maanantai 31. joulukuuta 2012

Turvallista vuodenvaihdetta


Yöllä on taas satanut lunta, sellaista märkää takeroa. Mies tekee lumitöitä, myös naapurin leskivaimon puolesta, joka oli eilen valittanut, että tarvitsisi sellaisen lumilingon. Jos meidän mukulat olisivat vielä mäenlaskuiässä, niin saisivat taas oman kotimäen portinpieleen.
Pitäisi lähteä viemään tytärtä kuormineen opiskelupaikkakunnalle, lukulomalle. Täällä kotona kun on sellaisia häiriötekijöitä kuin vaikka telkkari. Huomenissa olisi tarkoitus pistäytyä kotopuolessa Etelä-Pohjanmaalla, tarttis vissiin tukkia korviin yöksi tulpat, että saisi kunnolla nukuttua ja jaksaisi matkustaa.

Kun nyt ihmiset jättäisivät sen paukuttelun ja muunkin hölmöilyn vähemmälle tänä iltana ja yönä. Tulen kanssa ei ole leikkiminen, saati räjähteiden. Itse sain joulun aikaan parikin varoitusta tulenkäsittelystä. Kuvassa on toinen niistä. Tuo enkelikuvalla koristelu kulmikas kynttilä oli minulla palamassa suoraan liinan päällä. En ollut ollenkaan hoksannut katsoa kynttilän alle, että eihän siellä mitään suojaa ollutkaan, vain reunoja kiertää tuollainen reunus, kenties vain paperia sekin, jotain kröpeliäästä. Kun sitten nostin kynttilää, sen alla oli paksu talimeri, ja kynttilän sydän irtosi kynttilästä jäi siihen talin keskelle tököttämään. Onneksi ei ehtinyt tapahtua pahempaa kuin tahriintua hieno liinani, jonka täti on minulle tehnyt. Se kyllä harmittaa ihan tarpeeksi. Kravaamalla sain enimmät jänkkääntyneet talit irti, täytyy yrittää silittämällä vielä poistaa lisää.


Toisen kerran vahinko tuli kello kaulassa. Kuulin kamariin asti jonkin kilahduksen, jonka kuuli myös mieheni ja kysyi heti, menikö minulta jokin lasinen kynttilänjalka rikki. Kohta pian äänen aiheuttaja löytyikin. Jalka, jossa oli palanut loppuun jo monta kynttilää tätä ennen ilman mitään vahinkoa, oli haljennut, ja siinä oleva kynttilänpätkä jatkoi palamistaan. Kohta olisi liina ollut tulessa.

 Kyseessä oli tällainen kynttilänjalka. Olen varmaan ostanut kirpparilta kyseisen parin. Täytyy jatkossa muistaa sammuttaa kynttilä ennen sen ehtimistä maajalkaan. Alakuvassa vielä se sivupöytä, jonka päällä jalka räjähti, tuon lasienkelin takana. Siinäkin oli tädiltä saatu liina vaarassa, ja seinä ja telekkari.
Mainittakoon vielä, että mies melkein itse järjesti tämän pöydän. Eräänä päivänä töistä palattuani näin, että tv oli siirretty tästä pikkupöydältä nurkkaan ja tähän oli rustattu kynttilänjalkoja. minä sitten ujutin liinan alle ja siirtelin vähän kynttilöitä (ja pois sen punaisen säästöpossun kynttilöiden seasta...)

Toivotan - ehkäpä ihan turhaan - hiljaista, rauhallista ja turvallista vuoden vaihtumista!

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Ei tällä kertaa suonut Herra

Jouduimme jättämään mielestämme Kuusamon retken. Kuski nukkui tavallista huonommin ja nousi vajavaisilta yöuniltaan myöhään korkein verensokerein. Paluumatka pimeällä mahdollisessa pyryssä olisi ollut liikaa, suorastaan uhkarohkeaa hämäräsokeutta poteville diabeetikkosilmille. No entäs tämä kakkoskuksi? Ykkönen nauttii itse ajamisesta, mutta kyydissä istuminen on hänelle yhtä kärsimystä, minulla taas melkein toisin päin. Olen myös turhan lahjakas nukkumaan autossa.
Viimeistään loppukeväästä on toiveissa päästä maistelemaan kasvisravintola Karpalon antimia, mikäli anoppi tapansa mukaan lähtee Kuusamoon terveyslomalle. Silloin on valotilannekin tyystin toinen.

Kuusamoon, Kuusamoon, Kuusamoon

Jos Herra suo, niin tämän tekstin ilmestymisaikaan olemme jo päässeet liikkeelle kohti Kuusamoa ja Kasvisravintola Karpaloa. Saimme pikkuserkultani joulukortin mukana kutsun avajaisiin:



Ensin on mahdollista ruokailla uudessa ravintolassa klo 11-15 ja sitten kuudelta alkaa avajaiset. Pikkuserkku lähetti myös avajaisten ohjelman sähköpostitse, mutta se on pdf-tiedostona. Pitäisi osata vissiin se ensin muuntaa joinki, jpegiksi tms. ennen kuin saisin sen tänne liitettyä.
Matkaa on nelisen tuntia, kolmisensataa kilometriä. Taitaa paluu mennä huomisen puolelle.

"Tämä Koillismaa"

lauantai 29. joulukuuta 2012

Pipareita, piparkakkuja ja ruskeita pikkuleipiä

Kuinkahan monena jouluna olen jo julkaissut näitä samankaltaisia kuvia koristelemistani piparkakuista? Monena maar. Ensi jouluna taas samaan malliin. Nyt kyllä bongasin serkkulikan facebook-päivityksestä kivan uuden mallin, joulukranssin, jota itsekin sitten mukaelin. Meillä vain on jo käytetty loppuun niin punainen kuin vihreäkin karamelliväri, enkä taida enää niitä ostella, ties mitä myrkkyjä ovatkaan, niin ei saa kranssiin väriä muuta kuin noilla ranskalaisilla pastilleilla lievästi.

 Nuottiavainkelloja vein tuliaisina lauluryhmämme harjoituksiin, mutta emäntä laittoikin ne omaan tietohonsa, ja tarjosi meille omia kardemummapipareitaan, jotka nekin olivat hyviä.
 Reiälliset sydämet maistuivat veljenpojan mielestä paljon paremmalta kuin muut piparit.
Yritän tehdä tasapuolisesti erimallisia piparkakkuja, mutta sikoja tein vain pari, ukkoja ja akkoja jonkin verran enemmän kuin possuja. Perhosmuotti on nyt pari joulua ollut hukan teillä, muttei sitä ole niin osattu kaivatakaan.
Yleensä ei pysty muistamaan, kuka on syönyt minkäkin piparin, ei edes omasyömiään, vaan nyt tiedän sanoa, kuka söi tuon viimeisen kuvan tyttöpiparin, joka makaa kyljellään oikeassa ylälaidassa. Jouluaamuna juotiin kuorolaisten nyyttärikahvit kahden jumalanpalveluksen väliajalla, ja Satu väliäänestä sieppasi tuon tytön ja totesi, että se iskee silmää.
Tein muuten sormeeni aika ärämän jouluaamuna, kun leikkasin nyyttäreille maustekurkkuviipaleita uudella terävällä tomaattiveitselläni. Kauheassa kiiruussa sitten teippasin sen kahdella laastarilla ja kun se vain vuoti, käärin vielä sideharsorullallisen peukun ympärille. Ensi kerralla kyllä pitelen maustekurkkua haarukalla sitä viipaloidessani. Ja ensi kerralla huolehdin, että pyöränrenkaassa on tarpeeksi ilmaa. Pakkanen näköjään kutistaa ilman renkaan sisällä. Oli niin kankeaa meno, että myöhästyin. Eikä sormenleikkuu hommiani nopeuttanut.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Outoja joulukukkia

 Julkaisen pari otosta jälleen siinä toivossa, että joku lukija sattuisi tunnistamaan, mistä on kysymys. Ylempi komeus on ollut esillä seurakuntasalissa siitä saakka, kun siellä juhlittiin kirkon 80-vuotisjuhlia pyhäinpäivänä. Kuoroharjoituksissa nappasin kuvan. Vielä joulun edelläkään en nähnyt kasvin avanneen tuota nuppuaan.

Mummon luona ihmettelimme toisen miniän kanssa, minkä kumman marjakasvin anoppi oli saanut. Piti oikein kokeilla, että marjat oikeasti ovat tuota samaa kasvia, eivätkä vain aseteltuna.
Oma amaryllikseni on kukintansa jo kukkinut, mutta hyasintit ovat parhaillaan parhaimmillaan, vein toisen tuoksuttamaan makkariin. Ja kas kummaa, nuhanenänikin tunnisti tuoksun, kun myöhemmin siellä käväisin.

torstai 27. joulukuuta 2012

Joulukorteista

Kuten mainitsin, vaihdoin suurimman osan joulukorttipostituksista tänä vuonna sähköiseen joulutervehdykseen. Hienoinen katumuksen hippu käväisi välillä mielessä, kun postista tipahteli toinen toistaan suloisempia tervehdyksiä. Mutta luettuani joulun alla paikallislehdessä julkaistun artikkelin jouluroskien lajittelusta omatuntoni jälleen rauhoittui. Korteista sanottiin mm., että sähköinen on ekologisempi. Lehdessä vihjattiin myös, mitä saaduille korteille voi tehdä, mutta siitä lisää kohta.

Kortteja ei voi järjestää kauneus- eikä mieluisuusjärjestykseen. Kunhan nyt levitin ne penkille näytille. Jätin kuitenkin valokuvakortit sekä kirjeet, oppilaiden kortit ja jättikortit pois näistä kollaaseista.
Kauniiden korttien joukossa oli mm. pari klassikkoa: Rudolf Koivua ja Martta Wendeliniä. Aina saamme iloksemme myös jokusen askarrellun kortin, nytkin yhden sellaisen, jonka mallia aion röyhkeästi käyttää hyväkseni, todennäköisesti ainakin oppilaitteni ensi joulun kortteihin. Tänä jouluna he saivat kortin, johon olin punonut ripustettavan paperitähden.
Eräs erikoisuus korttien joukossa on mustavalkoinen piirros, joka sisältää paikallishistoriaa, edesmenneen kuvataiteilijan ja lukion rehtorin Antti Saarimäen tuotoksia. Myös tämänvuotiset pingviinikortit erottuvat joukosta. Seimiaiheet ovat kuitenkin kestosuosikkejani, ne pysyvät asian ytimessä.

