Pääsiäisen perheprojekti

Hiljaisen viikon keskiviikkona sitten ilmaisutaidon kerholaiset opastavat koulutovereitaan pääsiäisvaelluksella Ylös Jerusalemiin. Lavasteet alkavat olla rustattuna, osa yhdessä oppilasten kanssa, osa omin käsin ja onpahan mieskin antanut oman merkittävän panoksensa. Sen lisäksi, että hän uhrasi aikaansa, vaivaansa (ja puutavaraansa) kolmen ristin nikkaroimiseen, uhrasi hän jotain muutakin, nimittäin oman juoksupokaalinsa yläsaliin ehtoollismaljaksi. Pohjasta piti ruuvata irti neliskanttinen kivi, jossa oli muistolaatta. Saman tien hän irrotti kaikista pokaaleistaan jalustat, jotta pääsin oikein valitsemaan, minkä pokaalin nappaisin.
Alunperin oli ajatuksenani, että katamme pöytään vain tämän miniatyyrikaluston, jonka ostin aikanaan Israelista matkamuistoksi ajatellen nimenomaan koulun havaintovälinekäyttöä. Mutta tällä kertaa koko ei riitä. Kannu on jotain kymmensenttinen ja pikarit kolmisen senttimetriä korkeita. Niiden kaveriksi minulla olisi ollut myös miniatyyrileipiä, mutta taidan ostaa jonkin vaalean kakon keskiviikoksi.

Ei enempää, nyt on kiire sammuttaa tietsikka. Valot ja telvisio ovatkin jo sammuksissa. Hyvää Earth Houria!

Pictures on my wall

Jahas, ei taaskaan onnistunut upotus. Aiemmin yritin saada esiin Jukka Tolosen esittämän virren 48 ja nyt Flute of Shamea, vaan ei onnistunut. Kokeilenpa tällä tavalla, josko klikkaamalla tästä tulisi sivu esiin...
Miksi sitten olisin halunnut upottaa tähän kyseisen videon?

Aamulla tapani mukaan kuuntelin autoradiota, käänsin ennen puoli kahdeksan uutisia Radio Suomen kanavalle odotellessani kollegan portin pielessä. Kuulin aivan ihanaa musiikkia, kaunista stemmalaulua, haikeaa melodiaa. Ehätin kuulla siinä mainittavan kevään ja linnun laulun englanniksi, samaten jotain maailmasta, joka ei halua minua enää. Kotiin töistä palattuani yirtin noilla muutamilla hakusanoilla googlen ja youtuben kautta, mutta ei tärpännyt. Harmitti. Sitten rohkaisin hurjan luontoni ja lähetin yleisöpalautetta Ylelle ja kysyin, mikä biisi soi kyseiseen kellonlyömään kyseisellä kanavalla. Ja sain vastauksen melkein saman tien, ja todentotta, tätä biisiä juuri hain. Itkettää. Eikä vähiten siksi, että tällaista musiikkia löytyy Suomesta, olkoonkin, että Koop on alunperin kotoisin tuolta etelänaapurista.

Mahtavaa löytää vielä tällä iällä uusia musiikkirakkauksia.

Voiko pääsiäinen olla adjektiivi?

Niin, voiko? Useat -nen -päätteiset sanat ovat adjektiiveja. Nyt tekisi mieli käyttää pääsiäinen-sanaa adjektiivina ja väittää että tässä on pääsiäinen kuva.
Kuva on meidän esikoisestamme, joka on nyt lampaan kanssa minulla taustakuvana. Pääsiäislammas ja rairuoho. Ja viaton alaston Esikoinen.

Uskon päivänä

Nyt täytyy testata, onnistuisiko edes ihan tällainen perustekstin postaus. Tässä tuli lyhyessä ajassa kaksi kolausta teknilliselle itsetunnolleni, kun ei upotus onnannut, eikä edes kommentointi :(
(Ja vaikka miten on Uskon päivä, niin näiden rakkineiden kanssa kyllä epäusko valtaa mielen.)

Koulupäivä oli aivan hyvä, ja oppilaiden mielestä varmaan myös hyvänmakuinen, koskapa huomisen synttärini kunniaksi tarjosin tänään eskareilleni suklaamunia - kysyttyäni ensin luvan kotoa. Aamulla flanellotaululle Jeesus ratsastamaan Jerusalemiin, lapset saivat tulla kiinnittämään taululle palmunlehviä. Tietysti jonkun piti kokeilla laittaa niitä muurin harjalle tai aasin hännän alle... Mutta sitten kokeiltiin korityöskentelyä, ja se meni mukavasti ilman luokka-avustajaakin. Sitä täytyy ottaa useammin, vaikka kerran viikossa, kunhan keksin sopivia tehtäviä koreihin valittaviksi. Iltapäivällä kummioppilaat tulivat kanssamme koristelemaan virpomavitsoja, ja sekin sujui suuremmitta kommelluksitta, vaikka tarjolla olisi voinut olla pienen katastrofin ainekset (esmes roppakaupalla vitsoja, joilla huidella toisia...)

Kotiin lähtiessäni kannoin yläkoululta lainassa olleet FYKE-välinelaatikot autoon, ajelin kollegaa hakemaan, kävin sitä ennen tankilla ja rehasin em. laatikot yläkoulun opettajainhuoneeseen. Oppilaat jo pääsivät tunnilta, ja eräs suloinen kasiluokkalainen poika tervehti ja pyysi, että tulisin jo takaisin yläkoululle, opettamaan heille englantia. Vaikka en ole edes häntä opettanut, en yhtään mitään ainetta... Siitä jäi kyllä oikein hyvä maku suuhun. Suklainen suorastaan.

Toki sitten perjantain viikonlopputunnelmailoamme himmensi auton radiosta kuulunut uutinen Orivedeltä. Vaan tällä kertaa päästiin kouluampumistapauksessa aiempaa vähemmällä, Luojan kiitos.

Pappi kahvitauolla

Bongasin erään koulun aulassa olevalla ilmoitustaululla hauskan ja hyvän ilmoitusidean:

Unissanarraaja

Olin unissani sitten Belgiassa. Oli kova homma yrittää ymmärtää nuorta naista, joka puhui minulle flaamia. Pääsimme katsomaan kuviouintiesitystä, jossa naisia oli pitkä rivi altaassa, jalat heiluen vedenpinnan yläpuolella, punaisissa uimapuvuissa.
No, sitten alkoi jallitus. Yksi siellä samalla reissulla ollut tyyppi alkoi selittää olleensa Belgian Horonkylässä. Tartuin välittömästi tuohon Horonkylään ja aloin kiusoitella, että häntä on kyllä nyt huijattu. Ei hän ole ollut missään Belgiassa, vaan Etelä-Pohjanmaalla. Todistaakseni väitteeni kysyin häneltä, että oliko hän ymmärtänyt lainkaan paikallisten puhetta. "No, en", myönsi poikaparka. Minä nyökyttelin merkitsevästi päätäni: "Eikö se olekin selvä todiste, että olet ollut Etelä-Pohjanmaalla." Kysyin sitten vielä, että oliko hän nähnyt reissun aikana paljaita takapuolia. Hän myönsi nähneensä (varmastikin saman kuviouintiesityksen, jossa kieltämättä pakarat vilahtelivat). "No niin, sinä olet siis nähnyt Duudsonit, joten sinä olet ollut Etelä-Pohjanmaalla, etkä missään Belgiassa." MOT

