Täydennys

Näyttää siltä, että viime aikoina olen tälle blogille kirjoittanut keskimäärin neljä postausta kuukaudessa. Jotta pysyisin keskiarvossa, nyt on korkea aika kirjoittaa elokuun neljäs postaus. Eilisistä askareistani kirjoitin jo tuonne, tänään on sitten vietetty lepopäivää niin tyystin, että kirkkoreissukin korvattiin nettikirkolla. Tosin pientä pakkailua ja muuta ryttyilemistä olisi ohjelmassa. Illaksi kaupunkikotiin, kun huomenna on ajokorttiin liittyvä määräaikaislääkärintarkastus. Korkea aika tehdä kaupunkikodin pihassa myös jälkikorjuuta. Toivon saavani vielä rippusen mustaherukoita. Nostan myös valkosipulit, perunat ja porkkanat. Voimme sitten viedä lapsille opiskelukaupunkiin valkosipuleitakin samalla, kun kuskaamme omenoita, kesäkurpitsoita ym. satoa täältä maalta. Tytär saa taas myös annoksen punajuurta. Ei tosin tuota kuvan yksilöä, sillä sen keitin jo muiden isottelijoiden kanssa etikkapunajuuriksi kellariin.

Pitemmittä kirjoitteluitta lähden valmistelemaan lähtöä eli ryttyilemään. Kasvihuoneeseen sytytän öljykynttilän, jonka pitäisi palaa vielä yli 40 h, omenoita täytyisi kerätä lisää ja kohlia mukaan myös salaattia ja lehtiselleriä. Kenties löytyy vielä herneitäkin.

Matkapäiväkirja osa 2, Norjanreissu 10.-14.7. 2014

Saavuttuamme Dalia esitteli meille heidän uutta kotiaan ja viisasi alakerran vieraskamarin meille kortteeripaikaksi. Talo oli rinnetalo, varsinainen asuinkerros (keittiö ja olohuone ynnä makkareita) yläkerrassa. Olohuoneesta johti ovi isolle kuistille kallion kupeessa. Siellä istuimme nauttimassa einestä, jota toiseksi nuorin poika meille grillasi. Istuimme juttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia myöhään yöhön.

Dalia pyysi konsulttiapuani puutarhan suhteen. Lauantaiaamupäivän nautinkin hyvän seuran lisäksi ulkoilmasta ja puuhailusta perennapenkeissä. Minttua, laventelia, atsaleaa, jättilaukkaa ja lukuisia toistaiseksi tuntemattomiksi jääneitä lajeja.

   
                                                                     Laventeli

Lauantaina käväistiin myös ostoskierroksella. Löysin ja kirjoitin yhden peikko- ja yhden maisemakortin, ostin myös lisää pussinsulkijoita Clas O:n kaupasta. Kiwissä käytyämme haettiin vielä Plantasjenilta köynnöstuki, jonka mies asensi paikalleen ja jonka juurelle sitten istutin ne kaksi keltaista köynnösruusua, jotka Dalia oli saanut ystäviltä ns. tupaantuliaislahjaksi. Sitten istuimme kaikin praataamassa ja syömässä Dalian tekemää suklaakakkua ja mansikoita suomalaissyntyisen rouvan kanssa, jolta Dalian perhe talon osti. Vieraan lähdettyä mies käväisi iltalenkillä ja postittamassa kortit. Rema 1000:lta saa postimerkkejä ja sinne voi myös postin jättää.

Talon entinen emäntä tiesi kertoa, että tuo keltainen komistus on peräisin Marokosta. Siellä se tosin taitaa olla rikkakasvin maineessa, eikä kai ihme, oli se sen verran levittäytynyt joka perennapenkkiin ja tienposkeenkin. Luulin sitä jonkinmoiseksi liljakasviksi, marokonliljaksi jo nimittelin, mutta kaivettuani tienposkeen karanneen pois totesin, ettei sillä mitään sipulia ollut.

 Toinen tunnistamattomaksi jäänyt keltainen kaunotar. Eivät ihan vielä olleet siemenet ehtineet kypsyä. Tekisi mieli pyytää Daliaa ottamaan tuosta siemeniä talteen, kuten suomalaisrouva yllytti minua tekemään. Niin kuin minulla vielä jossain olisi tilaa uusillelajikkeille... (No, olisihan sitä, jos viitsisi kaivella vielä yhden perennapenkin niiden noin tusinan lisäksi, jotka Millan on Kanttorilaan rustannut.)
Jatkan loppureissun eri postaukseen, vaikka lyhyestikin, tämänkertainen venähtää muuten liiaksi.