Nyt niiden joulukorttien jatkokäsittelystä. Itselläni on ollut jo vuosia tapana kerätä kortit tyhjään konvehtirasiaan ja kirjoittaa vuosiluku päälle. Ullakkokomerossa rasioita on jo vino pino vuosikerroittain. Mutta paikallislehden mukaan kortit voidaan hävittää kartonkijätteen mukana taikka käyttää mielellään askartelumateriaalina. Muistan kun lapsemme teki päiväkerhossa joulukorteista sievän mökkirasian. Jotain sellaista olin ajatellut, että voisimme kokeilla käsityöpiirissäkin, mutta se tuntui jotenkin lasten askarelulta. Sen sijaan toisessa seurakuntamme käsityöpiirissä oli ideaa kehitelty eteenpäin mielestäni nerokkaasti, kauniisti ja taidokkaasti.
 Nyt kun korteista tehty kori tai vati on jo hyvän aikaa ollut perillä Norjassa, voin julkaista siitä ottamani kuvat. Ennen sen paketoimista koetin vielä piirtää kahdeksankulmaisesta pohjasta sekä sivukappaleesta mallit mahdollista tulevaa tarvetta varten.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Tonttujen jouluparaati

Tontut ovat ilmeisesti hetkeksi vetäytyneet lepoon kyttäyskeikoiltaan, mutta meillä niitä seisoo vielä komeassa rivimuodostelmassa kirjahyllyssä. Sain yhdeltä suloiselta oppilaaltani joululahjaksi tämän suloisen tonttupalapelin.

Arvoitus paljastuu


Se kumma keitos oli klapi, niin kuin saattoi kuvasta nähdä, pätkä pihlajaa, joka oli niin jäässä, että mies halusi sitä keittelemällä sulattaa ennen kuin ryhtyi veistämään. Siitä tuli meille jääkaapin oveen uusi kripa.

Nyt on toinen joulupäivä, Stefanoksen ja kaikkien marttyyrien päivä, ja me olemme aamusta lähteneet tapaninajelulle sukulaisiin täydellä lastilla, jHs.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Livekalakuva-arvoitus

Mikä otus kattilassa kiehuu? Onko se joulun lipeäkala vai hauen pyrstö?

 Ehkei tunnistaminen ole niinkään hankalaa kuin kysymys MIKSI? Se selviää tuohippuolin.

Livekalasta puheen ollen, se oli perinteinen Tapaninpäivän jouluherkku lapsuudenkodissamme. Erityisesti se maistui minulle ja isälle, maitosoosin ja maustepippurirouheen kanssa. Joskus viime vuosina olen kokeillut kaupan tyhjiöpakattuja lipeäkaloja, mutta ne ovat surkeita yritelmiä verrattuna äidin liottamaan. Vaikkakin liotuksen ajan porstuassa haisi aivan kauhealta, niin kuin joku olisi käynyt siellä rönäyttämässä kunnon tuprahduksen. Kotipuolessa on maankuulu kauppa, jossa niin ikään liotetaan itse ja josta lipeäkalaa haetaan kauaskin. Minä kokeilin myös, mutta vaikka se oli parempaa kuin marketin tarjoomukset, niin ei se silti ollut yhtä hyvää kuin äidin laittama. Tosin se voi johtua muustakin kuin liotuksesta. Ja voi hirmu niitä ryökiä.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Jo joutuu ilta

Kirkosta palattuani ja syötyäni tälle päivälle jo toisen jouluaterian päätin ennättää käväistä koneellakin. Menin pyörällä kirkkoon kuorolaisten kanssa etukäteen kuten tavallisestikin, mutta tällä kertaa perhe ei ilmaantunutkaan vakiopenkkiinsä. Jumiksen jälkeen soitin miehelle ja kuulin, että perheauto ei ollut lähtenytkään käyntiin, seisottuaan pakkasessa jouten kaksi viikkoa.

 Kuva sisältää tahatonta tuotesijoittelua. Jouluna aina laitamme ruokapöytään jatkopalan, mutta silti katan ns. seisovan pöydän keittiötasanteelle, josta kukin kerää lautaselleen mieluisat laatikot, salaatit ja lisukkeet. Pöytään katoin vain joulukaljan ja leivän tykötarpeineen (margariini, palvikalkkuna ja tuotesijoiteltu sinappi). Tänä vuonna otin viimein käyttöön vuosia sitten saamani kankaiset ruokaliinat, joiden kuviointiin sointuvan pellavaliinan olen tädiltäni saanut niin ikään vuosia sitten. Kun ruokapöytä oli jo valmis ennen joulurauhan julistusta, niin kuusi sai silloin vielä odotella lisäkoristeita. Päätettiin tyttären kanssa, että tänä vuonna haluamme pelkistettyä koristelua. Kelpuutimme vain valkoiset koristeet hopeapunosten kera. Sen lisäksi, että yksinkertainen on kaunista, kuusi on myös helpompi loppiaisena riisua.
Syötyämme jaksoin hetken vielä jatkaa kuusen koristelua, mutta sitten oikaisin sohvalle Hobitin kanssa ja nukahdin toviksi. Siksipä pysyinkin sitten hereillä kirkonmenojen ajan. Saarna oli okein hyvä, kuten Markolta osaan odottaakin, toteutustapakin aivan omanlaisensa, väliin tekstiä ja virsiä.

Tänä vuonna olen taas entistä enemmän laistanut joulupuuhista. Jo vuosia joulusiivouksen päävastuu on ollut miehellä, kun taas minä olen huolehtinut esim. joulukorttien lähettämisestä. Vaan tänä vuonna lähetin suurimmalle osalle edellisvuosien korttiensaajista jo itsenäisyyspäivänä sähköpostitse ennakkovaroituksen, että tänä jouluna ei ole korttia tulossa, vaan sähköinen tervehdys niille, joihin voin olla yhteydessä emailin tai fb:n kautta. Sen lisäksi, että se säästää luontoa, aikaa ja vähän rahaakin, niin nyt mulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään kortti-inspiraatiota. Senhän olisi pitänyt tulla jo viime loppiaiseen mennessä, jos vanhaa mallia olisin noudattanut. Kyllähän me teimme käsityöpiirissä kortteja marraskuun lopussa, mutta siinä vaiheessa olin jo auttamatta pudonnut kelkasta.
Toinen oikaisuni on joululahjat. En ole paketoinut (juuri) mitään, ainoastaan tyttären huopahelmet käärin punaiseen kuitukankaantapaiseen, joka on peräisin jonkin joulukukan ympäriltä. Kokosin lehtikeräyskassiin sitä sun tätä, toivottavasti jokaiselle jotain, valitkoot siitä. Katsotaan nyt sitten, mitä aikuinen jälkikasvumme tästä tykkää...

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Artun muistolle


Tuskainen epätietoisuus on päättynyt. Sen tilalle tuli suru. Herra, lohduta ja tue Artun perhettä.

torstai 20. joulukuuta 2012

Betlehemin kedolla


Jouluun on enää muutama päivä. Tänä iltana on koulumme kuusijuhla. Uskon vakaasti, että pienet eskaritontut saavat äitien ja isän silmät kostumaan. Itse ainakin olen liikuttunut monta kertaa heitä harjoituttaessamme.
Kuva on luokkamme puusohvalta, jonka raivasimme paimenten kedoksi toisen adventtisunnuntain jälkeen. Sitten sinne alkoi syntyä lampaita. Muutama oppilas kerrallaan päääsi neulahuovuttamaan avustajani kanssa. Sillä välin me puuhailimme toisten kanssa muita hommia, mm. noita kultapaperitähtiä taivaalle.

Seimi on meiltä kotoa. Sain sen joululahjaksi isosiskoltani vuosia sitten. Sen jälkeen kotiimme on tullut lisääkin seimiä, yhteen tein hahmot paperinarusta ja posliinipäistä, toisen voitin lähetyspiirin arvonnassa - ja nyt on sitten vielä eebenpuiset. Niistä nyt riittää vaikka joka lapselle perinnöksi.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Mainos


Mainitsin jo musiikkiasioihin painottuvassa blogissani, mutta mainitsen vielä täälläkin, että ensi sunnuntaina klo 12 on mahdollista netin välityksellä kuunnella lauluryhmäämme, kun avustamme messun musiikissa yhdessä paikallisista kirkoista. Tästä klikkaamalla pääsee seurakunnan nettisivulle, lisävihjeenä Pattijoki.

Mies asetteli eebenhahmot keittiön yläikkunalle. Takana myös toinenkin myyjäisostokseni, lasisydänriipus.

Eebenpuuta

Menimme perinteiseen tapaamme seurakuntamme diakonia- ja lähetysmyyjäisiin (oikeastaan tänä vuonna ehätimme käydä kaikissa kolmessa myyjäisissä, joka kirkon juurella) Seijan ja Lucianpäivänä. Siellä huomasin ensimmäisenä kauniille afrikkalaiskankaalle asetellut mustat puuveistokset. Kiusoittelin vieressä häärinyttä lähetyssihteeriä, että Henkka on näköjään ehtinyt vähän veistellä. Kyse oli Makonde-heimon perinteisestä käsityötaidosta, eebenpuisia hahmoja, joista koetimme etsiä mm. shakkipelinappuloita. Tosin siitä luovuimme alkuunsa, koska olisi pitänyt löytää sitten vielä norsunluisia veistoksiakin, mutta se olisi ollut epäeettistä ja lainvastaista.
Siinä kun ihastelimme ja hypistelimme taidokkaita töitä, vierestä käveli eräs seurakuntalainen, joka möläytti: "Mitä mörköjä nuo ovat?" Vähän myöhemmin samainen nainen kuului supattavan toisen naisen kanssa jotain, jonka tulkitsin tuomitsevan mokomat taikakaulut miksi lie pakanallisiksi poppakonsteiksi.
Minä sen sijaan löysin aarteiden joukosta jälleen uuden jouluseimen kotiimme:


Kunhan vielä nuo hahmot ehdin asetella jollekin liinalle, mieluiten punaiselle, niin pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa. Kun olin itse valinnut Marian, Joosefin ja lampaan, pyysin miestä valitsemaan erikokoisista veneistä mieluisimman. Lähetyssihteeri oli ilahtunut ja kiitollinen tekemästämme satsauksesta, mutta kyllä olimme itse vielä iloisempia.


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Monkin toiveen täyttymys

Mää ihmettelen tätäki kauhiast' - kyl mää olen taas niinku puulla päähän lyät. Yllättäen näenkin lukijoiden määrän kohonneen tuohon haaveksimaani täyskymppiin. Kiitos, Nina, ja tervetuloa topteniini!
Nyt on lukijarivit tasan! 

Vaikka ollakseni rehellinen, mielellään saa tulla lukijoita lisääkin. (Tietty aina parempi, jos heti kerralla napsahtaisi viisi uutta!)

Sen verran täytyy nyt mun rehvastella, että eilen sain tosiaankin tehtyä suursiivouksen - siivosin nimittäin esikoisen kirjahyllyn. Nuhaisena sellainen papereiden lajittelu lattialla istuen oli sopivan keveää hommaa. Aamulla jo päätin, ettei tässä kunnossa voi kuvitella jynssäävänsä kylppärin kaakeleita.

Mukavaa joulunalusviikkoa! Sen aikana vielä pari juttua putkahtaa omaan tahtiinsa tänne, mutta sitten voi olla taas hiljaisempaa.