Syvältä

Kuulin aamulla Radio Dein uutisista, että ohjaaja James Cameron on päässyt käymään Mariaanien haudassa ja että häntä ennen sinne on laskeutunut vain kaksi ihmistä 60-luvulla. Itselläni ei ole eikä koskaan tule olemaan mitään hinkua laskeutua jonnekin kymmenen, yhdentoista kilometrin syvyydelle meren pohjaan, pimeyteen ja suunnattomaan paineeseen, ahtaassa sukelluslaitteessa. Uutista kuunnellessani arvelin, että itselläni olisi voinut tulla siellä pakokauhu. Mutta sitten muistin Psalmin sanat: "Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä."
Ja kas, ihminen on sekä noussut taivaaseen että laskeutunut syvyyksiin, mutta "Herra on kaikkialla läsnäoleva", kuten kyseinen psalmi 139 on otsikoitu.

Elina ja basso

Testaan, onnistuuko videon upotus. Emme hoksanneet ennen juhlaa videoida trion Kari Pitkänen-Lappalainen harjoittelua, mutta tässä videossa samainen Lappalainen soittaa bassoa.

Kiitos, Millanille rohkaisusta ja neuvoista tätä testausta koskien.

Leo 50

Väsynyt mutta onnellinen. On varmaan useampikin sukulainen tänä aamuna. Takana jälleen yhdet juhlat, joissa sai tavata niin rakkaita sukulaisia kuin vanhoja tuttuja vuosien takaa lapsuusmaisemistamme.
Meiltä osallistui täysi autolasti, vaikka tytär ei pystynyt irrottautumaan opiskelukiireistään. Hänen sijalleen saimme joukkoomme kuopuksen tyttöystävän. Rohkea tyttö, kun tohtii lähteä maailmojen taakse outojen (siis OUTOJEN) ihmisten sekaan. Ehkäpä poikamme sai hänet houkuteltua mainitsemalla, että siskon luona on kissanpoikasia... Ja toki niitäkin pääsimme katsomaan, kunhan olimme ensin visiteeranneet äitini, joka on paraikaa intervallihoidossa vielä huomiseen.
Juhlapaikalle ennätimme etuajassa, niin että ehdimme kuunnella bändiharjoituksia: kummitytön trio soitti ja juhlakalu lauloi mm. "Punatukkaiselle tytölleni" - josta kiusoittelin serkkuflikkaa, joka oli värjännyt päänsä punaiseksi. Sen verran ehdin avitella siskoa rustauksissa, että laitoin pöytiin kynttilänjalat: lasiseen jälkiruokamaljaan sinisävyisiä ja kirkkaita lasikiviä(?) joiden päälle tuikku. Pöytiin oli aseteltu kynttilänjalkojen molemmin puolin pajunoksia köynnösmäisesti. (Niistäkin riitti hauskuutta meille tyhjännaurajille. Teemme vaikka tikusta asiaa ja asiattomuuksiakin.)

Pikkusiskoni saapui näyttävästi ja kuuluvasti ja syöksyi onnittelemaan päivänsankaria.
Taikka siis hänen kuvajaistaan, nukkea, joka pönötti ovensuussa, hana haarukoissa. Näköiseksi oli isosisko saanut, meinaan naamavärkin. Ja tietenkin asepuku kuului asiaan. Yksi jos toinen kävi sitten illan kuluessa hiplaamassa "poikaa" (viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen, sisältö lienee ollut samaa tavaraa) - kertakäyttömuki kädessään. No, ekologinen siskoni sentään oli kirjoittanut nimensä omaan mukiinsa, ja isäntä heidän naapuristaan näytti jemmaavan oman kuppinsa hattuhyllylle, josta näin hänen sitten sen tuohippuolin uudelleen käteensä kurkottavan. Siitä hänelle tunnustusta.
Vaan emme mekään kuivin suin istuneet, hirvikeittosantsilautasten jälkeen kävimme sankarin perässä kahvipöytään. Serkkuni kantoi voitonriemuisesti pöytäämme kokonaista täytekakkutarjotinta, ja sillä olevaa kakunloppua, jonka keittiöhenkilökunta oli pöydästä pois vaihtanut uuden kakun paikalta. Sitä sitten lapoimme mieheni ja serkkuni kanssa makoisiin paloihin. Mansikkakakkua.
Ohjelma oli musiikkivoittoista. Metsästysseuran majalle lappoi väkeä oudonmallisten laukkujensa kanssa, joista kaivettiin esiin erimallisia torvia. Kaksikin eri puhallinorkesteria soitti osin sankarin pyytämiä ja osin yllätysnumeroita (yllätyksiin taisi kuulua I'm just a Gigolo...) Onneksi olimme ehtineet kuulla trion harjoittelevan, koska me lähdimme kotimatkalle ennen heidän varsinaista esiintymisvuoroaan. Ja tietysti poikkesimme vielä tervehtimään isääni, joka kyseli taas tytärtämme. Ensi kerralla täytyy saada hänetkin mukaan vaarin luo.
Melkein koko kotimatkan satoi räpäskää, jota Kokkolan korkeudella alkoi jo kertyä ikävästi sohjoksi, mutta onneksi loppumatkasta sade hiljeni ja tie oli auki. Minäkin uskalsin nukkua.

Serkun kanssa ennätimme vaihtaa ajatuksia omista tulevista viisikymppisistämme. Ei niihin enää pitkä aika ole. Hänkin oli jo ennättänyt asiaa fundeerata.

Liesun päälle

Ja taas mennähän. Huomenna lähäretähän. Raitti vaan pöläjää nastarenkahien alla. Siskoon mies juhulii ikävuosiansa, meemmä joukkohon. Meinaamma vierä sille korveellisen saunavehkehiä, hantuukia, puon alustoja, vihtoja, saunavamppuja ja jotaki pesuainehia. Ja jos viä kolehrin kokuamma kukkarohon. Motin kuvan yhyrestä kortista, ja lähärätin pikkusiskoolle, jonka miälestä soli justihin omialtaanen Leolle: meirän suosikkikirjasankari Myyrä kirvehen ja pokasahan kans.
Moon jännänny, tohtiiko meirän miniäntekeles lähtiä följyhyn, kattomahan minkälaasia serkkuja, tätejä ja enoja poikakaverillansa on. Kyllä soli kuulemma luvannu lähtiä. Ei tiä viä, mikä siä orottaa...

Ohojelmaa meirän väeltä ei ny kauhiasti oo luvas, kun syntymäpäiväsankari oli toivonu "arvokasta ja juhulallista ohojelmaa"...

Kansojen sulatusuuni = helvetin lieskat?