Rikkaruohojen tuohamiskampanja jatkuu

Tänään Kanttorilan puutarhassa jälleen kitkiessäni muistin yhtäkkiä, että olin viime syksynä luvannut palata asiaan ja kertoa, miten juolavehnäkoeasematutkimuksen kävi. Lyhyesti sanottuna juolavehnän juurien kuivattaminen onnistui kyllä hyvin kaikilla muilla konsteilla paitsi puutarhasäkeissä. Mustissa säkeissä auringon lämmössä kyllä alkaa tavallinen rikkaruoho palaa eli kompostoitua, mutta talven yli  seinustalla säkeissä jemmaamani valkojuuret olivat säilyttäneet elinkelpoisuutensa, vihreää kasvustoa oli keväällä nähtävissä. Ei auttanut kuin koettaa levitellä ne säkeistä ympäriinä kuivumaan.
Viime syksynä sain mielestäni kitkettyä suurimman osan valkojuuresta. Mutta keväällä kitkemillänikin alueilla ja uusissakin kohopenkeissä oli nähtävissä hentoja heinänvarsia. Ei tarvi jäädä kuin pieni juurenpala, kun kasvu ja suvuton lisääminen on taattu. Sama vika voikukassa. Sain mieheltä syntärilahjaksi voikukankitkemistyökalun. Olin sen rautakaupassa nähdessäni kyllä itsekseni epäillyt, mahtaako niin lyhyet terät pystyä irrottamaan kasvin koko juuren. Epäilyni osoittautui aiheelliseksi, ja fb:ssa sitten törmäsin viestiketjuun, jonka mukaan aika moni muukin oli todennut samaa. Mitä hyötyä on siitä, että selkä suorana voi kitkeä voikukan osittain, kun kuitenkin siihen samaan kohtaan kasvaa uusi, jo samana kesänä? Ei mitään. Mies arvelikin, että koko härpäke on varmaankin jonkun miehen tekemä keksintö...Alkukesällä Kanttorilaan päästyämme aloitimme kampanjan myös voikukkaa vastaan. Mies ajeli  nurmea ja katkoi kukkivat voikukat, minä kuljin usean päivän aikana ympäri pihaa ja keräsin varovasti kukinnot, jotka olivat kehittymäsä tai kehittyneet siemenasteelle. Kuskasin ne pikakompostoriin. Muistan kuinka lapsena yritin estää voikukan siemeniä leviämästä piilottamalla siemenpallot isojen kivien alle. Ei tainnut tepsiä  se konsti. Mutta silloin ei ollut pikakompostoria. Vaan ei tullut lapsena mieleenkään puhallella voikukansiemenpalloja, toisin kuin kaupunkilaislapsien mieleen kyllä tulee, puhuvatkin "puhalluskukista".

Jatkan Kanttorilan ja sen puutarhan kuulumisten kirjaamista varsinaisessa Kanttorilan blogissani, silloin harvoin kun puutarhapuuhilta maltan.

39 askelta - tai vähän enemmän

Melkoista porrasjumppaa on tuo taimien karaisu. Töistä tultua kannan yläkerrasta eteläikkunalta kymmenkunta taimilaatikkoa alakertaan ja takaovesta ulos kempuralle. Illalla retuutan ne takaisin. Onneksi rautatabletit ovat alkaneet tehota, en varmaan aneemisena jaksaisi kulkea trappuja ylösalas.

En sitten tiedä, onko itse karaisusta juurikaan taikaa, koska se on minulla ollut tähän asti säännöllisen epäsäännöllistä. Jos aloittaa karaisemisen, niin pitäisikö sitä jatkaa keskeytymättä ulosistutukseen saakka? Minulle on tullut pakostakin taukoja viikonloppuisin, kunen ole ollut paikkakunnalla. No, vaikkeivät taimenruppanani juuri hyötyisikään, niin saanpa ainakin pohkeille ja reisille kyytiä.