Aulin ja Aulikin päivä

Joulukiiruisiin yms. vedoten lataan tulemaan ajastuksen avulla jokatoispäivityksiä nyt horviksi. Jouluisia kuvia ja vain vähän tekstiä, hope so.

Viikko sitten oli Annanpäivä, tänään Aulikin. Monella muullakin (mm. oppilaillani Niilolla, Niklaksella ja Oskarilla) on ollut nimipäivä joulukuun aikana. Laitan sen kunniaksi kukkakuvia. Tai oikeastaan nuppukuvia. Minulle on tuottanut suurta iloa seurata amarylliksennupun paisumista. Eritoten siksi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun edellisjoululta säilyttämäni amarylliksen sipuli antoi toiveita kukinnasta. Mää ihmettelin kauhiast'. Olin ku puulla päähän lyät. Tällä kertaa olin tosin kasvattanut sipulia kesän ajan isossa ruukussa kasvihuoneen lämmössä. Olisiko siinä ollut se niksi. En kyllä seurannut asiantuntijoiden ohjeita. Tämä sipuli ei levännyt kuivillaan yhtään kuukautta syksyllä, vaan oli koko ajan samassa ruukussa, missä se vietti kesän. Silkkaa vaaleanpunaista armoa siis.



Eilen oli jo nähtävissä ja laskettavissa kolme kukkaa samassa vanassa. Piisaa hyvin. Tässä samalla Millanille nimipäivätervehdys.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Joulunuha

Luojan lykky, etten eläissäni ole joutunut kärvistelemään heinänuhan tautta. Mutta tänä vuonna minulla onkin tainnut sitten olla elonuha, syys-, loka- ja marrasnuhat sekä eilen illalla alkanut joulunuha. Kun yöllä heräsin kahdeksi tunniksi juomaan, niistämään, pissaamaan, niistämään, aivastelemaan ja niistämään, niin ajattelin jo valmiiksi harmissani, ettei taida lauantaiksi kaavailemastani suursiivouspäivästä koitua kummoistakaan lopputulemaa. Mieskin kun rotuu, selkäänsä ja yhtä toista paikkaa, jota en tässä enempää selvitä.
Edelleen tuntuu, että elimistössäni on jossain piilossa rääntuotantoyksikkö, sellainen täysillä ja tauotta puskeva tahdastehdas.
Funtsasin myös sitä, kuinka tästä jaksaa istumaan elokuvateatteriin lähes kolmeksi tunniksi, etenkään kun nykyisin elokuvia katsotaan audiotriossa, jonka penkkien selkänojat on tarkoitettu opiskelua eikä mukavaa löhöilyä varten. Sitä nyt aiotaan kuitenkin koettaa, koska kaikki poikamme ovat lähdössä kanssamme Hobittia katsomaan.
Tämä nyt piti päivittää vain siksi, että pysyn noin jokatoisen päivän tahdissa...

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Jouluinen kuva-arvoitus


Osaisiko joku selittää minulle, mitä tuossa kuvassa oikein on tapahtunut?

Toki tiedän tuosta jotakin itsekin, omaa askarteluanihan se osittain on. Mutta tuota tikkua en ymmärrä.



Alakuvassa vielä osittainen vastaus yläkuva-arvoitukseen: miksi ihmeessä lasten hiekkalelukakkumuottitähdessä on vettä jäätymässä?



maanantai 10. joulukuuta 2012

Jonodilemma

Jos kerran kaikki tuntemani ihmiset valitsevat aina sen väärän jonon, joka lyhenee huomattavasti hitaammin kuin se viereinen jono, niin ketä ovat ne jouhevasti etenevässä jonossa seisovat? Haamujako?

Nimim. viimeksi tänään postin jonossa seissyt

PS. Viime perjantain postijonotuksesta opin sen, että tein valmiiksi ja keräsin yhteen kaikki joulupostiasiat, ettei tarvitse enää kolmatta kertaa mennä postiin joulunorkoilemaan.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Ongelma otsikosta

Äh, mä meinasin otsikoida tekstini, että "Joulu tulla jollottaa", mutta pikkuserkkuni oli käyttänyt sitä vastikään omassa blogissaan. Sitten meinasin viitata suomalaisuuden musiikin päivään tai Sibeliukseen, mutta kun en aio kirjoittaa niistä, enkä edes liittää mitään hienoa suomalaista musiikkivideota, niin sellainen otsikko olisi harhaanjohtava. Vähältä piti, ettei tyssännyt kirjoittaminen otsikkoon, ja blogini olisi vain jatkanut päivittymättömyyttään.

En toki nytkään aikonut paljoa kirjoittaa, kiiruitteni keskellä halusin laittaa kuitenkin jonkin jouluisen kuvan.

Siinä on osa koko koulun adventtiaskartelupäivänä syntyneestä enkeliparvesta. Loput enkelit saavat lentää mahdollisesti juhlasalin seinälle boordinauhaksi viimeisellä kouluviikolla ennen kuusijuhlaa. Mallin nappasin kylmästi plagioiden päiväkerhon seinältä, kun olimme kerhotiloissa käsityöpiirissä. Enkeli tehdään kahdesta samanlaisesta kappaleesta (paitsi, että toisesta nipsastaan pää poikke), jotka pujotetaan viiltojen avulla päällekkäin.

tiistai 4. joulukuuta 2012

"Onko vapaaehtoisia?"

Tänään on kuulemani mukaan kansallinen vapaaehtoisten päivä. Siitä aiheesta riittäisi kyllä jutun juurta, mutta tyydyn nyt vain kertomaan lapsuudesta tapauksen, jossa ilmoittauduin vapaaehtoiseksi - tietämättä mihin. Se sattui koulussa joko kolmannella tai neljännellä  luokalla eräänä keväisenä päivänä. Lumi oli jo sulanut, mutta ruoho ei ollut vielä alkanut vihertää. Tunnin alussa miesopettajamme kysyi yhdysluokaltamme: "Onko vapaaehtoisia?" Sen kummemmin empimättä nostin käteni. Ensimmäisenä ja ainoana. Muut luokkatoverit taisivat suhtautua varauksellisemmin, koska kyseiseltä opettajalta saattoi odottaa myös kujeilua ja ilkikurisuutta. Ties vaikka hän olisi lähettänyt vapaaehtoisen kiertämään kartanoa, jota komentoa hän käytti kurinpitokeinona kultaisella 70-luvulla. (Ja myös edellisellä vuosikymmenellä, tiämmä.)

Kun ope oli saanut vapaaehtoisensa, hän ojensi minulle tulitikut, pyysi valitsemaan jonkun kaverikseni ja lähtemään ulos kulottamaan koulun pihanurmikkoa. Valitsin tietysti serkkulikan. Meillä oli ikimuistoinen hauska tuuhastustunti sillä välin, kun arkajalkaiset luokkatoverimme kadehtivat onneamme ja ähersivät tehtäviensä kimpussa.

En minä ole tainnut senkään jälkeen liiemmälti kieltäytyä vapaaehtoishommista.

Kuva esittää kyseistä koulua, kylläkin talvisaikaan. Olen tainnut aiemminkin julkaista tämän lapsuuskuvani, mutta menköön taas.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Hienoisia helpotuksia

Reilu viikko sitten huonoista uutisista alkanut ahdistus on helpottanut radikaalisti. Samaten pari työhönliittyvää stressitekijää on nyt onnellisesti ohi, perjantain adventtiaskartelupajapäivä sekä tämäniltainen joulunavaus, jossa koululaiseni esiintyivät. Aikaisemmilta jouluneduksilta niin tutuksi tullut liian aikainen aamuheräilykin ilmestyi kuvioihin luultavasti ihan noiden jännitysmomenttien takia. Voi olla, että huomenaamulla nukun makeasti kellonsoittoon saakka.
Oman joulunodotukseni lähtölaukauskin on jo annettu, eilen oli diakonia- ka lähetystyön adventtimyyjäiset, joihin olimme pitkin syksyä rustanneet myyntiartikkeleita naisten kanssa torstai-iltaisin. Nyt sekin urakka on ohi tältä vuodelta. Alamme kokoontua uudestaan taas tammikuussa. Viime tingassa teimme vielä joulukortteja viime torstaina, vaikkei meitä ollut koolla kuin kolme naista. Harmi, etten taaskaan muistanut kaivaa kameraa esiin... Kotona innostuin sitten vielä leipomaan perjantaina pari leikkokakkua, kesäkurpitsasellaisia. Siinä muistin, että olin aikonut koristella myös pipareita myyntiin. No, sen jätin lauantaiaamuksi. Hyvin kuorrute ehti kuitenkin jänkkääntyä ennen kuin pakkasin piparit ja lähdimme pyöräilemään myyjäisiin. Vaan kuvaa en niistä ennättänyt ottaa. Sen sijaan napsin kuvia kotona tekemistäni joulukorteista - ja niistä kakuista, vaikka ne eivät mitään kaunottaria olleetkaan.

Yläkuvan enkelikorttien enkelit ovat irrotettavissa, jotta ne voi kortin saaja halutessaan ripustaa kuusen tms.


                                             Kallellaan kuin Lintan kengät.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Sana tälle päivälle

Tuossa blogini sivussa päivittäin vaihtuva Raamatun lause tuntui osuvan taas niin kohdalleen, lohduttamaan ja tuomaan valoa synkkiin ajatuksiin ja kuoleman varjon maahan.


Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut."
Joh. 11:25 (KR33/38)

Olimme tänä aamuna hautajaisissa laulamassa. Narvan marssin soidessa veteraanin muistolle nieleskelin kyyneleitä haikaillen tulevaksi aikaa, jolloin kuolemaa ei ole enää oleva eikä itkua ole enää oleva.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kruppukraatarina

Olin ittelleni kiukus, kun en havaannu ottaa kuvia niistä nukenvaattehista, jokka sain valamihiksi ja jokka jo vein Hellille, jotta se toimittaa ne etehen päin, varastohon orottamahan lähetysmyyjääsiä. Mä sain siskooltani käsityökerhon leheren, johona oli kaavoja barbien ja kenin vaattehille, ja jonku skipperin, son vissihin sen parpin pikkusiskoo. Mä tein niillä kaavoolla parpiille kaks pitkää tanttua eli juhulamekkoja ja uimapuvun, ja entisillä kaavoollani hamehen ja puseron.
Mutta ny kerkisin ottaa kuvan Kenin tummasta puvusta, ennen kun sitä toimitan yhtää mihinkää. Vaikka oikiastansa moon jo tämän myyny, tiskin alta. Kunhan saan pukuhun viä vaalian kauluspairan valamihiksi, niin naapurin Liisa ostaa flikkansa flikan Kenille. Jos suinki kerkiääs ja viittiis, niin voi yrittää räämästää viä toisenki puvun, jotta olis myyjääsihinki tarilla.