Mies kauhisteli aamulla ääneen, että "On ne hulluja nuo amerikalaiset!" Ja tulihan hänen puuskahdukselleen selityskin. Oli kuunnellut uutisia, joissa kerrottiin poikasen ampumisesta. Mies kertoi kuulemastaan: "Katuvahti" - aseistettu kansanmies, joka vuorollaan vahti kotikulmiaan - oli seurannut epäilyttävää teini-ikäistä poikaa, joka oli kuljeksinut kadulla, käynyt karkkiostoksilla ja jatkanut kulkuaan. Vahti oli jopa soittanut poliisille ja kertonut seuraavansa epäilyttävää henkilöä, mitä hänen pitäisi tehdä. Poliisi oli käskenyt lakata seuraamasta. Vaan eipä ollut neuvo kelvannut. Mies oli seurannut poikaa tämän kotiportille, ja ampunut hänet siihen.
Tämä tapaus oli sattunut joskus aiemmin, oliko vuoden alussa, mutta nyt se oli päässyt otsikoihin, kun ihmiset osoittavat mieltään pojan karmean kohtalon vuoksi. Ja poliisin voimattomuuden vuoksi. Hankala kai poliisin on mitään tehdä, jos kerta laki mahdollistaa "itsepuolustuksen", sallii aseenkannon käytännössä kelle tahansa ja lupaa myös turvautua sen käyttöön, jos kokee itsensä (tai omaisuutensa??) uhatuksi. Villin Lännen meininki elää edelleen.

Mestauskallion ristit

En ehtinyt enkä sitten enää edes muistanut ottaa tänään koulussa kuvia, kun pienet eskarioppilaani maalasivat maanisella innolla Pilatuksen palatsin seinää sormiväreillä. Sekoitin muutamien kuivahtaneiden väripullonloppujen sisällöt ja sain tiilenruskeaa - ja pääsin eroon edes muutamasta pullosta kaappia täyttämästä.
Myös mieheni on rekrytöity palvelemaan ilmaisutaidon kerholaisten pääsiäisvaellusesitystä "Ylös Jerusalemiin". Kyselin häneltä joutavaa lautatavaraa kolmeen ristiin. Löysin sellaista itsekin. Käydessäni kirpparilla huomasin ulko-oven vieressä jätelaudan näköistä purkukamaa ja kysyin tietty Sailalta, saako siitä ottaa. Sain ottaa, ja keräsin neljä ristin poikkipuuta (on hyvä olla valinnan- ja särkymävaraa). Myönnettäköön, että keräsin samasta kasasta myös tyhjän Baileys -pullon ja housuhenkarin...

Mies kysyi eilen, milloin tarvitsisin ristit. Tiistaiksi. Äsken hän sitten sai inspiksen, kun oli sopivasti väljännestä ennen hiihtokilpailujen alkua.

Kuten huomaatte, keskimmäiseen ristiin tuli myös päällekirjoitus. Ei latinaksi tällä kertaa, vaan hepreaksi.

Rohkenen vielä kertoa, mitä ilkikurinen mieheni leveili palattuaan souvistaan: "Pystytin jehovantodistajien karkottimen."

Muistinpas!

Se oli basilikaa!
Vai olikohan...?

Kylvetty on, juu...

...muistaisi nyt vain, että mitä tuli kylvettyä.

Pikkuveikan eteläisen huoneen ikkunalla on vanhan silityslaudan päällä pienoiskasvihuone täynnänsä purnukoita. Toki suurimmassa osassa purkeista on tökättynä myös muovilusikka tai jäätelötikku, johon olen kirjoittanut koodikielellä, minkämerkkisiä siemeneitä kyseiseen pyttyyn on toiveikkaasti ripoteltu. "Pet"-merkkisiä siemeniä kylvin kahteenkin kertaan, ja molemmilla kerroilla itäneet hentoiset taimet näivettyivät pois, niiden varret vähitellen ikään kuin sulivat. Eikö kaupan kylvömulta olekaan riittävän laihaa? Vai eikö aika ollut otollinen petunian kasvulle? No, lobelian siemenille ei käynyt sen paremmin.
Myöskään orvokeista viime kesänä keräämäni siemenet eivät oikein näyttäneet lähtevän itämään, joten otin mullan uusiokäyttöön, pudottaen siihen ne kaksi munakoison (taikka paprikan) siementä. Tänään sitten huomasin siellä itäneen enemmän kuin ne kaksi tainta, jotka tulivat pintaan jo hyvän aikaa sitten. Päättelin itsekseni, että taisin sittenkin saada pari kolme orvokin tainta...
Mutta sitten löysin yhdestä kukkapurkista todella sievän ja terhakan näköisiä taimia. Haeskelin epätoivon vimmalla purkin kyljestä tekstiä, joka paljastaisi, mistä kasvista on kyse. Mutta mitään merkintääni en löytänyt. Eikä mitään muistikuvaa, mitä siihen kylvin. Sen kyllä muistan aivan selvästi, että kylväessäni ajattelin: "Pitäisi hakea nimikyltti tähänkin purkkiin, muuten unohdan, mitä tässä kasvaa."
Koetin jo selata siemenpussivarastoani, josko sieltä löytyisi ratkaisun avain, mutta toistaiseksi en kokenut ahaa-elämystä. Jotain hyödyllistä tai kaunista se varmaan kuitenkin on.

Sadanpäämiehistymistä yhdelle päälle

Huh sentään! Tänään viimein sain äntihin kypärän värkkööksen, kun sain paimennettua laumani ensin kotilaitumille. Suojaliina pöydälle ja itselle. Punaharja syntyi kreppipaperitolloista, joita liimasin ensin jätekartonkipalasille (oli vähältä hankala saada kaaren muoto myötäilemään moikuliaasta kypärää...) Ennen harjan teippaamista kypärän kukkuralle käytin sitä kaavana hopeakartongin leikkuulle.

Teippauksen jälkeen aloin päällystää kupua tuollaisella ohuella hopeapaperilla, vähän paksumpaa kuin silkkipaperi. Ja kun lanttalauree oli sanomalehti piilossa, oli aika liimata hopeakartonkisuikaleet punaharjan reunaan.

Vessan peilistä kävin sovittelemassa otsavahviketta, jolla sain kätsysti piiloon kypärän epäsäännöllisen etureunan. Sen sain kiinnitettyä nitojalla.

Poski-/ohimo-/ sivusuojukset olin leikannut jo ennemmin valmiiksi ja tökkäsin ne sitten vain ootsanauhan alle.

Tämä saa nyt luvan kelvata. Vielä pitäisi tehdä nahkasuikalehame

:(

Mutta kilpeä en kyllä enää taida viitsiä tehdä! Sen sijaan mies voisi avittaa minua kolmen ristin väsäämisessä. Äsken kirpparilla poiketessani sain sieltä haalia mukaani kaatopaikalle menossa olevasta puutavarakasasta muutaman poikkipuuvärkin.

Eskarin pojat odottavat innokkaasti, kun olen luvannut, että eskarin perällä olevan maitopurkkimuurin he saavat sitten leikkeihinsä, kunhan se on ensin ollut pääsiäisesityksessä. Luultavasti Pilatuksen palatsinmuurista tulee linnoitus taistelutantereelle.

Voi pyhä Patrik!