Vietimme juhlapäivää työn merkeissä

Tänään on Norjan itsenäisyyspäivä, 200 vuotta. gratulerer med dagen. Mutta tänään sattuu olemaan myös hääpäivämme, 28 vuotta. "Emme juhli, matkoilla" olisi voinut lukea lehden päällä. Lähdimme eilen töistä suoraan vapaa-ajanasunnolle. Aloitin kuopankaivuun jo eilen  illalla, ja mies jarruremontin. Viivyttiin pihahommissa hämärään asti, yhdentoista jälkeen nukkumaan.
Sain 50-vuotislahjaksi omenapuun, kuten olen aiemmin kehuskellut. Veljeni juhlapuheessaan nimesi sen hyväntiedonpuuksi. Paratiisissamme on toki ennestään kahdeksan omenapuuta, mutta oli mukava saada tarhaan nuoruutta. Oli vain miettiminen, mihin sen saan mahtumaan. Hädässä ystävä tunnetaan. Omenatarha-Eedenimme edellinen omistajatar ehdotti, että voisin kaivaa ylös yhden kolmesta Sinikka-luumupuusta, sen pienimmän, hänellä voisi olla sille paikka, ja minä saisin Lavialle tilaa.  
Eilen illalla irrotin Sinikan ja kaivoin kuoppaa isommaksi. Löytyi kiviä, yksi niin iso, että tarvittiin liina ja miehen apua, että saatiin se ylös kuopasta. Tänään heräsimme kuudelta kumpikin omia töitämme jatkamaan. Kaupasta kalkkia ja puutarhamultaa niin sain omenapuun istutetuksi, heinäseiväs tukikepiksi ja hajotetun sohvan sisältä revittyä huopaa katteeksi rungon ympärille.

Syntymäpäivälahjasta hääpäivänä istutetusta hyväntiedonpuusta tulee isäni muistopuu. Sain jo pikkuserkulta vinkkejä muistolaatan teettämiseen.

PS. Aloitin sitten vielä yhden blogin, jonne myös olisin voinut tämän tekstin laittaa, koska siellä keskityn vapaa-ajanasuntoomme. Kanttorilan kulmilla

Sormet multaan

Mulla on ollut eteisen lattialla pino multasäkkejä jo horvin aikaa. Tai pidempäänkin. Tänään sitten nytkäytyin mullanvaihtourakkaa hitusen eteen päin, kun valkkasin ikkunoilta kuolleet kasvit pois ja kuuppasin niistä mullat tyhjään perunasäkkiin ja kun kannoin elossa olevia, mutta ruukustaan ulos tunkevia ruukkukasveja kylpyhuoneeseen kostumaan. Ja purkkeja likoamaan.

Yläkuvassa oleva asparagus on yksi suosikeistani, vaikken ikänäni tahdo muistaa, että se on unelma eikä hienohelma. Taas piti tarkistaa se, olisi kylläkin pitänyt tarkistaa, ennen kuin tallensin tuon kuvan väärällä nimellä.

Kauhea määrähän tuota mullan- ja ruukunvaihtoa olisi, kolmattakymmentä kasvia. Mitäs olen jakanut samaa lajia vaikka kuinka moneen ruukkuun, niin kuin tuota rönsyliljaa ja palmuvehkaa kuin myös kultaköynnöstä, apostolinmiekkaa, viirivehkaa ja aaroninpartaa.
Ainakin viimeksimainitun jakamisessa on sellainen taka-ajatus, että yritän säilyttää sen jälkeläisiä hengissä, jos emo sattuisi menehtymään. Kauan aikaa kyyläsin ja metsästin aaroninpartaa paikallisista kukkakaupoista. Se ei ole mikään muotikasvi, enkä sitä perästäkää löytänyt kukkakaupasta, vaan halppiksen viherkasvihyllystä ("kolme viherkasvia kympillä" tai jotain sellaista).
Kauan aikaa jahkasin homman aloituksessa, koska urakan suuruus on hirvittänyt. Tänään kuitenkin sain välittömän palkinnon: yksi kuolleiksi luulemistani (aasinkorvan tapainen, sekin oli yksi halppiksen kolmesta tarjouskasvista, kolmas oli toinen aaroninparta, jonka vein ystävälle) oli kuin olikin elossa. Olin riipimässä siitä kuivia lehtiä kompostisangon pohjalle kuivikkeeksi, kun huomasin, että kuivuneiden lehtien seasta pilkottaa vihreitä alkuja. Jippaidaa! Olin jo kovin ehtinyt harmitella sen menetystä. Ei maar, pakko mennä vaihtamaan edes yksi isompaan ruukkuun. Kun aloitan isoimmasta vaihdettavasta, saan siltä pieneksi jääneen ruukun seuraavaksi suurimmalle. Näin se menee.