 Ja värkki on tietysti kierrätyksestä. Täriltäni sain jo aikaa sellaasia näytetilikkuja, mistähän lie niitoli sille tullu, parikolomekytä senttiä leviöötä ja reilun pituusia, niin yhyrestä tilikusta tuli huluppiasti yks puku. No, piti mun käyrä ostamas tuota tummansinistä vinonauhaa, kun ittellä oli vain vääränfärisiä.  Piänet knapit pitääs viä ommella takkihin koristeheksi, ja tarranauhaa takkihin ja housun liitinkihin.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Hollywoodin hengenvaarallinen hoitomalli

Viimeisimmässä Diabetes-lehden numerossa eräs nuori diabeetikkotyttö kertoo junassa sattuneesta tapauksesta: joku matkustaja oli alkanut vaikuttaa hämmentyneeltä, pelästyneeltä ja sekavalta. Ranneke oli paljastanut, että kyseessä on diabeetikko. Kertojatyttö oli onneksi ehättänyt hätiin estämään, kun joku kanssamatkustaja oli penkonut insuliinishokkiin menossa olevan laukkua, löytänyt sieltä insuliinikynän ja aikonut pistää lisää insuliinia henkilölle, joka olisi päinvastoin tarvinnut jotain syötävää. Kertoja-diabeetikko jakoi eväänsä ja pelasti tilanteen.

Ei saisi ottaa oppia amerikkalaisista (tai ei välttämättä muunkaan maalaisista) elokuvista tai sarjoista. Ainakin Con Airissa eräs lentokonekaappaajien panttivanki on mukamas kuolemaisillaan insuliinin puutteeseen. Mieheni on bongannut vastaavaa virheellistä tietoa diabeteksesta muistakin elokuvista.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Kevyt matalakulturelli

Olemme kuuluneet mieheni kanssa paikalliseen elokuvakerhoon nyt vissiin reilun vuoden ajan - asuttuamme paikkakunnalla 23 vuotta... Kerholla on yksi elokuvanäytös kerran kuussa, mutta emme suinkaan ole käyneet joka kuukausi. Vaatii nimittäin vähän vaivannäköä  ottaa selvää, milloin näytökset ovat ja mikä elokuva vuorossa. Kirjaston ilmoitustaululla ja nykyisen elokuvateatterin (opiskelijakampuksen auditorion...) aulassa näytännöt on lueteltuna, mutta onneksi ne löytää netistäkin, kun muistaa haeskella.
Marraskuun elokuva oli The Artist, ja siitä elokuvakerhon vetäjä Jussi oli kirjoittanut lehteen oikein puffin, jossa hän totesi mm. että itse kunkin pitäisi nähdä kyseinen leffa miltei rangaistuksen uhalla. Olin siihen jo varannutkin lipun, koska OAJ:n kulttuurijaosto oli tarjonnut lippua vielä elokuvakerhon jäsenetua edullisemmin. Mieheni kanssa päästiin siis molemmin yhden hinnalla, 7€.
Eivät olleet paikkakuntalaiset lehtijutusta eivätkä edes rangaistusuhasta huolimatta löytäneet tietään kampukselle elokuviin, meitä oli paikalla kourallinen vakiokerholaisia. OAJ:n tarjouksenkin oli lisäkseni ottanut vastaan vain yksi henkilö. Ensi kuun elokuvasta en vielä tiedä, tohdinko mennä katsomaan: "Poikani Kevin".
Kirkkokuoromme antoi jo viime keväänä tehtäväkseni varata kuorolaisille liput tulevaan S.Isokosken joulukonserttiin. Muutamien keväisten ja syksyisten sähköpostiviestittelyjen jälkeen lipunmyyntiasiat alkoivat kirkastua: ne täytyy hakiessaan maksaa suoraan, ei voida myydä laskulle eikä voi tehdä varauksia puhelimitse. Niinpä delegoin lippujen noutamisen puheenjohtajallemme, jolla on kuoron tilinkäyttöoikeus. Samalla ilmoitin, ettei minulle tarvitse ostaa konserttilippua. Mies ei innostunut oopperatähden konsertista, niin ei minua huvita kyllä yksinkään mennä. Ollakseni aivan rehellinen, en kyllä itsekään niin piittaa oopperalaulajista, etenkään naispuolisista. Mistä johtuneekaan, että siinä asiassa suosin miessukupuolta.
No, emme kyllä ole mieheni kanssa menossa myöskään ensi maanantaina Samuli E:n kirkkokonserttiin, vaikkei se mitään korkeakulttuuria olekaan. Mies vain totesi, että hän on jo nähnyt Samuli E:n, Häjyissä... Niin ja sitä paitsi meillähän on maanantaina heprean tunti.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Monkin vikaa

Kun tulin tänään bloggerille, niin minua odotti iloinen yllätys: yksi lukija oli ilmestynyt lisää. Kiitos ja tervetuloa Lezzie!
Muuten, mistä se mahtaa johtua, että lukijoiden määrää ilmoittava kuvake blogin nettinäkymässä näyttää eri määrää (tällä hetkellä 8) kuin bloggerin hallintapaneelissa, joka näyttää nyt 9 seuraajaa?
Lukijoiden määrä oli piitkäksi aikaa jämähtänyt seiskaan, mutta silti toivoin ja nyt uskallan edelleenkin toivoskella, että tulisi 10 täyteen. Olisi näkymässä tasaiset yhtä pitkät kuvarivit (even, sanoisi Monk).

maanantai 12. marraskuuta 2012

Norsuntossu

Mullon sellaanen isoo musta paksu pyhjetliina, joka rupiaa haisemahan heti ensimmääsen käytön jäläkehen, joskus jo ennen sitä, jos on ollu huono pyykinkuivatusilima.
Motin sen ja koitin teherä ittelleni siittä jalakarätin.Verin sen päälle nailoniista leikatun vyätäröosan jotta hantuuki pysyys vasemmas jalaasnani. 
Ennen rättisulukeesia molin liottanu koipiani halooses veres, hieronu jalakapohojia ja kuivaallu ne siihen hantuukihin. Sitte löysin lääkeloorasta sellaasta tököttiä, jota voi levittää känsiihin. Oli jo aika kuivanusta, mutta sain jotaki rutistettua tuupista ja levitin molempiihin päkiööhini. Mutta vasen koipi mun piti viä tuollalailla norsun jalaaksi fyllätä, kun son niin kipiä, jottei taharo palijahalla jalaalla eikä sukallavoon saattaa astua. Jos huomenna muistaas käyrä apteekis kysymäs lisää verruksiinia ja jos koittaas tälläästä omahoitua ensialakuhun. Hyvä kumminki, jotta työpaikalla tupakengiis saattaa kulukia.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

"Punarinta"

Viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mieheni nousi sängystä ja meni jääkaapille hakemaan ensiapua alhaiseen verensokeriin. Ehdittyään kaataa viilin päälle talkkunajauhoja ja sokeria hän oli tuntenut, että kohta lähtee taju ja oli laskenut viilin pöydälle ja hörpännyt siitä sokeria ja jauhoja suuhunsa. Saman tien hän olikin kaatua rojahtanut lattialle, sen verran kuitenkin tajuissaan, että oli lattialle pudonneesta sokeriastiasta saanut lipattua lisää sokeria suuhunsa ja kohta kykenikin sieltä ylös kompuroimaan.
Minä en ollut kuullut mitään, mutta yläkerrassa kuopus oli ollut vielä hereillä ja oli kuullut rysäyksen, mutta ei ollut tullut katsomaan, mistä se johtui. Aamulla huomattiin, että ruokapöydän vieressä oli tuoli nurin, siihen mies oli ilmeisesti kaatunut. Rinta ja kaula olivat arkoina ja niissä näkyikin punaisia jälkiä.

Näin tipalla ei ole insuliinishokki koskaan ollut. Kieltämättä minua alkoi huolestuttaa. Nukun niin sikeästi, ettei minusta ole apua, jos yöllä tulee hätä. Pitäisikö sängyn vieressä olla aina jotain ensiapua? Ne tahtovat kyllä kadota mielitekoihin. Yhtenä aamuna töihin lähdettyäni aloin ajatella, olisiko minun pitänyt tarkistaa, että sänkyyn jäänyt mies on vielä hengissä. Kun asia vielä kotiin ajellessani tuli uudelleen mieleeni, ehdin jo ajatella kaikenlaisia kauheuksia ennen kuin muistin, miten mies minua oli lohduttanut: Taivaan Isä pitää huolta.
Joskus tulee kolhuja, mutta henki säilyy juuri niin kauan kuin on tarkoitettukin. Lapsieni isästä kiitollisena. 

perjantai 9. marraskuuta 2012

Paraatipelastus

Tänään käärimme isäinpäivälahjaksi tehdyt muistilapputelinekirahvit itsepainettuihin käärepapereihin. Kun jäin välitunnilla jatkamaan hommaa, niin huomasinkin erään oppilaan kirhavin suun liimautuneen umpeen. Pyykkipoikaa ei saanut auki, että kirahvin suuhun olisi voinut saada muistilapun. Kun sitä yritin väkisin avata, koko pyykkipoikapää lähti irti kaulasta. Hain tilalle uuden pyykkipojan, löysin sopivanmittaisen piipunpuhdistajanpätkän ja vaihdoin sen päihin helmet pojan entisestä kirahvinpäästä, samoin silmät irrotin ja liimasin uuteen päähän. Onneksi uusi pää ehti kuivua kiinni kaulaan välitunnin aikana...

Kaikkien lahjat ehdittiin kuin ehdittiinkin paketoida, myös kortit saatiin kirjoitettua. Yksi tyttö oli poissa koulusta, onneksi ennätin saada hänen pakettinsa isonsiskon mukaan.

Tänään en sitten jäänytkään koululle venymään, kun kimppakyytikaveriani ei tarvinnut jäädä odottelemaan. Tulin kotiin jo ennen kahta, tyhjään kotiin. Missä mies menee?

Charity craft ja mualimankaekkeuspistefi

Olipa hieno ilta, vaikka pyörämatka ei meinannut edistyä - mies potee lauantaiyöllistä kaatumistaan, voin kertoa siitä lisää joskus myöhemmin.
J-P oli harmaantunut, kuten meistä itse kukin, muttamuuten oli säilyttänyt pitkän hoikan poikamaisen olemuksensa. Oli ilo tavata taas myös täällä asuvaa siskoaan sekä heidän isäänsä.
Oli myös ilo ihailla, kosketella ja muuhkia upeita käsitöitä, jota Ugandan leskinaiset tekevät elannokseen (esite seinällä). Kauppojakin syntyi.



