Arpuuttelua

Satuin ilokseni kuulemaan pätkän Markus Kajoa, kun hän radiossa jakeli maallikko-ohjeita viiden tapiirin voittajalle - siis jos joku voittaa arpajaisissa viisi tapiiria, mitä jonkun on hyvä tehdä. Mies hoksasi, että voisi yrittää tallentaa c-kasetille noita Kajon juttuja Ajatusten miljoonalaatikosta. Voitaisiin sitten kuunnella Norjan matkalla kesällä autoradiosta. Nimittäin. Mies hoksasi senkin, että uusimmassa autohankinnassamme on vanha kunnon kasettisoitin! Jos jo aiemmin, heti ensimmäisen työmatkani jälkeen, olin sitä mieltä, että tuosta pikkupösöstä ei luovuta, niin vielä enemmän olen sitä mieltä nyt.

Niin, oikeastaan minun piti miettiä ääneen tahi kirjallisesti, että mitä se oikein meinaa, jos joku voittaa jossain arvonnassa vuoden limsat. Sellaisia houkutuksia olen viime aikoina nähnyt eri mainoskanavilla, niin kuin netissä ja lehdissä.
Onko jokin standardi, kuinka paljon limsaa suomalainen keskimäärin juo vuodessa? Vai voiko tuollaisen voiton saanut hypätä alvariinsa kiskalla, huoltiksella ja marketissa hakemassa juotavaa, kun jano yllättää? Vai tarkoittaako vuoden limsat esimerkiksi viittäkymmentäkahta pikkupulloa? Että limpparia vain karkkipäivänä.

Liian epämääräinen on tuollainen vuoden sitä ja tätä. En mene lankaan.

Jonodilemma

Jos kerran kaikki tuntemani ihmiset valitsevat aina sen väärän jonon, joka lyhenee huomattavasti hitaammin kuin se viereinen jono, niin ketä ovat ne jouhevasti etenevässä jonossa seisovat? Haamujako?

Nimim. viimeksi tänään postin jonossa seissyt

PS. Viime perjantain postijonotuksesta opin sen, että tein valmiiksi ja keräsin yhteen kaikki joulupostiasiat, ettei tarvitse enää kolmatta kertaa mennä postiin joulunorkoilemaan.

Probleema tahi arvoitus

Lueskelin eilen illalla ja tänä aamuna Markus Kajoa. Hän innoittaa pohtimaan ja kyselemään. Niinpä minäkin ryhdyin ihmettelemään sitä, miksi rullaluistelemalla tulee enempi hiki ja punaisemmat posket kuin reippaalla kävelyllä. Johtuuko se siitä, että rullaluistimilla pääsee nopeammin? Vai siitä, että niillä ehtii tehdä samassa ajassa pidemmän matkan? Vaiko siitä, että koko ajan joutuu olemaan joka lihas jännittyneenä, kun pelkää muuten lentävänsä persielleen, jollei ole valpas kuin orava? Jos joku tietää järkevän vastauksen, niin sepä hyvä.

Hermostuttaa

Tänään poikkeuksellisesti olemme menossa autolla kirkkoon, koska jumiksen ja Piplia-seuran juhlan jälkeen jatkamme suoraa päätä ajelulle tyttären luo. Täytyy pakata viemisetkin valmiiksi mukaan. Palatessa on tarkoitus noukkia kyytiin kuopuksen tyttöystävä matkan varrelta ja tuoda hänet tänne opiskelukaupunkiinsa.
Hiukkasen levoton olo, koska em. juhlassa minun pitäisi yrittää tulkata malawilaisen miehen englantia suomeksi. Jo keskiviikkona mieheni kertoi, että minua oli siihen hommaan kysytty, mutta että puolisoni oli tarjonnut erästä toista nimeä, englannin opettajaa, ja kertonut lisäksi kysyjälle, rovasti H:lle, että viimeksi pystyin afrikkalaista tulkkaamaan, koska olin saanut puheen tekstinä eteeni. Afrikkalainen aksentti on kovin haastavaa tällaiselle tavalliselle kouluenglantipulliaiselle. No, eilen illalla sitten rovasti H soitti uudelleen ja valitti, ettei ollut tavoittanut tuota ammattilaista, joten kääntyi uudelleen puoleeni. Hän kertoi, että puhe on pyydetty tekstinä, jonka voinen saada käsiini tänä aamuna jo ennen jumista voidakseni siihen tutustua ja ratkaista sitten, otanko tulkkaustehtävän vastaan.
Nyt siis pukemaan ja pakkaamaan tyttärelle zakuskaa, maitorahkakakkua, vihreää kastiketta, omenoita, ruusukimppu sekä mummon tuliaiset.