Ei ole vielä suomalaiseen kalenteriin merkittynä Pyhän Patrickin päivää, jota vietettiin lähinnä kai katolisessa maailmassa viime lauantaina. Enpä minä sitä sinne odotakaan, kalenteriimme. Vaan kyllä sekin juhla jo näkyy myös Suomessa. Palailimme kotiin viimelauantaiselta konserttimatkaltamme paikallisen tiettyyn aakkosketjuun kuuluvan kauppa-ruokala-huoltoaseman kautta. (Mies oli kiristänyt minua, jos hän suostuu lähtemään kanssani kirkkokonserttiin, on minun suostuttava paluumatkalla kauppareissulle herkkuja ostelemaan, joko sipsejä tai suklaata. Niin, ja pitihän meidän ostaa kevytmaitojuomaa vaniljakiisselin tekoon.) Siellä kaupassa kadotin mieheni jäätyäni tonkimaan siemenhyllyä, ja kun kurkistelin hyllyjonojen väliin, niin meinasin oikein säikähtää, kun näin kaksi nuorta miestä pukeutuneena kirkkaanvihreisiin samettisilinterihattuihin ja leukapartaan. Näin toki miehenikin, joka muina miehinä haeskeli maitopurkkia, eikä ilmeisesti ollut lainkaan huomannut mitään kummallista asiakaskunnassa. Kesti hetken, ennen kuin hoksasin, mistä naamiaisasuissa oli kyse.
Olkoonkin, että Pyhä Patrick kuulemani mukaan aikanaan havainnollisti Jumalan kolminaisuutta apilanlehden avulla - ja on hän siksi aivan kelpo mies - niin en minä silti soisi, että meille rantautuisi enää yhtään lisää noita vierasperäisiä juhlia nykyisten karnevaalien, halloweenien sun muiden lisäksi. Minulla kun on sellainen skeptinen ja kyyninen olo, että suomalainen juhlakansa ottaa vastaan mitä tahansa juhlan aihetta saadakseen (teko)syyn remuta, rellestää ja pitää pahaa elämää. Eivät tainneet nämäkään nuoret miehet seuralaisineen olla menossa juhlimaan irlantilaisen kirkonmiehen merkkipäivää ainakaan kirkkoon.

Loppukuriositeettina mainitsen vielä erään keski-ikäisen naisen, joka myös kiinnitti huomioni kaupassa, ei niinkään juhlapukeutumisensa kuin voimakkaan tuoksunsa takia. Siinä oli hulauteltu desilitroittain hajuaineita ympäriinsä. Kotiin pyöräillessämme kyselin mieheltäni, miksi täytyy haista noin vahvasti, onko se jokin suojakeino? Hän arveli, että ravintolaanhan rouva tietysti oli matkalla, ja jospa hän yritti suojautua, ettei tupakanhaju tarttuisi. Mutta sitten hän hoksasi, miltä minä olin arvellut naisen suojautuvan: tungettelijoilta. Mutta siinä on kyllä tietty ristiriita...

Apropos, me sitten ostimme SEKÄ suklaata ETTÄ suolaisia herkkuja: suolapähkinärusinamixin.

Lohtukissut

Kiitos miehen taannoisen siivousinnon kirjahyllyn kätköistä putkahti esiin tämä hellyttävä kuva, jonka sain Millanilta noin vuosi sitten. Siirtotarra-arkki oli edelleen rullalla, mutta nyt putsasin sille paikan ruokapöydän läheltä sileältä sienältä. Vähän vinoonhan joka osa näyttää mulla menneen, ja yksi vauhtiviiva jäi kokonaan paikkaa vaille, mutta kissat ovat söpöjä ja teksti aina yhtä sopiva ja lohdullinen. Se ei ehkä tuosta hyvin erotu, mutta suomeksi ko. Raamatun kohta Fil. 4:6-7 menee vanhassa käännöksessä:
"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kirstuksessa Jeesuksessa."

Pieni suuri mies lähti, ja moni muu

Viikontakaisesta ilmaisjakelukaupunkilehdestämme luin järkytyksekseni tiedon alueellamme tunnetun sääprofeetan kuolemasta. Tauno Junttila oli pieni lupsakka mies, joka lehden mukaan hoiti tunnollisesti luottamustehtäviään myös kotiseurakunnassaan. Itse tapasin hänet erään joulun alla vastaanottokeskuksen joulujuhlassa, jonne hän tuli vierailemaan joulupukiksi sonnustautuneena. Kuolinviesti yllätti, koska ikää tuolla paikallisella kuuluisuudella oli vain muutama vuosi päälle kuudenkymmenen.
Sunnuntaina sitten järkytyin toisestakin kuolinsanomasta, kun kirkossa mainittiin Erkin nimi ja ikä 77 vuotta. Erkki ei ollut pieni mies, vaan suorastaan pelkoa herättävän kookas, mutta paikallinen kuuluisuus yhtä lailla. Vaikka tieto Erkin kuolemasta oli odottamaton, niin ei se yllättävä ollut tietäen hänen viinaanmenevän elämäntapansa. Hänessä oli selvästi kaksi puolta. Selvin päin mukava seuramies, joka kulki joko pyöränsä kanssa kuskaten sillä monesti suuriakin rankakuormia tai sitten kesällä kaupungilla kitaransa ja irwinmäisen lierihattunsa kanssa. Se toinen puoli oli sitten se humalapuoli.

Loppuviikosta luin sitten kolmannenkin kuolinsanoman. Teologian tohtori rovasti H. oli kutsuttu lepoon. Hän oli appeni kollegoja ja ystäviä, johon itse tutustuin vasta, kun hän jäi eläkkeelle ja muutti vaimonsa kanssa paikkakunnalle - ja liittyi KD:hen. Rovasti H. oli hänkin kookas mies ja erinomaisen uljaan näköinen, puhumattakaan hänen avuistaan puhujana. Häntäkin kuitenkin irroteltiin tästä maailmasta ja riisuttiin rajusti omista avuista viime vuosina, kun hän sairastui Alzheimerin tautiin. "Herra, nyt sinä kutsut palvelijasi lepäämään".

Lampunkoopan kierrätystä

Ei, tämä juttu ei nyt kerro siitä, miten saimme Millanin luona käydessämme mukaamme kauniin sinisen lamppukuvun lamppuineen. Se on aivan oma lukunsa (joka kuuluu näin: mies vaihtoi sitten lamppuja siten, että olohuoneen ruma hökötys - joka oli peräisin opiskeluajoilta - sai häipyä, ruokapöydän yllä ollut kuvuton kolmihaarainen lamppu siirrettiin sen tilalle, ja Millanin sininen hengailee nyt ruokapöydän yllä.)

Mutta tämän jutun lampunkoopa oli tyttären kanaverkosta ja silkkipaperista kuviskerhossa tekemä ja sittemmin hylkäämä. Kun kerroin miehelle tarvitsevani roomalaisen sotilaan kypärään, hän ehdotti, että voisin yrittää sellaisen värkätä käyttäen varastossa lojuvaa varjostinta. Hän toi minulle varastosta lisäksi liisterijauhetta sekä rautasakset. Tosin olin pyytänyt sivuleikkureita, mutta ne ovat kuulemma hukanteillä eli lymys. Sivuleikkurit olisivat sopineet paremmin pikkuisiin kätösiini, näillä miehen kouraan tehdyillä pitkillä pihdeillä onnistuin saamaan peukalooni haavan, kun jätin sen litinrakoon varressa olleiden pidäkkeitten(?) väliin. Tukko sormeen ja muotoilemaan kypärää.