Kuvista puuttuvat minun ostamani helmet ja korit. Ja kyllä mies sittenkin sai sen isäinpäivälahjankin, valitsi itselleen pienen kannellisen astian, "salarasian" herkuille.
Ja kaiken kukkuraksi, siunatuksi lopuksi, meillä on nyt sitten molemmilla yksi ugandalainen kummilapsi, miehellä Mike ja minulla Olivia.
Kun olimme lähdössä kahvilasta sulkemisajan jälkeen, kahvilan omistajatar myi meille ja muille J-P:n esittelyssä olleille loput tämän päivän leivonnaiset edullisesti. Mies tuossa laittelee pakastimeen JÄTTIkorvapuusteja (jotka hän ensin paloitteli annoksiksi) ja croissantteja...
Kiitos Sinikalle kutsusta!

torstai 8. marraskuuta 2012

Ei kovin siistiä sisähommaa

Olen nyt jo kovasti viikonloppuvapaan tarpeessa. Onneksi isäinpäivä on vain kerran vuodessa! Pitkin viikkoa on sotkettu hiomapaperin, liiman, silkkipaperin, kipsin, leimasimien, askartelumaalien ja liimalakan kanssa, seassa on pyrinyt helmiä, pyörörimaa ja piipunpuhdistajaa. Käteni ovat kuivat ja karheat kuin edellämainittu hiomapaperi, sormet takerossa ja maalissa. Mutta lahja on valmis ja käärepaperikin koristeltuna. Kortit viimeistellään huomenna ja lahjat paketoidaan.

Tänä iltana olemme menossa vastikään avattuun kahvilaan, jossa on tuote-esittelyä:
ugandalaisten leskinaisten tekemiä koruja ja käsitöitä. Materiaaleina on käytetty mm. kierrätyspaperia ja banaanin lehteä. Eräs tuttava esittelee ja myy tuotteita. Tuotto menee lyhentämättömänä näille naisille ja heidän perheilleen. 

Vaikka tänään piti olla vapaailta, niin ihan mielellämme vastaamme saamaamme kutsuun myöntävästi. On mukava nähdä J-P:täkin pitkästä aikaa. Ja ties vaikka lahjahankintoja saisi tehtyä. Ei välttämättä kuitenkaan isäinpäiväksi...



maanantai 5. marraskuuta 2012

Alkio-opiston rehtori

Koulumme pääkokki Raimo oli ollut syyslomalla Keski-Suomessa. Korpilahdella hän oli bongannut Alkio-opiston kyltin - jolloin hän oli ajatellut minua. Esikoululaiset kun ovat koululaisten alkioita, niin minä olen sitten alkio-opiston rehtori.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Paperitöitä

Koska eilinen pyhäinpäivä meni melkein tauotta aamusta iltaan kirkossa ja kirkonmäellä, niin laistimme sitten tänään mieheni kanssa kirkossa käynnin. Tosin olimme lähdössä, mutta todettuamme, ettemme enää säädylliseen aikaan paikalle ehtisi, tyydyimme kuuntelemaan Kimmon saarnan netistä.
Ja koska eilinen pyhäinpäivä oli pyhäpäivä ja niin ollen myös jonkin sortin lepopäivä, niin tänään olemme jotain puuhastelleet, minä lähinnä paperitöitä ja mies mm. puutöitä.
Olisi kai minulla ollut niitä oikeitakin paperitöitä, mutta paperitähtien punominen on paljon mieluisampaa.

Mallin ja kädestä pitäen opastuksen olen saanut Anja-ystävältä, lähetysihmiseltä. Mitä tulee miehen puutöihin, niin hän sahasi pikkukoulukkailleni kirahvien kaulat.

Viimeiset kylvöt

Torstain käsityöpiiri on mukavaa yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä muutaman rouvan seurassa. Viime torstaina hommia olisi ollut kyllä enemmällekin kuin meille viidelle. Ritva otti sitten kotiin nukenkehtojen vuodevaatteiden teon ja Aulikki kahvikassien. Minä puolestani jatkoin barbienvaatteita vielä pyhäinpäivän aattona. Silloin kun olisi pitänyt siivota pyhäksi, minä vain sotkin lisää ennestään sekamelskaista kotia. Vaan eipä tässä ole vieraita käynyt kuikuilemassa. Eikä edes tuttuja, kuten lapsukaisiamme, kuopusta lukuun ottamatta.
Tulin maininneeksi käsityöpiirissä, että minulta jäi nyt kyllä tänä syksynä porkkanat kylvämättä. Mutta siihenpä tiesi Liisa sanoa, että ehdit sinä ne vieläkin kylvää. Ja toden totta. Kun tänään viimein kahden maissa sain vaihdettua yöpaidan tilalle kunnon kamppeet ja livahdettua ulos, totesin maan olevan aivan sulana. Prokkanaa kylvin poikkeuksellisesti samaan paikkaan, missä ne olivat tänä kesänä, sopivia paikkoja kun ei ihan tyrkylle asti ole. Valkosipulin pikkusiemenet (kukinnoista kerätyt) sain myös viimein maahan. Ennemmin en tosin niitä olisi saanut mihinkään mahdutettuakaan, mutta nyt ne pääsivät punakaaleilta tyhjäksi jääneelle pikkupalstalle.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Ei ristinsielunmessua

Kännykkäherätys yhdeksältä. Yhdeksitoista kirkkoon perhemessuun. Vaikka olimme tavallista aikaisemmin liikkeellä, kirkko oli jo tupaten täynnä saavuttuamme. Ihan etummaiseen penkkiin meidät päästettiin, kun seurakunnan työntekijät tiivistivät rivejään. Kirkon 80-vuotissynttärijuhla keräsi silmäätekeviä ja meitä -tekemättömiäkin. Ilo oli kuulla piispa emeritus Olavin selkeä ja ytimekäs saarna. Messun jälkeen kuoromme jäi hetkeksi harjoittelemaan synttäärijuhlaa varten, mutta kun sen jälkeen menimme seurikselle lounaalle, ruokajono ylti edelleen pitkälle eteiseen. Alkoi näyttää selvältä, että juhlan alkamisen "noin"-aika venähtäisi reilusti. Samoin alkoi selvitä, että olisi turhaa kuvitella ehtivänsä juhlasta vielä toiseen kirkkoon kuuntelemaan Mozartin Requimia. No, minulla taitaa olla kyseinen sielunmessu jossain c-kasetilla, jos kipiästi tarttisi saada kuunnella. Juhlassammekin oli runsas musiikkianti, viulua ja erilaisia kuorokokoonpanoja. Tosin toinen meidän kuoron lauluistamme meni vireestä. Kyllä meitä hävetti ja harmitti, että sellaista sattuu juuri silloin, kun piispa ja kansanedustajakin olivat kuulemassa... Ilmeisesti meille oli tarpeen nöyrtyä. Hyvä kuitenkin, että juhla päättyi upeaan kuorojen ja seurakunnan yhteiseen virteen Maa on niin kaunis, niin siitä jäi hyvä maku kaikkien korviin (?)
Seurakuntasalilla tarjottiin vielä "talkookahvit" kaikille ohjelmavastuussa olleille, ja kun sieltä mieheni kanssa kotiuduimme vähän neljän jälkeen, ehdin hyvin vaihtaa kamppeet ja lämmittää ja hotaista lohisoppaa ennen kuin lähdin fillaroimaan sateeseen takaisin kirkolle iltatilaisuuteen.  Kirkon vessassa sitten fylläsin käsipaperia reisien ja kalsareitteni väliin kuivikkeeksi, niin hyvin tarkeni. Mieskin käylähti kirkossa, juoksulenkillä.
Kotona mies sanoi, että "eihän meidän huomenna tarvitse mennä kirkkoon"...

perjantai 2. marraskuuta 2012

Kaappi vai Kekkonen?

Kuulossani lienee hienoinen taittovirhe. Kuulin äsken television ps-juontajien kyselevän "Kaappi vai Kekkonen? No, jos multa kysytään niin riippuu kaapista.  Ei vaineskaa, vastaus on nyt ja aina Kekkonen.

torstai 1. marraskuuta 2012

Pyhäinpäivä tulossa

Uusi kuu ehti alkaa, ja täällä on aina vain - taas kerran - hiljaista. Enkä nytkään kirjoita (koulun uimahallireissusta, käsityöpiiristä enkä mistään muustakaan arkipäiväisestä). Tyydyn lataamaan tähän kuvan, joka on mulla tällä hetkellä sekä tietokoneen näytöllä taustakuvana että facessa kansikuvana. Tuttu kirkon interiööri ainakin Millanille, varmasti myös Kaisalle, jos tänne eksyilee. Kuvatkoon vaikka lähestyvän pyhäinpäivän tunnelmia ja sen rientoja: meillä juhlitaan toisen pikkukirkon 80-vuotispäivää, sitten voisi mennä kuuntelemaan Mozartin Requimia pääkirkkoon ja ehtoon päätteeksi uudelleen kuoron kanssa juhlakalukirkkoon iltatilaisuuteen.

Miehelläni on hyvä kamera ja hän on hyvä kuvaaja, mutta kyllä kohdekin on upea! Tarkoitan kirkkoa enkä tuota violettia rouvashenkilöä.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Paleltaa ja väsyttää

Onkohan tämä nyt sitten se dagen efter? Eilen menin maata jaksamatta vaivautua tutkailemaan vaalituloksia. Aaamupäivällä töissä kollegat kyselivät, miten mulla oli mennyt. Vastasin, etten tiedä, jolloin yksi kollegoista sanoi, että "minäpä tiedän" ja tiesi kertoa sekä mieheni että minun äänimäärät. Ja yllätys, yllätys, mies oli sittenkin saanut enemmän ääniä kuin minä, vaikkei meillä kummallakaan niitä järin monta ollut (mikä EI ollut mikään yllätys).
Kävin tyhmyyksissäni tänään yhdellä keskustelupalstalla tsekkaamassa, onko sinne viime aikoina tullut mitään uusia keskustelun aiheita. Sellaisia löydettyäni ja luettuani olin itselleni vihainen, kun olen niin naivi aina vaan ja kuvittelen, että keskustelumahdollisuus netissä voisi olla hedelmällistä ja rakentavaa...
Hormonitoiminta vissiin aiheuttaa tätä vilutusta (ja netti"keskustelun" pahantahtoisuus... ketustusta).

Vaan tällaisia me ihmiset olemme. Minäkin OLISIN voinut kirjoittaa ihanasta syysloman päätöksestä sukulaisissa, Jumalan varjeluksesta matkoillamme ja monesta muusta kiitosaiheesta, mutta päädyin märehtimään sontaa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Tapahtui pyhäinpäivän aattona 2004

Viikon päästä on pyhäinpäivä. Siihen liittyen seuraava srk-blogitekstini, jonka kirjoitin 4.11. 2011:


Perjantai oli ollut raskas työpäivä koulussa, mutta harmia lievitti ajatus matkasta miehen kanssa Oulugospeliin. Jo kesällä olin lukenut Lähetyssanomista, että muusikkotyöpari Kaskinen-Simojoki oli tulossa EtCetera –kuoron kanssa 25-juhlavuotiskiertueellaan myös Ouluun, luvassa olisi muun muassa ex tempore sävellystä ja sanoitusta yleisön antamista aiheista. Lähetyssanomien mukaan Oulugospelin tilaisuuteen olisi vapaa pääsy.

