Leo 50

Väsynyt mutta onnellinen. On varmaan useampikin sukulainen tänä aamuna. Takana jälleen yhdet juhlat, joissa sai tavata niin rakkaita sukulaisia kuin vanhoja tuttuja vuosien takaa lapsuusmaisemistamme.
Meiltä osallistui täysi autolasti, vaikka tytär ei pystynyt irrottautumaan opiskelukiireistään. Hänen sijalleen saimme joukkoomme kuopuksen tyttöystävän. Rohkea tyttö, kun tohtii lähteä maailmojen taakse outojen (siis OUTOJEN) ihmisten sekaan. Ehkäpä poikamme sai hänet houkuteltua mainitsemalla, että siskon luona on kissanpoikasia... Ja toki niitäkin pääsimme katsomaan, kunhan olimme ensin visiteeranneet äitini, joka on paraikaa intervallihoidossa vielä huomiseen.
Juhlapaikalle ennätimme etuajassa, niin että ehdimme kuunnella bändiharjoituksia: kummitytön trio soitti ja juhlakalu lauloi mm. "Punatukkaiselle tytölleni" - josta kiusoittelin serkkuflikkaa, joka oli värjännyt päänsä punaiseksi. Sen verran ehdin avitella siskoa rustauksissa, että laitoin pöytiin kynttilänjalat: lasiseen jälkiruokamaljaan sinisävyisiä ja kirkkaita lasikiviä(?) joiden päälle tuikku. Pöytiin oli aseteltu kynttilänjalkojen molemmin puolin pajunoksia köynnösmäisesti. (Niistäkin riitti hauskuutta meille tyhjännaurajille. Teemme vaikka tikusta asiaa ja asiattomuuksiakin.)

Pikkusiskoni saapui näyttävästi ja kuuluvasti ja syöksyi onnittelemaan päivänsankaria.
Taikka siis hänen kuvajaistaan, nukkea, joka pönötti ovensuussa, hana haarukoissa. Näköiseksi oli isosisko saanut, meinaan naamavärkin. Ja tietenkin asepuku kuului asiaan. Yksi jos toinen kävi sitten illan kuluessa hiplaamassa "poikaa" (viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen, sisältö lienee ollut samaa tavaraa) - kertakäyttömuki kädessään. No, ekologinen siskoni sentään oli kirjoittanut nimensä omaan mukiinsa, ja isäntä heidän naapuristaan näytti jemmaavan oman kuppinsa hattuhyllylle, josta näin hänen sitten sen tuohippuolin uudelleen käteensä kurkottavan. Siitä hänelle tunnustusta.
Vaan emme mekään kuivin suin istuneet, hirvikeittosantsilautasten jälkeen kävimme sankarin perässä kahvipöytään. Serkkuni kantoi voitonriemuisesti pöytäämme kokonaista täytekakkutarjotinta, ja sillä olevaa kakunloppua, jonka keittiöhenkilökunta oli pöydästä pois vaihtanut uuden kakun paikalta. Sitä sitten lapoimme mieheni ja serkkuni kanssa makoisiin paloihin. Mansikkakakkua.
Ohjelma oli musiikkivoittoista. Metsästysseuran majalle lappoi väkeä oudonmallisten laukkujensa kanssa, joista kaivettiin esiin erimallisia torvia. Kaksikin eri puhallinorkesteria soitti osin sankarin pyytämiä ja osin yllätysnumeroita (yllätyksiin taisi kuulua I'm just a Gigolo...) Onneksi olimme ehtineet kuulla trion harjoittelevan, koska me lähdimme kotimatkalle ennen heidän varsinaista esiintymisvuoroaan. Ja tietysti poikkesimme vielä tervehtimään isääni, joka kyseli taas tytärtämme. Ensi kerralla täytyy saada hänetkin mukaan vaarin luo.
Melkein koko kotimatkan satoi räpäskää, jota Kokkolan korkeudella alkoi jo kertyä ikävästi sohjoksi, mutta onneksi loppumatkasta sade hiljeni ja tie oli auki. Minäkin uskalsin nukkua.

Serkun kanssa ennätimme vaihtaa ajatuksia omista tulevista viisikymppisistämme. Ei niihin enää pitkä aika ole. Hänkin oli jo ennättänyt asiaa fundeerata.