Joko tämänkin kännykkäni kamera on huono tai sitten en vain osaa käyttää sitä... Sekoittelimme liisterin tuollaisessa muovikaukalossa. Sitten aloin repiä sanomalehtisuikaleita. Mies suhtautui kovasti epäluuloisesti projektiini. Hänen mielestään minun olisi pitänyt tehdä sanomalehtisilpusta ja liisteristä massaa, mutta minun mielestäni siitä olisi tullut liian massiivinen (sanaleikki?) Halusin kevytkypärän, joka kuivuisi nopeammin.

Jos kuivuu maanantaiksi, koululla liimaan vielä hopeapaperia päälle, koetan kiinnittää rikkinäisestä kypärästä jääneen silmikon otsalle, ja sitten pitäisi väsätä jonkinlainen punainen töyhtö päänkukkuralle, ja sivuille hopeakartongista sivulärpäkkeet. Saa kelvata tähän hätään. Vakka voihan olla, että mies arvasi oikein ja että kuivuessaan kypärä hajoaa alkutekijöihinsä...

Samaan kuvaan meinasi tulla muutama lakanasuikale, joista on tulossa kolme ihokasta. Viisi taitaa olla jo tehtynä. Jospa ne piisaisivat. Ja toivon mukaan oppilaiden mukana tulee maanantaiksi lisää maitopurkkeja, jotta saadaan muuri rakennettua loppuun.

Kuva puhukoon tuhat sanaa

Hyviä uutisia ja huonoja

En nyt jouda monta riviä kirjoittamaan (laskettakoon se noihin hyviin uutisiin...) koska sormia polttelee päästä tekemään loppuun paperinlajittelu-urakka, jonka otin taas töistä matkaan ja joka piti jättää kesken ylimääräisten kuoroharjoitusten tautta.

Ne varsinaiset hyvät uutiset: muistin viimein tänään, että pitää soittaa työterveyshoitajalle ja kysyä verikokeiden tuloksia. Ja tulokset olivat normaalit: kalsium, maksa-arvot, verensokerit, hemoglobiinikin, vaikka olikin vain 120. Kolesteroliarvot olivat suorastaan hyvät, eli olivat pysyneet ennallaan, 3,7, joista hyvien osuus yhden päälle ja huonojen kahden päälle.

Huonoa sen sijaan on se, että jouduimme perumaan lauluryhmämme keikan Marianpäivän seuroihin.

Nissana

Taas eräs entinen oppilaani on saanut vauvan. Tarkoitan toki, että tämä piepu poika on hänen ensimmäisensä, mutta tiedänpä muutamia muitakin oppilaitani, joista on tullut isiä ja äitejä. Tällä kertaa iloinen perhetapahtuma maahanmuuttajaperheessä. Minulta kyseltiin hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää, tietäisinkö mistä voisi saada vauvan vaatteita - sillä tavalla sain vauvauutisesta kuullakin. Lupasin kysellä vaatteita. Minulla on tuttavapiirissäni kirpputorin pitäjä, jonka kirppiksellä on useita ns. "lahjoituspöytiä", joihin ihmiset tuovat lahjoituksena tavaraa ja vaatetta ja joiden tuotto menee erilaisiin kristillisiin hyväntekeväisyyskohteisiin. Niinpä käännyin tämän tuttavani puoleen kysymään, pystyisikö hän auttamaan asiassa. Hän arveli voivansa pystyä. Viime viikolla hän sopivasti ilmoitti, että nyt olisi koossa laatikollinen vauvanvaatetta, voisiko hän käydä ne tuomassa. Ilmoitin perjantaina tulevan äidin siskolle, että nyt minulla olisi niitä vaatteita ja että maanantaina voin töistä palatessa käydä ne tuomassa, vaan silloin ei vielä ollut vauvasta tietoa. Mutta eilen sitten näin Facebookissa kuvan pikkuisesta!
Tänään kävin onnittelemassa isoäitiä ja viemässä laatikon. Olo oli kuin diakonissalla, joka käy kodeissa tervehtimässä ja vie lähimmäisapua perille. Vastaanotto oli lämmin. Jopa perheen pentukoira oli aivan innoissaan sekä minusta että paketista. Sain monta märkää pusua.

Uuttera urheileva mieheni

On se sentään hyvä, että mies toisinaan jaksaa innostua siivouksesta. Hän ottaa sen urheilun kannalta, kun kuitenkin jotain liikuntaa hänen on pakko harjoittaa. Perjantaina mies pyyhki pianon pölystä, luuttusi olohuoneen lattian ja haki matot ulkoa, missä ne olivat olleet roikkumassa vissiin koko loman ajan. Eilen sitten hän huomasi, kuinka kauheassa pölyssä portaat olivat (eivät toki keskeltä, siitähän kuljetaan ja keskikohta tulee sukilla pyyhittyä). Voidakseen pyyhkiä rappuset yltympäriinsä hänen täytyi ensin siivota portaikon ylätasanne, joka on ollut viime aikoina romunsäilytysnurkkauksena: kaksi isoa pahvilaatikollista videokasetteja, yksi rikkinäinen muovikuusi laatikossaan, kaksi ionisoivaa ilmanpuhdistajaa, ylimääräinen yöpöytä, jätepuusta tehty kirjahylly täynnä tietokirjasarjoja, joiden päällä lojumassa valokuvakansioita ja se - nykyisin enää vähemmän - tupakalta haiseva kuolinpesästä palautunut taulu, sekä lasten keinuhevonen. Voidakseen saada tietokirjat johonkin hänen täytyi sitten siivota myös olohuoneen kirjahylly. Siinä vaiheessa minä tulin mukaan, pelastamaan hyllynreunalle pinoamani koulukansiot. Urakan päätteeksi yläkerran tasanne on siisti (ja portaat myös). Tasanteelle jäi enää se lasten keinuhevonen, jonka haluan säilyttää, koska se on jykevä ja kaunis lahja anoppilan isovanhemmilta. Noo, se muovikuusikin siellä vielä odottaa siirtoa pihavarastoon. Ja ne videolaatikot, ilmanpuhdistajat, yöpöytä ja tyhjä ruma kirjahylly jököttävät alakerrassa odottamassa siirtoa eteenpäin. Videonauhat, joita voisi käyttää kudontaan, säilynevät parhaiten kuoriensa sisällä, vaikka ne kuoret vievätkin rutkasti tilaa. Kirjahyllyn mies aikoi raijata pojan opiskelijakämppään, ettei poikaressun tarvitsisi kaikkea säilyttää lattialla. Mitä tulee ilmanpuhdistajiin, niin mies ei anna minun enää niitä käyttää, koska vanhetessaan ne alkavat tuottaa haitallisia ioneja, oli kuulemma niitä valmistaneen tehtaan pomo, perhetuttumme, tiennyt varoittaa. Tuossa lähellä on entinen meijeri, jossa nykyään otetaan vastaan erilaista elektroniikkaromua, joka puretaan ja kierrätetään. Sinne nuokin puhdistajat päätynevät. Yöpöytä ehkä kirppikselle.