Samalla kun Ouluun kerran oltiin menossa, pääsisin lainaamaan kaupunginkirjastosta levyn, jota Raahen kirjastoista ei löytynyt. Mutta voi – se olisi pitänyt älytä varata. Joku toinen oli jo ehtinyt lainata Stevie Wonderin. No, olihan sentään konserttia luvassa, ehtisi sen levyn saada sitten toisella kertaa. Kävimme vielä pizzeriassa ja sitten tapahtumapaikalle. Ulko-ovessa oli kyltti: LOPPUUNMYYTY. Minä en uskonut silmiäni. Miten sellainen konsertti voi olla loppuunmyyty, jonne piti olla vapaa pääsy? Päätimme mennä sisään ottamaan asiasta selvää. Ja niin siinä kävi, että pöydän takana istuvalla neidillä ei ollut meille tarjolla lippuja eikä mitään toivoa sisäänpääsystä. Tämä oli kyllä viimeinen pisara, surkean päivän surkea loppu. Käännyimme pettyneinä portaisiin ja sanoin vielä siinä ääneen: ”Lähdetään sitten takaisin Raaheen.” Emme ehtineet laskeutua montakaan rappua, kun peräämme juoksi nuori nainen: ”Hei anteeksi, sanoitteko Raaheen?” Hän oli laulaja EtCetera –kuorosta ja hänellä oli kaksi ylimääräistä lippua, joille hän ei ollut keksinyt tarvitsijoita. Miksi sitten Raahe kiinnitti hänen huomionsa? Hän oli aikanaan opiskellut Raahessa ja saanut täältä matkaansa hyviä muistoja. Kun kerroimme onnettomasta yrityksestämme päästä konserttiin ilman lippuja, hän ojensi vapaalippunsa meille. Hän oli rukoillen kysellyt, kenelle nuo kuorolaisille jaetut vapaaliput antaisi, tuttu Raahe oli ollut hänen kaipaamansa merkki. Aloin itkeä silkasta ihmettelystä Jumalan ihmeellistä hyvyyttä kohtaan, Hänen, joka välittää pienen ihmisen pienistäkin murheista. En saanut kyyneleitä tyrehtymään pitkään aikaan, ja nytkin kun tätä jälleen muistelen, liikutus kuristaa kurkussa.

Sen verran haluan vielä kertoa tuosta illasta, että lupauksensa mukaisesti Anna-Mari Kaskinen kirjoitti jälleen uuden runon yleisöltä tulleiden sanaehdotusten pohjalta ja Pekka Simojoki sävelsi runon, niin että konsertin aikana ehdittiin kuulla uunituore laulu. Joku oli ehdottanut sanaa silta, ja siitä Kaskinen kirjoitti upean pyhäinpäivään sopivan laulun, johon Simojoki teki koskettavan sävelen. Laulu löytyy levyltä: Taivas on tie.

On silta yli pimeän.
On silta yli ikävän.
On silta yli kuoleman
rauhan maahan Jumalan…

…on silta ristinmuotoinen
lohdun saamme päällä sen.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Lomalla

Tähän väliin vähän muuta. Loma lähestyy vääjäämättä loppuaan. Huomenna viimeinen kyläilyreissu, etelän sukulaisissa. Saa muistaa meitä rukouksin, kun lähdemme aamutuimaan pienellä (moottorivikaisella?) kotterolla köröttelemään ja sittenkin vielä, kun yömyöhäisellä palailemme kotiin. Ryhdyn tästä pesemään ja kuorimaan meille evääksi porkkanoita, mutta sitä ennen laitan kuvan lomasaavutuksestani. En kuitenkaan siitä kaameasta sotkusta, jonka sain siinä ohessa aikaan, kun pengoin tilkkulaatikot ja -pussit, haeskelin kaavoja, nappeja ja muita tykötarpeita.

Kun olin tehnyt siskoni tilaamat lehtikeräyskassit (materiaalina kahvipussit) ja kun kerran ompelukone oli valmiiksi esillä, jatkoin ompelemalla taas yhden barbien asun. Naiset veikkailivat, että barbienvaatteilla olisi menekkiä lähetyksen ja diakoniatyön adventtimyyjäisissä. Tänään jouduin tuota vielä entraamaan, kun vinokaitaleiden ompelu ei ollut mennyt niin sanotusti nappiin - vaikkei sen siihen pitänytkään mennä. Tuntuu, etten ole oikein muuta saanutkaan lomalla aikaan, vaikka jotain kyllä taisin puuhailla puutarhassakin ennen lumentuloa. Ai niin, istutin ne perennat. Ja tyhjäilin viimein kukkalaatikot. Mutta aina sitä kuvittelee ennättävänsä vaikka mitä. Niin kuin siivota koko yläkerta. Pöh. Sain sentään käytyä omaa vaatekaappia läpi sillä silmällä, että keräsin kirpparille läjän juhlapaitoja yms. syystä tahi toisesta vähälle käytölle jäänyttä. Paljon enemmän olisi pitänyt karsia samalla vaivalla, kun kerran jouduin sitten aivastelemaan pari päivää sen jälkeen. Mutta kun se olisi käytännössä tarkoittanut vain sitä, että olisin haalannut trasuja vintille odottelemaan matonkuteiksi leikkaamista, niin odotelkoot sitä nyt vielä kaapissani.
Pyhänä ei ole luvassa blogikirjoitusta. Käytyämme äänestämässä ja kirkossa tekstinluvussa päiväni jatkuu työntouhussa vaalitoimitsijana - iltamyöhäiseen vielä ääntenlaskun merkeissä.   

"Älä julista sitä Gatissa"

Tämäaamuinen takautuma (ellei peräti taantumus) on päivätty 24.5. 2011

”Älä julista sitä Gatissa”


Muistatteko vielä c-kasetit? Ennen vanhaan raamattuopetukset nauhoitettiin 60 tai 90 minuutin c-kaseteille, joita sai sitten ostaa tilaisuuksien jälkeen. Meilläkin on vielä tallella laatikkokaupalla kasetteja, joita ei välttämättä sen koommin raamattuopetuksen jälkeen ole uudestaan kuunneltu. (Saa tulla pyytämään niitä kuunneltavaksi. Olisi mukava, jos niistä voisi olla vielä iloa, muutakin kuin askartelumateriaalina tai linnunpelättimenä.)

Jotkut raamattutunnit ovat jääneet mieleen toisia paremmin. Jo opiskeluaikana kuulin erään, jonka keskeinen sanoma syöpyi mieleen ilman kasettia ja kerta kuulemalta. Opetuksen jakoi Leo Meller Raumalla Seminaarin juhlasalissa ja sen otsikkona oli ”älä julista sitä Gatissa”. Raamatun kohta, johon se viittasi oli nämä alkujakeet Daavidin itkuvirrestä Saulin ja Joonatanin kuoleman jälkeen:

”Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet! Älkää ilmoittako sitä Gatissa, älkää julistako voitonsanomaa Askelonin kaduilla, etteivät filistealaisten tyttäret iloitsisi, etteivät ympärileikkaamattomain tyttäret riemuitsisi.” 2. Sam.1: 19-20 (vuoden 1933 käännöksen mukaan).

Vaikka Saul oli vihannut Daavidia ja yrittänyt tappaa hänet, Daavid ei kuitenkaan iloinnut hänen kuolemastaan, eikä olisi halunnut muidenkaan saavan siitä aihetta iloon.

Leo Mellerin mukaan meidän kristittyjen tulisi ottaa mallia Daavidista. Ei suureen ääneen iloita eikä kuuluttaa kaikille toisten – edes vihollisten, saati kristittyjen veljiemme – heikkouksista, lankeamisista ja tappioista, vaan ennemmin itkeä niitä. Ja puhua niistä vain Taivaalliselle Isälle.

Jo silloin 80-luvulla – kuten kai kaikkina aikoina – kristityt eri kirkoissa ja herätysliikkeissä olivat olleet vuorollaan ”tämän maailman” hampaissa syystä tai toisesta. Meller halusi puheessaan muistuttaa vakavasti, että Kristuksen ruumis on yksi. Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät. Jos joku toinen kristittyjen ryhmä kuin omani on saanut iskun, se on osunut myös minuun.

Tämä Raamatun kohta ja siitä kuulemani opetus on viime aikoina uudelleen ja uudelleen muistunut mieleeni ja minulla on jo pitkään kytenyt tarve jakaa se muistutukseksi muillekin.

Kristuksen ruumiin ykseyteen sopii huonosti se jos kirkkouskovainen arvostelee ja tyypittelee vanhoillislestadiolaisia tai jos helluntailainen naureskelee halveksivasti perusluterilaiselle. Voisinpa sanoa, että nämä olivat vain keksittyjä esimerkkejä.

Jeesus toivoi, että ”he yhtä olisivat”. Ja Paavali huokasi kai galatalaisiin voipuneena, jospa he eivät ”toinen toistaan perin hävitä”.

torstai 25. lokakuuta 2012

Vanhoja terveisiä

Tämä tekstin kirjoitin seurakunnan blogiin 13.10. 2010. Nimiä on osin muutettu ja poistettu varmuuden vuoksi.

Hilsen fra Norge

Taas on pyydetty välittämään terveisiä. Tämä seurakunnan blogi on mielestäni siihen aika hyvä kanava. Tosin nämä terveiset olisi kyllä voinut kertoa jo kauan sitten, heti kohta kun palasimme kyläreissulta Norjasta heinäkuun alkuviikolla. Vierailimme siellä ystäviemme Dalia ja Emil Xxxxxxxn perheen luona.

Monet lähiseudun ihmiset muistavat vielä nämä romanialaiset, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2003, ensin Ruukkiin vastaanottokeskukseen, sitten seuraavana syksynä Raaheen. Dalia palveli eri seurakuntia musiikillisesti niin laululla kuin viulun soitolla. Emilin työpanos näkyi Raahen seurakunnassa erityisesti siten, että hän kutsui ja kyyditti opiskelutovereitaan seurakunnan tilaisuuksiin. Emil opiskeli ”tekulla” kansainvälisellä linjalla siihen saakka kunnes perjantaina 11.2.2005 poliisit tulivat hakemaan hänet säilöön. Tämä lienee edelleen käytäntö, kun kielteisen päätöksen saaneet turvapaikan hakijat aiotaan poistaa maasta. Sillä aikaa kun perheen isä oli kiven sisässä, Dalia ja lapset koettivat hätäisesti hoitaa kaikki juoksevat asiat ja pakata tärkeimmät tavarat viikonlopun aikana. Seuraavana arkipäivänä aikaisin oli lento Romaniaan. Lähtöjärjestelyjen lomassa ystävien hyvästelyä.

Mutta tämä on mennyttä, tarkoitukseni oli kertoa, mitä perheelle nyttemmin kuuluu. Heti kun tuli mahdolliseksi eli kun Romania liittyi EU:hun vuonna 2007, perhe lähti sieltä pois. Ensin he asettuivat Ruotsiin Örebrohon ja saivat ensi- ja turvakodin paikallisesta pelastusarmeijasta. Aika nopeasti kaikki muu näytti järjestyvän Ruotsissa hyvin, paitsi työasiat. Emil tuskastui ja lähti etsimään työtä Norjasta keväällä 2008. Työtä löytyi Tönsbergistä kuorma-autofirmasta ja kesällä sitten muu perhe muutti sinne perässä, paitsi vanhin poika Horatio, joka oli Ruotsissa aloittanut lukio-opiskelun ja jatkoi sen siellä loppuun. Viime keväänä Horatio sai valkolakin ja jatkaa nyt Ruotsissa yliopistossa. Molemmat tytöt opiskelevat Norjassa lukiossa ja menestyvät hyvin. Viime kesänä sekä Horatio että vanhempi tytöistä Dorothy kävivät autokoulun Romaniassa ja saivat ajokortit.