Mestauskallion ristit

En ehtinyt enkä sitten enää edes muistanut ottaa tänään koulussa kuvia, kun pienet eskarioppilaani maalasivat maanisella innolla Pilatuksen palatsin seinää sormiväreillä. Sekoitin muutamien kuivahtaneiden väripullonloppujen sisällöt ja sain tiilenruskeaa - ja pääsin eroon edes muutamasta pullosta kaappia täyttämästä.
Myös mieheni on rekrytöity palvelemaan ilmaisutaidon kerholaisten pääsiäisvaellusesitystä "Ylös Jerusalemiin". Kyselin häneltä joutavaa lautatavaraa kolmeen ristiin. Löysin sellaista itsekin. Käydessäni kirpparilla huomasin ulko-oven vieressä jätelaudan näköistä purkukamaa ja kysyin tietty Sailalta, saako siitä ottaa. Sain ottaa, ja keräsin neljä ristin poikkipuuta (on hyvä olla valinnan- ja särkymävaraa). Myönnettäköön, että keräsin samasta kasasta myös tyhjän Baileys -pullon ja housuhenkarin...

Mies kysyi eilen, milloin tarvitsisin ristit. Tiistaiksi. Äsken hän sitten sai inspiksen, kun oli sopivasti väljännestä ennen hiihtokilpailujen alkua.

Kuten huomaatte, keskimmäiseen ristiin tuli myös päällekirjoitus. Ei latinaksi tällä kertaa, vaan hepreaksi.

Rohkenen vielä kertoa, mitä ilkikurinen mieheni leveili palattuaan souvistaan: "Pystytin jehovantodistajien karkottimen."

Varakkaat varokoot

Nyt uutisissa puhutaan mm. varakkaisiin ihmisiin kohdistuvista rikoksista ja niiden uhasta, ryöstöistä ja kidnappauksista. Varakkaan näköisten kimppuun saatetaan hyökätä ja hakata niin kauan kunnes uhri luovuttaa pankkikorttinsa tunnusluvun.
Hohhoijaajaa. Rahan himo on kaiken pahan alkujuuri.

Koen olevani erittäin rikas, jossain mielessä jopa varakaskin, mutta sitä ei kyllä päältä päin uskoisi. Ei koruja eikä meikkejä saati uusia merkkikuteita. Koskahan roistot hoksaavat alkaa hyökätä tällaisten valeasuisten varakkaiden kimppuun?

Katsoimme miehen kanssa taannoin tragikoomisen ja koskettavan leffan Defendor, jossa vajakiksikin haukuttu mies pukeutui supersankariksi ja auttoi ihmisiä kotikaupunkinsa kaduilla, puuttui vääryyksiin ja vastusti rikollisia. Sellaista kansalaisrohkeutta kaivattaisiin koti-Suomenkin kaupunkien kaduille.

Naisten ilta

Kollega kutsui kymmenkunta naiskollegaa kotiinsa viettämään naisten hemmotteluiltaa. Eilen sitten pyöräilin Rantakadulle parinkymmenen asteen pakkasessa räkä poskella. Ajattelin, että kai se kasvohoitaja puhdistaa ja kuorii ensin enimmät, ennen kuin yrittää tehdä mitään muuta. Luvassa oli myös kollegan mainetta niittäneitä herkkuja, kauniine kattauksineen. Kuuma glögi tervetulomaljana lämmitti ytimiä myöten.
Mutta ennen ruokapöytään käymistä oli yllätysnumero. Eräs kollegoista harjoittaa reiki-hoitoja ja kinestologiaa, joita hän meille hivenen esitteli ja teetti pari harjoitusta. Siinä vaiheessa minulla oli epämukava olo. Suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen ihmisen piileviä voimavaroja, sielullisia ja henkisiä kykyjä korostaviin ja käyttäviin metodeihin ja hoitoihin. Allekirjoitan kyllä sen, että ihminen on kokonaisuus, jonka hyvinvoinnissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta tällaisena perusterveenä en ole vielä koskaan tuntenut kaipaavani sen enempää joogaa kuin muitakaan idän uskontoihin liittyviä terveys- tai itsensäkehittämiskeinoja. Olen lukenut useampaankin kertaan Watcman Neen kirjan Sielun piilevä voima. Neekin kyllä uskoo, että ihmisellä on valtavat piilevät sielulliset voimavarat, mutta yhtä lailla hän uskoo, että syntiinlankeemuksessa ihmisen turmeltuessa myös nuo sielun voimat turmeltuivat. Tästä syystä itsekin turvaudun mieluummin itseni ulkopuolelta tuleviin voimaannuttaviin asioihin, ensisijaisesti Armoon ja Sanan lupauksiin.
Eilen kuitenkaan en joukossa kehdannut seistä tumput suorana, kun toiset hivelivät itseään meridiaaneja, "sähköenergiakaapeleita" pitkin. Toimin siis vastoin omaatuntoani, enkä siinäkään vaiheessa sanonut mitään, kun meiltä kysyttiin "miltä nyt tuntuu?" Nyt kamppailen tunnontuskissa. Ei siksi, että olisin osallistumalla jotenkin altistanut itseni jollekin turmiolliselle. En tosiaankaan tuntenut mitään vaikutusta. Jumala on minulle usein ennenkin näyttänyt ja vakuuttanut "minun armossani on sinulle kyllin - sinä et tarvitse yliluonnollisia kokemuksia". Mutta lähinnä minua vaivaa se, pitäisikö minun kertoa kollegalleni, etten halua omantunnon syistä jatkossa osallistua tällaiseen. Vai annanko asian vain olla tällä erää?