Eilisillan päätteeksi, palattuani jumpasta ja käytyämme saunassa lähdimme viemään tytärtä takaisin opiskelupaikkakunnalle. Hän olisi sinne kyllä mahdollisesti junallakin päässyt, mutta alkaa hänkin olla jo niin suivaantunut VR:ään, lipunmyynnin takkuiluun ja myöhästymisiin. Aivan mukava oli ajella miehen kanssa tähtitaivaan ja revontulten kajossa takaisin. Autoradiosta vielä satuin kuulemaan klassisen "Anna kitaran laulaa vaan". Siinä on sitten upean erikoinen äänimaailma, enkä tarkoita pelkästään Daven lauluääntä.

Nyt pitäisi äkkiä pukea, jos aikoo ehtiä kävellen kirkkoon! Eilen pyöräily sohjoontuneella pyörätiellä oli aika työlästä.

Valkosipuliomavaraisuus

Plääh. Ei tule mitään mun siivouksestani, kun ei kerta kaikkiaan huvita. Enkä osaa. Tuherran joidenkin lankakerien kanssa. Eilen sukulointireissun jälkeen vielä sitä ajatteli, että onhan päivä vielä huomennakin (ja että turha surra, täähän on vain elämää), jos sattuisi haluttamaan siivota. Ei nyt osunut inspis samaan kohtaan joutoajan kanssa.

Mutta jotain mukavaakin. Hoksasin taannoin mielikseni, että valkosipulipurnukassani on vielä jäljellä niitä omakasvattamiani kynsiä, jotka riittänevät pitkälle kesään. Koolla on väliä. Isommat valkosipulit ovat riittoisampia. Ja isompia sain, kun tökkäsin pikkusipulit kohopenkkiin. Ensi kesänä voisin yrittää sinne muutaman purjonkin. Kunhan saisin ne nyt kylvettyä.

Toinenkin mukava kasvijuttu: maltoin kylvää kaksi munakoison siementä, ja molemmat ovat itäneet. Tosin ne ennen kylvöä putosivat hyppysistäni lattialle, josta sitten niitä haeskelin. Löysin ja kylvin. Voi olla, että ainakin toinen niistä osoittautuukin paprikaksi...

Kolmas mukava juttu on iso kattilallinen borssikeittoa. Nyt kun on syömäreitäkin.

Innovaatio

Moon vuosia koholinu kaffipussia, joista moomma tehenehet kasseja käsityöpiiris, lähetykselle. Jokku oikiat maakarit osaavat teherä korejaki. Välillä jätin koholimisen, kun kylläännyyn ompelemahan tuota hankalaa värkkiä. Mutta sitte kävi Israelista yks emäntä, joka tärkiää ottaas pusseja, siä kun ei kahavia myyrä tällaasis pakkauksis. (Meki joimma siä koko aijan sellaasta instant-pussikahavia.) Se Esteri-emäntä on monen sortin käsityöihiminen, ja sitte se viä osaa laulaaki. No, mullon taas jouki kaksi kapsäkillistä kaffipusseja koos, muka Israelihin menos. Ja lisää tuloo. Uures työpaikaski ne ottivat heti lottohonsa, kun kerran penkaasin roskiksesta tyhyjän pussin. Ny ne panoo niitä mulle taltehen, samoon kun konvehtirasioota.
Mutta asiahan. Mä sain sellaasen kuningasajatuksen. Jos koittaas teherä kaffipussiista lehtikeräyskassin. Meinasin ensi, jotten siitä mitää palijasta netis, ties mitä teollisuusvakoolua munki plokihini kohoristuu. Mutta kun mä sitte eilisen ehtoon vääkästin ireani ja pussiläjän kans, niin tuumasin, jottei nuon riallista touhua kukaa mieliksensä vakoole. Ja vakoolkohon jos tahtoo. Kassihin meni 24 kaffipussia.

Eihän siinä muutoon mitää, mutta suorakaitehen muotoosen pohojan ompeleminen syrjihin hairoo hermoja. Jo ennen kum mä rupesin sitä pohojaa kohorillensa sovittelemahan, havaattin jottolin teheny oikeen alkeellisen virhehen. Teki vissihin havaattetta sen tuosta kuvasta? Päätin kumminki, jotten pärvötä, kun kassi on prototyyppi ja kun se tuollaasna kelepaa kotioloohin. Uurestansa ommeltuna saumat kumminki ratkiaas. Pareet ruma ja luja kun nätti retales.

Ehtoon päälle saunas sitte funteerasin viä tuotekehittelyä, eikö millää saisi tuosta helepompaa, kun irea kumminki olis niin hyvä. Mä mietin ääneheni kassintekua ja mies autonkorjausta. Soli vähältä outoa rialokia, paremminki yhtäaikaasmonolokia.

Niin, keksin mä yhyren konstin, jota meinaan viä koittaa, mutten tämän loman aikana. Meinaan panna ompelukonehen ny syrijähän.

Pakkoliikkeitä

Mitä kaikkea hullua ja vastenmielistä ihminen tekeekään epämääräisessä velvollisuudentunnossaan? Mitä kaikkea hullua SINÄ olet tehnyt mainitusta syystä?

Sellaisena itse pidän ehdottomasti äskeistä pakkokierrostani. Jotkut hiihtävät perinteistä hiihtoa, jotkut luisteluhiihtoa, minä vain velvollisuushiihtoa. Kenelle olen sen velkaa? Kuka vaatii ulkoilemaan aurinkoisena kevättalvipäivänä? Ja miksi juuri suksilla? Oppilaita muistan kehua ja kannustaa hiihtämään ihastellen sitä monipuolisena liikuntamuotona. Mutta tässä tapauksessa en kyllä elä niin kuin opetan! Toki hiihtäessäni vajaa pari kilsaa mun tuli yhtä kova hiki kuin pyöräillessäni kuusi kilometriä. Ja toki tänään suksi luisti eikä kauheasti edes lipsunut. Mutta silti en parhaalla tahdollanikaan voi väittää nauttineeni. Onneksi minulla sentään oli päämäärä (ompelukoneliike), ettei aivan kiville mennyt koko liikunnan antiriemu. Parasta koko retkessä oli, kun löysin ladun varresta palautuspullon. Ja se, kun olin taas kotipihassa, eikä tarvitse enää tällä lomalla hiihtää, jos ei taho. Ei taho.

Loput tekelehet

Perästäki otin viä toisen kännykkäkuvan nuosta lopuusta kortintekelehistä. Havaattin niitä teheresnäni, jotta minkä tähäre moon oikiastansa nuota kuvia ottanu ja taltehen pannu. Kun molin ruvennu vääkästämähän nuoren kaikkien reirujen kans, niin käylährin viä tietokonehella vahtaamas, jotta minkämoosia kortteja molin aijemmin teheny. Jotta jos vaikka samoolla

malliilla taikka jos sais uutta ireaa.