Emilin lisäksi myös Dalia on löytänyt töitä Norjasta. Samalla kun hän opiskelee lähihoitajaksi, hän käy töissä lähistön dementia- ja vanhainkodeissa. Perhe on asunut Norjassa vuokralla omakotitalossa, joka sijaitsee ihanan rauhallisella paikalla maaseutumaisessa ympäristössä, vaikka Tönsbergin kaupunkiin on matkaa vain alle 10 km. Pihassa kasvaa omena- ja kirsikkapuita sekä marjapensaita, joiden sadosta nauttiminen on sisältynyt vuokraan. Oman kodin osto on myös haaveissa, mutta ei ennen kuin pankki myöntää lainaa.

Kuten Suomessa ollessaan myös Norjassa he ovat olleet varsin yhteiskristillisiä. Toiseksi nuorin lapsi Alex laulaa luterilaisen seurakunnan lapsikuorossa. Dalia soittaa viulua muutaman hengen yhtyeessä, joka palvelee paikallisessa vapaakirkossa. Muu perhe käy yleensä helluntaiseurakunnassa, tytöt osallistuvat mm. laulullaan nuorten toimintaan. Pyhäpäiville sattuneet työvuorot luonnollisesti asettavat omat rajoituksensa tiiviille seurakuntayhteydelle, mutta verkosto uskovien ystävien kanssa on olemassa ja toimii ja hoitaa mm. vierailujen kautta.

Aina tavatessamme Dalia kyselee kaikkien tuttujen kuulumisia. Lyhyeksi jääneen Raahessa asumisen aikana rakkaiksi ehti tulla Saloisten kirkkokuorolaiset, Jedidot, seurakuntien työntekijät ja aktiivit sekä monet muut akselilla Raahe-Ruukki-Oulu. Millaisia terveisiä viemme heidän perheelleen ensi kesänä?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Liekki palaa

Näin syyslomalla koetan laistaa uusien tekstien naputtelun. Sen sijaan ajastan muutaman vanhan seurakuntablogitekstini ilmestymään tänne viikon mittaan.

Tässä ensimmäinen päivämäärältä 12.10. 2009 otsikolla  Liekki palaa

"Lähetyssunnuntai – Rakkauden kaksoiskäsky

Eilen lähetyssunnuntaina Raahen kirkossa Ritva Halmesmaa päätti saarnansa lainaamalla Liekkilaulua: ”Herran liekin anna palaa, anna kasvaa rakkauden, kunnes tuli valtaa alaa ja Valo saapuu luo jokaisen”.

Vasta kotona hoksasin, että eihän se ollutkaan sattumaa, että lähetyssunnuntaita vietettiin samana päivänä kuin pyhän teemana oli rakkauden kaksoiskäsky. Rakkaus ja lähetystyö kytkeytyvät saumattomasti toisiinsa.

Nykyään, rationaalisuuden ja moniarvoisuuden aikakaudella, ei ole tavatonta törmätä sellaisiin asenteisiin, että lähetystyö on kulttuurisesti moraalitonta interventiota, niin no juu, kyllähän sitä auttamaan voi mennä, mutta miksi pitäisi tuputtaa länsimaista uskontoa ja kitkeä sen tieltä pois luonnonuskontoja ja niiden mukana arvokasta alkuperäiskulttuuria.

Mutta mitä jos kysyttäisiin kuitenkin niiltä ihmisiltä, joiden parissa lähetit työtään tekevät? Viikko sitten lähetyslounaalla Tuula Kaisa kertoi Kiinan lähetystyöstä, siitä miten kiitollisia ihmiset ovat olleet, koska kristinusko on auttanut heitä niin paljon. Tosin oli sieltä kuulunut yksi soraäänikin, maalaiskylän poliisi kuului moitiskelleen pastoreita leipätyönsä vaarantamisesta. Jos papit jatkavat opettamista ja yhä useammista ihmisistä tulee kristittyjä, niin rikokset vähenevät edelleen ja poliisi jää vaille työtä.

Mitä sitten tulee tuohon kulttuurien tuhoamiseen, niin rajan takaa löytyy esimerkkejä siitä, miten nimenomaan kirkko on auttanut sukulaiskansojamme säilyttämään oman kielen ja kulttuurin. Juha Väliaho kirjoittaa kirjassaan ”Volgan ja Uralin välillä” asiaa valaisevia kertomuksia.

Raumalla opiskellessani neljännesvuosisata sitten pääsin käymään Uudessakaupungissa lähetystapahtumassa. Sieltä jäi mieleen konkreettinen lähetystyöhön osallistuminen, kun revittiin lakanoita ja käärittiin suikaleet sidetarpeiksi, sekä silloin uunituore Liekit –musikaali, jonka lauluista erityisesti tuo alussa lainattu Liekkilaulu sekä Tänään Häneen uskon ovat jääneet pysyvästi käyttöön seurakunnissa.

Muutama viikko sitten Suomen Lähetysseura ja Raahen seurakunta tarjosivat Raahe-salissa ilmaisen musikaalielämyksen. Aikanaan Liekit -musikaali valmistui juhlistamaan lähetystyön 125-vuotisjuhlia ja nyt 25 vuotta myöhemmin 150-vuotisjuhliin Liekki palaa. Kieli on metka. Olemme oppilaiden kanssa puhuneet homonyymeistä; samannäköisistä sanoista, joilla on eri merkityksiä. Musikaalin nimi Liekki palaa sisältää kaksi merkitystä, liekin palon ja paluun. Vaikka Liekki palaa –esityksen tarina ja musiikki olivat aivan uusia, niin vanha kunnon Liekkilaulu oli itseoikeutetusti mukana myös tässä uudessa musikaalissa. Sen sanoma on ajaton: ”Jos nyt Jeesus uskon liekin sytyttänyt sinuun on, Häntä seuraa, tie minne viekin. Et ole yksin, et turvaton…

Eilisen jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntakodilla thailaisten makujen äärellä oli huikaisevan mielenkiintoista kuunnella Ritva Halmesmaan kertomuksia omasta lähetyssarastaan Thaimaassa. Ja tänään maanantaina lähetyspiirissä on kuulemma Risto Parttimaa kertomassa kuulumisia Kolumbiasta. Matkailu avartaa, mutta kyllä myös matkakertomusten kuuleminen ja lukeminen avaa ymmärrystä ja sydäntä lähetystyölle. Suosittelen."

tiistai 23. lokakuuta 2012

Metsän kultaa

Lauantaillinen kyläreissu Millanin, puolisonsa ja eläinkatraan luona oli jälleen tuottoisa niin henkisesti, hengellisesti kuin mammonallisestikin. En ottanut kuvaa tämänkäänkertaisesta omenasaaliista, joka oli ihan yhtä iso kuin viimeksikin, about auton peräkontillinen. Mutta sen sijaan otin kuvan keltavahveroista, jotka Millanin siippa oli poiminut ja jotka hän antoi mukaamme. Sen kuvan halusin tänne julkistaa ennen kuin yritän aloittaa lomanpidon tästä bloggailustakin. Olen pitkin syksyä seurannut kateellisena toisten sienisaaliita ja surrut, etten ole sitten nuoruusvuosien saanut maistaa tai edes nuuhkaista kantarelleja, ja nähnytkin sen koommin livenä niitä vain auton ikkunasta Romaniassa vanhan ukon ämpärissä. Nyt olen taas päässyt nuuhkimaan ja eilen maistamaan, kasviskantarellimunakkaassa. Millanilta toimme lisäksi tuliaisia tyttärelle, kuivattuja omenoita ja suppilovahveroita. Ja ne minun viimeksi unohtamat perennat... Taidankin tästä pukea pihalle ja mennä tekemään puutarhahommiin. Nyt ei sada.


maanantai 22. lokakuuta 2012

Semester



Vietän syyslomaa, ehken kuitenkaan Muskan tunnelmissa. Varmaan menee laiskotellessa ja mitään aikaansaamattomuuden tunteessa, mutta olisi mukava osata hyvällä omatunnolla ottaa noin rennosti (mikä toki onnistuukin helpommin kauniilla matolla siistissä ympäristössä) ja olisi ihana tuntea itsensä noin säihkysilmäiseksi.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Polveileva tarina, ainakin rukouksesta

Viime tiistaina meillä oli oman lelun päivä. Päivän päätteeksi erään tytön tuoma käsirengas ei ottanut löytyäkseen. Lupasin koettaa sitä haeskella vielä koulun jälkeen, kun jäin odottelemaan vanhempainvartteja. Siivosin "esitysvaatekomeron" lattian, mutta sieltä rannekorua ei löytynyt. Ei myöskään kaappien alta eikä kauppatavaroiden seasta. Keskiviikkona tyttö kysyi ensi töikseen, olinko löytänyt korua. Koetin vakuutella, että kyllä se vielä löytyy. Mutta ei. Päivän lopulla tyttö jo itki menetystään. Illalla mietin kotona, että seuraavana aamuna me voisimme yhdessä oppilaiden kanssa rukoilla, että koru löytyisi ennen syyslomalle lähtöä. Mutta kun sitten torstaiaamuna tyttö oli reippaana ja iloinen, en halunnutkaan häntä muistuttaa korun katoamisesta.
Torstai oli puuropäivä, söin ohrapuuroa kaksi lautasellista. Oppilaspalaverin jälkeen ennen kotiin lähtöä söin muutaman eväääksi ottamani omenan. Kotona ei oikein ollut ruokavärkkiä, joten hotkaisin muutaman kalapullan ja kyssäkaalta ennen kuin lähdin käsityöpiiriin. Siellä valittelin vatsani mörinöitä ja kuohuntaa. Kuitenkin join siellä kahvit ison kakkupalan kanssa. Illan mittaan vatsakivut vain kovenivat. Menin kymmeneltä sänkyyn, jonne mies toi minulle hiilitabletteja. Puoli yhdeltä heräsin vatsavaivohin. Kokeiltuani eri asentoja, vessassa käyntiä, vatsan hieromista, vatsalihasliikkeitä, jyvähaudetta ja lopuksi vielä sormen kurkkuun työntämistä nukahdin uudelleen kolmen ja neljän välissä. Heräilin edelleen puolen tunnin välein vaihtamaan asentoa ja käyttämään jyväpussia uudelleen mikrossa. Rukoilin ääneenikin "Isä, armahda". Kellon soitua ilmoitin kimppakyytikaverille, että hän menisi omalla autollaan, ja nukuttuani vielä tunnin soitin esimiehelle, etten kykenisi lähtemään töihin. Soitettuani vielä avustajalleni ohjeita päivää varten ja saatuani mieheltäni lacto7-tabletin samarinin kanssa nukahdin uudelleen. Herättyäni seuraavan kerran kymmeneltä puhelinmuistutukseen kiitin, että Isä oli armahtanut unella. Ilmoitin viimeiselle vanhemmalle, että joudumme siirtämään vanhempainvartin loman jälkeen. Seuraavan kerran heräsin avustajalta tulleeseen viestiin, jossa hän mm. kertoi, että se koru oli löytynyt - tytön repusta! Taivaan Isä vastaa rukouksiin silloinkin, kun ne jäävät lausumatta!

torstai 18. lokakuuta 2012

Tästä se lähtee, vanhojen tekstien nettiin uudelleen saattaminen

Mainitsin taannoin jossain yhteydessä aikeistani tallettaa tänne omaan blogiini ne tekstini, jotka olen lähettänyt seurakunnan blogiin mutta jotka ovat jo sieltä kadonneet näkyvistä, koskapa siellä on näkösällä kerrallaan reilu kymmenkunta tekstiä.

