinen ilmeisesti ehti kehittyä mieheksi muita aikaisemmin (ettei vain olisi alakoulussa kerranut luokan?) ja kolmannen olin tavannut joitakin vuosia sitten kummitytön ylioppilasjuhlassa.
Luokkatoverit vaikuttivat paljon mukavammilta kuin muistinkaan. Yläasteajan olin aika yksinäinen, kun ylpeys tai ennakkoluulo (tai kenties sittekin arkuus) esti lyöttäytymästä muina tyttöinä toisten seuraan. Sinikka sentään usein kutsui seuraansa, muutaman tytön porukkaan, niin ettei joka välitunti tarvinnut olla yksin. Tosin seiskalla viihdyttelin itseäni usein luokiolaisten välituntialueella... Siellä oli paljon mielenkiintoista katseltavaa, mm. veljeni luokkatoverit.  
Okei, nyt jatkan syysloman viettämistä jollain muulla valitsemallani tavalla.
Muistakaa kanssani rukouksin ystävääni ja hänen äkillisesti ja vakavasti sairastunutta isäänsä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kylmänkukkia

Menneenä kesänä en ottanut juurikaan valokuvia puutarhassa, syystä että kännykkäkameraani ei nykyisellään pysty tallettamaan montakaan kuvaa kerralla. Ja siitäkin syystä, että harvemmin pihalla olen pitänyt kännykkää mukana. Äsken sitten puutarhassa lopputöiden lomassa kävin asijauheesta hakemassa kameran (no en sentään ihan asijauheesta, samalla vein talteen kasvihuoneen tuuletusikkunan sulkijan, jonka mies ruuvasi irti talveksi).

Kokeilin ekan kerran kylvää silkkikukkaa, kylläkin köyhään ja pimeään kolkkaan - niitähän pihassamme riittää. Kovin oli hidasta ja vaivalloista sen kasvu, mutta ihan loppukesästä se yllätti minut yhdellä kukkalla. Vielä ensimmäisten hallojen aikaan havaitsin toisenkin kukan nupullaan. Silloin jo oli tarkoitus ottaa kuva muistoksi. Nyt vasta sen sain tehtyä.


Puutarhan viimetöihin kuului mm. porkkanoiden nosto hiekkalaatikosta. Vajaa kymmenen porkkanaa oli itänyt, mutta niistä oli sitten kehkeytynyt kookkaita ja jopa kauniita, tosin joukossa yksi makeuttaan (?) haljennut ja yksi lyhyt paksukainen. Porkkanoita lumen alta esiin penkoessani ja ylös lapioidessani löysin lumen alta muutakin, kukkivan orvokin. Sen lisäksi otin kuvan vielä keltaisena kukkivasta rontosta, joka iti "itämaisesta salaattisekoituksesta".

               



perjantai 18. lokakuuta 2013

Terhoturinaa

Lupailin (tyhjiä lupauksia...) kirjoittaa taannoisesta superviikonlopustani, kenties jopa useamman postauksen. Jos nyt viimein jotain. Yövyttyämme Kanttorilassa ja piipahdettuamme - siskojani lainatakseni - isoolla kirkoolla kokousasioilla poikkesimme paluumatkalla viemään kuopukselle pyörän Tampereelle. Viinikan puiston liepeillä tallasin kadun reunassa jonkin rouskuvan päälle ja löysin ilahtuneena tammenterhoja. En ollut eläissäni sellaisia aiemmin nähnyt, nytkin tunnistin ne vasta emäpuun lehdistä. Keräsin pimeässä taskuni pullolleen, ja seuraavan tapahtumarikkaan päivän iltana  Kanttorilaan palattuamme piilotin muutamia terhoja kukkapurkkeihin. Muutaman vein tuliaisiksi ja pari hautasin myös "kaupunkiasuntomme" pihaan. Viimeiset jätin oravalle lintulaudalle.
Sitten alkoi harmittaa, etten ollut kerännyt toistakin taskullista. Tammenterhothan voisivat olla kelpo askartelumateriaalia. Kun kuopus tuli käymään nyt etelän syyslomaviikolla kotopuolessa, ehdotin, että hän keräisi minulle terhoja vielä lisää. Mutta hän tiesi kertoa, ettei niitä siellä puun alla enää ole. "Mitä? Onko ne siivottu pois?" ihmettelin. Läheisen lintulammen sorsat kuulemma ovat syöneet ne!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Liikuttavaa musiikkia

Musiikki liikuttaa.
Juu ei, en todellakaan tarkoita sitä, mitä muinoin Levyraadissa monen monet raatilaiset totesivat: "tätä olisi hyvä tanssia".
Kuluneena viikonloppuna ehti tapahtua hurjasti paljon kaikkea, tietty osin siksi, että aloitin viikonlopun vieton poikkeuksellisen aikaisin, jo torstai-iltapäivällä. Siitä kaikesta voisi kirjoittaa useammankin postuaksen, ja kukaties kirjoitankin, mutta nyt keskityn liikuttavaan musiikkiin. Kun ajelimme viikonlopun mittaan pitkin eteläistä Suomea n. 1300 km, niin siinä ehti kuunnella Radio Deitäkin aina, kun kuuluvuus salli. Jonkin ohjelman välissä alkoi kuulua tuttu melodia, Vaiennut viulu. Muistin elävästi ne kerrat, kun näin Konsta Jylhän soittavan kyseistä sävellystään televisiossa. Poikkeuksetta joka kerta hän soittaessaan kyynelehti vuolaasti, ja leuka värisi. Liikutus tarttui nytkin minuun, kun näin hänet jälleen mielessäni soittamassa.
Kun sitten lauantai-iltana pääsimme välietappiin, lintukotoomme, ja istuimme telkkarin ääressä ja kun elokuvan (Liar, liar) mainostauolla vastoin tapojani aloin surffailla kanavilla, satuin osumaan Teemalle.
Siellä soi flyygeli. Kaunis musiikki sai minut viipymään kanavalla, teksti kertoi, että kyseessä oli Elegia, 11.3. 2011 olleen maanjäristyksen ja tsunamin uhrien muistoksi. Soittajaa en entuudestaan tuntenut. Harmittelin, kun mies istui niin kumarassa, ettei kasvoja kunnolla näkynyt. Lähempää kuvatessa näin, että hän soitti silmät kiinni ja kyyneleet putoilivat koko ajan. Vasta loppukumarrusten jälkeen saattajan tultua paikalle tajusin, että soittaja olikin sokea.  Kyseessä oli Nobuyuki Tsujii. Juutuubista löytyi ainakin pikkupätkä kyseistä Elegiaa, tosin tuon videon alussa on ensin jotain muuta.


Musiikki on ihmeellinen lahja.