Tympeyttä takautuen

Kuten aiemmin kirjoitin, olin pitkin lauantaita rasittavan kiukkuisella päällä. Oikeastaan olo vaihteli kiukusta ja harmista pelonsekaiseen alakuloon. Yläkerran vessan hometuoksut mietityttävät. Olisi mukava saada hajuhaitat pois jouluksi, mutten millään jaksaisi ajatella mitään remonttiurakkaa kotiamme valtaamaan enää loppusyksystä, kun tässä on pukkaamassa muutakin muutosta aivan nokko. Onneksi mies sentään peruutti nettitikkukaupan, jonka toteutuminen olisi muuttanut sähköpostiosoitteeni ja ties mitä muuta. Sitäkään muutosta en olisi jaksanut ottaa vastaan.
Pyöränlamppupettymyskiukun lisäksi tai oikeastaan sitä enemmän kiukutti jumppareissu. Jumppaaminen sinänsä oli aivan ok tälläkin kertaa, mutta kun menin sinne valmiiksi uruusella päällä, niin entistä vähemmän jaksoin kuunnella ja sietää naisten keskusteluja. Mutten kaikin aioin malttanut pitää omaa suutanikaan kiinni, vaikka etukäteen olin ajatellut, että yritän hillitä itseni. Etten paljasta hurjaa luontoani. Itsehillintäni meni siinä vaiheessa, kun alettiin puhua k...aamisesta... Edellisenäkin iltana olin aiheesta jo taittanut peistä yhden hellarimiehen kanssa. Että voi uskiksetkin lähteä menemään kuin pässit narussa kaikenlaisiin konohotuksiin! Varsinainen eksytys. Ja salaliitto, pieniä myllyjä ja leipomoita vastaan. Jotain kieroa siellä on takana, saadaanpa vielä nähdä.
Mitä tulee peitsentaittoon, se liittynee muinaisiin ritariturnajaisiin?
No, kotimatkalla jumpasta tajusin jotain tarkoitusta tuossakin harharetkessäni. Vähän niinkun Jumalan vasen käsi oli nuo naisten ärsyttävät höpinät ajaneet minua ikävöimään kotiin ja tajuamaan jälleen kerran, kuinka ihana mies mulla on ja kuinka mukavaa ja turvallista seuraa. Enkä enää kiukutellut miehelleni.