Laittelen niitä tänne muiden tekstieni sekaan vähän kerrassaan, en viitsinyt aloittaa ensimmäisistä paastonajan testeistäni, vaan paremmin ajankohtaisen, kuolemaan liittyvän. En sitten myöskään luonut mitään erillistä sivua näitä varten, koska sinne tekstit olisivat tulleet samaan pötkyyn ilman otsikointia.

Tässä teksti päiväyksellä 6.8.2009 ja otsikkona virren numero:

275


Mä elän laupeudesta ja armon antimista.
En ansainnut mä autuutta, se tuotiin taivahista.
Tää lohdutus on ainoa: mä elän laupeudesta.

V. 275:1, säv. R. Faltin, san. Ph. F. Hiller, suom. S. Korpela

Virsi laulettiin viime sunnuntaina synninpäästön jälkeen. On kuulunut lempivirsiini siitä saakka, kun sen ensi kertaa kuulin tätini miehen hautajaisissa. Mutta juuri siitä syystä en ole koommin pystynyt laulamaan sitä alusta loppuun, kun ääni alkaa väristä ja katoaa jossain vaiheessa. En ole tullut kysyneeksi tädiltä, miten tuo virsi tuli valittua hautajaisiin.

Haapaveden kesäseuroissa laulettiin paljon Siionin Matkalauluja. Erään laulutuokion jälkeen juttelin äitini serkun kanssa laulujen annista. Anna-Liisa mainitsi yhdestä laulusta, että hän on sen valinnut hautajaisiinsa. Kerroin itsekin suunnitelleeni omia hautajaisiani ja niiden musiikkia, mutta jättäneeni sitten suunnittelut kesken, kun aloin ajatella, että minulle taitaa olla ihan sama, mitä toiset laulavat, jos en ole itse kuulemassa. Siihen Anna-Liisa arveli, että eihän sitä ihan varmasti tiedä.

Olennaisempaa kuin lauluvalinnat on kuitenkin ylipäätään tiedostaa oma kuolevaisuutensa ja olla valmiina lähtöön, kun kutsu käy. Olen varovasti alkanut suunnitella ”perinnönjakoa” ja rompekomeroiden setvimistä, ettei jälkeen jäävien urakka olisi ylivoimainen. Mutta tärkein asia kuoleman edessä – sillä edessä se on, lähempänä tai kauempana – on suurin piirtein sanottu tämän virren sanoissa.


Sua, Jeesus, kiitän ainian, kun hädästä mun nostit,
joit vihan maljan katkeran ja verelläs mun ostit.
On autuuteni sinussa: mä elän laupeudesta.

Ylistän, Isä, sinua nyt täällä murheen maassa,
vaan kerran valkovaatteissa saan kiittää kunniassa.
Soi riemuvirsi taivaassa: Mä elän laupeudesta.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

White bouquet

Kuultuani lauantaina ystävättäreni isän kuolemasta menin sunnuntaina kukkakauppaan lähettääkseni leskelle tervehdyksen. Olen kerran aikaisemminkin lähettänyt Interfloran kautta kukkia Romaniaan. Silloin ystäväni sai ne syntymäpäiväksi. Olin hienoisen pettynyt nähtyäni hänen lähettämästään kuvasta, miltä kimppu perillä näytti. Kuvastossa se oli ollut niin paljon hienompi. Mutta pääasia, että draga prietena oli suunnattoman onnellinen saamastaan yllätyksestä.
Tällä kertaa valitsin "white bouquet", minimihintaisen 60€ + toimituskulut päälle. Kukkakaupan rouva laittoi viestiin pyynnön, että maanantai olisi toimituspäivä, koska jo tiistaina olisi hautajaiset. Surunvalittelut romaniaksi (mutta tuskin sähköisesti pystyi laittamaan kaikkia niitä hattuja ja pilkkuja kirjainten päälle ja alle...), lisäksi raamatun kohta Ioan 11:25 ja lähettäjän nimi.
Tänään aamupäivällä oli kännykkääni tullut viesti ja kuva Dalialta: "Mama's flower bouquet from you" 


Tällä kertaa ei tarvinnut olla pettynyt. Kimppu oli näyttävä ja kaunis, tuskin Suomessa kuudella kympillä tuollaista hautajaisiin ihan saisikaan?

"Unelmakauppa"

Näin edellisyönä kamalaa unta, mutta viime yönä pelkästään hullua. Toki siitäkin herättyäni ajattelin, että onneksi oli vain unta.
Mies oli olovana omin päin mennyt ostamaan talon. Ihan tuosta vierestä, tällaisen samanmallisen kuin meillä jo valmiiksi oli. Tietenkin olin utelias näkemään, millainen talo on sisältä ja millaista kasvillisuutta naapurin emännällä oli ollut pihassaan. Puutarha oli tyydyttävä, peltoalaa vähän enemmän kuin meillä nyt on, varsin runsaasti tilaa kukkaistutuksille ympäri taloa, yhdessä nurkkauksessa räystääseen asti yltävää kotkansiipeä(!) ja yhdellä seinustalla runsas mutta tunnistamaton köynnöskasvi. Toivoin salaa sen olevan kärhö. Erikoista oli sekin, että naapurin tontti osoittautui merenrantatontiksi.
Sisällä odotti yllätys. Talo oli rinnetalo, mutta korkeuseroa ei ollutkaan ratkaistu portailla... Olohuoneen lattia oli viettävä! Kun kokeilin istua sohvalle, niin se keikahtikin nurin "alamäkeen". Mutta sitten hoksasin sen hyvän puolen, että mahdolliset tulevat lastenlapset saattaisivat laskea liukumäkeä olohuoneen lattialla. Parketissa oli lisäksi vielä hyvä lakkapinta toisin kuin omassa talossamme.
En kuitenkaan unessa tivannut mieheltä, miksi ihmeessä hän oli mennyt tekemään kaupat naapuritalosta, vaikka sitä itsekseni ihmettelinkin. Rupesin vain kiltisti suunnittelemaan tavaroiden muuttoa, että nyt voisi olla sopiva aika samalla karsia roinaa vaikka kirppikselle.

tiistai 16. lokakuuta 2012

"Kuvaa keittiössäsi olevia asioita"

Sain Millanilta haasteen ottaa kuvia keittiöstämme. Jo lapsena sain kuulla olevani liian rehellinen. Niinpä nämä kuvatkin ovat rehellisen raadollisia. En yrittänytkään antaa valheellista kuvaa raivaamalla epäesteettisyyksiä pois kuva-alueelta. Onneksi mies oli edellisenä päivänä luutunnut lattian...

Kerrottakoon ensi alkuun, että keittiössämme tehdään ruokaa ja leivotaan. Ruokailutila on tuvan puolella. Toiseksi kerrottakoon, että teimme keittiöremontin 2006, jolloin saimme lisää valoisuutta, avaruutta ja - periaatteessa - helppohoitoisempia pintoja.

 Eka kuvassa esittelen mikron välikössään. Tämä oli yksi mukava ratkaisu, joka antoi lisää pöytätilaa. Kaapin päällä säilytän maljakoita ja tapetilla päällystettyä banaanilaatikkoa, joka on kesällä täynnä muovirasioita- ja pulloja. Rukinlapa on miehen papalta.

 Toinen mukava ratkaisu oli jättää leikkuulauta pois tilaa viemästä laatikostolta. Meillä syödään niin paljon valmiiksi viipaloitua tai ruispaloja, että satunnaisiin leikkaamisiin käy irtoleikkuualustat.  Eikä kerry murusia. Pitkät hantaakit palvelevat hantuukien roikottimina... Epäsiistin näköistä, mutta kätsyä. Epäsiistin näköistä taitaa olla minun iltapalaleipänikin tyhjien suklaakuorien ym. roinan seassa.

Kolmas mukava ratkaisu ja ehdoton vaatimukseni oli kunnollinen ja runsas jätteidenlajittelumahdollisuus. Allaskaapissa on molempien ovien takana yhteensä kuusi lajitteluastiaa + pikkuinen patteriroskis. Ei ole täältäkään kaapista kukaan hetkeen roiskeita siivonnut.

 Tästä nurkkauksesta keittiöremontti-idea sai alkunsa. Siinä oli ennen kylmiö, joka simahti juuri ennen lakkiaisia. Väliaikaisesti sijoitettiin tuo tilalle hankittu korkea jääkaappi kylmiön ovenreikään. Mutta kun kylmiön hyllyille jäi jumiin jemmaan mm. marjanpoimurit, niin loppukesällä piti jääkaappi siirtää pois tieltä, ja silloin alkoi kylmiön tyhjöö ja purku. Kylmiön tilalla on nyt sitten siivouskomeropari vasemmalla ja "ompelunurkkaus" oikealla. Oikeasti nurkkapöytä (jolle kertyy kaikenlaista käsistä pois laitettua) on ahdas muun kuin barbinvaatteiden ompeluun, mutta ainakin sekä ompelukone että saumuri ovat tuossa saatavilla, ettei tarvi raijata esiin makkarin kaapista. Lattialla ostoskasseja.

Viimeisessä kuvassa on "piisin otta" ja keraaminen liesi + kiertoilmauuni. Seinäkaakelit ostettiin meille loppuunmyynnistä ennen kuin uudesta keittiöstä oli mitään selvää suunnitelmaa. Ja kas vain, ne riittivät. Seurakuntatiedot roikkuvat näkösällä magneetin avulla. Reelingit olivat myös mukava parannus edellisen keittiön rumiin nauloihin verrattuna. Esiliinoille mun pitäisi keksiä uusi säilytyspaikka. Niiden edellisen, säilytyskorin, tilalla on nyt se Liisa-tädin julmetun kokoinen monitoinikone alakaapissa.

Tämä tästä. Haastan edelleen Vihrun blogin keittiötä kuvaamaan. Sielläkin on eletty remontin mainingeissa.