"Punarinta"

Viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mieheni nousi sängystä ja meni jääkaapille hakemaan ensiapua alhaiseen verensokeriin. Ehdittyään kaataa viilin päälle talkkunajauhoja ja sokeria hän oli tuntenut, että kohta lähtee taju ja oli laskenut viilin pöydälle ja hörpännyt siitä sokeria ja jauhoja suuhunsa. Saman tien hän olikin kaatua rojahtanut lattialle, sen verran kuitenkin tajuissaan, että oli lattialle pudonneesta sokeriastiasta saanut lipattua lisää sokeria suuhunsa ja kohta kykenikin sieltä ylös kompuroimaan.
Minä en ollut kuullut mitään, mutta yläkerrassa kuopus oli ollut vielä hereillä ja oli kuullut rysäyksen, mutta ei ollut tullut katsomaan, mistä se johtui. Aamulla huomattiin, että ruokapöydän vieressä oli tuoli nurin, siihen mies oli ilmeisesti kaatunut. Rinta ja kaula olivat arkoina ja niissä näkyikin punaisia jälkiä.

Näin tipalla ei ole insuliinishokki koskaan ollut. Kieltämättä minua alkoi huolestuttaa. Nukun niin sikeästi, ettei minusta ole apua, jos yöllä tulee hätä. Pitäisikö sängyn vieressä olla aina jotain ensiapua? Ne tahtovat kyllä kadota mielitekoihin. Yhtenä aamuna töihin lähdettyäni aloin ajatella, olisiko minun pitänyt tarkistaa, että sänkyyn jäänyt mies on vielä hengissä. Kun asia vielä kotiin ajellessani tuli uudelleen mieleeni, ehdin jo ajatella kaikenlaisia kauheuksia ennen kuin muistin, miten mies minua oli lohduttanut: Taivaan Isä pitää huolta.
Joskus tulee kolhuja, mutta henki säilyy juuri niin kauan kuin on tarkoitettukin. Lapsieni isästä kiitollisena.