Kyllin

Kyllä mä olen sen jo jonkin aikaa tiennyt, että olen sen sortin ihminen, että toisinaan kylläännyn nopiasti. Tai ainakin kylläännyn ennen pitkää. Niin kuin vaikka puhkikuluneisiin biiseihin.
No, tässähän oli lauhaa, märkää ja pimeää suvisäätä pitkälle yli joulun, eikä aurinkoa näkynyt, niin kyllähän se tympäisi. Viimein tuli kaivatut seesteiset ja auringonpaisteiset pakkassäät. Voi että mä oon jo aivan kyltääntynyt tuohon pakkaseen, kylmyyteen, jäähän ja liukkauteen. Jopa niin reiruhun, että eilen käväisi mielessä, että ensi talvena, kun olen vuorotteluvapaalla, voitaisiin miehen kanssa mennä joksikin aikaa jonnekin tätä kylmyyttä ja pimeyttä pakoon. Me olemme aika lailla fanaattisia, mitä tulee hiilijalanjälkien jättämättömyyteen - ei siis puhettakaan, että lentelisimme lomamatkoille, vaikka miten edullisestikin pääsisi. Melkein siis säikähdin, kun tuollainen ajatus pälkähti päähäni. Ettäkö muka lomamatkalle etelään? Vaan sitten hoksasin, että vuorotteluvapaalla ollessani minun ei tarvitsekaan jaksaa nousta aamulla ja lähteä ajelemaan pimeää ja kylmää työmatkaa. Varmaan jäämme makoilemaan uunin lämpöön koko talveksi.

Tähän sopisi eräs lapsuudenkuva, jonka laitoin myös faceen profiilikuvaksi.

Rasat jäykkänä lumesta, samoin housut, istuin lumessa, jalakset viturallansa, liian iso kelkka, joka ei luista. Mutta lapsi hymyilee?!