Koiran oksennusta ja muuta värkkäystä

Samalla kun ähersin niitä lehtikeräyskasseja (joita jaksoin väsätä neljä ennen kuin työlästyin, pohjan kiinnittäminen oli edelleen hankalaa, vaikka käytinkin kangasta), niin lajittelin erimerkkisiä kahvipusseja. Jotakin kahvilaatua oli vain pari kipaletta. Kekkasin, että niistä voisin ommella penaaleja, jos löytäisin varastoistani sopivia vetoketjuja. Löytyi (jostain irrotettuja tietenkin). Penaaliin pitäisi mahtua parikytäsenttinen viivainkin. Noloa, kun kaupoissa myyvät sellaisia, joihin ei koululaisen työkalut sitten sovikaan.
Sitten pyörittelin käsissäni joltain saamiani sivusta aukirevittyjä pusseja, joita ei voi käyttää kassien valmistukseen. Kassipussit avataan vain päistä. Aprikoin, maltanko heittää revityt pussit roskiin. En sitten malttanut, vaan kokeilin, millaisia tabletteja niistä tulisi pöydälle. Valmiin päällä kokeilin istuakin paljain reisin, josko voisi käyttää myös peflettinä, mutta voi olla saunassa epämukavan tuntuinen. Nyt se reisillä istuttu on meillä ruokapöydässä, mutta älkää puhuko mitään mun kotiväelle.
Facekaveri ehdotteli, että voisin tehdä myös pikkukasseja uimahallikäyttöön, uikkareita ja sampoota varten vedenpitävä kassi. Ehkä kokeilenkin jossain vaiheessa.

Maanantaina taas leivoin hapanleipää ja sämpylöitä. Vaikka oli räkiä pouta, niin ei se tukalaa ollut, kun hapanlimput kypsyivät kiertoilmalla yhtä aikaa ensin yhden cocktailpiirakka- ja sitten yhden sämpyläpellillisen kanssa. Harmi vain, että tyystin unohdin ottaa hapanleipätaikinasta juuren talteen. No, käytän sitten leipäviipaletta hapatteena seuraavan juuren tekoon. Ei ollut eka kerta, kun juuri unohtui. Joskus on hapanleivästäni puuttunut suolakin, kun keittokirjassani ei sanota, missä vaiheessa suola lisätään... No, kirjoitin sitten kirjaani marginaalihuomautuksen, että Muista suola!
Mutta edes tuo leipominen ei liittynyt otsikon koiran oksennukseen, joka taas ei liity vähääkään koiraan. Onpahan vain ulkonäköä kuvaava ilmaisu. Joka liittyy tässä tapauksessa ensimmäiseen sytykeruusukokeiluuni. Olen jemmannut kynttilänpätkiä ja -jämiä koko aikuisikäni. Välillä olen niistä valanut (tuuhastanut) kynttilöitä, viimeksi vein siskolleni aika jämäläjän (kuin myös ne kelvottomat tuikkukynttilät, joista olen räyhännyt toisessa blogissani) sytykeruusuvärkeiksi. Mutta taas värkkiä on kertynyt (mm. siten että kun koululla siivottiin loppukeväästä, niin pelastin roskiin menossa olevat kynttilän pätkät autoni kyytiin). Ja varastoa siivotessa mies oli löytänyt vielä jonkin vanhan jemmani jos toisenkin. Hänhän korjasi minulle sen hellalevynkin ulkokäyttöön.
Sulatteluhommassa pääsin vasta hyväseen alkuun, koulun kynttilänpätkiin en vielä kajonnut, kun ne kelpaa kynttilöiden valamiseenkin. Sytykeruusuihin käytän nokisimmat jämät. Ensimmäisestä erästä tuli punertavaa talia. Osan ruusuista huljuttelin lopuksi vielä jähmettyvässä liemessä, niin niihin tarttui paksusti vahaa. Ei kauhean esteettistä, mutta varmaan helposti syttyvää.

Nyt kun sitten vielä löytäisin ne kauan sitten palmikoimani kynttilänsydänlangat, niin voisin kokeilla vielä kynttilän valamistakin. Välillä työlästyttää tämä alituinen hakeminen. Jos ei itseltäni ole jotain hukassa, niin taatusti mieheltä. Viimeisimmäksi hän on yrittänyt löytää asuntovaunun avainnippua. Toki pääsi sisälle jollain kepulikonstilla, mutta pitäisi ne oikeat avaimetkin löytyä. Luultavasti ne ovat mustan tuulitakin taskussa, joka takki myös on hakusessa.

Tässä vielä torstai-iltana ottamani kuva sytykeruusupajastani, kun olin jo sulatellut toisenkin erän. Nyt tuli kellertävää mössöä, joka passasi vihreisiin munakennoihin. Sulatetun ylijäämämössön kaadoin tuollaisiin metalliastioihin jähmettymään, niin sain sulatuskattilan pohjalta siivottua sakat pois, tuikkujen metallirinkulat, nokiset langanpätkät ym. kiinteän.  Osan talista valoin kukkaruukkuun, kun siellä oli yksi sydänlanka valmiina, niitä muita en edelleenkään ole löytänyt. En keksi enää mitään lymyä, joka olisi vähänkään looginen ja josta en olisi etsinyt vähintään kahteen kertaan.