Ei oo tainnu viä kukaa yrittää arvuutella, jotta mistä moon teheny tuota paperipitsilirvua, jota tuoski yhyren punaasen kortin syrijäs on. Satei sukaa kauhian moni oo eres havaannu mun arvootustani, taikka jos onki, niin ei oo niin piitannu koittaa vastata, kun emmoo eres mitää palakintua luvannu, nuukapeukalo. Taikka sitte kysymys on ollu liian heleppo tai liian vaikia. Emmä ny kumminkaa aiva viä julukaase tietua.

Varakkaat varokoot

Nyt uutisissa puhutaan mm. varakkaisiin ihmisiin kohdistuvista rikoksista ja niiden uhasta, ryöstöistä ja kidnappauksista. Varakkaan näköisten kimppuun saatetaan hyökätä ja hakata niin kauan kunnes uhri luovuttaa pankkikorttinsa tunnusluvun.
Hohhoijaajaa. Rahan himo on kaiken pahan alkujuuri.

Koen olevani erittäin rikas, jossain mielessä jopa varakaskin, mutta sitä ei kyllä päältä päin uskoisi. Ei koruja eikä meikkejä saati uusia merkkikuteita. Koskahan roistot hoksaavat alkaa hyökätä tällaisten valeasuisten varakkaiden kimppuun?

Katsoimme miehen kanssa taannoin tragikoomisen ja koskettavan leffan Defendor, jossa vajakiksikin haukuttu mies pukeutui supersankariksi ja auttoi ihmisiä kotikaupunkinsa kaduilla, puuttui vääryyksiin ja vastusti rikollisia. Sellaista kansalaisrohkeutta kaivattaisiin koti-Suomenkin kaupunkien kaduille.

Pari palindromia

Naispiirin kansiota selatessani käteeni osui kirjekuori, jota olin käyttänyt muistilappuna. Olin kirjoittanut muistiin Alivaltiosihteereiltä kaksi viikon palindromia. Olen kirjoitellut niitä muistiin sinne tänne, mihin tahansa käsillä olleeseen paperinpalaseen.

Äkkiä siirrän ne tänne muistiin (kuten olen ennenkin tehnyt):

- Äijät riistävät siirtäjiä.

- Iletti, heilaasi Lisaa liehitteli.

Jippaidaa! Satuin juuri kuulemaan Alivaltiosihteereiden tämän viikon palindromit, jotka olivat hyuippupitkiä ja huippuhienoja:

- Aija ja Iso-Kalle! Satu alasti pää pitsalautasella kosi ajajia!

- Aha! Paimen anoo jauherehua. Jo on anemia paha!

Toisenlaisia paperihommia

Kerroin tuoneeni töistä eräänlaisia paperitöitä mukanani lomalle, siis askartelupapereiden lajittelua. Erilaisten palasten hyötykäytön miettiminen kenties sai aikaan, että teki mieleni taas koettaa vajentaa omiakin askartelupaperivarastojani. Levitin eilen - vaihteeksi - olohuoneen pöydälle ja toki lattiallekin kirjahyllystä parin vetolaatikon sekä yhden pahvilaatikkovaraston sisältöä. Kesken urakan otin kännykällä tuon suttuisen kuvan, kun luulin, että enempää en viitsi. Homma karkasi kuitenkin vähäsen, kun jatkoin vielä jouluisilla pakettikorteilla sekä illan päätteeksi paperihelmien värkkäyksellä.

Nyt pieni arvaustehtävä: Mistä arvelet minun tehneen nuo useassa kortissa näkyvät paperipitsit?

Apropos, sanomattakin lienee selvää, ettei varastoni juurikaan vajentuneet - etenkään kun keksin ruveta noita pitsejä tekemään. Värkit vain lisääntyvät. Mainittakoon, että ylärivin mustasomisteinen korttiaihio on tyttäreni käsialaa, mä sen vain liimasin korttipohjalle. Mulla on paksu nippu valkoisia korttipohjia, joita tuossakin olen peitellyt milloin minkäkin värisillä papereilla. Alarivin vihreät paperit ovat nekin tyttären tekemiä, liimasin ne kansiksi kaksiosaiseen korttiin, jonka sisustoiksi taitoin eräitä mainoksia, joita sain langolta, A5-kokoisia tukevalle paperille painettuja konserttikutsuja.

Lepopäivän työtuumailuja

Muistan äitini kertoneen, että joku oli joskus mammaa moittinut, kun hän ei ollut tullut kirkkoon vaan oli mennyt peltotöihin sunnuntaina. Mamma oli kuulemma vastannut, että lienee parempi, jos hän pellolla ajattelee Jumalaa kuin jos hän kirkossa ajattelisi peltoja.


No, mä nyt olin kuitenkin kirkossa tänään, enkä siellä edes juurikaan ajatellut työasioita. Saarna oli tällä kertaa sen verran mielenkiintoinen, sisälsi varsin freesiä näkökulmaa tutusta Raamatun kohdasta (syntinen nainen fariseus Simonin kodissa).


Mutta näin lomallakin ajatukset lähtevät töihin. Ei kuitenkaan mitenkään raskaassa tai muuten kielteisessä mielessä. Toin perjantaina mukanani pahvilaatikollisen "paperitöitä" uhmaten kaikkia työhyvinvointiohjeita. Ne tosin eivät koskene tämänsorttisia papruhommia: kartonki-, leikepaperi- ja sateenkaaripaperipalojen lajittelua. Siinä lajitellessa pää työstää erilaisia askartelutöitä, joihin voisi erilaista silppua upottaa.


Vakavasti puhuen, työtilanteeni on edelleen auki, kuten toki eräiden muidenkin kuntamme opettajien. Myös omat ajatukseni, toiveeni ja odotukseni ovat heitelleet sinne tänne talven mittaan. Muistelinkin niistä aikaisemmista ajatuksistani kirjoittaneenikin tänne . Sen kirjoituksen jälkeen on ehtinyt olla yksi opettajainkokous, jossa johtajaopettaja kertoi terveisiä kojo-kokouksesta (=koulunjohtajat). Hän kertoi sen suunnitelman, mistä stj oli minulle jo ennen joulua vihjaissut, että toinen miesopettajistamme mahdollisesti siirrettäisiin takaisin sille koululle, mistä hänet oli vuosi sitten siirretty "meidän taloon". Syynä se, että tuonne toiselle koululle muodostuu miesopettajavajaus, koska heidän rehtorinsa siirtynee hoitamaan eläkkeelle jäävän yläkoulun rehtorin virkaa. Vaikka tieto ei tullut minulle uutisena eikä puun takaa, olin yhtä vaitonainen ja tyrmistynyt kuin muutkin opettajat. Olin ehtinyt jo itse suunnitella asiat toisin. No, minä en olisi minä, ellei mieleni alkaisi välittömästi sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Ja niin näyttää sopeutuvan miehenikin. Kerrottuani kotona kokousterveisiä, mies meni nettiin ja alkoi etsiä meille tupaa nykyisen kouluni lähistöltä. Ja kyllähän netistä löytyy vaikka mitä. Ehdin jo hullaantua ajatukseen, että voisin kulkea työmatkat pyörällä. Ja vastaavasti kuoromatka kerran viikossa autolla, jos haluan jatkaa tutussa kirkkokuorossa. Ottaisin kanttorinkin kyytiini matkan varrelta. Olisi huomattavasti ekologisempaa ja liikunnallisempaa kuin se, että kuljen työmatkat autolla ja kuoromatkat kerran viikossa pyörällä.
Mutta eräänä aamuyön valvehetkenä tulin ajatelleeksi, mitä sitten tekisimme tälle kaupunkikodillemme. Lapsilla on pahimmoilleen opiskelut kesken tuolla täällä, joten ei voi siihenkään turvautua, että joku heistä olisi tässä kotimiehenä. Mies jo puhui talon myynnistä, mutta siihen ajatukseen en kuitenkaan niin vain sopeudu.
Kuten sanottu, kaikki on edelleen auki, joten eipä hötkyillä asuntokauppojen kanssa. Koetan pysyä yhtä avoimena kaikille vaihtoehdoille, vaikka viime aikoina olen alkanut entistä enemmän tykästyä nykyiseen työpaikkaani. Ja olen jopa kokenut, että minut saatettaisiin sinne hyväksyäkin, kollegat tietysti, mutta että kenties vanhemmatkin.

Mukiselkkauksia

Aina välillä olen unissani vanhoissa työpaikoissani. Männäviikolla edellisessäni, yläkoululla. Menin opettajainhuoneen keittiönurkkaukseen ja kauhistuin eteeni avautuvasta näystä. Tiskipöytä oli tupaten täynnä likaisia kahvikuppeja (niitä valkoisia arabialaisia, joita katetaan yleensä vierailijoille), niitä oli ainakin kolmea päällekkäin useammassa rivissä. Sitä enemmän kauhistuin kuitenkin saavinkokoista roskista, joka oli kukkuroillaan kertakäyttömukeja. Aloin ääneen rähistä: "Miksi te ette käytä omia mukejanne?" No, hiukan rauhoituin ja pehmensin asennettani toteamalla, että koululla on tainnut olla jokin tapahtuma ja paljon vierailijoita.

Tälle unelle oli helppoa löytää sylttytehdas (sen lisäksi, että tapanani oli täytellä ja tyhjätä tiskikonetta yläkoululla toistenkin edestä). Viime lauantaina meillä oli naisten vuosikokous eräässä toimistotilassa, jonka keittiön ja astioiden käyttöön olin kysynyt luvan. Mieleeni kylläkin juolahti, että siitäkin huolimatta meille koetetaan kattaa kertakäyttömukit, niin kuin sitten kävikin. Siitä ja sen seuraamuksista kirjoitinkin jo aikaisemmin. Sillä kertaa kävi sitten loppujen lopuksi ihan hyvin. Mutta aina asiat eivät hoidu kuntoon yhtä helposti. Jouduin vielä toiseenkin kertakäyttömukiselkkaukseen päättyvällä viikolla, siinä toisessa ja tämän vuoden viimeisessä kevätkokouksessa kirkkokuorossa. Sillä kertaa muistin ottaa varalta oman mukini mukaan arvellessani, että kahvivastaavat tuovat kertakäyttöisiä, niin kuin toivatkin. Hain kuitenkin alakerran sosiaalitiloista astianpesukoneesta puhtaita kuppeja samalla kun tyhjäsin siellä koneen kaappiin, ja katoin niitä vaihtoehdoksi kertakäyttöisten rinnalle. Toki muutama kuorolainen valitsikin ekologisemman. Ei siinä muuten mitään olisi ollutkaan, mutta sain kokouksen puheenjohtajan suivaantumaan itseeni, kun selitin tinkimätöntä jääräpäisyyttäni sillä samalla pointilla, josta myös kirjoitin tuossa aikaisemmassa postauksessani - koskien eri mukien hiilijalanjälkiä. Hänen puheenvuorostaan sai sellaisen käsityksen, että olin käyttäytynyt loukkaavasti kahvin tarjoajia kohtaan. Asia vaivasi tietty minua niin paljon, että kokouksesta kotiin palattuani lähetin sähköpostia kahvirouvalle. Hän vakuutteli vastauksessaan, etten ollut loukannut. Lisäksi hän kannusti säilyttämään omat periaatteeni. Loppukaneetissaan hän vielä kehoitti pysymään "aitona luonnonlapsena", jonka seurassa ei tarvitse jännittää. Iloitsin ja liikutuin hänen kauniista sanoistaan.

Mitä tulee kertakäyttömukiin, niin siitä on tullut minulle kenties jopa pakkomielle, mutta ainakin se on minulle symboli tämän ajan hengestä, välinpitämättömyydestä ja mukavuudenhalusta. Aivan yhtä hyvin - tai jopa paremmalla syllä - se symboli voisi olla myös esimerkiksi muovikassi, mutta tulin valinneeksi pahvimukin, koska sen käyttöä ei useinkaan osata kyseenalaistaa (ja koska sen valintaan liittyy usein juuri mukavuudenhalu eikä suinkaan pelkkä unohtaminen, kuten muoviseen ostoskassiin turvautumiseen saattaa liittyä). Muovikassin vaihtamisesta kestokassiin sentään puhutaan, ja nyt eräs kauppaketju myy kierrätysmuovista tehtyjä muovisia ostoskasseja, rujonharmaita tietty.
Koskahan hoksataan ruveta kauppaamaan ihmisille omia kestokuppeja iskulausein: "Ei enää jätevuoria! Hanki sinäkin kuppi, jota voit käyttää uudestaan ja uudestaan. Vuosisadan shokkipatentti. Pese ja käytä!"

Sanatuumooksia

Hoksattihin miehen kans täs yhtenä päivänä jotaki kummallista rakkahas suomen kieles. Sellaanen sana kun monttu. Kyllähän kaikki tietää mikä monttu on. Mutta oottako ajatellu, ulukomaankieles on sellaanen sana kun Mont, ja eikös se vain meriteeraa aiva päivvastaasta kun monttua, vuorihan son. Eikoo jännää?
Ja sitte toinen sana samasta aihepiiristä on kans kummallinen, eikä tartte eres vertaalla muihin kielihin. Koitin siittä löytää kuvanki, ja löysin vanahan rian, johona son, lapsuuskorin pihapiiris näkyy. Tiärättäkö mikä on kuoppa? Vissihin luulitta, jotta monttu son, taikka krooppi. Mutta kattokaas tuota kuvaa. Siinä näkyy kuopan katto tuos tuvan vieres oikialla. Ja jonsei se ny ihan vuori oo eikä mäkikää, niin nyppylä kumminki.

Monttu eli vuori on kuoppa, ja kuoppa on kukkulammallinen. Joku lokiikka tuos vissihin on.

No tottahan mä ny tiärän, jotta siä kuopan katon alla on ihan oikia krooppiki, kellari, mutta mua kumminki jo mukulana huvitti, kun kiivettihin kuopan päälle...